keskiviikko 4. tammikuuta 2006

Kutittamisesta

Asun omalaatuista maailmaa. Tässä maailmassa kuljetaan jäätiköiden yli kenkien päälle vedettävät liukuesteet jalassa ja keksitään kesken iltakävelyn vetää pienet musikaaliaariat. No ei tämä vielä mitään. Omituisempaa on se, että jos tässä maailmassa erehtyy ryhtymään kutitussaarnaajattareksi, hirvittävän kutittamisella uhkailun - kiherryttävän kauhun tasapaino - jälkeen rauhansopimus muodostetaan mietiskellen kutiamisen funktiota.

Ei siitä enempää. Johtopäätöksiin saakka ei päädytä.

Esitän hypoteesin, että ihminen kutiaa paremmin kiinni sidottuna, tietoisena siitä, ettei voi kiemurrella pakoon. "Tuo on pervokamaa!" vastustetaan. Kukaan ei sido ketään mihinkään eikä millään. Kunhan mietitään.

Lapsena leikimme isän kanssa kutitusvankilaa tuntikaudet. Se tapahtuu näin: Isä istuu sohvalla, jalat normaalisti maassa. "Keisarinna", hän sanoo (vanhempani vittuilevat tuolla tavoin, kutsumalla keisarinnaksi), "tule tänne." Viittaa polvitaipeisiinsa, silmissä vaaniva ilme. "Ei, en tule", sanon. "En minä ajatellut kutittaa", hän vastaa. Mietin pää kallellani. Joka ikinen kerta kutitetaan, vaikka luvataan - enkä voi olla menemättä. Hihitys alkaa kiertää vatsaa, sivellä sen sisäpuolta kirjavin höyhenin. Nyökkään, hymykuopat meinaavat haljeta. Puristan huulia tiukasti yhteen, ettei virnistys karkaisi.

Käyn istumaan isän polvitaipeiden taakse ja alle, säärten ja sohvan väliseen turvakoloon, josta on pian tuleva ansa. Laitan polvet koukkuun, kiedon käsivarret omien säärieni ympärille, painan poskeni lumpioille ja suljen silmät. Odotan, hyräilen. Vähitellen rentoudun: ehkä tällä kertaa isä on tosissaan eikä aio kutittaa. Rentoutuminen maistuu pettymykseltä. Katsooko se todellakin televisiota, eikö kutittaminen olisi tärkeämpää?

Äkkiä sääret kiristyvät ympärilleni. Samassa maailma on täynnä käsiä, jotka hyökkäävät kaikkiin pahimpiin paikkoihin: kaulan sivustoille, trapetsilihaksille, solisluille, kainaloihin, kylkiin, polviin, takareisiin, kämmenpohjiin, jalkapohjiin. Kun yhtä paikkaa koettaa suojella sen ympäri palloksi kiertyen, toinen paljastuu. Puolustusvaihe kestää vain hetken.

Sitten on pakko kirkua, kyyneleet vuotavat, keho alkaa kulkea omia teitään. Hihitän, huudan, kirun naurusta, suusta purskahtelee harkitsemattomia, välillä nyyhkäisen, ilma pusertuu holtittomasti keuhkoihin ja takaisin, vängyrryn vankilassa pääsemättä sieltä mihinkään, käteni huitovat, jalkani potkivat ja polkevat matonreunaa, toinen jaloista potkautuu täyteen pituuteensa, anelen armoa tekemättä eroa sisään- ja uloshengityksen välille, kädet eivät lakkaa, maailma soi liian heleästi, jotta sitä voisi kestää. Jalkojen kalterit ympärilläni puristavat niin lujasti, etten pääse mihinkään. Olen kutituskoneen uumenissa.

"Eeeeiiiii.....Lopetaaa.....Eeeeiiiii....."

En muista lainkaan, miten kutittaminen loppuu, vaikka näin käy joka päivä. Herpaannunko täysin, väsynkö potkimiseen ja kiemurtamiseen? Mutta enhän se ole minä, joka kiekurtuu, se on maailma, maailma on huitovaakirkuvaaitkeväähihittävää kiemurtamista kohti jotakin, pois jostakin. Jotenkin se lakkaa. Ei voi olla niin, että pyörryn päivittäin eivätkä vanhempani välitä siitä - kun pyörryn, he ovat huolesta sekaisin pitkään jälkeenpäin. Lopettaako isä vain äkisti ja alkaa katsoa taas jalkapalloa, hiihtoa tai muuta miesten juttua? Saattaa olla, että loppu on niin suuri pettymys joka ikinen kerta, että olen torjunut sen muistoistani täysin.

Kun koetan muistaa, kutittaminen vain jatkuu ja jatkuu, ja väännyn ikuisesti asennosta toiseen tahdottomana, nikamat laulaen.

Keskustelussa kutiamisen funktiosta korostuu kohdallani ymmärrettävästi näkemys, että reaktion olennainen osa on kirkumista ja vängyrtymistä. Olen niin perusteellisesti initioitu, että pystyn kutittamaan itseänikin. Tarkoittaen: myös kutisen silloin. Voitte kuvitella, millaista lääkärikäynnit tapauksessani ovat. Meinaan loikata taaksepäin stetoskoopin koskettaessa, silmäni muljahtavat melkein nurinniskoin, sävähdys leikkaa halki lihaksiston kentän ja on vaikeaa olla pakenematta riehakkaasti kiljahdellen. Tai lujuessani uima-altaaseen, jossa kutittava medium ympäröi täysin eikä kiemurrellen pääse sekunnin murto-osankaan rauhaan. Mutta tuntemusta, jonka kutittaminen synnyttää, en osaa oikein kuvata, vaikka tuo tunne on jokapäiväinen ja täyttää maailmani.

Sen saa, kun vetää päälleen housut ja paidan, tai mekon ja huivin, tai päiväpeitteen, tai takin. Kun astuu suihkun alle tai uima-altaaseen, kättelee jotakuta tai vain käsittelee mielikuvituksessaan mahdollisuutta, että tuo toinen saattaisi äkisti ojentaa kätensä -

Olen tuntenut tällaisia hevosia ja koiria, joiden suhde kosketukseen on tällainen, hieman erikoislaatuinen, jotka kutisevat korostuneen voimakkaasti pelkän reaktiivisen silloin tällöin sävähtämisen sijaan. Sellaista hevosta harjatessa on oltava hirvittävän rauhallinen, ja silti saattaa saada kaviosta hevosen värähtelynsä kesken äkisti vinkaistessa ja jalan sätkähtäessä. Ja koskettakaapa joskus selällään makaavan kissan polkuanturoiden välisiä pieniä poimuja: eläin avaa silmänsä, julmistuu, tassu kikertyy kokoon ja vetäytyy ruumiin viereen äkisti, marionetin raaja, suppuun.

En muista, miten yksittäiset kutituskerrat loppuvat, mutta sen muistan, että lapsena jumaloin tuota leikkiä. Saatan vetelehtiä olohuoneessa ja kiskoa sukkahousujani ylös uudelleen ja uudelleen vilkuillen isään vaivihkaa, olevinani kukkia kastelemassa tai sohvatyynyjä oikomassa. Isä katsoo televisiota, välillä isän selkärankaa pitää kävellä eestaas tai hieroa tämän hartioita sohvan selkänojalla istuen. Suostun tähän kaikkeen kutituksen toivossa. Haluaisin mennä huoneeseeni lukemaan, mutta haluan myös kutitusta. Odotan kärsivällisesti. Lopulta isä huomaa hiljaisen vaanintani, häntä alkaa hymyilyttää.

Eräänä kesänä isä lakkaa kutittamasta. Muistan tarkasti tuon kesän. Olen poissa tolaltani. Vaikka on uimakelit ja retkeilemme Herkkupepun kanssa merenrantaa eestaas kumiveneellä, keräten viherlevää ja levittäen sitä suuriksi laatoiksi eräälle luodolle toivoen sen kuivuvan kauniin vihreäksi kankaaksi josta leikata ihmeellisiä kesäkaulaliinoja talveksi, jotakin puuttuu. Levottomuus kertyy jäseniini, mikään leikki ei ole tarpeeksi riehuva. Juoksemme hevosina metsissä, käymme tallilla, ulkoilutamme toisten ihmisten koiria, uimme, kumiveneilemme, käymmä yökylässä toistemme luona, makaamme nurmikolla valkoiseen lakanaan kietoutuneina, toivoen lepakkojen tulevan, yritämme perustaa leppäkerttufarmin. Levottomuus kasvaa palloksi sisälleni. Muutun surulliseksi ja araksi. Maleksin olohuoneessa, isä käskee minut pois television edestä. Ymmärrän, että minua ei enää rakasteta. Samana kesänä ne lakkaavat kutsumasta minua keisarinnaksi.

Siihen se loppuu, kutitusvankila. Vasta yläasteella löydän AMS:n, joka kutiaa yhtä paljon kuin minä. Touhumme herättää närkästystä välitunneilla. Meille aletaan sanoa, että me varmaan nussimme hevosiakin. "Näin on", vastaamme. Emme muuta tapojamme ennen kuin AMS haluaa erään pojan ja meidän on vakavoiduttava, jotta hän vaikuttaisi viehättävältä. Naisten pitää vaikuttaa viehättäviltä ollakseen kelpoja miehille, ajattelemme. Nainen ei saa kirkua ja kiemurtaa julkisella paikalla niin kovasti, että putoaa tuolilta lattialle ja ulvoo siellä toisen kohtalottaren seuratessa perässä sormet armottomina. Mutta kutitusleikki ei lopu, se vain siirretään piiloon, välitunnista koulun jälkeisiin iltapäiviin. AMS kantaa minut yliopistoon saakka, sinne sisään, on juhlat joissa kaikki kutittavat toisiaan hieman humalaisina, vallilalainen keittiö on täynnä kirkuvaa ja kiemurtavaa lihaa, joka syöksähtää yhden kiduttajan luota pakoon vain päätyäkseen toisen ulottuville. (Niin hyvissä juhlissa en ole koskaan sen jälkeen ollut, ja siitä on sentään jo kymmenen vuotta. On hieman surullista, kuinka lapsuus on asentanut minuun valmiuksia, joita aikuiselämä on enimmäkseen täysin kyvytön ottamaan käyttöön. Se tekee hieman raivokkaaksi.)

Jotkut ihmiset väittävät, etteivät enää kutise. En osaa olla säälimättä heitä. Heillä ei enää ole tätä tuntemusta, jota en osaa oikein sanallistaa. Kuinka maailma kiertyy, värit liukuvat toisiinsa, kehosta löytyy yllättäviä supistumisen ja ojentumisen voimia ja haluja, hengitys haukkoo, koko iho väreilee vaanien ja vaatien.

Omituista on, että äitini kosketuksesta en ole koskaan saanut tuota tuntemusta. Hän ei voi kutittaa minua, vaikka haluaisi. Hän on ainoa poikkeus maailmassani. Se hieman surettaaa: että äiti on erillään koko muusta maailmasta, jota asun.

11 kommenttia:

Tony kirjoitti...

Nauru on ehkä vapauttavimpia tuntemuksia mitä on. Kunnon nauru, aivan kuin kunnon itkukin, vie kaikki voimat lopulta ja olo on kummallisen rauhallinen tämän jälkeen. Siinä on koko vartalo mukana. Kunnon aivastus pääsee myös lähelle tätä, mutta on jälkivaikutuksiltaan huomattavasti lyhyempi.

Silloin tällöin toisen ihmisen seurassa tulee hykerryttävä tunne. Ikään kuin tilanteessa olisi jotain varsin hupaisaa. Silloin sitä katsotaan silmiin ja nauretaan tietämättä ollenkaan, että mikä siinä nyt on niin huvittavaa. Tästä olenkin tullut siihen johtopäätökseen, että nauru on perustarve siinä kuin itkukin. Ihminen tasapainoilee jatkuvasti tunteidensa kanssa.

Sanonta itku pitkästä ilosta pitää paikkansa. Sanonnan tarkoitus on ilmeisesti varoitteleva, mutta asia on tosi. Voidaan myös ajatella ilon seuraavan pitkää itkua.

Tää kutinapostaus oli hauska. Sun kuvailusi sai mut melkein kutisemaan. Meillä oli ex-vaimon kanssa vähän samantyylinen leikki, jossa aviomiehen typeryys tai muka huono käytös johti "rangaistukseen". Hehheh.

palava mieli kirjoitti...

Oli kyllä ihana postaus. Tuli ihan oma lapsuus mieleen ja isän kutitukset. Meilläkään äiti ei koskaan kutittanut, mutta ei se halannutkaan niin, että siitä olisi iholle muistijälkiä jäänyt.

Tuli myös nuoruus mieleen ja se, kun ihanat pojat, kavereita vain, kutittelivat ja tunsin itseni jotenkin suosituksi ja viehättäväksi. Se toi kaverisuhteisiin läheisyyttä ja hauskuutta.

Kaikenlaisen kutittelun jälkeen oli niin rento olo. Se itkun rajalla sätkivä nauru, hyperventilointia muistuttava hengitys... Epäilemättä kunnon kutituksen jälkeinen olotila muistuttaa jonkin verran rakastelun jälkeistä olotilaa.

Outoa on tuo, ettei muka viehättävä nainen voisi pudota tuolilta naurusta julkisella paikalla. Melkein kaikki tuntemani miehet, siis sellaiset mukavat, pitävät sitä aivan vastustamattoman aitona ja hauskana. Nainenhan ei oikeasti saa olla tylsä tai verklemmt. On sitten niitäkin miehiä, jotka haluavat kireän ja tylsän naisen, mutta sellaisiin minä en koskaan oikeasti tutustu.

Nykyään minä kutittelen miestäni aika usein, kun se kutiaa niin helposti. Hän ei pidä sitä millään tavalla miellyttävänä ja teenkin sitä aina vain, kun haluan huomiota tai "kurittaa" häntä välinpitämättömyydestä tai jostain muusta ärsyttävästä. Hän kutittaa minua vain harvoin ja se on mielestäni tosi tylsää.

Jani kirjoitti...

Wau.

Muistojen tulvahdus.

Vaikka niitä olisi lähimenneisyydestäkin, niin mieleni hyppäsi lähimenneisyyden yli, lapsuuteen, alkukutitukseen.

alkmene kirjoitti...

mä oon hysteerinen kutiaja ja kyllä syvästi kateellinen, jos jollain voi olla positiivisia muistoja lapsuuden kutituskidutuksista... mua kyllä kutitteenkin ilkeily- eikä hellyysmielessä.

mäkino len miettinyt kutiamisen zeniä viime aikoina. tavallaan se on omituista, koska se ei ole seksuaalista, vaikka ainoa yhtä käsittämätön tunne on joku orgasmi. kutitetuksi tuleminen on yhtä voimakas, mutta en voi kyllä missään mielessä pitää sitä yhtä miellyttävänä. :)

mä kutian paljon polvista, mikä on todellinen ongelma kun joutuu käymään polvilääkärissä.

sen sijaan ajatus kutiamisesta on jotenkin kiva- se on vähän samanlainen kuin ajatus siitä, että saisi ämpärillisen lähdekylmää vettä niskaan pakkasellisessa aamussa.

olen kyllä miettinyt kutiamista paljon. joskus olen esimerkiksi yrittänyt saada aivoni kutiamaan, mutta joutunut luovuttamaan. sen täytyy olla itsetuhoinen ajatus, koska karmivimpia tietämiäni pelkoja on sellaiset, että olisi joku paikka jota ei ylettäisi kutiamaan.

kutitus- se on sanana niin kuin liplatus viiveelläblogissa- onomatopoeettinen.

Wilhelmiina kirjoitti...

Minun mieheni ei ymmärrä kutittamista. Se on hänen mielestään turhaa ja "tyhmää". Häntä ei kaiketi ole koskaan oikeastaan kutitettu lapsena, mikä on jotenkin surullista.

Minä, toisaalta, olen keksinyt hauskan leikin kummilapsieni ja pienten serkkujeni kanssa: kaukokutituksen.

Se toimii sillä tavalla, että ensin aina kaukaa tehdään kutitusliikettä ja sanotaan jotakin sopivaa kuten "kuti kuti" tai puhutaan kutimuurahaisista (jotka ovatkin saaneet pelottavankihertävän maineen tuttujen lasten keskuudessa). Koko ajan lähestytään ja leikki loppuu aina hirmuiseen kutittamiseen.

Lopulta, kun lapset on kunnolla ehdollistettu, ei tarvitse enää kuin näyttää kutitusliikettä ja puhua kutittamisesta, sanotaan nyt vaikkapa parin kolmen metrin päästä, kun muksu alkaa jo kiemurrella ja kihertää aivan kuin hän todella kutiaisi jo kaukaa - ja kaiketi kutiaakin.

Hauska leikki on se. :)

Gaia kirjoitti...

Kutitus on ihanaa, kiitos kirjoituksestasi joka hykerrytti taas.
Sinun pitäisi kuulla Herra Heinämäen Lato-orkesterin hassunhauska kappale "Kutituksen alkeet"
Siinä on huikeita sanoja: Möhkötystä, satuläppää, leukajoulua...
http://www.heikkisalo.com/heinamaki/diskografia.html

Marjut kirjoitti...

Ensimmäistä kertaa kuulen, että kutitus on jonkun mielestä ihanaa! Omien kokemusteni mukaan kukaan ei pidä kutittamisesta, vaan joko juoksee karkuun tai ärtyy pahemman kerran pelkästä yrityksestä.

Itse en kutia, en koskaan ole, en siis tiedä mistä olen jäänyt paitsi tai miltä säästynyt.

Veloena kirjoitti...

Huh, kaukokutituksen ajatuskin toimii...

Anna kirjoitti...

Pakko kirjoittaa oma näkemys kutittamisesta. Itselläni on kova fetissi kutittamiseen. Se on varmaan ihan lapsuudesta lähtenyt. Internet on myös täynnä aiheeseen liittyvää materiaalia, joten en ole fetissini kanssa yksin. esim sivuilta www.ticklingemporium.com www.swtickle.com löytyy vaikka kuinka paljon aiheeseen liittyviä kuvia. Myös piirroskuvia.

möhkö kirjoitti...

Annan kommentti tuntui kyllä kivalta lukea, ja se myös todistaa,että tästäkin mahtavan hienosta aiheesta onneksi yhä tänne kirjoitellaan ja täällä käydään. Pitkä taukohan tässä oli tämän aiheen suhteen.

Myös mulla on vahva fetissi ollut kutitteluun jo ihan pienestä asti jostain syystä. Muistan kuinka pienenä minua kutitettiin ja kutitin sitten siskoani ja serkkua myöhemmin.

Itse olen armottoman herkkä kutiamaan, mutta se ei haittaa minua tippaakaan. Päinvastoin. Rakastan sekä joutua kutitelluksi että kutittaa itse. Se on vaan joku kumma viehätys. :D

Ai niin. Miespuolinen poitsu olen.

Netin kautta sitä on vasta tajunnu miten paljon itseasiassa kutitus-ihmisiäkin maailmasta löytyy. Videoiden yms. perusteella markkinat ovat kai hyvinkin isot.

Olisi kiva törmäillä kutitus-ihmisiin. Kai joku suomalainen kutitus-foorumi voisi olla paikallaan. :)

ali-sami kirjoitti...

kutittaminen on niinkivaa