Yllättäviä seikkoja: lääkäri, joka on syntynyt vuonna 1980. Pian olen kärttyisä täti, joka tiirailee lääkäreitä epäluuloisena: vastahan nuo ovat kapaloistaan pullahtaneet, kuinka ne siis voivat toimia moisessa vastuullisessa tehtävässä?
Lisää yllättäviä seikkoja: Minulla on korkeakoulututkinto. En ymmärrä, miten tässä näin pääsi käymään. Ajattelin vetelehtiä yliopistossa sen aikaa, kunnes keksin jotain tähdellisempää. En keksinyt, kuten en myöskään mitään sen aurinkoisempaa. Paitsi ehkä kehotekniikat, mutta feldenkrais- tai pilatestunnille osallistumisestahan ei tunnetusti rahaa saa, vaan päinvastoin menettää sitä, vaikka kehotekniikoilla niska- ja hartiakivut häviävät päänsäryt mukanaan, toisin kuin argumentaatioanalyysiä päntätessä.
Istun vastuuttomassa työpisteessäni päivien absurdiantunteen keräydyttyä vuoreksi, jonka luota en osaa siirtyä. Ikävöin Illuusiaa. En ihmettele, että hän kyllästyi. Ketäpä ei välillä kyllästyttäisi, jos elämäntarina muuttuu apologiaksi. Ainakin, jos siihen ei ole tottunut. Joskus tuntuu, että elämä on enimmäkseen juuri sitä - vakuuttelua, että on liikkeellä hyvin aikein, kevyin kantamuksin, huonoin muistein ja ilman aikomuksia tulla suureksi ja mahtavaksi. Kukapa haluaisi olla kuten Immanuel Kant, jonka pilakuvasta eräässä huussinseinässä sukeutuu lihava ja typerän itsetyytyväinen muumipeikko, tuo kotimainen vientituote? (Vaikka pidän muumikirjoista, vihaan muumiperhettä niiden pullean hyvänolon takia. Sellainen on absurdia, mahdotonta, perverssiä.) Ilmeisesti joku haluaa, tai ajattelee, että pitäisi haluta.
Olo on edelleen röyhtäysmäinen. Tahtoisin painautua työpisteeni pöytää vasten, onnistua leijuttamaan jalkoja ilmassa, litistää poskeni uneen ja sammua tähän. Ulkona näyttää aurinkoiselta ja lämpimältä, mutta eihän täällä ilmastointihelvetissä voi olla mistään varma, paitsi ehkä henkilökohtaisesta, jankuttavasta väsymyksestä. Yön seikkailut ilotulitusmaassa ovat vähän liikaa. Ne ihmiset, puistossa, joita on liikaa ja jotka eivät ymmärrä, että ilotulitusta tulisi tarkkailla risti-istunnasta täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Ehei, ne ryöpsähtelevät toisiaan vastaan ja kollottavat kännissä. Suurin osa ei edes katso ilotulitukseen päin. Ja tuli kukkii liian pitkällisesti elokuunillan viileyteen nähden. Farkkutakki on liian tiukka, ohut ja stretch eristääkseen kosteutta tai kylmää.
Kotiin pyöräillessä pensaikot ovat mustavihreitä möykkyisiä noitia. Tai kaniineja, tai kissoja. Koetamme katsoa kaniinit pensaiden luota, mutta sielläkin on ihmisiä. Tummaihoisia teinipoikia, breikkaamassa. Keskellä pensaikkoa, Kulosaaren sillan kupeessa. Jossainhan heidänkin on oltava, ovatko edes huomanneet kaniinit. Natriumlamppujen valo on ilkeänoranssi, rosoisen haavanreunan plasmapaakun värinen. Kasvot ovat viiltoja pimeässä: leveitä, plasmaisia pyyhkäisyjä, jotka ympäröivä kudos kiristää auki. En kuvittele itseäni enemmäksi. Enkä vähemmäksi: ajatuksiksi, jotka kukkivat siltojenalusista ja rätisevistä platinakipinöistä.
Kissa sen sijaan on ihmeellinen. Kun livumme poispäin puistosta ja ilotulitteista, väistelemme horjuvia askeltajia ja tarinoimme Merikasarmin tavoitteista litistää katselijansa ja tärisyttää oveentarttujan kättä, osumme käsirysyn luokse. Kissa hyppää pyörältään, käskee vahtia sitä ja juoksee liikenteen sekaan, tappelijoiden väliin ja yksinkertaisesti käsiään poispäin itsestään työntäen erottaa nämä toisistaan, puhuu rauhallisesti ja pitää kiistelijät erillään. Vasta kun autot lakkaavat soittamasta torvea, riitaa haastanut ajaja nousee ajokkiinsa ja turpiin saamaisillaan ollut farkkutakkinen katoaa nurkan taakse, tajuan, että käsiin sattuu, kun puristan ohjaustankoa niin kovasti. Haluaisin toisinaan sanoa, ettei hän saa tehdä niin, koska entä jos jotakin sattuu. Ei sellaista voi sanoa. Eikä miestä, jolle sellaista ei tarvitsisi haluta sanoa, voisi rakastaa samalla tavalla. Vihaan itsessäni eniten sitä pelkoa, joka maistuu verelle suussa, kun näen tappelun. Itse en uskalla enää väliin. Minua on lyöty muutama kerta liikaa, jotta uskaltaisin.
Kissaa vaivaa se, kuinka paljon vihaan omaa pelkurimaisuuttani. Näen edelleen painajaisia koulusta, niistä tunneista, jolloin sijainen saatiin itkemään. En uskaltanut sanoa mitään, koska pelkäsin liikaa, minua kiusattiin ihan liikaa jo ilmankin. Laitoin silmät kiinni ja hopotin mielessäni: "Se ei koske minua, se ei koske minua, se ei koske minua." En ole ikinä osannut ajatella, että jonkun toisen ahdistelu ei koskisi minua. Jos näen, kuulen ja huomaan, se ei voi olla koskematta. En osaa astua taaksepäin enkä uskalla astua väliin.
Tai siis, joskus en uskaltanut. Tämä on syyllisyys, joka repii edelleen unia ja joskus valvettakin. Joskus uskallankin, ja sen jälkeen vihaan taas itseäni. Pitikö mennä möykkäämään ja sovittelemaan niin tahdittomasti? Eivätkö ne itsekin olisi älynneet lopettaa? Ja silloin jos astuu puolustamaan eläintä tai lasta, jota näkee retuutettavan kovakouraisesti tai kohdeltavan muuten ilkeästi, ajattelee, että oli pakko, vaikka jälkeenpäin ei voi olla olematta järkytyksestä sekaisin loppupäivää lapsen omistajan huudettua että mitä sä vittu lapsista tiedät, onko sulla edes omaa, hä. Vaikka vastaus, että tietää ainakin sen, ettei lyömisestä mitään hyvää seuraa, onkin muodollisesti oikea, epäilee, että lasta retuutetaan tilanteesta eteenpäin kahta kovakouraisemmin. Yhden kerran, ainoastaan, olen nähnyt äidin häpeävän tekoaan, tajuavan ylittäneensä jonkin rajan, jota ei olisi halunnut ylittää. Muissa tapauksissa väkivalta on siirtynyt vain verbaalisemmalle tasolle.
Se vihankuohahdus on helppo ymmärtää. Ihmiset ovat silmiinpistävän väsyneitä pitkien matkojen takaakin. Jotkin käytösmallit saavat toiset huomauttamaan heille jatkuvasti, ärtymys kertyy. Ehkä heistä on oikeutettua lyödä lastaan, esimerkiksi, vaikka lakikin sen jo kieltää. Kyllä, myös luunapit ja tukistamisen. (On aika vaikeaa ymmärtää kyllä, mistä he ammentavat tätä oppia enää. Eivät ainakaan uudemmasta käyttäytymistieteestä, se on selvää.) Ehkä olen heistä rasittava asioihinsekaantuja vähän samaan tapaan kuin minusta ovat rasittavia asiaansekaantujia ne, jotka tulevat sanomaan, että kuonopanta, jota Nasulla käytetään, on eläinrääkkäystä. Eihän heillä ole edes hyviä perusteluita, toisin kuin minulla: Kuonopanta on eläinlääkärien kehittämä nimenomaan lempeä koulutuskeino, joka säästää sekä koiran niskaa että taluttajan olkapäätä. Se on lempeämpi koiran fysiologialle kuin perinteisen mallinen kaulapanta tai jopa talutusvaljaat silloin, kun koira vetää. "Mutta se näyttää niin ikävältä", sanoo aika moni anteeksipyytävästi. Osa ei usko, vaan on sitä mieltä, että he tietävät paremmin.
Eihän sellaista tarvitse edes perustella.
On helppoa tulla surulliseksi kuunnellessa ihmisten haluttomuutta perehtyä ja ottaa selvää. Miltä tuntuisi elämä, jossa uudet asiat ja hämmentävät hypoteesit eivät kutkuttaisikaan, vaan ainoastaan väsyttäisivät ja synnyttäisivät tunnetta, ettei mihinkään voi luottaa? Urapsykologi nauraa, kun kerron, mitä teen: referoin lukemani. "Halusitpa tai et, jonkinlaista tutkimusta näytät kuitenkin tekevän", sanoo. Pudistelen päätäni. Tutkimus kuulostaa systemaattiselta ja suuntautuvalta. Sitä ja kiinnostusta ei kannattaisi sulauttaa samaksi asiaksi. Minulla on vain huono muisti ja haluan, että hihkuttavat pääpointsit ovat tallessa, helposti uudelleenmakusteltavissa. Usein vasta puoli vuotta niiden lukemisen jälkeen osaa sanoa, onko ajatuksesta hyötyä päivittäisessä elämässä. Kutena ajatuksesta, että kuu kiertää maata ja maa aurinkoa. (Tästä on, se tuottaa paljon iloa. Pyöräillessämme radanvartta puhumme siitä, kuinka suuri kuu on ja kuinka kaukana. Jos jossain opetettaisiin esteettistä kosmologiaa, tekisin siitä toisen tutkintoni.)
Loppukesä tai syyskesä, maitikkien vuodenaika, on vaikea joka ikinen vuosi. Pahin ylämäki, vaikka sanonkin meitä syksyihmisiksi. Tahtoisi kysyä, miksi toukokuusta on niin vähän aikaa, mihin kaikki hupeni, miten suhtautua pimeneviin iltoihin ja siihen, ettei hellemekossa tunnu mukavalta. Tahtoisi sanoa seis ja odota, tahtoisi vakuuttaa tarvitsevansa tukiopetusta auringonotossa ja piknikeissä. Villatakkia osaan jo käyttää liian hyvin, kiitos. Haluan opetusta salsahameessa.
Tänään teen sen. Soitan ja soitan, kunnes joku suostuu tulemaan pelaamaan krokettia ja syömään reisikurpitsoita juhlatalon pihalle. Joudummeko puhumaan saksaa? Saksasta on niin kauan. Tyypillistä kyllä, muistan vain itse saksaksi kirjoittamiani runoja. Olisi pitänyt kirjoittaa niitä enemmän ja arkisemmista aiheista. Mitä tekee krokettipelissä toteamuksella, että pöydällä on keltainen päärynä yössä, suu on levoton ja otsa loistaa?
Testaa miehen muotoa, kenties. Taistelutilanteiden erottajan ekspertiisin lisäksi miehen on ymmärrettävä jos ei runoutta niin ainakin se, että jotkut sitä harrastavat. Osaakohan Kissa sanoa saksaksi, että älkää peljästykö, se vain runoilee ajankulukseen? Gedichter on runot. Joskus lueskelen kirjaa Auschwitz - Gedichter, jonka ostin keskitysleirin matkamuistomyymälästä. Tyytyväisenä panen merkille oppineeni jotain vieraskielistä vain lukemalla: sanan Gedichter.
Jos olisi puhumatta ja kirjoittamatta suomea vaikkapa kahdentoista vuoden ajan, löytäisikö enää näitäkään sanoja?
すべり台
1 päivä sitten
5 kommenttia:
Minä taasen en osaa olla puuttumatta, jos näen jonkun olevan alakynnessä. tai lasta kuritettavan. Menetän malttini, enkä toimi yhtään, kuten olen suunnitellut oimivani ja sanovani vastaavissa tilanteissa.
Muutun itsekin väkivaltaiseksi. Viimeisin oma postaukseni käsitteli juuri sitä, kuinka raivohulluksi sitä voi tulla vaikka tupakanpuutteesta.
Itseään on turha soimata ja pitää pelkurina, jos ei kaikkeen mene puuttumaan ja isojen äijien puukkohippaa selvittelemään. Usein sekaantuja saa vain pahempaa jälkeä aikaan. Sekaantumisen taito on ilmeisesti Kissalla, hän osaa käyttäytyä oikein, tietää, miten toimia ja mitä sanoa. Se taito on harvoilla.
-minh-
Arvostettava taito tuo kumppanisi sovittelukyky.
Entäpä sitten ne sivustaseuraajat, jotka alkavat yllyttää tappelijoita? "Näytä sille retkulle!" Nykyään ei enää järjestetä mestauksia, joten jostain se ilo on revittävä.
Ei löytäisi.
ruu
sanat katoaa yllättävän ja pelottavan nopeasti. sitten hukkuu kummalliseen tilaan, missä on tunteita, muttei sanoja niille. on yksinäistä. ja merkitykset katoaa kun vivahteet katoaa ja silloin on vapaa, mutta on yksin.
Minäkin luulen, ettei löytäisi. Jo puolen vuoden duunipesti Lontoossa lukion jälkeen saatti kielellisen identiteettini outoon horjuntaan ja huippelehdintaan, vaikka sentään kirjoitin vähintään kuusi aanelosta käsin päivittäin kirjeinä ystäville Suomeen.
Heta on varmaankin oikeilla jäljillä ajatuksessaan, että sanat vievät osittain mukanaan myös tunteet. Ainakin se tiedetään, että ihmisillä, jotka eivät osaa kuvata tunteitaan (aleksityymikot) on myös vähemmän ns. tunneaihioita ja että harjoittelemalla tunteiden kuvaamista tunneaihiot tunnistetaan helpommin ja ne vahvistuvat. Pennebakerin näkemys kirjoittamisen lohdusta ja terveydenedistämisestä perustuu osittain myös tälle, muistelisin. (Mutta kannattaa muistaa, että muistini on aika huono ja ylisyntetisoiva, ei kovin luotettava teorioiden attribuoinnissa tekijöilleen...)
Lähetä kommentti