Vaikeuksia tunnistaa ja luokitella

Jokin aika sitten luin tutkimuksesta, jonka mukaan ihmiset, joilla on kotonaan esillä runsaasti kuvia, ovat onnellisempia kuin ne, joilla ei kotonaan kuvia ole. Viittaus oli häiritsevän epämääräinen, koska missään vaiheessa ei käynyt ilmi, pitikö kuvien esittää tiettyjä asioita, kuten läheisiä, vai ei. Teksti vain hehkutti, kuinka kuvien esilläpitäminen näyttää olevan terapiaa, jossa kotona on jatkuvasti läsnä iloisia assosiaatioita synnyttäviä virikkeitä ehkäisemässä yksinäisyyttä ja tylsistymistä.

Kun muutan lapsuudenkodista asumaan Kallion yhdeksäntoistaneliöiseeni, josta puolet on runsasta eteistä ja kylpyhuonetta ja puolet varsinaista huonetta keittokomerolla, asettelen kuvat seinille ennen muiden muuttolaatikoiden purkamista. Koska tila on suurempi kuin aiempi huoneeni Lauttasaaressa, teen lisää kuvia: kehystän vanhoja akvarelleja ja itseotettuja mustavalkoisia Sirkus Finlandian harjoituksista, leikkelen lehdistä jollain tapaa koskettavia pikkukuvia ja teen niille paspikset erivärisistä kuitupapereista ja sujauttelen ne Tiimarista ostettuihin postikorttikokoisiin kehyksiin. Eteinen näyttää ikonostaasilta, jonka yläpuolella leijuu kaksi eteisenmitallista hyllykirjoja kaunokirjallisuutta. Olen tyytyväinen tulokseen.

Yksi kehystetyistä kuvista on leikattu Suomen Elokuva-arkiston esitteestä. Kuva on Pasolinin elokuvasta Decamerone. Kuvassa on sotkuinen sänky, jolla makaa kaksi alastonta ihmistä, nainen ja mies. Nainen makaa vasemmalla kyljellään. Hänen kasvoistaan näkyy ainoastaan oikea silmä ja korva sekä nenän profiili melkein alas saakka. Kasvoja paremmin näkyvät naisen pitkä musta tukka, selkä, takamus ja jalat, joista oikea on koukussa, sekä miehen peniksen päällä lepäävä oikea käsi ja tyynylle päätä tukemaan koukistunut vasen käsi löyhässä nyrkissä, rystypuoli päällepäin. Mies on selällään. Hänen oikea jalkansa on ristissä vasemman päällä. Varpaat ovat rennosti. Vasen käsi menee ulos kuvasta, roikkuen oletettavasti sängynreunan ylitse. Oikea käsi on taittunut kyynärpäästä ja kyynärvarsi ja kämmen lepäävät miehen vyötärön peitteenä. Miehen silmät ovat kiinni, ilme rento. Molemmat näyttävät olevan unessa.

Kuva on mustavalkoinen ja siinä näkyy, kun tarkasti katsoo, rasterointi.

Usea kuva, joka on ollut seinälläni silloin, on saanut väistyä uusien tieltä. Monivuotinen metalligrafiikkaharrastus näkyy seinillä, ja opiskelijabudjetin kohentuessa silloin tällöin olemme sijoittaneet rahaa sekä valokuvaan että grafiikkaan saadaksemme elää puhuttelevampien kuvien keskellä. Pasolinin elokuvan klippi on silti edelleen läsnä. Se somistaa vessanovea Kruununhaasta roskalavalta dyykatun vanhan mustan, kullattukirjaimisen myymälänkyltin yläpuolella. Kyltissä lukee "Konttori U. Schwartz Kontor".

Frnzeninkadulla kuva hukkuu ikonostaasiin, vessanovessa se on tarkalleen keskipituisen ihmisen silmien korkeudella ainoana kuvana. Kun ihmiset kysyvät, missä vessa on, sanon: "Välikössä, se ovi, jossa lukee Konttori U. Schwartz." Ihminen kävelee välikköön, melkein makuuhuoneeseen, jossa yleensä vieraiden tullen on pimeää lukuunottamatta tuikunvaloa punaisessa lyhdyssä. Hän katsoo kyltin alaviistoon ja nostaa sitten katseensa luontevammalle tasolle. Tässä kohdin useimmat vieraat, jotka ovat ensimmäistä kertaa luonamme, pysähtyvät. Katsovat tarkemmin - välikkö on hämärä, onhan jo ilta, eikä välikön lamppua tietenkään pidetä turhaan päällä vaan sytytetään vain silloin, kun halutaan tutkia jotain hyllyjen opuksista. Ehkä vieras kumartuu myös hieman eteenpäin.

Pysähdys ei ole pitkä, mutta helppo huomata, kun tietää, milloin vilkaista ovelle päin. Katsoo, sitten vilkaisee olohuoneeseen muuta seuruetta, kääntää katseen pois huomatessaan tulleensa nähdyksi, avaa oven, sytyttää valon, astuu sisään.

Suurin osa ihmisistä ei sano kuvasta mitään. Se on oletettavaa, harvoinhan ihmiset muutenkaan kommentoivat toisten sisustusta. Etenkään jos se on samanlaista silasälää kuin täällä: roskiksesta dyykattuja huonekaluja, itämaisia mattoja ja hirviömäisiä hyllyllisiä kirjoja, viherkasvien viidakko ja eri puolilta kurkistelevia keraamisia veistoksia. Mutta ne kommentit, jotka olen saanut, ovat hämmästyttäviä.

"Saako kysyä jotain henkilökohtaista?" sihisee eräs valtion patonkia syövä Kissan häivyttyä vuorollaan tauluoviseen umpioon. "No joo, saat." Kumartuu pöydän yli, tahrii melkein paidanvatsansa tyhjään tarjoiluvatiin. "Tuossa kuvassa - vessanovessa - etkö se ole sinä ja sinun exäsi?"

Ensimmäisen kerran törmätessäni hypoteesiin meinaan sylkäistä punaviinit vieraan paidalle räjähtäessäni nauruun. Onko toinen noin humalassa vai onko hän muuten vain sokea vai pitääkö hän minua todella niin härskinä, että sijoittaisin vessanoveen kuvan, jossa makaan alastomana käsi exäni palleilla? Ensimmäisen naurunpurkauksen jälkeen liu'umme tilaan, jossa on aivan hiljaista. Tuijotan vierasta niin intensiivisesti, että unohdan olla olemassa itse. Koetan nähdä kasvojen läpi ajatuksiin, jotka tuottavat tällaisia hypoteeseja. Kasvoilla vaihtelee tyrmistys, kärsimättömyys ja epäusko. Vieras kerkiää vielä sanoa: "No eikö muka ole niin?", ja sitten vessanovi aukeaa ja Kissa astuu seuraamme ja asiasta ei enää puhuta. Mutta lopun päivällistä olen aika hiljainen ja etäisellä tavalla huvittunut, johonkin sisäiseen kuvitelmaani uppoutunut. Ajattelen kohdanneeni ainutkertaisen röyhkeän ihmisen.

Mutta ei, törmään hypoteesiin yhä uudelleen. Säännöllisesti sen kuultuani tarkastelen kuvaa taas hieman lähemmin ja totean, että ihmisten johtopäätökset ovat hätiköityjä. Kuvan miehellä on lyhyet jalat ja pitkä selkä, totta, ja pitkulainen, äkeä naama. Sinänsä sopii, se on myönnettävä. Mutta mies on aivan liian tumma, eikä nainen ole lainkaan samanmuotoinen kuin minä. Tällä naisella on esimerkiksi naisellinen lantio ja pyöreät reidet. Ja musta tukka, otsatukkakin. Tunnistaminen on sitä luokkaa, että toivon, ettei yksikään näistä ihmisistä koskaan päädy oikeusprosessiin todistajan asemassa.

Hämmentävämpää kuin huono kyky tunnistaa kuva tuttua esittäväksi on kuitenkin heidän itsepäinen oletuksensa, että sisustaisin kotini kuvalla suhteesta, joka räsähti sirpaleiksi sen verran ilkeällä tavalla, että jos jonkin asian tahtoisin menneisyydestäni unohtaa, niin sen. Ehkä he ajattelevat kuvaa jonkinlaisena radikaaliterapiana. Mutta kenelle, minulle vai Kissalle? Arvaavatko he, onko kuva minun vai Kissan oveen asettama? Miksi he ajattelevat, että hellisimme tuollaista kuvaa vessanovessamme?

Seuraaville hypoteesin esittäjille vastaan samantien, että kuva on stillkuva Pasolinin elokuvasta. Yksi vastaa siihen: "Ahaa... mä ihmettelinkin, miksi sun vessanovessa oli semmonen kuva kun mä ymmärsin, ettetsä enää oo yhteyksissä exääs." Ilmeisesti se, että kuva on Pasolinin elokuvasta, selittää täysin, miksi se on laitettu punaisiin paspiksiin, musta-kultaiseen kehykseen ja vessanoveen silmän korkeudelle.

Tällaiset pienet yksityiskohdat saavat toisinaan pohtimaan, millaisina ihmisinä tuttavat Kissaa ja minua oikein pitävät. Millaisiin luokkiin me solahdamme näkymättömissä järjestelmissä, joissa ihmiset kirjataan muistiin. Kuva jähmettää yhtä lailla isotädin, teini-ikäisen serkun kuin tuttavan yliopistolta. Itse sitä ei näe lainkaan, ei edes pölyjä siitä pyyhkiessään. Paitsi joskus, kuten tänään, kun kävellessä hajamielisesti kohti pesukoneen linkoamisäänen jälkeensä jättämää valkoapilantuoksuista hiljaisuutta kuva kohoaa keskeltä valkeaa mustan, kullan ja punaisen reunustamana ja pysäyttää minutkin.

Seison hetken ja katson rakastavaisia, jotka nukkuvat. En tiedä, miksi kuva on siinä. En tiedä, miksi pidän kuvasta. En tiedä, mitä se merkitsee. En osaa sanoa, miksi juuri tämä kuva tuntuu tärkeältä säilyttää näkyvillä, miten se varjelee sitä herkästi liikahtavaa ja sijoiltaanmenevää tunnelmaa, halua kasvaa ja kurottua laajemmalle, sitä mitä voisi sanoa onnellisuudeksi. Jotenkin minua liikuttaa kummasti se, että nainen on kääntynyt selällään suojattomana makaavan miehen puoleen, mutta ainoa kohta, jossa he itse asiassa koskettavat toisiaan, on miehen suoliluun ja peniksen kohdalla, siinä, missä naisen oikea käsi lepää suojellen niitä katseelta ja ilman viileydeltä. On mahdollista, että naisen peukalonsyrjä nojaa aavistuksen verran miehen oikeaan olkapäähän, mutta se ei ole varmaa.

Koetan ajatella perspektiivisesti, tutkia silmin täältä kaukaa, toisesta maailmankaikkeudesta ja todellisuudesta, koskettaako peukalonsyrjä olkapäätä, mutta varmuutta on mahdotonta saada. En ole samaa mieltä kuin ystäväni, joka sanoo helpottuneena, että nehän ovat sitten vain näyttelijöitä. Ei, nämä ovat rakastavaisia. Näyttelijät esittävät rakastavaisia, mutta nämä tässä ovat rakastavaisia, eivät näyttelijöitä - he ovat osa mysteeriä.

Seison mysteerin äärellä vielä hetken, sitten käännän katseeni toisaalle, avaan oven, sytytän valon ja astun pesukoneen luokse.