Hei, hyviä uutisia, ystävät!
Olen juuri tehnyt graduuni otsikon ja sisällysluettelon. Vilkaisin netistä seuraavan palautuspäivän: tänään tai neljän viikon kuluttua. Taidan ottaa sen neljän viikon kuluttua päivän, ehdin vielä tarkistella, ettei mitään ole pielessä.
Ajatus siitä, että saan viimeinkin pästä käteni tästä soovasta tuntuu jotenkin - äh, ei miltään, ei kertakaikkisen miltään. Odotin karjuvani riemusta ja juoksentelevani eestaas, mutta sen sijaan istun prudentiaalisesti pöydän ääressä töristäen välillä flunssalimaa kangasnenäliinaan. Ei ihmeempää hymyilemistä, edes. Teen gradutiivistelmän copy-paste -metodilla gradun johdannosta neljässä minuutissa. Kypsyyskoe maaliskuun lopussa. Jees.
Hei, ja tätä olen venaillut puolisen vuotta, kiristellyt niskalihaksia juttujen kirjoittamisen jäljiltä. Kaikki, mitä tarvitsin, oli parin viikon loma ja parin päivän työ. Loma on ihmeellinen asia! Ajatukset järjestyvät, rauhoittuvat, selkiytyvät.
Ja sitten voi pestä kädet.
Koska gradusta en keksi enää mitään sanottavaa - ei, kerron sittenkin teille jo nimen: Kokemuksen jatkumolla. Dewey, Mead ja Berleantin sitoutumisen estetiikka - niin ehkä kerron teille käsien pesemisestä.
Haluaisin pitkät, katkeilemattomat ja siististi lakatut kynnet. Lukuisista harjoituksistani huolimatta, ja siitä huolimatta, että sukumme naisilla näyttää olevan voimakasta taipumusta kauneudenhoitotoimiin, ovathan siskoni ja äitini kosmetologeja, en ole ikinä oppinut levittämään kynsilakkaa siististi. Osaan maalata tauluja öljy-, vesi- ja akryyliväreillä, maalata posliinia, maalata keramiikkaan kuvioita engobe- ja majolika-tekniikoin, osaan maalata silmäni, asunnon seiniä ja kattoja, olenpa kerran maalannut makuuhuoneen kaappimme ovetkin. Mutta kynsiä en osaa maalata.
Koska teen keramiikkaa, kynsien on oltava lyhyet. Pitkät kynnet leikkaavat muuten kosteasta savimassasta paloja pois vips vaan, vaikka kuinka koettaisi varoa. "Turhaan sä suret, ei lyhyisiin kynsiin lakka niin sovikaan", lohduttaa ystäväni K. Minusta sopisi. Ei punainen, mutta esimerkiksi preussinsininen, babeporsaanvaaleanpunainen, kultakimmelteinen sopisi.
Koska kynnet ovat lyhyet, enkä osaa lakata niitä, kynnenaluset ovat kaikkien nähtävissä. Kynnenalusten toiminta uhmaa kaikki fysiikan lakeja, joita osaan kuvitella. Miten on mahdollista, että pitkien kynsien alle (kesällä, kun keramiikasta on lomaa, voi kynnet pitää pitkinä) kertyy vähemmän surureunaa kuin lyhyiden kynsien alle? Pitkät kynnet pysyvät kauniisti puhtaina, mutta a vot, kun kynnet leikkaa niin, että valkoista osiota on näkyvissä vain millimetrin verran, ei tuo osio kauan valkoisena säily. Sen vielä ymmärtää, että keramiikkatunnilla ja kukkien multaa tonkiessa kynnenaluset tulevat mustiksi, mutta että myös kokatessa, puhelimeen puhuessa ja laskuja lajitellessa. Ihmeellinen juttu.
"Sun pitää vaan hinkata kynsiharjalla", kannustaa aina reipas K.
Hemmetti, elämän pitää olla hankalaa. Minulla on atooppinen iho ja lapsena sekä jalkapohjat että kämmenet olivat usein niin pahasti ihottumalla, että käveleminen ja kirjoittaminen sattui ihan sairaasti ja jalkojen aukeillessa sukat tulivat verisiksi. Nyt, kun aikuisiällä on saatu selville lehmänmaitoallergiani, kahdenkymmenenviiden ihonhalkeilu- ja kutinavuoden jälkeen, oireet ovat paljon helpommat. Vähän kutinaa silloin tällöin, hikoilun jälkeen on pakko käydä suihkussa jos mielii nukkua rauhallisesti seuraavana yönä, repimättä reisiä pitkille verinaarmuille unissaan, kädetkin pysyvät enimmäkseen ihottumattomina. Mutta vain sillä ehdolla, etten pese niitä. Minulta kiellettiin käsien pesu heti, kun sellainen ylipäänsä voitiin kieltää. Pari ihotautilääkäriä matkan varrelta on antanut toisenkinlaisen kehotuksen: pese miedolla saippualla kuten Lactoplusilla, ja sitten rasvaa oikein rasvaisella perusvoiteella. Minun käsistäni tulee karkeat kuin nahkarukkaset ja aivan ihottumaa täydet sillä tavoin. Kun jätän kädet pesemättä ja rasvaan, rasvaan, rasvaan, useita kertoja päivässä, kaikki on hyvin. Voin kirjoittaa ja kokata, eikä tarvitse olla koko ajan haeskelemassa hydrokortisoniputkiloa.
Surureunat kynsien alta tuijottavat itsepäisesti. Ne eivät katoa rasvaamalla. Olen koettanut kaivella niitä bambutikun ja oliiviöljyn kera, mutta ei, ne ovat juuttuneet kynsiini. Ainoastaan puolen tunnin lilluminen kylpyammeessa, runsaan öljyn keskellä, pehmentää isänmaan mullat. Eipä siinä muuten mitään, minä olen tottunut niihin, mutta vieraita ihmisiä kätellessä tilanne on joskus kummallinen, kun toisella on hoidetut kynnet, toisella surureunat ja kruttuinen iho. (Sileää ihosta ei kai enää tule kaiken sen rääkin jälkeen, mitä ihottuma oli: peri kertaa kynsikin tippui, kun iho oli niin pahana ympärillä.)
Vaikka ehkä kukaan ei huomaa...? Olen itse kauhean huono huomaamaan sellaisia pieniä asioita.
Kun aloitin yliopiston ja kohtasin käytävällä Klaan, hän osoitti sormella kasvojaan ja sanoi: "Eikö olekin tosi loistava juttu?" Katselin Klaan kasvoja ymmärtämättä, mitä hän tarkalleen tarkoitti niissä - nenä oli entisellään, samoin ilkikurinen hymynkare, silmät... oliko silmissä jotain? "Onko sulla värilliset piilolinssit?"
Klaan hymy sammuu, hän näyttää miettivän ankarasti. Pudistaa päätään. Katsoo miltei vihaisesti.
"No mitä sä tarkotat? Musta sä näytät ihan samalta kuin ennenkin."
Klaa hämmästyy, hämmentyy. Vaihtaa painon jalalta toiselle, vilkaisee lattiaan, katsoo sitten takaisin.
"Akne. Mä olen ottanut sellaisen aknelääkekuurin. Kato nyt, ihan tasainen iho!"
Klaa loistaa jälleen.
Tuijotan Klaan kasvoja, nyt vuorostani hämmästyneenä. Akne? Onko sillä ollut muka joskus akne?
Kotona kaivan esiin valokuva-albumin ja totean, että onhan sillä. Hirvittävä, kukkiva, kirjava akne. Mätiviä rakkuloita, kiristävän hilseileviä kohtia. Niin selkeä akne kuin akne nyt voi olla. En ole huomannut sitä niiden vuosien aikana, jotka olemme tunteneet. En livenä, en kuvissa. Nyt näen, kuvissa. Istun pitkään albumi sylissäni lattialla, mietin minkä kaiken muunkin olen ehkä ohittanut huomaamatta.
Kun ihmisen näkee ensimmäistä kertaa, näkee sen hahmon, sen silmien suhtautumisen toisiinsa, nenänvarteen, suuhun, leukaan, pään suhteen ja asennon vartaloon nähden, sen konventionaalisten mittareiden mukaisen viehättävyyden. Kun ihmisen oppii tuntemaan, kun siitä oppii pitämään, nämä kadottaa. Näkee vain ilmeet, eleet, hymyn, hädän. Käyttöliittymä-keho ikäänkuin katoaa siitä välistä, samalla tavalla kuin elokuvissa edessäistujan päälakea ei enää näe mustana länttinä filmiin uppoutuessaan, samalla tavalla kuin lukiessa kiinnostavaa englanninkielistä kirjaa ei tajua, millä kielellä lukee, ja vasta jonkun keskeytettyä lukemisen hetkeksi, palatessa tekstiin, vilkaisee sitä, hämmentyy ja äkämystyy ja ajattelee: hyvänen aika, onpas tylsä tyylikeino, miksi tämä äkkiä englanniksi kirjoittaa, hitto vie, oliko tämä jokin pitkällinen sitaatti, selaa kirjaa ees sun taas ja toteaa, että se kaikki onkin englanniksi.
Pitää olla mukava ihmisille, niin ne eivät huomaa sururaitoja kynsien alla. Onneksi gradusta voi pestä kädet kuvainnollisesti, ihottumaa kutsumatta.
On se niin kummallista, ettei tunnu miltään. Pesukone pysähtyy. Taloustöiden aika.
Abstrakti autobiografinen fragmentti
14 tuntia sitten
4 kommenttia:
Onnitteluni geeprojektin loppuun saattamisesta! Ja eiköhän se vapauttava tunnekin siitä vielä aukene, kun käyt läväyttämässä nivaskan laitoksen byroon pöydälle ja tokaiset, että kiitti ja moi (en tosin voi väittää omaavani aiheesta omakohtaista kokemusta). Sulla on tässä jo yksi lukijakin tiedossa - kiinnostavaa, ja pragmatistisilla kokemuksen tutkimuksen linjoilla tässä itsekin omissa graduprojekteissani liikuskelen!
ensinnäkin, haluaisin kiittää siitä, että jollain muullakin menee muutama vuosi gradun kanssa... se on rohkaisevaa. ehkä minäkin saan sen todella joskus valmiiksi niin kuin sinä..?
toiseksi: t lakkaa minun kynteni, koska itse en osaa. miehet voivat olla yllättävän tarkkoja käsistään. jos tulee sotkuja, poistan ne sitten pumpulipuikolla, mikä on kastettu päästään kynsilakanpoistoaineeseen. helpompaa kuin kynsien lakkaaminen itse alusta lähtien.
Wow, sofialla on todellakin hyvä mies!! Oppisikohan Kissakin, jos oikein yrittäisi... olen koettanut opettaa sille nutturantekoa, mutta tulokset eivät ole olleet kovinkaan imartelevia.
Samia: kuinka kiinnostavaa! Mistä aiheesta itse tarkalleen askartelet / keistä pragmatisteista?
Meadia minäkin mietin ja yritän sovitella yhteen ruumiin fenomenologian kanssa, mietin noiden ajatteluperinteiden kautta itsetuhoisen toiminnan logiikkaa. Teorioiden pyörittely on kyllä hauskaa! Kiinnostuin heti tuosta käyttämästäsi Berleantistakin ja kävin kaivamassa netistä tietoa kyseisen herran ajatuksista. (Yritän tosin hillitä itseäni innostumasta mistään uusista teorioista, sillä omaan (pahan?) tavan uppoutua kaikkeen uuteen, ja sehän tietää sitä, etten saa mitään vanhoja projektejani saatettua loppuun.)
Lähetä kommentti