Jos olisin hivenenkin taikauskoisempi, räkyttäisin varmaankin jumalten kostosta tai muusta yhtä käsittämättömästä. Mutta ei, olen omaksunut valtaosin luonnontieteellisen maailmankuvan (ja se, mitä luonnontieteen alaan kuuluu, kertoo lähinnä luonnon käsitteestä, kuten Elizabeth Baeten oikein toteaa; minulla luontoon kuuluu kaikki mahdollisestikin koettava sisältäen unet ja kuvitelmat eläintiede-Lohen, sängylle paistavan astronomia-auringon ja lääketiede-kurkkukivun ohella; onneksi minulla ei ole televisiota tai voisin alkaa höpöttää kvanttimekaniikka-katodisädeputki-teeveestä) ja siten katson ihan vain saaneeni raspikurkkuääneni tartuntana Kerubivompatilta, joka ryki, niisti, yski ja aivasteli vihreitä hiiriä ja söi sormin mansikoita samasta rasiasta. Olen pahoillani, että puhun räkimisestä ja piknikmansikoista samassa lauseessa - mutta elävässä todellisuudessa ne liittyvät usein yhteen.
Hieman nyreänä kuitenkin olen, sillä olin muistanut ottaa mukaan oman hammasharjankin, en poikennut pitkospuilta soisissa kohdissa räpsiessäni kuvia rentukoista enkä tainnut juoda Kerubivompatin yövesimukista epähuomiossa kuin kerran. Lukuuottamatta sitä, että kaadoin yhden pizzan lähestulkoon syliini ja että sanoin koko ajan yhteisen ystävämme Qtean nousevalla nuotilla mmm-(tauko)-mmh ja että kuulin isäntäni sightseeing-puheen ilmauksen "Schaumanin kartano" sanoina "saamarin karttapallo", olin miltei uskottavasti aikaihminen. Ja silti flunssa iski. Keräsimme nokkosia ihan lintutornin luota, onneksi en ole hypokondrinen. Ja näinhän toki sen räkimisen torstaista sunnuntaihin: kyllä lintuinfluenssa olisi aika kaukaa haettu. Siitä huolimatta ihminen, jonka tapaan Helsingissä välittömästi palattuani, kehtaa ehdottaa sitä. Tuijotan häntä katseella, johon viitataan estetiikassa sanoin blank cowlike stare ja mumisen epäselvästi jotakin inkivääriteestä.
Mutta olen loikkinut asioiden edelle. Sillä ennen kuin voin saapua Helsinkiin, ja nähdä Tikkurilan kohdalla pilvet, taivaan mustuuden, ja sitten myöhemmin maailmanpyörän piirtymisen niiden eteen, tuon minun kaupunkini maailmanpyörän, (josta haluaisin sanoa, ettei se matkusta mutta matkustaahan se, koottiin tänä keväänä, sen kohdalla iäisyys on vielä illusorista, pitää odotella pari vuotta) ennen kuin saavun perille, minun on matkustettava. Matkallani on seurana Kerubivompatin antama Anthony de Mellon Havahtuminen, jota luen hitaasti ja runsain kommentein.
De Mello kirjoittaa läsnäolosta ja sen vaikeudesta. Siitä, kuinka on läsnä itse, ei vain toisten toiveiden ja arvojen kautta. Yllätyn, koska täsmälleen samasta asiasta kirjoittaa John Deweya käsitellessään John J. McDermott, jonka kirja oli Ilveksellä suosituksestani lainassa ja jonka vein samaisella reissulla takaisin Kerubivompatille, joka sen oli lainannut JYU:n kirjastosta. De Mello huomauttaa, kuinka todennäköisesti kaikki yksittäiset eleemme, arvomme jne. ovat toisen aikakauden jäänteitä. Kuinka totta se onkaan. (Tuota jäämäkerrostumaa kutsutaan muutan kulttuuriksi, samoin kuin yrityksiä nousta sen yläpuolelle tai kaivautua sen läpi.)
Lukiessani kuumeisena ja Coldrexia poskeeni kiskoneena (eikö olekin kummallista, kuinka elämiämme tahdittavat samat lääkkeet ja tuotemerkit? Voisimme laulaa pienet vuorolaulut maailman ainoista selkeistä asioista, tuotemerkityistä tuotteista...) de Melloa alan ajatella olemiseni työstämistä. Elin monta vuotta suhteessa, jossa sanat itsen kehittäminen olivat jokseenkin pannassa. Itsestä viis, maailma pitää pelastaa! Mutta kuinka maailma pelastetaan, jos itse on yhä solmummassa ja lopulta, kun solmuja aletaan katkoa saksin, rikki rikempi? Minä aloitin liikunnan kautta, kehotekniikoiden, mutta etenin niistä vähitellen kielletyille alueille, joita entiseni jostain syystä inhoaa. Olen soveltanut mieleeni suoraan feldenkraispuhetta: katselen vain, miten mieleni asettuu maailmaan, reagoi siihen, joinain päivinä se on ikävästi kuprulla ja kinnaa, joinain päivinä se liukuu leveänä ja tyytyväisenä esineiden pintaa pitkin ja sisään prosesseihin, ja joka kerta olen sen tapaan asettua tyytyväinen tässä ja nyt, vaikka panenkin merkille eron toisiin päiviin ja ymmärrän, että tarkkailen oloani, jotta voisin muuttua. Sillä muutun joka tapauksessa, ja tietoinen muutos on parempi kuin tiedostamaton, sillä vain tietoiseen voi puuttua järjen kanssa.
Kun luen de Melloa, tajuan, että se, mistä de Mello puhuu itsetarkkailuna, on juuri tuota.
De Mellossa ja pragmatisteissa on paljon yhteistä; myös de Mello hahmottaa tietoisuuden rakentuvan periferiasta keskukseen päin. Eli ensin olemme tietoisia asioista, sitten ajatuksistamme niistä ja vasta viimeiseksi ajattelijasta. Kartesiolaisessa filosofiassa varmuus rakennetaan toiseen suuntaan, mutta tuskin kukaan kartesiolaista filosofiaa enää hyväksyykään. De Mello kuulostaa täsmälleen John Deweylta myös kirjoittaessaan: "Voitte muuttaa vain sen, minkä ymmärrätte. Sen, mitä ette ymmärrä ja josta ette ole tietoisia, tukahdutatte. Ette muutu. Mutta kun ymmärrätte sen, se muuttuu." Juuri samalla tavalla Dewey kirjoittaa luontumuksista: käytöksen näkymättömiksi käyneistä piirteistä, jotka muodostavat luonteen hitaasti muuttuvan kudoksen.
De Mello todella havahduttaa ja hätkähdyttää. Esimerkiksi minut se saa miettimään, miksi tuntuu niin pahalta, kun joku epäilee hyväntahtoisuuttani? Siksikö, että epäilen sitä itsekin, mutten motiivina vaan seuraamusten kannalta? Siksikö, että tiedän ponnistelevani nähdäkseni asiat oikeassa valossa? Koska ponnistelen hakatakseni itsestäni tiehensä pikkumaisuuden, milloin siihen satun törmäämään? Ja silti, juuri tuollainen pahastus toisen esittämästä arvostelmasta on pikkumaista. Ei minulla ole oikeutta vaatia, että minuun suhtaudutaan hyväntahtoisena toimijana. Voin vain toivoa, mutta toivossa pettymisestä ei auttaisi kiukutella. Jos alan pahastua joka kerran, kun joku hahmottaa minut joidenkin outojen mallinnusten kautta, saan olla alinomaa suremassa.
Sen sijaan asiani on kyllä keskustella jokaisen keskustelua haluavan kanssa ja tarpeen tullen oikoa käsityksiä, joiden tiedän olevan pahasti vinksallaan. Tieto omien kuvitelmien erehtyvyydestä ja epävarmuudesta ei lisää tuskaa vaan tekee siitä siedettävän, sillä se ohjaa huomiota sinne, minne kuuluukin: siihen, kuinka olisi havainnoitava tarkasti ja akuutisti, oltava hereillä-hengissä-eläin kaiken aikaa.
Kuinka pelkäsinkään yksinäisyyttä vielä vuosi sitten, ja viime syksyn alussakin. Mutta de Mello on oikeassa siinä, että ihmisten seura ei paranna yksinäisyyttä. Minun ongelmani ei kyllä ikinä ole ollut liiallinen seurallisuus, vaan pikemminkin turvan hakeminen yhdestä suhteesta, jossa olen jumaloinut toista puolta silmät suurina ihmetyksestä ja kuvitellusta pyhyydestä. Suuri seura tekee minusta vain selkeämmin, akuutimmin yksinäisen. Siksi koettelen itseäni hakeutumalla seuraan. Toisen seura on koettelemus aina sinne saakka, kunnes olemme yhdessä kulkeneet valoa, jakaneet yötä sylikkäin tai teltassa, kunnes olen kuullut toisen unihengityksen, sinne asti että toinen on murtunut ja kiskaissut itkullaan toisenkin normien jään lävitse jolloin olemme voineet todeta, kuinka hauraita, erillisiä ja eksyksissä olemme. Vasta sellaisen jälkeen toisen voi kohdata, todeta epävarmuuden yhdistävän siteen, vasta tuolloin voi katsoa toista silmiin tavalla jolla järvi katsoo, tai silkkiuikku pesäneuroosissaan, tai jolla kivikirkko suhteutuu olemiseensa lainehtivan pellon takana: epäpersoonallisena, symboloiden kerrostumia, jotka kai herättävät lähinnä kysymyksiä, vaikka takaavatkin jatkuvuutta välillämme.
Ja tuo epävarmuus on maailman suurin ilo, äkisti pilvet on lakaistu taivaan lattioilta ja on helppo hengittää rakkautta.
De Mellon kirjoittaessa rakkaudesta kaikki selkäkarvani ponnahtavat pystyyn. Hän on niin tarkasti sillä kannalla, johon olen itsekin päätymässä, että siinä on aavemaisuutta. "Täydellisessä rakkaudessa ei ole pelkoa. Siinä, missä on rakkautta, ei ole mitään vaatimuksia, odotuksia tai riippuvuutta. En vaadi teitä tekemään minua onnelliseksi, onnellisuuteni ei ole teistä kiinni... Todellisuudessa en nauti teistä, vaan jostakin, joka on sekä teitä että minua suurempi. Se on jotakin, jonka olen löytänyt: eräänlainen sinfoniaorkesteri, joka soittaa teidän läsnäollessanne yhtä kappaletta, mutta kun lähdette, se ei lakkaa soittamasta. Kun tapaan toisen ihmisen, se soittaa toista kappaletta, joka on myös hyvin viihdyttävää. Ja kun olen yksin, se soittaa yhä. Orkesterilla on laaja ohjelmisto eikä se lakkaa koskaan soittamasta." Ja: "Nähdessäni ensimmäisen kerran välähdyksen tästä uudesta maailmasta, se oli kauhistuttava. Ymmärsin, mitä sellainen yksinäisyys tarkoittaa, kun ei ole paikkaa, mihin päänsä kallistaisi ja kun jättää kaikki ihmiset vapaiksi ja on vapaa itse, kun ei ole erityisasemassa kenenkään suhteen ja itse rakastaa kaikkia - koska niin rakkaus toimii... Voiko ruusu sanoa: lahjoitan tuoksuni vain hyville ihmisille, jotka haistelevat minua, mutta pidätän sen pahoilta? Vai voiko lamppu sanoa: annan valoni vain tässä huoneessa oleville hyville ihmisille, mutta pidätän sen pahoilta? Tai voiko puu sanoa: annan varjoni vain hyville ihmisille, jotka lepäävät suojassani, mutta pidätän sen pahoilta? Nämä vertauskuvat kertovat, minkälainen rakkaus on. Kaiken aikaa tämä tosiasia on tuijottanut pyhien kirjoitusten sivuilta vasten kasvojamme, vaikka emme ole ole koskaan välittäneet nähdä sitä. Olemme niin uppoutuneet sellaiseen, mitä kulttuurimme rakkausrunoineen ja lemmenlauluineen nimittää rakkaudeksi. Se ei ole rakkautta ollenkaan. Se on halua, hallitsemista ja omistamista. Se on manipulointia, pelkoa ja ahdistusta."
De Mello on samaa mieltä myös negatiivisista tunteista ja pelosta: pelko on negatiivisten tunteiden lähde. (Itse kyllä pidättäisin mahdollisuuden myös aivofysiologisiin muutoksiin. Ns. alfaurossyndrooma näyttää korreloivan niin ihmisellä kuin monella muullakin nisäkkäällä tarkasti serotoniiniriippuvuuteen: harvinaisen alhainen serotoniinitaso altistaa aggressiiviselle käytökselle, ja aggression aloittaja useimmiten voittaa kohtauksen, ja saadessaan dominanssilleen vahvistuksen uroksen serotoniinitaso kohoaa, samalla kun kaikki tuntuu olevan hyvin ja aggressio laantuu. Kun serotoniinitaso alkaa taas pudota, aggression todennäköisyys lisääntyy. Ja mitä useammin kuvio toistuu, sen selkeämmin eläin tietää, mitä sen on tehtävä, jotta tuntuisi hyvältä taas: hyökättävä. "Näyttääkin lähestulkoon siltä, että dominoivat eläimet ovat serotoniininistejä, joiden on hankkiuduttava rähinöihin saadakseen päivittäinen annoksensa", heittää eläinten käyttäytymistä tutkinut Nicholas Dodman kissojen psykologiaa käsittelevässä kirjassaan. Uskaltaisiko joku sanoa ihmisistä samoin, vaikka aggressiivista käytöstä voidaankin eläinten ja ihmisten tapauksessa usein varsin menestyksekkäästi korjata täsmälleen samalla tavalla - serotoniinia tasaavalla lääkityksellä?)
Joistain kohdista olen toki de Mellon kanssa eri mieltä, rajustikin. Esimerkiksi siitä, haluavatko ihmiset todella olla loukkaamatta toisiaan. De Mello väittää, että näin ei ole. Minä taas uskon, että haluavat. Kokemukseni mukaan näin on. Ainakin minua kohdellaan näin, vaikka satuttamiseni olisi erityisen helppoa: annan aseet aika tarkasti toisten käsiin sitä pahemmin pelkäämättä. Osoitan tarkasti kohdat, joihin on helppo iskeä. Toisaalta ehkä äidit ovat vain väärässä: itkupilliä ei ole erityisen kivaa kiusata, siinä ei ole mitään haastetta. Korjatkaa, jos olen väärässä.
Enkä voi millään ymmärtää, kuinka ainoa kärsimyksen lähde olisi se, kun harhaluulot törmäävät todellisuuteen. Koulukiusaaminen on kärsimystä, tehokanala on kärsimystä, keskitysleirit ja sodat ja niihin liittyvät joukkoraiskaukset ovat kärsimystä, perheväkivalta jonka päätteeksi uhri kiristetään hiljaiseksi uhalla lapsenkin vahingoittamisesta on kärsimystä. Jos ilmastonmuutos saa jääpeitteet sulamaan napa-alueilla, tuloksena on paljon kärsimystä. Näissä ei ole kyse pelkästä harhaluulojen törmäämisestä todellisuuteen. Itse asiassa, jos joku väittää, että maailma nyt vain on tällainen, hän voisi miettiä sitä, että todellisuus on prosessi, johon me itse kukin vaikutamme...
De Mello kirjoittaa kyllä institutionaalisista vaateista ja tekee selväksi, että niiden tarkoitus ei ole saada ketään tuntemaan oloaan hyväksi vaan luoda hyvä organisaatio, toimiva yhteiskunta ja niin edelleen. (Mutta yhtäkaikki, kuten tiedämme, ne silti saavat monet tuntemaan olonsa hyväksi!) Hän erottaa säännöt ja lait varsin voimakkaasti eettisistä tai ihmissuhteisiin liittyvistä vaatimuksista. En vielä osaa sanoa, onko tämä hyvä kanta; selkeää on joka tapauksessa, että suurin osa ihmisistä ei osaa juuri mitenkään olla identifioitumatta institutionaalisiin asemiinsa. (Enkä minäkään oikein osaa tarkastella heitä niistä erillään vaikka itse olenkin hyvä unohtamaan, miksi joku voisi pitää minua pelottavana, oppineena tms. - tässä tuntuu vallitsevan sitkeä epäsymmetria.)
En erityisemmin pidä stoalaisuudesta tai havahtumisteoriasta kaikkien ongelmien ratkaisuna, sillä vaikka oman mielenrauhan saavuttaminen onkin tärkeä tavoite ja kaiken järkevän toiminnan ennakkoehto (tuntuu kauhealta sanoa, että olen saavuttamassa sitä ja naurettavan pikkuruisin askelin vasta nyt, kolmekymmentäyksivuotiaana, mutta parempi tämäkin kuin ei koskaan) ja vaikka voidakseen muuttaa rakenteita ihmisen olisi ensin nähtävä ne selkeästi, suuremmitta illuusioitta, ei tämä voi olla ratkaisu käytännön kysymyksiin. Onko meillä aikaa odottaa, että ihmiset havahtuvat? Voisivatko edes kaikki havahtua? Tiedän monta hyvää ihmistä, jotka tekevät runsaasti töitä paremman maailman puolesta, mutta jotka toisaalta eivät ole havahtuneet pienimmässäkään määrin, osittain juuri johtuen siitä, että he näkevät itsen kehittämisen maailman parantamiselle vastakkaiseksi pyrkimykseksi. Aikaresurssi on rajallinen, he sanovat (aivan oikein) ja maailman kohdalleen loksauttaminen nyt on vain tärkeämpää. Tiedän tämän kuvion liian hyvin. Se on ollut osa virallista totuutta minunkin tajunnassani, ja olen elänyt parisuhteen, jossa tuon totuuden kyseenalaistaminen oli melkein sama kuin olisi julistanut sodan torveen töröttäen. Ja kummallista kyllä, olen viime aikoina törmännyt moniin, jotka ovat kärsineet saman virallisen vääryyden kanssa.
Ohhoh, kuulostan vähän jo joltain hurahtaneelta mutta who cares? Eikö muka ole ollut alusta asti selvää, että minussa on outoja mystisiä piirteitä ja että olen jatkuvasti luiskahtamassa kummallisiin kaiken rakastamisen kantoihin? Mutta toisaalta, en ole varma, kuinka taktisesti järkevää näitä asioita on kirjoittaa ylös paljaina, somistamatta. Sillä onhan selvää, että ihminen, joka vastustaa maailmankuvansa muuttamista, on usein pelon suitsima, ja että pelko varsin tehokkaasti saa toteamaan, että "tuo on täyttä paskaa". Kun siteeraan Kissalle ääneen Spinozaa, hän huokaa ja sanoo, että kai tajuan, että suurimmalle osalle ihmisistä Spinoza on täyttä paskaa.
De Mello on tietysti lähempänä aikaamme ja lukutapaamme kuin Spinoza tai Dewey. Mutta en voi olla miettimättä, kuinka monelle de Mellonkin ehdottama ohjelma olisi liikaa. Ainakin väite, että ongelmat ovat vain ihmismielessä, on liikaa minulle. Tämä saa myös monet eettiseltä maultaan hienostuneet ihmiset suhtautumaan vihamielisesti itsen kehittämisen, herkistymisen ja henkistymisen kehottamiseen. Sillä onhan todellisuudessa ongelmallisia piirteitä. Jos on esimerkiksi yhteiskunnallinen rakenne, joka aiheuttaa suhteettomia ongelmia jonkin syyttään huonoon osaan ajautuneen joukon elämään, eivätkö ongelmat ole selvästi todellisuudessa? Ei kai katupölystä valittavalle astmaatikolle voi todeta tuosta noin vain, että pidähän kaveri mielesi kurissa, se narraa sinua nyt. (Astma on sikälikin hyvä esimerkki, että siinä on selkeästi mukana myös psykokomponentti - mutta koetut oireet, hengitysteiden supistuminen, on selvästi myös fysikaalisessa todellisuudessa.)
Minua kiinnostaisi tietää, miksi de Mello tahtoo tehdä noin selkeän erottelun maailmaan ja mieleen. Ikään kuin niiden välillä ei olisi jatkumoa. Ikään kuin uniini tulevat revityt ja tuskasta huutavat eläimet eivät olisi seurausta siitä, että katson ihmisten ostavan kaupasta jauhelihaa sitä pahemmin kyseenalaistamatta. Ikään kuin tietyissä ympäristöissä ei olisi helpompi tuntea itsensä suoraryhtiseksi ja iloiseksi. Ikään kuin huolestuttavat uutiset kaukaisesta sodasta eivät kutsuisi mieleen nopeasti ohi häilähtäviä kysymyksiä siitä, uskotaanko täälläkään rauhaan ja sen reaaliseen mahdollisuuteen tarpeeksi.
En usko, kuten de Mello tuntuu tekevän - en ole vielä kirjan lopussa, ehkä tämä vielä oikaistuu - että maailmassa vallitsee jokseenkin homogeenisesti julmuuden ja väkivallan laki. Jos tämä tarkoittaa, etten havahdu demellolaisesti, olkoon niin. Kärsimystä pitää pystyä vähentämään, vaikkakin tietysti ilolla, ei ei tuskaisesti. Ilopointsissa de Mello on samoilla linjoilla Spinozan kanssa: "Mikään tapahtuma ei oikeuta kielteisiä tunteita. Maailmassa ei ole ainuttakaan tilannetta, joka oikeuttaisi kielteisen tunteen. Tätä kaikki mystikot ovat huutaneet kurkkunsa käheiksi. Mutta kukaan ei kuuntele." Minusta kielteistä tunnetta ei saisi tietenkään kieltää - tunteilla on funktionsa - mutta väärä ehdollistuminen kielteisille tunteille on pahaksi, samoin niiden kivettyminen asenteiksi ja luonteeksi. Tunne kestää muutaman sekunnin. Sen ajan saan olla surullinen, vihainen, masentunut. Mutta sitten asia on pystyttävä ratkaisemaan rakentavasti. (Tai olisi. Kyseessä taitaa olla elämänmittainen työstön aihe.)
Osittain kielteisyyden torjunnassa on tietysti kyse siitä, että havainnoi riittävän akuutisti, että ymmärtää, että tunne on ailahdus, johon voi tarttua tai olla tarttumatta. Useimmiten tarttumattomuus on parempi vaihtoehto.
Seuraavaksi aion blogata de Mellon ja pragmatistien havaitsemisen käsitteestä ja siitä, mikä siinä lankeaa yhteen ja ehkä jopa esittää hypoteesin, miksi tällaista yhteenlankeamista tapahtuu. Olen innoissani, kun saan harjoittaa jotakin tällaista, mihin minut on koulutettu, sen sijaan, että väsäisin yleistajuista lehtijuttua tai piippailisin viivakoodeja. Mutta samalla tiedän, kuinka nopea olen polttamaan itseni tarpeeksi mielenkiintoisessa asiassa. Nopea.
Siksi otan nyt unitauon. Kuumemittari sanoo kolmekymmentäkahdeksan ja yksi. Jälkeenpäin on mielenkiintoista tarkistaa, olenko kirjoittanut kuumeessa täyttä tuubaa. Ja sinä, sinä olet lukenut tänne saakka kuumeisia sanoja.
すべり台
1 päivä sitten
12 kommenttia:
Kaiken aikaa tämä tosiasia on tuijottanut pyhien kirjoitusten sivuilta vasten kasvojamme, vaikka emme ole ole koskaan välittäneet nähdä sitä.
Epäilemättä pyhiä kirjoituksiakin on kirjoitettu kuumeessa. Nälässäkin. Totta hyvinkin, ei sen varaan voi mitään rakentaa, että ihmiset yllättäen ryhtyisivätkin muiden toimiensa ohella seuraamaan munkkiluostarien itsetutkiskeluharjoituksia tai muuta vastaavaa edes osapäivätoimisesti. En kuitenkaan oikein ymmärrä miten "itsen kehittäminen", kuten asiaa kutsut, olisi pois muusta. Luulisi, että tasapainoista lähestyvä on tehokkaampi kuin tasapainosta pikemminkin pois horjuva tai tasapainonsa väkisin säilyttävä. Ei tekeminen vaadi syveneviä viharyppyjä otsassa.
Mietin tuota, mistä kirjoitit, että monille maailman paikoilleenloksauttaminen menee kaiken yli, itsensäkehittämisen varsinkin.
Minusta taas vaikuttaa että ihmiset jotka havaitsevat ympärillään, maailmassa tapahtuvia asioita ja tekevät jotain niiden korjaamiseksi(yrittäminen lasketaan täysillä, tietenkin) ovat usein aika havaitsevia itsensäkin suhteen.
Äiti toimi joskus aktiivisesti kaikenlaisissa maailmanparannusjutuissa mutta keskittyi sitten itsensä kehittämiseen ja omaan "henkiseen kasvuunsa". Hän väitti, ettei ollut ajatellut lähelle ollenkaan niinä aktiivisina maailmanparannusvuosina, vaan kauas. Minustapa hän sai hyvän ponkaisun "henkiseen kasvuunsa" ja itsensä kehittämiseen juuri siitä työstä ja touhusta mitä teki, koska siinä oppii ottamaan näennäisesti kaukaiset asiat läheisiksi itselleen ja sitä myöten varmaankin myös toisinpäin.
Voidaan ajatella äärimmäisyysihmisiä ja Linkolaa yms. jotka nostavat toisen ylemmäksi toista. Minusta se tuntuu epäsuhtaiselta, koska kaikki on yhteydessä toisiinsa.Mutta aika vähänhän sellaisia on. Vai onko?
-minh-
P.S. Miksi ei voi kommentoida kuin Bloggeroijana?
Juuri näin... kiinnostavaa kyllä, miksi itsen asettamista iloon tms., mitä termiä nyt halutaankin käyttää, herättää niin valtavia vihanpuuskia sellaisissa, joiden intresseissä luulisi niinikään olevan sen, että ihmiset olisivat tasapainoisempia, onnellisempi, vähempään materiaan tyytyväisiä. Yksi syy, luulen, on uskontoihin kohdistuva viha. Ei eroteta riittävästi uskontoa dogmeja vaalivana instituutiona ja uskonnollisuutta asenteena. (Olen kirjoittanut tuosta joskus aiemminkin, siitä mistä Dewey kirjoittaa Common Faithissa; sillä kuten de Mellonkaan uskonnolla ei ole mitään tekemistä institutionalisoidun uskonnon kanssa.) Tai jos erotetaan, jälkimmäinen ymmärretään vieläkin pelottavammaksi.
Se on kummallista.
Koska vakavasti (ja iloisesti) ottaen, minä ainakin näkisin paremmaksi toimimisen ympäristössä, jossa on rakastavia tyyppejä kuin jossa on vihaavia tyyppejä. Ei siksi, että tuo vihaaminen enää minua niin hirvittävästi jähmettäisi kuin joskus aiemmin (sen oppii suistamaan harteiltaan joidenkin vuosien harjoittelulla, uskaltaisin nyt kai jo sanoa - ehkä kymmenen, ehkä kaksikymmentä vuotta, ei pitkä aika; mutta tietenkään kaikki eivät opi vaan menevät mukaan ja SE on tragedia jos mikä!) mutta koska on yksinkertaisesti paljon helpompaa toimia joukossa, jossa toisiin voi luottaa.
Hyvä puoli demellolaisessa itsetarkkailun ohjelmassa on se, että sitä voi harjoittaa missä tahansa (siinä se muistuttaa ympäristöestetiikkaa - hitto vie, metodi on täsmälleen sama: älä kuvittele, katso!) ja riippumatta ammatista, siviilisäädystä jne.
Toki muutoksia on luvassa. Mutta ihminen muuttuu muutenkin--- parempi ehkä odottaa muutosta iloisin mielin kuin suistua siihen päätä pahkaa selkä edellä.
minh: luultavasti pikkuLinkoloita ei ole kovinkaan monia. Ainakin ympäristöliikkeessä toimivat ihmiset tapaavat olla hieman vasemmalle kallellaan monessa suhteessa, ns. "heikompien puolella". (Unabomber analysoi asiaa hienosti manifestissaan - - tämäkin on tietysti psykopatologia liioiteltuna.)
Järjestöihmisiä on moneen lähtöön. Suorituskeskeisiä vs. hyvä fiilis -keskeisiä, asiakeskeisiä vs. yhteishenkikeskeisiä (minusta nuo kaksi luokkaa eivät lankea toisiinsa), sitten tietysti erot siinä, mikä on tärkein asia, saako asiasta koskaan ottaa lomaa vain itselle ja hyvään oloon jne. Selkeästi ei ole vain yhtä tyyppiä "järjestöihmistä". (Tämä tuli hyvin esiin myös niissä psykologisissa artikkeleissa, jotka luin jokin aika sitten läpi pitääkseni dodolaisille session vapaaehtoistyössä jaksamisesta ja burnoutriskistä.)
PS.-vastaus Koska haluan, että kommentoijalla on edes jokin nikki. Ei ole kovin vaivalloista tehdä sellaista. Se on ilmaista jne. Jos sama anonyymi palaa uudestaan, on ihan mukavaa hahmottaa, että tämä on ihminen, jonka kanssa kävin tämän ja tämänkin keskustelun jo.
Kiinnostava yhteensattuma: kirjoitin tämänaamuisen merkintani ennen kuin olin ehtinyt lukea tekstiäsi (ja sen kolmanneksi viimeistä kappaletta).
Toinen hauska yhteensattuma: kun kirjoitin merkintääni, löysin tämän verkkokirjan. Hakusana oli "ailahtelun".
" Ainakin minua kohdellaan näin, vaikka satuttamiseni olisi erityisen helppoa: annan aseet aika tarkasti toisten käsiin sitä pahemmin pelkäämättä. Osoitan tarkasti kohdat, joihin on helppo iskeä. "
Huomaan itse toimivani usein samoin. Tavallaan uhraan itseni saadakseni tietää millainen toinen on: pystyykö vastustamaan vastomaisen kiusauksensa iskeä.
Kammottavaa puolestaan on havaita, miten usein tarjottu tilaisuus käytetään hyväksi. Kun tämän on huomannut, tilan tarjoaminen ei enää ole ainakaan rationaalista, se on jonkinlaista romanttista masokismia.
*
Nykyisin nyrkkeilypallo toimii hyvänä serotoniinin tasaajana. Oman serotoniini liikevaihdon voi mitata. Jos isku tuntuu nautinnolliselta, salamalta, suorastaan herkulliselta, eikä kädessä tunnu pienintäkään kipua, serotoniini on alhaalla. Kun isku on ponneton, tekninen, hidas, on kysymys terveestä serotoniinimäärästä, ja nyrkkelihanskat voi riisua.
"suurin osa ihmisistä ei osaa juuri mitenkään olla identifioitumatta institutionaalisiin asemiinsa."
Tämä juuri on Weberin mukaan ero modernin kapitalistin ja traditionaalisen ihmisen välillä. Kapitalismissa ihminen on olemassa tuotantovälineitä, yrityksiä ja institutioita varten. Traditionaalisesti nuo jutut olivat olemassa ihmistä varten.
Jälkimmäisessä tapauksessa ihmisellä on siis jokin niistä eroava, niiden yli nouseva persoona. Edellisessä tapauksessa persoona määrittyy vain tuotannon pieneksi osaksi.
Tuo väitteesi, joka taitaa olla ainakin nykyään totta, tuo pienen särön Weberin teoriaan: aivan kuin tuo kyvyttömyys olla identifioitumatta olisi ihmisen syvintä perusohjelmointia.
Ai, ja minä kun Swendolyne darling luulin, että nyrkkeilypallo oli sinulle liikuntaväline, hmm. No, hyvä tietää. Tämä kommentti on kuolemanvakava, juuri sopiva flunssaisen ihmisen kommentiksi.
Toivottavasti et katso, että minä muksin sinua liikaa. Minun tavoitteeni on näet kehittää sinua. Koska tiedät, kuinka pöljyyden ylipapitar olen, olen päättänyt, ettet säikähdä omalaatuisia kysymyksiäni. (Ja jos olen väärässä, sinun pitää vain korjata.)
TUosta perusohjelmoinnista: ei sen tarvitse olla SYVÄLLÄ. Eihän esimerkiksi varmastikaan taipumus ostaa juuri tietynmerkkisiä kauraleseitäkään ole minussa syvällä, niitä vain saa lähikaupasta, se on helppoa. Helppoudentavoittelu (kunpa sen kaiken saisi harattua pois!) sen sijaan on SYVÄLLÄ. Ihan varmasti, jokaisessa. Helppoudet vain vaihtelevat... tuo Weberpointsi on hyvä, kiitos siitä. Berleant kirjoittaa siitä, kuinka meidät kasvatetaan tuotemerkki-ammatti-arvoasema -maailmaan. Että tuo järjestys, joka ympäröi meitä, kasvaa sisäämme, se on se koti, jonka kanssa olemme osittain yhteenkasvaneet. Selvästi tästä aiheesta pitää blogata. Se on älyttömän tärkeä.
Koska niin moni ei tule ajatelleeksi, että maailma ei ole deterministis-normatiivinen kone joka muuttuu tällaiseksi ja jonka kuuluukin muuttua näin.
Timon suosittelemaa verkkokirjaa suosittelen vilkuilemaan, siinä näyttää olevan paljon kiinnostavaakin, tosin vasta aika pintapuolisesti otin tyypit.
Joo kitti veloena, taas yksi tunnus ja salasana lisää muistettavaksi mutta jotai oli pakko kirjoittaa.
Jos kaikki on yhteydessä kaikkeen, itseään kehittämällä kehittää maailmaa ja toisinpäin. Mitä tietoisemmaksi tule itsestä, sen kuvitelmasta ja todellisuudesta sen tietoisemmaksi tulee maailmasta. Ei tosin siitä mitä taphtuu muualla, mutta mitä tapahtuu nyt, tässä. Ns kehotekniikat kuten feldenkrais ovat tässä työssä hyviä, sillä vaikka me niin miellellämme erottelemme itsemme ruumiiseen ja mieleen on erottelu teennäistä. De Mellon tietoisuuden kehittäminen on siinä mielessä miellyttävää ettei ole guruja, ei tarvitse vetäytyä mihinkään temppeliin tai lähteä etsimään tiedon salaisuuksia mistään muualta kuin sieltä missä juuri nyt on. Aivan kuten sanoit.
Ja yhteläisyyksiä löytyy varmasti. Olin hämmästynyt kun luin de Mellon kirjasta jotakuinkin tämän lauseen: kaikkialla maailmassa mystikot ovat yhtä mieltä siitä että kaikki on hyvin. Olen nimittäin lähes varma että olen lukenut varsin samanlaisen lauseen jostakin Herman Hessen kirjasta kymmenisen vuotta sitten. Samaa tietoisuuden ajatusta löytää myös D. Adamsin "terve ja kiitos kaloista", mielestäni useammasta Ursula Le Guinin tarinasta ja vaikka improvisaatiosta. De Mello sanallistaa toki ajatuksen ihailtavan yksinkertaisesti ja selkeästi.
Ja henkilökohtaisesti inhoan itsensä kehittämistä tai valaistumista tai mitä lienee. Lähinnä siksi että yhdistän sen niin helposti hihhulointiin. Noihin sanoihin minulla liittyy se, että pyritään pyhiksi, paremmaksi ihmiseksi, tai ryhdytään johonkin ulkoiseen toimenpiteeseen. Töiden tekemistä ei tarvitse osoittaa, katsokaa minä kehitän nyt itseäni, katsokaa minä teen nyt töitä. Minulle se näyttäytyy liian usein itsensä kehittämisen esittämisenä. Jos todella tekee töitä, se näkyy kyllä, sitä ei tarvitse osoittaa. Työhön voi luottaa, olla levollinen sen kanssa.
Niin paremmaksi ihmiseksi? Tulisiko meidän pyrkiä paremmiksi ihmiseksi, eikö meidän tulisi pyrkiä? Ehkä tuossa lauseessa tuolla ylhäällä se rakentuu suhteessa muihin. Paremmaksi suhteessa muihin. Kuinka usein olenkaan tavannut uskovaisia (mihin tahansa), jotka asettavat itsensä yläpuolelle ja tulevat sieltä auttamaan minua syntistä/huonoa kun en ole vielä Jeesuksesta/Krishnasta/Jumalasta kuullut. Parempia ihmisiä.
Ei, Totta puhuen olen tavannut huomattavasti useammin uskovaisia, jotka eivät ole asettaneet itseään mihinkään ja jotka eivät ole koittaneet käännyttää ketään tai mitään. Mutta niitä ei muista, tai ajattele uskovaisina.
Meidän ei tarvitse pyrkiä paremmiksi ihmisiksi. Tulee pyrkiä ihmiseksi. Se on vaikeeta se.
Vielä muuten yksi asia noista niin sanotuista kehomenetelmistä. Kuinka huvittavaa onkaan, että niin pitkään kirkko saarnasi ja saarnasi meidän sieluistamme ja koko ajan uskontunnustuksessa on sanottu: Minä uskon RUUMIIN ylösnousemiseen.
Niin sanotaan yhä. Koitetaan vaan kadota tähän virtuaalimaailmaan.
Lala
Lala, miten hyvä kommentti. Hyvä, että teit vielä yhden tunnuksen salasanoineen...
Minäkin olen tavannut useammin uskovaisia, joissa on rauhallista peräänantamattomuutta ja läsnäoloa kuin sormi pystyssä kotkottavia fariseuksia. Luultavasti de Mellon fariseusmentaliteetin alasammunta (joka on kirjassa näkyvässä osassa) on suunnattu amerikkalaisille kuuntelijoille. Siellähän uskonnolla on aivan toisenlainen habitus kuin täällä meillä. Täällä ei kovin helposti kehitytä itsetyytyväisiksi omista hyvistä teoista vaan opitaan nopeasti, että jos koettaakin pyrkiä hyvyyteen, siitä on viisainta olla hiiskahtamatta tai tulee turpiin niin että soi.
Muistan eräät bileet elävästi. Selitin niissä yhdelle asiasta kiinnostuneelle eläinetiikkaa ja eikö vain jostain paikalle lennähtänyt sellainen jätkäpoika joka alkoi huutaa täyteen ääneen et vittu mikä sä luulet olevas, luuletsä olevas jotenkin hyvä vai. Se on kummallista, koska kyllähän eettiset kysymykset ovat ASIAkysymyksiä par excellence. Emme voi muuttaa tapaa, jolla aurinko energisoi planeettamme, emmekä tapaa, jolla monsuunisateet tulevat. Mutta yhteiskuntamme rakennetta ja kotieläintuotantoamme ja liikkumistapojamme voimme muuttaa, ja tiede kertoo meille yhtä sun toista relevanttia kärsimyksestä.
De Mellossa on ERITTÄIN paljon tuttuja kaikuja monestakin teoksesta. Mutta ei hän viittaa. Ja miksi viittaisi - hänhän uskoo kasvottomaan rakkauteen. Jota kirjoittaminen on. Ja jota vastaan olen nyt laittanut tämän anonyymirajoitteen. Harkitsen vakavasti sen poistamista.
Josko olisin jo riittävän tasapainoinen ollakseni hermostumatta anonyymeista... hmm.
On se ihan ok ja kiva että kommentoidaan jollain nikillä, mutta esim. monien vuodatuslaisten pitää silloin perustaa bloggerinikki. Ai sä olitkin poistanut tuon rajoituksen. No hyvä minä, taas...
-minh-
Lähetä kommentti