Huh, nyt iltapäivänkin koettelemus on ohitse. Saan vähän sapiskaa ulkoasun epävirallisuudesta ja organisaatiokaaviosta, jonka olen tehnyt leikkaa-liimaa -metodilla ja skannannut. Se ei ilmeisesti näytä yhtä sisäsiistiltä kuin muiden power pointilla tehdyt kaaviot, jotka voisivat olla kotoisin suoraan tiimikokoushelveteistä. Itse inhoan power point -kaavioita ja pidän omaa vapaita tussilinjoja sisältävää kaaviotani tietysti paljon hauskempana ja mukavan zinehenkisenä; olisin voinut tehdä power point -kaavion, mutten halunnut. Sellaista se on, kaikkia ei voi miellyttää. En jaksa edes yrittää enkä mene tyylien puimiseen. Kerron vain, että minusta kaaviomuotoinen selittäminen on hankalaa ja hämmentävää, koska en ymmärrä mitään muidenkaan tekemistä kaavioista vaan haluan informaationi joko selkeänä tekstinä tai sitten empiirisesti asioita tarkkaillen. Se sallitaan. Mutta silti "kaavion ulkoasuun olisi kannattanut panostaa samalla intohimolla kuin näihin muihinkin asioihin". Mutta olen edelleen innoissani siitä, että kaavio näyttää vähän mustekalalta, jolla on viinirypäleistä tehdyt kengät! Eikä tutkintovaatimuksissa puhuta mitään graafisista esityksistä ja niiden hallinnasta, joten so what - olen vähän yllättynyt, että tämmöiseen tyyliseikkaan viitsitään puuttua; olin valmistautunut selittämään kaavion informaatiosisältöä, en sen ulkoasua. Ei meille ole annettu ulkoasusta mitään ohjeita.

Tunnen tyytyväisyyttä, kun kuulen, että työ menee läpi kaaviotyyli-itsepäisyydestäni huolimatta, vaikken edes puhu mustekalasta, jolla on viinirypälekengät. (Jotenkin arvelen, että se ei paljon painaisi, vaikka voin toki olla väärässäkin.)

Muutoin keskustelu etenee ailahdellen. Kun kysytään, miltä aamun ryhmäsessio tuntui, vastaan olevani järkyttynyt. Että meitä oli liian monta ja että järkytyin siitä, miten kaikki eivät saaneet suunvuoroa, että se tuntuu epäreilulta, niin kovasti kun tätä on jännitelty. No entä nyt, kysytään. Ilmoitan olevani edelleen järkyttynyt, mutta ettei siihen nyt kannata liikaa kiinnittää huomiota, että minä vain olen sellainen, helposti järkyttyvä. Onnistun tässä vaiheessa kääntämään itkuisuuden mustaksi huumoriksi kuvitellen itseni ryömimään maata pitkin ja parkumaan täyttä kurkkua. Hymyilenkin vähäsen. Ja sitten sanon siitä, miten on vaikeaa koettaa keksiä harjoittelupaikkaa itselleen kevääksi, kun alaa ei oikein tunne eikä haluaisi ehkä mennä ihan perusveivaamaan toimistolihaa harjoittelussa, koska itse työ lienee valmistumisen jälkeen joka tapauksessa sitä. Siitä sukeutuu ihan hyvä keskustelu, ja selviää, että olen ymmärtänyt jotkut asiat päin prinkkalaa. No, ehkä nyt sitten alan ottaa selvää, missä psykiatrisissa sairaaloissa tai osastoilla on myös fysioterapeutti, ja haluaisivatko he sinne myös hierojaharjoittelijaa avustamaan potilaita kehonkuvan ongelmien kanssa toimeen tulemisessa. Ohjaajien mielestä se kuulosti hyvältä idealta, kun kerran taustani on, mitä on. (Ja se näkyi kuulemma työssäkin, eivät he olleet sellaista eettistä vyörytystä ennen nähneet.)

Ehkä järkytys tästä vähitellen laantuu, mutta toistaiseksi on vaikeaa kuvitella lukevansa rauhallisesti anatomiaa. Parututtaa. Ehkä vähän parunkin kotiin sauvoessani. Eihän se väärin ole.