Paperinen joulukalenteri, joka aluksi näytti niin kovin kauniilta ja rauhaisalta, alkaa saada ikäviä piirteitä. (Enkä nyt tarkoita sitä, miten harmaa repi siitä kulman irti ja avasi kynnellä jouluaaton luukun ikään kuin uhkaillaseen, mitä SITTEN tapahtuu, kun lähdemme Lissaboniin ja kissat jäävät kotiin hoitajan kanssa... joskus harmaa osuu niin oikeaan, että hämmentyy ja joutuu oikein jankkaamaan itselleen, ettei se mitenkään voi olla tarkoitus, että se on sattuma ja vahinko vain, että se tuolla lailla berserköi juuri oikean esineen tai päivän säpäleiksi. Eilen opin senkin, että portugaliksi sanotaan "huono" maukaisemalla oikein klassiseen tyyliin. Olin tikahtua nauruun - harmaa ja pieni pannumyssykissa ovat siis aina vastanneet kysymykseeni, mitä kuuluu, närkästyneellä portugalilla, että huonoa kuuluu - vihje vihje, ymmärrä jo laittaa latzia pöytään - ja jääneet ymmärtämättömiksi.) Lumisesta metsäaukiosta, jolla tonttu koristaa kuustaa ja kettu hiihtää, alkaa tapahtua yhä enemmän. Pieni jänis heiluttaa päivän luukussa kansallisvaltion symbolia. Jänis! (Jostain syystä se tuntuu pahemmalta kuin se, että eläin hiihtää. Hiihtäminen ei ole vissiin päässäni yhtä poliittisesti latautunutta kuin kansallisvaltioaate.) Ja ylipäänsä luukuista paljastuu, miten metsäaukion rauha vähä vähältä hälvenee.
Ehkä kalenteri on suunnattu lapsille. Joillekin geneerisille lapsille, jotka rakastavat vilinää, melskettä, helinää, helskettä, kuten siinä laulussa, joka etenee hengästyttävään tahtiin. Pidän siitä laulusta mutten muista erityisemmin pitäneeni vilinästä ja melskeestä lapsenakaan. Ja tietysti tänä vuonna tämä melskeen kammoaminen korostuu eritoten, kun joudun melskeen keskelle täydeksi työajaksi joka viikko. (Oikeastaan viime viikolla parhaita hetkiä koulussa oli tentti - silloin kaikki olivat hetken ihan hiljaa. Ehkä siksi pidänkin tenteistä? En ole aiemmin tullut ajatelleeksi tätä, mutta siinä voisi olla itua.) Siten minuun iskee aamulla semmoinen olo, että oikeastaan en haluaisi avata paperikalenterista enää yhtään luukkua. Tai että ainakin joulukalentereita pitäisi olla kahdenlaisia. Sellaisia, joissa melske lisääntyy, ja sellaisia, joissa hämäränhyssy painuu yhä tiukemmin ympärille, ihan kuten (toivottavasti) oikeastikin käy.
Tuntuu kauhean vapauttavalta ja hyvältä, ettei tänä jouluna tarvitse käydä vanhempien kanssa niitä samoja keskusteluita kuin ennen. Ei tarvitse korostaa, että älkää nyt hyvät ihmiset ostako lahjoja, kun meillä on jo kaikkea, mitä tarvitsemme. (Ja silti ne ostavat aina.) Eikä tarvitse kuunnella äidin vuodatusta siitä, miten kauhean kiirettä on pitänyt, kun on täytynyt tehdä ziljoona ruokaa - siitä huolimatta, että kaikki ovat jo kymmenen vuotta ilmoittaneet tiukasti, ettei asiaan tarvitse sillä lailla kilahtaa, että voimme varsin mainiosti syödä vaikka kasvissosekeittoa, jos sillä tavalla äiti voisi olla stressaamatta ja valvomatta muutamaa edellistä yötä. Silloin kun äiti on ollut sairas jollakin tavalla, häntä on yritetty estellä tarmokkaammin, ja se on onnistunut sen aikaa, kun isä pysyy hereillä. Mutta isä menee nukkumaan jo kymmenen aikaan ja äiti valvoo vähintään kolmeen, neljään. Niinpä kun isä sammahtaa sänkyyn, äiti hyökkää keittiöön kokkaamaan salaa, kun häntä ei kerran muuten päästetä. Parhaimmassa tapauksessa hän ei sitten ole nukkunut lainkaan, ja tietäähän sen, mitä se teettää mielialalle ja parantumisprosesseille. Ja kuten olettaa saattaa, äiti tietää aivan hyvin tämän kuvion itsekin ja lupaa joka vuosi, ettei ala stressata, mutta toisinhan siinä käy. Tänä vuonna joulun kärsimysnäytelmää ei onneksi tarvitse todistaa, koska pakenemme ulkomaille.
Yllättäen äiti sanoo, että sehän kuulostaa mukavalta. Että hänkin on usein haaveillut, että voisi viettää joulun vaikka jossakin kylpylässä, missä ei tarvitsisi panna rikkaa ristiin.
Yhtä asiaa en vain ymmärrä: miksi se ei onnistuisi kotosallakin?
Tai siis, jollakin tasolla toki ymmärrän. Minullakin on omat kuvioni, jotka saattaa olla vaikea katkaista. Yksi on tuo sama juhlatohottaminen, jossa jokin kumma suuruudenhulluus saa minut valtaansa. Eihän voi millään riittää, että ystäville on tarjolla vain yksi kakku tai yksi salaatti! Ja sitten ruokaa tahtoo jäädä yli. Tosin viime aikoina olen menestyksekkäästi kampittanut tätä kestitsemismaniaa, mutta sen sivutuotteena jää usein tyhjä olo, jonkinlainen lievä pettymys siitä, että tarjolla on sitten vähän mitä sattuu ja ostotavaraakin. Se tuntuu taitojen haaskaamiselta, kun en näemmä kuitenkaan osaa olla sosiaalinen samalla pontevuudella, jolla osaan suunnitella ja toteuttaa gargantualaisia ruokalistoja. Ehkä olen jotenkin jäsentänyt asian niin, että kun en kerran ole sillä lailla viehättävä suurissa seurueissa, voin niissä osoittaa ystävällismielisyyttäni tekemällä suuret kasat hekumallista ruokaa. Hmm. No, nyt se saa luvan muuttua, aion tottua onttoon oloon. Vasta siihen totuttuani saan palata kestitsemiseen, ja jos palaan, se tapahtuu, koska tahdon niin, ei siksi, että minulla on pakkomielle asiasta.
Tuntuu kummalta, että äiti toteuttaa tuota pakkomiellettä perheen kanssa. Ehkä se osoittaa, miten eri lailla jäsennämme perheen. Äidille perhe on ehkä vähän samalla tavalla uhkaava ja vaativa kuin minulle ystävien joukko. (En nyt tarkoita, että ihmiset oikeasti uhkaisivat tai vaatisivat, ymmärrän kyllä, että ne vaatimukset ovat omassa mielessäni. Mutta olen kauhean epävarma siitä, voiko minusta pitää.) Minulle taas perhe kaikessa ahdistavuudessaan ja raivostuttavuudessaan on kuitenkin se yksikkö, josta en ole erityisemmin huolissani. Tiedän varsin hyvin, että vanhempani rakastavat minua, vaikka tekisin mitä. Samoin sisko. Me olemme vain taittaneet niin pitkän matkan yhdessä. Emme suhtaudu toisiimme erityisen pehmeästi ja empatia on usein tosi vaikeaa, mutta jonkinlainen hyväksyntä on aina olemassa.
(Olisi jännittävää saada elää edes päivä sellaista elämää, jossa perhe voisi tarjota perushyväksynnän lisäksi myös empatiaa. Olen vieraillut sellaisissakin kodeissa, joissa se näyttäisi toteutuvan, vaikka tietysti pinnalta käsin on paha mennä vannomaan. Onnelliset ne, jotka saavat kasvaa sellaisessa ympäristössä! Heille ei varmaan tulisi mieleenkään solmia ystävyys- ja rakkaussuhteita heitä huonosti kohtelevien ihmisten kanssa. Meidän muiden taas on opittava se kantapään kautta: se, että saa valita seuransa ja ettei ole järkevää hakeutua seuraan, jossa ei saa tukea eikä ymmärrystä vaan enimmäkseen moitteita ja kehotuksia tehdä sitä ja tätä. Että se ei vielä riitä, että jonkun kanssa rakastetaan toisiamme tai pidetään tai pidetään kiinni toisistamme: että on oltava myös keskusteluyhteys, hyväntahtoisuutta, molemminpuolista tietoista ponnistelua kohti toisen ymmärtämistä hänen omista lähtökohdistaan.)
Kaikkea sitä voikin sävähtää läpi mielen, kun katselee yhtä pahvista joulukalenteria. Ja kun silmät liikkuvat yli huoneen, sen monien esineiden, mitä kaikkea muutakin tulee mieleen.
Mutta nyt en mene siihen - toteanpa vain lyhyesti, että haluaisin joulukalenterin, joka etenisi samalla tavalla kuin pimentyvä ajanjaksokin. Että kalenterin kuvassa olisi pikkujoulueläimiä, laulavia eläimiä, glögikahvilaeläimiä, kaikkia kissanristiäisiä ja näkemisiä, ja että jokaisen luukun aukaisemisella niiden takaa aukeaisi helpottava, pelkistetty eleettömyys. Uni, metsä, lepo, hämärä, torkut päiväpeiton alla. Että kun kalenteri riittävästi etenisi ja luukut olisi varovasti ratkottu katkoviivoja pitkin, jäljellä olisi enää luminen metsä ja ehkä jonkin eläimen jäljet lumen halki, ja voisi astua kuvaan ja umpihumpsia jälkiä pitkin syvemmälle hiljaisuuteen ja hämmästyä sitä, miten puiden takana lumi olisikin sulanut ja aurinko kurkistaisi ikivihreiden pensaiden takaa ja hyasintit kohoaisivat metsänpohjasta sellaisina kuin ne kohoavat maasta, kun niitä ei ole varta vasten lannoitettu tiettyä juhlasesonkia varten - paljon hennompina, vähäkukkaisempina ja jotenkin tunnistettavammin kasvin oloisina, mutta yhtäkaikkisesti aivan yhtä tuoksuvina.
Pidän kovasti tuosta hiljenevän joulukalenterin visiostasi. Joulukadutkin voisi toteuttaa samalla periaatteella: lähdetään valomerestä, joka alkaa päivä päivältä himmentyä, kunnes jouluaattona jäljellä olisi vain yksi valonlähde, kynttilälyhty pimeydessä. Mmm.
VastaaPoistaKommentoin viiveellä myös tuota edellistä pimenemis-kirjoitustasi. Tunnistan täysin mistä puhut, vaikka minulla tuo vireysvaihtelu ei olekaan sidoksissa vuodenaikojen ja valon vaihteluun. Mutta juuri tuolta tuntuu masennus, hidastumiselta, yksinäisyyden ja hälyttömyyden kaipuulta. Ilahduttavaa huomata, että vaikka me ihmiset olemme rakenteiltamme ja reaktioiltamme erilaisia, yhteisen ymmärryksen ja kokemuksen alueita löytyy sittenkin valtavan paljon.
Pitää sanoa, että olen niitä ihmisiä, jotka eivät pidä siitä että sanotaan: älkää ostako lahjoja, emme tarvitse mitään. Lahjaa ei anneta siksi, että toinen tarvitsee sen. Lahja annetaan siksi, että halutaan osallistua toisen elämään, sanoa jotakin, astua hänen kotiinsa. Jos lahjan kieltää, kieltää pääsyn.
VastaaPoistasari: jos haluat osallistua toisen elämään, niin voisithan kysyä, millä tavalla toinen haluaisi, että osallistut.. ehkä joku tarvii lastenvahtia, joku siivousapua, joku ehkä haluaa kanssasi kävelylle, tai vain jutella kanssasi. Ei-toivotut lahjat joutuvat kirpparille, tai vielä pahemmassa tapauksessa niistä ei kehdata hankkiuitua eroon.
VastaaPoistaMinulle joulussa on ehdottomasti vaikeinta se kaamea tavaramäärä ja ei-tarvitut, ei-toivotut lahjat. Ruoan paljous ahdistaa joskus sekin, mutta ruokaa ei onneksi yleensä sentään mene hukkaan, kyllä se tulee syötyä tai säilöttyä. Mutta joo, ylenpalttisuus ja runsaus voi olla aika ahdistavaa kaikissa suhteissa, yksinkertaisuus ja rauhoittuminen olisi paljon mukavampaa.
VastaaPoistawalopää: tarkoitan sitä, että ei pitäisi olla epätoivottuja lahjoja. Miksi minun pitäisi suuttua siitä, että läheiseni ei tiedä mistä pidän tai mitä tarvitsen. Eikö ole aika itsekästä ja samalla ei-rakentavaa, että toivoo saavansa vain sellaisia lahjoja, joita toivoisi saavansa, olipa ne sitten tavaraa, kissanvahtimista tai kasvi.
VastaaPoistaJos lahja on epätoivottu, tarkoittaa se sitä, ettemme näe siinä mitään hyvää. Aika julmaa minusta.
Tää ei ollut mulle suunnattu kommentti, mutta toivottavasti ei haittaa että kommentoin myös (aihe on niin ajankohtainen taas...)
VastaaPoista"tarkoitan sitä, että ei pitäisi olla epätoivottuja lahjoja."
Mutta entäs jos niitä ihan todella on? Minun on hankalaa pitää toivottuna lahjana esimerkiksi nyt vaikka lakanasettiä, jos minulla kerran itselläni on tasan niin paljon lakanoita kuin tarvitsen. Lahja on varmasti annettu hyvässä tarkoituksessa, mutta pieneen asuntoon ei mahdu kuin rajallinen määrä tavaraa. Silloin ei voi pitää asunnossa kuin sen verran, mitä oikeasti tarvitsee. Erityisen kummallisen tilanteesta tekee se, jos etukäteen on kommunikoitu siitä, että mikään tavaralahja ei ole toivottu (ja sitten sellaisen kuitenkin saa).
Minusta tilanne vertautuu siihen, jos olisi vaikka sanonut lähimmäisilleen, että älkää antako hyasintteja kun saan niistä allergisen reaktion. Jos sitten jouluna jokaisesta paketista paljastuisi hyasintteja, niin eikö se olisi aika kamalaa? :-)
"Miksi minun pitäisi suuttua siitä, että läheiseni ei tiedä mistä pidän tai mitä tarvitsen."
Minusta tuossa tilanteessa ei tarvitsisi olla. Siis että emme tiedä, mitä lähimmäisemme haluaisivat ja tarvitsisivat. Minun ihanteeni olisi se, että joulun alla voisi näistä asioista keskustella, ainakin jos aiheen osalta ollut jonkinlaisia ristiriitoja menneinä vuosina.
Esimerkiksi minä olen kommunikoinut hyvin selvästi tietyille läheisilleni, etten haluaisi ensimmäistäkään tavaralahjaa, ellei sitten jotain ihan tiettyä ja nimettyä (joka tulee oikeasti käyttöön). Jos sellaisessa tilanteessa sitten saakin röykkiön tavaraa, niin myönnän, että kyllä se minua panee suututtamaan. Minusta se kertoo siitä, että toivomustani ei ole haluttu kuunnella tai ottaa huomioon.
"Eikö ole aika itsekästä ja samalla ei-rakentavaa, että toivoo saavansa vain sellaisia lahjoja, joita toivoisi saavansa, olipa ne sitten tavaraa, kissanvahtimista tai kasvi."
Minä en näe, mikä siinä olisi itsekästä, mutta kuten sanottua olen tässä asiassa ihan pattitilanteessa perheeni kanssa (joten selvästi en ymmärrä, miltä koko kuvio heistä tuntuu). Jos saa olla röyhkeä ja pyytää näin toisen ihmisen blogissa, niin minä kuulisin mielelläni, mikä tuossa vaikuttaa itsekkäältä. Ei kai kukaan oikeasti toivo saavansa ei-toivottuja lahjoja? En kysy tätä kiistelläkseni, vaan siksi, että tämä on minulle jokajouluinen murheenkryyni ja tähän olisi kiva saada jokin uusi näkökulma.
"Jos lahja on epätoivottu, tarkoittaa se sitä, ettemme näe siinä mitään hyvää. Aika julmaa minusta."
Minä näen kaikissa lahjoissa sen hyvän puolen, että on haluttu muistaa ja ilahduttaa. Ei-toivottu lahjakaan ei ole sikäli minulle ongelma, että annan sellaiset yleensä heti pois jollekulle toiselle, joka kyseistä kapinetta voisi tarvita. Jos kukaan lähipiiristä ei tarvitse minun ei-toivottuja lahjojani, niin vien ne joulun jälkeen jollekin hyvän tekeväisyyskirpputorille. Ongelma muodostuu siitä, että tämä lienee lahjan antajien mielestä sopimatonta käytöstä ja kiittämätöntä.
Pohjimmainen pulma on minusta kuitenkin se, että minusta sitä turhaa tavaraa ei kannattaisi ostaa, koska sellainen on epäekologista ja kuluttavaa. Minun mielestäni ongelmalahjoja ovat siis lähinnä tavaralahjat. Jos on tiedossa, että lähimmäinen mieluummin ottaisi ekologisemman lahjan (vaikkapa palvelun tai itse askarrellun joulukortin tms.) niin silloin tavaralahjan ostaminen on minusta luontoonkakkaamista.
...ja kun siihen vielä lasketaan päälle se, ettei joululahjojen ostaminen ole kaikille mitään silkkaa iloa vaan osa on kypsää pakkopullaa, niin entistäkin turhemmalta tuntuu, että hampaat irvessä ostettaisin toisille tarpeetonta tavaraa. Eikö voitaisi osoittaa joulumieltä jollakin aivan muulla tavalla, vaikka tapaamisella tai puhelinsoitolla?
Huom. Sari en väitä että sinä olisit mikään hampaat irvessä -ostaja, nämä esimerkit tulivat suoraan omasta elämästä!
Ehkä tätä pitäisi pohtia omassa blogissa, niin en kirjoittelisi tällaisia pitkiä pätkiä toisten blogeihin! Joka tapauksessa hyvää joulunalusmieltä kaikille!
Pyh, "hyvän tekeväisyyskirpputorille"...
VastaaPoista@paulasankelo:
VastaaPoistakommentistasi tuli esille juuri se mità ajattelinkin:
kyse onkin ihmissuhteista, ei lahjoista sinànsà. Minusta on ikàvàà ettà niin moni kokee joulun lahjat niin monimutkaisena pakkopullana. Itse olen itseasiassa tàysin samaa mieltà tavaralahjoista: ostan vain tarkkaan harkitusti jos ylipàànsà ostan.
Olen itsekin joutunut pohtimaan, miksi sinànsà ihanasta asiasta, làheisten muistamisesta, tulee sellainen syyllisyydentuntojen ja turhautumisen vyyhti? Sittemmin olen yrittànyt hyvàksyà anopin epàkàytànnòlliset lahjat kiitollisena ja koko vuoden tuoda esille omaa kantaani. Mutta vaikeaa se on, tottakai.
Kuitenkin luulen lahjojen antamisen olevan kivaa, ja on ikàvàà ettà lahjan antaja tuntee totaalista epàonnistumista, koska ei ymmàrrà saajan tapaa ajatella.
Vàhemmàstàkin menee juhlamieli!
"Itse olen itseasiassa tàysin samaa mieltà tavaralahjoista: ostan vain tarkkaan harkitusti jos ylipàànsà ostan."
VastaaPoistaArvasin minäkin, ettei meidän käytännöt ole välttämättä kaukana toisistaan! Asian hahmotus on vain erilainen.
Mutta tätä mä en lainkaan käsittänyt:
"@paulasankelo:
kommentistasi tuli esille juuri se mità ajattelinkin:
kyse onkin ihmissuhteista, ei lahjoista sinànsà."
Toki on kysymys ihmissuhteista(kin), mutta koen tämän lahja-asian hankalaksi hyvin erilaisissa ihmissuhteissa. En siis usko, että nyt vain projisoin jotain tiettyä ihmissuhdepulmaa joulun lahjaongelmaksi. Viittaan edelleen esimerkkiini siitä, että jos jotakin tavaraa ei tarvitse ja sille ei ole tilaa, niin sitten vain niin on. Ongelma on konkretian tasolla. Myös tarpeettomien taravalahjojen epäekologisuus on tosiasia, eikä liity ihmissuhteisiin mitenkään.
"Kuitenkin luulen lahjojen antamisen olevan kivaa, ja on ikàvàà ettà lahjan antaja tuntee totaalista epàonnistumista, koska ei ymmàrrà saajan tapaa ajatella.
Vàhemmàstàkin menee juhlamieli!"
Nii-in! Siksi minä peräänkuulutinkin sitä kommunikoimista. Minusta kun esimerkiksi "en tarvitse mitään tavaraa, kiitos" on aika selkeä viesti. Sen luulisi itse kunkin ymmärtävän. Mutta kuten sanoit, sitä täytyy pikku hiljaa pitkin vuotta tuoda esiin, eikä silloinkaan onnistuminen ole taattu.