Ursula & cetera

Ratkean lukupäiväkirjailemaan, koska posti tuo minulle Jenkeistä odotetun tuliaisen: Ursula Le Guinin kokoelman Buffalo Gals and Other Animal Presences. Tuossa kokoelmassa on runoja, novelleja, miniatyyreja ja tutkielmia ei-inhimillisestä, kirjan nimeä vastoin myös kasvi- ja kivikunnasta saakka.

En taida tätä paremmin sanoa, joten menköön näin: tuo kirja on lumovoimaisinta ikinä lukemaani tekstiä.

Jumiutettuani yliopiston lainakappaletta kotonani yli vuoden päivät ja sitten kaivattuani tuota opusta ja käytyäni silittelemässä sen rakkaita sivuja opiskelijakirjaston kellarissa pari vuotta (tässä on jotakin suunnattoman höpsöä romantiikkaa) sain viimein suhteeni päätyttyä voimaannuttua ja tilattua sen postitse. En ymmärrä, miksi jumitin niin monta vuotta suhteessa. Siksikö, ettei se ole teoreettinen kirja eikä musiikkia - näitä lajeja Kissa tilasi ulkomailta - vai siksikö, että kun tajusin tarvitsevani kirjan läsnäoloa, oli tilanne jo se, että asuin työttömänä avoliitossa, täysin toisen varoilla, enkä saanut töitä, joita hain, eikä toinen antanut minun hakea töitä, joita olisin varmaankin saanut, ja siksi koin, ettei minulla ollut oikeutta ostaa muuta kuin ruokaa ja kasvien siemeniä, vai siksi, että ekologisena ihmisenä yritän aina miettiä, tarvitsenko todella tätä ja tätä tavaraa? En aina ymmärrä aiempaa itseäni, enkä muuten nykyistäkään. Koska olenhan toki ostanut monta muuta, paljon vähäpätöisempää kirjaa ihmeemmittä omantunnontuskitta. Joka tapauksessa, kun sain ensimmäisen kustannustoimittajan pätkäpalkkani, tilasin Buffalo Galsin.

Niminovellissa ihmislapsi on yksi eläimistä, mutta niminovellia enemmän minua viehättävät kertomukset tyttöjen ja hevosten yhteensulautumisista, koelaboratorion labyrintissa tietä etsivästä korkeasti älyllisestä eliöstä, susi-ihmisen vaimosta, puun näkökulmasta ihmisen katseeseen tämän syöksyessä auto-onnettomuudessa kohti puuta, Schrödingerin kissasta ja etenkin tarina Maysta ja leijonasta, jossa Le Guin tuo näkyviin sen, kuinka kehittää aidosti tapahtuneesta sukutarinasta fantasian prosessikirjoittamisen keinoin.

Paras on kuitenkin "The Author of Acacia Seeds (linkin takaa löytyy koko tämä tarina!) and Other Extracts from the Journal of Therolinguistics", aivan käsittämättömän hieno tutkielma taiteesta sellaisena kuin se voisi olla ei-inhimillisen tekemänä. Ja tietenkin tällainen tutkielma kääntyy lähes puoliautomaattisesti nykyisten taidemääritelmien kritiikiksi ja osoittaa selkeästi, kuinka se, että jokin käsite (tässä "taide") määritellään tietyllä tavalla, rajaa ulos tuolla tavoin nimetystä piiristä useita ilmiöitä, joiden sukulaisuus piirin sisään päässeisiin ilmiöihin saattaa kuitenkin olla kiinnostavaa tai jopa vakuuttavaa.

Tutkielma noudattaa fiktion kaavaa: kyse on kuvitteellisen lehden julkaisemista tekstiotteista, joissa pohditaan Akaasiansiementen sanomaa ja historiallista muurahaistekijää - loisteliaan hauska ja älyltään terävä rinnastus kadonneiden kulttuurien teksteihin ja niiden tulkintaan - ja eikö olekin aika karmivaa, että meiltä ovat kadoksissa nuo meitä ympäröivät eläinten kulttuurit monimutkaisine preferensseineen - sekä pingviinien taiteen muotokieltä; tässä Le Guin tuo näkyviin, millainen kieli olisi käännettävissä ihmiselle ja osoittaa kirkkaasti: ymmärryksellämme on rajat. Lisäksi on pääkirjoitus, joka alkaa rohkeasti kysymyksellä mitä on kieli ja etenee Tolstoin taideteorian kautta kommunikoimattoman kasvitaiteen kysymykseen.

En osaa eritellä, miksi tällainen pseudoakateeminen fiktio vetoaa minuun niin kovasti. Sanottakoon kuitenkin, että se on kovin vaativa laji. Enimmäkseen fiktiivinen tiederaportti saa aikaan haukottelua. Ehkä se johtuu siitä, että useimmat fiktiiviset tieteet eivät oikeastaan ole tekemisissä muun kuin luonnontieteen kanssa, ja kyllähän me tiedämme, kuinka sydäntäsykähdyttäviä kvanttimekaniikan pikku säädöt ovat kokonaiseen taiteeseen verrattuna. Tarvitaan reipas ja terävä nainen kuten Le Guin, jotta homma toimii ja kuvitteelliset tutkielmat puhuvat paitsi relevantisti aiheestaan, myös luovat julman kuvan omasta tieteestämme, taiteestamme ja antroposentrismistämme.

Le Guin on lohikäärme, joka osaa totisesti pieksää häntäänsä.

(Tarvinnee tuskin sanoa, että minun on vaikeaa olla sanomatta, että kaikki filosofian, estetiikan, taidehistorian, antiikintutkimuksen, kielitieteen ja semiotiikan opiskelijat sekä etenkin kaikki pseudointellektuelliwannabet pitäisi pakottaa lukemaan tuo teksti. Mutta aion kuitenkin olla sanomatta näin. Sillä pakko ei ole viisas ratkaisu.)

Minua harmitti gradua tehdessä se, etten voinut viitata Le Guinin Buffalo Galsiin jatkuvasti, eihän se ollut uskottavaa. Ehkä pidättäytyminen oli virhe ja olisi pitänyt vain viitata. Sillä tuo kirja on vähintään yhtä arvokas kuin Deweyn, Meadin ja Berleantin narinat aiheesta. Se on elävää deskriptiivistä estetiikkaa. En keksi sille vertaista. Ainoa, mitä kirjoitin graduuni Buffalo Galsista, oli lyhyt huiskaisu viitteessä 123: "Se, mitä on pidetty persoonana, toisena itsenä, ei ole historiallisesti muuttumaton rajanveto, ja saman yhteiskunnan jäsentenkin välillä tämän rajan sijainnissa on eroja. Kiinnostava ajatus onkin, että jos kaikki oliot todella aluksi ovat sosiaalisia, se, mitä päädymme pitämään ei-sosiaalisena, on jonkinlaisen valinnan tulosta. Poikkeustilanteissa (esim. sodassa) sekä joissain ideologioissa (rasismi) pystytään selkeästi toiset ihmisetkin depersonalisoimaan. Toisaalta tietyt ideologiat tuovat persoonien piiriin ihmiskuntaa laajemman yhteisön (eläinten oikeus –liike, jotkut syväekologian systeemit). Yksi parhaita fiktiivisiä kielellistyksiä persoonien piirin laajentamisesta eläimiin, kasveihin ja kenties geologisiin muodostumiinkin, toisaalta ihmisen persoonan jäykkyydestä tämän haasteen edessä on Ursula LeGuinin fiktiivinen kirjoituskokoelma Buffalo Gals and Other Animal Presences (ensipainos 1987, Capra Press, Santa Barbara) joka on tarkkanäköisyydessään ja näkökulmien moneudessaan vuosikymmeniä edellä aiheesta käytävää teoreettista keskustelua."

On järkyttävää huomata, että The Author of Acacia Seeds on kirjoitettu 1974, samana vuonna kuin olen syntynyt. Ja että siitä huolimatta tuo alue on niin kartoittamatta edelleen. Ilmeisesti kaikki filosofit, esteetikot ja mitkälie eivät ole lukeneet tuota tekstiä!

Le Guin on - suoraan sanottuna - aivan loistava. Annahan, niin siteeraan, oma (ja, suo anteeksi, sangen hutiloitu ja nopsa) käännös: "Niille, joita sivilisaatio kutsuu 'primitiiveiksi', 'villeiksi' tai 'kehittymättömiksi', kuten pienille lapsille, kaiken elämän ja olemisen muotojen jatkuvuus, keskinäinen riippuvuus ja yhteenkuuluvuus on eletty tosiseikka. Se tulee tiedostetuksi kerrotussa (myytissä, rituaalissa, fiktiossa). Tämä olemassaolon jatkuvuus, joka ei ole itsessään hyväntahtoinen eikä julma, on perusta mille hyvänsä moraalille, joka sen päälle voidaan kyhätä. Vain sivilisaatio rakentaa moraalinsa kiistämällä perustansa. Sivilisoitunut Mies on tullut kuuroksi kavutessaan päähänsä ja kieltäessään kaikki äänet omaansa lukuunottamatta. Hän ei kuule suden sanovat häntä veljeksi - ei isännäksi, vaan veljeksi. Hän kuulee vain omat maailmaatekevät sanansa. Hän ei pysty kuulemaan eläimiä: niillä ei ole mitään sanottavaa. Pikkulapset jokeltavat ja niille pitää opettaa, kuinka kavuta pääkoppaansa ja lukita aistihavainnon ovet. Ja naisia taas ei kannata kouluttaa, sillä ne puhuvat koko ajan, vaikkei niillä mitään sanottavaa tietysti olekaan. Tämä on sivilisaation myytti, joka ruumiillistuu niissä monoteismeissä, jotka ilmoittavat sielun kuuluvan vain ihmiselle/miehelle."

Ja: "Ehkä vasta kun toiseus, ero, välitila (jossa sekä julmuus että rakkaus kehittyvät) tajutaan pyhäksi maaksi, pyhitetyksi tilaksi, voimme päästä eläimen läsnäoloon -"

Ja tietysti tämä jo joskus aiemminkin siteeraamani: "Sofistikaation positiiviseksi älylliseksi arvoksi mieltävät ihmiset välttelevät kaikkea 'lapsille kirjoitettua'. Niinpä jos tahdot tyhjentää huoneellisen derridalaisia, mainitse Beatrix Potter hymyilemättä vinosti. Sovittua poikkeustapaus Liisaa Ihmemaassa lukuunottamatta aikuinen miespuolinen kriitikko voi mainita lastenkirjat vain vähätellen tai vitsinä."

Eikä Le Guin edes oikeastaan kärjistä. Kyllähän miehet puhuvat lastenkirjoista, mutta vain jos heillä on lapsia tai jos he eivät ole intellektuellin maineestaan tarkkoja, tai kumpaakin. Tai ainakaan miehet eivät näy puhuvan lastenkirjoista Ursula Le Guinille ja minulle. Voi tietenkin olla, että me olemme vain vääränlaisia keskustelukumppaneita. En ollenkaan yllättyisi siitä. Kerrohan samalla, jos keksit, miksi miehet aina pitävät venäläisklassikoista (joihin heistä yleensä Tsvetajeva ei kuulu). Onko niiden diggailu jotenkin soveliaan vakavahenkistä ja kulturellia? Ovatko ne vähän kuin kirjallisuuden Aino Aalto -lasit?

Rakastan Le Guinin jalatmaassuisuutta. Siitä tulee aina mieleeni se kerta, kun keskustelin kovasti intellektuaalisen ja erittäin miesvoittoisen seurueen kanssa siitä, kuka kutsua seminaaripuhujaksi. Ehdotukset olivat aika tavanomaisia, kunnes joku sai älynväläyksen: jokainen voisi kertoa, kenen elävän vaikuttajan ajatusten tulosta itse kuitenkin eniten on; ehkä näistä löytyisi meille puhuja. Aiheutin julkista pahennusta sanomalla: "Äiti." Joku jampoista totesi, että eihän sinun äitisi ole hänen käsittääkseen yhtään kukaan. Muistaakseni tuijotin häntä hetken hiljaa, melkein sihisten, ja sitten sanoin: "No on se kuitenkin mut synnyttänyt ja kasvattanut ja siten vaikuttanut eniten siihen, mitä olen, ja on sitä paitsi ihminen, johon luotan kaikista eniten. Mitenniin ei yhtään kukaan." (Minua askarruttavat toisinaan kohtaamani kuvaukset siitä, että äiti-tytär -suhteet olisivat ongelmallisempia kuin äiti-poika -suhteet. Äidin ja minun lojaalius on täysin saumatonta. Olen myös luonut vakavampien poikaystävieni äiteihin lujemmat suhteet kuin noihin miehiin. Vaikka olen isän tyttö monessakin mielessä, kuulun äitien ketjuun. Isä on kaukaisempi, koska tuomitsee. Ja haluaisinpa tavata sen miehen, joka intellektuaalisessa seurueessa kehtaa ilmoittaa tärkeimmäksi vaikuttajakseen äidin. Hän saa ainakin heti minun sympatiansa puolelleen, todennäköisesti loppuiäkseen. Joskus itsestäänselvyydetkin on hyvä nostaa pöydälle.)

Jälkeenpäin senhetkinen poikaystävä varoitti, että saan pian naiivin naisen maineen tuota menoa. Filosofian opiskelijoiden piirissä se taisi olla pahinta, mitä saattoi käydä. Naiivi ei vain voinut olla cool, ja cool vaati äijäilyä.

Ikään kuin jotain pelastettavaa olisi sen suhteen ollut, ikinä, suhruisissa kajaleissa, lasten rimssuhameissa, kaksissa poninhännissä ja sen sellaisissa liehuessa. (Jossain vaiheessa taisi muuten olla kirjavien purjelahkeisten samettihousujen ja niiden päälle kiskottujen kotelomekkojen kausikin.) Vaikken sentään askarrellutkaan piparkakkuja huopaisen joulukalenteriseinähärpäkkeen taskuihin kuten erään filosofianopiskelijan vaimo, joka oli hoitoalalla ja kävi aerobicissa (tälle piti pyörittää silmiä kauhistuneesti - olin niin nuori, että vielä tuolloin pyöritinkin, etten olisi erottunut joukosta; nyt kyllä hävettää tuolloinen mielistelyni, sillä onhan hoitoala kuitenkin filosofiaa kovin paljon vaativampaa ja tärkeämpää). Kun aloin lähestyä kahtakymmentäviittä, minulla alkoi jo olla sovitusnukke ja laaja kasvikokoelma ja heitin kumiankalla fysiikan filosofiaa ja tieteenfilosofiaa ja aloin kyöhnätä ympäristöestetiikan suuntaan. (Fysiikan filosofiaa! Olen ollut päästäni sekaisin!)

Minulle ei vieläkään ole selvinnyt, toistaiseksi, miksei ole naiivia, että muuten rationaalisuutta ja mielenmalttia korostavat miehet huutavat televisolle tai television kautta pelaajille esimerkiksi jääkiekko-ottelun aikana, jos kuitenkin piparkakkutalon tekeminen on naiivia. (Piparkakkutaloa tehdessä ei sentää koeteta käskyttää jotakuta, joka ei ole paikalla, ja tekemisen kausaaliset seuraukset koetaan selkeästi ja vieläpä miellyttävällä tavalla!) Onhan kuitenkin selvää, etteivät miehet jäällä kuule karjuntaa. Mutta kenties on jokin erityinen asetus, jonka nojalla penkkiurheilu luokitellaan vakavaksi ja syvähenkiseksi toiminnaksi, toisin kuin sievien pajukranssien väkertäminen. Vaikka varmasti jälkimmäinen opettaa paljon enemmän siitä, mitä on artefaktuaalisuus. Ja se on arvokas tieto, sillä kieli ja tavat ovat artefakteja nekin. Puhumattakaan globaalista taloudesta ikävine lieveilmiöineen.

Joka on melkoinen sutermullukka, jos minulta kysytään. Aivan sitä lajia, josta käsityönopettaja sanoi sitä hetken tarkasteltuaan: "No, on aivan mahdotonta kuvitella tätä tehtävään, jota varten tämä valmistettiin. Ommellaanpa se siis kaksinkerroin ja täytetään polyestervanulla. Tulehan, niin otetaan takahuoneesta sille silmät. Saat tehdä siitä eläinlelun." Voisin vielä loppukaneetiksi mainita, että näitä eläinleluja syntyi niin lapasesta, joulusukasta kuin kaulaliinasta sekä ainakin yhdestä lumihiutaleliinasta. Mistä vain voi tehdä eläinlelun, jos on lasisia silmiä ja riittävästi voimaa objektin kaksinkerroin vääntämiseen. (Mietin kuumeisesti, sainko ikinä mitään valmiiksi käsityössä, mutta taisinpa saadakin: kimonon. Se oli keltavalkoraidallinen ja tankeaa puuvillakangasta. En käyttänyt sitä ikinä, koska minulla ei ollut aavistustakaan, mitä kimonolla piti tehdä. Tämän lähemmäksi käsityöblogia ei Veloena taida päästä...) Eläinlelut istuivat kirjahyllyssä ja killittivät pyöreillä lasisilmillään. Niitä katsellessa sitä oppii toiseudesta yhtä sun toista, samoin nimeämättömyydestä. Ja artefakteista. Joista tulee harvoin sitä, mitä piti.

Se pätee myös tähän kirjoitukseen.