Ajatus, josta olen kiitollinen

Olen haksahtanut lukemaan Franklin logoterapiaa. Se on käsittämättömän koukuttavaa tekstiä. En osaa sanoa, onko se sitä siksi, että se hahmottaa maailman niin samalla tavalla kuin jo valmiiksi teen (lukemieni pragmatistien tähden), vai siksi, että se muistuttaa minua asioista suunnilleen samalla intensiteetillä kuin varpaille astuva hevonen.

Frankl kirjoittaa näin (lähde):

Itsensä toteuttaminen ei ole ihmisen lopullinen päämäärä, eikä se ole edes hänen ensisijainen pyrkimyksensä Jos itsetoteutuksesta tehdään päämäärä sinänsä, se sotii vastoin inhimillisen olemassaolon taipumusta itsen transsendenssiin. Ilon ja onnen tavoin itsetoteutuskin on seuraus, seuraus tarkoituksen toteuttamisesta. Ihminen toteuttaa itseään vain sikäli kuin hän täyttää jonkin tarkoituksen itsensä ulkopuolisessa maailmassa. Jos hän pyrkii toteuttamaan itseään sen sijaan että pyrkisi täyttämään tarkoituksen, itsensä toteuttaminen menettää heti oikeutuksensa.

Sanoisin, että ihminen toteuttaa itseään tarkoittamattaan silloin, kun hän toteuttaa tarkoitustaan. Ytimekkäimmin tämän on ilmaissut suuri filosofi Karl Jaspers sanoessaan "Was der Mensch ist, das is er durch die Sache, die er zur seinem macht", jonka voisi kääntää vaikkapa "Asia, jonka ihminen ottaa omakseen, tekee hänestä sen, mikä hän on.

Tämän jälkeen Frankl käy läpi lyhyesti Maslown näkemystä huippukokemuksista ja onnesta: onni ja huippukokemus ovat hyvin samankaltaisia, vaikka ne voidaan tuottaa mitä erilaisimmin virikkein. Ja silti noihin kokemuksiin kytkeytyy aina jokin intentio, suuntautuminen johonkin itsen ylittävään. Hän viittaa Maslown näkemykseen, että punastuminenkin on aina punastumista jossakin yhteydessä, jonkin aiheen nostattamaa.

Tästä näemme, kuinka tärkeää psykologiassa on tarkastella ilmiöitä asiayhteydessään eli tarkastella esimerkiksi sellaisia ilmiöitä kuin mielihyvä, onni ja huippukokemukset suhteessa niiden kohtaisiin, siis siihen, mikä antaa ihmiselle aiheen olla onnellinen ja mikä antaa hänelle aihetta huippukokemuksiin ja mielihyvään. Kokemusten irrottaminen kohteistaan johtaa väistämättä psykologian köyhtymiseen. Siksi ihmisen käyttäytymistä ei voidakaan täysin ymmärtää sen oletuksen pohjalta, että ihminen havittelee mielihyvää ja onnea riippumatta siitä, mikä tämän kokemuksen aiheuttaa. Tällainen motivaatioteoria niputtaa yhteen erilaiset perusteet aina samana pysyvän vaikutuksen hyväksi. Todellisuudessa ihminen ei kuitenkaan tavoittele mielihyvää ja onnea sinänsä vaan pikemminkin sitä, mikä nämä vaikutukset aiheuttaa, oli se sitten jonkin henkilökohtaisen tarkoituksen toteuttaminen, toisen ihmisen kohtaaminen tai yhteys Korkeimman kanssa. Tämän vuoksi onkin syytä suhtautua skeptisesti siihen huippukokemuksen muotoon, joka on LSD:n tai jonkin muun päihteen aiheuttama. Jos henkiset aiheet korvataan kemiallisilla syillä, vaikutukset ovat keinotekoisia. Oikotie osoittautuu umpikujaksi.

Franklissa minua miellyttää se, miten tärkeäksi hän asettaa tarkoituksen tahtomisen (will to meaning). Se kolahtaa tuttuudessaan, vaikka onkin ihan selkeää, ettei minulla ole erityistä kutsumusta ja että elämäni tarkoitus on kovasti auki. Toisaalta en oikein ole varma, liekö tarkoituskaan nyt perustavimman tason motiivi. Varmasti on erilaisia tekoja, joista osaa motivoi tarkoitusta enemmän adlerlainen vallanhalu tai freudilainen mielihyväperiaate. Huomaan kuitenkin tarkoituksen itselleni läheiseksi sikäli että silloin kun toimin merkitystaso selkeänä ja vastoinkäymisiin varautuneena, tavoitellen todellista yhteyttä ja kohtaamista toisten eliöiden kanssa (jumaliin minulla on piittaamattomampi suhde, mutta koetan kyllä virittäytyä tarkastelemaan elonkehää hieman kuin valtavana yhtenäisenä prosessina, josta tajunnat ja intressit pistävät esiin, eikä se kai ole kovin kaukana jumalasta, noin spinozalaisittain), minun on helpompi kunnioittaa itseäni ja pitää itsestäni kuin silloin kun toimintaani siivittää enemmän halu saada silitystä nyt tai jonkin nihkeän pikkuporvarillisen pelon välttämistavoite.

Huomaan, että joskus minun on vaikeaa kokea toimineeni eettisesti, ellen ole vienyt itseäni sille rajalla, että teen niin kuin parhaaksi näen siitäkin huolimatta, että pelkään huutavasti kaikkien nyt suuttuvan minulle niin, että minut suljetaan ihmisyhteisön ulkopuolelle vähintään sanattomien eleiden tasolla. (Tunnen näin kohtuuttoman usein mutta en aio antaa pelolle varpaankynnen palastakaan vaikka unet se usein ottaa lupia kyselemättä.) Silloin äkisti onnistun näkemään, että tässä kaikessa epämääräisessä haahuilemisessa on sittenkin intentioita, tarkoituksia, merkityksiä, jokin selkeä rakenne, jokin tavoite, joka on merkityksellisempi kuin epäonnistumisen tai hylätyksi tulemisen pelkoni. (Kai se on kaikissa ihmisissä, se tympeä pelko.)

Mutta jokin tuossa kirjoituksessa minua vähän silti rassaa. Ehkä se on tuo, että jos henkiset aiheet korvataan kemiallisilla syillä, vaikutukset ovat keinotekoisia. Eivätkö henkiset aiheetkin ole keinotekoisia? Eikö se nyt ole aika keinotekoista, että opiskelee vuosikausia ja imee itseensä vaikutteita ja etsii sanoja, jotka kolahtavat ja koettaa virittyä elämään niiden mukaan? Mikä tämän keinotekoisen vastakohta on? Toivottavasti ei luonnollinen, koska silloin ollaan syvällä käsitesuossa rypemässä.

Mutta ehkä Frankl tarkoittaa jotakin muuta kuin keinotekoista, tuumin. Ehkä se on vain varomaton sananvalinta. Ehkäpä onkin niin, että tämä liittyy siihen ajatukseen, joka sai minut alun perin tarttumaan Frankliin. Ehkä Frankl tarkoittaakin, että helppo tie ei auta hahmottamaan omaa pystyvyyttä säädellä itse tahdonalaisesti tilanteen kokemista. Vaikutukset saatiin liian mekaanisesti tai automaattisesti, joten ne eivät ole pysyviä, eivät kykene monistumaan muihin vastaaviin ympäristöihin.

Fred Hanna, tunnettu neuvontapsykologi, suosittelee Franklin lukemista kaikille, jotka potevat toivottomuutta. Minulla on ollut ongelmia toiveikkuuden kanssa, joten tartuin tietysti Frankliin mielelläni. Hanna esitti ajatuksen suunnilleen näin: Me emme voi aina vaikuttaa olosuhteisiimme. Frankl jos kuka tiesi tämän, hänhän joutui keskitysleireille. Mutta sen sijaan voimme vaikuttaa siihen, miten noihin olosuhteisiin suhtaudumme. Se on meidän päätettävissämme. Vaikeudet voidaan nähdä tienä kehitykseen, haasteina jotka pakottavat itsestä ulos uudenkaltaisia ajatuksia. (Tästä tulee mieleen Deweyn riemastuttava toteamus: "We only think when we are confronted with problems." Omassa elämässäni tämä on pitänyt jokseenkin paikkansa. Niin kauan kuin ongelmia ei tule, pyörin tyhjäkäynnillä aiempien käsitysteni ja luontumusteni varassa ja elämä ns. kantaa. Pidän tästäkin, mutta pidän myös toisesta moodista eli ongelmien järeksimisestä. Pidän niiden vuorottelusta.) Ja sitten ajatus, josta olen kiitollinen, en ole varma, onko se Hannan vai Franklin, viittaussuhde on niin epämääräinen, mutta samaa perhettä yhtä kaikki: On syytä olla kiitollinen ihmissuhdevaikeuksista, joihin ajautuu. Niistä nimittäin aina oppii paljon toisesta, itsestä ja molempien suhteessa olemisen tavasta. Ja kommunikaation vaikeudesta! (On harvoja asioita, jotka jurppivat minua enemmän kuin ihmiset, jotka eivät pidä kommunikaatiota vaikeana ja sitten tästä syystä katsovat asiakseen viljellä ironioita ja sarkasmeja olettaen, että toinen huomaa ne. Käyttöohje: minua pitää varoittaa semmoisista. En itsestäänselvästi onnistu jäsentämään jotakin ironiseksi ilmaisuksi vaan saatan vain järkyttyä, että no voi, joku on tätä mieltä, hitsit, pitäisikö hänen kanssaan alkaa veivata asiaa.)

Tuo kiitolliseksi tekevä ajatus liittyy oivallukseen, jonka sain eilen Franklia lukiessani ja hänestä terveydenhoitajan kanssa puhuessani: ahdistus on hyväksi, ellei se täysin karkaa ja ahmaise kaikkia muita tiloja. Ahdistus ja jännitys tahdittavat elämää, tekevät siitä lopulta hyvin mielenkiintoista. Jotenkin tämä on mukava ajatus ja kolahtaa minuun: että kaikki nuo hankalat tunteet ja olot, epävarmuus ja oman kyvyttömyyden ja riittämättömyyden hahmottuminen tekevät nälkäiseksi etsimään parempia tapoja kohdata elämä ja toiset ihmiset, ja että niistä on siksi ihan järkevää olla kiitollinen. Olen välillä ollut kovin säikky siitä, että jotenkin oma elämäni ahdistaa toisia. Nyt alan hahmottaa, että jos he suhtautuvat tuohon ahdistukseensa kielteisesti, se on heidän valintansa. Tietysti voi olla, että heille ei ole kukaan koskaan kertonut, että omaan suhtautumiseensa on mahdollista vaikuttaa. Hmm. Voidaanko silloin sanoa, että heillä on mahdollisuus valita? No, ainakin jos he kertovat ahdistuksestaan, voisin ehkä auttaa heitä jotenkin? Ja jos olen itse vihainen tai surullinen ahdistuksestani, voin muuttaa mielialaani sen suhteen, tutkia sitä uteliaasti. Hitaasti, tietysti, vasta sitten kun olen siihen valmis. Se vie jonkin aikaa. Jos osaisin instant-muuttaa pahimmat ahdistukset, en varmaan koskaan oppisi virheistä.

Tunnen palanneeni kotiin, kun luen Franklia. Siihen kotiin, jota minulla ei ole koskaan ollut.

Tuntuu hauskalta, että voin olla kiitollinen sekä iloisesta ja mutkattomasta ihmissuhteesta että hankalasta ja ahdistavasta ihmissuhteesta. Molemmilla on tehtävänsä. Toinen pitää minut toiveikkaana ja valaa uskoa asioiden ratkeamiseen, toinen pitää nälkäisenä uusien asioiden lukemiseen ja uusien toimintapojen etsimiseen. Voin olla kiitollinen hankalista tunteista, jotka putkahtavat sosiaalisesti väärissä paikoissa esiin. Ja siitä, että on helppoa hymyillä.

No, sentään pollyannamaiseksi en aio ruveta. En aio olla kiitollinen esimerkiksi siitä, miten eläimiä kohdellaan yhteiskunnassamme, enkä siitä, miten synkkiä ihmistenkinvälisen epätasa-arvon ilmentymiä edelleen on vaikea olla tukematta ihan vain tässä yhteiskunnassa elämällä. Minun on vaikeaa löytää näistä mitään niin myönteistä muistutusta, että olisin niistä kiitollinen. Ne ovat negatiivista ylevää Berleantin termein: valtavia rakenteita, joiden edessä olen voimaton ja joiden haitallisuuden huomaan selkeästi.

Mutta on paljon, josta voi olla kiitollinen.