Herätessäni muistan unen rippeen: unessa perään varmuutta. Valveilla olen kieltänyt itseltäni sellaisen, mutta unessa kysyn kerta toisensa jälkeen erimuotoisilta eläimiltä, viekö tämä kulmikkaita puoliksi maahan hautautuneita tiiliä kuhmuroitseva polku varmasti niitylle. Suljen ikkunan, sillä huoneessa on kovin viileää jo.
Aamusade napsii kipeästi poskia Ympyrätalon luona, tuuli murskaa hedelmäkuvioisen sateensuojani nurinniskoin. Mutta ei se mitään, hiukseni ovat joka tapauksessa märät suihkun jäljiltä. Ajan hissillä väärään kerrokseen, kävelen vielä kerroksen ylemmäs. Narkomaanien tilalla on terveyspalveluita. Maailma on muuttunut tai sitten olen käsittänyt kaiken väärin aiemmin. Saan koulutustani tarkalleen vastaavan työn heinäkuuksi. Minulle halutaan maksaa parempaa palkkaa kuin osaan pyytää. Hyväksyn tarjouksen ajatellen olevani liian feminiininen tässä palkka-asiassa.
Käteni ovat jäässä, kun sinnittelen takaisin kotiin vain lähteäkseni pian uudelleen. Swendolyne odottaa minua jo ravintolassa, tungen maasta napinläpeen poimimani tuomen kukkatertun hänen käteensä. Hän tunkee sen sitten omaan napinläpeensä nuuhkittuaan ensin kevättä siitä. Hölötämme poskionteloiden tähystyksestä, poetiikan tilan rituaaliluonteesta ja työelämän kiroista, levyt ja kirja vaihtavat laukkua, ihastelemme vastaostettua hyppynarua. Kun on aika lähteä, kukkaterttu on lerpahtanut, ja nyhtäisen sen lupaa kysymättä pois nuhdellen maailmaa ääneen lempeästi: "Ei se ole enää edustava." Mutta en tahdo vielä hiljaisuuteen, joten raahaan vastustelevan ystäväni Cafe Esplanadiin saakka viimassa, villinpunainen pashminani tämän kipuilevalle kurkulle laskostettuna. Kuuntelen kahvilassa korvapuustilla höystettyä kapitalismikritiikkiä. En osaa enkä ymmärrä rahataloutta juurikaan ja siten vastustan sitä passiivisesti, muttei se kyllä vielä tee minusta tiedostavaa. Olen hyvä kuvioissa, joissa saa antaa ja auttaa ja hämmennyn toivottomasti, jos joku pitääkin minusta tai tahtoo korvata jotakin.
Ihmiset ovat hurjan hauraita, ajattelen kahvilassaistujia silmäillessäni ja toisinaan jotain vastaan tingatessani. Hurjan hauraita ja hellyydenkipeitä. Hymyilen lapselle, joka riemastuu huomiosta lähes liikaa ja uhkaa levittää muffinsinsa tuusannuuskaksi. Lapsessa ei ole vielä haurautta, sillä se ei ole ikinä yksin. Muistan kerran, jolloin isä unohtaa minut Hakaniemen torille, olen kolmen. Hän unohtaa avata autonoven, starttaa ja ajaa valkoisen Peugeotinsa pois. Jään seisomaan ja tuijottamaan auton jälkeen. Olen ensimmäistä kertaa totaalisen yksin sitä itse tahtomatta. On sanottu, että jos eksyy, pitää seistä paikallaan. Mutta se näyttää epäilyttävältä. Kävelen siis Hakaniemen hallin seinustaa eestaas ja koetan näyttää siltä, että olen tomerasti menossa jonnekin. Uskottelen onnistuvani tässä. (Tältä koetan näyttää myöhemminkin lukemattomissa tilanteissa, tiloissa ja tilaisuuksissa. Tullessani yliopistoon, lähtiessäni sieltä, saapastellessani ihmisten elämään tai vappujuhliin, joihin meitä ei oltu kutsuttu.) Lopulta isä palaa, pyytää anteeksi ja on aivan järkyttynyt. Ihmettelen, miksi hänen kätensä tärisevät. Mutta siitä on kauan. Istun kahvilassa, mietin kesää ja juhannussuunnitelmia ja sanon vastaan.
Ja sitten kävelen koko matkan kirjastolle miettien, eikö ajan haaskausta ole pikemminkin jokin muu kuin tärkeiden asioiden jäsentäminen lounastunnin venyessä. Koetan keksiä, kuinka aikaa voisi haaskata. En keksi mitään muuta kuin tarpeettoman työnteon, sellaisen, josta jää rahaa käteen välttämätöntä kulutusta enemmän. Mikä on välttämätöntä? On kylmää, mutta sade sentään on lakannut. Heiluttelen käsiä iloisesti ja arvuuttelen, käytänkö tänään verbiä "monitoroida". (En käytä.)
Kirjastossa on hämärää, istumme viimeistä kesää edeltävää päivää tämäniltaisen kollegan kanssa. Työtoverit hyvästellään yksitellen, päivä päivältä. Kesä avautuu kuiluna. Laivat seilaavat sen pintaa, nostavat kelluma-aallot, tulee vilttejä ja bikinipäiviä, jolloin käsiäni ei oteta käsien väliin ja sanota: "Miten nämä voivat olla näin kylmät?" Sillä niin tekevät kaikki, joita kosketan ohimennen ranteeseen halutessani aksentoida jonkin kysymyksen erityisen tärkeyden. Silloin työnnän käteni ystävää kohden ja sanon: "Siinähän sinä olet, etkö vähän lämmittäisi niitä omiesi välissä?" Mutta kirjastossa kylmät sormet tanssivat näppäimistöllä kankeasti. Koulussa terveydenhoitaja käskee vuosi toisensa jälkeen lopettaa tupakoinnin, jotta ääreisverenkierto kohenisi. On turha sanoa vastaan, ettei tupakoi. Silti niin on sanottava, koska se on totta. "En olettanutkaan sinun myöntävän", sanoo terveydenhoitaja.
Mietin lokkeja ja lapsuuteni suurta vesimelonihimoa, arbuuseja myytiin lähikauppa Kauko Koo Koskisessa kerran ostoskärryistä. Isoäiti huutaa nähdessään melonit: "Arbuusia!" Arbuusia, kiärmeenlihhoo-salamia, salaattihedelmiä, köyhiä ritareita ruisleivästä, kotletteja. Isoäidin ilme, lokinkatse, korvakorun heilahdus, sinivalkoiset paimentyttö rakastaa paimenpoikaa -lautaset räks räks räks sadepäivänä, kun mikään ei mene. Koetan ravistella isoäitiä hiuksistani, mutta tuloksena ainoastaan omat korvakoruni helisevät samalla tavalla temmokkaasti. Ehkä isoäitikin koetti ravistaa hiuksistaan multaisia juuria tai muiston lavantaudista vankilassa tai seisomisen asemalaiturilla Siperian-junaa ja siinä elossa palaavaa isää vastassa. Minulla on syyni sanoa Swendolynelle takaisin tämän väittäessä, että jopa vankileiri Siperiassa olisi parempi kuin tämä todellisuus.
En osaa kuvitella isoäitiä, joka ei osaisi sanoa beetä ja deetä. En, vaikka mummuni on juuri sellainen. Hänestä on omituista halata, ellei hän ensin saa liköörihömpsyä. Hän ei koskaan kuvittelisi kattavansa nokkoskasvustoja yleisen saunan lukuisin sinkkiämpärein saadakseen kalpeita, mietoja keittonokkosia. Eikä hän, herraparatkoon, koskaan pesisi vieraiden miehien selkiä, maksusta eikä muuten. Ehkä se johtuu siitä, ettei hänestä koskaan pitänyt tulla opettajatarta ja että hän joutui keksimään oman arvonsa työstään, siten jostakin muusta kuin sodan murskaamista unelmista. Isoäiti taas, no, miesten selkiä pestessään hän tiesi, että olisi voinut keskustella heidän kanssaan myös saksaksi, viroksi ja venäjäksi.
Muistan polkupyörän vasta vapauden ovesta magneettiavaimen avulla pyyhkiytyessäni. Kädet kylmenevät taas ohjaustangolla. En jaksa ärsyyntyä nastarenkaista. Voin viedä pyörän huoltoon joskus kesäkuussa. Entiseni on hukannut sen kesärenkaat. Nousen polkaisuistani ilmaan viimeisellä mukulakivetyllä pätkällä.
Pääskynen kaartaa yhä ylemmäs karamellitaloja kehystävään siniseen. Sen siivet lyövät kiihkeästi, sitten se pudottautuu kuin elävä kivi. Mutta kadottuaan punaisen katonharjan taa se ei malta kauan piilotella, vaan nousee uudelleen, jumalien leipäkivi, räpsyy mustana, ripsentaipuisana. Taloissa on jotakin tuttua. Äkkiä tajuan: katonkulma, värit, ikkunat. Isoäidin talo on tiilitalo, siinä on valmistumisvuoden ornamentti, 1916. Isoäitiä ei ole enää, mutta talo on.
Pian on kesä, ja jos olisin edelleen lapsi, minut vietäisiin idänjunalle, perillä talolla kaupunkivaatteet kiskottaisiin pois ja puettaisiin tilalle käytetyt, valmiiksi tahraiset vaatteet. Kaivautuisin multaan, kiipeäisin leppiin, ihmettelisin maahan uponneita punatiiliä neljäkymmentäluvulta. Nauttisin ajatuksesta, että nukun väkivaltaisesti tuhoutuneen tehtaan saunassa. Menisimme eräkämpälle, ruoat säilytettäisiin suohon kaulaansa myöten haudatuissa maitotonkissa. Soutaisin ja huopaisin käskyn mukaan, kiskaisisin varpaat veneenpohjan hauelta turvaan, kyy uisi mustaa pintaa ohi, isoäidille saisi sanoa käärmettä kauniiksi saamatta toruja, katiskasta nousisi kuplien sihinä. Juolukka kukkisi, löytyisi hirvien ja karhujen jälkiä. Palattua olisi kitkettävä. Rantojen miehet pääsisivät ilmaiseksi saunaan. Sitoisimme koivua kasvavalla entisellä niityllä vastoja isoäidin kanssa sideharsosta tehdyt liinat päässä kiljahdellen lehdon sakeille sääskipilville itikka mää kottiis. Ja paukamiin painettaisiin illalla kynsiristi, syyhytystä ei saisi raapia, unen käsi raapisi kuitenkin, sääriin ja käsivarsiin tulisi punalaikkuista hyönteisihottumaa, joka kirvelisi löylyssä ikävästi.
Eräänä vuonna linja-auto ei enää tulisi punamullatulle talolle ja korkeille kuusille saakka. Se ei enää kannattaisi. Seuraavaksi kannattamattomaksi kävisi lähikauppa, sitten posti. Tehtaan asuntolat revittäisi kai muista kuin kannattavuussyistä. Niitylle jäisi enää muutama akileijaesiintymä, villiintyvää syreeniä ja siperianhernepensasta ja kivijalkaa. Tietä asfaltoitaisiin. Rantatontille nousisi pienteollisuuskiinteistö, sellainen aaltopeltihalli.
Kannattavuussyistä tai muista syistä keksisin eräs kesä, etten suostu enää isoäidin kampaajaksi, kitkijäksi ja perkaajaksi. En ole enää lapsi, sanon äidille tuona keväänä. Mikä sinä sitten olet, kysyy äiti huvittuneena. Mutta en ole nuorikaan, varmasti. Nuoret kuuntelevat popmusiikkia ja pussailevat. Sellainen peli ei vetele kohdallani. Ilmoitan äidille olevani ihminen, en lapsi. Silloin en halua olla enää ikinä lapsi, sillä lapsuus on yritystä vapautua vanhempien näennäisen lempeästä diktatuurista. Ja jos olisin edelleen lapsi, minut vietäisiin idänjunalle.
Jos olisin lapsi, minulta ei kysyttäisi. Olen edelleen miltei lapsi, minulla on tänään sillä tavalla laitetut hiukset ja vaatteet. Olen palannut lapsuuteen, niin käy aina, kun olen rakastumassa, kun en muutakaan oikein osaa. Onneksi sentään se, johon kuvittelen olevani rakastumassa, lupautuu seuralaisekseni häihin, joissa haluan taatusti tanssia. Vaikka olen melkein lapsi, lukitsen vain pyöräni ja käännyn uudelleen, varmistuakseni. On mentävä sisään, siivottava hieman. Pääskysiä ovat.
すべり台
1 päivä sitten
3 kommenttia:
"Muistan kerran, jolloin isä unohtaa minut Hakaniemen torille, olen kolmen. ... Kävelen siis Hakaniemen hallin seinustaa eestaas ja koetan näyttää siltä, että olen tomerasti menossa jonnekin. Uskottelen onnistuvani tässä."
Näin muutama viikko sitten Kiasmassa ehkä kolmevuotiaan pojan joka hukkasi isänsä. Minä näin koko tilanteen, tiesin mihin suuntaan isä oli mennyt. Kun otin katsekontaktin poikaan autaakseni häntä hän teeskenteli katsovansa jotain taulua. Miksi suomalaislapset tekevät näin?
Voi kyynel. Oikeasti! Pidä linja.
Äkkiäkös siinä tulisi vanhemmallakin Kiasman kävijällä pupu pöksyyn jos isä olisi kadonnut ja vieraat tädit alkaisivat mulkoilemaan.
Lähetä kommentti