Samanlainen, erilainen...

Nyt kun elän tällaista jännittävää ja kummallista ja itseni ällikällä lyönyttä elämänvaihetta, että minulla on samaan aikaan kaksi rakasta (muttei kumpikaan ole mikään salarakas, paitsi vanhempien suuntaan - miten voimakkaana ihmisessä onkaan halu olla järkyttämättä noita olentoja, jotka vetäisevät melonin nenään pienimmästäkin ärsykkeestä - ei, ei ihme, etten itse tahdo vanhemmaksi), olen tarkkaillut uteliaana ihmisten reaktioita kaikkeen tuollaiseen pieneen, mitä suhteisiin liittyy. Miten he reagoivat siihen, että mainitsen menevänikin nyt yöksi muualle kuin kotiin tai miten he reagoivat, jos kävelen käsi kädessä jonkun muun kuin aviosiippani kanssa. Miten he sanallistavat asian, kun kerron tapahtuneesta. Millaisia kysymyksiä minulta, aviomieheltäni ja Faunilta kysytään.

Ihmiset ovat tahdikkaita ja varovaisia. Se pistää heti ensimmäiseksi silmään. He käyttävät sellaisia fraaseja kuin että eivät voisi itse kuvitella elävänsä noin mutta että varmasti se on ihan ookoo jos kerran kaikki tietävät ja se on kaikille okei. Tai että tuohan on hurjan vapaamielistä, jos se kerran oikeasti tuntuu toimivan. Kuitenkin aika usein sanojen taustalla on jähmettynyt ilme ja asento, joista näkee selvästi, että sanoja tasapainoilee liukkaalla maastolla, joka on selkeän hiekkatien sijaan sateenjälkeisiä astinkiviä purossa. Ehkä se johtuu siitäkin, että tarkkailen niin selkeästi. Tarkkailun kohteena on vaikeaa pysyä luontevana. Mutta en usko, että kyse on vain siitä.

Tuntuu nimittäin kummalliselta, että vain muutama ihminen on aidosti hihkaissut, että onpa ihanaa tai loistavaa. Yleensähän näin käy, kun kertoo löytäneensä ihmisen, josta aidosti pitää ja joka pitää itsestä, että on solahtanut läheisyyteen ja että haluaa sitä lisää. Nytkin useimmat ihmiset ovat kohteliaita ja tahdikkaita ja ymmärtäviä ja kuuntelevia, mutta heissä ei ole sitä samaa hehkutusta, joka niin helposti lähtee käyntiin silloin kun on elänyt jonkin aikaa yksin ja sitten löytänyt jonkun. Faunilta joku tuttava oli jopa kysynyt suoraan, mitä tämä kuvitteli voivansa saavuttaa suhteesta naiseen, joka on toisaalle naimisissa. Fauni oli tokaissut vähän äkäisesti, että mitähän nyt ihmiset ylipäänsä kuvittelevat saavuttavansa ihmissuhteistaan. Kysyjä ei muistaakseni ollut sanonut siihen oikein mitään.

Muutama ihminen on kysynyt minulta suoraan, onko tällainen rakastuminen tai rakastaminen jotenkin erilaista kuin se, että rakastaa vain yhtä ihmistä kerrallaan. Minun on ollut vaikeaa vastata kysymykseen, koska samanlaisen ja erilaisen käsitteet ovat niin hankalat. Leibnizin mukaan kukin olio on identtinen vain itsensä kanssa. Kai se pätee rakkaussuhteisiinkin. Jokainen rakkaussuhteeni on ollut häikäisevän erilainen. Olen toivonut ja pelännyt eri suhteissa aivan eri lailla, tila ja samalla yhteys toisen ja itsen välillä on ollut eri muotoinen, tuoksuinen, kuuloinen, tuntuinen. Hellyys, jota olen kokenut, on sävyttynyt eri lailla groteskista pilailusta mielijohteesta hylkäämisen ja hylätyksi tulemisen pelkoon ja toisaalta pyhään ja hyrisevään lämpöön ja koko maailmaan vuotavaan onneen ja toiveikkuuteen ja kärsivällisyyteen, kuuntelemiseen, vastaanottavuuteen... Miten voisin vastata, onko erilaisuus tässä uudessa rakkaudessa jotakin erilaisuutta vain siksi koska rakkaussuhteet ovat niin löyhän perheyhtäläisiä vai kenties myös siksi, että tilanne on niin erilainen kuin ennen suhdekaavion kannalta? Miten voin poissulkea senkään, että olen oppinut koko ajan, joka päivä, lisää ja uusia asioita, että hahmotan asiat eri lailla kuin pari vuotta sitten, mistä tiedän, ettei ero johdu valtaosin siitä?

(Mitkä ovat, ylipäänsä, perusteeni kutsua jotakin suhdetta rakkaussuhteeksi? Väittäisin tunnistavani sen omasta kehotilastani. Mutta jollakulla toisella saattaa olla tyystin toisenlainen kehotila tai hän saattaa jäsentää hormonaalisesti saman kehotilan aivan toisin; enkö juuri lukenutkin uutisen siitä, miten esimerkiksi meditaatio voi vaikuttaa kipukokemukseen ja kivun voimakkuuden arvioimiseen.)

Koetan kuunnella, mitä kysymys tällaisen suhdejärjestelyn puitteissa tapahtuvan rakastamisen erilaisuudesta voisi tarkoittaa. Taustoittaako kysymystä kenties halu saada vahvistusta jollekin hypoteesille? (Vastaukseni taitaa antaa vahvistusta vain sille hypoteesille, etten osaa muodostaa mitään kiinteää minää, joka olisi aina ja eri ihmisiä kohtaan se yksi ja sama, vuodesta toiseen... ei minulla ole mitään vertailupistettä, ei mitään vakiota eikä mittapuuta!) Mille suhdehypoteesille? Olen utelias. En oleta, että toiset hahmottavat hypoteesiaan itsekään. Ei, yleensä hypoteesejaan ei hahmota. Hahmotin oman suhdehypoteesini ikiaikaiset jäänteet, joille olin älyllisesti mielestäni antanut palttua jo ajat sitten, vasta vähän aikaa sitten, siinä vaiheessa kun käyttäydyin itse tavalla, joka ei sopinut siihen mennessä itsestäänselvyytenä vallinneeseen kuvaan siitä, miten nämä asiat sujuvat ja miltä ne tuntuvat omalla kohdallani.

Toisaalta on selvää, että tietyt piirteet kyllä toistuvat: en kai muuten puhuisi rakkaussuhteesta. Mutta on myös mielenkiintoista huomata, etten tällä kerralla halua enkä yritä työntää toista kauemmas, että jaksan oikeasti tuhahtaa automaattipelolle toisen rikkomisesta, etten säpsy yöllä hereille olettaen, että jo pian minuun suututaan jostakin syystä, jota en pysty millään ennakoimaan. (Toki nuo automaattiajatukset pilkahtelevat esiin, mutta ne ovat heikkoja eivätkä vuoda käyttäytymiseen saakka ja ensimmäistä kertaa uskallan myös puhua niistä suoraan ja sellaisenaan, mikä aika tehokkaasti riisuu niiltä niiden kauhistuttavan mykän vallan.) En ole juurikaan huolissani! Se on aika ihmeellistä, sillä monissa askareissani huolet ohjaavat käyttäytymistäni tai vähintäänkin herättelevät aamuyöstä, jos kieltäydyn tottelemasta niitä lammasmaisesti. En juurikaan näe samanlaisia kauhu-unia kuin aiemmissa rakastumisissani. Minulla ei ole tunnetta, että silmäni ovat sidotut ja joku johdattelee minua kaulapannasta mukulakivikatua. (Sanalla sanoen, en erityisemmin pidä siitä tunteesta ja sen vuoksi olen aiemmin kirjoittanutkin silloin tällöin, etten pidä rakastumisista, vaikka minusta onkin antoisaa rakastaa.)

En tietysti nytkään tiedä, miten käy, mutta en jotenkin jaksa häiriintyä siitä samassa mittakaavassa kuin joskus aiemmin.

Olen kyllä huolissani suhteessa Vompsuun, mutta niin olen ollut alusta saakka. Siinä suhteessa vallitsevat aivan samat pulmat kuin ennenkin, mutta jaksan niitä nyt paljon kärsivällisemmin, uteliaammin ja kiinnostuneemmin. Noilla pulmilla tai haasteilla ei enää ole samaa traagista kaikua, koska hahmotan nyt myös käytännössä entistä selvemmin, miten vaatimaton tukipylväs toiselle yksi ihminen voi olla. Vähän kuin koettaisi seistä yhdellä jalalla, kun kuitenkin jalkoja voisi olla kaksi tai vaikka sata! (No, en nyt tietenkään tarkoita, että kaikkien kanssa pitäisi maata. Välttämättä...) Tiukkaa parillisuutta korostava suhtautuminen tuskin auttaa pysymään toiveikkaana, ei ainakaan minua näytä auttavan, ja ilman toiveikkuutta on vaikeaa motivoitua työskentelemään rauhallisesti ja suunnitelmallisesti ongelmien ratkaisemiseksi. On myös mukavaa, että Vompsu voi olla avoimesti ja pelkäämättä kiinnostunut muistakin kuin minusta ja ettei hänen tarvitse tuntea siitä mitään epämääräistä syyllisyyttä ja että hän uskaltaa puhuakin sellaisista asioista. Tällainen lähentää minusta paljon enemmän kuin mykkä syyllisyys ja pelkääminen ja ajoittain päätään nostava toive, että voi kun joku tulisi ja tempaisisi minut tästä pois, että tätäkö tämä loppuelämä on vain, tämän ihmisen jaksamista ilman hetken hengähdystaukoa.

Vompsu oli puhunut tilanteestamme työkaverilleen, joka oli järkyttynyt ikihyvikseen. Tuo parikymppinen tyttö haaveili "sen oikean" löytymisestä ja prinsessaisista häistä ja järkyttyi pahasti kuullessaan, että Vompsu oli mennyt kanssani naimisiin osittain juuri sen takia, ettei minulla ainakaan ollut mitään tuommoisia illuusioita (vaikka onkin todettava, etten sentään kuvitellut, että asiat ihan näinkään menisivät... en ole ollut ennemmin elänyt tällaisessa kuviossa ja jotenkin ajattelin, etten osaisi rakastaa kahta ihmistä samaan aikaan, että yksinkertaisesti kuormittuisin aivan älyttömissä määrin heidän tunnesäätelystään; en ollut osannut ennakoida, että nehän tunnesäätelevät myös toisiaan ja sitä paitsi myös itseään tömäkämmin, ettei minun tarvitse tehdä ihan kaikkea itse - pelkäsin, että niin siinä kuitenkin käy, vaikka kuinka koettaisin päättää toisin). Tyttö oli sanonut myös jotakin aika kuvaavaa: että hän tunsi itsensä hurjan naiiviksi mutta että sellainen hän nyt vain on, kun haluaa ehdottoman yksiavioisen suhteen, joka kestää kuolemaan saakka. Ehkä tällainen järjestely, joka tuntuu itsestä iloiselta ja vapauttavalta, saattaa saada jonkun toisen tuntemaan itsensä naiiviksi? Miten turhaa, tietysti. Tai en tiedä, en minä jotenkin hahmota naiiviksi sellaista oletusta. Ehkä vähän kummalliseksi, kun se muodostetaan ilman että on tavannut sellaista ihmistä, johon tuollainen toive kohdistuisi, rakkaussuhteet kun tosiaan tuntuvat hurjan erilaisilta ja kutsuvat esiin hurjan erilaisen itsen. Mutta kyllä minäkin kuvittelin Kissan kanssa eläessäni, että todennäköisesti elän hänen kanssaan loppuelämäni (vaikken olisi ikinä uskaltanut lupautua naimisiin hänen kanssaan, koska en olisi voinut luvata täysin varmasti ja se olisi silloin jotenkin tuntunut loukkaavalta sen suhteen normit huomioon ottaen), eikä siinä minusta ole mitään naiiviuden vivahdetta, vaikka kuinka asiaa kääntelen - pikemminkin päinvastoin, jotakin inhorealistista. Aivan kuin se, ettei meillä ole enää järjestettyjä avioliittoja, saisi ihmiset punomaan itselleen sieviä pikku pakkopaitoja, itsejärjestettyjä liittoja, joissa tunteita pitää lakata kuuntelemasta, jotta muodosta voidaan pitää kunnialla kiinni.

Vaikka voi tietysti vain olla niinkin, että joillekuille avioliitto ja yksiavioisuus on oikeasti sopivaa ja helppoa koko elämänkaaren mittaisesti. Ettei siinä hierrä mikään, ei älyllisesti eikä käytöksen tasolla eikä toiveikkuutta vähentävästi, ei emotionaalisesti eikä virkeystasolla eikä imagologisesti. Tai että jos hiertääkin, se ei ole niin pahaa hiertämistä, että siitä silppuuntuisi totaalisesti, ja että vaikeudet kohtaa ilolla vuodesta toiseen. Kuulostaa aika onnelliselta tilalta! Mutta myös aika vaikeasti kuviteltavalta, minusta. (No, enhän ole koskaan ymmärtänyt paras kaveri -systeemiäkään täysin. Olen yrittänyt sitä joitakin kertoja ja kauhistunut. Bestiksiydessä on monta piirrettä, jotka kavahduttavat minut etäämmälle, ja siitä etäisyyden riuhtaisemisesta seuraa välittömästi rangaistus, jota en katso ansainneeni, ja siinä vaiheessa alan rimpuilla kauemmas yhä päättäväisemmin ja lopulta huokaisen helpotuksesta, kun moisesta riesasta on päästy. Mikä ei tietenkään tarkoittaisi, ettenkö jäisi kaipaamaan hyviä hetkiä; pidän vain niiden hintaa liian korkeana. Moni muu ei pidä, he hahmottavat tilanteen jotenkin eri lailla.)

Ylipäänsä, koko rakkaussuhteista puhuminen saa jollakin tavalla tajuamaan, miten erilainen rakkauskäsitys ihmisillä voi olla. Mikä on sopivaa, suotavaa, toivottavaa. Mikä on hieman epäillyttävää. (Ja tietysti joku aina epäillyttää. Epäillyttäähän minuakin ajatus siitä, että voisin oikeasti hahmottaa tulevaisuutta niin hyvin, että voisin luvata jollekulle, että meidän suhteemme kestää etupäässä myönteisenä hamaan loppuun saakka! En ole luvannut kellekään sellaista, enkä aio luvatakaan. Sen pitää riittää, että olen avoin ja että olen saatavilla niin kauan kuin vakaasti kuvittelen, että se on hyväksi.) Mikä on todella epäillyttävää ja kypsymätöntä ja roistomaista. Mikä on naisellista ja mikä miehistä.

Niin että kun sitten sanon jotakin sen suuntaista kuin että ei tämä mielestäni millään tavalla eroa muista rakkaussuhteistani minusta oleellisissa asioissa kuten toisen kunnioittamisessa ja kuuntelemisessa, lämmössä ja läheisyydessä ja luottamuksessa, paitsi että tietysti tämä kaikki on taas aivan erilaista ja ainutkertaista ja ihmeellistä, en oikeastaan tiedä lainkaan, miten nuo sanani tulkitaan.

Mitä se kysymys oikeastaan edes tarkoittaa? Erilainen, samanlainen?

En tiedä muuta kuin että minusta me kaikki kolme voimme hyvin. Ongelmia on, mutta niitä on muutenkin, parisuhteissakin. Vieläpä pitkälti samoja ongelmia, menneiden ihmissuhdeoletusten haamuja. Senkin tiedän, että minusta tuntuu hyvältä. Yllättyneeltä, avoimemmalta, helpottuneelta. Ikään kuin se, mitä ajattelen, tunnen ja teen, olisivat nyt hienommin tasapainossa, harmonisemmat keskenään. Vompsusta toki tiedän, että hänelle tämä harmonia on vielä hakusessa, vaikka hän on periaatteessa tilanteesta monella tasolla mielissäänkin ja haluaa katsoa, mihin se kehittyy. Fauni taas on edelleen hyvin hämmästynyt kaikesta tapahtuneesta, ja muutenkin niin katkeruudesta vapaa, että hän kuplii usein iloa. (Varmasti se tuntuu kummalliselta, onhan hän lukenut tätä blogiakin monta vuotta, ja sitten päätti tutustua tajuttuaan, että asumme samassa talossa ja kaikkea, ja äkisti lähenimmekin valtavasti: se on kummallista, en ole ennen tavannut ikinä ihmistä, jota minusta olisi niin helppo ymmärtää, meissä on valtavasti samoja kummallisuuksia. Hmm, taidan ylikäyttää sanaa "kummallinen". Mutta se on hyvä sana elämää kuvattaessa!)

Jotenkin tämä suhde, nyt kun siitä kirjoitan ja tulin maininneeksi Leibnizinkin, tämä suhde tuo mieleen monadologian ja monadit.

Toivottavasti kukaan ei nyt kysy, että millä lailla tuo suhdekuvatus päässäni on samanlainen kuin monadologia ja että millä lailla kukin meistä tässä läheistilassa, jossa illalla lojumme, Vompsu käpistelytehtäviään ratkoen ja välillä Faunilta neuvoa tivaten, minä pää Faunin sylissä hänen setviessään hiuksiani sormin, milloin kukakin ketäkin mimäköiden tai kutittaen, millä lailla kukin meistä heijastelee toisiaan kuin monadi, mikä siinä on samaa. Tai siis, saa kysyä, mutta en osaa vastata. Ja silti nämä asiat liittyvät toisiinsa siinä, miten ajattelen, enkä saa enää selville, johtuuko se maininnasta samassa kirjeessä vai mistä.