Jos vuosille pitäisi antaa subjektiiviset teemat, tämä nimeytyisi kenties neuvottomuuden vuodeksi. En tarkoita, että olisin nyt sen enemmän eksyksissä kuin aiempinakaan vuosina, luullakseni, mutta nyt jotenkin kestän paremmin tuon harhailun ja haahuamisen havaitsemisen ja siihen huomion kiinnittämisen. Joskus nuorempana saatoin suuttua, jos jouduin tilanteeseen, jossa joku osapuolista sai minut tuntemaan, etten ollenkaan tiedä, mitä voisin sanoa tai tehdä. Suutuin toiselle ja sitten itselleni, koska suutun itselleni näemmä aina jollekulle toiselle suututtuani, tai ainakin, jos päästän suuttumuksen hiomattomana ja pehmentämättömänä ihmisten ilmoille. (Ei ihme, että taannoin akupunktiossa melkein karjuin, kun neula työnnettiin peukkuvarpaan tyveen. "Joudutko joskus nielemään kiukkuasi?" kysyi akupunktiohoitaja. "Tuon tuosta", vastasin.) Nykyään en enää suutu niin helposti, koska hahmotan itseni entistä osaamattomammaksi, eksyneemmäksi ja sattumanvaraisemmaksi. Ei minun tarvitse aina osatakaan sanoa tai tehdä jotain. Saan olla toisinaan myös neuvoton.
Tuntuu, että kun neuvottomuudelle antaa luvan nousta tajuntaan, sitä löytyy miltei kaikkialta. Joskus se tukkii tilanteet sakeudellaan. Esimerkiksi tilanteessa, jossa yksi tuttavani sanoi ilkeästi hyvästä ystävästä, sai minut melkein suuttumaan, mutta sitten tunnistin neuvottomuuden ja hädän siitä, ja annoin niiden vain tulvia ylitseni ja menin ehkä yli siitä, missä aita on matalin, en käynyt haastamaan vaan pysyin jäätävän kohteliaana ja kannastani kiinni pitävänä ja annoin neuvottomuuden upottaa minut jonnekin sisäänsä. Tai tänään, kun kuljimme metsää ja siskokin tuli mukaan, varmaan ensimmäisiä kertoja kun teemme mitään yhdessä, vuosiin, ja sisko ja Fauni ja minä kuljimme pitkällä edellä ja Vompsu jäi jälkeen, enkä oikein tiennyt, mikä hänen oli, koska hän ei vastannut, kun kysyin, eikä vastannut halaamiseen eikä hymyilemiseen eikä mihinkään, ja sisko näytti vähän kummastuneelta, enkä tiennyt oikein, miten olisin asian hänelle sanonut, sanoin vain Vompsun näemmä tänään mököttävän syystä tai toisesta, arvelin hiljaa mielessäni pakko-oireiden taas nostavan päätään, mutta kun en tiennyt, en oikein voinut ääneen vedotakaan niihin. Bussissa matkalla kotiin Vompsu itki, enkä taaskaan oikein osannut tehdä mitään, paitsi pidellä kättä, tai sanoa mitään järkevää. Kai sellaisessa tilanteessa voi vain pysyä itse rauhallisena, mutta ei se tunnu kovinkaan helpolta. Vaikka pintatasolla pystyy pysymään ystävällisenä ja rauhallisena, ei tunnu oikein mahdolliselta käydä jälkeenpäin nukkumaan ja saada unta, vaikka toisaalta on päivän rasituksista aivan uuvuksissa. No, onneksi huomenna ei tarvitse tehdä mitään oleellista.
Olen edennyt tutkimaan neuvottomuuttani niin pitkälle, että hahmotan, miten vähän oikeastaan osaan yhtikäs mitään. En tiedä, miten ja kenen kanssa asun parin kuukauden kuluttua. En osaa arvioida, kuinka paljon hierontoja oma kehoni kestää kremppaamatta. Ja työhuonekin, jonka piti olla varma - nyt on paljastunut, ettei siellä ehkä olekaan oikein syksyllä enää tilaa, mutta sekin on vain ehkä. Toiset ovat laittaneet toivomuskalenteriin jo varaukset, ja varauksia on kaikelle muulle paitsi varhaisaamuille ennen kymmentä ja perjantai-illalle. Toisaalta se voi olla hyväkin juttu, jos en sitten juuttuisi sinne vuosikausiksi, kuten minulla näyttää olevan tapana juuttua suhteisiin ja muihin osa-aikatyöpaikkoihin ikään kuin en oikein ymmärtäisi, että ihmiset on tarkoitettu etenemään jonnekin toisaalle. Huomaan, miten neuvottomaksi käyn, kun kuulen jonkun tekevän pimeää työtä, haluaisin nimittäin tavallaan sanoa suorat sanat siitä, miten paljon me kaikki olemme systeemiltä saaneet ja saamme kaiken aikaa, mutta ei minusta taida olla semmoiseen keskusteluun sitten ollenkaan, ahdistun jo ajatuksesta mahdottomasti. (Uuteen ammattiin valmistuminen on lykännyt minut näemmä tekemisiin sellaisen sosioekonomisen luokan edustajien kanssa, joiden parissa on ihan ookoo tukea harmaata taloutta. Jotenkin huimaa moisen asenteen yleisyys ja siihen suhtautumisen keveys.)
Koetan miettiä sitäkin, mitä oikein haluaisin elämältä, mitkä ovat syviä arvojani, mutta törmään valtavaan tietämättömyyteen ja kyvyttömyyteen haluta suuria asioita, ainakin toistaiseksi. Näyttää siltä, että osaan tahtoa ja haluta lähinnä ruoan kaltaisia asioita. Joskus haluan pitää juhlat, mutta usein jo juhlapäivänä suhtaudun ärtymyksellä päähänpistooni. Ja toisaalta, jos haluan jotakin, mutta sitten vähättelen halua tai muuten sätin sitä typeräksi mielessäni, ei sekään kyllä tee minua mitenkään määräisemmäksi tai lisää itseymmärrystäni juuri kuinkaan, päinvastoin. Prokrastinointi se vasta viheliäistä on! Siispä mieluummin kuitenkin halun seuraaminen ja sitten pettymys. Ehkä jossakin vaiheessa lakkaan haluamasta pönttöjä asioita ihan luonnollista tietä, hitaan oppimisprosessin tuloksena. Sinne saakka on kai vain jaksettava neuvottomuutta oman mielialan säätelyn suhteen siinä vaiheessa kun vieraat saapuvat mekoissaan ja hymyilevinä ja itse on hyväntuulisuudeltaan ampiaisen ja tyylikkyydeltään talviunilta kesken herätetyn karhun tasolla.
Vaikka tietysti välillä oivallankin jotakin. Oivallan esimerkiksi, miksi minua ärsytti yhdessä suhteessani toisen osapuolen sinänsä hyvin rationaalinen suhtautuminen suruuni, ärtymykseeni ja kiukkuuni. Tuossa suhteessa esimerkiksi epätoivoinen parahtaminen ja itku saivat aikaan sen, että toinen otti kaiken huomionsa pois, koska ei halunnut palkita väärää käyttäytymismallia. Tavallaan ajattelen itsekin samalla tavalla, olen kirjoittanutkin monta kertaa huomiolla palkitsemisesta, mutta itkun kohdalla kulkee minussa jokin raja. Kun toinen itkee, en osaa enkä edes halua osata suhtautua häneen koulutettavana, jonka koulutuksen päämäärät ovat minun asetettavissani. Olen oikeastaan vasta nyt alkanut tajuta, miksi minusta tuntui niin pahalta tuollainen minuun kohdistunut koulutus, jonka perustelut sinänsä hyväksyin mukisematta, ja joka sai minut potemaan epämääräistä syyllisyyttä siitä, että näemmä en tahdo oppia käyttäytymään järkevän aikuisesti, vaikka olenkin niin itselleni uskotellut. Mutta ei se ollut oppimista vaan koulutettavaksi alistumista. Ehkä jotkin metodit tosiaan muuttavat käyttäytymistä ällistyttävän nopeasti, mutta entä jos tavoitteet on asetettu tavalla, jota koulittava ei oikeastaan halua? Kuka kouluttaja on riittävän taitava siihen nähden, ettei vain simsalabimteholla kouli toista sopeutumaan omiin oikkuihinsa ja arvoihinsa vaan oikeasti edistää toisen itseymmärrystä ja itsearvostusta? Toivon, etten olisi ollut silloin niin neuvoton, että vain hyväksyin tilanteen ja myöntelin itkua nieleksien, että haluan oppia olemaan itkemättä. Vain sanoakseni jotakin, pää perusteluista pyörällä. En ajattele, että syy olisi ollut toisessa, varmasti se oli ainakin yhtä paljon itsessäni: Itsestään pitäisi osata pitää huolta. Pitäisi olla riittävän jämäkkä ja tunnistaa, kuka suhtautuu itseen empaattisesti ja kuka ei, ja jos jonkun empatia pettää, se pitäisi ottaa puheeksi ja jos se ei auta, reagoida jaloillaan. (Mutta eihän minulle näitä asioita opetettu kotona, kuten ei monelle muullekaan; on liikaa olettaa, että nuoret aikuiset ymmärtäisivät itsestään nämä asiat.)
Joinakin iltoina tuntuu hyvin raskaalta koettaa nukahtaa sellaisen ihmisen viereen, joka on jossakin mielessä niin kaukaiselta planeetalta, että kuuluvuus käy välillä aika heikoksi. (Se tietää sitä, että empaattisena pysyminen käy työstä.) Ihmisen, jonka taipumusta haluta tarkistaa vanaveteensä jäävät ruumisjonot ei ole kovin helppoa ymmärtää. Vompsu on miettinyt nyt useamman viikon, pitäisikö hänen palata Kreikkaan tarkistamaan eräältä rannalta, oliko se hahmo rantavedessä kahvilan luona hukkunut vai kivi. Enimmäkseen hän jo puhuukin hahmosta kivenä, muttei pysty uskomaan päätökseensä määrittää hahmo kiveksi. Tajunta on jo kerennyt kysyä, olisiko se sittenkin ollut hukkuva, ja asia pitäisi päästä tarkistamaan. Asiaa ei muuta sekään, että hukkuva olisi tietenkin hukkunut jo aikaa sitten, eihän hukkumiseen kulu viikkokausia, eikä häntä voisi enää auttaa. Koska voihan hänellä olla esimerkiksi lapsia, joista jonkun pitäisi pitää huolta - esimerkiksi sen, joka olisi voinut pelastaa hukkuvan, jos olisi katsonut kivimäistä hahmoa tarkemmin ja ryhtynyt tilanteen edellyttämiin toimiin. Sekään ei auta, että rantakahvilassa käy varmasti satoja ihmisiä päivässä. En osaa sanoa tähän pakko-oireeseen mitään. En osaa eläytyä koettuun huoleen mitenkään muuten kuin tunkemalla valvemieltä unimetaforaan itsepäisesti - on minullakin niitä unia, jossa olen huolimattomuuttani tappanut jonkun, ja se painaa minua kamalalla tavalla. Mutta niissä unissa hissin vaijeri saattaa olla hammaslankaa ja kavioni voi saada sädemädän, joten metafora kinnaa vastaan. Enkä unissa tosiaankaan halua kenenkään muun tietävän, toisin kuin Vompsu, tai en kai tiedä sitäkään, haluaako hän minun tietävän pakko-oireiden yksityiskohdat, vai vastaako hän vain, kun huolestuneena kysyn, mikä nyt on vialla, että näen kyllä jonkin olevan, ja että voinko jotenkin auttaa, onko mitään, mitä voisin tehdä ja niin edelleen.
Koska hukkuvan kiven tapaus saa minut hyvin neuvottomaksi, se jotenkin painuu piiloon enkä tule ajatelleeksi sitä katsellessani Vompsun ahdistusta. Sen sijaan ajattelen hänen huomenna alkavaa parin vuoden tutkijanpestiään, attribuoin ahdistuksen uuteen alkuun ja kaiken muuttumiseen. Mutta kun puhumme, selviää, että Vompsu pelkää, ettei pysty keskittymään työhön kiven ajattelemiseltaan. En osaa sanoa siihen mitään järkevää, en kertakaikkisen mitään. Sopertelen jotakin mummomaista siitä, että ehkä kannattaa murehtia asioista vasta sitten kun ne ovat kohdalla, mutta onhan huoli tietysti kohdalla jo nyt. Myöhemmin illalla Vompsu sanoo kirjoittavansa kivestä, ja neuvoton pääni tuottaa assosiaation Paleohorin rannalta Miloksesta kerättyihin upean värisiin kiviin, niihin jotka löysimme vahingossa etsiessämme kuumia lähteitä (joita emme löytäneet). Hetkessä pääni läpi laukkaa oranssin kiven tuntu, sen löytyminen suurten kivien välistä vesirajasta, ja olen miltei varma, että Vompsu kirjoittaa upeasta kivestä ajatellakseen jotakin muuta kuin hukkunutta. (Kuuntele nyt, minä olen alkanut sanallistaa sen hukkuneeksi.) Ja kysyn, mistä kivestä, iloisena, ja Vompsu sanoo, että siitä rantakahvilan luona, ja palaan neuvottomuuteen ja koetan hyväksyä sen.
Joskus toivon hetken verran, että joku lähelläni osaisi toivoa sellaisia tämän maailman asioita, sellaisia varmuuksia ja mallinmukaisuuksia, mutta sitten muistan äkisti, etten ole tavannut voida hyvin sellaisessa seurassa.
Kuulostaapa onnettomalta. Mutta ei neuvottomuus ja onnettomuus ole sama asia, ja siksi toisekseen, elämässä on paljon myös huvittavia hetkiä, kuten se, kun tajuan, että saattaisin nyt kolmevitosena olla valmis kommuuniasumiseen, että aiemmin en olisi mitenkään ollut. Se on juhlimisen arvoista, jos mikä! Vaikka tietenkin vähän huvittavaakin, ja hyvä niin. (Huvittuneisuus on muuten aika kaukana neuvottomuudesta.) Ja metsässä, niin, metsässä mikään ei tunnu liian pahalta. Olemme kävelleet metsässä kaiken päivää ja siskon koirat ovat käyttäytyneet miellyttävästi, uteliaasti ja ystävällisesti, niiden pelot alkavat hellittää. Metsässä hahmottaa helposti oman fyysisen haurautensa ja lyhytikäisyytensä. Sen, miten mieli leikkaa kuvitelmissaan hahmot paperinukeiksi kävelemään maisemassa, vaikka hengitys virtaa tosiasiassa kaiken aikaa sisään ja ulos ja jo pian tulee uusi jano.
すべり台
1 päivä sitten
7 kommenttia:
Tämä teksti saa surulliseksi Vompatin puolesta ja miettimään, miten helppoa tai vaikeaa ihmissuhteissa voi olla.
Puhuit tuossa edellisessä tekstissä (tai sen kommentissa) siitä, miten neuroottisuus ilmenee yleensä juuri silloin, jos joutuu valitsemaan itseään vastaan. Se oli hirveän hyvin kuvattu mun mielestä. Jotenkin vaan tuo pakko-oireilu kuulostaa vähän samantapaiselta neuroottiselta oireelta.
Hyvä huomio, Syksyinen! Ihan totta...
Se on jotenkin niin hurjaa, se pakko-oireilu. Tavallaan esimerkiksi Vompsussa on molemmat puolet, se joka uskoo hukkuvaan, ja se, joka uskoo, että kivihän se vain oli. Joissain psykoterapian ammattikirjallisuuden opuksissa terapeuttista dialogia pakko-oireen kanssa käydään siten, että pidetään aina huoli siitä, ettei terapeutti ajaudu riitaan pakko-oireisen persoonallisuuden puolen kanssa eli ettei oireilijan tarvitse dialogissaan samastua koskaan täysin pakko-oireeseen vaan että hän itse saisi ennemminkin olla sitä vastaan argumentoijan roolissa ja koettaa identifioitua siihen rooliin. Ettei se pakko-oireinen puoli saisi yhtään lisää valtaa.
Joskus olen minäkin ottanut kokeeksi ja neuvottomuudessani pakko-oireen äänen ja sanonut, että ehkä se olisikin järkevä sitten tarkistaa, jos asia vaivaa eikä siitä muuten pääse irti, mutta se on kyllä aiheuttanut vain lisää kaaosta ja oireen voimistumista. Jotenkin tuntuu, että Vompsu tarvitsee kaiken mahdollisen "normaalin aikuisen" tai "terveen aikuisen" äänen tuen ulkopuolelta. Se on kuitenkin kummallinen dialogi, koska pakkoajatuksia tarpeeksi kuultuaan ja tarkkailtuaan alkaa vähitellen ymmärtää, että tarkalleen ottaen niitä vastaan ei oikein pysty argumentoimaan. Vompsun vain pitää jotenkin sietää nuo ajatukset. On hurjaa kuvitella, miltä tuntuisi elää tuollaisin ajatuksin täytettyä valvetta.
Viime yönä uenttomana pyöriessäni mietin, pitäisikö minun ehkä itse varata aika jollekulle pakko-oireisiin erikoistuneelle terapeutille ja käydä hakemassa jotakin osviittaa asiaan, koska en aina ollenkaan osaa toimia, jos Vompsu kysyy minulta neuvoa, mitä tehdä jonkin pakko-oireen suhteen, tai esimerkiksi pyytää minulta lupaa olla vatkuttamatta jotakin mahdollista törkeää ihmishenkiä vaarantanutta huolimattomuuttaan (joka minusta on selkeä pakkoajatus eikä mikään todellinen mahdollisuus). Ei asiasta keskustelemisesta ainakaan haittaakaan olisi, ja ehkä sitten itsestä tuntuisi jotenkin turvallisemmalta jatkaa keskusteluita ja suhdetta. Silloinkin kun aikanaan hyödynsin koiraterapeutin yksityiskäyntejä, niiden tärkein anti ei ollut vinkit koiran käsittelystä vaan toisen, ammattilaisen varmistus sille, etten voi ainakaan vahingoittaa pelokasta koiraa lisää valitsemallani lähestymistavalla.
Ja tietysti jos jokin lähestymistavassani pakko-oireisiin tökkii, haluaisin kuulla sen.
Joskus sitä on vaan ihan ulalla. Ja hyvin, hyvin surullinen toisen puolesta.
Kuulostaa viisalta toimintatavalta tuo "normaalin tai terveen aikuisen ääni". Itse ajattelen, että sitä voisi nimittää myös lempeäksi ja hyväksyväksi aikuiseksi ja luulen, että se on parasta, mitä toisen hyväksi voi tehdä. Kun itse olen kärsinyt jostain mieltä painavasta epärealistisesta ajatuksesta, minua on auttanut tiettyyn rajaan asti se, että sen on voinut sanoa toiselle ääneen ja saada rauhoittelua, mutta vielä enemmän on lopulta rauhoittanut itsensä koostaminen yksinäisyydessä (tosin aina tietäen, että on olemassa ihmisiä, joihin tarpeen vaatiessa turvautua).
Viime kädessä ajattelen, että Vompatin itsensä on tärkeintä löytää tapoja rauhoittaa itseään (vaikka juuri kirjoittamalla, kuten hän on tehnytkin) ja myös tutkailla itsessään onko hänen elämässään tällä hetkellä jotain sellaista sisäistä ristiriitaa aiheuttavaa, mikä pakko-oireita voisi voimistaa.
Minä en usko rangaistuksiin ja palkintoihin ollenkaan. Ne sisältävät valta-asetelman, joka pelottaa minua. Uskon vain empatiaan, eli siihen, että kuullaan miltä toisesta tuntuu, ja ollaan hänen lähellään.
"Bussissa matkalla kotiin Vompsu itki.."
Toivottavasti V voi jo paremmin kun tätä luet! Tunnen oikeasti myötätuntoa - teitä molempia kohtaan!
Mutta toivottavasti en ihan pervolta kuulosta, kun _tavallaan_ myös hiukan sellainen haikea kateuskin herää. Meillä mies ei IKINÄ itkisi julkisesti bussissa [eikä muuallakaan], hänellä ei ole pakkoneuroosia tms. Joskus häiritsee, kun tunnereaktioita saa vain arvailla - toinen ei itke, ei näytä masentuvan, mikään ei suunnattomasti ilahduta eikä sureta.
Itse taidan olla juuri vähän tuota Vompsu-tyyppiä. Muakin vaivaavat tuollaiset ihmeelliset asiat, jotka pitäisi sitten 'tarkistaa', tai muuten ei saa rauhaa.. Mutta en minäkään pysty näyttämään tunteitani ja ahdistustani noin avoimesti kuin V! SITÄ kai tavallaan kadehdin, hiukan, sitä että joku _uskaltaa_ julkisesti itkeä, 'mököttää' seurassa..
Tietysti ne ovat varmasti sinun kannaltasi tosi vaikeita juttuja, m mutta tavallaan ne kai kertovat myös V:n luottamuksesta sinuun, että hän uskaltaa näyttää nuo jutut, eikä ainakaan salaa niitä.
Walopää, niinpä. Ehdollistaminen on ehdollistamista ja elämänkokemusten yhdessä tutkiskeleminen aivan toinen asia.
Suklis, ei minusta tunnu toisen itku tai mökötys niin vaikealta ollenkaan. Paljon hurjempaa on, jos toinen ei tunnu koskaan osoittavan tunteitaan tai osoittaa vain myönteisiksi mieltämänsä tunteet. Tai esimerkiksi muuntaa surun hyvin tehokkaasti kiukuksi aina ja kaikkialla - ne ovat minulle kauhean vieraita malleja. Itkua on paljon, paljon helpompi ymmärtää.
Lähetä kommentti