Helppo hengittää

Tuntuu oudolta, kun äkisti hengittäminen lakkaa sattumasta. Näkymätön demonityömies on ottanut raspinsa ja muuttanut muualle. Se ei kuitenkaan käy sulavasti.

Lähtöaamuna, mikä tarkoittaa aatonaattoa, herään kuuden pintaan jännittyneenä ja haluan kaiken olevan pian valmista. Eihän sitä ikinä voi tietää. Kun viimein saan Vompsun heräämään, asiat alkavat edistyä. Laukut pakkaantuvat hitaasti, mutta varmasti. Ensin pakataan, sitten vasta siivotaan kämppä kissojen hoitajaa varten, päätämme. Ehdin sentään pedata sänkyyn uudet lakanat. Fauni pitää töistä etäpäivää, joten vaihdamme tietoja ja pakkausinformaatiota tuon tuosta, juoksemme rapussa sukkasilteen kahden kerroksen väliä.

Erään kerran, kun menen ylös, Fauni näyttää puhelinta, johon on tullut varausvahvistukset lentoyhtiöltä. Lähtönne AY sitä ja tätä, päivämäärä, aika kuusitoista viisikymmentä, uusi arvioitu lähtöaika yhdeksäntoista kolmekymmentä. Mitä tämä uusi lähtöaika tarkoittaa, kysyn. Tarkoittaako tämä, että meidän kone lähteekin vasta yhdeksäntoista kolmekymmentä, ja jos tarkoittaa, miten ihmeessä me ehdimme jatkolennolle? Katsomme lentokentän sivuilta, siellä näkyy, ettei lento olisi myöhästymässä. Huokaisen helpotuksesta ja menen kotiin. Jotakin ne nyt sekoilevat, mutta miksi ihmeessä.

Sitten kuuluu koputus ja Fauni laukkaa sisään keskeyttämään meidän pakkauspuuhamme. Lento tosiaan lähteekin myöhemmin, nyt se on jo lentokentäkin sivuilla. Me myöhästymme siis jatkolennolta, ja liekö lainkaan pääsemme aatonaattona Lissaboniin... äkkiä pakkauksesta katoaa puhti. Aikaahan on vaikka kuinka. Syömme palat marjapiirakkaa ja mietimme, miten meidän nyt käy. Lohdutan itseäni höpöttämällä ääneen, kuinka meillä nyt ainakin on aikaa mennä vaikka ulos syömään ennen lähtöä, ettei tarvitse nähdä nälkää kentällä ja koneessa. Sitä paitsi asia on hoidossa - Fauni on ottanut tehtäväkseen soittaa lentoyhtiöön ja vaihtaa jatkoyhteytemme.

Äkkiä näennäinen rauha keskeytyy, kun Fauni tölväisee uudestaan ovelle silmät päässä maanisesti harottaen. Lentoyhtiöstä on sanottu, että uusia jatkopaikkoja ei pystytä järjestämään. Joko otamme rahat takaisin ja emme pääse Lissaboniin kuin kenties päiviä myöhemmin tai sitten meidän on ehdittävä koneeseen, joka lähtee puoli kaksi Helsinki-Vantaalta. Kello on tässä vaiheessa muutaman minuutin yli kaksitoista. Tietysti tartumme mahdollisuuteen. Uneliaisuus sulaa pois, juoksen kaarevaa kujaa viemään ystävälle avaimen, tiedän muiden koettavan soittaa taksia ja tavoittelevan myös muita matkaseuralaisia, jotka ovat tulossa samalla varauksella. Emme ehdi siivota, tiskata, ei mitään, loput tavarat unohtuvat pakaaseista, yhtäkkiä istumme taksissa, joka möyrii Vallilan läpi kohti moottoritien alkua. Katson taksin digitaalikellon numeroita. On siinä ja siinä, ehdimmekö, ja yksi seurueen jäsenistä ei vastaa puhelimeensa, joten hänelle ei saada edes tietoa siitä, että hänen pitäisi istua taksissa kohti lentokenttää. Hän soittaa vasta taksimatkan loppumetreillä, ja päättää yrittää, josko kuitenkin kerkiäisi mahdottoman taipaleen yli koneeseen yhdessä meidän kanssamme.

Kentälläkin kaikki tuntuu vielä epämääräiseltä. Check-in-automaatit eivät tunnista passejamme, joten on jonotettava. Onneksi taulusta näkyy, että lentomme lähtee yli tunnin myöhässä, eli taksissa yksin matkaava ystäväkin ehtinee koneeseen, ja me ainakin ehdimme. Matkalaukkuhihnat ovat rikki, matkalaukut kootaan vain suureksi rykelmäksi, joka kai jotenkin siirtyy koneeseen ja Tukholmassa koneesta toiseen. Kaikki ehtivät koneeseen, mutta koska olemme vaihtaneet lentoa, meille ei saada ensin tulostettua istumapaikkoja koneeseen. Joitakin paikkoja kuitenkin löytyy, ei kai lentokoneessa seisten voisikaan matkustaa. Sitten olemme äkkiä Arlandassa, ja käy selväksi, että olemme syöneet aivan liian vähän, kaksi palaa marjapiirakkaa, kello on jo puoli neljä Suomen aikaa, kukaan ei muistanut tilata koneeseen maidotonta kasvisruokaa. Ja meillä on aikaa. Eikä Arlandasta oikein löydy mistään ruokaa, jota pystyisin syömään. Onneksi yhdessä kahvilassa sentään on japanilainen kevätsalaatti, jossa on vain kasviksia ja merilevää. Se on aika kevyttä ruokaa, mutta parempi kuin ei mitään. On jotenkin käsittämätöntä, ettei tuollaisessa suuressa terminaalissa, jossa on monia kahviloita, ole missään tarjolla täyttämättömiä sämpylöitä, joita ei olisi tuhrittu voilla tai voiseoksilla, juustoilla ja makkaroilla.

Tässä vaiheessa väsymys, nälkä, flunssa, ilmastoidut tilat ja lentokoneen aiheuttamat paineenvaihtelut kostautuvat kauheina kipuina hengitettäessä ja puhuttaessa. Napsin särkylääkettä ja ihmettelen, mitä tästä oikein tulee, seuraava lento vielä edessä. Laitan nenäsuihketta, jotta röörit pysyisivät auki, ja sen seurauksena nenästä alkaa valua verta.

Toisesta lennosta en muista enää paljoakaan. Jotenkin sekin sujuu. Kun laskeudumme Lissaboniin, on yö. Kello on Suomen aikaa ehkä kaksi yöllä, olen ollut valveilla kuudesta saakka ja syönyt pari palaa leipää, salaatin, koneessa vähän pastaa ja hedelmäsalaattia ja suklaata ja sitten ne kaksi palaa marjapiirakkaa. On nälkä, itkettää. Mutta on lämmin. Äkisti hengittäminen ei satu samalla tavalla. Ilma on kosteaa ja seitsemäntoista-asteista. Taksi ei tunnista osoitettamme, mutta heittää meidät Alfamaan näköalapaikalle, ja lähdemme siitä seuraamaan raitiovaunukiskoja oikeaan suuntaan - onneksi raitiovaunupysäkeillä on linjan pysäkkilistaus, niin on helppoa päätellä, kumpaan suuntaan kannattaa paarustaa. Ja kämppä on ihana, kaksikerroksinen pieni mökki! Sen ulkopuolella on suuri, lehtevä puu, luultavasti jakaranda. Raitiovaunu laulaa ikkunoiden alla mutkassa, pienen aukion kivet kiiltelevät kosteina, jouluvalot vilkkuvat yössä.

Jouluaaton olo on vielä vaikea ja kivulloinen, mutta nyt alan tunnistaa taas itseni, vaikka minua edelleen palelee oikeastaan koko ajan. (Muita ei palele, vaikka heillä on paljon kevyemmät vaatteet, joten tämä paleleminen taitaa johtua taas jostain hämärästä henkilökohtaisesta outoudesta.) Syömme jouluateriaksi kauppahallista ostettua myskikurpitsaa, uunipolentaa, retiisinnaateista tehtyä kastiketta ja valtavaa kreikkalaista salaattia. Jälkiruoaksi on azorilainen ananas. Joulupäivän ruokiin kuuluvat puolestaan paikallinen kuninkaiden kakku, bolo rei, uuniomenat ja -päärynät, afrikkalainen papupata, jonka keitämme jännittävistä kongolaisista irtopavuista, maissikuskusia ja hyvää leipää. Tänään on luvassa pastaa valkosipulisessa ja lehtipersiljasta kirjavassa tomaatti-herkkusienikastikkeessa... täällä on ihania ruoka-aineksia. Varmasti pitää käydä syömässä ulkonakin, mutta on vaikeaa olla hyökkäämättä kokkaamaan, kun näkee pitkästä aikaa meheviä, tummanvihreitä lehtivihanneksia, pulleita kovia kurpitsoita, rapeita ja tuoreita kaaleja, lajikkeeltaan tuntemattomia, erikoisen muotoisia ja värisiä kuivapapuja. Kokkaamisessa on sekin hyvä puoli, ettei sitten joudu tiskivuoroon. Paikallinen tiskiaine on näet hajustettua ja tehnee ihottumaa käsiin.

Meidän viisihenkinen seurueemme tuhoaa näemmä vuorokaudessa kolme desiä oliiviöljyä, pari desiä hunajaa, muutaman litran tomaattisosetta, puoli kiloa kuivia papuja, muutaman valtavan leivänlohkareen, useita vuohen tuorejuustoja, kaksi suurta salaatinpäätä, ison pussin paprikoita, koko joukon tomaatteja ja kurkkuja, tuorechilejä, useita kiloja hedelmiä, puoli pakettia espressokahvia, useita litroja soijamaitoa, pari litraa skumppaa ja pari litraa viiniä... Kun käymme torilla ja kaupassa, ei voi kuin hämmästellä hintatasoa: maksamme valtavista ruokakasseista sen verran kuin Suomessa maksaisimme pelkästään niihin piilotetuista skumppa- ja viinipulloista.

Tänään viimeinen matkaseurueen jäsen saapuu Lissaboniin, kuinkahan paljon me SITTEN tuhoamme?

Täällä on ihanaa, muistinko kertoa jo? Kapeat kujat kiemurtelevat kukkuloita ylös ja alas, taloja on päällystetty kaakelein, palatsien vieressä saattaa tönöttää purkukuntoinen hökkeli, laihoihin kissoihin törmää siellä sun täällä, onneksi nukun eilen yöunia jo kun toiset löytävät auton kuolettavasti vammautuneeksi tönäisemän kissan, joka kouristelee tuskissaan, kunnes he saavat viittilöityä toisen auton ajamaan sen yli ja päättämään sen tuskat. Linnan rintavarustuksilla - sana, jolle nauramme useita kertoja - tönöttävät vanhat oliivipuut, löydän kaksi kaupunkiaukiota ja yhden kadunpätkän, jotka muistan kolmentoista vuoden takaa. Jouluaattona aurinkokin paistaa meille hetken, ja joudumme kuoriutumaan takeista ja villapaidoista ja raahaamaan noita lämpövaatteita käsissämme valtavien ruokakuormien lisäksi. Enimmäkseen kuitenkin sumuaa ja sataa hennosti. Toistaiseksi suurin osa ravintoloista, baareista ja kaupoista on ollut kiinni, onhan joulunpyhien aika, mutta tänään asianlaidan pitäisi muuttua.

Ja todentotta, on jo hieman vilkkaampaa: kadulta kuuluu raitiovaunujen lisäksi kadunlakaisijan luudan päättäväinen suhahtelu. Vaikkei kello ole kahdeksaakaan.

Työergonomian videolla

Keskivartalo jähmettyy kappaleeksi. Jos vatsanseutu mieltyy korsetiksi, yläselkä kiskoutuu alaspäin näkymättömillä kiviriipoilla. Kiviriippojen päässä kimaltavat kuvitteelliset kristallit. Ja keho tanssii. Se tukeutuu lonkasta plintin reunaan, laskee kämmenensä paljaalle reidelle, työntää lattian tuen luisen ketjun kautta lihasten tuella aina kämmenpohjiin saakka, toisen reiteen saakka, lattia painaa ihoon ympyrää, jonka toinen sivu painottuu ja toinen keventyy. Pää kallistuu, kaularanka kallistuu, rintaranka kallistuu, lonkista ylöspäin vartalo heijaa näkymätöntä kehää. Kaularangan liikahduksista näkee, että videokamerasta on päässyt tasainen matala käyntiääni. Keho kuulostelee sitä, koettaa muistaa selän asennon. Unohtaa pään asennon.

Pää tanssii, elää omaa elämäänsä, kallistelee. Jos kallonpäällys ei saumaantuisi niin tiukasti, aivojen liikkeitä pehmentävä kelluneste lorahtelisi milloin asiakkaan päälle, milloin omille jaloille, milloin tarvikekärriin. Pää ajattelee, sen näkee. Se koettaa tunnistaa kudoksen tilan ja venymisenkeston, joka pitäisi tuntea sormilla sitten joskus. Pää ei odota tuntuman kehittymistä sormiin. Jos kurkistaa sivukautta tai kallistaa korvan reiden puoleen, ehkä voisi saada jonkin vihjeen. Ja samaan aikaan jalat pumppaavat kehoa eteen ja taakse, selkä liukuu ja lapaluut liikahtelevat pehmeästi, mukautuvat reiden muotoihin.

Keho koettaa pysyä rauhallisena, niveltää tuntumaansa merihevoseen, joka nukkuu akvaariossa sillä tavalla, että se on kietonut häntänsä - vai onko se pyrstö - oksankappaleeseen ja heijaa vesivirrassa silmät kiinni. Koska kuvaus tapahtuu takaraivon puolelta, ei näe, ovatko pään silmät auki. Mitä minä puhun. Pään silmät. Koko kehon silmäthän ne ovat, jos ovat auki. Mutta jos ne sulkee, keholla on toisetkin silmänsä, ne, joita ihmiset käyttävät esimerkiksi rakastellessaan. Niitä silmiä puhkeaa kaikkialle hermoston alueelle pään silmien ummistuessa.

Selästä, kaulasta, päästä, mistään ei voi päätellä, milloin silmät sulkeutuvat ja avautuvat. Kiire on hävinnyt. Kädet matkaavat ihoa pyörähdellen. Vartalo taipuu. Niin, nyt tunnistan lyyriset käteni. Tuo olen minä. Keksin paljon huomautettavaa, mutta pohjimmiltani hämmennyn siitä, miten miellyttävää on katsoa itseään arvioiden työergonomian videolta.

Näkee, että tanssin.

Rohiseva

Kun palaan kouluun kolmen sairaspäivän ja kolmen vapaapäivän jälkeen, tuntuu kuin olisin ollut kuukausia toisaalla... tällaiset lattiat, niiden haju. Haistan tilapäisesti kaiken, koska löydän nenäsuihkeen ja laitan sitä, etten tirskuisi epidemiaa eteenpäin. Tai onko tämä mikään epidemia. Toinen kuumeeton päivä, enkä tiedä, mikä minua vaivasi. Jokin. Välillä se rohisi keuhkoissa ja raspasi. Ehkä jokin raastinkielinen torakkaolento.

Nyt on vain uupumus ja mitättömiä kipuja. Ei mainittavaa. Ääni meinaa kadota. Esitelmöin haimasta ja tukenani on teksti, jonka olen lukenut aiemmin vain kuumeessa. En sano ääneen, että haima näyttää penikseltä, jolla on suuri maksakukkassateenvarjo. Ei, puhun lagerhansin saarekkeista ja ruokasulan neutralisoimisesta ja entsyymeistä. Ääni kestää. Mutta se kuulostaa jonkun toisen ääneltä. Tuo toinen osaa myös selittää asioita. Kuuntelen hivenen hämmentyneenä. En jaksa nostaa itselleni tuolia, istun pöydällä.

Koulun ruokalassa on katettu joulupöytä. Syön salaattia ja herneitä. Olisi myös kuorittuja perunoita, mutta en halua niitä. (Laatikot eivät tunnu ruoalta, lihoista nyt puhumattakaan.) Oi herneet, ne ovat aina yhtä kesänvihreitä. En taida olla vieläkään ihan voimissani, koska meinaan puhjeta laulamaan herneille.

Huomenna on syntymäpäivä ja sunnuntaina syntymäpäiväjuhlat yhdessä Faunin kanssa. (Hän on syntynyt päivää minua aiemmin paitsi tietysti oikeasti monta vuotta myöhemmin; hassut kalenterisyntymäpäivät. NIin, ja jos ei joku sitä vielä tuosta osannut päätellä, nyt on Faunin syntymäpäivä. En ole jaksanut laittaa kakkua enkä mitään. Piirrän tsurnaa soittavaa alpakkaa esittävän kortin aamulla pesukoneen päällä, ettei Vompsu heräisi spriitussin hajuun.) Jos ei olisi kalenteria, tunnistaisin syntymäpäiväni tavallista ilkeämmästä ylähengitysteiden ääntelystä ja tuntumasta ja sen taittumisesta monitahoiseksi uupumukseksi ja innottomuudeksi. Jännittää. Toivunko kolmessa päivässä saunakuntoon vai makaanko vain sohvalla ja katselen hyväksyvästi muiden juhlintaa?

Kuusivuotiaana syntymäpäiväksi sairastuminen kaasi melkein maailman. Hyvä, että maailma on käynyt tukevammaksi.

Vaikka se kummasti aaltoileekin juuri nyt.

Juhlista ja juhlimisesta

Kirjastoon on laskeutunut joulukuusi. Sen tuuheilla oksilla killuvat samat pornonpunaiset, aavistuksen kiiltävät muoviomenat kuin ennenkin. Lippuköynnös ja valot saavat sen näyttämään jotenkin merelliseltä samaan tapaan kuin ranta-altaisiin tai kaupunkien joenpenkereisiin kiinnitetyt kahvilalaivat. Ei niin, että se purjehtisi tiehensä perävana kukkien vaan niin, että se huokuu taakse jääneitä seikkailuja ja siten tyydyttää mainiosti maakrapujen ailahtelevaista romantiikan kaipuuta.

Näen kuusen jo ovelta ja ilahdun. Muutenkin nyt tuntuu hyvältä. Ei vain tenttien hetkeksi taukoamisen takia, ehkä. Luulen, että tässä on muutakin. Esimerkiksi eilisissä skypejoululauluissa tuntui kauhean hauskalta, vaikka välillä pintaan häivähtikin moodi, jossa murisen ja luimuilen. On niin vaikeaa yrittää virittyä yli kymmeneen ihmiseen samaan aikaan, että pakostikin väsyy. Haluaisin kääntää virittymistaajuuden pois päältä, mutten oikein hahmota, miten niin voi tehdä. Onneksi asia ei enää ahdista entiseen malliin ja olen luvannut itselleni, että saan tuntea ja kokea näin. (Voisi ajatella, että lupaus on turha, kun kuitenkin näyn kokevan niin, mutta ehei, se ei ole turha. Juuri siksi, että kumminkin näin käy tuon tuosta, on järkevää antaa siihen lupa, ettei tarvitse meta-ahdistua; olen aika hyvä meta-ahdistumaan enkä tahdo antaa sille yhtään siimaa: se on paljon halvaannuttavampaa kuin pieni äriseminen ja virittymismahdottomuusahdistus.)

Töihin kävellessä pohdin laiskan lauantaiaamuisesti, miten hassuja otuksia ihmiset ovat. En tulisi ehkä toimeen itseni kanssa, jos en koettaisi nauraa itselleni ja hulluuksilleni tuon tuosta. Muista nyt puhumattakaan - pelkäisin heitä tajuttomasti, ellen hahmottaisi sympaattisia, hymyillyttäviä piirteitä. (Joku tässä totesi minulle syksyllä, etten erityisemmin suhtaudu kunnioittavasti toisiin ihmisiin, ja se on totta, jos kunnioituksella tarkoitetaan ylöspäin katsomista - katson kyllä samalta tasolta, mutta se voi tuntua rankalta, jos on tottunut varaamaan itselleen oikeuden tulla ylöspäin katsotuksi tai katsotuksi samalta tasolta niin, ettei samalla hihitellä yksityiskohdille. Totta vie ihmisellä on oikeus hahmottaa kunnioitus niinkin, ettei siihen saa sisältyä hihitystä. Minun kunnioitukseni ei vain satu olemaan sellaista, ei edes niitä kohtaan, joita minun on tavattoman vaikeaa olla katsomatta ylöspäin - taistelen sitä vastaan, koska minusta tuntuu kurjalta, jos joku suhtautuu itseeni sillä tavalla, siitä tulee todella vaivautunut olo. Ymmärrän kyllä olevani hankala-kala tämän takia. Toisaalta en enää usko, että helppoja ihmisiä onkaan. On vain paremmin ja huonommin yhteen sopivia temperamentteja ja elämänasenteita ja vuorovaikutusluontumuksia eikä siitä ehkä kannata kipristellä sen enempää. Ja jos jostakusta pitää kovasti, vaikka sen ihmisen elämänasenteessa tai suhtautumistavassa jokin mättäisi omien kykyjen ja luontumusten näkökulmasta, aikaa myöten oppii luovimaan aika taitavasti hankalilta tuntuvien piirteiden suhteen ja siinä vaiheessa ne lakkaavat tuntumasta vaivalloisilta. Kunpa vain kärsivällisyyttä piisaisi!) Tällä erää naureskelen sille, miten innokas olen pitämään juhlia, puuhaamaan juhla-asioita (kuten nyt leipomaan piparkakkukerrostalon juhliin) ja innostamaan muita pitämään juhlia, vaikka sitten usein käykin niin, etten ole erityisesti loistovireessä juhlissa, kun kuitenkin pidän eniten kahdenkesken tai ainakin riittävän pienellä porukalla nuhjaamisesta. Ainakin talvisin.

On vaikeaa saada kiinni, millä tasolla juhlat kohentavat mielialaa. Ehkä niihin liittyy jokin hullunkurinen toive hyödyttää yhteisöä, maksaa sille takaisin sitä kaikkea, mitä kokee muilta saaneensa. (Minusta tuntuu, että olen kauhean velkainen tällä lailla - olen oppinut ja saanut niin paljon, että huimaa ajatellakin, ja ihan selvää, että kuolen aikanaan velkaisena.) Eikä itsellä lopulta ole ihan hirveästi keinoja tehdä hyvää. Voin tietysti yrittää käyttäytyä kiltisti läheisiä kohtaan, mutta olen siinä jokseenkin toivoton, koska unohdan tuon tuosta, miten tunkeilevalta uteliaisuuteni saattaa tuntua. (Huvittuneisuudesta nyt puhumattakaan. Tai siitä, miten saatan ärähtää aika karkein termein.) Ja sitten voin koettaa työlläni jotenkin edistää hyvinä pitämiäni asioita, mutta hittolainen, sekin on aika kiven takana. Ja se määrä, jonka saa hyvää aikaiseksi esimerkiksi sujuvoittamalla jonkin hyödyllisen opuksen tekstiä, tuntuu kovin vaatimattomalta. Ehkä joku soljuvan kielen avulla muistaa hieman paremmin lukemansa, mutta ei paljon ole. Hmm, olenkohan jotenkin liian vaativainen nyt? Mutta tuntuu siltä, että haluaisin tehdä kauheasti hyvää, enkä oikein keksi keinoja siihen! Se tuntuu ärsyttävältä.

Mutta juhlia sentään osaan järjestää, ja silloin tunnen kai enemmän kuin ikinä muulloin voivani konkreettisesti antaa toisille jotakin oleellista. Siitäkin huolimatta, että koen itse saaneeni aika vähän mitään erityisen oleellista juuri juhlissa. No, ehkä sentään välillisesti: juhlissa sitä monesti tutustuu ihmisiin, joista myöhemmin tulee tärkeitä ja joilta sitten oppii tärkeitä ajatuskuvioita ja äkisti oivaltaa, miten toisinkin maailman voi nähdä. (Tietysti tähänkin liittyy pieni hierre: vaikka toisen näkökulman oppii silloin tällöin tajuamaan detaljien tasolla ja melkein luonnikkaasti vaistoamaankin, jää jotakin aina puuttumaan - toisen asenteessa ja mielialassa on aina tietty omintakeisuus, pääsemättömyys, tai ehkä se vaikuttaa minussakin, se omanlajisuutensa, joka ei salli täysin luiskahtaa toisen kehoon ja tuntemuksiin. En nyt tarkoita, etteikö empatia olisi mahdollista jopa siinä määrin, että antaa toisten tuskan vallata oman mielen ja ylikuormittuu siitä - selvästi se on mahdollista ja ilmiötä on tutkittukin paljon - mutta: täydellistä toiseksi luiskahtamista ei silti ole, ja aina jää auki, onko kommunikoitu informaatio silti ymmärretty toisaalla jollakin tavalla, jota ei osaisi arvata, ja onko itse lopultakaan hahmottanut oikein, miltä tämä toisen kuvaama ilmiö tuntuu kurkunpäässä, kaulalla, rintanikamien asennossa, tekeekö se nälän vai kuvotuksen vai kumisevantyhjän olon vai voitokkaan huimauskeveyden vai samanlaisen tarmokkaan keveyden poljennon kuin vanhan jazzin kuunteleminen. - Voin ehkä avustaa toista tämän lukoissa ja päinvastoin, mutta lukko on aina avattava itse, koska kukaan muu ei voi tuntea sitä sisältäkäsin. Kukaan ei voi ajatella, tuntea ja oivaltaa puolestani. Puolestasi.)

Jollain tavalla pidän ehkä juhlista siksikin, että niissä tapahtumisen tuntu on vahvasti läsnä: arvaamattomuus, muutos, keikahtaminen.

Vaikka se väsyttää ja kuluttaa, huomaan pitäväni siitä enemmän kuin seisovasta vedestä, muuttumattomuuden tunnusta, jota kuitenkin epäilen, koettelen ja jota vasten itse tunnun kovin sopimattomalta, häilähtäväiseltä ja osaamattomalta (jo haluamisen tasollakin). Muuttumiseen, tapahtumiseen, väärin arvaamiseen voi sentään uskoa. Sen voi arvata ja ennustaa. Se jotenkin sallii vapaammin nauramisen.

Ja sitä tarvitsen. Naurua. Ylettömissä määrin.

Onneksi minulla on mm. itseni, jolle nauraa kenenkään siitä ahdistumatta. (Tai jos joku siitä haluaa ahdistua, se on kyllä hänen vastuullaan.)

Turtaa pistelyä

Viimeisessä tentissä iskevää tuntemusta voisi kutsua lähinnä turraksi pistelyksi. Yleensä sellainen tuntemus valtaa jonkun raajoista, vielä todennäköisemmin raajan ääriosat, mutta nyt turran pistelevänä on oikeastaan koko keho päineen kaikkineen.

Nopeasti, nopeasti kirjoitan lihakset paperiin. Sellaistakin kysytään, mitä en ymmärtänyt tarkkuudeltaan koealueeseen kuuluvaksi; meille sanottiin, että nämä pitää nyt suurinpiirtein osata. Katselen kuvia hetken ja sitten teen valistuneen arvauksen, joka tuntuu oikealta mutta jota en tiedä tietäväni. En kuitenkaan kirjoita viereen, että minusta näitä ei pitänyt opetella, arvaan vain turtana ja sitten palautan kokeen ja leijun ulos luokasta. Ei adrenaalinihyökyjä eikä muitakaan hyökyjä tällä erää.

Vessassa kaivan paperit esiin repusta ja tarkastan. Kyllä vain, olen muistanut ulkoa nekin, mitä en vasiten opetellut. Missä vaiheessa olen oppinut? Jotenkin huomaamatta ehkä? Esitietoisesti?

Jotenkin kaikki tämä tuntuu kauhean haalealta ja hälläväliltä nyt kun ponnistukset ovat ohi. Eilen illalla vielä epäkäslihakseni ja selkärangan ojentajat okahaarakkeiden rivin molemmin puolin kiristivät teräsvaijereina ja jouduin opettamaan Faunille, miten ne voidaan rentouttaa supertehokkaasti syvin poikittaissivelyin - tekniikalla, jota meille ei ole vielä varsinaisesti opetettu, mutta josta on puhuttu ja jota on demottu ja jota olen tietysti heti kokeillut kinnaaviin kohtiini. (Malttamaton.)

Ihanaa, huomenna on etäpäivä ja sen ohjelmana lähinnä piparkakkutalon kokoamista. Ja ehkä tiskausta ja siivousta ja pyykkäystä, jotka olen laiminlyönyt hyvästä syystä tänne saakka. Ja koulua on ennen matkaa enää viitenä päivänä tämän päivän jälkeen, aika vajuu.

Kaipaanko joskus näitä päiviä polttavasti, ja jos, mitä tarkalleen kaipaan?

Ihmettymisten aika ei sittenkään ole kaukana

Juuri kun pääsen kirjoittamasta, että nykyään tapahtuu kauhean vähän mitään ihmetyttävää, hämmentävää, ihanaa, kummallista, sykähdyttävää, mikä sana sitten lieneekään mielessä päilynyt, niin eikö vain monena päivänä peräkkäin tapahdu jotakin sellaista, että pysähdyn siihen hetkeen, unohdan kiireen ja pimentyvän ja puren-teidän-kaikkien-päät-poikki-tunnelmat.

Uimahallissa kuulen solisevan naisäänen laulavan Oi jouluyötä. En erityisemmin pidä laulun sanoista, mutta melodia on hyvin kaunis, samoin ääni, joka pulppuaa samalla tavalla kuin joidenkin lintujen äänet. Istun saunassa, mutta minun on pakko ottaa peflettini ja mennä katsomaan, mistä ääni tulee ja mitä oikein tapahtuu. Laulaja on vanha nainen, jonka hiusten alta näkyy jo selvästi maksaläiskäinen, kiiltävänsileä ohut nahka. Hän seisoo alasti suihkussa, saippuoi itseään ja laulaa korkealta, puhtaasti ja vaivatta. Kauempana seisoo lapsi mutrusuin ja kysyy äidiltään, miksi täti saa mekastaa, eihän täällä saa mekastaa. Äiti vastaa lapselleen, että jotkut ihmiset pitävät sopivana laulaa suihkussa ja ettei laulaminen nyt tarkalleen taida olla mekastamista. Naisen laulu ei katkea, palaan saunaan ja kuuntelen sieltä lisää ja tulen hieman haikeaksi, koska olen juuri aiemmin päivällä puhunut yhden luokkatoverin kanssa siitä, miten hän ei uskalla koskaan laulaa toisten kuullen, vaikka rakastaakin laulamista ja laulaa kotona usein. En voi olla aprikoimatta, olisiko täällä helpompi viihtyä, jos kulttuurimme suhtautuisi lauluun jotenkin - no, vähemmän vaativasti, sallivammin, iloittelevammin.

Laulan joka päivä kouluun kulkiessani, aamuisin tekee mieli, maailma on kaunis ja pimeä ja aika autio, ja etenen vielä virkeänä ja iloisesti.

Iltapäivällä rahjustan kotiin enkä jaksa tuntea edes helpotusta.

Tänä aamuna tapahtuu toinen ihmeellinen tapahtuma. Tai ei kai siinä mitään erityisen ihmeellistä ole, että pientä, kevyttä, tiivistä lunta leijuu taivaalta jalkapallostadionin valokiiloihin. Mutta lumen leijumiskuvio onnistuu taas hypnotisoimaan minut, ja seison hetken siinä jalkakäytävällä nojaten kävelysauvoihin, kevyesti hengästyneenä, ja tunnen, miten hikevä lämpö syleilee käsivarsiani ja lavanvälystäni, ja samalla ihmeellinen kieppuva kevyt jäävesi ilmassa tanssii. Onpa upeaa! Aivan kuin valonheittimet rajaisivat monta kiilamaista talvitalismaania muuten tyhjän oloisesta pimeydestä.

Vielä ensimmäisillä tunneille hymyilen ja katselen välillä ikkunasta ulos.

Huomenna on viimeinen koe tänä syksynä. Kaikki tuntuvat aika väsyneiltä tässä rutistuksessa, jossa ei ole juuri jäänyt aikaa palautua.

Mutta ihmettymiset sentään ovat palanneet. Eikö se tarkoita, että on heräämässä puristuksista ja voi liikutella käsiään? Perjantaina on onneksi etäpäivä, joten saattaa hyvinkin käydä niin, että skypejoululauluissa on helppoa hymyillä.

Vilinää ja melskettä

Paperinen joulukalenteri, joka aluksi näytti niin kovin kauniilta ja rauhaisalta, alkaa saada ikäviä piirteitä. (Enkä nyt tarkoita sitä, miten harmaa repi siitä kulman irti ja avasi kynnellä jouluaaton luukun ikään kuin uhkaillaseen, mitä SITTEN tapahtuu, kun lähdemme Lissaboniin ja kissat jäävät kotiin hoitajan kanssa... joskus harmaa osuu niin oikeaan, että hämmentyy ja joutuu oikein jankkaamaan itselleen, ettei se mitenkään voi olla tarkoitus, että se on sattuma ja vahinko vain, että se tuolla lailla berserköi juuri oikean esineen tai päivän säpäleiksi. Eilen opin senkin, että portugaliksi sanotaan "huono" maukaisemalla oikein klassiseen tyyliin. Olin tikahtua nauruun - harmaa ja pieni pannumyssykissa ovat siis aina vastanneet kysymykseeni, mitä kuuluu, närkästyneellä portugalilla, että huonoa kuuluu - vihje vihje, ymmärrä jo laittaa latzia pöytään - ja jääneet ymmärtämättömiksi.) Lumisesta metsäaukiosta, jolla tonttu koristaa kuustaa ja kettu hiihtää, alkaa tapahtua yhä enemmän. Pieni jänis heiluttaa päivän luukussa kansallisvaltion symbolia. Jänis! (Jostain syystä se tuntuu pahemmalta kuin se, että eläin hiihtää. Hiihtäminen ei ole vissiin päässäni yhtä poliittisesti latautunutta kuin kansallisvaltioaate.) Ja ylipäänsä luukuista paljastuu, miten metsäaukion rauha vähä vähältä hälvenee.

Ehkä kalenteri on suunnattu lapsille. Joillekin geneerisille lapsille, jotka rakastavat vilinää, melskettä, helinää, helskettä, kuten siinä laulussa, joka etenee hengästyttävään tahtiin. Pidän siitä laulusta mutten muista erityisemmin pitäneeni vilinästä ja melskeestä lapsenakaan. Ja tietysti tänä vuonna tämä melskeen kammoaminen korostuu eritoten, kun joudun melskeen keskelle täydeksi työajaksi joka viikko. (Oikeastaan viime viikolla parhaita hetkiä koulussa oli tentti - silloin kaikki olivat hetken ihan hiljaa. Ehkä siksi pidänkin tenteistä? En ole aiemmin tullut ajatelleeksi tätä, mutta siinä voisi olla itua.) Siten minuun iskee aamulla semmoinen olo, että oikeastaan en haluaisi avata paperikalenterista enää yhtään luukkua. Tai että ainakin joulukalentereita pitäisi olla kahdenlaisia. Sellaisia, joissa melske lisääntyy, ja sellaisia, joissa hämäränhyssy painuu yhä tiukemmin ympärille, ihan kuten (toivottavasti) oikeastikin käy.

Tuntuu kauhean vapauttavalta ja hyvältä, ettei tänä jouluna tarvitse käydä vanhempien kanssa niitä samoja keskusteluita kuin ennen. Ei tarvitse korostaa, että älkää nyt hyvät ihmiset ostako lahjoja, kun meillä on jo kaikkea, mitä tarvitsemme. (Ja silti ne ostavat aina.) Eikä tarvitse kuunnella äidin vuodatusta siitä, miten kauhean kiirettä on pitänyt, kun on täytynyt tehdä ziljoona ruokaa - siitä huolimatta, että kaikki ovat jo kymmenen vuotta ilmoittaneet tiukasti, ettei asiaan tarvitse sillä lailla kilahtaa, että voimme varsin mainiosti syödä vaikka kasvissosekeittoa, jos sillä tavalla äiti voisi olla stressaamatta ja valvomatta muutamaa edellistä yötä. Silloin kun äiti on ollut sairas jollakin tavalla, häntä on yritetty estellä tarmokkaammin, ja se on onnistunut sen aikaa, kun isä pysyy hereillä. Mutta isä menee nukkumaan jo kymmenen aikaan ja äiti valvoo vähintään kolmeen, neljään. Niinpä kun isä sammahtaa sänkyyn, äiti hyökkää keittiöön kokkaamaan salaa, kun häntä ei kerran muuten päästetä. Parhaimmassa tapauksessa hän ei sitten ole nukkunut lainkaan, ja tietäähän sen, mitä se teettää mielialalle ja parantumisprosesseille. Ja kuten olettaa saattaa, äiti tietää aivan hyvin tämän kuvion itsekin ja lupaa joka vuosi, ettei ala stressata, mutta toisinhan siinä käy. Tänä vuonna joulun kärsimysnäytelmää ei onneksi tarvitse todistaa, koska pakenemme ulkomaille.

Yllättäen äiti sanoo, että sehän kuulostaa mukavalta. Että hänkin on usein haaveillut, että voisi viettää joulun vaikka jossakin kylpylässä, missä ei tarvitsisi panna rikkaa ristiin.

Yhtä asiaa en vain ymmärrä: miksi se ei onnistuisi kotosallakin?

Tai siis, jollakin tasolla toki ymmärrän. Minullakin on omat kuvioni, jotka saattaa olla vaikea katkaista. Yksi on tuo sama juhlatohottaminen, jossa jokin kumma suuruudenhulluus saa minut valtaansa. Eihän voi millään riittää, että ystäville on tarjolla vain yksi kakku tai yksi salaatti! Ja sitten ruokaa tahtoo jäädä yli. Tosin viime aikoina olen menestyksekkäästi kampittanut tätä kestitsemismaniaa, mutta sen sivutuotteena jää usein tyhjä olo, jonkinlainen lievä pettymys siitä, että tarjolla on sitten vähän mitä sattuu ja ostotavaraakin. Se tuntuu taitojen haaskaamiselta, kun en näemmä kuitenkaan osaa olla sosiaalinen samalla pontevuudella, jolla osaan suunnitella ja toteuttaa gargantualaisia ruokalistoja. Ehkä olen jotenkin jäsentänyt asian niin, että kun en kerran ole sillä lailla viehättävä suurissa seurueissa, voin niissä osoittaa ystävällismielisyyttäni tekemällä suuret kasat hekumallista ruokaa. Hmm. No, nyt se saa luvan muuttua, aion tottua onttoon oloon. Vasta siihen totuttuani saan palata kestitsemiseen, ja jos palaan, se tapahtuu, koska tahdon niin, ei siksi, että minulla on pakkomielle asiasta.

Tuntuu kummalta, että äiti toteuttaa tuota pakkomiellettä perheen kanssa. Ehkä se osoittaa, miten eri lailla jäsennämme perheen. Äidille perhe on ehkä vähän samalla tavalla uhkaava ja vaativa kuin minulle ystävien joukko. (En nyt tarkoita, että ihmiset oikeasti uhkaisivat tai vaatisivat, ymmärrän kyllä, että ne vaatimukset ovat omassa mielessäni. Mutta olen kauhean epävarma siitä, voiko minusta pitää.) Minulle taas perhe kaikessa ahdistavuudessaan ja raivostuttavuudessaan on kuitenkin se yksikkö, josta en ole erityisemmin huolissani. Tiedän varsin hyvin, että vanhempani rakastavat minua, vaikka tekisin mitä. Samoin sisko. Me olemme vain taittaneet niin pitkän matkan yhdessä. Emme suhtaudu toisiimme erityisen pehmeästi ja empatia on usein tosi vaikeaa, mutta jonkinlainen hyväksyntä on aina olemassa.

(Olisi jännittävää saada elää edes päivä sellaista elämää, jossa perhe voisi tarjota perushyväksynnän lisäksi myös empatiaa. Olen vieraillut sellaisissakin kodeissa, joissa se näyttäisi toteutuvan, vaikka tietysti pinnalta käsin on paha mennä vannomaan. Onnelliset ne, jotka saavat kasvaa sellaisessa ympäristössä! Heille ei varmaan tulisi mieleenkään solmia ystävyys- ja rakkaussuhteita heitä huonosti kohtelevien ihmisten kanssa. Meidän muiden taas on opittava se kantapään kautta: se, että saa valita seuransa ja ettei ole järkevää hakeutua seuraan, jossa ei saa tukea eikä ymmärrystä vaan enimmäkseen moitteita ja kehotuksia tehdä sitä ja tätä. Että se ei vielä riitä, että jonkun kanssa rakastetaan toisiamme tai pidetään tai pidetään kiinni toisistamme: että on oltava myös keskusteluyhteys, hyväntahtoisuutta, molemminpuolista tietoista ponnistelua kohti toisen ymmärtämistä hänen omista lähtökohdistaan.)

Kaikkea sitä voikin sävähtää läpi mielen, kun katselee yhtä pahvista joulukalenteria. Ja kun silmät liikkuvat yli huoneen, sen monien esineiden, mitä kaikkea muutakin tulee mieleen.

Mutta nyt en mene siihen - toteanpa vain lyhyesti, että haluaisin joulukalenterin, joka etenisi samalla tavalla kuin pimentyvä ajanjaksokin. Että kalenterin kuvassa olisi pikkujoulueläimiä, laulavia eläimiä, glögikahvilaeläimiä, kaikkia kissanristiäisiä ja näkemisiä, ja että jokaisen luukun aukaisemisella niiden takaa aukeaisi helpottava, pelkistetty eleettömyys. Uni, metsä, lepo, hämärä, torkut päiväpeiton alla. Että kun kalenteri riittävästi etenisi ja luukut olisi varovasti ratkottu katkoviivoja pitkin, jäljellä olisi enää luminen metsä ja ehkä jonkin eläimen jäljet lumen halki, ja voisi astua kuvaan ja umpihumpsia jälkiä pitkin syvemmälle hiljaisuuteen ja hämmästyä sitä, miten puiden takana lumi olisikin sulanut ja aurinko kurkistaisi ikivihreiden pensaiden takaa ja hyasintit kohoaisivat metsänpohjasta sellaisina kuin ne kohoavat maasta, kun niitä ei ole varta vasten lannoitettu tiettyä juhlasesonkia varten - paljon hennompina, vähäkukkaisempina ja jotenkin tunnistettavammin kasvin oloisina, mutta yhtäkaikkisesti aivan yhtä tuoksuvina.

Pimentymässä

Tähän vuodenaikaan on hyvin vaikeaa säilyä inhimillisenä, silloinkaan kun olisi aikaa ja periaatteellista kiinnostusta yhteistöihin. Ja eritoten se tuntuu vaikealta nyt, kun pitää jaksaa käydä kokopäiväkoulua, jossa joutuu jatkuvasti toimimaan ihmiskontaktissa. Revin etäisyyttä ihmisiin vaikka väkisin. En mene istumaan pyöreisiin pöytiin ja rupattelemaan mandariinien kuorinnan hajussa. En yksinkertaisesti nyt jaksa. Kävelen mieluummin koulun käytävillä edestakaisin sotkuharjasutena. Harpon ja mietin siinä mennessäni asioita.

En ole pitkiin aikoihin jaksanut mennä venyttelytunneille enkä uimahalliin. Niissähän on ihmisiä. Häliseviä, kääntyileviä, tilaa ottavia ihmisiä. Jokin heissä tuntuu tällä erää kauhistuttavalta, kuten tähän vuodenaikaan tapaa käydä. Otan mieluummin aamuisin sauvat ja sauvakävelen kouluun ja takaisin kovalla tahdilla. Sauvoessani laulan kovaan ääneen joululauluja. Tai jos päässäni soi jotakin muuta, sitten sitä. Enimmäkseen kyllä joululauluja, etenkin jos nurmikossa ja metsän rungoissa on kuuraa. Koulussa kiskon päältä teknisen aluspaidan ja ripustan sen lukkokaappiin kuivumaan. Muilla on avainlukot, minulla numerolukko - uskon enemmän muistiini kuin materian huolintakykyyni. Vetkuttelen aikaa kaapeilla, paitsi silloin jos lähihoitajakoulutettavia on siellä hälisemässä. Aamuisin koulu hälisee aivan kaikissa tiloissaan. Silloin se saattaa tuntua hurjan ahdistavalta, koska ei ole paikkaa, johon voisi pysähtyä turvallisesti eli yksin.

Näin pimentyminen vaikuttaa. Usein koulupäivän jälkeen melkein tärisen helpotuksesta päästessäni hälystä pimeään, vaimeaan metsään, jota pitkin taivallan kohti vilkasliikenteisiä väyliä ja kotia.

Pienen poikkeuksen pimeän ihmisissä muodostavat läheiset. Mutta heidänkin piirilleen käy jotakin kummallista näin talvisin: se kiristyy. Ihmiset, joita rakastan kesäisin, keväisin ja syksyisin maailmaasyleilevällä otteella, muuttuvat lähtökohtaisesti hieman epäillyttäviksi. Eivät yhtä uhkaaviksi kuin hälisijät, mutta omalla tavallaan rasittaviksi kyllä, elleivät he tunnu suostuvan ymmärtämään pimentymismoodiani ja ottavat sen jotenkin henkilökohtaisesti. Talvisin korostuu erityisen selvästi se, miten paljon turvallisempina pidän hieman etäisempiä, väljempiä kaveruussuhteita, joissa ei tarvitse pelätä toisen loukkaantuvan, jos vellon hajamielisyydessäni tai vaadin paljon tyhjää tilaa ja rauhaa ympärilleni. (Tavallaan hajamielisyyskin saattaa olla juuri tätä - rauhallisen miettimismyssytilan vaatimus, joka vain toteutetaan sosiaaalisessa tilanteessa.)

Rakkaatkin joutuvat sietämään pimentyvän. Käyn uneliaaksi, mietteliääksi, saatan itkeskellä.

Hetkittäin on kuin sakea puuro repeilisi tai ainakin löystyisi vellimäisemmäksi, läpiliikuttavammaksi. Jokin yksittäinen teema, hyasintti tai naamiaisasu, saattaa siirtää sivuun vuorenkokoista halua saada jäädä omaan rauhaan. (Ja kaiken huipuksi tiedän senkin, että jos sallin itselleni täyden yksinäisyyden, sitten minusta vasta berserkki tuleekin - surullinen villi, joka kadottaa viimeisetkin unensa ja itkeskelee nurkissa kaiken vaikeutta. Toisten ihmisten seurassa iskee sentään kumma halu oikaista ryhti ja edes yrittää sinnittelemistä.)

Onneksi Lissaboniin lähtemiseen on aikaa enää kaksi ja puoli viikkoa. Ja koulupäiviä on enää tasan kymmenen. Tämän päivän jälkeen yksi kirjastolauantai. Yhdet skypejoululaulut (saapa nähdä, olenko tänä vuonna paskana vai viritynkö hyvään tunnelmaan; sitä on jokseenkin mahdotonta ennustaa enkä aio ottaa asiasta stressiä - mielialat tulevat ja menevät) ja yhdet yhteissynttärit Faunin kanssa (me olemme näet syntyneet peräkkäisinä päivinä) ja ehkä huomenna näemme joitakin ihmisiä itsepäisyysillallisella. Pimeä putki, jota pitkin on vaikea edetä.

Muistan hyvin edelliset talvenkatkaisut. Miltä tuntuu äkisti päästä valoon. Tai edes valoisampaan. Miten äkkiä käsiin puhkeavat ihottumat liudentuvat ja iho paksuuntuu. Miten säärien sisäsivujen kutina lakkaa eikä valvota enää öisin. Miten ilma on leutoa hengittää eikä saa silmiä vuotamaan. On kestettävä enää kaksi ja puoli viikkoa. Jotkut matkaseuralaiset ovat hieman huolissaan siitä, millaista perillä on. Minua se ei huoleta. Siellä on valoa. Sen sijaan olen huolissani siitä, miten kestän sinne saakka.

Tosiaan, tuntuu kuin ryömisin ahtaassa ja epämiellyttävässä tunnelissa. Täysikuun värin oivaltamisen jälkeen ei ole tapahtunut paljon sellaista, josta voisin kirjoittaa muutoin kuin tällä tavalla, pimentyvän kuvauksena. Sinä aamuna olin elossa, nyt säästöliekillä. Eilen hetken ajan ihmiset tuntuivat mukavilta, mutta heillä olikin viikset, korvat ja hännät, olimme pukeutuneet kissoiksi. Ihmisten jälkeen en osannut taaskaan nukahtaa koko yönä, olin aivan yliväsyneessä vipinän tilassa. Nyt, töissä, silmiä painaa ja selkää särkee. Kunhan pääsen kotiin, haluan vain nukkua. Osaanko? En tiedä. Mitä pimeämmäksi aika käy, sitä hankalammaksi käy nukahtaminen järkevää aikaan. Voin nukahtaa iltapäivällä, mutta yöksi nukahtaminen tuntuu mahdottomalta. Ehkä olisi aloitettava taas valeriaanakuuri? Ja kun nukun, näen painajaisia. Ehkä niitä pitäisi kuvata psykologisiksi painajaisiksi, sillä käsittelen niissä neljän vuoden takaista eroa. (Lakkaako se koskaan, ja jos lakkaa joskus, niin milloin?) Unet saattavat olla huikean kerroksellisia: ensin olen eronnut ja hädissäni siitä, sitten ikään kuin herään siihen suhteeseen Kissan kanssa ja olen helpottunut siitä, että olemmekin yhdessä, mutta sitten ikään kuin herään siitäkin ja tajuan, että se oli vain unta, ja alan unessa kirjoittaa pitkää kirjettä, jossa erittelen, millä tavalla se suhde oli erityinen, ja kun herään, itken, koska muistan äkisti joitakin asioita, joita en ole kestänyt valveessa ajatella, kuten sitä, miten juoksin aina riemuissani Kissaa vastaan ovelle ja halasin häntä, kun hän palasi kotiin, ja miten ihmeelliseltä tuntui herätä hänen vierestään, miten onnelliseksi se minut teki, miten en ikinä sen suhteen aikana oppinut täysin pitämään sitä kaikkea oikein todellisena. On aika surullista, etten usko kuntoutuvani enää ihan sellaiseen luottavaisuuteen ja varmuuteen ihmissuhteissa. Mutta tavallaan se ei ole surullista, koska siihen onnellisuusvarmuuteen sisältyi aika paljon itsesensuuria ja ongelmien kieltämistä. Se on sitä aikaa, tämä tätä aikaa, nämä ovat erilaisia kausia. On jotenkin järkyttävää, miten rikki tunnetasolla voi olla edelleen neljä vuotta sitten tapahtuneesta erosta.

Miksi nämä unet eivät piinaa koskaan kesäisin, vaan juuri talvella, kun on pimeää ja muutenkin kiikun kaakun jaksamisen kanssa? Ehkä pimentyminen kutsuu ne esiin?

Ensi viikon torstaina on tämän vuoden viimeinen tentti. Anatomiaa, tietysti. Pitäisi jaksaa lukea, mutta epäilen, meneekö nyt päähäni yhtään mitään, kun en meinaa osata edes ajatella omiakaan ajatuksiani valvomisväsymykseltä. Kirjastoon ei ole tuotu vielä joulukuusta. Olisin halunnut jo mennä sen luo, haistella sitä, napata muutaman neulasen suuhun. Eihän meillä sitten Lissabonissa tietenkään ole mitään kuusia. Kirjasto lienee ainoa paikka, jossa voin seurustella tänä vuonna kuusen kanssa, tuollaisen pienen ihmisenkokoisen ja ymmärrettävän ikäisen kuusen, toisenlaisen kuin ne, jotka pitelevät kokonaista kuuta sylissään, hapsuhihoissaan ja kohoavat vaikeasti arveltaviin korkeuksiin.

Kunpa huomenna aurinko edes pilkahtaisi. Huomenna sen ehtisi nähdä, koska huomenna ei ole hälinävankilaa, johon mennään ja josta poistutaan pimeässä.

Tarve kirjoittaa muistiin

Tarve kirjoittaa muistiin iskee mitä oudoimmissa tilanteissa. Usein kun tietää, että tähän tullaan myöhemmin vetoamaan, että tämän mukaan pitäisi muistaa toimia, luottaa koneesta vieteriukkona ulos ponkaisevaan jumalaan tai johonkin muuhun ohjaukseen, luottaa siihen, että ohjeet kyllä löytyvät jostakin. Ja sen sijaan että ottaisi kansionsa ja kynänsä, istuukin vain hoitopöydän päällä risti-istunnassa, katselee ja koettaa sisäistää, painaa mieleen. (Ikään kuin mieli tai muisti olisi jotakin sisällä eikä rajalla.) Ja iltapäivä kuluu, paitsi että tänään sitä kutsutaan aamupäiväksi, eikä tule kirjoitettua mitään. Ei paperiin eikä muistiin.

Kun kävelen kouluun, on täysikuu. Haisen hiiriltä, siitä tietää kuukautisten olevan kynnyksillä. Ja rinnat ovat pinkeät ja turvonneet, niihin koskeminen ei tunnu yksinomaan miellyttävältä. (Myöhemmin ajattelen hierontapöydällä maatessani, että päinmakuulla hierominen voi tuntua tuskaiselta kummallisista syistä, kuten kuukautisten alkua tahdittavasta hormonipiikistä. Varmasti myös imettävien naisten hierominen päinmakuulla voisi olla tuskaista? Heidän rintansa sentään näyttävät jo päällekinpäin kivulloisilta ja jotenkin sisältäpäin kumpuavan väkivallan uhreilta.) Täysikuu kelluu sähkönsinisessä, pimeä on laimentunut tuollaiseksi räikeäksi väriksi. Tässä lehdettömässä asfalttivärittömyydessä tervehdin sähkönsinistä ja kuuta ilolla.

Mutta en keksi kuulle väriä. En osaa värittää sitä sanoin. Ja tuosta kyvyttömyydestä muodostuu silmänräpäystäkin nopeammin kiireellinen tarve löytää sanat, kyetä kertomaan. Ja kun sauvakävelen ripeästi vielä kymmenen minuuttiä ja kuu kurkistelee metsän takkuisen horisontin takaa, vai onko se horisontti, onko se vain puukarvainen maaturkki, äkkiä sanat löytyvät. Ei mikään pinta värise noin, paitsi peilin pinta. Kuu on suuri kivipeili avaruuden hiljaisuudessa. Se kiertää meitä tuolla kaukana. Näkymättömät langat pitävät meidät yhdessä. Ja peili heijastaa. Se heijastaa kaukaista ydinräjähdyksien sarjaa, siitä tyhjyyden halki sinkoavaa voimaa, joka on oikeastaan näkymättömiä lankoja vaikeammin miellettävissä. Äkkiä ajatukseni ovat suuret, ne kantavat sisällään valtavia avaruuden hulmuja ja suuria kappaleita, ydinräjähdyksiä ja valon taittumista, ja samalla kävelysauvat tökkivät hiekkatien pintaa ja jalat kävelevät eteenpäin ikään kuin tuumisin arkisia. Ja kuun valo on lämmin.

Tuolta näyttää siis peilistä heijastuva lämmin kaukaisten ydinräjähdysten sarja.

Ja toisin kuin selviämisen kannalta kai välttämättömämmät asiat, tämä on kirjattava muistiin. Toistan säettä loppumatkan ja heti ensimmäiseksi kun pääsen kouluun, istahdan koneelle, syötän sisään käyttäjätunnukseni ja kirjoitan muistiin tuon kuvan, ytimen, puistatuksen, ratkaisun, tai miksi ihmeessä sitä halutaankaan kutsua. Ei minun ole pakko. Enkä usko tarvitsevani näitä sanoja millään lailla.

Ja silti niiden ylös kirjoittamiseen liittyy kiireellisyys ja tarpeen tuntu. On kuin ne olisivat jotakin hyvin vierasta, jotakin mikä vain tuli kutsumatta. Tuntuu kuin kuu olisi tipauttanut värinsä syliini. Ja että haluan pystyä palauttamaan mieleen ja kertomaan, miltä se tuntuu.

Naapuruusjoulukalenteri

Kun matkaamme yhdessä Turussa, tulee kuin huomaamatta keksittyä naapuruusjoulukalenteri. Se toimii siten, että aamuisin, kun naapuri käydään herättämässä ja varmistamassa, että hän tosiaan on lähdössä töihin - minua ei ole yhtä helppo sammuttaa eikä ainakaan torkuttaa kuin puhelimen herätyskelloa - annetaan samalla parittoman sukan sisällä aamuyllätysasia.

Tänä aamuna sekä naapuri että minä unohdamme asian. Mutta muistamme sen jo päivän kuluessa, ja nyt sukka on meidän huushollimme puolelta täysi ja valmiina! Ja koska huomisaamu tulee pian, on kai alettava täyttää jo huomisenkin sukkaa.

Jännittävää. Sukan sisällä voi olla melkein mitä vain. Irtileikattu murtomiehen pää. Pieni kirjanen. Käsinkirjoitettu runo. Piirustus. Lappu, jossa lukee PÖÖÖ. Toinen pariton sukka... tai jonkin naapurin parittoman sukan kadonnut puolisko.

Oikeastaan pitäisi varmaan puhua matkakalenterista, koska ei kukaan meistä ole kristitty. Mutta toisaalta, miten tontut liittyvät matkustamiseen?

Yritys virittäytyä joulutunnelmiin

Hankin hyasintin. Hyasintti tuntuu välttämättömältä joulutunnelmaa ajatellen. Hankin myös Sonnentorin teejoulukalenterin, koska suklaakalentereissa tapaa olla maitosuklaata. Minun joulukalenterini ensimmäinen luukku avautuu tänään, koska me lähdemme Lissaboniin jo aatonaattona, joka on siis oikeastaan vähän kuin jouluaatto. Tai no jaa. Matkustaminen lentokoneella ei oikein vastaa käsitystäni juhlimisesta. Kunpa lomaa olisi pidemmin, niin voisi mennä junalla. Mutta ei tunnu järkevältä istua viikkoa junassa viikon kohteessa olon ohella. No, joka tapauksessa: en ehkä raahaisi kuitenkaan viimeistä teepussia mukaan, joten voin aloittaa joulukalenterin tänään.

Saavun kotiin ajatellen virittää loputkin jouluvalot nyt kun kerran meidän huushollin odotusaika on alkanut. Mutta eteisessä odottaa kaksi virallista kirjettä: kutsu papa-tutkimukseen ja verohallinnon ohjeet seuraavan vuoden yritysverotuksesta.

Periaatteessa kai kuuluisi ilahtua siitä, että kohdunkaulan syöpää seulotaan Suomessa näinkin tarmokkaasti, mutta kyllä papa-kutsu tuntuu minusta aina joltain kamalalta kosmiselta rangaistukselta. On vaikeaa olla tuntematta itseään hämilliseksi gynekologisessa tutkimuksessa, ja papa-näyte vielä tuntuu niin inhottavalta. Ja siihen liittyy se, miten äiti paheksui, kun kerran erehdyin mainitsemaan, että papa-koe pelottaa. En kuulemma saisi olla hysteerinen koska ei se tunnu miltään. Minusta se kyllä tuntuu hyvin epämiellyttävältä enkä aio hysteerisyystuomioidenkaan uhalla väittää mitään muuta. Papa-kutsussa mainitaan taas, ettei sinne ole hyvä mennä kuukautisten aikaan, ja se synnyttää uusia huolia ja syyllisyyksiä, koska en muista yhtään, milloin kuukautiset ovat viimeksi olleet, ja kun en seuraa rytmiä mitenkään tarkasti, minulla on myös aika hämärä käsitys siitä, millainen kiertoväli minulla tällä erää on. Se voisi olla miltei mitä hyvänsä, koska pahimmillaan se sinkkuhulluudessa on kiritellyt kolmessa ja puolessa viikossa ja pitkässä suhteessa taas lasehtinut jonnekin seitsemän viikon tietymille samassa tahdissa libidon vaivihkaisen näivettymisen kera, ja en oikein ole selvillä, olenko nyt hormonaalisesti kierroksilla vai en. En kai enää niin paljon. Ehkä. Ääh! Kävin papassa viime vuonnakin, aika tarkkaan vuosi sitten, ennen kierukan vaihdattamista. Mutta ehkä on kuitenkin mentävä. Hyrr.

Verohallinnon ohjeista en ymmärrä taaskaan höläsen pöläystä. Mutta ei se mitään. Sitä varten on kirjanpitäjä. Siltikään ajatus verotuksesta ei viritä joulumielelle. Koko systeemi on jotenkin aika pelottava. En koe itseäni ollenkaan tarpeeksi osaavaksi tai vastuulliseksi ja lainsäädännön kieli kuulostaa jotenkin kauhean julmalta kaikkine sanktioineen.

Sitten kaiken huipuksi harmaa kolli on syönyt joulukalenterista isot palat pois ja jollakin ilveellä se on vielä avannut jouluaaton luukunkin! Jotenkin koko joulutunnelma lässähtää tässä vaiheessa, kun huomaan hyasintin pöydälle asettaessani joulukalenterin surkean kohtalon. (No, ehkä pitäisi olla onnellinen siitä, ettei kolli kussut vero-ohjeiden päälle, mutta että maanantai ja kaikkea, en oikein kykene juuri nyt.)

Joulutunnelmaan virittymisen sijaan syönkin lievään ahdistukseeni puolikkaan ruisleivän ja juon ensimmäisen joulukalenteriteen.

Ei se ole oikeastaan yllättävää eikä kauhean ahdistavaakaan, että asiat menevät pieleen. Harvemminhan elämä sujuu, kuten kuvittelisi. Se, mitä tapahtuu, tapahtuu... vastaan myös kirjeeseen, joka sisältää kummallisen kysymyksen ja oletuksen, ja joka saa minut taas mietteliääksi sen suhteen, miten erilaiset ihmiskuvat vaikuttavat eettisiin ratkaisuihin. Paljon, luultavasti. Olisi mukavaa kehittyä tarkemmaksi kuuntelijaksi. Asiat on hankalaa hahmottaa vieraasta viitekehyksestä, vaikka siinä onkin aistivinaan jonkinlaista loogisuutta ja ainakin luottaa siihen, että toisen toiminta ei oikein ole hahmotettavissa järkevästi mistään muusta viitekehyksestä käsin.

Sen sijaan en ehdi ottaa päivätorkkuja enkä tehdä pilatesharjoitteita, joita haluaisin ehtiä tehdä ja joita ajattelin vakaasti tekeväni, koska selkää särkee. Ääh, mikä maanantai. Tästä ei voi viikko kuin parantua... perjantain naamiaisiin on jo sentään löytynyt kahdet kissankorvat ja materiaali kolmeen häntään, joten kiireellisimmät ja tärkeimmät asiat ovat pulkassa! Ja ehkä kohta kun ystävä tulee koputtamaan oveen, haemme jouluvalotkin. Tai sitten ei.


Jottei tästä tulisi ihan surhimista, niin nyt Sukliksen pyynnöstä jotakin hassua ja jouluista: piparkakkueläimet!

Onhan tuohon jouluun sentään vielä aikaakin. Ja matkaa! Kai tässä ehtii virittyä vielä.

Piparkakkueläimet

Halu leipoa piparkakkuja tulee yllättäen ja kuin tyhjästä. Harkitsen ensin hetken piparkakkutalon tekemistä kylmiltään, tai ehkä piparkakkualpakkatallin, talot ovat alpakkatalleihin verrattuina vähän tylsän kuuloisia, mutta sitten käyn miettimään, jaksaisiko ensimmäistä piparileipomusta kuitenkaan säästää skypejoululauluun saakka. Kysyn asiaa Fauniltakin, ja hän arvelee, että ei. Se kuulostaa järkevältä arviolta. Skypejoululauluun on kuitenkin vielä kaksi viikkoa aikaa ja kahteen viikkoon kerkiää mahtua monta heikkoa hetkeä.

Niinpä päädyn leipomaan vain piparkakkueläimiä. Kaulitsen taikinan ohueksi tyhjällä viinipullolla puhdistettuani ensin pöydän sipulinkuorenjämistä, leivänmuruista, tyhjistä pakkauksista ja muusta keittiönpöytäroinasta. Sitten otan voiveitsen ja leikkelen sillä taikinasta alpakan, kamelilaivan, sinivalaan, pyöriäisen, lukuisia kissoja, koiran, hevosen, vompatin, koalan, etanan... en halua leikata perinteisiä tuotantoeläimiä, sillä jokin niissä on vielä surullisempaa kuin se, että koalan arvellaan kenties kuolevan sukupuuttoon ilmastonmuutoksen takia. Tuotantoeläinten kärsimyksen luulisi sentään olevan käsinkosketeltavampaa, konkreettisempaa, helpommin tajuttavaa. Ilmastonmuutos on niin suuri, on helppoa ymmärtää, miten moni ei jaksa tai ei halua tai ei oikein pysty (no ei kai kukaan täysin pystykään) tajuamaan, mitä kaikkea siihen liittyy.

Uunissa eläimet lihovat. Sitten ne vedetään ulos, jäähdytetään ja koristellaan. Vaivaan tomusokerista ja sitruunamehusta tankean tahnan ja tökin sillä silmiä ja pilkunpaikkoja, ja sitten perään karamellit. Eläimet tuijottavat hurjistuneen ja närkästyneen oloisina, koska niillä on niin suuret karamellipupillit.

Eläimiä ei ole helppoa syödä. Vompsu tulee koulusta ja he makaavat Faunin kanssa sängyllä tehden tietokoneohjelmointeja. Katselen eläimiä miettien, miten helppoa on leikata muotoja ja sitten sulauttaa ne tarvetyydytykseensä. Syödä. Mutta eläinten tarinallisuus haraa vastaan. Tuntuu vähän vaikealta tarttua hevoseen ja murtaa se. Mutta jo ensimmäisen suupalan myötä taika rikkoutuu. Ja piparkakut maistuvat valtavan hyvältä. Ehkä pitäisi olla huolestunut siitä, että miehet makaavat sängyllä ohjelmoimassa ja minä leivon piparkakkuja, mutta en millään jaksa. Totuus nimittäin on, että pidän piparkakkujen leipomisesta aika tavalla enkä haluaisi tässä kohdin vaihtaa osia kenenkään kanssa.

Katsomme kolmistaan Alastonta lounasta ja nakertelemme piparkakkueläimiä. Jouluna meitä on viisi ja tapanina jo kuusi. Ehkä leivomme silloinkin eläimiä, valtavia pellillisiä hämmentyneitä ja närkästyneitä eläimiä, samanlaisia kuin me itse, hyväntuulisia eläimiä, jotka on helppoa asetella kuvausta varten rykelmiin ja nauttia niiden raajojen kaarevuuden visuaalisista jännitteistä, tyhjästä tilasta niiden välillä yhtä paljon kuin niiden vartaloiden täyteydestä.

Vain etana, vompatti, orava, alpakka ja kamelilaiva säästyvät yön yli.

Lyhentyvät päivät, kaventuva aika

Jouluun on alle kuukausi. Miten kummallista. En ole oikeastaan ahdistunut mistään kunnolla aikoihin. Se tuntuu hämmentävältä.

Olen ollut sairaana ja parantunut. Olen syönyt perunaleivoksen. Ja äsken leivän päällä tahinaa ja hapankaalia. Tänään on luokan pikkujoulut. Olen riittävän terve mennäkseni sinne. Siellä on sauna ja poreallaskin. Aion ottaa riskin ja mennä saunaan, porealtaasta en ole niin varma, niissä on jotakin epäillyttävää. Ne tuntuvat liikaa kuvastosta leikatuilta kuvilta. Porealtaassa istuessa kokee helposti hymyilevänsä ja ihmettelevänsä jonakin toisena.

Asiat järjestyvät. Sunnuntaisin kuljemme rantoja pitkin kolmestaan ja puhumme vakavasti. Jokainen tuntee itsensä jollakin tavalla kauheaksi olennoksi. Mutta kestettävästi, siihen ei kuole. Jokainen saa jollakin tavalla rakkautta ja hyväksyntää, tukea. Voisiko tuollaisen keskustelun käydä kahden? En muista käyneeni sellaisia kahdenkeskisessä suhteessa. Ehkä joku eettisesti edistyneempi olento osaisi sellaisen kommunikaation, mutta itse näytän tarvitsevan tuki-ihmisen, joka rauhoittaa keskustelua vain kävelemällä siinä mukana silloinkin kun keskustelua käy lähinnä kaksi ihmistä.

Vompsu leikittelee ajatuksella, että laittaisi deitti-ilmoituksen. Hän ei ole ikinä tehnyt sellaista. Koetan rohkaista häntä, koska deittaillessa tajuaa äkisti itsestään monia asioita, joiden tajuamiseen voisi muuten mennä kauan. Ja tajuaa myös paljon ihastumisesta ja rakastumisesta ylipäänsä, omasta tavasta ajautua lähemmäs, syvemmälle. Vompsua kutkututtaa etenkin se, miten ihmiset reagoisivat, jos hän laittaisi facebookiin tilapäivitykseen nettideiteille lähtemisestä. Rutistan häntä.

Ja tajuan siinä samassa, miten monen mielestä näytämme täysin hirviömäisiltä juuri nyt, juuri nyt kun istumme sängyllä riekaloiden korvapuustejamme ja puhua pulputtaessamme estottomasti seksuaalisuudesta ja deittailusta ja siitä, miten hyvältä tuntuu nyt kun ei tarvitse koettaa olla jotakin, mihin unet eivät kuitenkaan taivu. Saan viimein sanottua senkin, etten ollenkaan usko, etteikö hän jonkun toisen kanssa palaisi haluunsa saada lapsia. Sitä vain muuttuu jotenkin suhteissa ollessaan monen asian suhteen. Nuorempana enemmän kuin vanhempana. (Ei, minä en ole muuttunut lapsiasiassa. Mutta moni muuttuu. Minä olen muuttunut muissa asioissa. Kieltänyt niitä itseni puolia, joita ei ole palkittu tai joista on suorastaan tyrmistytty. Ominut ne puolet ahneesti takaisin heti erojen myötä.) Ei, Vompsu ei usko, että niin kävisi. "No mutta sä et olekaan nyt rakastunut", sanon takaisin. Hän ei ole ikinä ollut rakastunut, hän muistuttaa.

Sekin tuntuu niin kummalliselta!

Mutta voihan olla, että käytämme vain käsitteitä eri tavalla, vaikka epäilenkin, ettei siitä ole kyse. Rakastumiseen tarvitaan kaksi eikä hänelle ole vastattu silloin kun hän on tosissaan halunnut jotakuta. Se kuulostaa kauhean yksinäiseltä.

Me olimme luisua sivuun ystävyydestä, mutta nyt olemme palanneet siihen tukevasti. Istumme samalla sängyllä, hihitämme, tunnustelemme vapautta ja luottamusta. Muistan äkkiä vanhan toiveeni siitä, että kunpa kaikki suhteet voisivat olla eksäsuhteita. Jossakin mielessä olen päässyt rakkauselämässäni paljolti sen kaltaiseen tilaan. Paitsi että vielä toistaiseksi Fauni ja minä olemme hieman varuillamme toistemme suhteen, koska valta tarkoittaa vaaraa. Ja kauhuista hirviömäisintä: että voi menettää syvän, toiveikkuutta kannattelevan ystävyyden, jos jokin menee pieleen. Että tunteet käyvät liian vaikeasti taltutettaviksi, että tuntuu liian pahalta. Mutta jotenkin tuntuu, että sellaisen lopputilanteen riskit ovat olennaisesti pienemmät kuin ne voisivat olla toisenlaisessa asetelmassa. Tässä tilanteessa ei ole paljon tilaa kuvitelmille. On vain kukin hetki, kukin keho, niiden välissä tuntemukset, tunnelmat, tilanteet, jotka säätelevät kehoja enemmän kuin kehot niitä.

Ja ulkona pimentyy, päivät lyhentyvät, aika Lissaboniin lähtemiseen kaventuu. Meitä lähtee sinne kuusi ystävystä.

Ellei tapahdu jotakin aivan odottamatonta.

Sellaisia asioita tapahtuu usein ja säännönmukaisesti, siltä se nyt tuntuu.

Itsepäisyydestä lyhyesti

Eilen kotiin kävellessäni mietin, miten ihmeessä tässä elämässä tuntuukin käyvän kerta toisensa niin, että ne asiat, joista saan moitteita, johtuvat itsepäisyydestä. Tarkoitan sellaista itsepäisyyttä, että ymmärtää, että olisi hyvä taipua tiettyyn normiin, se helpottaisi asioiden sujumista rutkasti, mutta että silti päättää tehdä toisin, koska se tuntuu - no, oikealta tai itseltä tai mitä sanaa nyt sitten haluaisikaan tuohon käyttää, että päättää kuunnella intuitiotaan tai sydäntään tai jalkojaan tai vastenmielisyyden tuntojaan enemmän kuin huolta siitä, sopeutuuko. Että sitä jaksaakin hakata päätä seinään vuosi toisensa jälkeen kaiken maailman yksityiskohdissa.

Mutta: jos niin ei tekisi, pystyisikö asioita lähestymään tässä määrin kiinnostuksen, uteliaisuuden ja ilon kautta?

(Ehkä muut ovat parempia motivoimaan itseään sellaisten tavoitteiden eteen, joiden mielekkyyttä eivät heti hahmota? Jossakin tutkimuksessa esitettiin, että optimismiin kuuluu huono motivoituminen tehtäviin, jotka eivät ole linjassa henkilökohtaisten tavoitteiden kanssa. Noin about sanallistettuna, toivoisin muistavani paremmin, mutta kirja taitaa olla ystävällä Turussa lainassa.)

Ja sitten äkkään siinä metsän läpi kohti kotia edetessäni, miten paitsi vastoinkäymiseni, myös ne asiat, joita pidän saavutuksinani, pulppuilevat tuosta samasta itsepäisyydestä. En sitten mennyt opiskelemaan teknillistä alaa enkä lukenut aineenopettajan pätevyyttä, en suostunut ministeriöön jakkupukutöihin, olen saanut tehdä paljon mielenkiintoisemmilta tuntuvia juttuja, aina on ollut aikaa käydä keskellä päivää ystävien kanssa teellä ja talvipuutarhassa ihmettelemässä niitä isoja kamelioita jotka ovat melkein puita, on voinut ja saanut valita matalan aineellisen elintason ja paljon vapaata aikaa ajatuksille ja kehon liikehdinnälle, rakkaudelle ja ystävyydelle. Ei se ole itsestäänselvyys; siihen on tarvittu rutkasti tuota samaa jääräpäisyyttä ja omasta tärkeysjärjestyksestä kiinni pitämistä.

Äkkiä huomaan olevani kiitollinen siitä, miten sitkeää kissanlihaa saatan välillä olla. Hittojako muutamista yhteentörmäyksistä maailman ja sen asujaimen ennakko-oletusten kanssa, jos saan vastineeksi vaikka mitä mielekästä.

Huh, nyt iltapäivänkin koettelemus on ohitse. Saan vähän sapiskaa ulkoasun epävirallisuudesta ja organisaatiokaaviosta, jonka olen tehnyt leikkaa-liimaa -metodilla ja skannannut. Se ei ilmeisesti näytä yhtä sisäsiistiltä kuin muiden power pointilla tehdyt kaaviot, jotka voisivat olla kotoisin suoraan tiimikokoushelveteistä. Itse inhoan power point -kaavioita ja pidän omaa vapaita tussilinjoja sisältävää kaaviotani tietysti paljon hauskempana ja mukavan zinehenkisenä; olisin voinut tehdä power point -kaavion, mutten halunnut. Sellaista se on, kaikkia ei voi miellyttää. En jaksa edes yrittää enkä mene tyylien puimiseen. Kerron vain, että minusta kaaviomuotoinen selittäminen on hankalaa ja hämmentävää, koska en ymmärrä mitään muidenkaan tekemistä kaavioista vaan haluan informaationi joko selkeänä tekstinä tai sitten empiirisesti asioita tarkkaillen. Se sallitaan. Mutta silti "kaavion ulkoasuun olisi kannattanut panostaa samalla intohimolla kuin näihin muihinkin asioihin". Mutta olen edelleen innoissani siitä, että kaavio näyttää vähän mustekalalta, jolla on viinirypäleistä tehdyt kengät! Eikä tutkintovaatimuksissa puhuta mitään graafisista esityksistä ja niiden hallinnasta, joten so what - olen vähän yllättynyt, että tämmöiseen tyyliseikkaan viitsitään puuttua; olin valmistautunut selittämään kaavion informaatiosisältöä, en sen ulkoasua. Ei meille ole annettu ulkoasusta mitään ohjeita.

Tunnen tyytyväisyyttä, kun kuulen, että työ menee läpi kaaviotyyli-itsepäisyydestäni huolimatta, vaikken edes puhu mustekalasta, jolla on viinirypälekengät. (Jotenkin arvelen, että se ei paljon painaisi, vaikka voin toki olla väärässäkin.)

Muutoin keskustelu etenee ailahdellen. Kun kysytään, miltä aamun ryhmäsessio tuntui, vastaan olevani järkyttynyt. Että meitä oli liian monta ja että järkytyin siitä, miten kaikki eivät saaneet suunvuoroa, että se tuntuu epäreilulta, niin kovasti kun tätä on jännitelty. No entä nyt, kysytään. Ilmoitan olevani edelleen järkyttynyt, mutta ettei siihen nyt kannata liikaa kiinnittää huomiota, että minä vain olen sellainen, helposti järkyttyvä. Onnistun tässä vaiheessa kääntämään itkuisuuden mustaksi huumoriksi kuvitellen itseni ryömimään maata pitkin ja parkumaan täyttä kurkkua. Hymyilenkin vähäsen. Ja sitten sanon siitä, miten on vaikeaa koettaa keksiä harjoittelupaikkaa itselleen kevääksi, kun alaa ei oikein tunne eikä haluaisi ehkä mennä ihan perusveivaamaan toimistolihaa harjoittelussa, koska itse työ lienee valmistumisen jälkeen joka tapauksessa sitä. Siitä sukeutuu ihan hyvä keskustelu, ja selviää, että olen ymmärtänyt jotkut asiat päin prinkkalaa. No, ehkä nyt sitten alan ottaa selvää, missä psykiatrisissa sairaaloissa tai osastoilla on myös fysioterapeutti, ja haluaisivatko he sinne myös hierojaharjoittelijaa avustamaan potilaita kehonkuvan ongelmien kanssa toimeen tulemisessa. Ohjaajien mielestä se kuulosti hyvältä idealta, kun kerran taustani on, mitä on. (Ja se näkyi kuulemma työssäkin, eivät he olleet sellaista eettistä vyörytystä ennen nähneet.)

Ehkä järkytys tästä vähitellen laantuu, mutta toistaiseksi on vaikeaa kuvitella lukevansa rauhallisesti anatomiaa. Parututtaa. Ehkä vähän parunkin kotiin sauvoessani. Eihän se väärin ole.

Kauhistuksen kananjalat

Tutkintopäivän aamuna ruoka ei tahtoisi mennä vatsaan. Oksettaa. On pakko kuunnella charlestonia ja black bottomia ja Aloysio Oliveiran versio Sunny side of the streetistä. Kun sauvakävelen koululle, on kuin pää putoaisi joka toinen sekunti. Toistan kysymystä: hei, mitä olinkaan ajattelemassa, enkä osaa vastata siihen.

Ryhmätilanteessa meille heitetään esimerkkejä tapauksista, joissa jokin on mennyt pieleen, ja mietitään mistä ja millaista korvausta asiakas voisi saada. Kun olemme pohtineet sen verran kuin keksimme - mistään tämmöisistä ei ole puhuttu missään vaiheessa ja lakitermit ovat aika vieraita - yksi tutkinnon vastaanottajista lukee kirjasista esimerkkitapauksista, miten vastaavissa tilanteissa on tehty käytännön ratkaisuja käräjillä ja Valvirassa. Yhdessä jutuista kuvataan tilanne, jossa asiakkaat ovat kokeneet joutuneensa seksuaalisen häirinnän kohteiksi fysioterapeutin nojatessa heihin käsittelyn aikana niin, että he ovat voineet tuntea vaatteiden lävitse fysioterapeutin sukuelimen (molemmilla on siis ollut vaatteet päällä, asiakkaalla ja terapeutilla). Korvauksia ei ole tuomittu, mutta fysioterapeutti on saanut kirjallisesti huomautuksen ja kehotuksen miettiä työergonomiansa siten, etteivät hänen intiimialueensa osu asiakkaisiin. Kauhistuksen kananjalat, ajattelen, meitä kun on neuvottu hierontatunneilla nojaamaan lantiolla hierontapöydän laitaan (ja esimerkiksi alaselkää hierottaessa hierottavan lonkka hieroutuu silloin omaa lantiota vasten pehmein painalluksin) ja esimerkiksi pohkeen käsittelyssä selinmakuulla nostamaan asiakkaan jalka koukkuun ja vakauttamaan jalkaterä sen päälle istumalla. Sellaisestakin voisi siis tulla oikeusjuttu!

Muuten ryhmäkeskustelu ei oikein ota sujuakseen. Ihmisillä on niin erilaiset tavat täyttää tila. Joku haluaa pitää kiinni kohteliaasta hiljaisuudesta aina ennen puheenvuoroa, toinen kokee, että tällaisessa tilanteessa on tuupattava itseään näkyvämmäksi kuin yleensä. Meitä on liian monta ja lähestymme asioita niin eri tavoin. Moni asia jää sanomatta. Huomaan hymyileväni surumielisesti hetken ja sitten olevani vain pohjattoman surullinen ja hiljainen. Kun tajuan, etteivät muut tajua sitä, mitä nyt ehkä haetaan, jonkin mahdollisuuden poissulkemista, sanon sen ja sitten vaikenen taas. Jotenkin lannistunut olo, kouluolo, semmoinen kuin koulussa joskus aiemmin, lapsena ja nuorena.

Iltapäivällä - itse asiassa jo tunnin kuluttua - on yksilökeskustelun vuoro. Tunnen valtavaa väsymystä ja surua ja osaamattomuutta, en nyt vaikuta motivoituvan ollenkaan mihinkään oppineisuuteni osoittamiseen. Pitäisi selittää organisaatiokaaviota ja tehdä vielä viime hetken hiontapuristus sen suhteen, tankata Kuntoutuksen perusteita. Mutta en halua enkä jaksa. Enkä tee sitä. Ehkä menen tunniksi kävelemään sumuiseen metsään. Jotenkin vain maailma tuntuu juuri nyt liian monimutkaiselta ja hankalalta, ihmisten kohtaaminen tuntuu liian kulmikkaalta, en osaa enkä halua tyrkyttää osaamistani tai muutakaan sellaista, sen rauhallinen kehittyminen on hyväksyttävä sellaisenaan tai sitten saa olla koko juttu. Olen myös jotenkin pettynyt kuultuani juuri kaikista noista oikeusjutuista, pelottaa koko ajatus kenenkään ikinä maksusta hieromisesta, sillä tuo maksu, tuo raha, synnyttää odotuksen jostakin vastineesta, jostakin tietynlaisesta vastineesta, jota ei ehkä osata kommunikoida ja johon ei siten pysty sanomaan heti kättelyssä, että en minä semmoista voi mitenkään luvata. Oikeastaan en näet voi luvata yhtään mitään. En voi luvata, että kosketukseni tuntuu hyvältä tai että minusta pidetään tai että lihas rentoutuu käsittelyssä. Enkä voi luvata sitäkään, että läsnäoloni ei tuntuisi jostakusta seksuaalisesti ahdistavalta ja lähentelevältä.

Itkettää koko monimutkaisuus ja kaiken vaikeus.

Terveiset kaukaa

Huomenna on tutkinnonosan yksi suoritus. Olen kirjoittanut täydennyksiä ja valmistunut esittämään suullisesti vaikka mitä. Tuntuu, etten oikein ymmärrä mitään enää.

Mutta kun sauvakävelen kotiin iloisenpunaisessa takissa ja kirjavissa lapasissa, pipossa ja säärystimissä, tuntuu lähes siedettävältä. Ja sitten huomaan, miten runohyllyn päällä vanha marraskuunkaktukseni on pullistanut valkeat nuput suuriksi salaa, huomaamatta. Ja äkkiä se kaikki tulvahtaa mieleen: asuminen toisenlaisessa, hämärämmässä suuressa huoneistossa, kuvitelma tilanteen pysymisestä sellaisenaan, hämmennys kun olisi pitänyt siirtyä työelämään opiskelijaelämästä, kahden koiran äänet parketilla, keskittyminen kasveihin ikään kuin se voisi olla lopullinen ratkaisu. Hain siitä samasta asunnosta marraskuunkaktuksen paljon sen jälkeen kuin olin muuttanut pois. Minun kävi sitä sääliksi. Se roikkui eteisen amppelissa miltei elottomana rankana ja itkin sen nähdessäni niin kovasti, että Vompsu sanoi, että kyllä me sen jossakin kassissa saamme kulkemaan. Ja saimmehan me. Ei se ole sen jälkeen vielä kukkinut, onpahan vain toipunut. Mutta nyt siinä on suuret valkoiset nuput! Nyt siihen ei saa koskea, sitä päin ei saa edes hengittää, sillä ne kukat ovat niin kauniita.

Ja juuri oikeaan aikaan, juuri kun pimeä tihentyy. Juuri kun alkaa tuntua, ettei ymmärrä enää mitään. Jotenkin huominen koettelemus alkaa näyttää pienemmältä, kun muistan, millaisissa pinteissä olen aiemmin ollut. Yksi hassu tutkintotilaisuus.

Samanlainen, erilainen...

Nyt kun elän tällaista jännittävää ja kummallista ja itseni ällikällä lyönyttä elämänvaihetta, että minulla on samaan aikaan kaksi rakasta (muttei kumpikaan ole mikään salarakas, paitsi vanhempien suuntaan - miten voimakkaana ihmisessä onkaan halu olla järkyttämättä noita olentoja, jotka vetäisevät melonin nenään pienimmästäkin ärsykkeestä - ei, ei ihme, etten itse tahdo vanhemmaksi), olen tarkkaillut uteliaana ihmisten reaktioita kaikkeen tuollaiseen pieneen, mitä suhteisiin liittyy. Miten he reagoivat siihen, että mainitsen menevänikin nyt yöksi muualle kuin kotiin tai miten he reagoivat, jos kävelen käsi kädessä jonkun muun kuin aviosiippani kanssa. Miten he sanallistavat asian, kun kerron tapahtuneesta. Millaisia kysymyksiä minulta, aviomieheltäni ja Faunilta kysytään.

Ihmiset ovat tahdikkaita ja varovaisia. Se pistää heti ensimmäiseksi silmään. He käyttävät sellaisia fraaseja kuin että eivät voisi itse kuvitella elävänsä noin mutta että varmasti se on ihan ookoo jos kerran kaikki tietävät ja se on kaikille okei. Tai että tuohan on hurjan vapaamielistä, jos se kerran oikeasti tuntuu toimivan. Kuitenkin aika usein sanojen taustalla on jähmettynyt ilme ja asento, joista näkee selvästi, että sanoja tasapainoilee liukkaalla maastolla, joka on selkeän hiekkatien sijaan sateenjälkeisiä astinkiviä purossa. Ehkä se johtuu siitäkin, että tarkkailen niin selkeästi. Tarkkailun kohteena on vaikeaa pysyä luontevana. Mutta en usko, että kyse on vain siitä.

Tuntuu nimittäin kummalliselta, että vain muutama ihminen on aidosti hihkaissut, että onpa ihanaa tai loistavaa. Yleensähän näin käy, kun kertoo löytäneensä ihmisen, josta aidosti pitää ja joka pitää itsestä, että on solahtanut läheisyyteen ja että haluaa sitä lisää. Nytkin useimmat ihmiset ovat kohteliaita ja tahdikkaita ja ymmärtäviä ja kuuntelevia, mutta heissä ei ole sitä samaa hehkutusta, joka niin helposti lähtee käyntiin silloin kun on elänyt jonkin aikaa yksin ja sitten löytänyt jonkun. Faunilta joku tuttava oli jopa kysynyt suoraan, mitä tämä kuvitteli voivansa saavuttaa suhteesta naiseen, joka on toisaalle naimisissa. Fauni oli tokaissut vähän äkäisesti, että mitähän nyt ihmiset ylipäänsä kuvittelevat saavuttavansa ihmissuhteistaan. Kysyjä ei muistaakseni ollut sanonut siihen oikein mitään.

Muutama ihminen on kysynyt minulta suoraan, onko tällainen rakastuminen tai rakastaminen jotenkin erilaista kuin se, että rakastaa vain yhtä ihmistä kerrallaan. Minun on ollut vaikeaa vastata kysymykseen, koska samanlaisen ja erilaisen käsitteet ovat niin hankalat. Leibnizin mukaan kukin olio on identtinen vain itsensä kanssa. Kai se pätee rakkaussuhteisiinkin. Jokainen rakkaussuhteeni on ollut häikäisevän erilainen. Olen toivonut ja pelännyt eri suhteissa aivan eri lailla, tila ja samalla yhteys toisen ja itsen välillä on ollut eri muotoinen, tuoksuinen, kuuloinen, tuntuinen. Hellyys, jota olen kokenut, on sävyttynyt eri lailla groteskista pilailusta mielijohteesta hylkäämisen ja hylätyksi tulemisen pelkoon ja toisaalta pyhään ja hyrisevään lämpöön ja koko maailmaan vuotavaan onneen ja toiveikkuuteen ja kärsivällisyyteen, kuuntelemiseen, vastaanottavuuteen... Miten voisin vastata, onko erilaisuus tässä uudessa rakkaudessa jotakin erilaisuutta vain siksi koska rakkaussuhteet ovat niin löyhän perheyhtäläisiä vai kenties myös siksi, että tilanne on niin erilainen kuin ennen suhdekaavion kannalta? Miten voin poissulkea senkään, että olen oppinut koko ajan, joka päivä, lisää ja uusia asioita, että hahmotan asiat eri lailla kuin pari vuotta sitten, mistä tiedän, ettei ero johdu valtaosin siitä?

(Mitkä ovat, ylipäänsä, perusteeni kutsua jotakin suhdetta rakkaussuhteeksi? Väittäisin tunnistavani sen omasta kehotilastani. Mutta jollakulla toisella saattaa olla tyystin toisenlainen kehotila tai hän saattaa jäsentää hormonaalisesti saman kehotilan aivan toisin; enkö juuri lukenutkin uutisen siitä, miten esimerkiksi meditaatio voi vaikuttaa kipukokemukseen ja kivun voimakkuuden arvioimiseen.)

Koetan kuunnella, mitä kysymys tällaisen suhdejärjestelyn puitteissa tapahtuvan rakastamisen erilaisuudesta voisi tarkoittaa. Taustoittaako kysymystä kenties halu saada vahvistusta jollekin hypoteesille? (Vastaukseni taitaa antaa vahvistusta vain sille hypoteesille, etten osaa muodostaa mitään kiinteää minää, joka olisi aina ja eri ihmisiä kohtaan se yksi ja sama, vuodesta toiseen... ei minulla ole mitään vertailupistettä, ei mitään vakiota eikä mittapuuta!) Mille suhdehypoteesille? Olen utelias. En oleta, että toiset hahmottavat hypoteesiaan itsekään. Ei, yleensä hypoteesejaan ei hahmota. Hahmotin oman suhdehypoteesini ikiaikaiset jäänteet, joille olin älyllisesti mielestäni antanut palttua jo ajat sitten, vasta vähän aikaa sitten, siinä vaiheessa kun käyttäydyin itse tavalla, joka ei sopinut siihen mennessä itsestäänselvyytenä vallinneeseen kuvaan siitä, miten nämä asiat sujuvat ja miltä ne tuntuvat omalla kohdallani.

Toisaalta on selvää, että tietyt piirteet kyllä toistuvat: en kai muuten puhuisi rakkaussuhteesta. Mutta on myös mielenkiintoista huomata, etten tällä kerralla halua enkä yritä työntää toista kauemmas, että jaksan oikeasti tuhahtaa automaattipelolle toisen rikkomisesta, etten säpsy yöllä hereille olettaen, että jo pian minuun suututaan jostakin syystä, jota en pysty millään ennakoimaan. (Toki nuo automaattiajatukset pilkahtelevat esiin, mutta ne ovat heikkoja eivätkä vuoda käyttäytymiseen saakka ja ensimmäistä kertaa uskallan myös puhua niistä suoraan ja sellaisenaan, mikä aika tehokkaasti riisuu niiltä niiden kauhistuttavan mykän vallan.) En ole juurikaan huolissani! Se on aika ihmeellistä, sillä monissa askareissani huolet ohjaavat käyttäytymistäni tai vähintäänkin herättelevät aamuyöstä, jos kieltäydyn tottelemasta niitä lammasmaisesti. En juurikaan näe samanlaisia kauhu-unia kuin aiemmissa rakastumisissani. Minulla ei ole tunnetta, että silmäni ovat sidotut ja joku johdattelee minua kaulapannasta mukulakivikatua. (Sanalla sanoen, en erityisemmin pidä siitä tunteesta ja sen vuoksi olen aiemmin kirjoittanutkin silloin tällöin, etten pidä rakastumisista, vaikka minusta onkin antoisaa rakastaa.)

En tietysti nytkään tiedä, miten käy, mutta en jotenkin jaksa häiriintyä siitä samassa mittakaavassa kuin joskus aiemmin.

Olen kyllä huolissani suhteessa Vompsuun, mutta niin olen ollut alusta saakka. Siinä suhteessa vallitsevat aivan samat pulmat kuin ennenkin, mutta jaksan niitä nyt paljon kärsivällisemmin, uteliaammin ja kiinnostuneemmin. Noilla pulmilla tai haasteilla ei enää ole samaa traagista kaikua, koska hahmotan nyt myös käytännössä entistä selvemmin, miten vaatimaton tukipylväs toiselle yksi ihminen voi olla. Vähän kuin koettaisi seistä yhdellä jalalla, kun kuitenkin jalkoja voisi olla kaksi tai vaikka sata! (No, en nyt tietenkään tarkoita, että kaikkien kanssa pitäisi maata. Välttämättä...) Tiukkaa parillisuutta korostava suhtautuminen tuskin auttaa pysymään toiveikkaana, ei ainakaan minua näytä auttavan, ja ilman toiveikkuutta on vaikeaa motivoitua työskentelemään rauhallisesti ja suunnitelmallisesti ongelmien ratkaisemiseksi. On myös mukavaa, että Vompsu voi olla avoimesti ja pelkäämättä kiinnostunut muistakin kuin minusta ja ettei hänen tarvitse tuntea siitä mitään epämääräistä syyllisyyttä ja että hän uskaltaa puhuakin sellaisista asioista. Tällainen lähentää minusta paljon enemmän kuin mykkä syyllisyys ja pelkääminen ja ajoittain päätään nostava toive, että voi kun joku tulisi ja tempaisisi minut tästä pois, että tätäkö tämä loppuelämä on vain, tämän ihmisen jaksamista ilman hetken hengähdystaukoa.

Vompsu oli puhunut tilanteestamme työkaverilleen, joka oli järkyttynyt ikihyvikseen. Tuo parikymppinen tyttö haaveili "sen oikean" löytymisestä ja prinsessaisista häistä ja järkyttyi pahasti kuullessaan, että Vompsu oli mennyt kanssani naimisiin osittain juuri sen takia, ettei minulla ainakaan ollut mitään tuommoisia illuusioita (vaikka onkin todettava, etten sentään kuvitellut, että asiat ihan näinkään menisivät... en ole ollut ennemmin elänyt tällaisessa kuviossa ja jotenkin ajattelin, etten osaisi rakastaa kahta ihmistä samaan aikaan, että yksinkertaisesti kuormittuisin aivan älyttömissä määrin heidän tunnesäätelystään; en ollut osannut ennakoida, että nehän tunnesäätelevät myös toisiaan ja sitä paitsi myös itseään tömäkämmin, ettei minun tarvitse tehdä ihan kaikkea itse - pelkäsin, että niin siinä kuitenkin käy, vaikka kuinka koettaisin päättää toisin). Tyttö oli sanonut myös jotakin aika kuvaavaa: että hän tunsi itsensä hurjan naiiviksi mutta että sellainen hän nyt vain on, kun haluaa ehdottoman yksiavioisen suhteen, joka kestää kuolemaan saakka. Ehkä tällainen järjestely, joka tuntuu itsestä iloiselta ja vapauttavalta, saattaa saada jonkun toisen tuntemaan itsensä naiiviksi? Miten turhaa, tietysti. Tai en tiedä, en minä jotenkin hahmota naiiviksi sellaista oletusta. Ehkä vähän kummalliseksi, kun se muodostetaan ilman että on tavannut sellaista ihmistä, johon tuollainen toive kohdistuisi, rakkaussuhteet kun tosiaan tuntuvat hurjan erilaisilta ja kutsuvat esiin hurjan erilaisen itsen. Mutta kyllä minäkin kuvittelin Kissan kanssa eläessäni, että todennäköisesti elän hänen kanssaan loppuelämäni (vaikken olisi ikinä uskaltanut lupautua naimisiin hänen kanssaan, koska en olisi voinut luvata täysin varmasti ja se olisi silloin jotenkin tuntunut loukkaavalta sen suhteen normit huomioon ottaen), eikä siinä minusta ole mitään naiiviuden vivahdetta, vaikka kuinka asiaa kääntelen - pikemminkin päinvastoin, jotakin inhorealistista. Aivan kuin se, ettei meillä ole enää järjestettyjä avioliittoja, saisi ihmiset punomaan itselleen sieviä pikku pakkopaitoja, itsejärjestettyjä liittoja, joissa tunteita pitää lakata kuuntelemasta, jotta muodosta voidaan pitää kunnialla kiinni.

Vaikka voi tietysti vain olla niinkin, että joillekuille avioliitto ja yksiavioisuus on oikeasti sopivaa ja helppoa koko elämänkaaren mittaisesti. Ettei siinä hierrä mikään, ei älyllisesti eikä käytöksen tasolla eikä toiveikkuutta vähentävästi, ei emotionaalisesti eikä virkeystasolla eikä imagologisesti. Tai että jos hiertääkin, se ei ole niin pahaa hiertämistä, että siitä silppuuntuisi totaalisesti, ja että vaikeudet kohtaa ilolla vuodesta toiseen. Kuulostaa aika onnelliselta tilalta! Mutta myös aika vaikeasti kuviteltavalta, minusta. (No, enhän ole koskaan ymmärtänyt paras kaveri -systeemiäkään täysin. Olen yrittänyt sitä joitakin kertoja ja kauhistunut. Bestiksiydessä on monta piirrettä, jotka kavahduttavat minut etäämmälle, ja siitä etäisyyden riuhtaisemisesta seuraa välittömästi rangaistus, jota en katso ansainneeni, ja siinä vaiheessa alan rimpuilla kauemmas yhä päättäväisemmin ja lopulta huokaisen helpotuksesta, kun moisesta riesasta on päästy. Mikä ei tietenkään tarkoittaisi, ettenkö jäisi kaipaamaan hyviä hetkiä; pidän vain niiden hintaa liian korkeana. Moni muu ei pidä, he hahmottavat tilanteen jotenkin eri lailla.)

Ylipäänsä, koko rakkaussuhteista puhuminen saa jollakin tavalla tajuamaan, miten erilainen rakkauskäsitys ihmisillä voi olla. Mikä on sopivaa, suotavaa, toivottavaa. Mikä on hieman epäillyttävää. (Ja tietysti joku aina epäillyttää. Epäillyttäähän minuakin ajatus siitä, että voisin oikeasti hahmottaa tulevaisuutta niin hyvin, että voisin luvata jollekulle, että meidän suhteemme kestää etupäässä myönteisenä hamaan loppuun saakka! En ole luvannut kellekään sellaista, enkä aio luvatakaan. Sen pitää riittää, että olen avoin ja että olen saatavilla niin kauan kuin vakaasti kuvittelen, että se on hyväksi.) Mikä on todella epäillyttävää ja kypsymätöntä ja roistomaista. Mikä on naisellista ja mikä miehistä.

Niin että kun sitten sanon jotakin sen suuntaista kuin että ei tämä mielestäni millään tavalla eroa muista rakkaussuhteistani minusta oleellisissa asioissa kuten toisen kunnioittamisessa ja kuuntelemisessa, lämmössä ja läheisyydessä ja luottamuksessa, paitsi että tietysti tämä kaikki on taas aivan erilaista ja ainutkertaista ja ihmeellistä, en oikeastaan tiedä lainkaan, miten nuo sanani tulkitaan.

Mitä se kysymys oikeastaan edes tarkoittaa? Erilainen, samanlainen?

En tiedä muuta kuin että minusta me kaikki kolme voimme hyvin. Ongelmia on, mutta niitä on muutenkin, parisuhteissakin. Vieläpä pitkälti samoja ongelmia, menneiden ihmissuhdeoletusten haamuja. Senkin tiedän, että minusta tuntuu hyvältä. Yllättyneeltä, avoimemmalta, helpottuneelta. Ikään kuin se, mitä ajattelen, tunnen ja teen, olisivat nyt hienommin tasapainossa, harmonisemmat keskenään. Vompsusta toki tiedän, että hänelle tämä harmonia on vielä hakusessa, vaikka hän on periaatteessa tilanteesta monella tasolla mielissäänkin ja haluaa katsoa, mihin se kehittyy. Fauni taas on edelleen hyvin hämmästynyt kaikesta tapahtuneesta, ja muutenkin niin katkeruudesta vapaa, että hän kuplii usein iloa. (Varmasti se tuntuu kummalliselta, onhan hän lukenut tätä blogiakin monta vuotta, ja sitten päätti tutustua tajuttuaan, että asumme samassa talossa ja kaikkea, ja äkisti lähenimmekin valtavasti: se on kummallista, en ole ennen tavannut ikinä ihmistä, jota minusta olisi niin helppo ymmärtää, meissä on valtavasti samoja kummallisuuksia. Hmm, taidan ylikäyttää sanaa "kummallinen". Mutta se on hyvä sana elämää kuvattaessa!)

Jotenkin tämä suhde, nyt kun siitä kirjoitan ja tulin maininneeksi Leibnizinkin, tämä suhde tuo mieleen monadologian ja monadit.

Toivottavasti kukaan ei nyt kysy, että millä lailla tuo suhdekuvatus päässäni on samanlainen kuin monadologia ja että millä lailla kukin meistä tässä läheistilassa, jossa illalla lojumme, Vompsu käpistelytehtäviään ratkoen ja välillä Faunilta neuvoa tivaten, minä pää Faunin sylissä hänen setviessään hiuksiani sormin, milloin kukakin ketäkin mimäköiden tai kutittaen, millä lailla kukin meistä heijastelee toisiaan kuin monadi, mikä siinä on samaa. Tai siis, saa kysyä, mutta en osaa vastata. Ja silti nämä asiat liittyvät toisiinsa siinä, miten ajattelen, enkä saa enää selville, johtuuko se maininnasta samassa kirjeessä vai mistä.

Kiertokäynnillä

Jotta voisin viimein palauttaa oppilaitokseni kirjastoon Anneli Vainion mainion teoksen Nimeä vailla. Kohtaamisia kivun kanssa, on kai tartuttava sutta korvasta ja blogattava siitä. Tuntuu nimittäin valjulta pitää hallussaan kirjaa, joka olisi hyödyllinen jokaiselle kivun ja kärsimyksen toisissa ihmisissä kohtaavalle, mutta toki eritoten terveydenhuollossa toimiville ihmisille, joilla on hoitotilanteessa paljon valtaa sen suhteen, miten eri hoitovaihtoehdot potilaille esitetään. (Tiesitkö muuten, että laki potilaan asemasta ja oikeuksista takaa potilaalle oikeuden tehdä valinta eri relevanttien hoitovaihtoehtojen välillä? Minä en tiennyt, mutta nyt kun tiedän, uskaltaudun lääkäriin paljon mieluummin ja aion pitää oikeudestani tarmokkaasti kiinni.)

Anneli Vainio, joka on kipupotilaisiin erikoistunut anestesialääkäri, kirjoittaa monestakin hätkähdyttävästä asiasta, elämäntarinasta ja kokemuksesta. Peruskysymys on ehkä kaikista raflaavin: Mitä kieltä ihmisruumis puhuu? Osaammeko me keskustella sen kanssa, omammekaan?

Vainio kirjoittaa suoraan siitä, mitä olen monesti tehnyt enimmäkseen itsekseni mutta välillä myös toisten teksteihin, kuviin ja ääneen turvaten: ruumiin (hän preferoi sitä sanaa, joten käytän sitä tässä, vaikka minusta se tuntuukin väärältä, epäilemättä samalla tavalla kuin hänestä tuntuu väärältä käyttää sanaa keho) näkyväksi, sanalliseksi, käsitettäväksi, tutuksi tekemisestä.

Moderni puhe ruumiista paljastaa kuitenkin myös ... pyrkimyksen vapauttaa ruumis sen olemattomuudesta. Tämä takaisintuominen on modernissa yhteiskunnassa ritualisoitua ja tapahtuu ryhmätoiminnoissa tietyissä paikoissa, tiettynä aikana ja usein maksua vastaan: entinen tapa hiihtää, juosta ja pyöräillä lähimaastossa tai pistäytyä uimassa on häviämässä. Maratonilla, eloonjäämiskursseilla ja aerobicissa koetaan ruumiin käyttämisen ja rajojen koettelemisen mielihyvää. Myös hieronta, jooga, tanssi ja taistelulajit tuovat nykyihmiselle ruumiin takaisin. Ruumiin käyttö ja jopa sen tuntemusten kokeminen on kuitenkin rentoutuessakin tarkoin säädeltyä. Tarvitsemme ohjaajan, joka sanoo mitä ja milloin tuntea: "Kohta tunnette jaloissanne lämpöä ja hieman pistelyä", aivan kuin kyseessä olisi ohjattu käynti museossa. Haluamme ruumiillista lämpöä, yhteisyyttä, liikuntaa, rajojen ylittämistä ja tuntemuksia. Mutta ruumis on myös outo ja pelottava, ja siksi tarvitsemme ohjaajan. Ruumis on tuntematon labyrintti, jonka avaimen olemme kadottaneet. (Lähde, s. 66-67.)

Kuinka kiehtovaa ja toisaalta, kuinka kauheaa. En osaa arvioida, kuinka moni on kadottanut kävelemisen, pyöräilemisen ja muut vastaavat kokemukset. Itse pidän niistä, olen aina pitänyt, samoin meren jäällä hiihtämisestä, ja vesijuoksunkin erityislaatu on juuri siinä, ettei kukaan muu ole sotkeentunut siinä siihen, miten koen tilanteen ja päätän jäsentää sen. Ja toisaalta on helppoa hahmottaa, miten paljon esimerkiksi feldenkrais on opettanut minulle uudenlaista kehotilaa ja ennen kaikkea asennoitumista elämään, se vuotaa kehonkin ulkopuolelle, elämä on minusta kehoa paljon pelottavampi ja vieraampi ja tarvitsisin siihen taatusti oppaan, joka kertoisi, miltä milloinkin tuntuu. Kehoni saattaa nimittäin välillä mykistyä, vaikka juuri sen pitäisi toimia oppaanani. Ei usein, mutta toisinaan. Silloin tarvitaan myös toisia kehoja.

Ainakin olen jo pitkään koettanut kuunnella kehoa. Ehkä se muutos, jota olen joskus koettanut kuvata muutoksena havaitsemisen tavassa ympäristöestetiikkaan perehtyessäni, olikin katseen kääntäminen myös siihen, mitä kehossa tapahtuu - kehohan on osa ympäristöä, eikä ympäristökokemusta voi oikein kuvata kuvaamatta kehoa, sen tuntua ja tekemisiä, sen virtaavaa ja pulppuilevaa halua ja kiepahtelevaa kiinnostusta ja suuntaa. Ja tuollainen katseen kääntäminen kehoon ja sen tuntemuksiin on aika erilainen teko tai asento tai suunta tai asenne kuin mikä vallitsee suuressa osassa sitä filosofiaa, johon olin siihen mennessä tutustunut. Kehon tarkkaileminen tuntuu kiinnostavalta. Vähitellen alkaa hahmottaa lainalaisuuksia ja poikkeavia tiloja, hidasta muutosta ja salamaniskumaisia oivalluksia, liikkeitä ja korjausliikkeitä.

Tuntuu jotenkin hurjalta, että monet haluavat tosiaan työntää kehonsa äärirajoille. Itsekin nuorempana ajattelin juoksevani maratonin, hyppääväni laskuvarjolla ja sen sellaista. Nykyään minusta tuntuu aivan riittävältä rajojen koettelemiselta, että koetan kohtuullistaa tenttiinlukemistani järkevälle tasolle ja harrastaa liikuntaa, kirjoittamista ja muita itsekseentekemisasioita sen verran maltillisesti, että ihmissuhteille jää tilaa ja jaksua. Myös itseen armollisesti ja leppoisasti suhtautuminen tuntuu suuremmalta haasteelta kuin jonkin pitkän päivämarssin suorittaminen. Siinä on asenteellisesti jotakin paljon vaikeampaa, ja toisaalta, kun muistaa, miten asenteet vuotavat varsinaisen kohteensa ulkopuolelle, kyseessä on epäilemättä lähipiirin hyvinvointia ajatellen tarpeellisempi harjoite. (Oletan, että lähipiiri voi paremmin, jos armollinen suhtautuminen vuotaa koskemaan heitäkin sen sijaan, että äkäilisin heille itseni ohella siitä, etteivät he ole täydellisiä, riittävän suorittavia, urhoollisia ja sankarillisia.)

Nauran ensimmäisen kerran kun luen tuon kohdan museokäynnistä. Myöhemmin vakavoidun. Uskooko joku siihen, mitä hänelle sanotaan? Minulla on rentoutustunneilla aina se vaikeus, etteivät kudokseni ja niiden tuntemukset salli minun uskoa noita museo-oppaan fraaseja. Kun kuvataan esimerkiksi ranteiden rentoutuminen, puhutaan lämmöstä ja alustaan sulamisesta. Omat ranteeni tuntuvat kuitenkin käyvän möhkälemäisemmiksi, kuin puun tai kiven kappaleiksi, ja ne ovat kylmät ja turrat; se on niiden tapa rentoutua. Minulla rentouteen yhdistyy ehkä niin matala verenpaine (onhan se muutenkin hyvin matala paitsi nyt kun olen darrassa ja tikuttaa joka ikisessä sormenpäässä ja korvanlehdissä saakka) ja syke, että keho vaipuu jonnekin puolitilaan, jossa se ihan tosissaan tarvitsisi lämpimän peitteen. Joogasaleilla onneksi on ymmärretty tämä peitteiden tarve. Lämpö alkaa muuten virrata vasta myöhemmin, kun nousen rentoutuksesta ja rahnustan kotiin ja pujahdan peitteiden alle. (Koulussa on kiinnostavaa seurata, miten erilaiset lämpökokemukset ihmisillä on. Muilla luokkalaisillani on kuuma hierontaluokassa, minä taas horkkaan antaumuksella. Ja silti muilla on t-paita, minulla villainen viitta, pipo ja vielä villaiset sukatkin. Jos en teoriatunneilla kaiken aikaa liikauttele ranteitani ja nilkkojani ja hengitä syvään, yksinkertaisesti koen jäätyväni siihen paikkaan. Ja ihan tosiaan - muiden iho tuntuu kosketettaessa ihmeen lämpimältä, ja muut vastaavasti säikähtelevät sitä, miten kylmät käteni ja jalkani voivat olla.)

Itse asiassa kun mietin tarkemmin näitä kiertokäyntejä, muistan useammankin kerran lopettaneeni jonkin lupaavalta vaikuttaneen liikuntamuodon, koska siinä oppaan sanat ovat vain tuntuneet niin vääriltä. Tietysti tunneilla voisi käydä oman aikansa, koettaa sulkea korvat noilta jäsennyksiltä tai sulkeistaa ne toisenlaisen kokemusavaruuden kannalta relevanteiksi, mutta en tunnu osaavan sellaista. (Joskus minua tosissaan harmittaa, koska hahmotan, että kenties sanottu on hyvinkin relevanttia, mutta että koska en ole vielä niin harjaantunut liikkeisiin, en pääse sanojen kuvaamiin tiloihin mitenkään käsiksi.) Se vaivaantuneisuus ja katkeruus, josta Anneli Vainio kirjoittaa kipupotilaiden kohdalla, kuulostaakin etäisesti tutulta:

... yleistävä ja lääkärien yleisesti käyttämä kieli ohitti heidän subjektiivisen kokemuksensa ja pilkkoi heidät jäseniksi, elimiksi tai artefakteiksi, "oireiksi", vailla kokevaa ruumista. ... Lääketieteen kieli pilkkoo, leimaa, kategorisoi ja normalisoi ihmisen kokemuksia. Siksi se potilaan näkökulmasta on usein myös epäkunnioittavaa. (emt, 38-39)

Kyllähän kunkin liikuntalajin (etenkin jos on kyse kehotekniikasta) kieli tekee myös näin. Tanssissa harvemmin pilkotaan kehoa kovinkaan rajusti, mutta olen osunut sellaisellekin tanssitunnille, jossa opettaja hihkui, että nyt pakaranpuoliskot heilumaan ja läskit sulamaan. En mennyt enää toiste, en halua elää sellaisessa maailmassa. En halua ajatella tanssia sillä lailla instrumentalistisesti, se on minulle aivan liian pyhä alue sillä tavalla käsiteltäväksi. Herkkyys ja ilmaisuvoima kiinnostavat minua enemmän kuin rasvagrammat. Niitä varten tarvitaan tekniikkaa ja siinä opastamista, ei ylipäänsä liikkumaan motivoimista jonkin ulkoisen tavoitteen avulla.

Jokainen kieli jakaa maailman jollakin tavalla, tietysti. En voi kirjoittaa tätäkään merkintää pilkkomatta, leimaamatta, kategorisoimatta. Normalisoimattakin? Ehkä. Mutta haluan pidättää sen oikeuden itselleni ja tehdä selväksi, etten kuvittele osaavani kirjoittaa kenenkään muun kokemuksesta samalla vivahteikkuudella ja täsmällisyydellä kuin omastani. Ja senkin suhteen on vielä paljon käsiteltävää ja kehiteltävää.

Miksi jotkut sanallistukset tuntuvat loukkaavilta tai vääriltä tai sopimattomilta? Ja toiset taas ottaa omikseen hyvillään lainasta? Kunpa osaisin vastata! Kuuntelen nyt, kirjoittaessani, Aino Järvelän Vierashuonetta, se sopii ensilumen ajan musiikiksi. En osaa sanoa sitäkään, miksi, mutta uskon tuntemustani.

En aivan usko siihen, etteikö suurin osa tuttavistani osaisi seikkailla kehossaan ilman ohjeitakin. Mutta ehkä ohjeilla voi laajentaa näkökulmaa vähän kuten museossakin. Jokainen hetkihän on uusi, ihmeellinen, kimmeltävä. Äkisti tuntuu pelottavalta tai rentoutuu selittymättömästi jonkun ihmisen seurassa. Selityksillä voi leikitellä, kunhan ne eivät ole niin loukkaavia, että haluaa kääntyä pois ja lakata kuuntelemasta. En usko, että voisin museokäynnilläkään uskoa täysin oppaan sanoja muuten kuin historiallisten detaljien suhteen. Voisin kiinnittää huomioni asetelmiin, värinkäyttöön, tuollaiseen jaettuun, mutta lopulta - opas ei voisi kertoa minulle mitään olennaista (eikö olekin sivistymätöntä, ettei pidä historiallisia detaljeja oleellisina, vaikka ne voivatkin avata kokemusta, saada kiinnostumaan jostakin, mikä muuten jäisi huomaamatta? - se, mikä tapahtuu, tapahtuu ja näin sen vain tunnun mieltävän, vaikken oikein tiedäkään, miksi), ei mitään siitä, miten valtava hyöky nousee sisälläni, ei siitä, miten posket punehtuvat liikutuksesta, miten saattaa itkettää yllättäen, tai miten imeytyy johonkin kuvaan tai melodiaan, tulee sen kanssa yhdeksi niin ettei sen jälkeen enää osaisi mieltää maailmaa ilman tuota kuvaa tai melodiaa. Hän voisi kuvata oman kokemuksensa, se olisi kiinnostavaa, sitä jaksaisin kuunnella. Hän voisi ehkä sanoa senkin, etten tarvitse kiirettä. Koska se on totta. En tarvitse kiirettä. En kaiken aikaa.

Tarvitsen aikaa viipyillä maailmassa, tekemisissä, tässä kehossa, ihmetellä sitä.

Tarvitsen hiljaisuuden, jossa voin kuiskata itsekseni.

Auringonpilke lumisessa metsässä

Ruokalan ikkunan takana avautuu metsä. Varjoisaan laaksoon puikahtaa kujeileva, kultainen valo. Se kiillottaa hämärästä esiin muutaman rungon, jääpisarat oksankärjissä, synnyttää tiedon metsän syvyydestä. Istun lasin toisella puolella, varjoisassa sisätilassa. Kädessäni on suuri muffinssi, jota murustan sormin suuhun. Parin minuutin kuluttua on oltava takaisin luokan luona, mutta vielä hetken voi istua, nauttia hassusta etäisesti omenaa muistuttavasta mausta sokerikakkutaikinan lomassa.

Tentti menee hyvin, tentit menevät hyvin. Aina on jotakin, mitä en muista, vaikka olen muistanut sen edellisenä iltana. Jokin latinan oikeinkirjoitusasia, tuleeko tähän s vai ei, tuollaista pientä silsaa. Tietää, että on nämä kaksi vaihtoehtoa, ja jompikumpi niistä on oikein, mutta molemmat kuulostavat äkisti todella epäillyttäviltä, vaikka aiemmin asian on osannut tuosta noin vain. Lopulta on arvattava. En harmittele, jos arvaus menee pieleen. On oikeudenmukaista, että arvauksesta ei saa pisteitä. (Ja minä kun kuvittelin tulleeni leppoisammaksi itseäni kohtaan.)

Metsä kimmeltää kauniina. Seuraavaan anatomian tenttiin on alle kaksi viikkoa ja opittavana kaikki lantionpohjan ja alaraajan lihakset. Siinä on työtä. Mutta hetken istun tässä onnellisena muffinssia murustaen, kupissa spicy rooibosta.

Rakastan ja olen rakastunut, hymyilen ja nakkaan viimeisetkin palat suuhuni. Muut istuvat pyöreissä pöydissä ylhäällä ja puhuvat, en jaksa puhua, on vain kultainen raita metsässä ja lämmin mieli ja muffinsin jälkimaku. Tutkinnon ykkösosan tarkastaja tulee sanomaan, että käsittelen työssäni etiikkaa ihanasti. Katson häntä hämmästyneenä, en ole selvillä siitä, hymyilenkö, mutta muistan kiittäväni ja tuntevani kiitollisuutta siitä, että ehkä ajatuksissani on jotakin itua silloin tällöin. Kun kävelen portaita hitaasti ylös, mietin, miten paljon tämä blogi on auttanut käsittelemään etiikkaa jalat maassa.

Ja että ehkä sekin on vain illuusio.

Ehkä kyse on jostakin aivan muusta, jostakin paljon varhemmin tapahtuneesta, siitä, mistä puhun tänään luokkatoverinkin kanssa, siitä, mitä on jäädä yksin, joukon ulkopuolelle. Miten pitkät jäljet siitä jää. Ei katkeruutena, mutta tarkkasilmäisyytenä ja haluna säilyä valtakiistojen ulkopuolella, ulottumattomissa. Haluna olla käyttämättä väärin valtaa.

Tentti on ohi, arki jatkuu. Hetken aamun valo on sen, joka malttaa katsoa lasin läpi kylmään metsään. Metsän läpi käveleminen, nyt kun pyörä on viety talvehtimaan kellariin, tuntuu erilaiselta joka päivä. Milloin lumi painaa oksia, milloin pihlajanmarjat erottuvat punaisena pikseliutuna viisikymmenluvun talojen edessä, milloin muta on puskenut sulana lumen läpi, milloin huomaa haavanlehtien mustan pyöreäkuvioisen liman, milloin lintu huutaa... aurinko pujottelee metsässä vielä kauan sen jälkeen kun verhot on vedetty kiinni ja tarkastelemme yhä hämärämmässä huoneessa polvilumpiota, joka on suljettu jänteen sisään, hengittäen ja tuskin toisiamme kaavioilta huomaten.

Vuosia sitten, kesällä

Saan käsiini vihkon, johon olen kirjoittanut ja piirtänyt matkatunnelmiani kesällä 1997. Olin ehtinyt unohtaa sellaisen asian olemassaolon täysin, mutta tässä se nyt on, orvokkikantinen pehmeä pieni vihko, taskuunsopiva. Olen piirtänyt ja kirjoittanut osin vesiliukoisella, osin vettäsietävällä tussilla. Olen piirtänyt surravintola Szufladan (jossa nykyään näytetään tarjoavan afrikkalaista ruokaa, ihmeellistä, että noin ihmeellinen teemaravintola on pysynyt pystyssä näin pitkään; muistan äkisti vihkoa silmäillessäni pitkät, kapeat lasit, kuin koeputket, joista joimme poikaystävän kanssa munalikööriä) valaistut porttikongiseepranpäät, Varsovassa jonkin kahvilan terassin ja interiöörin detaljeja, kirjoittanut Varsovan eläintarhan eläimistä ja Wisla-joen tulvasta, joka vei laivahostellin, jota etsimme jonkin tunnin kahden sillan väliltä. Olen kirjoittanut muutakin, synkeää yksinpuhelua junassa poikaystävän nukkuessa, siitä miten vain joku viisikymppinen voisi pitää kaksikymmentäkaksivuotiasta nuorena ja elämä edessä häämöttävänä. (Nauran tälle jonkin aikaa hilpeästi.)

Olen kirjoittanut siitäkin, miten jokainen parisuhde on tärkeistä periaatteista ja omista kiinnostuksenkohteista luopumista ja sikäli huoraamista. Kas vain. Erehdyn aika säännönmukaisesti näemmä sen suhteen, missä vaiheessa olen käynyt kriittiseksi asioille. Muistan helposti, että olen ollut tyytyväinen ja luopunut miltei kaikesta jotenkin sinisilmäisesti, mutta ei se olekaan mennyt lainkaan niin. Olen ollut kaiken aikaa noista asioista voimakkaan ahdistunut, ihan samalla tavalla tai oikeastaan vielä voimakkaamminkin kuin nyt. (Ei minusta enää läheissuhteen tarvitse olla huoraamista.) Ja silti olen tahtonut muokata itseäni tuollaiseen parisuhteelliseen suuntaan, teksti heijastaa, miten voimakkaasti olen pelännyt rikkovani toisen, jos en tee niin. (Ja sitä ennen olen tietysti pelännyt, että toinen menee rikki, jos rakastuu minuun, ja olen säälinyt häntä kaikesta hänen osoittamastaan kiinnostuksesta, koska olen kuitenkin läheissuhteissa yhtä luotettava otus kuin sotanorsu parat - vauhkoontuneena aika arvaamaton ja karmea ilmestys: "Norsut eivät eduistaan huolimatta olleet täydellisiä. Saatuaan vammoja tai niiden ratsastajan kuoltua norsut saattoivat vauhkoontua aiheuttaen vahinkoa niin omille kuin vihollisille etsiessään pakoreittiä. Niiden laaja vauhkoontuminen saattoi aiheuttaa kummalle tahansa osapuolelle huomattavia vahinkoja.")

Aika jännittävää. Lienenkö lainkaan muuttunut, paitsi ehkä leppoistunut? (Muistan kyllä kaksikymmentäkaksivuotiaana nauraneeni hilpeästi sille, mitä kirjoitin ollessani kuudentoista, joten ehkä leppoistuminenkin on harha.)

Joka tapauksessa matka on synnyttänyt seuraavan pohdinnan, joka erottuu kaikesta tunnelmoinnista ja suhdeangstauksesta uteliaana ja levollisena (ja tuijottaa häivähdyksen verran tähänkin hetkeen ikään kuin tietoisena siitä, minkä kiinnostuksen motivoimana vihkoa myöhemmin luetaan) kierähtääkseen sitten takaisin suhdeangstaukseen:

Osittain matkan viehätys on siinä reaktiossa, jonka tuntematon tuleva potentiaalisesti aiheuttaa - ja siinä, minkä tuntematon yleensä aiheuttaa. Voidaan puhua pelosta tai ainakin valppaudesta. On huomattava kuitenkin myös tuttuuden odottaminen, oletus siitä, että pian tietyt muodot käyvät tutuiksi ja asettuvat paikallistajun kulmakiviksi. Majakat on luotava. On oltava toimiva. Huomaaminen ei voi olla passiivista.

Se vain automatisoituu ja sen antaa automatisoitua; aikuisuuden pahe. Lapset yrittävät vääristää havaintonsa mekaanisesti. Aikuiset turvautuvat kemikaaleihin.

Lapsuutta kohti on sen vuoksi helpompi tuntea sympatiaa. Aikuisuutta ei voi vihata, mutta sitä voi säälitellä.Ihmettelyn loppu ei ole sidottu mihinkään muuhun kuin omaan itseensä. Mutta ihmettelyn loppu sitoo useita asioita, kuten urafatalismin, välittämättä jättämisen. Ihmettely, päinvastoin kuin usein ajatellaan, kohdistuu saman-, ei erilaisuuteen. Eksotismi on aikuisuutta, halua olla jotakin muuta kuin on. (Gastronomia a la Feuerbach.) Lapsuus siirtää kaikkeen omaa todellisuuttaan, aikuisuus yleisesti hyväksyttyjä tosiasioita, kuten että eri eläinlajit eivät ymmärrä toisiaan.

Luulen tienneeni, mitä Varsovan eläintarhan itkevä, itseään aidan läpi änkeä yrittävä apina tunsi. Se tahtoi pois. Tahtoa pois pääsemättä on kamalaa. (Poikaystävä) A. sanoi, että sellaiselle eläimelle pitäisi järjestää terapiaa.

Ihmisille pitäisi järjestää terapiaa. He nauroivat apinan neuroosille. Typerät, karvattomat, vaatteelliset apinat. Väittäisivätkö he muka elämänsä olevan neuroositonta tai että neuroosit ovat naurettavia? Tietenkin kulttuurimme yrittää opettaa meitä nauramaan pettymyksillemme, mutta se ei yleensä onnistu helposti ennen kuin jonkin ajan kuluttua, ja silloinkin jää epäselväksi, onko nauru vain hysteerisen epätoivon ilmaus.

...

Eilen illalla pelkäsin hajoavani. A:n seura saa minut suuttumaan itseeni, piirteisiin, joista normaalisti pidän. Se huolestuttaa, mutta toisaalta, olemme varmasti olleet yhdessä liian kauan ottaen huomioon saavuttamamme läheisyysasteen (siis saavuttamattomuuden). Tuntuu jälleen, että olemme liukumassa erilleen ilman, että mikään pysäyttäisi sitä prosessia. Me muutamme yhteen asumaan, se tietenkin saattaa tehdä kaiken vaikeammaksi. Ikävöintiä. ... Yksinäisyys kiertyy itsensä ympärille, kunnes on pelkästään epäselvää, onko sillä lainkaan alkua, loppua, parempaa ja huonompaa puolta. Yksinäisyys = kaksin.