Hymyilyttää, kun musiikin kuuntelu- ja kriitiikki-illan isäntä pahoittelee, että yhden lauluista nimi ei tarkoita mitään. "Se oli vetävin, joten ajattelin, että menköön nyt tämän kerran."
Laulussa on eteenpäinvievä biitti, pehmeä vähän vaikertava naisääni ja kuoro, joka laulaa hieman epävireisesti yhtä nonsensikaalista ilmaisua toistaen. Välillä kuuluu apinoiden huutoa, tai lintuja, selvyyttä asiaan ei saada. Kuoro toistaa, toistaa, mutta ei monotonisesti vaan elävästi, huojahdellen ja lipsuen. Lopulta laulusolisti huutaa musiikin päälle ääni trumpettina. Musiikki keinuttaa melkein ilmaan arkun päältä. Tätä pitäisi tanssia, ei kuunnella istuviltaan, kynän ja paperin yhtyessä rapisten kirjaimiksi.
Ukrainankielisten sanojen etukäteen kuultu summittainen suomennos antaa ymmärtää, että laulussa kerrotaan, kuinka laulaja tapaa ystävän lumisella kadulla tavaratalon luona ja kuinka he päättävät mennä tavarataloon teelle. Teehen laitetaan mustaviinimarjahilloa. Mutta sitten tapahtuu jotain, mitä sanoista ei selviä. Ellipsi valtaa maailman. Nonsense kiertää, nainen vaipuu huutoekstaasiin.
Katselen tarkasti ihmisten ilmeitä kuuntelun aikana. Yhden tytön hartiat kiemurtavat vähän, mutta muuten porukka pysyy aika hyvin paidoissaan. Kritiikkikierroksella tavaratalo saa suhteettoman kovan painoarvon. Että vain tavaratalo, universaalisti, ei sellainen käy, onko se Sokos vai mikä, no joka tapauksessa, ostosmusiikkia naisille.
Omalla vuorollani sanon tietysti sanan "orgiat". Mistä muustakaan tässä voisi olle kyse? Orgiamusiikkia, sanon, se on tämän kappaleen funktio. Nousuhumalaista tanssia, ulkona talvi. Tuollainen kellopeli plingplong symboloi talvea, lumisadetta, selvähän se. Ihmisiä hihityttää ajatus orgioista tavaratalon kahvilassa, ulkona lumisade.
Nonsense selvästi närkästyttää muutamia. Se, ettei kuoron hopottama sana viittaa mihinkään määrättyyn, tuntuu heistä selvästi tuhlaukselta: jokin mikä voisi merkitä, ei merkitsekään. Tunnistan ihmistyypin, joka suuttuu lalallallalasta. Minä taas pidän kappaleissa eniten lalallallalasta. Usein kerrotut tarinanpätkät ovat tylsiä ja banaaleja. Tralala, aaa-a tai lalallallala harvemmin ovat. Niissä on avonaista rytmiä, ne voidaan tajuta melkein miten hyvänsä.
Joskus mietin, onko viehtymys nonsenseen viehtymystä ajatukseen vapaudesta, äärettömästä merkityshorisontista. Vai onko se vain iloa siitä, että on sanoja, jotka kuulostavat viittamatta? Vai siitä, että kieltäytyessään kiinnittymästä mihinkään tunnistettavaan sana osoittaa nauraen vierustovereidensa tiukkoja siteitä, tekee niistä näkyvät? Se, että sana tunnustaa muuttujuutensa?
Joka tapauksessa, lalallallala on iloinen ja välitön. Se ei sano: "katsohan nyt, sitten tapahtuu näin ja näin", eikä: "täsmennän kohta vielä, onko lipastolla kolme vai kymmenen jalkaa." Ei, se vain osallistuu, kutsuu mukaan.
Joskus silloin, kun jaksan vielä käydä kirjallisuuden luennoilla, eräässä opintomonisteessa on runoilijan kuvaus prosessistaan erään mitallisen säkeen kanssa: Hänellä oli muuten valmis säe, mutta siitä puuttui vielä yksi kolmitavuinen sana. Muistaakseni sana oli merkitty aukkopaikkaan ta-ta-ta, joka tapauksessa yhtä tavua toistavalla kolmitavuisella nonsensella. Sitten runoilija kuvaa, miten hän etsi kolmitavuista sanaa, joka sopisi tuohon aukkoon. Pettymyksekseni hän löytää sanan. Löydetty sana on huomattavasti tylsempi kuin ta-ta-ta. Se on selkeä, viittaava.
En muista tarkalleen sitä päivää, kun tajusin, etten voi kirjoittaa graduani ja kaikkia pieniä tarinoitani pelkästään lalallallalalla. Epäilemättä sellainen päivä on silti ollut. Tai yö, päivä ja yö eivät niin eroa toisistaan, jos on hereillä.
Eräs asia sentään minua lohduttaa: kun kuluu tarpeeksi aikaa, yhä useampi käyttämäni sana saa lalallallalan luonteenpiirteitä. Jopa itse alan suhtautua niihin kummastellen, makustellen. Lopulta olen samassa tilanteessa kuin lukiessani Jean-Jacques Lecerclen lauseita: "It will come as no surprise to the reader if I say that the content of the version of the myth is the figure of the child (nonsense as a genre is a modern version of the great Romantic myth of the child). The modernity of the nonsensical version of the myth lies in the fact that it consentrates not on the child's soul (its intimations of immortality) but on the child's language. The essential childishness of the child, as nonsense pictures it, lies in the fact that she is a language-learner..."
Täytyy kyllä sanoa, että Lecercle kirjoittaa viktoriaanisen ajan nonsensesta aika tylsästi, vaikka oivaltaakin monta tärkeää asiaa. Kuten sen, että jos joku todellakin on hullu, saattaa olla, että hän ei tarkoita tarkoittaa laisinkaan, ei yhtään mitään, edes silloinkaan, kun sanoo jotakin.
En oikein tajua, miksi sellaista halua sanoa, haluamatta sanoa mitään, viittaamatta mihinkään, ilmaisematta mitään, pitäisi pyytää anteeksi. Siksi hymyilen, siksi hymyilyttää, kun sitä pyydetään anteeksi. Mutta kriittisten kommenttien noustessa esiin alan tajuta anteeksipyynnön sosiaalisen relevanssin. Silti en osaa suhtautua lalallallalaan ja sen heimoon yhtä negatiivisesti kuin sellaisiin joissain lauluissa toistettuihin sanoihin kuin "rakkaus" tai "vapaus" tai "onnellinen" tai "ihana" tai "ikävä" tai "kesä". Ne on banalisoitu niin monissa diskobiittiä jumputtavissa kappaleissa niin pahasti, että syntyy melkein kiusaus jättää uskomatta niiden todellisuuteen.
すべり台
1 päivä sitten
3 kommenttia:
Kyllä! Kellopeli on ehdottomasti talvi! Aina kun (harvoin, kesäihminen...) tarvitsen talvea, saan sen helpoiten millä tahansa kellopelijohdannaisella.
Itseasiassa, jos tätä nyt ajattelen edelleen tässä, kesä on näppäillyt kielet, syksy jouset ja kevät puupuhaltimet, tietenkin! (siis suhteessa toisiinsa lähinnä, yksinään voi tietenkin millä tahansa ilmaista periaatteessa mitä tahansa...) Näin ollen vaikkapa oboella, kitaralla, viululla ja ksylofonilla pitäisi pystyä esittämään koko vuodenkierto... Duettoina olisi väleissä oboe/kitara, kitara/viulu, viulu/ksylofoni ja ksylofoni/oboe, mikä näin äkkiseltään kuulostaa ihan käyvältä.
Hmm. Ehkä saan tästä vielä aikaan levyn puuttuvan lopetusbiisin, kiitos (:
Itse olen miettinyt viime aikoina erittäin paljon tuota laulukysymystä. Muistan miten pitkään kuuntelin Gjallarhornin ensimmäistä levyä, jolla laulettiin ruotsiksi. Joskus sitten luin sanat lopulta levynkansista ja olin kovin pettynyt. Mielikuvitukseni latistettiin kerralla yhteen tulkintaan. Toisen levyn sanoja en ole tainnut vieläkään kun vilkaista...
Ehkä tämän takia tykkäänkin niin paljon kuunnella käsittämättömiä etnisiä äänitteitä. Ihmisääni on kaunein instrumentti, ja varsinkin instrumentaalimusiikkin mieltyneelle sanoituksien ehdottomuus on usein vieraannuttavaa.
Pakko linkittää kun kerran aloin selittämään: plink-plonk-talvea, ja tunnistamattomaksi pätkittyä italiaa!
http://kim.apinavuori.net/avp/falso.ogg
Alkup. Je vivroie liement, Guillaume Machaut ca1350, esitt. Falsobordone, tekno ja tanssi allekirjoittanut.
Kun kirjoitin lalllalasta, ajattelin lähinnä jotain höttöpoppia à la annaeriksson. Olisi pitänyt kirjoittaa paremmin. Äh.
Kirjoitit: "Usein kerrotut tarinanpätkät ovat tylsiä ja banaaleja."
Niinpä. Kun tällaiseen yhdistyy mitäänsanomaton lällätys, mennään siitä, missä aita on matalin.
Eteerinen lallala onkin asia erikseen. Se saattaa herättää hyvinkin monimutkaisia tuntemuksia.
Mihin tällä huimalla analyysilläni päästiin? Populääri Roska On Pahaa ja Minun Kulturelli Makuni On Timanttinen?
Jep. Mitäs päästitte mut lukioon.
Lallalan ja lalallallalan välillä on, Marimba darling, ISO ero.
Laulaa ääneen, kuulostaa ihan erilaisilta, eiksvaan. Sopikaamme, että lallala on banaalitylsäyök, lalallallala merkityksellisyyden liipaisin. Voila.
Kaikkien maku on timanttia, kun vähän justeerataan.
Lähetä kommentti