Voi, ikävöin tänä iltana videoita. Tahtoisin katsoa Enoni on toista maata. En tiedä, mitä vanhempani siinä erityisesti näkevät - isä kai vain nauraa herra Hulot'n kömpelyydelle. Mutta kaikki, minkä olen maailmasta oppinut, on kai peräisin tuosta elokuvasta. Olen katsonut sen epäilyksettä satakunta kertaa. On omituista katsoa, kuinka sieltä löytyy kaikki nykyinenkin - modernismin kritiikki, työelämän persoonattomuus huvittavantraagisine yksityiskohtineen, omaperäisyys ja hajamielisyys, ja se ranskalaisen pikkutytön muodostama naisihanne, johon kai täysin tiedostamatta kiinnityin, nostihan Hulot hänelle hattuaan.
En tiedä, oliko temperamenttini sopiva elokuvalle jo ennen sen katsomista, isä väittää minun nauraneen elokuvateatterissa kovaan ääneen sen ensimmäisen kerran katsoessani. Vai kävikö niin, että minusta kasvoi Hulot-nainen elokuvaa tarpeeksi tuijotettuani? Videot ostettiin, kun eno tuli televisiosta, se piti saada videolle. Katsoin videota joka ikinen kerta, kun olin kuumeessa enkä voinut mennä kouluun. Ja kun väsytti, nauratti, itketti tai miten vaan, kun ei ollut ketään, jonka kanssa mennä illalla ulos toivoen, että jotakin tapahtuisi.
Kun vanhempani käyvät täällä, isä purskahtaa nauruun ja sanoo: "Tämähän on kuin herra Hulot'n asunto!" Nyökkään. Siksihän täällä on helppo olla, tietysti. Tällä kömpelyydellä ja tilanteisiin ajautumisella mikään muu ei istuisi yhtä hyvin.
Mutta videioita ei ole. Ei ole kuin Tatin elokuvien musiikki CD:llä. Ei se mitään, osaan sen ulkoa. Makaan pimeässä huoneessa ja kuuntelen sävelmää, joka avaa enon, koirat juoksevat kujilla, pitsiverho heiluu, tuossa säädetään ikkunaa niin, että se heijastaa valon häkkilintuun, joka alkaa laulaa, ja sitten tämä, joka tekee aina surulliseksi - koska se tarkoittaa elokuvan loppua. Lentokone nousee ilmaan. Minulle lentokone on kai ikuisesti surullinen asia - elokuva loppuu sen nousuun. Älä mene, tahtoisin sanoa. Älä. Aja vielä vähän pyörällä ja osta lisää kalaa.
Kun olin viidentoista, kutsuin ystävättäriä katsomaan enoa meille. He pitkästyivät täysin elokuvan aikana, eivät osaanneet nauraa Tatin kanssa. "Eihän siinä edes tapahtunut mitään", sanoi yksikin. Vaikka koira murisi kassista katsovalle hauelle, kulkukoirat juoksivat tietä pitkin, puhelimen luuri jäi riippumaan avoimena kapakan luokse kadulle -
Olen tänäänkin unohtanut puhelimeni koko päiväksi kotiin äänettömälle vaihteelle.
Ajatusten poistomyyntilaari. Kakkoslaatua ja tuotantoon päätymättömiä mallikappaleita ynnä muita kirjavia rättejä maahantuojan varastoista.
tiistai 31. tammikuuta 2006
Empiristin aamiainen
Sussiunakkoon, tilille on tullut rahaa. Avaan aamulla kahdeksalta koneen, tarkistan asian. Viimeinkin banaaneja! Kiskon tanssitunninjälkeiset iltavaatteet päälle - libellulensinisiä aluspaitoja saisi olla tusina - ja kipitän puiston halki Smarketiin. Haalin koriin banaaneja, tattarihiutaleita, soijajugurttia ja muuta luksusta, tomaattejakin talvella. En osaa olla ajattelematta koristani tavaroita liukuhihnalle nostellessani. Että tätä kaikkea, että mutta kuinka kauan. Öljyllä rahdatut banaanit, etaanista tehdyt muovipussit, soijajugurtin ohuen metallikannen nystyräisyys - mikä katoaa ensiksi. Vai nouseeko ensin vesi, peittää Olympialaiturin? Tuleeko talvi, jolloin Sinebrychoffin puistossa ei olekaan liukupintaa, jäätä jota luisua ensin takamuksella, sitten kyljellä ja lopuksi pää menosuuntaan selällään, takinnappien pitoon tuskin luottaa uskaltaen?
Vihellellen aamiainen syntyy luontevasti, kuljettua ensin kotiin yksi auringonnousuinen puisto lintujen säestämänä, punainen kangaskassi iloisenmuhkuraisena ruoasta. Teepannun vastatessa vihellykseeni ryntään keittiöön, uutan väkevän mateen, sekoitan siihen kauramaitoa ja hetken päähänpistosta myös kaakaojauhetta. Tärskyä kaakaota, täytyy sanoa. Ihanaa. Leivälle pestokastiketta ja tomaattiviipaleita, kulhoon tattarihiutaleita ja kauramaitoa.
Enimmäkseen olen laiska ihminen ja syön aamiaisen keittiössä, joskus seisaaltaan, tai sitten työpöydän ääressä. Valkoinen tietokoneeni on pienillä roiskeilla kaiken aikaa. Greippiä, teetä, intialaista kaalikeittoa. Tänään hinataan aamiainen sänkyyn, minikokoiselle vuokraemännälleni mitoitetulle parvelle. Muistattehan Astrid Lindgrenin sen pikkuisen Lotan, jolle ruoka nostettiin korissa? Melkein sillä tavalla.
Nautintoa hieman vähentää kyllä se, että leivän syöminen sängyssä tuottaa seurauksenaan muruja, jotka väijyvät lakanan poimuissa.
Ketä se niin kauheasti silti haittaisi? Huomaan äkisti viettäneeni aikamoista kurinalaisuutta iät ajat. Taidanpa mennä ottamaan toisen leivän. Sitten aloitan työt. Kello on paheelliset yksitoista ja kymmenen.
Ihalainen pyörii päässäni yökuuntelun jäljiltä. Kuvittelin olevani räjähtävä täyskäsi Wagadugun rantakasinolla. Se huvittaa joka kerta. Vaikka todempi on seuraava säe - kuvittelin olevani hypnopoliittinen agentti pelastamassa eläin- ja ihmiskuntaa valkoisen miehen herruudelta.
Ihmettelenpä, missä Wagadugu lienee. Itsekseni, hiuksia korvien taakse sipoen. Ja tuo valkoinen mies - onneksi en ole mies, päivittelen taas kerran. Miehet ovat alttiimpia masentumaan, katkeroitumaan ja niin edelleen. Saan tanssia, vuotaa verta ja nostaa pienempää palkkaa tyytyväisyydestä hyristen. Selviän eroista helpommin, en osaa nettipornoa enkä syyllisyyttä, olen tulevien sotien todennäköisempi uhri.
Tilastollisesti taidan olla aika naisellinen, vaikka hampaankoloissani onkin usein basilikasilppua enkä pidä siivoamisesta. (En tunne yhtään naista, joka pitäisi, erityisemmin.) Kuuntelen Nick Drakeakin aamuisin. "Pink Moon" on hieno kappale.
Olkoon niin. En jaksa miettiä, miksi. Viipyilen aamiaisessa, päivä ei ole lähteä käyntiin koetulosten järjestelyltä.
S-etukortin bonusraha joulukuulta on 10,79. Leikkaan kupongin tyytyväisenä talteen. Hyräilen ja putsaan kaakaoviikset kielellä. Lohi katselee tarkasti eleeni ja lipoo sekin huuliaan, siristää silmiään, julmistelee aavistuksen verran. Nauran kissalle, tuiskautan sen kyljelleen, sen häntä vatkaa. Sitä häiritsee, kun sillä ei ole täällä pienempiä kavereita kurmutettavana, vaan se joutuu itse olemaan pienempi kissa, joka kyljittyy ja ponkaisee pystyyn. Kädelleni se sentään saattaa kostaa: purra. Vaanimme toisiamme kulmien luona.
Vihellellen aamiainen syntyy luontevasti, kuljettua ensin kotiin yksi auringonnousuinen puisto lintujen säestämänä, punainen kangaskassi iloisenmuhkuraisena ruoasta. Teepannun vastatessa vihellykseeni ryntään keittiöön, uutan väkevän mateen, sekoitan siihen kauramaitoa ja hetken päähänpistosta myös kaakaojauhetta. Tärskyä kaakaota, täytyy sanoa. Ihanaa. Leivälle pestokastiketta ja tomaattiviipaleita, kulhoon tattarihiutaleita ja kauramaitoa.
Enimmäkseen olen laiska ihminen ja syön aamiaisen keittiössä, joskus seisaaltaan, tai sitten työpöydän ääressä. Valkoinen tietokoneeni on pienillä roiskeilla kaiken aikaa. Greippiä, teetä, intialaista kaalikeittoa. Tänään hinataan aamiainen sänkyyn, minikokoiselle vuokraemännälleni mitoitetulle parvelle. Muistattehan Astrid Lindgrenin sen pikkuisen Lotan, jolle ruoka nostettiin korissa? Melkein sillä tavalla.
Nautintoa hieman vähentää kyllä se, että leivän syöminen sängyssä tuottaa seurauksenaan muruja, jotka väijyvät lakanan poimuissa.
Ketä se niin kauheasti silti haittaisi? Huomaan äkisti viettäneeni aikamoista kurinalaisuutta iät ajat. Taidanpa mennä ottamaan toisen leivän. Sitten aloitan työt. Kello on paheelliset yksitoista ja kymmenen.
Ihalainen pyörii päässäni yökuuntelun jäljiltä. Kuvittelin olevani räjähtävä täyskäsi Wagadugun rantakasinolla. Se huvittaa joka kerta. Vaikka todempi on seuraava säe - kuvittelin olevani hypnopoliittinen agentti pelastamassa eläin- ja ihmiskuntaa valkoisen miehen herruudelta.
Ihmettelenpä, missä Wagadugu lienee. Itsekseni, hiuksia korvien taakse sipoen. Ja tuo valkoinen mies - onneksi en ole mies, päivittelen taas kerran. Miehet ovat alttiimpia masentumaan, katkeroitumaan ja niin edelleen. Saan tanssia, vuotaa verta ja nostaa pienempää palkkaa tyytyväisyydestä hyristen. Selviän eroista helpommin, en osaa nettipornoa enkä syyllisyyttä, olen tulevien sotien todennäköisempi uhri.
Tilastollisesti taidan olla aika naisellinen, vaikka hampaankoloissani onkin usein basilikasilppua enkä pidä siivoamisesta. (En tunne yhtään naista, joka pitäisi, erityisemmin.) Kuuntelen Nick Drakeakin aamuisin. "Pink Moon" on hieno kappale.
Olkoon niin. En jaksa miettiä, miksi. Viipyilen aamiaisessa, päivä ei ole lähteä käyntiin koetulosten järjestelyltä.
S-etukortin bonusraha joulukuulta on 10,79. Leikkaan kupongin tyytyväisenä talteen. Hyräilen ja putsaan kaakaoviikset kielellä. Lohi katselee tarkasti eleeni ja lipoo sekin huuliaan, siristää silmiään, julmistelee aavistuksen verran. Nauran kissalle, tuiskautan sen kyljelleen, sen häntä vatkaa. Sitä häiritsee, kun sillä ei ole täällä pienempiä kavereita kurmutettavana, vaan se joutuu itse olemaan pienempi kissa, joka kyljittyy ja ponkaisee pystyyn. Kädelleni se sentään saattaa kostaa: purra. Vaanimme toisiamme kulmien luona.
sunnuntai 29. tammikuuta 2006
Äiti amba itkee
Teollisuusvartija harmaissa kiiltäväkankaisissaan sulkee lasiset veto-ovet alasalvoin. Skrullok, sanoo ovi kerrallaan. Cafe Rougessa on punaista ainoastaan tuolit ja nimi. Asiakkaat eivät ole sonnustautuneet nimen vihjeen mukaisesti. Kahvikoneen kurlaus taustoittaa ohiaskeltajien rytmejä, vaimea radio hukkuu tiskin tuolle puolen.
Täysin vapaita penkkejä ei ole. Viereisellä penkillä istuu sotkuinen mies suuren valkean jätesäkin kanssa, samalla penkillä valkohousuinen mies, jota en tahdo katsoa. Jätesäkkimiehen säkki on täynnä pienempiä valkoisia muovikasseja, jotka on solmittu suistaan. Hän tonkii säkkiään, meuhtaa ylös kassin kerrallaan, repii solmun kynsin auki kasvot purppuroittaen, katselee sisustaa, kierittää sitten solmunvaraa ranteen ympärille ja vetäisee pussinsuun tiukemmalle solmulle kätevällä ranneliikkeeellä. Mikä taito! Äkkiä mies nousee, jättää säkin, liikkuu roskikselle pelottavan määrätietoisesti, heittää dramaattisesti jotain valkeaa sinne, kääntyy, ottaa säkkinsä, menee.
Valkea ei ole mennyt roskapöntön aukosta sisään vaan on kimmonnut pellistä lattialle.
Kuitti, ajattelen. Viipyilen hetken, nousen sitten ja kiirehdin valkean luokse, työnnän sormeni siihen kiinni, kurottaen, kumartuen. Se ei tunnu kuitilta. Se on märkä, se on pumpulia. Nostan sen ylös, haistan sitä. Kuvottava visvan haju. Heitän tyrmistyneenä visvapumpulin roskikseen.
Soitan ystävälle, sovimme tapaavamme puolen tunnin kuluttua valoaukon luona. Istun bussin 132 lähtölaiturin luona. Syön salmiakkia. Se takertuu takahampaan liian koveraksi hiottuun muovipaikkaan. Työnnän sormet suuhun, kaivelen salmiakkia hellävaraisesti kolosta, kun tajuan äkkiä, että nämä sormet pitelivät äsken visvaista pumpulia. Kiskaisen sormet suustani ja tuijotan niitä äkäisinä. Etusormen kynnen alla on salmiakkisäikeitä.
132 Friisilänaukiolle. Lapsena ajamme tällä ainakin kerran viikossa. Muistan edelleen ensimmäisen matkan, jonka tällä teemme. Herkkupeppu menee edeltä, kilauttaa rahat kuskille, sanoo lastenlippu ja: "Meneehän tää Matinkylän talliin?" Kuski sanoo: "Ei, ei tämä talliin mene." Vilkaisemme toisiamme hätääntyneinä, olemme kahdeksan. "Mutta äiti sanoi satakolmekymmentäkaksi... se on Nuottaniementie tai jotain", tuherran kuskille itkua. "Kyllä tämä menee talliLLE, mutta ei tallIIN", sanoo kuski. "Kyytiin vaan, tytöt."
En tahdo puhua viiksekkäille miehille pitkiin aikoihin sen jälkeen.
132 aikataulun vieressä on jostain syystä kuva pirteästä naisesta, jolla on mahonginpunaiset hiukset. En tiedä, mikä naisen funktio on. Lasioven takana linjureita sujahtelee. Rooma, Bryssel, Madrid. Brysselissä olin raskaana, muistan äkkiä, aloin itsekin tajuta asiantilan, vaikken tahtonutkaan uskoa siihen, en minä voi, keräsin voimia lääkäriin menemiseen, kaikkiin juniin piti olla paikkalippu, interrailkortilla ei tehnyt paskaakaan, mikään ruoka ei pysynyt vatsassa, viimeisillä rahoilla luotijunalippu ja kolikot automaattiin, josta ostin vatsaa rauhoittavan jugurtin jos tämä kuitenkin olisi vain vatsatauti ja oksensin sen luotijunan kemialliseen vessaan puoli tuntia myöhemmin. Oksennus ja kemikaalit muodostivat kuohuvan vaahtopilven, joka vyöryi pöntöstä lattialle. Tuskin sain kengänkärjet turvaan.
Tukholma, vuosia aiemmin. Bussiterminaalien häly, universaali askelkalke.
Jossain jokin piipittää. Mietin, onko ihmisiä, joille ei käy näin. Jotka eivät huomaa vieneensä suuhun luontevan iloisesti visvapumpulisormia, jotka eivät huomaa olevansa yllättäen raskaana tai eroamassa tai rakastumassa tai univaikeuksissa. Onko ihmisiä, jotka elävät kliinisesti, järkevästi, sotkeentumatta omiin ajatuksiinsa ja ajattelemattomuuteensa? Olen hallin ainut, jolla on punainen takki ja lapaset, musta baskeri, saappaat ja laukku. Olen ainut, jonka laukku on kirjottu peilein ja joka väijyy, pelkää ja jumaloi sisäistä ambaansa Dersu Uzalan saappaissa. Amba, älä vie minua, äläkä pakota minua viemään sinua.
Siirryn valoaukolle, jonka ellipsiin on jo jouduttu virittämään verkko, jonka näen kaltereina. Verkkoon on takertunut kaksi muovista puolen litran colapulloa. Viimeksi verkko ei vielä ollut tässä. Äkkiä tajuan, että en ole vielä siirtänyt erästä puhelinnumeroa puhelimen muistista kalenteriini. Entä jos puhelimeni katoaa? Istun penkille, jäljennän numeron ja hymyilen sille, kun ystävä tulee.
Kerron visvapumpulista ja jätesäkkimiehestä uneksivasti. Hymyilen ja nauran liikaa, tajuan. Sydämeni on liian kevyt, ja vaikka se onkin tottunut sydän, tanssitytön sydän, osaa korjata asentoaan nopeasti ja juosta muun maailman rytmin seinää ylös itsepäisesti ja tahdista eksyttyäänkin kallistaa päätään, hymyillä ja olla sen näköinen kuin olisi vain tekemässä merkittävää sooloa keskellä toisin tahdittavia, katsokaas nyt, minulle on tehty tähän aivan oma piruettisarjani ja enkö hitto vie teekin sen täysin uniikisti, liittyäkseen sitten toisiin, ei se kaikkea sentään kestä. "Käykö sullekin kaiken aikaa noin että huomaat yhtäkkiä olevasi keskellä jotain ällöttävää, ällöttävä asia suussa?" kysyn varmana siitä, että vastaus on myöntävä. Mutta ei. "Ei ikinä", sanoo ystävä, "Voi sua. Vaikka kyllä sulla on varmaan aika hyvä vastustuskyky." Nyökkäilen, kuljemme Long Wallin ohi. "Näen joka yö unta, että saan HIVin", tunnustan. (Mistä? Kamomillateepusseista vai pesupulverista?) "No virukset ovatkin hankalampia kuin bakteerit", myöntää.
Harhailemme ympäriinsä, käymme Cafe Esplanadissa, hänestä nauran kuin noita. "Älä viitsi", valitan. Ex-exäni pitää minua oikeastikin noitana ja jopa esittelee minut sellaisena vieraille ihmisille. Punervat hiukset, kuuluva nauru. Mutta ei se mitään. Hysteerisen levottomien naisten seura tekee kuulemma hyvää. Mutta pian on jo kiire. Liikumme halki tammikuun katujen kohti elokuva-arkistoa ja Anna Magdalena Bachin kronikkaa.
Parvella on kaunista. Rakastan arkiston elokuvateatteri Orionia. Löysin siellä Fellinin maailman, istuin hiirenhiljaa ja kämmenet hioten kaikki ne läpi. Silloin taisin itkeä elokuvissa ensimmäistä kertaa. Toivon Bachin rauhoittavan oloani. Bach ei ainakaan itketä, ajattelen. Mutta kuinka käykään. Anna Magdalena kertoo lakonisella äänellä kolmesta lapsesta, jotka he olivat juuri menettäneet, ja sitten kuoro alkaa lauluu yskähtävän lohtumusiikin Kyrie Eleisonia vääränä tulkintana, mutta yhtäkaikkisesti lohtumusiikkina.
Ja katso, tapahtuu ihme: äiti amba itkee punaisella tuolillaan istuen, pyyhkii valuvaa kajalia ja räkää.
"Älä välitä", kuiskuttelen ystävälle, "anteeksi, tämä on varmasti vain jotain hormonaalista..." Niin, hormonaalista. Koirankoulutusoppaassa sanotaan, ettei narttukoiraa saa kiima-aikana kouluttaa lainkaan, koska se mieltää silloin pyynnöt kenties aivan omalaatuisesti ja sekoittaa lisäksi koulutushallin urostenkin pääkopat. Mietin, ohimennen ja liikuttavalla suurpiirteisyydellä, miten on mahdollista, että ihmisen kaltainen jatkuvakiimainen eläinlaji on saattanut rakentaa elokuvateatterin, kuvata filmit ja säveltää tuollaisen musiikin - osaamatta lakata samalla itkemistä. Eihän ihmisen pitäisi koskaan tehdä mitään, paitsi vanhuksena ja lapsena, koska kaikki mieltyy oudosti viisitoistavuotiaasta kuusikymmentävuotiaaksi.
Pian musiikki vaihtuu iloisemmaksi, taivun ja heilun liikuttuneena, kyyneleet kadottaneena, soin taas toiveikkuutta ja iloa, selviämistä ja kevään tulemista. Kun tulen kotiin, Lohi juoksee minua vastaan ja huutaa kovalla äänellä kurkurkur.
Rakas harmaa palloni, avaan kädet, hellin kissan läpi nuolevin kämmenin.
Äiti amba sisälläni rauhottuu, lakkaa juonimasta häkin salpaa tuijottaen, sen häntä tyyntyy, se huokaa, laskee päänsä tassuilleen. Katson vesi- ja ruoka-astian, putsaan vessasta paakut. Kävelen huoneesta toiseen, sidon hiukseni uudelleen kiinni. On ilta, käytävä nukkumaan. Vielä kamomillateetä - ja on paras kirjata vielä, koska huomenna en enää voi, että itkeminen, joka johtuu liikutuksesta, ei ole yhtään sen vaikeammin häädettävissä, vaikka päällä olisikin libellulensininen aluspaita ja vadelmanpunaiset rintaliivinolkaimet, jotka näkyvät venepääntiestä muistuttaen, että kirkkaita värejä on.
Ettei kaikki olisi tammikuunmustaa venepääntievillapaitaa - että olisi sumunharmaata, udunharmaata, libellulensinistä, vesiputouksenvihreää, vadelmanpunaista, appelsiininoranssia, terrakottaista, säkenöivää mustarastaanmustaa, riikinkukonsinistä, lehmuksennupunvihreää, kuparipatinanvihreää, kultaista, hopeista, äiti amban veren punaista, äiti amban ikenien vesimeloninpunervaa, ja äiti amban turkin juovikasta, varoittavaa, ikään kuin tiikerin tarvitsisi hyönteisen tavoin ilmoittaa tai feikata väreillään olevansa myrkyllinen, satuttava olento. Että se vain sulautuisi puiden ja risujen joukkoon... arka amba.
Olen nähnyt tiikerin hyrisevän onnesta ja kyöhnäävän hoitajan rapsuttaessa, se oli Wienin eläintarhassa, samalla matkalla jolla oksensin Pariisissa, Lontoossa, kanaalilaivoilla, Brysselissä ja junassa Brysselistä pois, Tanskassa, Ruotsissa, Viking Linella. (Viking Linella prostituoitu oksensi viereiseen lavuaariin spermaa. Oksensin uudestaan, sappinesteetkin.) Tiikeri vaikutti hieman takkuiselta ja höperöltä sillä tavalla käyttäytyessään. Häkki oli pieni, kalterit vahvat. Lapset kirkuivat ja söivät tikkunekkuja, kevään valo oli armoton. Rinteen päältä ravintolasta sai hyviä perunaknödeleitä. Oli karnevaaliaika.
Olimme matkalla kohti Venetsian karnevaaleja, jotka olivat pettymys, vesitetty versio suomalaisesta vapusta. Emme nähneet samettipäärmättyjä asuja. Sen sijaan kanaaleita pitkin vedettiin lautalla uusia italialaisia automalleja ja räikeät tekokuitujokerit vilkuttelivat naamiot kasvoillaan autojen luota, veden yltä. Teinit dokasivat mehukattiviiniä, bajamajoista meni putki suoraan kanaaliin. Nukuimme kolmin huoneessa, kaksi filosofimiestä ja minä. Venetsiassa ihmettelin vasta, miksi ihmeessä voin niin pahoin viinistä, miksi nousuhumala saa minut läähättämään ja jalat raskaiksi, miksi laskuhumala ei tunnu menevän ollenkaan ohi.
Sen matkan jälkeen en ole syönyt lihaa.
Enkä ajatellut tiikereitä, komeettahiuksista naista enkä jalkojani kavioina. En ennen viime lokakuuta, jolloin kaikki alkoi repeytyä kappaleiksi: lukko, kalterit, betoni. Juon kamomillateetä, olen tyyni ja kehräävä, Lohi kehrää sylissäni. Odotan, että asiat liikahtavat johonkin suuntaan. Ilta on hyvä aika kirjoittaa, maailma kaunis, rauhallinen. Suruni ovat pieniä, syliinmahtuvia, helposti nukutettavia.
Tarvitaan vain yksi harmaa kolli.
Täysin vapaita penkkejä ei ole. Viereisellä penkillä istuu sotkuinen mies suuren valkean jätesäkin kanssa, samalla penkillä valkohousuinen mies, jota en tahdo katsoa. Jätesäkkimiehen säkki on täynnä pienempiä valkoisia muovikasseja, jotka on solmittu suistaan. Hän tonkii säkkiään, meuhtaa ylös kassin kerrallaan, repii solmun kynsin auki kasvot purppuroittaen, katselee sisustaa, kierittää sitten solmunvaraa ranteen ympärille ja vetäisee pussinsuun tiukemmalle solmulle kätevällä ranneliikkeeellä. Mikä taito! Äkkiä mies nousee, jättää säkin, liikkuu roskikselle pelottavan määrätietoisesti, heittää dramaattisesti jotain valkeaa sinne, kääntyy, ottaa säkkinsä, menee.
Valkea ei ole mennyt roskapöntön aukosta sisään vaan on kimmonnut pellistä lattialle.
Kuitti, ajattelen. Viipyilen hetken, nousen sitten ja kiirehdin valkean luokse, työnnän sormeni siihen kiinni, kurottaen, kumartuen. Se ei tunnu kuitilta. Se on märkä, se on pumpulia. Nostan sen ylös, haistan sitä. Kuvottava visvan haju. Heitän tyrmistyneenä visvapumpulin roskikseen.
Soitan ystävälle, sovimme tapaavamme puolen tunnin kuluttua valoaukon luona. Istun bussin 132 lähtölaiturin luona. Syön salmiakkia. Se takertuu takahampaan liian koveraksi hiottuun muovipaikkaan. Työnnän sormet suuhun, kaivelen salmiakkia hellävaraisesti kolosta, kun tajuan äkkiä, että nämä sormet pitelivät äsken visvaista pumpulia. Kiskaisen sormet suustani ja tuijotan niitä äkäisinä. Etusormen kynnen alla on salmiakkisäikeitä.
132 Friisilänaukiolle. Lapsena ajamme tällä ainakin kerran viikossa. Muistan edelleen ensimmäisen matkan, jonka tällä teemme. Herkkupeppu menee edeltä, kilauttaa rahat kuskille, sanoo lastenlippu ja: "Meneehän tää Matinkylän talliin?" Kuski sanoo: "Ei, ei tämä talliin mene." Vilkaisemme toisiamme hätääntyneinä, olemme kahdeksan. "Mutta äiti sanoi satakolmekymmentäkaksi... se on Nuottaniementie tai jotain", tuherran kuskille itkua. "Kyllä tämä menee talliLLE, mutta ei tallIIN", sanoo kuski. "Kyytiin vaan, tytöt."
En tahdo puhua viiksekkäille miehille pitkiin aikoihin sen jälkeen.
132 aikataulun vieressä on jostain syystä kuva pirteästä naisesta, jolla on mahonginpunaiset hiukset. En tiedä, mikä naisen funktio on. Lasioven takana linjureita sujahtelee. Rooma, Bryssel, Madrid. Brysselissä olin raskaana, muistan äkkiä, aloin itsekin tajuta asiantilan, vaikken tahtonutkaan uskoa siihen, en minä voi, keräsin voimia lääkäriin menemiseen, kaikkiin juniin piti olla paikkalippu, interrailkortilla ei tehnyt paskaakaan, mikään ruoka ei pysynyt vatsassa, viimeisillä rahoilla luotijunalippu ja kolikot automaattiin, josta ostin vatsaa rauhoittavan jugurtin jos tämä kuitenkin olisi vain vatsatauti ja oksensin sen luotijunan kemialliseen vessaan puoli tuntia myöhemmin. Oksennus ja kemikaalit muodostivat kuohuvan vaahtopilven, joka vyöryi pöntöstä lattialle. Tuskin sain kengänkärjet turvaan.
Tukholma, vuosia aiemmin. Bussiterminaalien häly, universaali askelkalke.
Jossain jokin piipittää. Mietin, onko ihmisiä, joille ei käy näin. Jotka eivät huomaa vieneensä suuhun luontevan iloisesti visvapumpulisormia, jotka eivät huomaa olevansa yllättäen raskaana tai eroamassa tai rakastumassa tai univaikeuksissa. Onko ihmisiä, jotka elävät kliinisesti, järkevästi, sotkeentumatta omiin ajatuksiinsa ja ajattelemattomuuteensa? Olen hallin ainut, jolla on punainen takki ja lapaset, musta baskeri, saappaat ja laukku. Olen ainut, jonka laukku on kirjottu peilein ja joka väijyy, pelkää ja jumaloi sisäistä ambaansa Dersu Uzalan saappaissa. Amba, älä vie minua, äläkä pakota minua viemään sinua.
Siirryn valoaukolle, jonka ellipsiin on jo jouduttu virittämään verkko, jonka näen kaltereina. Verkkoon on takertunut kaksi muovista puolen litran colapulloa. Viimeksi verkko ei vielä ollut tässä. Äkkiä tajuan, että en ole vielä siirtänyt erästä puhelinnumeroa puhelimen muistista kalenteriini. Entä jos puhelimeni katoaa? Istun penkille, jäljennän numeron ja hymyilen sille, kun ystävä tulee.
Kerron visvapumpulista ja jätesäkkimiehestä uneksivasti. Hymyilen ja nauran liikaa, tajuan. Sydämeni on liian kevyt, ja vaikka se onkin tottunut sydän, tanssitytön sydän, osaa korjata asentoaan nopeasti ja juosta muun maailman rytmin seinää ylös itsepäisesti ja tahdista eksyttyäänkin kallistaa päätään, hymyillä ja olla sen näköinen kuin olisi vain tekemässä merkittävää sooloa keskellä toisin tahdittavia, katsokaas nyt, minulle on tehty tähän aivan oma piruettisarjani ja enkö hitto vie teekin sen täysin uniikisti, liittyäkseen sitten toisiin, ei se kaikkea sentään kestä. "Käykö sullekin kaiken aikaa noin että huomaat yhtäkkiä olevasi keskellä jotain ällöttävää, ällöttävä asia suussa?" kysyn varmana siitä, että vastaus on myöntävä. Mutta ei. "Ei ikinä", sanoo ystävä, "Voi sua. Vaikka kyllä sulla on varmaan aika hyvä vastustuskyky." Nyökkäilen, kuljemme Long Wallin ohi. "Näen joka yö unta, että saan HIVin", tunnustan. (Mistä? Kamomillateepusseista vai pesupulverista?) "No virukset ovatkin hankalampia kuin bakteerit", myöntää.
Harhailemme ympäriinsä, käymme Cafe Esplanadissa, hänestä nauran kuin noita. "Älä viitsi", valitan. Ex-exäni pitää minua oikeastikin noitana ja jopa esittelee minut sellaisena vieraille ihmisille. Punervat hiukset, kuuluva nauru. Mutta ei se mitään. Hysteerisen levottomien naisten seura tekee kuulemma hyvää. Mutta pian on jo kiire. Liikumme halki tammikuun katujen kohti elokuva-arkistoa ja Anna Magdalena Bachin kronikkaa.
Parvella on kaunista. Rakastan arkiston elokuvateatteri Orionia. Löysin siellä Fellinin maailman, istuin hiirenhiljaa ja kämmenet hioten kaikki ne läpi. Silloin taisin itkeä elokuvissa ensimmäistä kertaa. Toivon Bachin rauhoittavan oloani. Bach ei ainakaan itketä, ajattelen. Mutta kuinka käykään. Anna Magdalena kertoo lakonisella äänellä kolmesta lapsesta, jotka he olivat juuri menettäneet, ja sitten kuoro alkaa lauluu yskähtävän lohtumusiikin Kyrie Eleisonia vääränä tulkintana, mutta yhtäkaikkisesti lohtumusiikkina.
Ja katso, tapahtuu ihme: äiti amba itkee punaisella tuolillaan istuen, pyyhkii valuvaa kajalia ja räkää.
"Älä välitä", kuiskuttelen ystävälle, "anteeksi, tämä on varmasti vain jotain hormonaalista..." Niin, hormonaalista. Koirankoulutusoppaassa sanotaan, ettei narttukoiraa saa kiima-aikana kouluttaa lainkaan, koska se mieltää silloin pyynnöt kenties aivan omalaatuisesti ja sekoittaa lisäksi koulutushallin urostenkin pääkopat. Mietin, ohimennen ja liikuttavalla suurpiirteisyydellä, miten on mahdollista, että ihmisen kaltainen jatkuvakiimainen eläinlaji on saattanut rakentaa elokuvateatterin, kuvata filmit ja säveltää tuollaisen musiikin - osaamatta lakata samalla itkemistä. Eihän ihmisen pitäisi koskaan tehdä mitään, paitsi vanhuksena ja lapsena, koska kaikki mieltyy oudosti viisitoistavuotiaasta kuusikymmentävuotiaaksi.
Pian musiikki vaihtuu iloisemmaksi, taivun ja heilun liikuttuneena, kyyneleet kadottaneena, soin taas toiveikkuutta ja iloa, selviämistä ja kevään tulemista. Kun tulen kotiin, Lohi juoksee minua vastaan ja huutaa kovalla äänellä kurkurkur.
Rakas harmaa palloni, avaan kädet, hellin kissan läpi nuolevin kämmenin.
Äiti amba sisälläni rauhottuu, lakkaa juonimasta häkin salpaa tuijottaen, sen häntä tyyntyy, se huokaa, laskee päänsä tassuilleen. Katson vesi- ja ruoka-astian, putsaan vessasta paakut. Kävelen huoneesta toiseen, sidon hiukseni uudelleen kiinni. On ilta, käytävä nukkumaan. Vielä kamomillateetä - ja on paras kirjata vielä, koska huomenna en enää voi, että itkeminen, joka johtuu liikutuksesta, ei ole yhtään sen vaikeammin häädettävissä, vaikka päällä olisikin libellulensininen aluspaita ja vadelmanpunaiset rintaliivinolkaimet, jotka näkyvät venepääntiestä muistuttaen, että kirkkaita värejä on.
Ettei kaikki olisi tammikuunmustaa venepääntievillapaitaa - että olisi sumunharmaata, udunharmaata, libellulensinistä, vesiputouksenvihreää, vadelmanpunaista, appelsiininoranssia, terrakottaista, säkenöivää mustarastaanmustaa, riikinkukonsinistä, lehmuksennupunvihreää, kuparipatinanvihreää, kultaista, hopeista, äiti amban veren punaista, äiti amban ikenien vesimeloninpunervaa, ja äiti amban turkin juovikasta, varoittavaa, ikään kuin tiikerin tarvitsisi hyönteisen tavoin ilmoittaa tai feikata väreillään olevansa myrkyllinen, satuttava olento. Että se vain sulautuisi puiden ja risujen joukkoon... arka amba.
Olen nähnyt tiikerin hyrisevän onnesta ja kyöhnäävän hoitajan rapsuttaessa, se oli Wienin eläintarhassa, samalla matkalla jolla oksensin Pariisissa, Lontoossa, kanaalilaivoilla, Brysselissä ja junassa Brysselistä pois, Tanskassa, Ruotsissa, Viking Linella. (Viking Linella prostituoitu oksensi viereiseen lavuaariin spermaa. Oksensin uudestaan, sappinesteetkin.) Tiikeri vaikutti hieman takkuiselta ja höperöltä sillä tavalla käyttäytyessään. Häkki oli pieni, kalterit vahvat. Lapset kirkuivat ja söivät tikkunekkuja, kevään valo oli armoton. Rinteen päältä ravintolasta sai hyviä perunaknödeleitä. Oli karnevaaliaika.
Olimme matkalla kohti Venetsian karnevaaleja, jotka olivat pettymys, vesitetty versio suomalaisesta vapusta. Emme nähneet samettipäärmättyjä asuja. Sen sijaan kanaaleita pitkin vedettiin lautalla uusia italialaisia automalleja ja räikeät tekokuitujokerit vilkuttelivat naamiot kasvoillaan autojen luota, veden yltä. Teinit dokasivat mehukattiviiniä, bajamajoista meni putki suoraan kanaaliin. Nukuimme kolmin huoneessa, kaksi filosofimiestä ja minä. Venetsiassa ihmettelin vasta, miksi ihmeessä voin niin pahoin viinistä, miksi nousuhumala saa minut läähättämään ja jalat raskaiksi, miksi laskuhumala ei tunnu menevän ollenkaan ohi.
Sen matkan jälkeen en ole syönyt lihaa.
Enkä ajatellut tiikereitä, komeettahiuksista naista enkä jalkojani kavioina. En ennen viime lokakuuta, jolloin kaikki alkoi repeytyä kappaleiksi: lukko, kalterit, betoni. Juon kamomillateetä, olen tyyni ja kehräävä, Lohi kehrää sylissäni. Odotan, että asiat liikahtavat johonkin suuntaan. Ilta on hyvä aika kirjoittaa, maailma kaunis, rauhallinen. Suruni ovat pieniä, syliinmahtuvia, helposti nukutettavia.
Tarvitaan vain yksi harmaa kolli.
Vastaa haasteeseen puolipukeissaan
Maailma on yllätyksiä täynnä.
LL on haastanut minut... minun pitää kertoa, mitä on ylläni, ja pompottaa haastetta eteenpäin. Hauskinta on, että hän muistaa sanoa, että tämä on vain meemi, ei minkään perverssin stalkerin juttu. Emmekö me kaikki muka ole perverssejä stalkereita?
Koska on aamu, sunnuntai, kello kahdeksan neljätoista, kun nämä sanat lyön, ylläni on yöpaita. Se on valkoinen, läpikuultava ja kaunis, harsonohutta puuvillaa. Voin linkittää toisenkin kuvan. Ei se siinä kunnolla näy, ja hyvä niin. Koska se näkyy myös läpi. Siihen on kirjailtu valkoisella langoilla kukkia, edessä on kolme nappia siltä varalta, että joku tahtoo käyttää yöpaitaa, joka on napaan saakka auki. Helma on likipitäen nilkkoihin, hihoissa kiristysnauhat kyynärpään ja ranteen kohdalla. Vaikka yöpaita on intialainen, yleisvaikutelma on viktoriaaninen.
Mikä tietenkin sopii perverssiin stalkeriuteen paremmin kuin hyvin!
Yöpaita on revennyt sekä edestä että takaa kaula-aukon tuntumasta. Kangas on hyvin hauras eikä oikein kestä aamuisia tanssikohtauksiani. Tadaa - kädet sivuille, pari piruettia saa seurakseen ikävän kräts-äänen. Kursin repeämät käsin kiinni punaisella tai mustalla ompelulangalla. Koska olen suurpiirteinen ja hyväsydäminen, parsimukset ovat minusta vain luonteikkaita.
Ainut kerta, kun olen pukeutunut yöpaitaani julkisesti, on ollut Dodon naamiaisissa. Silloin olin jumalatar Kybele. Leijoniani olivat koirat, tietysti.
Heitän pallon eteenpäin Matille, jonka vaatekaappiesittelyä emme ole ennen vielä kuulleetkaan - piposta on vaan kerrottu mutta se onkin aika hieno; Välittäjälle jonka vakuuttelut tätiydestään eivät aina vakuuta mua; kestävästä materialismista kirjoittaneelle Svenille jonka tiedän pitävän avaimia taskussaan; suloiselle Eevalle, runomuodossa käsiteltäväksi tietysti... ja sitten vielä iloiselle Valpurille!
Nyt perverssi stalker lipeää kyllä tästä töihinsä...
Mitähän seuraavaksi? Jos tämä ei ole banaalia karnevaalia, ei sitten mikään.
LL on haastanut minut... minun pitää kertoa, mitä on ylläni, ja pompottaa haastetta eteenpäin. Hauskinta on, että hän muistaa sanoa, että tämä on vain meemi, ei minkään perverssin stalkerin juttu. Emmekö me kaikki muka ole perverssejä stalkereita?
Koska on aamu, sunnuntai, kello kahdeksan neljätoista, kun nämä sanat lyön, ylläni on yöpaita. Se on valkoinen, läpikuultava ja kaunis, harsonohutta puuvillaa. Voin linkittää toisenkin kuvan. Ei se siinä kunnolla näy, ja hyvä niin. Koska se näkyy myös läpi. Siihen on kirjailtu valkoisella langoilla kukkia, edessä on kolme nappia siltä varalta, että joku tahtoo käyttää yöpaitaa, joka on napaan saakka auki. Helma on likipitäen nilkkoihin, hihoissa kiristysnauhat kyynärpään ja ranteen kohdalla. Vaikka yöpaita on intialainen, yleisvaikutelma on viktoriaaninen.
Mikä tietenkin sopii perverssiin stalkeriuteen paremmin kuin hyvin!
Yöpaita on revennyt sekä edestä että takaa kaula-aukon tuntumasta. Kangas on hyvin hauras eikä oikein kestä aamuisia tanssikohtauksiani. Tadaa - kädet sivuille, pari piruettia saa seurakseen ikävän kräts-äänen. Kursin repeämät käsin kiinni punaisella tai mustalla ompelulangalla. Koska olen suurpiirteinen ja hyväsydäminen, parsimukset ovat minusta vain luonteikkaita.
Ainut kerta, kun olen pukeutunut yöpaitaani julkisesti, on ollut Dodon naamiaisissa. Silloin olin jumalatar Kybele. Leijoniani olivat koirat, tietysti.
Heitän pallon eteenpäin Matille, jonka vaatekaappiesittelyä emme ole ennen vielä kuulleetkaan - piposta on vaan kerrottu mutta se onkin aika hieno; Välittäjälle jonka vakuuttelut tätiydestään eivät aina vakuuta mua; kestävästä materialismista kirjoittaneelle Svenille jonka tiedän pitävän avaimia taskussaan; suloiselle Eevalle, runomuodossa käsiteltäväksi tietysti... ja sitten vielä iloiselle Valpurille!
Nyt perverssi stalker lipeää kyllä tästä töihinsä...
Mitähän seuraavaksi? Jos tämä ei ole banaalia karnevaalia, ei sitten mikään.
lauantai 28. tammikuuta 2006
Ihmeistä ja enteistä
Tämä aamu on kaunis. Aurinko silaa Tähtitorninmäen puut keväästi, kun narautan tähtiportin auki ja talutan Ainottaren jääkuhmuraiselle kadulle. Rakastan jokaisen pienen yksityiskohdan maisemassa läpi. Vähältä pitää, ettei tule kesä saman tien. Matkaan - hengitys höyryää, punainen takkini lämmittää kehoa, kyyneleet pulppuavat tuulesta. Pyörä tottelee pientäkin painonsiirtoa istuinluulta toiselle, kaartaa täsmällisesti, vastaa oikuttelematta päkiöideni painalluksiin ja tien epätasaisuuteen. Opin siltä koko ajan lisää siitä, miten voi elää täysin vastaanottavaisesti.
Älkää tulko sanomaan, ettei animismi ole mahdollista.
Töölönlahdella pyörätie on hirveä muhju. Survon Ainotarta eteenpäin kaikin keinoin. Hangella seisoo hahmo, joka kutsuu minua tällä nimellä. "Veloena!" Heiluttaa. Koska on kiire, heilautan vain epämääräisesti kättäni eteenpäin syöksyessäni. Tervehdin sinut lopullisesti vasta nyt, kuka sitten oletkin, kirjaimin. En kai totu ikinä siihen, että ihmiset kutsuvat minua tällä nimellä. Millään nimellä, oikeastaan. Nimet ovat muuta tarkoitusta varten - jotta jokin kolmas tietäisi, kenestä tai kenelle puhutaan.
Ja minne kiirehdin? Töihin, tietysti. Liikennevaloissa odottaessani, edelleen huudosta hämmentyneenä, läähättäen ja hiuksenpäitä neulebaskerin alle tunkiessani mietin, kuinka auvoista olisikaan, jos kirjaston ovet voisivat olla auki koko yön ja me hoitajat tulisimme rauhallisesti koko matkan, ehtisimme kuvata kaiken tarpeellisen matkalta. Nyt en ehdi kuvata mitään, en edes puistovoimistelijoita lumella, muurin suojassa, mustine anorakkeineen. Enkä pysähtyä juttelemaan sille, joka huutaa. Äiti tolkuttaa lapsuudesta saakka samaa: ihmiset eivät arvosta mitään, mikä ei ole heidän omaansa, he tuhoavat sen, eivät pidä siitä huolta, katso vaikka Neuvostoliittoa, on paras äänestää Kokoomusta. Väitän vastaan edelleen. Mikään ei ole omaani, paitsi ehkä pyörä. Pidän monista muista asioista parempaa huolta kuin Ainottaresta. Kehosta, esimerkiksi. Ulkoilutan sitä säännöllisesti, vien sen tanssimaan ja venymään, oivaltamaan itseään, säännöstelen sille hyviä vaikutteita ja sopivasti dekadenssia.
"Tapahtui jotakin ihmeellistä", kirjoitan ystävälle heti kirjaston hämärään livahdettuani. "Joku tunnisti Veloenan." Sitten pysähdyn miettimään. Ihmeellistä -
Sanon monia asioita ihmeellisiksi tai ihmeiksi. Ihmeitä tai ihmeellisiä ovat esimerkiksi se, miten daturan kukka avautuu, tai siperianunikon, pilvinen sää, ennennäkemättömän ilmeen puhkeaminen ainutkertaisille kasvoille, teekupin pohjalta löytyvä silmäripsi, kirje jossa käsitellään samaa asiaa jota olen miettinyt edellisen viikon, halkeama parveni kaartuvassa katossa, se kuinka jalat oppivat tanssin päätä paremmin ja kädet antautuvat improvisoimaan jalkojen innoittamina, kevät ylipäänsä, kesän lämmön hellyys, puiston lumisuus johon painuu kulun jälkijono, tuulisen rantalehdon eripaksuisten oksien toisistaan poikkeavat heijausrytmit, vauvan hymy johon ei voi olla vastaamatta, äkisti ja täysin järjettömästi onnelliseksi tuleminen juuri silloin kun pitäisi olla huolesta ja varovaisuudesta varpaillaan sähisten ja sylkien perääntymässä.
On aika surullista, että joudun sanomaan noita asioita ihmeellisiksi. Se kertoo siitä, mitä mielestäni normaali, vakio tai muu sellainen on. Sisätila tai artefaktien täyttämä katu, funktionaalinen, pelkistetty, kiireinen, ihmisen tapauksessa välinpitämätön, ilmeetön, eleetön, salaileva, formaali, puolusteleva.
Olen miettinyt jo muutaman päivän Darwinin oivallusta. Sitä, tajusivatko Darwinin vastustajat sen, kuinka järisyttävä tämän ajatus oli. Huomiota kiinnitettiin kai liikaa siihen, että ihminen polveutuu muista eläimistä, ja on eläin itsekin. Maallikoille myytiin spencerläinen tulkinta, jossa elämä on taistelua kynnet ja hampaat verissä. Kropotkinin tulkinnasta, joka on kyllä sekin liioiteltu, joskin toiseen suuntaan ja sikäli voisi tasapainottaa spencerläistä näkökantaa, ei puhuttu niin paljon. Kropotkin, Dewey, de Waal, Mead, lisään epäröiden Damasion tähän... tajusivatko nuo ihmiset, että tässä sanotaan paitsi, että ihminen on eläin, myös se, että ihminen on ympäristöönsä sopeutuva ja sitä muokkaamaan pyrkivä eläin? Ettei meidän yhdyskunnillamme ole mitään sen suurempaa oikeutusta kuin mangustien tai harakoidenkaan? Kun jumalat lastattiin autoon ja vietiin enintään kahdeksan tunnin päässä sijaitsevaan teurastamoon, jonka pihalla ne haistelivat levottomasti veren aromia, jotain suurta oli tapahtumassa. Virastoista ja kaupungintaloista ei enää tehty jumalallisen armon ja älyn monumentteja, niistä tehtiin nyt rationaalisuuden, ihmeettömyyden monumentteja. Ne myös näyttävät siltä.
Jos en kaipaakaan jumalia, kaipaan kyllä vanhojen rakennusten sielukkuutta.
En näe Töölön taloja osoituksena suuresta jumalallisesta älystä niiden ohi pyöräillessäni, en ihmeinä. Ne ovat jonkinlaisia yrityksiä kiteyttää, konkretisoida karvattomuutemme talvessa. Turvaa, ne sanovat, lämpöä, pysyvyyttä, pakopaikkoja. Katselen arkkitehtuurin eläimenä kiitäessäni sen ohi Ainottarella, apinankekseliäästi välitetyllä lihasvoimalla.
En osaa modernia alkuunkaan. Toveri Timon kanssa käyty arkkitehtuurikeskustelu alkaa aina jaanata samaa rataa. Hän kertoo, kuinka suomalaiset pitävät pelkistetystä, kuinka kulttuuriimme kuuluu tietty puritaanisuus, perisynti, kuinka tähän kaikkeen ei käy tuoksu ja dekoraatio, sensuaalisuus ja värivalot, kuinka sellainen on meille liian kitsch. En kuulu meihin, vaikka olenkin suomalainen, vituttaa moinen karsinointi. (En kestä oikein suomalaista kirjallisuuttakaan, nui nui nui, kurjanharmaata, pieniä eleitä. Poikkeus on Willy Kyrklundin Solange. Kyrklund taisi kirjoittaa Ruotsissa vaikka on syntynyt Helsingissä kuten minäkin. Solangenainen ei ole minkäänmaalainen vaan universaali, puhuu veloenischia sujuvasti.) Tekee mieli nakkoa lautaset keittiön lattialle yksi kerrallaan. Räks, räks, räks, räks - en muista tarkalleen, montako lautasta kaapissa on, ne ovat vuokraemännän, joten hillitsen mieleni ja sanon vain raivostuneesti. Sitä paitsi keramiikan polttaminen ei ole seurannaisvaikutukseton - uunien on oltava kivitavaralautasille reippaasti yli tuhatasteinen, en halua tukea kasvihuoneilmiötä muutaman mielenliikutuksen takia ja niin edelleen.
Liikutus on oleellinen sana, ymmyrtääkseni takaisin ihmeellisyyteen. Kun tarkastelen sitä, mitä pidän ihmeellisenä, huomaan listaavani asioita, joita pidän liikuttavina, jotka liikuttavat minua. Järkytyn huomiosta tarpeettoman paljon. Onko todellakin niin, että ajattelen, etteivät asiat, prosessit, oliot normaalisti liikuta minua? Kyky liikuttua on mielestäni tärkein hyvän eläimen tuntomerkki. Ei ole mahdollista olla hyvä ihminen olematta hyvä eläin ensin.
Tiedän olevani varsin hyvä liikuttumaan kohtalotovereihini verrattuna, puhun sujuvasti solangischia. Mutta ehkä voisin liikuttua niin paljon, että jokin päivä kutsuisin ihmeeksi niitä asioita, jotka eivät saa minua pois tolaltani?
Varmasti tämä olisi mielenterveydelle tuhoisaa. Eiköhän ohimenemisellä ole funktionsa. En ryhdy romantikoksi, animismi riittäköön.
Tässä kohden kirjoitus saavuttaa eräänlaisen taitekohdan ja alkaa liukua kohti toista lausetta, toista teemaa. Jos silmäsi ovat jo väsyneet, voit lukea lopun myöhemmin. Mielessäni nämä kaksi teemaa liittyvät yhteen, mutta en kykene sanallistamaan niiden yhteyttä. Tiedän vain, että alkaessani ajatella toista toinenkin pian kipaisee luokseni ja kyöhnää ovenpielessä sormet hameenkauluksen alla, kontrapostossa olalla seinään nojaten, toinen kavio viehättävästi vain kärjestään maata koskien, kunnes sillekin riittää aikaa ja silityksiä. Koska olen kärsimätön, kirjoitan tämän ylös nyt, etten unohtaisi heti.
Tuo toinen aihe on enne tai enteet. Käyn eräs päivä kiinnostavan keskustelun eräässä toimessani minuun kollegiaalisesti suhteutuvan keski-ikäisen naisen kanssa. Hän ilmoittaa kokeneensa enteen. Se on mullistanut hänen maailmansa, hän ei tiedä, pitäisikö hänen nyt tulla uskoon tai jotakin. (Kiinnitä huomiosi verbikonditionaaliin pitäisi.)
Silitän naisen kättä eikä hän tiedä, kiskaistako sen pois ulottuviltani. Ihmiset vaivaantuvat tunkeutumisestani tilaan. Hän on myös kovin hermostunut intiimistä aiheesta, tahtoo puhua siitä kanssani, koska on saanut päähänsä, että olen paitsi kollega, myös filosofina pätevä neuvomaan häntä. Koetan selittää, etten ole filosofi - niin voidaan sanoa vain kuolleesta; samoin on mielestäni attribuuttien nero, pyhimys, onnellinen kohdalla - mutta että ehkä silti osaan auttaa, vaikken lainkaan pätevä olisikaan. En pysty neuvomaan, mutta ehkä kuuntelemaan ja kertomaan tarinan. Filosofitkin kertovat tarinoita vielä eläessään, mutta tarinani ei ole erityisen filosofinen.
Naisen oma tarina on tavanomainen. Joku on kuollut, ja kuolemaa edeltävänä päivänä on tapahtunut paljon sellaista, mitä nainen ei osaa selittää muuten kuin enteinä tuosta kuolemasta. Olen kuullut tämän juonirakenteen niin useasti, että arvaan sen jo ennen kuin nainen alkaa kertoa yksityiskohtia tarkemmin. Ennetarinoissa on kiinnostavaa, kuinka niitä kerrottaessa enteiden yksityiskohdat koetaan selvästi merkityksellisiksi, ikään kuin tarinan todentaviksi, kun taas juonirakenne - että kyse on enteestä, joka toteutuu - painuu piiloon. Jos ihmiset näkisivät juonirakenteen selvemmin, he ehkä ymmärtäisivät mekanisminkin... mutta asiaan.
Kerron naiselle, mitä olen oppinut kirjoittaessani. Kirjoittaessaan tarinaa ihminen tavallaan luo luvun universumin. Hetkellisen, paikallisen kulun detaljeineen ja odotushorisontteineen. Jotta odotushorisontti viriäisi oikealla tavalla, on kulun alkuvaiheisiinkin jo siroteltava vihjeitä, enteitä. Ne eivät kuitenkaan saa olla ilmeisiä vaan niissä pitää olla elämästä tuttu hämmentyneen muistamisen tuntu. Niinpä jos vaikka tarinan käännekohtana on, että isotäti kuolee, enteeksi ei käy se, että isotädiltä tulee aamulla sähke (eihän sähkeitä kai ole mahdollista enää lähettääkään) tai että isotädiltä saatu joulukuusi kaatuu aamulla kissojen kisailussa. Ei. Vihjeen on oltava hivenen hämärämpi, silti tunnistettava. On parempi, että enne on vaikkapa erään kirjan marginaliasta löytyvä käsiala, viittaus Guido Morsellin Kadotukseen, eikä lukija tunnista käsialaa ennen kuin kuulee isotädin kuolleen. Kehen lukijaan nyt sitten viitataankaan, sinuun vai siihen tarinan lukijaan.
Enteiden peruspiirre on näet se, että niitä pitää voida epäillä. Muutenhan olisimme kaikki jo ajat sitten luiskahtaneet surkeaan fatalismiin ja telkeytyisimme kellarihuoneistoihimme kuullessamme aamulla lumikolan äänen.
"Muisti konstruoi", sanon naiselle. On oltava tarkkana oman muistamisensa universumin kanssa. Muistin rakenne on enemmän narratiivinen kuin kausaalinen. Katso vaikka, kuinka kauan meni, että antiikin narratiivis-fenomenologisesta tieteestä edettiin nykyiseen teknis-eksaktiin kausaalisuhteiden verkkoon. Kuinka kauan, kuinka monta kausaalisuudelle omistettua elämää, kuinka monta epäröivää ja vaivaantunutta, häilähtävää tuntemusta siitä, että maailma ei ole pelkästään tätä, että aivan varmasti sinä aamuna kaikki oli erilaista, ja sitten -
En väitä olevani ensimmäinen, joka tätä käy läpi, tietenkään. Naurattaa koko ajatus. Mutta naiselle ajatus on uusi. "Ajattele kaikkea sitä, mitä näet joka päivä", sanon. "Kadunkulmassa vastaan tulevaa miestä, joka mulkaisee pahasti takinnappisi. Tyttöä, joka tahtoo lainata euron päästäkseen junalla kotiin. Lintua, joka pudottaa eteesi palan leipää. Sitä, kuinka unohdat avaimet jo neljättä päivää peräkkäin, tai muistat viimein pudottaa sen kirjeen postilaatikkoon, tai kaupasta saamaasi seteliin on piirretty sydän. Normaalisti unohdat sen kaiken, se lakaistaan pois seuraavan yön unessa. Ellei tapahdu jotakin - -" Tauko. "Jotakin, joka aktivoi tuon, tai jonkin noista. Nappisi tipahtaa rintojen kohdalta takista, varanappia ei ole. Se mies, se katsoi niitä, muistat, se katse, se oli äkäinen. Myöhemmin illalla äitisi soittaa, hänellä on diagnostisoitu rintasyöpä. Muistat miehen katseen pitkään." Nainen näyttää järkyttyneeltä.
"Sinuna en hurahtaisi uskoon", sanon. Jatkan: "Entä se lintu. Se pudottaa eteesi palan leipää. Illalla tulet väsyneenä kotiin, eteisessä odottaa virallinen kirje. Olet saanut apurahan. Ajattelet, että linnun nokasta tipahtanut leipä on enne. Ja silti, samana päivänä sinua mulkaisi pahasti mies, tyttö koetti pummia rahaa, unohdit lähettää kirjeen Australiaan ja niin edelleen."
Nainen nyökkää.
"Me elämme monessa maailmassa", sanon. Aika kryptistä. Nainen nyökkää uudellen, ei kysy, mitä tarkoitan. Olen puhunut jo liikaa, hänen vuoronsa.
Hän selostaa, kuinka hoitaa vanhoja sukulaisiaan. Ajatukseni samoilevat toisaalla, narratiivisen universumin ja kausaalisen universumin leikkauskohdissa. On ajatuksia, jotka ovat muuttaneet maailman. On näkemistä, näkemystä, joka muuttaa asioiden kulun kausaalisessa universumissa. Näen jonkun sellaisena, joka hän voisi olla, ei sellaisena kuin hän nyt on, ja käyttäydyn sen mukaisesti. Sen vuoksi hän vastaa eleisiini yhtä auliisti kuin polkupyöräni, hänestä tulee se, sellainen. Hän unohtaa arkuutensa ja hihittää Helsinkipyörässä yhtä vapautuneesti kuin kuka hyvänsä. Kaiken aikaa syntyy uusia ihmisiä, ja heidän syynsä ovat yhtä paljon narratiivisia kuin fysikaalisiakin. Liikutus pusertaa silmistäni kyyneleitä eri tavalla kuin tuuli. On fysikaalinen tosiasia, että kyynelnestettä valuu poskilleni. Sitten tulee jano. Eräs nainen kirjoittaa ahdistustaan kirjaksi, jossa linnut eivät enää laula keväällä. Tuosta kirjasta kasvaa kokonaisia verkostoja, byrokratioita ja kansainvälisiä konferensseja, teknologioita ja kokonainen politiikan alalaji.
Hitaasti, pala palalta, narratiivinen maailmankaikkeus peittää metsät, aavikot, kadut, merenpinnat. Syvältä mereltä porataan öljyä tai kaasua. Syvältä mustalta jääriitemereltä porataan painajaismaisia unelmia. Mutta syntyy myös hellyyttä.
"Ymmärrä, että en välitä sanoistasi tietyssä kontekstissa ja pyytäisin sinua suhtautumaan sanoihini samoin", kirjoitan ystävälleni. Ihmisten on vaikeaa joskus ymmärtää, mitä maailmaa elän. En narratiivista, en kausaalista, vaan jotain aivan muuta. Häilyviä assosiaatioita, tuntemuksia, sitä mitä ei voi sanallistaa. Se on tärkeämpi kuin kausaalinen tai kerrottu. Kaikkea ei voi sanallistaa - periaatteessa tietysti kaiken voisi sanallistaa, jos aikaa olisi riittävästi. Sitä ei ole. Ja mitä elämää sellainen muka olisi? Istuisi kaikki päivät selittämässä, mitä koki ensimmäisenä hereilläolon sekuntina, tai vielä pahempaa, unessa. Kun saisi tutkielmansa valmiiksi, olisi jo yö, hartiat kipeät. Ei koskaan ehtisi muuta kuin istua ja selittää. Istumistaan ja selittämistään ei ehtisi koskaan detaljoidusti selittää, vaikka se olisi arjen tukiranka - - -
Joku heiluttaa minulle ja huutaa Veloenaa, kun pyöräilen töihin. En pidä sitä enteenä enkä ihmeenä, totean vain jokun tunnistaneen minut. Narratiivinen universumini elää paikoissa, jotka ovat minulle yhtä vieraita kun arktiset syvänmeren öljyalueet.
Älkää tulko sanomaan, ettei animismi ole mahdollista.
Töölönlahdella pyörätie on hirveä muhju. Survon Ainotarta eteenpäin kaikin keinoin. Hangella seisoo hahmo, joka kutsuu minua tällä nimellä. "Veloena!" Heiluttaa. Koska on kiire, heilautan vain epämääräisesti kättäni eteenpäin syöksyessäni. Tervehdin sinut lopullisesti vasta nyt, kuka sitten oletkin, kirjaimin. En kai totu ikinä siihen, että ihmiset kutsuvat minua tällä nimellä. Millään nimellä, oikeastaan. Nimet ovat muuta tarkoitusta varten - jotta jokin kolmas tietäisi, kenestä tai kenelle puhutaan.
Ja minne kiirehdin? Töihin, tietysti. Liikennevaloissa odottaessani, edelleen huudosta hämmentyneenä, läähättäen ja hiuksenpäitä neulebaskerin alle tunkiessani mietin, kuinka auvoista olisikaan, jos kirjaston ovet voisivat olla auki koko yön ja me hoitajat tulisimme rauhallisesti koko matkan, ehtisimme kuvata kaiken tarpeellisen matkalta. Nyt en ehdi kuvata mitään, en edes puistovoimistelijoita lumella, muurin suojassa, mustine anorakkeineen. Enkä pysähtyä juttelemaan sille, joka huutaa. Äiti tolkuttaa lapsuudesta saakka samaa: ihmiset eivät arvosta mitään, mikä ei ole heidän omaansa, he tuhoavat sen, eivät pidä siitä huolta, katso vaikka Neuvostoliittoa, on paras äänestää Kokoomusta. Väitän vastaan edelleen. Mikään ei ole omaani, paitsi ehkä pyörä. Pidän monista muista asioista parempaa huolta kuin Ainottaresta. Kehosta, esimerkiksi. Ulkoilutan sitä säännöllisesti, vien sen tanssimaan ja venymään, oivaltamaan itseään, säännöstelen sille hyviä vaikutteita ja sopivasti dekadenssia.
"Tapahtui jotakin ihmeellistä", kirjoitan ystävälle heti kirjaston hämärään livahdettuani. "Joku tunnisti Veloenan." Sitten pysähdyn miettimään. Ihmeellistä -
Sanon monia asioita ihmeellisiksi tai ihmeiksi. Ihmeitä tai ihmeellisiä ovat esimerkiksi se, miten daturan kukka avautuu, tai siperianunikon, pilvinen sää, ennennäkemättömän ilmeen puhkeaminen ainutkertaisille kasvoille, teekupin pohjalta löytyvä silmäripsi, kirje jossa käsitellään samaa asiaa jota olen miettinyt edellisen viikon, halkeama parveni kaartuvassa katossa, se kuinka jalat oppivat tanssin päätä paremmin ja kädet antautuvat improvisoimaan jalkojen innoittamina, kevät ylipäänsä, kesän lämmön hellyys, puiston lumisuus johon painuu kulun jälkijono, tuulisen rantalehdon eripaksuisten oksien toisistaan poikkeavat heijausrytmit, vauvan hymy johon ei voi olla vastaamatta, äkisti ja täysin järjettömästi onnelliseksi tuleminen juuri silloin kun pitäisi olla huolesta ja varovaisuudesta varpaillaan sähisten ja sylkien perääntymässä.
On aika surullista, että joudun sanomaan noita asioita ihmeellisiksi. Se kertoo siitä, mitä mielestäni normaali, vakio tai muu sellainen on. Sisätila tai artefaktien täyttämä katu, funktionaalinen, pelkistetty, kiireinen, ihmisen tapauksessa välinpitämätön, ilmeetön, eleetön, salaileva, formaali, puolusteleva.
Olen miettinyt jo muutaman päivän Darwinin oivallusta. Sitä, tajusivatko Darwinin vastustajat sen, kuinka järisyttävä tämän ajatus oli. Huomiota kiinnitettiin kai liikaa siihen, että ihminen polveutuu muista eläimistä, ja on eläin itsekin. Maallikoille myytiin spencerläinen tulkinta, jossa elämä on taistelua kynnet ja hampaat verissä. Kropotkinin tulkinnasta, joka on kyllä sekin liioiteltu, joskin toiseen suuntaan ja sikäli voisi tasapainottaa spencerläistä näkökantaa, ei puhuttu niin paljon. Kropotkin, Dewey, de Waal, Mead, lisään epäröiden Damasion tähän... tajusivatko nuo ihmiset, että tässä sanotaan paitsi, että ihminen on eläin, myös se, että ihminen on ympäristöönsä sopeutuva ja sitä muokkaamaan pyrkivä eläin? Ettei meidän yhdyskunnillamme ole mitään sen suurempaa oikeutusta kuin mangustien tai harakoidenkaan? Kun jumalat lastattiin autoon ja vietiin enintään kahdeksan tunnin päässä sijaitsevaan teurastamoon, jonka pihalla ne haistelivat levottomasti veren aromia, jotain suurta oli tapahtumassa. Virastoista ja kaupungintaloista ei enää tehty jumalallisen armon ja älyn monumentteja, niistä tehtiin nyt rationaalisuuden, ihmeettömyyden monumentteja. Ne myös näyttävät siltä.
Jos en kaipaakaan jumalia, kaipaan kyllä vanhojen rakennusten sielukkuutta.
En näe Töölön taloja osoituksena suuresta jumalallisesta älystä niiden ohi pyöräillessäni, en ihmeinä. Ne ovat jonkinlaisia yrityksiä kiteyttää, konkretisoida karvattomuutemme talvessa. Turvaa, ne sanovat, lämpöä, pysyvyyttä, pakopaikkoja. Katselen arkkitehtuurin eläimenä kiitäessäni sen ohi Ainottarella, apinankekseliäästi välitetyllä lihasvoimalla.
En osaa modernia alkuunkaan. Toveri Timon kanssa käyty arkkitehtuurikeskustelu alkaa aina jaanata samaa rataa. Hän kertoo, kuinka suomalaiset pitävät pelkistetystä, kuinka kulttuuriimme kuuluu tietty puritaanisuus, perisynti, kuinka tähän kaikkeen ei käy tuoksu ja dekoraatio, sensuaalisuus ja värivalot, kuinka sellainen on meille liian kitsch. En kuulu meihin, vaikka olenkin suomalainen, vituttaa moinen karsinointi. (En kestä oikein suomalaista kirjallisuuttakaan, nui nui nui, kurjanharmaata, pieniä eleitä. Poikkeus on Willy Kyrklundin Solange. Kyrklund taisi kirjoittaa Ruotsissa vaikka on syntynyt Helsingissä kuten minäkin. Solangenainen ei ole minkäänmaalainen vaan universaali, puhuu veloenischia sujuvasti.) Tekee mieli nakkoa lautaset keittiön lattialle yksi kerrallaan. Räks, räks, räks, räks - en muista tarkalleen, montako lautasta kaapissa on, ne ovat vuokraemännän, joten hillitsen mieleni ja sanon vain raivostuneesti. Sitä paitsi keramiikan polttaminen ei ole seurannaisvaikutukseton - uunien on oltava kivitavaralautasille reippaasti yli tuhatasteinen, en halua tukea kasvihuoneilmiötä muutaman mielenliikutuksen takia ja niin edelleen.
Liikutus on oleellinen sana, ymmyrtääkseni takaisin ihmeellisyyteen. Kun tarkastelen sitä, mitä pidän ihmeellisenä, huomaan listaavani asioita, joita pidän liikuttavina, jotka liikuttavat minua. Järkytyn huomiosta tarpeettoman paljon. Onko todellakin niin, että ajattelen, etteivät asiat, prosessit, oliot normaalisti liikuta minua? Kyky liikuttua on mielestäni tärkein hyvän eläimen tuntomerkki. Ei ole mahdollista olla hyvä ihminen olematta hyvä eläin ensin.
Tiedän olevani varsin hyvä liikuttumaan kohtalotovereihini verrattuna, puhun sujuvasti solangischia. Mutta ehkä voisin liikuttua niin paljon, että jokin päivä kutsuisin ihmeeksi niitä asioita, jotka eivät saa minua pois tolaltani?
Varmasti tämä olisi mielenterveydelle tuhoisaa. Eiköhän ohimenemisellä ole funktionsa. En ryhdy romantikoksi, animismi riittäköön.
Tässä kohden kirjoitus saavuttaa eräänlaisen taitekohdan ja alkaa liukua kohti toista lausetta, toista teemaa. Jos silmäsi ovat jo väsyneet, voit lukea lopun myöhemmin. Mielessäni nämä kaksi teemaa liittyvät yhteen, mutta en kykene sanallistamaan niiden yhteyttä. Tiedän vain, että alkaessani ajatella toista toinenkin pian kipaisee luokseni ja kyöhnää ovenpielessä sormet hameenkauluksen alla, kontrapostossa olalla seinään nojaten, toinen kavio viehättävästi vain kärjestään maata koskien, kunnes sillekin riittää aikaa ja silityksiä. Koska olen kärsimätön, kirjoitan tämän ylös nyt, etten unohtaisi heti.
Tuo toinen aihe on enne tai enteet. Käyn eräs päivä kiinnostavan keskustelun eräässä toimessani minuun kollegiaalisesti suhteutuvan keski-ikäisen naisen kanssa. Hän ilmoittaa kokeneensa enteen. Se on mullistanut hänen maailmansa, hän ei tiedä, pitäisikö hänen nyt tulla uskoon tai jotakin. (Kiinnitä huomiosi verbikonditionaaliin pitäisi.)
Silitän naisen kättä eikä hän tiedä, kiskaistako sen pois ulottuviltani. Ihmiset vaivaantuvat tunkeutumisestani tilaan. Hän on myös kovin hermostunut intiimistä aiheesta, tahtoo puhua siitä kanssani, koska on saanut päähänsä, että olen paitsi kollega, myös filosofina pätevä neuvomaan häntä. Koetan selittää, etten ole filosofi - niin voidaan sanoa vain kuolleesta; samoin on mielestäni attribuuttien nero, pyhimys, onnellinen kohdalla - mutta että ehkä silti osaan auttaa, vaikken lainkaan pätevä olisikaan. En pysty neuvomaan, mutta ehkä kuuntelemaan ja kertomaan tarinan. Filosofitkin kertovat tarinoita vielä eläessään, mutta tarinani ei ole erityisen filosofinen.
Naisen oma tarina on tavanomainen. Joku on kuollut, ja kuolemaa edeltävänä päivänä on tapahtunut paljon sellaista, mitä nainen ei osaa selittää muuten kuin enteinä tuosta kuolemasta. Olen kuullut tämän juonirakenteen niin useasti, että arvaan sen jo ennen kuin nainen alkaa kertoa yksityiskohtia tarkemmin. Ennetarinoissa on kiinnostavaa, kuinka niitä kerrottaessa enteiden yksityiskohdat koetaan selvästi merkityksellisiksi, ikään kuin tarinan todentaviksi, kun taas juonirakenne - että kyse on enteestä, joka toteutuu - painuu piiloon. Jos ihmiset näkisivät juonirakenteen selvemmin, he ehkä ymmärtäisivät mekanisminkin... mutta asiaan.
Kerron naiselle, mitä olen oppinut kirjoittaessani. Kirjoittaessaan tarinaa ihminen tavallaan luo luvun universumin. Hetkellisen, paikallisen kulun detaljeineen ja odotushorisontteineen. Jotta odotushorisontti viriäisi oikealla tavalla, on kulun alkuvaiheisiinkin jo siroteltava vihjeitä, enteitä. Ne eivät kuitenkaan saa olla ilmeisiä vaan niissä pitää olla elämästä tuttu hämmentyneen muistamisen tuntu. Niinpä jos vaikka tarinan käännekohtana on, että isotäti kuolee, enteeksi ei käy se, että isotädiltä tulee aamulla sähke (eihän sähkeitä kai ole mahdollista enää lähettääkään) tai että isotädiltä saatu joulukuusi kaatuu aamulla kissojen kisailussa. Ei. Vihjeen on oltava hivenen hämärämpi, silti tunnistettava. On parempi, että enne on vaikkapa erään kirjan marginaliasta löytyvä käsiala, viittaus Guido Morsellin Kadotukseen, eikä lukija tunnista käsialaa ennen kuin kuulee isotädin kuolleen. Kehen lukijaan nyt sitten viitataankaan, sinuun vai siihen tarinan lukijaan.
Enteiden peruspiirre on näet se, että niitä pitää voida epäillä. Muutenhan olisimme kaikki jo ajat sitten luiskahtaneet surkeaan fatalismiin ja telkeytyisimme kellarihuoneistoihimme kuullessamme aamulla lumikolan äänen.
"Muisti konstruoi", sanon naiselle. On oltava tarkkana oman muistamisensa universumin kanssa. Muistin rakenne on enemmän narratiivinen kuin kausaalinen. Katso vaikka, kuinka kauan meni, että antiikin narratiivis-fenomenologisesta tieteestä edettiin nykyiseen teknis-eksaktiin kausaalisuhteiden verkkoon. Kuinka kauan, kuinka monta kausaalisuudelle omistettua elämää, kuinka monta epäröivää ja vaivaantunutta, häilähtävää tuntemusta siitä, että maailma ei ole pelkästään tätä, että aivan varmasti sinä aamuna kaikki oli erilaista, ja sitten -
En väitä olevani ensimmäinen, joka tätä käy läpi, tietenkään. Naurattaa koko ajatus. Mutta naiselle ajatus on uusi. "Ajattele kaikkea sitä, mitä näet joka päivä", sanon. "Kadunkulmassa vastaan tulevaa miestä, joka mulkaisee pahasti takinnappisi. Tyttöä, joka tahtoo lainata euron päästäkseen junalla kotiin. Lintua, joka pudottaa eteesi palan leipää. Sitä, kuinka unohdat avaimet jo neljättä päivää peräkkäin, tai muistat viimein pudottaa sen kirjeen postilaatikkoon, tai kaupasta saamaasi seteliin on piirretty sydän. Normaalisti unohdat sen kaiken, se lakaistaan pois seuraavan yön unessa. Ellei tapahdu jotakin - -" Tauko. "Jotakin, joka aktivoi tuon, tai jonkin noista. Nappisi tipahtaa rintojen kohdalta takista, varanappia ei ole. Se mies, se katsoi niitä, muistat, se katse, se oli äkäinen. Myöhemmin illalla äitisi soittaa, hänellä on diagnostisoitu rintasyöpä. Muistat miehen katseen pitkään." Nainen näyttää järkyttyneeltä.
"Sinuna en hurahtaisi uskoon", sanon. Jatkan: "Entä se lintu. Se pudottaa eteesi palan leipää. Illalla tulet väsyneenä kotiin, eteisessä odottaa virallinen kirje. Olet saanut apurahan. Ajattelet, että linnun nokasta tipahtanut leipä on enne. Ja silti, samana päivänä sinua mulkaisi pahasti mies, tyttö koetti pummia rahaa, unohdit lähettää kirjeen Australiaan ja niin edelleen."
Nainen nyökkää.
"Me elämme monessa maailmassa", sanon. Aika kryptistä. Nainen nyökkää uudellen, ei kysy, mitä tarkoitan. Olen puhunut jo liikaa, hänen vuoronsa.
Hän selostaa, kuinka hoitaa vanhoja sukulaisiaan. Ajatukseni samoilevat toisaalla, narratiivisen universumin ja kausaalisen universumin leikkauskohdissa. On ajatuksia, jotka ovat muuttaneet maailman. On näkemistä, näkemystä, joka muuttaa asioiden kulun kausaalisessa universumissa. Näen jonkun sellaisena, joka hän voisi olla, ei sellaisena kuin hän nyt on, ja käyttäydyn sen mukaisesti. Sen vuoksi hän vastaa eleisiini yhtä auliisti kuin polkupyöräni, hänestä tulee se, sellainen. Hän unohtaa arkuutensa ja hihittää Helsinkipyörässä yhtä vapautuneesti kuin kuka hyvänsä. Kaiken aikaa syntyy uusia ihmisiä, ja heidän syynsä ovat yhtä paljon narratiivisia kuin fysikaalisiakin. Liikutus pusertaa silmistäni kyyneleitä eri tavalla kuin tuuli. On fysikaalinen tosiasia, että kyynelnestettä valuu poskilleni. Sitten tulee jano. Eräs nainen kirjoittaa ahdistustaan kirjaksi, jossa linnut eivät enää laula keväällä. Tuosta kirjasta kasvaa kokonaisia verkostoja, byrokratioita ja kansainvälisiä konferensseja, teknologioita ja kokonainen politiikan alalaji.
Hitaasti, pala palalta, narratiivinen maailmankaikkeus peittää metsät, aavikot, kadut, merenpinnat. Syvältä mereltä porataan öljyä tai kaasua. Syvältä mustalta jääriitemereltä porataan painajaismaisia unelmia. Mutta syntyy myös hellyyttä.
"Ymmärrä, että en välitä sanoistasi tietyssä kontekstissa ja pyytäisin sinua suhtautumaan sanoihini samoin", kirjoitan ystävälleni. Ihmisten on vaikeaa joskus ymmärtää, mitä maailmaa elän. En narratiivista, en kausaalista, vaan jotain aivan muuta. Häilyviä assosiaatioita, tuntemuksia, sitä mitä ei voi sanallistaa. Se on tärkeämpi kuin kausaalinen tai kerrottu. Kaikkea ei voi sanallistaa - periaatteessa tietysti kaiken voisi sanallistaa, jos aikaa olisi riittävästi. Sitä ei ole. Ja mitä elämää sellainen muka olisi? Istuisi kaikki päivät selittämässä, mitä koki ensimmäisenä hereilläolon sekuntina, tai vielä pahempaa, unessa. Kun saisi tutkielmansa valmiiksi, olisi jo yö, hartiat kipeät. Ei koskaan ehtisi muuta kuin istua ja selittää. Istumistaan ja selittämistään ei ehtisi koskaan detaljoidusti selittää, vaikka se olisi arjen tukiranka - - -
Joku heiluttaa minulle ja huutaa Veloenaa, kun pyöräilen töihin. En pidä sitä enteenä enkä ihmeenä, totean vain jokun tunnistaneen minut. Narratiivinen universumini elää paikoissa, jotka ovat minulle yhtä vieraita kun arktiset syvänmeren öljyalueet.
perjantai 27. tammikuuta 2006
Lohen kanssa
Makaan kyljelläni lattialla. Lohi-Platon käsissäni on harmaata vauvaa, veivattavaa turkkia, keltaisten silmien kimmellystä. Se takertuu paidanrinnuksiin kynsien koukuin, leiskoo hännällään, siristelee silmiään nautinnosta, rullaa kyljeltä toiselle. Koetan olla yhtä pehmeä ja sulava, melkein olenkin. Saan taas laulaa lohilaulua lolololovalavalavattilolovattilovattilololouuuu. Kolli avaa silmänsä selälleen, häntä tapailee lattian nikama nikamalta taipuen.
"Lovava", sanon. Se katsoo. Sen silmissä on sama tietoisuus kuin omissani. Sen kaksi kulmahammasta ovat poikki, se on joutunut löytöeläintaloon kahteen eri otteeseen. Kun se karkasi ulos, me metsästimme sitä joka yö parin kuukauden ajan, kunnes se meni loukkuun. Se oli ulkona liian peloissaan vastatakseen huhuiluihin. Nyt se asettuu heti taloksi tänne päästyään ja on jo pilatestunnilla ollessani järsinyt Phalaenopsista. Kotiin tullessani se ei juokse vastaan, ei vielä. Se piileskelee parveltani putoavan vesiputouksen värisen verhon takana, pyykkitelineen alla, tulee esiin vasta huhuillessani.
Käteni miltei tärisevät halusta silittää kissaa, hellin sitä, tanssitan sitä ympäriinsä. Jos elämäni onkin tällä hetkellä kylmä, musta tammikuuavanto, aurinkokin on olemassa. Sillä on harmaat, vakavat kasvot, mantelinmuotoiset silmät ja pohjaton luottamus minuun.
Kun Kissa tuo Lohen, hän on surullinen ja vaatimalla vaatii, etten päästä kollia karkuun.
Tulen surulliseksi, en ole enää viisi. Hän unohtaa sen aina. Muistan kyllä ovet, salpaan kaiken rakkauden huoneisiini. Ponnistelen itkua vastaan, onnistun. "Vielä on jotain sulle", sanoo Kissa, kipaisee autolle takaisin, tuo lituskaisen pahvikuoren, lähtee, on kuulemma kiire, ei ehdi jutella.
Kuoren sisällä on lehti, jossa on juttu rakkaudesta, joka kestää. Juttuun on haastateltu Kissaa ja minua. Milloin - kesälläkö se oli, niin kai. Luen tarinaa kuin vieraan kulttuurin jäännöstä. Melkein kaikki sitaatit ovat Kissan. Istun sohvalla, lehti löysänä sylissä. Lohi kiipeää lehden päälle, puskee. Kun Kalifornian-nainen on täällä käymässä, hän se haastatteli, hän sanoo, että häntä pelotti jo haastatellessa, koska minä en saanut Kissalta suunvuoroa, olinpa vain istunut ja kuunnellut kärsivällisen näköisenä, mutta välillä kulmiani kurtistaen. Ja me olimme eri mieltä siitä, olimmeko koskaan harkinneet eroamista. Kissa vastasi spontaanisti ei, minä kyllä. Kalifornian-nainen hämmentyi meidän hämmentyessämme.
"Sinä olet ollut kultaisessa häkissä", hän sanoo minulle nyt, tammikuussa.
Menin sinne itse, lauloin iloisesti. Katselen Lohen kulkua huoneesta toiseen, sen epätoivoista vaellusta saada uusi huoneisto haltuun, kollinhajuiseksi. Se kynsii tekstiilit ja seinät, puskee hajuaan, kehrää lohdukseen. Mietin, onko Lohen maailma myös kultainen häkki. Muistan, miltä se näytti sinä aamuna, kun Kissa kantoi sen karkumatkalta kotiin, kynnet verillä ja raivokkaana, loukussa. Sen laihuuden, takkuisuuden, sen villit kasvot kumartuessani loukun eteen ja sanani: "Onko tuo Lohi?"
Ja käheän äänen, jonka se lauloi silloin tunnistaessaan nimensä. Mau, se sanoo. Seison edellisessä kodissani, sormeni tapailevat loukun oven salpaa, vedän oven sivuun, Lohi astuu olohuoneeseen ja puskee minua, asettuu rakkauteen ja uskaliaisuuteen taloksi, pyöristyy ja saa kiillon turkkiinsa. Talvi menee, tulee kevät, kesä, syksy, talvi, kevät, kesä, syksy ja sitten kaikki alkaa mennä pieleen.
Nyt on talvi ja me olemme poissa siitä kaikesta, yhdessä jossain toisaalla. Onko meillä toisemme - vai onko meillä vain toisenlainen häkki? Tässä häkissä ei ole mitään kultaista. Täällä soi jazz, ovi eteiseen on tiukasti suljettu. Kirjahylly on ylensyönyt. Makaamme Lohen kanssa lattialla, tapailemme toisiamme käpälillämme, näppäilemme ruokalepoa yhdessä, emme piittaa äänistä, jotka tulevat asunnon katosta, porraskäytävästä parven päältä. Tump tump tumpeti tump, juoksevat ihmiset teilleen.
Meillä ei ole kiire.
"Lovava", sanon. Se katsoo. Sen silmissä on sama tietoisuus kuin omissani. Sen kaksi kulmahammasta ovat poikki, se on joutunut löytöeläintaloon kahteen eri otteeseen. Kun se karkasi ulos, me metsästimme sitä joka yö parin kuukauden ajan, kunnes se meni loukkuun. Se oli ulkona liian peloissaan vastatakseen huhuiluihin. Nyt se asettuu heti taloksi tänne päästyään ja on jo pilatestunnilla ollessani järsinyt Phalaenopsista. Kotiin tullessani se ei juokse vastaan, ei vielä. Se piileskelee parveltani putoavan vesiputouksen värisen verhon takana, pyykkitelineen alla, tulee esiin vasta huhuillessani.
Käteni miltei tärisevät halusta silittää kissaa, hellin sitä, tanssitan sitä ympäriinsä. Jos elämäni onkin tällä hetkellä kylmä, musta tammikuuavanto, aurinkokin on olemassa. Sillä on harmaat, vakavat kasvot, mantelinmuotoiset silmät ja pohjaton luottamus minuun.
Kun Kissa tuo Lohen, hän on surullinen ja vaatimalla vaatii, etten päästä kollia karkuun.
Tulen surulliseksi, en ole enää viisi. Hän unohtaa sen aina. Muistan kyllä ovet, salpaan kaiken rakkauden huoneisiini. Ponnistelen itkua vastaan, onnistun. "Vielä on jotain sulle", sanoo Kissa, kipaisee autolle takaisin, tuo lituskaisen pahvikuoren, lähtee, on kuulemma kiire, ei ehdi jutella.
Kuoren sisällä on lehti, jossa on juttu rakkaudesta, joka kestää. Juttuun on haastateltu Kissaa ja minua. Milloin - kesälläkö se oli, niin kai. Luen tarinaa kuin vieraan kulttuurin jäännöstä. Melkein kaikki sitaatit ovat Kissan. Istun sohvalla, lehti löysänä sylissä. Lohi kiipeää lehden päälle, puskee. Kun Kalifornian-nainen on täällä käymässä, hän se haastatteli, hän sanoo, että häntä pelotti jo haastatellessa, koska minä en saanut Kissalta suunvuoroa, olinpa vain istunut ja kuunnellut kärsivällisen näköisenä, mutta välillä kulmiani kurtistaen. Ja me olimme eri mieltä siitä, olimmeko koskaan harkinneet eroamista. Kissa vastasi spontaanisti ei, minä kyllä. Kalifornian-nainen hämmentyi meidän hämmentyessämme.
"Sinä olet ollut kultaisessa häkissä", hän sanoo minulle nyt, tammikuussa.
Menin sinne itse, lauloin iloisesti. Katselen Lohen kulkua huoneesta toiseen, sen epätoivoista vaellusta saada uusi huoneisto haltuun, kollinhajuiseksi. Se kynsii tekstiilit ja seinät, puskee hajuaan, kehrää lohdukseen. Mietin, onko Lohen maailma myös kultainen häkki. Muistan, miltä se näytti sinä aamuna, kun Kissa kantoi sen karkumatkalta kotiin, kynnet verillä ja raivokkaana, loukussa. Sen laihuuden, takkuisuuden, sen villit kasvot kumartuessani loukun eteen ja sanani: "Onko tuo Lohi?"
Ja käheän äänen, jonka se lauloi silloin tunnistaessaan nimensä. Mau, se sanoo. Seison edellisessä kodissani, sormeni tapailevat loukun oven salpaa, vedän oven sivuun, Lohi astuu olohuoneeseen ja puskee minua, asettuu rakkauteen ja uskaliaisuuteen taloksi, pyöristyy ja saa kiillon turkkiinsa. Talvi menee, tulee kevät, kesä, syksy, talvi, kevät, kesä, syksy ja sitten kaikki alkaa mennä pieleen.
Nyt on talvi ja me olemme poissa siitä kaikesta, yhdessä jossain toisaalla. Onko meillä toisemme - vai onko meillä vain toisenlainen häkki? Tässä häkissä ei ole mitään kultaista. Täällä soi jazz, ovi eteiseen on tiukasti suljettu. Kirjahylly on ylensyönyt. Makaamme Lohen kanssa lattialla, tapailemme toisiamme käpälillämme, näppäilemme ruokalepoa yhdessä, emme piittaa äänistä, jotka tulevat asunnon katosta, porraskäytävästä parven päältä. Tump tump tumpeti tump, juoksevat ihmiset teilleen.
Meillä ei ole kiire.
torstai 26. tammikuuta 2006
Ipomoeansiniset kuulaat
Työpisteiden edustaa käsitellyt meemi on jo niin mennyttä, että voin osallistua siihen nostalgisesti hymähdellen. Edessäni on turkoosi vuokraemäntäni harsoverho intialaisin kultakukkakirjailuin, jasmiinit harson takana, jasmiinien takana lasitiilinen valoaukko. Lasitiilet taittavat taivaan ipomoeansineen seinän keltaista graafisina pintoina. Ehkä vielä joskus keksitään syväpainografiikan menetelmä, jonka nimi on akvatintan tai mezzotintan sijasta verretinta? Tiedän tarkalleen, miltä sen pitäisi näyttää. Valoaukko on kapea, tiikkiviiluisella pöydällä - ainut omani täällä - on kukkiva phalaenopsis, sammakonmuotoinen kynttilänjalka ja Twiningsin Queen Mary Tea -purkista uudelleenristitty kynäpurkki.
Seinällä on moniväriset juhlavalot, jotka sytytetään vain silloin, kun paikalla on vieras, joka ei elättele romanttisia kuvitelmia. Juhlavalot pujottautuvat sen taulun ali, jonka sain taiteilijalta ilmaiseksi Pietarissa. Kyseessä on grafiikanvedos, joka on vedostettu neljällä eri laatalla - mustalla, sinisellä, keltaisella ja punaisella. Olen edelleen hämmentynyt siitä, että sain moisen suuritöisen teoksen ilmaiseksi silloin kauan sitten, taisin olla kuudentoista. Pysähdyin juttelemaan taiteilijan tyylistä silloin vielä kovin töksyvällä C-englannillani, seassa pehmeää mutta vajavaista A-saksaa, kerroin itsekin tekeväni kuvia, ja möläytettyäni, että mummoni oli työskennellyt tuossa kaupungissa lapsukaisena, ennen toista maailmansotaa, ja että tässä kaikessa oli jotain kummallisen tuttua, hän äkkiä työnsi minulle vedoksen ja kieltäytyi ottamasta maksua, suutelipa vain poskille ja sanoi, että se on minulle, ei vastaansanomisia. Ota se, se on sinun. (Annetaanhan minulle tietysti kaikkea muutakin - esimerksiksi eräs päivä Sokoksessa minulle annetaan sandaalit, vaikken ostanut niihin oikeuttavaa tuotetta. "Sinä ehkä pitäisit näistä", sanoo myyjätär ja ojentaa sandaalit. "No, olisivathan nuo kätevät uimahallissa... jos siitä ei ole vaivaa", sanon ihmeissäni. Tungen sandaalit reppuun - ne ovat vaaleanpunaiset, oikein sievät altaanreunuksella odottamaan. En ymmärrä tätä ollenkaan... Ehkä se, etten osaa pyytää asioita, saa ihmiset antamaan niitä pyytämättä?)
Vedos on kehystetty Käpylässä, siellä oli vielä silloin kehystämö enkä tiennyt vielä Tallinnan Galerii-G:tä.
Vedos on tuossa osittain siksi, että muistan, että ihmiset ovat hyviä ja luotettavia, anteliaita ja suurisydämisiä. Välillä siihen on vaikeaa uskoa, kun katselee kulttuurin jyskyttävää konetta. Ehkä Daniel Quinn on Ismaelissa oikeassa siinä, että olemme vain kulttuuriäidin aivopesemiä. Oikeastaan me haluaisimme jotain aivan muuta. Niin, varmasti... ei vain ehkä.
Nyt kun kylmä on mennyt, kävelen iloisena ja ahkerasti ja rakennan ensimmäistä kolumniani palatakseni sitten takaisin järjestämään toisen tekstiin kaikuja ja täsmennyksiä. Päivänsinensiniset kuulaat päivät soljuvat. Sohjonalinen asfaltti tartuttaa pyöränrenkaan tukevasti.
Käyn kaupungiin, hoidan asiat pitkästä aikaa. Herätessäni muotoilen ajatuksen, josta en aio luopua. Tahdon Lohen tänne. En kestä enää ilman harmaata kolliani. Haen sen vaikka väkisin, vaikka tämä tietäisi lopullista välirikkoa Kissan kanssa. Sillä ei ole mitään väliä siihen verrattuna, kuinka kaipaan Lohta. En kestä enää ilman Lohi-Platonin hyrinää ja sylilämpöä, sen rakastavia tassuja ja sen kykyä lojua tilaan kodikkuus. Lohi on kissa, joka valitsi minut löytöeläintalossa, katsoi suoraan silmiini ja kävi selälleen eteeni, ja edelleen se on eläimistä se, joka kuuluu selkeimmin kanssani yhteen. Käpylässä se kapuaa heti syliini ja painautuu minuun. Kissa oli ensin varma siitä, että se on kehitysvammainen, koska se ei pelkää. Tavatessaan uuden koiran se kävelee suoraan kohti lumoten silmillään, haistelee, on korrekti ja lämmin.
Hän ei ymmärrä, että Lohen ei tarvitse pelätä. Se saa maata selällään, sitä silitetään. Se tiesi heti, että me olemme samaa laumaa, samanlaisia repivänlempeitä eläimiä, jotka eivät pelkää.
Haen Lohen jokin päivä, kun saan autokyydin, Lohen ja tämän vessan. Tokihan olen taas pian palaamassa Käpylään koiravahdiksi Kissan ja tämän isän mennessä Keniaan bongaamaan afrikkalaisia lintuja. Kissa on onnellinen matkasta jo etukäteen, hän on matkustellut siellä ennenkin ja pitää Afrikasta. Pitäisin varmasti minäkin, jos minulla olisi joskus niin paljon rahaa. Mutta tuskinpa on. Silti tarinat siitä, miten ihmiset laulavat ja tanssivat, suhtautuvat animistisesti ja välittömästi kuulostavat ihanalta. Ehkä siellä minua ei pidettäisi eksentrisenä? Puhumattakaan lämmöstä - voisi olla alusvaatteisillaan koko päivän. No, turha tässä hehkuttaa. Kulutin eilen loppukuuksi varaamastani 20 eurosta yhdeksän kirjoihin. Ei tässä vähään aikaa ole rahaa minnekään menemiseen, Lohen hakemiseen vain. Lohi on parempi kuin kymmenen Afrikkaa. Kissan matkaan ja Käpylän-keikkaani on kaksi viikkoa, ja ikävä on kasvanut niin valtavaksi, etten enää kestä kahta viikkoa ilman Lohta.
Sitten voin nukkua parvellani harmaan keräni kanssa, puhallella sen turkkiin, kutitella sen anturoita, kiusata sitä vetämällä lankaa lattianrajaa, nostella ja vanuttaa sitä, rapsuttaa sen vatsaa kunnes se kiihottuu ja puree rannettani lujasti, ja hyppää seisaalleen ja viilettää huoneesta toiseen häntä viuhtoen (tämä näyttää yksinomaan huvittavalta, koska Lohi on aika tukevassa kunnossa) palatakseen sitten nöyränä ja hellyydenkipeänä puskemaan. Tahdon harjoittaa alavatsan lihaksiani kolli rintakehällä istuen, tehdä työtä puuduttava lämpö sylissä, juoda teeni niin, että joku puskee välillä kuuman sukille.
Kerään rohkeutta soittaakseni ja kertoakseni aikeestani. Ystävät ovat olleet aivan kauhuissaan siitä, että elämäni on tällä tavalla palasina, mutta olen kerta toisensa jälkeen toistanut, että mieluummin vältän välirikon entiseen mieheeni kuin vaatimalla vaadin tänne luokseni edes yhden laumastani. Nyt jokin on muuttumassa. Viis miehestä, kissa-asia on hoidettava kuntoon.
Lohi on saatava tänne. En jaksa tätä autiutta hetkeäkään.
Seinällä on moniväriset juhlavalot, jotka sytytetään vain silloin, kun paikalla on vieras, joka ei elättele romanttisia kuvitelmia. Juhlavalot pujottautuvat sen taulun ali, jonka sain taiteilijalta ilmaiseksi Pietarissa. Kyseessä on grafiikanvedos, joka on vedostettu neljällä eri laatalla - mustalla, sinisellä, keltaisella ja punaisella. Olen edelleen hämmentynyt siitä, että sain moisen suuritöisen teoksen ilmaiseksi silloin kauan sitten, taisin olla kuudentoista. Pysähdyin juttelemaan taiteilijan tyylistä silloin vielä kovin töksyvällä C-englannillani, seassa pehmeää mutta vajavaista A-saksaa, kerroin itsekin tekeväni kuvia, ja möläytettyäni, että mummoni oli työskennellyt tuossa kaupungissa lapsukaisena, ennen toista maailmansotaa, ja että tässä kaikessa oli jotain kummallisen tuttua, hän äkkiä työnsi minulle vedoksen ja kieltäytyi ottamasta maksua, suutelipa vain poskille ja sanoi, että se on minulle, ei vastaansanomisia. Ota se, se on sinun. (Annetaanhan minulle tietysti kaikkea muutakin - esimerksiksi eräs päivä Sokoksessa minulle annetaan sandaalit, vaikken ostanut niihin oikeuttavaa tuotetta. "Sinä ehkä pitäisit näistä", sanoo myyjätär ja ojentaa sandaalit. "No, olisivathan nuo kätevät uimahallissa... jos siitä ei ole vaivaa", sanon ihmeissäni. Tungen sandaalit reppuun - ne ovat vaaleanpunaiset, oikein sievät altaanreunuksella odottamaan. En ymmärrä tätä ollenkaan... Ehkä se, etten osaa pyytää asioita, saa ihmiset antamaan niitä pyytämättä?)
Vedos on kehystetty Käpylässä, siellä oli vielä silloin kehystämö enkä tiennyt vielä Tallinnan Galerii-G:tä.
Vedos on tuossa osittain siksi, että muistan, että ihmiset ovat hyviä ja luotettavia, anteliaita ja suurisydämisiä. Välillä siihen on vaikeaa uskoa, kun katselee kulttuurin jyskyttävää konetta. Ehkä Daniel Quinn on Ismaelissa oikeassa siinä, että olemme vain kulttuuriäidin aivopesemiä. Oikeastaan me haluaisimme jotain aivan muuta. Niin, varmasti... ei vain ehkä.
Nyt kun kylmä on mennyt, kävelen iloisena ja ahkerasti ja rakennan ensimmäistä kolumniani palatakseni sitten takaisin järjestämään toisen tekstiin kaikuja ja täsmennyksiä. Päivänsinensiniset kuulaat päivät soljuvat. Sohjonalinen asfaltti tartuttaa pyöränrenkaan tukevasti.
Käyn kaupungiin, hoidan asiat pitkästä aikaa. Herätessäni muotoilen ajatuksen, josta en aio luopua. Tahdon Lohen tänne. En kestä enää ilman harmaata kolliani. Haen sen vaikka väkisin, vaikka tämä tietäisi lopullista välirikkoa Kissan kanssa. Sillä ei ole mitään väliä siihen verrattuna, kuinka kaipaan Lohta. En kestä enää ilman Lohi-Platonin hyrinää ja sylilämpöä, sen rakastavia tassuja ja sen kykyä lojua tilaan kodikkuus. Lohi on kissa, joka valitsi minut löytöeläintalossa, katsoi suoraan silmiini ja kävi selälleen eteeni, ja edelleen se on eläimistä se, joka kuuluu selkeimmin kanssani yhteen. Käpylässä se kapuaa heti syliini ja painautuu minuun. Kissa oli ensin varma siitä, että se on kehitysvammainen, koska se ei pelkää. Tavatessaan uuden koiran se kävelee suoraan kohti lumoten silmillään, haistelee, on korrekti ja lämmin.
Hän ei ymmärrä, että Lohen ei tarvitse pelätä. Se saa maata selällään, sitä silitetään. Se tiesi heti, että me olemme samaa laumaa, samanlaisia repivänlempeitä eläimiä, jotka eivät pelkää.
Haen Lohen jokin päivä, kun saan autokyydin, Lohen ja tämän vessan. Tokihan olen taas pian palaamassa Käpylään koiravahdiksi Kissan ja tämän isän mennessä Keniaan bongaamaan afrikkalaisia lintuja. Kissa on onnellinen matkasta jo etukäteen, hän on matkustellut siellä ennenkin ja pitää Afrikasta. Pitäisin varmasti minäkin, jos minulla olisi joskus niin paljon rahaa. Mutta tuskinpa on. Silti tarinat siitä, miten ihmiset laulavat ja tanssivat, suhtautuvat animistisesti ja välittömästi kuulostavat ihanalta. Ehkä siellä minua ei pidettäisi eksentrisenä? Puhumattakaan lämmöstä - voisi olla alusvaatteisillaan koko päivän. No, turha tässä hehkuttaa. Kulutin eilen loppukuuksi varaamastani 20 eurosta yhdeksän kirjoihin. Ei tässä vähään aikaa ole rahaa minnekään menemiseen, Lohen hakemiseen vain. Lohi on parempi kuin kymmenen Afrikkaa. Kissan matkaan ja Käpylän-keikkaani on kaksi viikkoa, ja ikävä on kasvanut niin valtavaksi, etten enää kestä kahta viikkoa ilman Lohta.
Sitten voin nukkua parvellani harmaan keräni kanssa, puhallella sen turkkiin, kutitella sen anturoita, kiusata sitä vetämällä lankaa lattianrajaa, nostella ja vanuttaa sitä, rapsuttaa sen vatsaa kunnes se kiihottuu ja puree rannettani lujasti, ja hyppää seisaalleen ja viilettää huoneesta toiseen häntä viuhtoen (tämä näyttää yksinomaan huvittavalta, koska Lohi on aika tukevassa kunnossa) palatakseen sitten nöyränä ja hellyydenkipeänä puskemaan. Tahdon harjoittaa alavatsan lihaksiani kolli rintakehällä istuen, tehdä työtä puuduttava lämpö sylissä, juoda teeni niin, että joku puskee välillä kuuman sukille.
Kerään rohkeutta soittaakseni ja kertoakseni aikeestani. Ystävät ovat olleet aivan kauhuissaan siitä, että elämäni on tällä tavalla palasina, mutta olen kerta toisensa jälkeen toistanut, että mieluummin vältän välirikon entiseen mieheeni kuin vaatimalla vaadin tänne luokseni edes yhden laumastani. Nyt jokin on muuttumassa. Viis miehestä, kissa-asia on hoidettava kuntoon.
Lohi on saatava tänne. En jaksa tätä autiutta hetkeäkään.
keskiviikko 25. tammikuuta 2006
Tippuvan äänen kanssa
Herään siihen, että jotain tippuu. Ajattelen pisaroita, jotka pudotessaan samaan paikkaan uurtavat kiveen kolon ja mustaa jäätä sohjon alla. Älkää puhuko pehmeästä vedestä. Olen taas käynyt altaassa, sotkenut elämääni jalkojen tahtiin, keskittynyt hengittelemään silmät kiinni, painuen ylös ja alas keuhkojen täyttyessä ja tyhjentyessä, työntänyt vettä käsin ja jaloin, kamppaillut merkityksistä, juossut rauhaan saakka.
Ja silti en saa unta ennen kuin nukahdan. Tajuan, että olen nukkunut kuitenkin, kun herään ja jokin tippuu. Tarkistan hanat, mutta tipe tulee toisaalta. Laitan musiikin päälle, koska en kestä vaivihkaista ääntä, joka on liian monotoninen. (Sitä paitsi tänään pitää tehdä töitä, eikä tee niiden edistymiselle ollenkaan hyvää naureskella parin minuutin välein sille, mitä Freud kirjoittaa kellon tikityksen kammoamisesta. Luen sen aikanaan junassa matkalla Madridiin, mustissa vaatteissa ja näyttävä krusifiksi kaulassa, hiukset nutturalla nunnasti - näin järkeilen olevan turvallisinta matkustaa, seksihullut pysyvät minusta kaukana eikä kukaan puristele takapuolesta - ja sitten särjen vaikutelman avaamalla kirjan, jonka kannessa lukee vähintään kultahamsterin kokoisin kirjaimin SIGMUND FREUD. Sigismundas Freudis, liettuaksi. Ei ihan yhtä hauska kuin Martinus Heideggeris, mutta melkein. Liettuassa on hyvä huumori. Ne vääntävät henkilönnimet edelleen. Vilnan yliopiston kirjakauppa on paras nauramispaikka, jonka keksin. Kaikki sedät väänneltyinä liettuaksi, ja tädit kans.) Ilmeisesti tippuva ääni on jo hairahduttanut aivoni, koska teen typeryyden.
Luen vielä uudelleen sähköpostin, joka on saanut minut niin iloiseksi ja kepeäksi, ja päätän, että tänään on positiivisen palautteen päivä. Melioristi parantaa maailman rohkaisu kerrallaan, niin se menee. Näppäilen Kissan numeron. Kun hän vastaa, kehun maasta taivaisiin tuota ideaa, josta luin hetki aiemmin jo tiesmonetta kertaa entiseni kelan akuuttiudesta hämmästyneenä ja ylpeänä.
"Siis aivan loistavaa, herranjumala, ajattelin et mun on ihan pakko soittaa..." Kissa myöntelee, onhan se joo hyvä idea. Hälytyskellot eivät kilise, vain tip tip tip kuuluu taustalla syövyttäen aivojen kyvyn prosessoida palautetta riittävän hienovireisesti. Lisään kierroksia.
Miten upea idea, aivan tajuton, hän on saanut takaisin sen terävyyden, joka ihastutti minut niin totaalisesti alkaessamme seurustella ja kiskaisi realismin maton altani - että tuollainen mies, että jaksaa puhua kanssani, että - ja että tuo terä oli kadoksissa pari vuotta, ajattelin sen olevan vain gradustressiä tai sitä, että hän kävi läimimässä squashia kissantappajan kanssa, vaikka suutuin hirvittävästi ja sitten itkin omia reaktioitani, että hänestä tuli hetkeksi niin porvarillinen ja sovinnainen, ettei hän ymmärtänyt, että saatan olla onneton syyttä suotta, että hänestä oli hienoa kuljettaa minua kuin näyttelyvasikkaa juhliin, jossa nutturoideni murattia hipelöitiin ja ihasteltiin tajuamatta, että päälläni oli kaikki dionyysisen kultin tunnusmerkit, eliittiä muka, että hän liikkui sellaisissa seurueissa ja paikoissa, jotka saivat hänestä esiin piirteitä, joita en osannut kuin hämmästellä ikävöiden sitä jotain kauan sitten, nyt se on tullut takaisin, hänen pirullinen älynsä laukkaa taas, onnea onnea, olen niin onnellinen puolestasi,
se on tullut takaisin, sinua ei voi kukaan eikä mikään lannistaa. Kunpa lopettaisin tähän. Mutta ei.
Olen niin onnellinen ja helpottunut, että jatkan. Että pelkäsin säröyttäneeni hänet, että hän olisi saattanut masentua vaikka ymmärsikin, että minun on pystyttävä elämään onnellisena, että nyt on tullut todistetuksi, että paitsi minä, myös hän on terävämpi, akuutimpi ja enemmän hereillä, kykenevämpi hyvään ja kerkeämpi rohkaisemaan toisiakin siihen.
"Sulla ei ole vuosikausiin ollut noin tykkejä ideoita, joskus aiemmin sulla oli, en tiedä mitä sitten tapahtui, ehkä suhde imi meistä molemmista voimat", jatkan enkä tule tunnistaneeksi hiljaisuutta toisessa päässä. Sitten äkkiä kuulen sen tip tip tip tipiä vasten. Hiljenen hetkeksi.
Tip tip tip tip tip tip tip, lasken pisarat. Missä, kummalla puolen asuntoa? Ränni? Voi ei, ei ainakaan vesivahinkoa, eihän -
"Se ei ollut mun idea", sanoo Kissa ilmeettömästi, pelkkänä äänenä.
Koetan korjailla: No mutta ainakin hänet on otettu mukaan siihen porukkaan, hän on ollut niin hyvä toteuttamaan ideaa vaikkei ole keksinytkään sitä. Itkettää, huimaa. Pyytelen anteeksi, muistan mainita edelleen yhteisen Visa-laskumme, joka ei ole minun aikaansaannostani. Onneksi, koska ei olisi mitään rahaakaan, mistä se maksaa. "Tuo se lasku mulle", sanoo Kissa lakonisesti. Hänen äänensä ei nouse eikä laske eikä hymyile. Parjaan itseäni puhelimessa puhumisesta vielä kymmenen minuuttia lakattuanikin. Puhelimessa ei saisi sanoa mitään muuta kuin neutraaleja ilmoituksia, kvantifioitavia ja koordinoitavia tosiasioita. Olen siellä ja siellä siihen ja siihen aikaan, ja niin edelleen. Nekin toki vaihdamme, mutta vasta vahingon jo tapahduttua.
En aio olla kenellekään kohtelias enkä kannustava vähään aikaan, jos siitä aina seuraa tällaista saaperkutinmoista sotkua. Istun sohvalla ja hengittelen rauhallisesti kylkiin. Helvetti, miksi tämän pitää olla niin vaikeaa? Tahdon pelkkää hyvää, luulen tekeväni pelkkää hyvää.
Tip tip tip tip tip jatkuu. Työt jatkuvat. Laitan musiikin uudestaan päälle. En tunne itseäni tarpeeksi moraalisesti edistyneeksi paheksumaan ketään tai mitään.
Ja silti en saa unta ennen kuin nukahdan. Tajuan, että olen nukkunut kuitenkin, kun herään ja jokin tippuu. Tarkistan hanat, mutta tipe tulee toisaalta. Laitan musiikin päälle, koska en kestä vaivihkaista ääntä, joka on liian monotoninen. (Sitä paitsi tänään pitää tehdä töitä, eikä tee niiden edistymiselle ollenkaan hyvää naureskella parin minuutin välein sille, mitä Freud kirjoittaa kellon tikityksen kammoamisesta. Luen sen aikanaan junassa matkalla Madridiin, mustissa vaatteissa ja näyttävä krusifiksi kaulassa, hiukset nutturalla nunnasti - näin järkeilen olevan turvallisinta matkustaa, seksihullut pysyvät minusta kaukana eikä kukaan puristele takapuolesta - ja sitten särjen vaikutelman avaamalla kirjan, jonka kannessa lukee vähintään kultahamsterin kokoisin kirjaimin SIGMUND FREUD. Sigismundas Freudis, liettuaksi. Ei ihan yhtä hauska kuin Martinus Heideggeris, mutta melkein. Liettuassa on hyvä huumori. Ne vääntävät henkilönnimet edelleen. Vilnan yliopiston kirjakauppa on paras nauramispaikka, jonka keksin. Kaikki sedät väänneltyinä liettuaksi, ja tädit kans.) Ilmeisesti tippuva ääni on jo hairahduttanut aivoni, koska teen typeryyden.
Luen vielä uudelleen sähköpostin, joka on saanut minut niin iloiseksi ja kepeäksi, ja päätän, että tänään on positiivisen palautteen päivä. Melioristi parantaa maailman rohkaisu kerrallaan, niin se menee. Näppäilen Kissan numeron. Kun hän vastaa, kehun maasta taivaisiin tuota ideaa, josta luin hetki aiemmin jo tiesmonetta kertaa entiseni kelan akuuttiudesta hämmästyneenä ja ylpeänä.
"Siis aivan loistavaa, herranjumala, ajattelin et mun on ihan pakko soittaa..." Kissa myöntelee, onhan se joo hyvä idea. Hälytyskellot eivät kilise, vain tip tip tip kuuluu taustalla syövyttäen aivojen kyvyn prosessoida palautetta riittävän hienovireisesti. Lisään kierroksia.
Miten upea idea, aivan tajuton, hän on saanut takaisin sen terävyyden, joka ihastutti minut niin totaalisesti alkaessamme seurustella ja kiskaisi realismin maton altani - että tuollainen mies, että jaksaa puhua kanssani, että - ja että tuo terä oli kadoksissa pari vuotta, ajattelin sen olevan vain gradustressiä tai sitä, että hän kävi läimimässä squashia kissantappajan kanssa, vaikka suutuin hirvittävästi ja sitten itkin omia reaktioitani, että hänestä tuli hetkeksi niin porvarillinen ja sovinnainen, ettei hän ymmärtänyt, että saatan olla onneton syyttä suotta, että hänestä oli hienoa kuljettaa minua kuin näyttelyvasikkaa juhliin, jossa nutturoideni murattia hipelöitiin ja ihasteltiin tajuamatta, että päälläni oli kaikki dionyysisen kultin tunnusmerkit, eliittiä muka, että hän liikkui sellaisissa seurueissa ja paikoissa, jotka saivat hänestä esiin piirteitä, joita en osannut kuin hämmästellä ikävöiden sitä jotain kauan sitten, nyt se on tullut takaisin, hänen pirullinen älynsä laukkaa taas, onnea onnea, olen niin onnellinen puolestasi,
se on tullut takaisin, sinua ei voi kukaan eikä mikään lannistaa. Kunpa lopettaisin tähän. Mutta ei.
Olen niin onnellinen ja helpottunut, että jatkan. Että pelkäsin säröyttäneeni hänet, että hän olisi saattanut masentua vaikka ymmärsikin, että minun on pystyttävä elämään onnellisena, että nyt on tullut todistetuksi, että paitsi minä, myös hän on terävämpi, akuutimpi ja enemmän hereillä, kykenevämpi hyvään ja kerkeämpi rohkaisemaan toisiakin siihen.
"Sulla ei ole vuosikausiin ollut noin tykkejä ideoita, joskus aiemmin sulla oli, en tiedä mitä sitten tapahtui, ehkä suhde imi meistä molemmista voimat", jatkan enkä tule tunnistaneeksi hiljaisuutta toisessa päässä. Sitten äkkiä kuulen sen tip tip tip tipiä vasten. Hiljenen hetkeksi.
Tip tip tip tip tip tip tip, lasken pisarat. Missä, kummalla puolen asuntoa? Ränni? Voi ei, ei ainakaan vesivahinkoa, eihän -
"Se ei ollut mun idea", sanoo Kissa ilmeettömästi, pelkkänä äänenä.
Koetan korjailla: No mutta ainakin hänet on otettu mukaan siihen porukkaan, hän on ollut niin hyvä toteuttamaan ideaa vaikkei ole keksinytkään sitä. Itkettää, huimaa. Pyytelen anteeksi, muistan mainita edelleen yhteisen Visa-laskumme, joka ei ole minun aikaansaannostani. Onneksi, koska ei olisi mitään rahaakaan, mistä se maksaa. "Tuo se lasku mulle", sanoo Kissa lakonisesti. Hänen äänensä ei nouse eikä laske eikä hymyile. Parjaan itseäni puhelimessa puhumisesta vielä kymmenen minuuttia lakattuanikin. Puhelimessa ei saisi sanoa mitään muuta kuin neutraaleja ilmoituksia, kvantifioitavia ja koordinoitavia tosiasioita. Olen siellä ja siellä siihen ja siihen aikaan, ja niin edelleen. Nekin toki vaihdamme, mutta vasta vahingon jo tapahduttua.
En aio olla kenellekään kohtelias enkä kannustava vähään aikaan, jos siitä aina seuraa tällaista saaperkutinmoista sotkua. Istun sohvalla ja hengittelen rauhallisesti kylkiin. Helvetti, miksi tämän pitää olla niin vaikeaa? Tahdon pelkkää hyvää, luulen tekeväni pelkkää hyvää.
Tip tip tip tip tip jatkuu. Työt jatkuvat. Laitan musiikin uudestaan päälle. En tunne itseäni tarpeeksi moraalisesti edistyneeksi paheksumaan ketään tai mitään.
tiistai 24. tammikuuta 2006
Läpielämiseen valmistautumisesta
Yksi.
Voi niitä, jotka unohtavat, että taide on pelkkä elämisen apuviivasto. Suorimmat, vahvimmat viivat näkyvät paksunkin paperin läpi, hentoisemmat ja mutkikkaammat ovat seurattavissa vain voipaperin tai silkkipaperin läpi. Tai sifongin. Lurexin läpi ei näe mitään, kimalle sotkee kaiken. Sifongin raidat voivat olla vahvempia ja suorempia kuin kakkosnelosille piirretyt kuviot ja siten näkyä paremmin paksummankin paperin läpi. Joku katselee pahvin läpi ja tekee tuomioitaan sen mukaan. Piirtää omat viivansa niin paksusti, että ne syöpyvät pahvinkin alla oleviin käsipyyhkeisiin. Käsipyyhkeistä ei ole enää mihinkään, ne kiikutetaan roskakoriin.
Kaksi.
"Tavoittele ikuista, pysyvää", sanoo piiskamestari saparopäiselle tytölle. Tanssijan taide ei katoa esiripun sulkeuduttua eikä jää leijumaan estradille, vaan ikuistuu luihin, niveliin, lihaksiin, ligamentteihin, tapaan kävellä ja astua sisään ovesta kutsuille, hymyillä ja ojentaa kätensä ikään kuin mitään ei olisi vialla. (Jotain on aina vialla, kuten tiedämme. Hiekasta hiertyy helmi lihanviertä kalvaen, viaton jääkimpale vyöryttää lumet kylän niskaan tarpeeksi itsessään kierittyään ja niin edelleen.) Kun kuluu tarpeeksi aikaa tai kun on riittävän kuuma, luut purkautuvat ja ikuinen taide katoaa. Samalla tavalla maalaustaide on ennen kaikkea tallentunut tapaan nähdä, luokitella visuaalista informaatiota, kirjallisuus tapaan ajoittaa ja juonitella, musiikki tapaan rytmittää ja kuulla. Taulut ovat jätettä, kirjat ovat jätettä, ceedeet ovat jätettä, sivutuotteita jostain olennaisemmasta prosessista, joka katoaa. Jätteestä voi tehdä uudelleen taidetta antamalla sen lumota itsensä. Lumous katoaa sekin, mutta voi löytää uuden kohteen ja loisia siinä vielä hetken. Tuo hylätty kastelukannu puhuu minulle. Tällä kompostipussilla on tarina. Ja tuo, kas, tuo on Platonia tuossa porkkanankuorien, öljyriippuvuuden ja kaalinkannan alla: "Onko sinusta ihmisen elämä mitätöntä, jos hän saa nähdä sen ja tarkastella sitä niin kuin sitä pitää tarkastella ja elää yhteydessä siihen? Etkö ymmärrä, että vain nähdessään kauneuden niin kuin se tulee nähdä ihminen kykenee synnyttämään todellisia hyveitä eikä pelkkiä hyveen heijastumia, koska silloin hän on tekemisissä todellisen kanssa?" Platonia, lalallallala. Vihellän iloisesti mennessäni roskakatokseen keveine kantamuksineni, teen parit timestepit, pitkä mutta ei pitkäveteinen elämä, pihalla on niin hyvä akustiikka etenkin jos on sula.
Kolme.
Taas nuo jauhavat paskaa. Mitä ne aina puhuvat teoriaa ja juoksuttavat tilastoista yksittäistapauksiin? Kun pää alkaa päätellä, kudos loppuu. Löysää ohjaksia, sulje silmät, luota siihen että jokaisella jalalla on silmä, niin tarkkaan se valitsee paikkansa polulta tai metsänpohjalta välttäen liverät juuret ja paikat, joista on väännetty eroon niihin olennaisesti kuuluneet kivenmurikat. Älä tökötä, myötäile. Pää huutelee, anna huudella. Naura sen kanssa, mutta anna sen itkeä ja mököttää yksinään. Älä käytä sitä nyrkkeilysäkkinä. Älä anna sen kangistaa kaikkea, kuten toisinaan tanssitunnilla käy, kun jalat osaavat jo, mutta iskee kauhu musiikin tahdista, ja jää seisomaan, tuijottaa jalkojaan, tehkäävittujotakinnyt, eikä mitään tapahdu. Osoita päälle aitaa, joka lähenee ja suurenee metsän läpi ryskyessä. Onko se aita vai laiva - vai ehkä - jotakin, pitää hypätä, hyppy -
Nyt.
(Sitten voi mennä keittiöön, tehdä uuden kupin kamomillateetä ja jatkaa lukemista. Mieli on tyhjennettävä sanoja kehystävästä teoreettisesta saastasta ja ennakko-oletuksista, jotta siellä olisi kaikuvuutta sanoille, jotka luetaan ensimmäistä kertaa, eletään läpi.)
Voi niitä, jotka unohtavat, että taide on pelkkä elämisen apuviivasto. Suorimmat, vahvimmat viivat näkyvät paksunkin paperin läpi, hentoisemmat ja mutkikkaammat ovat seurattavissa vain voipaperin tai silkkipaperin läpi. Tai sifongin. Lurexin läpi ei näe mitään, kimalle sotkee kaiken. Sifongin raidat voivat olla vahvempia ja suorempia kuin kakkosnelosille piirretyt kuviot ja siten näkyä paremmin paksummankin paperin läpi. Joku katselee pahvin läpi ja tekee tuomioitaan sen mukaan. Piirtää omat viivansa niin paksusti, että ne syöpyvät pahvinkin alla oleviin käsipyyhkeisiin. Käsipyyhkeistä ei ole enää mihinkään, ne kiikutetaan roskakoriin.
Kaksi.
"Tavoittele ikuista, pysyvää", sanoo piiskamestari saparopäiselle tytölle. Tanssijan taide ei katoa esiripun sulkeuduttua eikä jää leijumaan estradille, vaan ikuistuu luihin, niveliin, lihaksiin, ligamentteihin, tapaan kävellä ja astua sisään ovesta kutsuille, hymyillä ja ojentaa kätensä ikään kuin mitään ei olisi vialla. (Jotain on aina vialla, kuten tiedämme. Hiekasta hiertyy helmi lihanviertä kalvaen, viaton jääkimpale vyöryttää lumet kylän niskaan tarpeeksi itsessään kierittyään ja niin edelleen.) Kun kuluu tarpeeksi aikaa tai kun on riittävän kuuma, luut purkautuvat ja ikuinen taide katoaa. Samalla tavalla maalaustaide on ennen kaikkea tallentunut tapaan nähdä, luokitella visuaalista informaatiota, kirjallisuus tapaan ajoittaa ja juonitella, musiikki tapaan rytmittää ja kuulla. Taulut ovat jätettä, kirjat ovat jätettä, ceedeet ovat jätettä, sivutuotteita jostain olennaisemmasta prosessista, joka katoaa. Jätteestä voi tehdä uudelleen taidetta antamalla sen lumota itsensä. Lumous katoaa sekin, mutta voi löytää uuden kohteen ja loisia siinä vielä hetken. Tuo hylätty kastelukannu puhuu minulle. Tällä kompostipussilla on tarina. Ja tuo, kas, tuo on Platonia tuossa porkkanankuorien, öljyriippuvuuden ja kaalinkannan alla: "Onko sinusta ihmisen elämä mitätöntä, jos hän saa nähdä sen ja tarkastella sitä niin kuin sitä pitää tarkastella ja elää yhteydessä siihen? Etkö ymmärrä, että vain nähdessään kauneuden niin kuin se tulee nähdä ihminen kykenee synnyttämään todellisia hyveitä eikä pelkkiä hyveen heijastumia, koska silloin hän on tekemisissä todellisen kanssa?" Platonia, lalallallala. Vihellän iloisesti mennessäni roskakatokseen keveine kantamuksineni, teen parit timestepit, pitkä mutta ei pitkäveteinen elämä, pihalla on niin hyvä akustiikka etenkin jos on sula.
Kolme.
Taas nuo jauhavat paskaa. Mitä ne aina puhuvat teoriaa ja juoksuttavat tilastoista yksittäistapauksiin? Kun pää alkaa päätellä, kudos loppuu. Löysää ohjaksia, sulje silmät, luota siihen että jokaisella jalalla on silmä, niin tarkkaan se valitsee paikkansa polulta tai metsänpohjalta välttäen liverät juuret ja paikat, joista on väännetty eroon niihin olennaisesti kuuluneet kivenmurikat. Älä tökötä, myötäile. Pää huutelee, anna huudella. Naura sen kanssa, mutta anna sen itkeä ja mököttää yksinään. Älä käytä sitä nyrkkeilysäkkinä. Älä anna sen kangistaa kaikkea, kuten toisinaan tanssitunnilla käy, kun jalat osaavat jo, mutta iskee kauhu musiikin tahdista, ja jää seisomaan, tuijottaa jalkojaan, tehkäävittujotakinnyt, eikä mitään tapahdu. Osoita päälle aitaa, joka lähenee ja suurenee metsän läpi ryskyessä. Onko se aita vai laiva - vai ehkä - jotakin, pitää hypätä, hyppy -
Nyt.
(Sitten voi mennä keittiöön, tehdä uuden kupin kamomillateetä ja jatkaa lukemista. Mieli on tyhjennettävä sanoja kehystävästä teoreettisesta saastasta ja ennakko-oletuksista, jotta siellä olisi kaikuvuutta sanoille, jotka luetaan ensimmäistä kertaa, eletään läpi.)
Ihmeiden ajoituksesta
Olen tavannut miehen, joka osaa sekä kukkua että maukua niin aidosti, että kesä tulee ja ikävä katoaa. Jos hän olisi kolme- tai neljäkymmentä vuotta nuorempi, en epäröisi hetkeäkään.
Ja jos olisin kolme- tai neljäkymmentä vuotta vanhempi, varmasti vain hihittäisin.
Ajatella, olen joskus kuusikymmentävuotias, seitsemänkymmentäkin ehkä. Ei siitä voi olla varma. Näen unta, jossa minuun tartutetaan HIV. Pitää lähteä pian, viimeinen ennakkoäänestyspäivä laitoksissa.
Pelkään, että raivostun taas, kiehun sisäisesti puoli minuuttia, kun äärimmäisen skarpille vanhalle naiselle ja miehelle lässytetään. He istuvat huoneessa, juovat sivistyneesti harmaan jaarlin teetä, heidän edessään on pöydällä avattuna Aristoteleen Metafysiikka. Huoneessa on myös maalausteline, vesiliukoiset öljyvärit, siveltimet ja paletti, sähköurut ja kasoittain semiotiikkaa, maalaustaidetta, orkestraatiota ja filosofiaa käsitteleviä monenkielisiä lehtiä.
"Haluattekos äänestää? No niin, muistuuko mieleen, ketä äänestäisitte?"
Edellisen kerran menen käytävään ja nojaan otsaani seinään, kunnes tajuan hoitajan tuijottavan moista seinänrasvausta paheksuvasti. Ryhdistäydyn, kävelen sisään, kohtaan naisen katseen, kohautan hivenen hartioitani ja näytän voi ei -naamaa. Nopea hymy syttyy. Mutta sitten se on mennyt.
Ja jos olisin kolme- tai neljäkymmentä vuotta vanhempi, varmasti vain hihittäisin.
Ajatella, olen joskus kuusikymmentävuotias, seitsemänkymmentäkin ehkä. Ei siitä voi olla varma. Näen unta, jossa minuun tartutetaan HIV. Pitää lähteä pian, viimeinen ennakkoäänestyspäivä laitoksissa.
Pelkään, että raivostun taas, kiehun sisäisesti puoli minuuttia, kun äärimmäisen skarpille vanhalle naiselle ja miehelle lässytetään. He istuvat huoneessa, juovat sivistyneesti harmaan jaarlin teetä, heidän edessään on pöydällä avattuna Aristoteleen Metafysiikka. Huoneessa on myös maalausteline, vesiliukoiset öljyvärit, siveltimet ja paletti, sähköurut ja kasoittain semiotiikkaa, maalaustaidetta, orkestraatiota ja filosofiaa käsitteleviä monenkielisiä lehtiä.
"Haluattekos äänestää? No niin, muistuuko mieleen, ketä äänestäisitte?"
Edellisen kerran menen käytävään ja nojaan otsaani seinään, kunnes tajuan hoitajan tuijottavan moista seinänrasvausta paheksuvasti. Ryhdistäydyn, kävelen sisään, kohtaan naisen katseen, kohautan hivenen hartioitani ja näytän voi ei -naamaa. Nopea hymy syttyy. Mutta sitten se on mennyt.
maanantai 23. tammikuuta 2006
Maanantai on työpäivä
Töissä kuuntelen vaginadialogia enkä jaksa osallistua. Tänäänkään en aio lietsoa sukupuolisotaa. Kunhan piirtelen lappuun erilaisia venytyksiä ja ihmisiä niissä ja runttaan sitten lapun roskiin. Menen pari kertaa vessaan ilman hätää, venytän vessassa kylkiä ja selkää. Unettomuus alkaa tuntua pahalta kehossa. Selkä on jäykkä ja kaunainen.
Työ loppuu, saan pyöräillä kotiin, pyörä tapailee loskaa, soraa, kiveysten töyssyjä, mukulakiviä sohjon alla, perässä tulevan raitiovaunun jyskettä, käännymme eri suuntiin, se ylämäkeen, me alamäkeen. ("Ketkä me?" kysytään aina. Sinä ja joku toinen kahden, vai jokin sisäpiiri vai koko ihmiskunta? Minä ja pyöräni Ainotar, pitäisi kai nykyään vastata. Vakavasti ottaen, tarvitsisimme suomen kieleen verbisijoina intiimi-kaksikon, ystävä-kaksikon, ystävä-joukon ja massan. Ehkä joku tarvitsisi myös intiimi-joukon, mutta sellaista en ole itse koskaan kokeillut kuin eläinlauman jäsenenä, jonka kanta-astujuus on annettu anteeksi. Muodostamme pyörän kanssa ystävä-kaksikon. Pyöräni takaa, ettei minua pidetä fasistisen liikunnallisena. Se on naisellista kaarevuutta ja vakaata romantismia uhkuva olento, jonka valo ei särise vauhdissa ja jonka renkaissa on piikit, jotka jokaiselle ruusulle tietysti kuuluvatkin.)
Kalifornian-nainen saapuu. Kuulen hänen tulevan, koska musiikki on päältä ja rapusta makuupaikkani yläpuolelta kuuluu askelien tarmokas jyske yläkerroksiin, harhailua ja tapailua. Sitten puhelimeni soi. Kalifornian-nainen. "Hei", sanon. "Missä ovesi on?" hän kysyy. "Tule alas rapusta ja seuraava ovi. Käy sisään suoraan pihamaalta."
Kalifornian-nainen ei ole ruskea. Ovatko ne olleet vain sisällä? Hän on löytänyt itselleen rakkauden vuosikausien harhailujen jälkeen uimarannalta, jossa on katsellut lokkeja ja vuorovettä. Suomalaisista miehistä ei vain ollut hänen meliorismilleen ymmärtäjiksi. "Täällä ei saisi olla iloinen kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa", hän vakuuttaa. Hän elää siellä absurdissa, mutta vierailu tänne pakkaseen se vasta absurdi on. Hän nauraa kippurassa kertoessani siskoni silikonirintajoulutoiveesta, tutkimuksesta suomalaisten tunnerekisterin negatiivisuudesta kansainvälisellä mittapuulla ja äitini ilmaisusta "olet jo 31 vuotta, sinulla on tutkinto, jolla ei tee mitään, ei omistusasuntoa, ei vakituista työtä ja nyt ei edes miestä".
"Mun äiti sanoi täsmälleen samalla tavalla kun olin neljäkymmentä", hän kihertää. Sitä ennen lapsenlapset pitivät äidin tohinassa, jossa tyttären outous jäi taustalle. Kalifornian-naisen aikataulu on tiukka, halaamme pitkään eteisessä. En tiedä, kuinka onkin niin, että kaikki ystäväni ovat kirjoittavia hupsuja, jotka eivät osaa myydä itseään ja juttujaan (ainakaan jos ovat naisia - miehet kyllä enimmäkseen osaavat, ja heitä huvittaa surkea vinkunani siitä, kuinka kuvittelen olevani liian naiivi ja hupsu siihen, tähän ja tuohon - tämä on hämmentävää, koska enimmäkseen olen tragediaa slapstickina pikakelauksella - ) mutta ovat loistavia kiteyttämään asioita teekupposen ääressä pienessä keittiössäni.
Millaisia kirjeitä te kirjoitatte töiden jälkeen?
Minun sisältävät sellaisia ilmaisuja kuin: "Se, mikä toisessa liikuttaa, ei ole tämän uniikkius, aluksi, koskaan. Vaan jokin potentia symboloida kokonaista toista mannerta, aikaa, tilaa." En tiedä, ovatko aiheet liian morbideja, vaikka koetankin säilyttää kaikissa eleissäni lämpimän ja korrektin sävyn. Jos epäonnistun, epäonnistun jälkimmäisessä. Kirjeissä en epäonnistu sen osalta koskaan.
Se johtuu siitä, että sanat eivät kosketa - eivät tuoksu -
Ne ovat turvallisia, harmaita proteeseja, suunniteltu keskivertokäsivarsille ja palautettavaksi lainan jälkeen, desinfioitavaksi, varastoon pantavaksi, sieltä tarvitsevalle uudelleenlainattavaksi. Sanottiinpa niistä mitä tahansa, ylistettiinpä niitä miten hyvänsä, en vakuutu sanoin. Ne eivät hämmennä.
Istun pianopallilla, olen nostanut jalkani valkealla pöytänliinallani päällystämälleni vuokraemäntäni jakkaralle. Siirrän jakkaran vuoroin istuimeni oikelle, vuoroin vasemmalle puolelle. Toivon tämän lepyttävän selkää.
Ja sitten onkin jo kiire tanssitunnille. Olen niin onnellinen - voisin lentää päin lehmuksia rinteessä ja nauraa siitä huolimatta. Tehdessäni mustaa jazzkoputtelua nopeammin kuin ehdin ajatella, alkaa ylävartaloni elää omaa elämäänsä: kädet nousevat haastavasti avoimina, rintakehä pumppaa olkavarsiin dramaattisen, nytkähtävän kierron, taivun sivulle, koko kylkiluiden korsetti hyppää muutaman sentin oikealle jalkojen jatkaessa vasemmalle ja tavoitaa sitten jalat samalla, kun kädet vaipuvat koukkuun. Näen tämän vilauksenomaisesti peilistä ja ehdin juuri ja juuri ajatella: "Hyvänen aika! Nyt se alkaa tanssia!" Ja sitten fraasi loppuu. Aloitamme uudestaan. Taas samassa kohdassa keho haluaa korostaa jalkojen sinnikästä ja keskittynyttä kolketta nuljahtamalla yläosallaan tanssillisesti. Tällä ei ole mitään tekemistä tahdon eikä tasapainon kanssa: kyse on puhtaasti kehon tyylistä liikkua.
Jossain mielessä omaa tyyliään ei ole mahdollista valita. Sen vuoksi en aio jatkossakaan kritisoida ketään tämän valitsemasta tyylistä elää ja liikehtiä.
Haluaisin vain olla onnellinen ristiriitaisella tavalla. Edes hetken, muutaman tilanteen. Kääntelen hämmennystäni, en palaa enää kääntelemään lauseiden sanajärjestystä tänä iltana. Aion työntää pääni keskelle puhetta, joka muistuttaa enemmän musiikkia kuin sanoja. Sinivalaskohta hämmästyttää minua edelleen.
Luulin, että ihmiset eivät vaivaudu ajattelemaan näitä asioita.
Unohdin jotakin tärkeää: he ajattelevat niitä, mutta omilla tavoillaan. Jotkut tavoista ovat laulavampia kuin omat yritelmäni elää eläimiksi, olla osa suurta kiertoa, olla pelkkää suuntaa prosessissa, jonka alku- ja loppupisteen määrittäminen ovat tarkkanäköisten painajainen ja metaforisesti ajattelevien selkäranka.
Yön tullen käyn nukkumaan ihmisenhajuiseen sänkyyni, joka on tehty alle sataseitsemänkymmentäsenttisille. Mahdun oikaisemaan itseni juuri ja juuri, varpaat seinää vasten ja pää ikkunansyvennyksessä. En ikävöi varmuutta, soitan delfiiniääniä uudestaan ja uudestaan. Ne narskuvat, pulputtavat ja kiljahtelevat iloisesti.
Työ loppuu, saan pyöräillä kotiin, pyörä tapailee loskaa, soraa, kiveysten töyssyjä, mukulakiviä sohjon alla, perässä tulevan raitiovaunun jyskettä, käännymme eri suuntiin, se ylämäkeen, me alamäkeen. ("Ketkä me?" kysytään aina. Sinä ja joku toinen kahden, vai jokin sisäpiiri vai koko ihmiskunta? Minä ja pyöräni Ainotar, pitäisi kai nykyään vastata. Vakavasti ottaen, tarvitsisimme suomen kieleen verbisijoina intiimi-kaksikon, ystävä-kaksikon, ystävä-joukon ja massan. Ehkä joku tarvitsisi myös intiimi-joukon, mutta sellaista en ole itse koskaan kokeillut kuin eläinlauman jäsenenä, jonka kanta-astujuus on annettu anteeksi. Muodostamme pyörän kanssa ystävä-kaksikon. Pyöräni takaa, ettei minua pidetä fasistisen liikunnallisena. Se on naisellista kaarevuutta ja vakaata romantismia uhkuva olento, jonka valo ei särise vauhdissa ja jonka renkaissa on piikit, jotka jokaiselle ruusulle tietysti kuuluvatkin.)
Kalifornian-nainen saapuu. Kuulen hänen tulevan, koska musiikki on päältä ja rapusta makuupaikkani yläpuolelta kuuluu askelien tarmokas jyske yläkerroksiin, harhailua ja tapailua. Sitten puhelimeni soi. Kalifornian-nainen. "Hei", sanon. "Missä ovesi on?" hän kysyy. "Tule alas rapusta ja seuraava ovi. Käy sisään suoraan pihamaalta."
Kalifornian-nainen ei ole ruskea. Ovatko ne olleet vain sisällä? Hän on löytänyt itselleen rakkauden vuosikausien harhailujen jälkeen uimarannalta, jossa on katsellut lokkeja ja vuorovettä. Suomalaisista miehistä ei vain ollut hänen meliorismilleen ymmärtäjiksi. "Täällä ei saisi olla iloinen kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa", hän vakuuttaa. Hän elää siellä absurdissa, mutta vierailu tänne pakkaseen se vasta absurdi on. Hän nauraa kippurassa kertoessani siskoni silikonirintajoulutoiveesta, tutkimuksesta suomalaisten tunnerekisterin negatiivisuudesta kansainvälisellä mittapuulla ja äitini ilmaisusta "olet jo 31 vuotta, sinulla on tutkinto, jolla ei tee mitään, ei omistusasuntoa, ei vakituista työtä ja nyt ei edes miestä".
"Mun äiti sanoi täsmälleen samalla tavalla kun olin neljäkymmentä", hän kihertää. Sitä ennen lapsenlapset pitivät äidin tohinassa, jossa tyttären outous jäi taustalle. Kalifornian-naisen aikataulu on tiukka, halaamme pitkään eteisessä. En tiedä, kuinka onkin niin, että kaikki ystäväni ovat kirjoittavia hupsuja, jotka eivät osaa myydä itseään ja juttujaan (ainakaan jos ovat naisia - miehet kyllä enimmäkseen osaavat, ja heitä huvittaa surkea vinkunani siitä, kuinka kuvittelen olevani liian naiivi ja hupsu siihen, tähän ja tuohon - tämä on hämmentävää, koska enimmäkseen olen tragediaa slapstickina pikakelauksella - ) mutta ovat loistavia kiteyttämään asioita teekupposen ääressä pienessä keittiössäni.
Millaisia kirjeitä te kirjoitatte töiden jälkeen?
Minun sisältävät sellaisia ilmaisuja kuin: "Se, mikä toisessa liikuttaa, ei ole tämän uniikkius, aluksi, koskaan. Vaan jokin potentia symboloida kokonaista toista mannerta, aikaa, tilaa." En tiedä, ovatko aiheet liian morbideja, vaikka koetankin säilyttää kaikissa eleissäni lämpimän ja korrektin sävyn. Jos epäonnistun, epäonnistun jälkimmäisessä. Kirjeissä en epäonnistu sen osalta koskaan.
Se johtuu siitä, että sanat eivät kosketa - eivät tuoksu -
Ne ovat turvallisia, harmaita proteeseja, suunniteltu keskivertokäsivarsille ja palautettavaksi lainan jälkeen, desinfioitavaksi, varastoon pantavaksi, sieltä tarvitsevalle uudelleenlainattavaksi. Sanottiinpa niistä mitä tahansa, ylistettiinpä niitä miten hyvänsä, en vakuutu sanoin. Ne eivät hämmennä.
Istun pianopallilla, olen nostanut jalkani valkealla pöytänliinallani päällystämälleni vuokraemäntäni jakkaralle. Siirrän jakkaran vuoroin istuimeni oikelle, vuoroin vasemmalle puolelle. Toivon tämän lepyttävän selkää.
Ja sitten onkin jo kiire tanssitunnille. Olen niin onnellinen - voisin lentää päin lehmuksia rinteessä ja nauraa siitä huolimatta. Tehdessäni mustaa jazzkoputtelua nopeammin kuin ehdin ajatella, alkaa ylävartaloni elää omaa elämäänsä: kädet nousevat haastavasti avoimina, rintakehä pumppaa olkavarsiin dramaattisen, nytkähtävän kierron, taivun sivulle, koko kylkiluiden korsetti hyppää muutaman sentin oikealle jalkojen jatkaessa vasemmalle ja tavoitaa sitten jalat samalla, kun kädet vaipuvat koukkuun. Näen tämän vilauksenomaisesti peilistä ja ehdin juuri ja juuri ajatella: "Hyvänen aika! Nyt se alkaa tanssia!" Ja sitten fraasi loppuu. Aloitamme uudestaan. Taas samassa kohdassa keho haluaa korostaa jalkojen sinnikästä ja keskittynyttä kolketta nuljahtamalla yläosallaan tanssillisesti. Tällä ei ole mitään tekemistä tahdon eikä tasapainon kanssa: kyse on puhtaasti kehon tyylistä liikkua.
Jossain mielessä omaa tyyliään ei ole mahdollista valita. Sen vuoksi en aio jatkossakaan kritisoida ketään tämän valitsemasta tyylistä elää ja liikehtiä.
Haluaisin vain olla onnellinen ristiriitaisella tavalla. Edes hetken, muutaman tilanteen. Kääntelen hämmennystäni, en palaa enää kääntelemään lauseiden sanajärjestystä tänä iltana. Aion työntää pääni keskelle puhetta, joka muistuttaa enemmän musiikkia kuin sanoja. Sinivalaskohta hämmästyttää minua edelleen.
Luulin, että ihmiset eivät vaivaudu ajattelemaan näitä asioita.
Unohdin jotakin tärkeää: he ajattelevat niitä, mutta omilla tavoillaan. Jotkut tavoista ovat laulavampia kuin omat yritelmäni elää eläimiksi, olla osa suurta kiertoa, olla pelkkää suuntaa prosessissa, jonka alku- ja loppupisteen määrittäminen ovat tarkkanäköisten painajainen ja metaforisesti ajattelevien selkäranka.
Yön tullen käyn nukkumaan ihmisenhajuiseen sänkyyni, joka on tehty alle sataseitsemänkymmentäsenttisille. Mahdun oikaisemaan itseni juuri ja juuri, varpaat seinää vasten ja pää ikkunansyvennyksessä. En ikävöi varmuutta, soitan delfiiniääniä uudestaan ja uudestaan. Ne narskuvat, pulputtavat ja kiljahtelevat iloisesti.
Sunnuntai on työpäivä
Olen päättänyt kuvata työpyhän siltä varalta, että joku tulevaisuuden arkeologi haluaa tietää, miksi nykyään töitä tehdään myös pyhinä.
Sunnuntai alkaa varhain. Kaikki päivät alkavat objektiivisesti ottaen tietysti varhain, mutta minun osaltani välttämättä eivät. Tänään varhain tulee kello puoli yhdentoista maissa; olen nukkunut huikeat normaalipituiset yöunet ja herään siihen, että ovikello soi. Koska olen pukeutunut epäsiveellisesti, enkä muista, mihin aikaan ystäväni Kaliforniasta on tulossa käymään, en voi kuin juosta ovelle sellaisenaan, mikrosortseissa ja laamapaidan retaleessa, joka on ollut seuranani siitä lähtien, kun täytin kolme.
Se on täynnä reikiä, mutta niin pehmeä... kyllä, mahdun edelleen samaan laamapaitaan kuin ollessani kolme. Tämä kertoo enemmän äitini tavasta suosia kasvunvaraa vaatehankinnoissa kuin fyysisestä koostani. Tällä ei toki ole mitään tekemistä työni kanssa, se myönnettäköön.
Koska tulija on oletettavasti nainen Kaliforniasta, yöasun siveellisyydellä ei ole niin väliä. Miesten seurassa liikun mieluiten vaatteissa tai täysin alasti. Avaan oven pakkaseen. Siellä ei ole ketään. Juoksen keittiöön, laitan viheltävän vesipannun tulelle, kopistan lautaselle valmiiksi kauranlesettä ja pellavarouhetta, kardemummaa ja kanelia, lirautan omenamehut päälle. Kun vesi on valmista, kaadan sen joukkoon, ja hämmentelen vähän lusikalla. Nostan lautasen pöydälle. Menen kävelylle, on kaunista ja lumista. Mietin, soittaako ystävän ovikelloa ja pyytää halausta ja kävellä kotiin, mutta päädyn suosimaan tehokkuutta. Heittelen puistossa värjötteleville linnuille auringonkukan siemeniä.
Sitten teen työtä, pilkutan ja vaihtelen sanajärjestystä. Muistan lesepuuron vasta, kun se on jo kylmää. Tulee ystävä, ovikello ring ring, tässä vaiheessa minulla on jo villapaita ja hamekin, juomme mateeta ja syömme joulua ajatellen ostetut latvialaiset liköörikonvehdit kuunnellen klezmeriä. Kahdeksan konvehdin rasiasta on nyt syöty viskija ja kirshu brandija, jäljellä ovat edelleen kafijas, balzama, konjaka, tekilas, ruma ja bananu. (Ja toinen rasia, kokonainen, sellofaanissa vielä.) Häädän ystävän ulos, on saatava aikaiseksi. Pian hän skypettää: puhelin on kateissa. Tarkemmissa etsinnöissä paljastuu, että vuokraemäntäni kolho, kopea sohva on syönyt sen ja raadellut puhelinparan kolmeen eri kokoiseen ja -funktioiseen osaan.
Jatkan töitä juoden mateeta. Kalifornian-ystävä soittaa ja kysyy, voimmeko tavata sittenkin huomenna. Hänen on tavattava eräs sotilas. Myönnyn. Tästä tulee todella tehokas työpäivä!
Välillä muistan venytellä. (Kuva ei ole tältä päivältä, tänään minulla on hame. Ylösalaisin hamekuvia ei tänne tule.)
Myös kolumnoinnista soitetaan. Otteen on oltava koulutusta vastaava. Ajattelen kaikkea, mitä olen yliopistolla tehnyt ja myöntelen iloisesti. Kyllä kyllä, eettistä, mikä ettei, eettistä, filosofista ja sen sellaista. Tyylihommat ovat muiden kontolla, vaikka erikoistumisalueeni onkin estetiikan filosofia. Siitä on niin kauan, ja hyvä niin. Nykyään pidän lähinnä esineiden heittelyä esteettisenä kokemuksena. Jätän kolumnin tyhjää tuijottavan sivun hautumaan takaraivooni, ja vähitellen siihen piirtyy merkkejä. Lontoo 1952, esimerkiksi, ja suu- ja sorkkatauti. Katsotaan nyt. Viikko aikaa. Siitä voi tulla ihan melkein mitä vaan koulutusta vastaavaa (ei laitosfilosofiaa vaan elämänfilosofi on kaikkien alojen harrastaja -höpinää) 2700 merkissä.
Teen töitä välillä tanssien ja venytellen kello 23.33 saakka. Välillä nukun torkutkin sohvalla kirja naamallani, mutta herään, kun Ilze Purmalieten lauluja sisältävä kasetti naksahtaa päätepisteeseensä. PÄNG. Kasettisoittimissa ei ole sitten mitään hienomekaanista hiljaisuutta. (Hei sinä säännöllinen lukijani Riiasta, jos löydät Ilzen mitä hyvänsä CD:itä sieltä, tuo ne tänne, maksan kyllä kulut... en siis matkasta, levyistä vaan.)
Olen jo etukäteen raivoissani siitä, että huomenna on työpäivä. Illalla sentään on tanssitunti. Kokeilen vielä kerran ilman kenkiä bossa nova -sarjan, joka piti muistaa, sen jossa on kaksi läiskähtävää taputusta. Huomenna ei ehdi treenata.
Olen väsynyt... mutta vielä on tiskattava, siivottava vähäsen Kalifornian-vieraan mieliksi, nostettava pyykit narulle, hyräiltävä. Oltava toiveikkaana. Olen niin urhoollinen, että melkein itkettää.
Hyvä tulevaisuuden arkeologi, kuten huomaat, työelämä kaksituhattaeimitäänluvulla on tällaista aika epämääräistä.
Sunnuntai alkaa varhain. Kaikki päivät alkavat objektiivisesti ottaen tietysti varhain, mutta minun osaltani välttämättä eivät. Tänään varhain tulee kello puoli yhdentoista maissa; olen nukkunut huikeat normaalipituiset yöunet ja herään siihen, että ovikello soi. Koska olen pukeutunut epäsiveellisesti, enkä muista, mihin aikaan ystäväni Kaliforniasta on tulossa käymään, en voi kuin juosta ovelle sellaisenaan, mikrosortseissa ja laamapaidan retaleessa, joka on ollut seuranani siitä lähtien, kun täytin kolme.
Se on täynnä reikiä, mutta niin pehmeä... kyllä, mahdun edelleen samaan laamapaitaan kuin ollessani kolme. Tämä kertoo enemmän äitini tavasta suosia kasvunvaraa vaatehankinnoissa kuin fyysisestä koostani. Tällä ei toki ole mitään tekemistä työni kanssa, se myönnettäköön.
Koska tulija on oletettavasti nainen Kaliforniasta, yöasun siveellisyydellä ei ole niin väliä. Miesten seurassa liikun mieluiten vaatteissa tai täysin alasti. Avaan oven pakkaseen. Siellä ei ole ketään. Juoksen keittiöön, laitan viheltävän vesipannun tulelle, kopistan lautaselle valmiiksi kauranlesettä ja pellavarouhetta, kardemummaa ja kanelia, lirautan omenamehut päälle. Kun vesi on valmista, kaadan sen joukkoon, ja hämmentelen vähän lusikalla. Nostan lautasen pöydälle. Menen kävelylle, on kaunista ja lumista. Mietin, soittaako ystävän ovikelloa ja pyytää halausta ja kävellä kotiin, mutta päädyn suosimaan tehokkuutta. Heittelen puistossa värjötteleville linnuille auringonkukan siemeniä.
Sitten teen työtä, pilkutan ja vaihtelen sanajärjestystä. Muistan lesepuuron vasta, kun se on jo kylmää. Tulee ystävä, ovikello ring ring, tässä vaiheessa minulla on jo villapaita ja hamekin, juomme mateeta ja syömme joulua ajatellen ostetut latvialaiset liköörikonvehdit kuunnellen klezmeriä. Kahdeksan konvehdin rasiasta on nyt syöty viskija ja kirshu brandija, jäljellä ovat edelleen kafijas, balzama, konjaka, tekilas, ruma ja bananu. (Ja toinen rasia, kokonainen, sellofaanissa vielä.) Häädän ystävän ulos, on saatava aikaiseksi. Pian hän skypettää: puhelin on kateissa. Tarkemmissa etsinnöissä paljastuu, että vuokraemäntäni kolho, kopea sohva on syönyt sen ja raadellut puhelinparan kolmeen eri kokoiseen ja -funktioiseen osaan.
Jatkan töitä juoden mateeta. Kalifornian-ystävä soittaa ja kysyy, voimmeko tavata sittenkin huomenna. Hänen on tavattava eräs sotilas. Myönnyn. Tästä tulee todella tehokas työpäivä!
Välillä muistan venytellä. (Kuva ei ole tältä päivältä, tänään minulla on hame. Ylösalaisin hamekuvia ei tänne tule.)
Myös kolumnoinnista soitetaan. Otteen on oltava koulutusta vastaava. Ajattelen kaikkea, mitä olen yliopistolla tehnyt ja myöntelen iloisesti. Kyllä kyllä, eettistä, mikä ettei, eettistä, filosofista ja sen sellaista. Tyylihommat ovat muiden kontolla, vaikka erikoistumisalueeni onkin estetiikan filosofia. Siitä on niin kauan, ja hyvä niin. Nykyään pidän lähinnä esineiden heittelyä esteettisenä kokemuksena. Jätän kolumnin tyhjää tuijottavan sivun hautumaan takaraivooni, ja vähitellen siihen piirtyy merkkejä. Lontoo 1952, esimerkiksi, ja suu- ja sorkkatauti. Katsotaan nyt. Viikko aikaa. Siitä voi tulla ihan melkein mitä vaan koulutusta vastaavaa (ei laitosfilosofiaa vaan elämänfilosofi on kaikkien alojen harrastaja -höpinää) 2700 merkissä.
Teen töitä välillä tanssien ja venytellen kello 23.33 saakka. Välillä nukun torkutkin sohvalla kirja naamallani, mutta herään, kun Ilze Purmalieten lauluja sisältävä kasetti naksahtaa päätepisteeseensä. PÄNG. Kasettisoittimissa ei ole sitten mitään hienomekaanista hiljaisuutta. (Hei sinä säännöllinen lukijani Riiasta, jos löydät Ilzen mitä hyvänsä CD:itä sieltä, tuo ne tänne, maksan kyllä kulut... en siis matkasta, levyistä vaan.)
Olen jo etukäteen raivoissani siitä, että huomenna on työpäivä. Illalla sentään on tanssitunti. Kokeilen vielä kerran ilman kenkiä bossa nova -sarjan, joka piti muistaa, sen jossa on kaksi läiskähtävää taputusta. Huomenna ei ehdi treenata.
Olen väsynyt... mutta vielä on tiskattava, siivottava vähäsen Kalifornian-vieraan mieliksi, nostettava pyykit narulle, hyräiltävä. Oltava toiveikkaana. Olen niin urhoollinen, että melkein itkettää.
Hyvä tulevaisuuden arkeologi, kuten huomaat, työelämä kaksituhattaeimitäänluvulla on tällaista aika epämääräistä.
lauantai 21. tammikuuta 2006
Ei mitään herooista
Nuorempana en tykännyt asua Helsingissä. Haukuin tätä menneen toivon kaupungiksi ja kirjoitin runon, jossa todetaan lukiotytön suorasukaisuudella: "Tässä maassa ainoat profeetat ovat sääprofeettoja. Täällä ei vuoda veri eikä sperma, täällä on kuiva kausi ikuisesti." (Sittemmin, kuten tiedätkin, täällä on vuotanut verta useita kertoja. Niin vanhainkodin naistenhuoneen lattialle kuin empiristin kuppikokeessakin. Itse asiassa, verta vuosi tuolloinkin, mutta lukiolaistytöstä kuukautisveri ei ole vielä kiinnostava teema. Eihän siinä ole mitään herooista. Se on vain jotakin, jota pitää välillä hangata farkuista kynsiharjalla. Sinne saakka, kun verta joutuu ensimmäisen kerran odottamaan jännittäen, josko se jääkin tulematta. Siirtyminen helpotushysteriavaiheeseen. Kunhan selviää hengissä ja iloisesti, herooisuudesta viis. Ja kyllä, ystävä, olet oikeassa siinä, että alaikäisten naisten raivostuttava puheenparsi on juuri se, jota käytän. Mutta luehan Diotimasi...)
Talvisin näyttää samanlaiselta kuin nyt. Lähtee aamulla kotoa normaalisti laukussa kirjoja, bussissa tulee liian pahoinvoivaksi omista stressioireistaan, kilauttaa kelloa jo villojen kohdalla sen sijaan että ajaisi Kurviin saakka ja nousisi mäen seksikaupan ohi muistaen katsoa joka kerta ne kengät siitä ikkunasta, ruotsinopettajalla on ihan samanlaiset jaloissaan, menisi koulunpihalle, sanoisi hei, rakennus nielaisisi. Ei, ei aja Kurviin saakka. Nousee ulos puutalojen luona, kulkee torin ja Bulevardin yli Etelä-Helsinkiin, kulkee kadut, katselee talot, koettaa olla ajattelematta pahaa oloa, joka istuu rintakehällä ja tekee kaikesta hieman latteaa. Etelä-Helsingin taustamusiikki on pelkoa siitä, että jokin on hullusti, kykenemättä yksilöimään, nimeämään. Etelä-Helsinki on periferia, jossa ei törmää toivon mukaan kehenkään tuttuun, joka voisi kysyä, mitä siellä tekee siihen aikaan, eikö ole koulua.
Kulkee katuja, pysähtelee julisteille sähkökaapeissa. Kaupungissa tapahtuu kaikenlaista. Jos uskaltaisi mennä. Kenen kanssa? Muut tietävät jonkin olevan vialla. Kukaan ei lintsaa huvikseen niin paljon. Kirjasto aukeaa vasta kymmeneltä, siihen asti on sinniteltävä pakkasessa, kuljettava kaksi ja puoli tuntia riivattuna, katsottava taloja kyllästymiseen saakka. Ihmisiä ei voi katsoa, koska entä jos joku tunnistaisi? On käännyttävä kannoillaan tarpeeksi usein, pyörähdettävä silmät ränninrajoissa, turismia teeskennellen. Niin kauan kuin ruumiinkieli on turistin, ei tule tunnistetuksi. Itsevarman, hurmioituneen turistin ruumiinkieli syöpyy käsieni liikkeisiin niin monena tuntina, että se vieläkin palaa kutsumatta, kun minulla on hätä.
Joinain päivinä kouluun voi mennä kesken päivää, hieman häntä koipien välissä, vielä onnellisena mytologioista, joihin on koettanut upottautua Rikhardinkadun kirjastossa. Koettanut, koska kyllähän aina päällimmäisenä on kysymys siitä, miksi täytyy istua täällä, miksi ei voi mennä uskonnontunnille, se olisi helpompaa, vaatisi vähemmän psyykkistä työtä. Ja silti, käy kirjastoon yhä uudestaan, ja tulee kouluun vasta parille viimeiselle tunnille. "Missä sä olit?" kysyy luokkatoveri. "Lintsasin", vastaan. Ikään kuin se olisi jokin vastaus.
Kun tulen takaisin Lontoosta yritykseltäni paeta epätoivosta, Helsinki on muuttunut helpommaksi. Ehkä kamalin tyhjyys jää Lontooseen. Se syvyys, kun ei ole ihmisiä, joille puhua. Vaikka edelleen palattuani juoksen juhlista kotiin itkien ja kerran istun pitkän aikaa Pitkänsillan kaiteella pohtimassa, hyppäänkö, päivät ovat öiden pareina kirkkaita eikä minun ole vaikeaa astua huoneeseen, jossa on ihmisiä hypistelemässä luentokansioitaan ja vilkaisemassa sisäänastujat. Vähitellen yöt lakkaavat kokonaan. Minua rakastetaan pienenä eläimenä, ei ihmisenä tai naisena, koska sellaiseksi en selvästikään sovellu. Karkaan uuteen lapsuuteen, haalin laumallisen kodittomia eläimiä. En kävele Etelä-Helsingissä paitsi ehkä juhliin mennessäni. Niin on parempi.
Marraskuussa en jaksa enää. Olen onneton ja epätietoinen ja itken. Saan kuulla, että saan asunnon Etelä-Helsingistä. Niskakarvani nousevat pystyyn lähikortteleita ajatellessani. Mutta muutan tänne, sopeudun, onhan täällä punaiset portaat ja kaikki, kappelimainen eteinen. Kadut saavat vähitellen toisenlaiset merkitykset. Opin, kuinka spora tekee lenkin. Unohdan, ja sitten äkkiä muistan uudelleen, kuinka olen aloittanut steppaamisen samassa talossa, josta nyt ostan ruokani. Sinä syksynä olen paikalla odottamassa, kun Ilves tulee proseminaarista juoksujalkaa. Meillä on samanlaiset steppikengät. Minun riippuvat nyt koristeena seinällä, ei niin kaukana talosta, jossa ne päästelivät vielä kovin epämääräistä meteliä. Missä Ilveksen ovat? Epäilemättä talossa, jossa Ilves asuu ja joka on sama talo, jossa AMS pitää juhlansa, joissa kylvetään ammeessa ja kuunnellaan taivasmusiikki Astrud Gilbertoa.
Opin uusia asioita. Tänään löydän hämmentävän tiedon kaupungin pienuudesta: talo, jossa asun, on saman arkkitehtitoimiston suunnittelema kuin talo, jossa Kissan entinen pomo perheineen asuu, ja kuin talo, jossa ihana ystävättäreni AMS äiteineen asuu vuokralla ensimmäisenä yliopistosyksynä, jolloin Kissa ja AMS viettävät herkän hetken takan ääressä ennen kuin AMS toteaa Kissan liian radikaaliksi poliittisilta näkemyksiltään. Saman arkkitehtitoimiston suunnittelema on niinikään talo, jossa istumme luokkamme kanssa ylioppilasiltaa, joka myöhemmin seurueen hajaannuttua tahoilleen päättyy osaltani väkivaltaisesti.
Lisäksi huomaan, kuinka kolmosen sporan "B" on oikeastaan siinä fontissa vain numero 3, jonka vasemmaisimmat reunapisteet on yhdistetty tasapaksulla suoralla. En säti itseäni siitä, että mokoman tajuamiseen kului vuosikaudet. Katselen vain numeroa ja kirjainta rinnakkain ja ajattelen ihmistä, joka on suunnitellut elämälleni tuollaisenkin puitteen. Sitten katson tarkemmin. Ei se menekään niin. Mitä ihmettä olen oikein huomannut? Asiaintilan, joka ei vallitse.
Tulen ajatelleeksi muutakin, jotain kosmisempaa ja ihan pöljää, mutta kaupunkiin mitoitettua, täällä ajateltua. Se, että kirjoittaa tanssimisesta ei ole sama kuin että tanssii. Voin kirjoittaa ilmaan hyppäämisestä. Ilma ei kannattele ligamentteja kuten vesi tai maa, se ei koettele niitä kuten maa, siinä se muistuttaa vettä, maahantömähdys on ääni, ilmasta ei voi laskeutua täysin äänettä - ajattelen elementaarisen tasapainon vuoksi myös tulta silloin tällöin, kun unohdan keittolevyn päälle ja siitä huomautetaan, jolloin helpotus ja säikähdys tulevat samalla kertaa. Tulen ajatus on aina pelottava. En osaa ajatella ihmisten eetosta kynttilän hallittuna, joskin kylmää viimaa lepattavana liekkinä, jota kannattelee pieni, mustankäpreä sydän. Se on jotain, joka hyppää verhoihin, kirjahyllyyn, sänkyyn, sulattaa muovimaton ja täyttää huoneen lempeän hehkun sijaan palokaasuin.
Apeironia sen sijaan ajattelen mielelläni, aineellisuutta ylipäänsä.
Tulen ajatellaaksi, kuinka usein ihmiset tulkitsevat jonkin asian väärin snobismiksi. Jos olisin arempi kuin olen, en enää uskaltaisi suin surminkaan mainita käyneeni taidelukion ja opiskelleeni filosofiaa. Niin monelle ne ovat todiste jostain asenteesta, jota en tunnista omakseni. En tunne entisiä koulu- enkä opiskelutovereitani. Tunnen ympäristöihmisiä ja nyt kirjallisia, muutaman, ja pidän itse menneisyyttäni jonkinlaisena osoituksena siitä, kuinka mielikuvitukseton, laiska ja pelokas osaan pahimmillani olla. Jos joku sitten sanoo sitä röyhkeydeksi tai snobbailuksi, en tajua ollenkaan. En ollut onnellinen kummassakaan yhteisössä, ei se ole mikään salaisuus. Mutta en keksinyt mitään kinnostavampaakaan.
Se on musertava toteamus. Jätän sen syrjään. Ei sen ole niin väliä, se meni jo - mutta herooisesta en tiedä yhtikäs mitään ja siksi jätän sen muille. Nytkin onnistun nukahtamaan pää Kissan syliin kesken hänen puheensa eikä hän uskalla nousta, etten heräisi. Kun havahdun, hän väittää minun nukkuneen vain vartin, vaikka joutuukin palpomaan puutuneita jalkalihaksiaan epäilyttävän pitkään. Hän menee juhlista toiseen uusissa housuissaan ja kirjoittaa omistuskirjoituksen antamaansa kirjaan imperfektissä eläimelle, joka opetti hänelle jotakin oleellista, sen kuinka hän on eläin itsekin.
Tulen imperfektistä surulliseksi ja iloiseksi samalla kertaa. Surulliseksi, koska suunnan katoaminen on yhä konkreettisemmin osoitettu ja symboloitu, ja iloiseksi, koska näen Kissan ojentelevan kehoaan lumouksesta, jota en olisi saanut alkujaankaan kutoa hänen elämäänsä, en niin intensiivisesti, sellainen ei ole sallittua. Ihmissuhteiden kuuluisi olla etäisempiä, muodollisempia. Onneksi Kissa on riittävän vahva ja onnellinen selviytyäkseen ehjin nahoin. Suru ja villiys on kadonnut hänestä, hän on taas rauhallinen platoninen rakkauteni, vaikka en enää nukukaan siellä marmattaen tai hurmaantuen milloin mistäkin vaan elän täällä kaupungin toista laitaa yksin oikolukien ja korjauksia tehden, kykenemättä nukkumaan kokonaista yötä.
Ja auta armias, jos jokin päivä uskaltautuisin perustamaan blogin ja kirjoittamaan elämästäni kaupungissa. Se olisi pyhäinhäväistystä, koska tekstissä olisi sanottava jotakin tärkeää (vaikka eikö siitä, mistä ei voi puhua, kohta puhuta joka paikassa, kunhan vain keksitään sopiva sanoitus) eikä elämässäni ole mitään herooista vaan joudun lörpöttelemään kyllästykseen saakka pelkistä kulisseista jollekin, mitä ei kukaan järkevä ihminen televisioisi.
Ei se mitään. Televisio ei ole koskaan ollutkaan juttuni.
Talvisin näyttää samanlaiselta kuin nyt. Lähtee aamulla kotoa normaalisti laukussa kirjoja, bussissa tulee liian pahoinvoivaksi omista stressioireistaan, kilauttaa kelloa jo villojen kohdalla sen sijaan että ajaisi Kurviin saakka ja nousisi mäen seksikaupan ohi muistaen katsoa joka kerta ne kengät siitä ikkunasta, ruotsinopettajalla on ihan samanlaiset jaloissaan, menisi koulunpihalle, sanoisi hei, rakennus nielaisisi. Ei, ei aja Kurviin saakka. Nousee ulos puutalojen luona, kulkee torin ja Bulevardin yli Etelä-Helsinkiin, kulkee kadut, katselee talot, koettaa olla ajattelematta pahaa oloa, joka istuu rintakehällä ja tekee kaikesta hieman latteaa. Etelä-Helsingin taustamusiikki on pelkoa siitä, että jokin on hullusti, kykenemättä yksilöimään, nimeämään. Etelä-Helsinki on periferia, jossa ei törmää toivon mukaan kehenkään tuttuun, joka voisi kysyä, mitä siellä tekee siihen aikaan, eikö ole koulua.
Kulkee katuja, pysähtelee julisteille sähkökaapeissa. Kaupungissa tapahtuu kaikenlaista. Jos uskaltaisi mennä. Kenen kanssa? Muut tietävät jonkin olevan vialla. Kukaan ei lintsaa huvikseen niin paljon. Kirjasto aukeaa vasta kymmeneltä, siihen asti on sinniteltävä pakkasessa, kuljettava kaksi ja puoli tuntia riivattuna, katsottava taloja kyllästymiseen saakka. Ihmisiä ei voi katsoa, koska entä jos joku tunnistaisi? On käännyttävä kannoillaan tarpeeksi usein, pyörähdettävä silmät ränninrajoissa, turismia teeskennellen. Niin kauan kuin ruumiinkieli on turistin, ei tule tunnistetuksi. Itsevarman, hurmioituneen turistin ruumiinkieli syöpyy käsieni liikkeisiin niin monena tuntina, että se vieläkin palaa kutsumatta, kun minulla on hätä.
Joinain päivinä kouluun voi mennä kesken päivää, hieman häntä koipien välissä, vielä onnellisena mytologioista, joihin on koettanut upottautua Rikhardinkadun kirjastossa. Koettanut, koska kyllähän aina päällimmäisenä on kysymys siitä, miksi täytyy istua täällä, miksi ei voi mennä uskonnontunnille, se olisi helpompaa, vaatisi vähemmän psyykkistä työtä. Ja silti, käy kirjastoon yhä uudestaan, ja tulee kouluun vasta parille viimeiselle tunnille. "Missä sä olit?" kysyy luokkatoveri. "Lintsasin", vastaan. Ikään kuin se olisi jokin vastaus.
Kun tulen takaisin Lontoosta yritykseltäni paeta epätoivosta, Helsinki on muuttunut helpommaksi. Ehkä kamalin tyhjyys jää Lontooseen. Se syvyys, kun ei ole ihmisiä, joille puhua. Vaikka edelleen palattuani juoksen juhlista kotiin itkien ja kerran istun pitkän aikaa Pitkänsillan kaiteella pohtimassa, hyppäänkö, päivät ovat öiden pareina kirkkaita eikä minun ole vaikeaa astua huoneeseen, jossa on ihmisiä hypistelemässä luentokansioitaan ja vilkaisemassa sisäänastujat. Vähitellen yöt lakkaavat kokonaan. Minua rakastetaan pienenä eläimenä, ei ihmisenä tai naisena, koska sellaiseksi en selvästikään sovellu. Karkaan uuteen lapsuuteen, haalin laumallisen kodittomia eläimiä. En kävele Etelä-Helsingissä paitsi ehkä juhliin mennessäni. Niin on parempi.
Marraskuussa en jaksa enää. Olen onneton ja epätietoinen ja itken. Saan kuulla, että saan asunnon Etelä-Helsingistä. Niskakarvani nousevat pystyyn lähikortteleita ajatellessani. Mutta muutan tänne, sopeudun, onhan täällä punaiset portaat ja kaikki, kappelimainen eteinen. Kadut saavat vähitellen toisenlaiset merkitykset. Opin, kuinka spora tekee lenkin. Unohdan, ja sitten äkkiä muistan uudelleen, kuinka olen aloittanut steppaamisen samassa talossa, josta nyt ostan ruokani. Sinä syksynä olen paikalla odottamassa, kun Ilves tulee proseminaarista juoksujalkaa. Meillä on samanlaiset steppikengät. Minun riippuvat nyt koristeena seinällä, ei niin kaukana talosta, jossa ne päästelivät vielä kovin epämääräistä meteliä. Missä Ilveksen ovat? Epäilemättä talossa, jossa Ilves asuu ja joka on sama talo, jossa AMS pitää juhlansa, joissa kylvetään ammeessa ja kuunnellaan taivasmusiikki Astrud Gilbertoa.
Opin uusia asioita. Tänään löydän hämmentävän tiedon kaupungin pienuudesta: talo, jossa asun, on saman arkkitehtitoimiston suunnittelema kuin talo, jossa Kissan entinen pomo perheineen asuu, ja kuin talo, jossa ihana ystävättäreni AMS äiteineen asuu vuokralla ensimmäisenä yliopistosyksynä, jolloin Kissa ja AMS viettävät herkän hetken takan ääressä ennen kuin AMS toteaa Kissan liian radikaaliksi poliittisilta näkemyksiltään. Saman arkkitehtitoimiston suunnittelema on niinikään talo, jossa istumme luokkamme kanssa ylioppilasiltaa, joka myöhemmin seurueen hajaannuttua tahoilleen päättyy osaltani väkivaltaisesti.
Lisäksi huomaan, kuinka kolmosen sporan "B" on oikeastaan siinä fontissa vain numero 3, jonka vasemmaisimmat reunapisteet on yhdistetty tasapaksulla suoralla. En säti itseäni siitä, että mokoman tajuamiseen kului vuosikaudet. Katselen vain numeroa ja kirjainta rinnakkain ja ajattelen ihmistä, joka on suunnitellut elämälleni tuollaisenkin puitteen. Sitten katson tarkemmin. Ei se menekään niin. Mitä ihmettä olen oikein huomannut? Asiaintilan, joka ei vallitse.
Tulen ajatelleeksi muutakin, jotain kosmisempaa ja ihan pöljää, mutta kaupunkiin mitoitettua, täällä ajateltua. Se, että kirjoittaa tanssimisesta ei ole sama kuin että tanssii. Voin kirjoittaa ilmaan hyppäämisestä. Ilma ei kannattele ligamentteja kuten vesi tai maa, se ei koettele niitä kuten maa, siinä se muistuttaa vettä, maahantömähdys on ääni, ilmasta ei voi laskeutua täysin äänettä - ajattelen elementaarisen tasapainon vuoksi myös tulta silloin tällöin, kun unohdan keittolevyn päälle ja siitä huomautetaan, jolloin helpotus ja säikähdys tulevat samalla kertaa. Tulen ajatus on aina pelottava. En osaa ajatella ihmisten eetosta kynttilän hallittuna, joskin kylmää viimaa lepattavana liekkinä, jota kannattelee pieni, mustankäpreä sydän. Se on jotain, joka hyppää verhoihin, kirjahyllyyn, sänkyyn, sulattaa muovimaton ja täyttää huoneen lempeän hehkun sijaan palokaasuin.
Apeironia sen sijaan ajattelen mielelläni, aineellisuutta ylipäänsä.
Tulen ajatellaaksi, kuinka usein ihmiset tulkitsevat jonkin asian väärin snobismiksi. Jos olisin arempi kuin olen, en enää uskaltaisi suin surminkaan mainita käyneeni taidelukion ja opiskelleeni filosofiaa. Niin monelle ne ovat todiste jostain asenteesta, jota en tunnista omakseni. En tunne entisiä koulu- enkä opiskelutovereitani. Tunnen ympäristöihmisiä ja nyt kirjallisia, muutaman, ja pidän itse menneisyyttäni jonkinlaisena osoituksena siitä, kuinka mielikuvitukseton, laiska ja pelokas osaan pahimmillani olla. Jos joku sitten sanoo sitä röyhkeydeksi tai snobbailuksi, en tajua ollenkaan. En ollut onnellinen kummassakaan yhteisössä, ei se ole mikään salaisuus. Mutta en keksinyt mitään kinnostavampaakaan.
Se on musertava toteamus. Jätän sen syrjään. Ei sen ole niin väliä, se meni jo - mutta herooisesta en tiedä yhtikäs mitään ja siksi jätän sen muille. Nytkin onnistun nukahtamaan pää Kissan syliin kesken hänen puheensa eikä hän uskalla nousta, etten heräisi. Kun havahdun, hän väittää minun nukkuneen vain vartin, vaikka joutuukin palpomaan puutuneita jalkalihaksiaan epäilyttävän pitkään. Hän menee juhlista toiseen uusissa housuissaan ja kirjoittaa omistuskirjoituksen antamaansa kirjaan imperfektissä eläimelle, joka opetti hänelle jotakin oleellista, sen kuinka hän on eläin itsekin.
Tulen imperfektistä surulliseksi ja iloiseksi samalla kertaa. Surulliseksi, koska suunnan katoaminen on yhä konkreettisemmin osoitettu ja symboloitu, ja iloiseksi, koska näen Kissan ojentelevan kehoaan lumouksesta, jota en olisi saanut alkujaankaan kutoa hänen elämäänsä, en niin intensiivisesti, sellainen ei ole sallittua. Ihmissuhteiden kuuluisi olla etäisempiä, muodollisempia. Onneksi Kissa on riittävän vahva ja onnellinen selviytyäkseen ehjin nahoin. Suru ja villiys on kadonnut hänestä, hän on taas rauhallinen platoninen rakkauteni, vaikka en enää nukukaan siellä marmattaen tai hurmaantuen milloin mistäkin vaan elän täällä kaupungin toista laitaa yksin oikolukien ja korjauksia tehden, kykenemättä nukkumaan kokonaista yötä.
Ja auta armias, jos jokin päivä uskaltautuisin perustamaan blogin ja kirjoittamaan elämästäni kaupungissa. Se olisi pyhäinhäväistystä, koska tekstissä olisi sanottava jotakin tärkeää (vaikka eikö siitä, mistä ei voi puhua, kohta puhuta joka paikassa, kunhan vain keksitään sopiva sanoitus) eikä elämässäni ole mitään herooista vaan joudun lörpöttelemään kyllästykseen saakka pelkistä kulisseista jollekin, mitä ei kukaan järkevä ihminen televisioisi.
Ei se mitään. Televisio ei ole koskaan ollutkaan juttuni.
Kirjastonhoitajat ennustavat säätä
Sääennuste huomiseksi: Täysillä aurinkoa kolme metriä sekunnissa, asteitakin reippaasti yli kaksisataa Kelviniä. Bikini-ilmaa! Jos oikeasti huomiseksi hyvin pukeutuu, on kaunis keli.
Varatkaa riittävästi kaakaota kauramaitoon keitettynä, amarettoloraukset kuppeihin ja punaiset omenat, jotta poskien couperosa ei vaikuta niin helakalta. Kun omenan nostaa posken luokse, posken veripyörre on miltei tyttömäisen hento. Pulkka vielä uupuu. Takamuksellaan jos laskee, voi takinnapit revetä.
Ai mutta, piti laittaa bikinit. Muistilappuun: "Alilämpöinen ihminen ei pysty käyttämään korkeampia aivotoimintoja. Pyydä häntä laskemaan sadasta alaspäin yhdeksän välein. Syvän hypotermian oireet: tajuttomuus, lihakset veltostuvat, iho turpoaa, syke hidastuu, hengitys voi olla kiivasta. Vaatteita ei riisuta, varovainen käsittely, ei saa elvyttää."
Mutta miten kaunista! En ajattele poskia enkä sormia, vaan merta. Se jäätyy. Saaressa kasvaneena arvostan vihreänharmaata tietä saariin, joihin ei muuten veneettä pääse. Kesäinen saaristo on tuntematon maavesi, talvinen tuttu jäämaa. Saaristossa hiihdetään, potkukelkkaillaan ja pyöräillään valkoisten kumpujen tasangon halki sinne saakka, minne vanhempani haaksirikkoutuivat kanootilla kesämyrskyssä seitsemänkymmentäluvun alussa.
Varatkaa riittävästi kaakaota kauramaitoon keitettynä, amarettoloraukset kuppeihin ja punaiset omenat, jotta poskien couperosa ei vaikuta niin helakalta. Kun omenan nostaa posken luokse, posken veripyörre on miltei tyttömäisen hento. Pulkka vielä uupuu. Takamuksellaan jos laskee, voi takinnapit revetä.
Ai mutta, piti laittaa bikinit. Muistilappuun: "Alilämpöinen ihminen ei pysty käyttämään korkeampia aivotoimintoja. Pyydä häntä laskemaan sadasta alaspäin yhdeksän välein. Syvän hypotermian oireet: tajuttomuus, lihakset veltostuvat, iho turpoaa, syke hidastuu, hengitys voi olla kiivasta. Vaatteita ei riisuta, varovainen käsittely, ei saa elvyttää."
Mutta miten kaunista! En ajattele poskia enkä sormia, vaan merta. Se jäätyy. Saaressa kasvaneena arvostan vihreänharmaata tietä saariin, joihin ei muuten veneettä pääse. Kesäinen saaristo on tuntematon maavesi, talvinen tuttu jäämaa. Saaristossa hiihdetään, potkukelkkaillaan ja pyöräillään valkoisten kumpujen tasangon halki sinne saakka, minne vanhempani haaksirikkoutuivat kanootilla kesämyrskyssä seitsemänkymmentäluvun alussa.
Lauantai on työpäivä
Oppisinko kävelemään trillejä? En enää, osaan ne jo. Kolme iskua kummallakin jalalla, joka askeleella. Lumessa eivät kuulu mitkään äänet. On aamu, puiston puut ja sisäänkäynnin takorautakoristeet tomutettu valkoisiksi. Joissain kohdissa katua ei ole aurattu vaan seurassa täytyy liikkua peräkkäin. Vastaantulija väistetään hyppäämällä hankeen. Kengänsuuhun menee sopivasti lunta.
Spora, se jonka alle en tahtoisi jäädä yhtenäkään päivänä, kaartaa vaarallisesti liikkeelle, ei odota juoksemisen nähtyäänkään. Seuraava tulee kuuden minuutin kuluttua.
Ajan työpaikan seisakkeen ohitse katsellen Mannerheimintien taloja, rauhallisena ja ajatukset toisaalla. Tajuan vasta seuraavan pysäkin kohdalla, missä olen. Painan soittokelloa sporan jo seisahduttua, nelistän ovelle, loikkaan hankeen ja alan mukeltaa takaisinpäin. On hyvä palata takaisin joululomalta. Kirjasto on vakaa ja muuttumaton tekijä elämässäni. Asiakkaatkin ovat pitkälti samoja kuin aloittaessani viitisen vuotta sitten. Letkeää läppää heittävästä somalipojasta on tullut mies, muuten asiakkaat (ja täti) taitavat olla vain vähän vanhempia ja harmaampia.
Istun töissä kirjastossa, tulostan nettitunnuksia ja uusin ystävieni lainat. Nyt kun emme enää ole, näyttää Kissakin palauttaneen valtavat kirjavuorensa. Aiemmin uusittavia nimikkeitä oli kymmenittäin. Ehkä hän ajattelee, ettei uusintapalvelu Veloena enää toimi. Erehdys. Mitäpä muuta olisin kuin rutiinien hyväntahtoinen kimppu?
Yritän kysyä työkaverilta, mikä olisi hyvä syntymäpäivälahja entiselle poikaystävälle. Tänään on Kissan syntymäpäivä ja olen lahjojen kanssa pulmissa. Päädymme kravattiin tai kaulaliinaan. "Mikä tahansa, jolla voi kuristaa!" lisää työkaveri. "Mieluummin minä itseni kuristaisin", sanon. Se on totta. Tosin mieluummin olisin kuristamatta itseänikään. "Tai sitten ostat hänelle venäläisen ilolinnun", jatkaa työkaveri iloisesti kikerrellen. Totisesti, tänään houkuttelen ihmisistä esiin kummallisia reaktioita.
Luulen myös näkeväni ihmeen, mutta tokenen pikaisesti. Istun selkä työpisteeseen päin ja puhun pöydällä istuvalle kollegalle. Näköalaikkuna kattaa koko takaseinän lattiasta kattoon, koko monen metrin pudotus on silmilleni avoimena. Jokin valkea, pitkänomainen rojahtaa varoittamatta ikkunan yläpuolelta näkymään ja jatkaa putoamistaan ikkunan takana. Joulukuusi, ehdin ajatella, sellainen valtava torille viritetty joulukuusi, joka on jostain syystä täällä laitettu katolle ja unohdettu sinne, tuuli ja lumituiske ovat viskanneet sen alas, nyt se putoaa kylki edellä maahan. Mutta puolessavälin näkymää kuusi hajoaa pienemmiksi paloiksi ja paljastuu pelkäksi lumeksi, joka on pakkautunut katolla romahtaakseen takapihalle pitkulaisena kinoksena.
Ehkä se on etupäässä valvottu yö, ehkä jotakin on haistettavissa tavasta, jolla istun ja tuijotan, en osaa sanoa. Maailma on väsymyshumalaisella tavalla akuutti. Juoksen päkiöin hyllyjen väleihin etsimään sitä kirjaa, jossa kerrotaan unihäiriöistä. Kirjastotädin kaulakoru, magneettiavaimen ja ura-avaimen sisältävä ketju, helisee ja kilisee tahdikkaasti, silti epäautoritäärisen keijukaismaisesti. Ne ovat nämä askeleet, tajuan, liikkuminen päkiöillä jalat aavistuksen verran aukikierrettynä, niska mahdollisimman pitkänä. Miksi kävellä, kun voi sipsuttaa?
Loppumatkan juoksen trillein ja teen lopuksi hyllyn edessä vaivihkaa selustani tarkistettuani pienen fraasin. Unohdan alussa, että fraasissa on kaksi taputustakin, jotka toisin kuin sukkajalkani, mäjähtävät aivan kuuluvasti.
Spora, se jonka alle en tahtoisi jäädä yhtenäkään päivänä, kaartaa vaarallisesti liikkeelle, ei odota juoksemisen nähtyäänkään. Seuraava tulee kuuden minuutin kuluttua.
Ajan työpaikan seisakkeen ohitse katsellen Mannerheimintien taloja, rauhallisena ja ajatukset toisaalla. Tajuan vasta seuraavan pysäkin kohdalla, missä olen. Painan soittokelloa sporan jo seisahduttua, nelistän ovelle, loikkaan hankeen ja alan mukeltaa takaisinpäin. On hyvä palata takaisin joululomalta. Kirjasto on vakaa ja muuttumaton tekijä elämässäni. Asiakkaatkin ovat pitkälti samoja kuin aloittaessani viitisen vuotta sitten. Letkeää läppää heittävästä somalipojasta on tullut mies, muuten asiakkaat (ja täti) taitavat olla vain vähän vanhempia ja harmaampia.
Istun töissä kirjastossa, tulostan nettitunnuksia ja uusin ystävieni lainat. Nyt kun emme enää ole, näyttää Kissakin palauttaneen valtavat kirjavuorensa. Aiemmin uusittavia nimikkeitä oli kymmenittäin. Ehkä hän ajattelee, ettei uusintapalvelu Veloena enää toimi. Erehdys. Mitäpä muuta olisin kuin rutiinien hyväntahtoinen kimppu?
Yritän kysyä työkaverilta, mikä olisi hyvä syntymäpäivälahja entiselle poikaystävälle. Tänään on Kissan syntymäpäivä ja olen lahjojen kanssa pulmissa. Päädymme kravattiin tai kaulaliinaan. "Mikä tahansa, jolla voi kuristaa!" lisää työkaveri. "Mieluummin minä itseni kuristaisin", sanon. Se on totta. Tosin mieluummin olisin kuristamatta itseänikään. "Tai sitten ostat hänelle venäläisen ilolinnun", jatkaa työkaveri iloisesti kikerrellen. Totisesti, tänään houkuttelen ihmisistä esiin kummallisia reaktioita.
Luulen myös näkeväni ihmeen, mutta tokenen pikaisesti. Istun selkä työpisteeseen päin ja puhun pöydällä istuvalle kollegalle. Näköalaikkuna kattaa koko takaseinän lattiasta kattoon, koko monen metrin pudotus on silmilleni avoimena. Jokin valkea, pitkänomainen rojahtaa varoittamatta ikkunan yläpuolelta näkymään ja jatkaa putoamistaan ikkunan takana. Joulukuusi, ehdin ajatella, sellainen valtava torille viritetty joulukuusi, joka on jostain syystä täällä laitettu katolle ja unohdettu sinne, tuuli ja lumituiske ovat viskanneet sen alas, nyt se putoaa kylki edellä maahan. Mutta puolessavälin näkymää kuusi hajoaa pienemmiksi paloiksi ja paljastuu pelkäksi lumeksi, joka on pakkautunut katolla romahtaakseen takapihalle pitkulaisena kinoksena.
Ehkä se on etupäässä valvottu yö, ehkä jotakin on haistettavissa tavasta, jolla istun ja tuijotan, en osaa sanoa. Maailma on väsymyshumalaisella tavalla akuutti. Juoksen päkiöin hyllyjen väleihin etsimään sitä kirjaa, jossa kerrotaan unihäiriöistä. Kirjastotädin kaulakoru, magneettiavaimen ja ura-avaimen sisältävä ketju, helisee ja kilisee tahdikkaasti, silti epäautoritäärisen keijukaismaisesti. Ne ovat nämä askeleet, tajuan, liikkuminen päkiöillä jalat aavistuksen verran aukikierrettynä, niska mahdollisimman pitkänä. Miksi kävellä, kun voi sipsuttaa?
Loppumatkan juoksen trillein ja teen lopuksi hyllyn edessä vaivihkaa selustani tarkistettuani pienen fraasin. Unohdan alussa, että fraasissa on kaksi taputustakin, jotka toisin kuin sukkajalkani, mäjähtävät aivan kuuluvasti.
perjantai 20. tammikuuta 2006
Lauhan jälkeen
Lauhan jälkeen palannut talvi tuntuu pahemmalta.
Minut hyvin tunteva epäilee, että olen rakastumassa. Tai itse asiassa, että tein sen jo, että olen rakastunut. Hymähdän, vastustelen veltosti. Ikään kuin olisi päiviä, jolloin en olisi rakastumassa. Joko siihen, jonka kanssa makaan silloin, tai johonkuhun toiseen, tai ennen pakkasia puhjenneeseen lehteen puistossa. Moiset epäilyt eivät ole yhtään mitään.
Koska takareiteni on krampannut tunnilla, minut on määrätty syömään magnesiumia. "Treenaat liikaa tullaksesi toimeen ilman magnesiumlisää", valistetaan. En tiedä, mitä tarkalleen treenaan. On myös säädetty, etten saa pyöräillä pariin päivään. Ajan joukkoliikenteessä mustassa krimiturkissa, joka on äidin vanha ja vuodelta 1962. Laukkuni on kirjava peileistä, hameeni kuvituskukkiin ommelluista paljeteista, saappaiden suissa on tekokarvaa ja ne on nyöritty dersumaisesti nilkkojeni tueksi. Tunnen syyllisyyttä turkismuodin tukemista ja helpotusta kehon lämpimänä pysymisestä.
Kuulen runoistani yhden arvion lisää ja saan hyvän neuvon. Olen kiitollinen maailmalle yleensä ja jokaiselle kommentoijalle erikseen. Alan hahmottaa ongelmani tarkkapiirteisesti. On asioita, joissa soin, ja asioita, joissa en. Jokin hengitys avaa minut, toinen saa vain reiden puolustuskannalle. Kun makaan selälläni ja hieron reiden takapintaa ja loisteputket tekevät katon etäisyydestä helpommin hahmotettavan, olen elossa kouristavammin kuin aikoihin.
Tästä en pidä, tämän en ole. Hämmentävintä on, kun joku toinen näkee selkeämmin, minkä olen tai mistä pidän ja kykenee osoittamaan sen muutaman rivin kirjoittaen.
Toivon mahdottomia. Että ihmiset olisivat keskenään ystäviä, että ystävät halaisivat ja kävisivät pulkkamäessä, tekisivät lumihevosen ja tanssisivat ilman odotuksia ja pettymyksiä. Matkustan Hämeentietä henkilöauton kyydissä, kuljettajalla on maaninen virnistys. Tajuan tarkastelukulman uudeksi. Myöhemmin työnnän wokkipannussa eestaas riisinuudeleita, tofua ja shalottisipulia maapähkinäkastikkeessa. Jaksan syödä, puhua, hengittää, vaivata hunajasta ja tahinasta halvaa.
Vanhainkodin naistenhuoneessa kuukautiskuppi purskauttaa veret lattialle ja nilkoissa oleville housuilleni. On teurastettu useampi uhrieläin. Kun koetan siivota sotkua ja kuivata alus- ja sukkahousujani käsipyyhkein, verisiä sormenjälkiä leviää lavuaarin yläpuolelle, saippuatelineeseen, lattianrajaan. Veri työntyy tummanpunaisena lattiaa pitkin, käsipyyhkeiden imuteho on masentavan alhainen. Lopulta kiskon toivottoman märät alushousut pois villasukkisten alta ja potkaisen ne raivoissani kohti ovea. Liian myöhään tajuan, ettei ovi ulotu maahan saakka vaan että lattian rajassa on muutaman sentin rako. Veriset alushousut liukuvat raosta julkisen puolelle. Katson tyrmistyneenä, kuinka ne sinkoutuvat vauhdilla raosta ulkomaailmaan jättäen kalvakanpunaisen jäljen. Kiskon housut ylös, avaan oven, astun eteiseen. Kolme vanhusta tuijottaa alushousuja järkyttyneinä. Näkevätkö he elämää vai kuolemaa, kipua vai toivoa? Kyykistyn, poimin housut, solmin ne mytyksi ja työnnän laukkuuni. Vanhukset eivät katso silmiin.
Isä saa minut kiinni. Hän nurisee siitä, etten soita tarpeeksi. Mitä kertoisinkaan? Valitan kiirettä ja epämääräinen syyllisyys häilähtää ylitseni. Olenko valinnut kiireen? Tottahan toki. Ja sitten suutun siitä, että syyllistän itseäni maailmasta, jossa on oltava kiireinen, jossa työviikko on mitoitettu liian pitkäksi. Ei, ei minulle. Minähän vain pätkin. Yhdestä kirjoituspätkästä saan oikein myönteisen palautteenkin, mutta unohdan valita sen isälle. Mutta silti, alan väsyä, vaikka luonani käydään ja minulle soitetaan. Ajattelen muita, jotka matkaavat virkaansa ja sieltä pois hengittäen tuskin viikonloppuisinkaan. Ikävöin ystäviä, en isää, en äitiä. Saan äidin, jolle isä siirtää luurin vaikka nimenomaan kiellän, lopettamaan nopeasti toteamalla, että minulla on vieras - se on totta - ja että pakkasesta huolimatta täällä on lämmin, minullahan on monet Wolfordin villasukkahousut.
Vieraat lähtevät näemmä aina puolen yön tullen, jään asuntooni tiskailemaan ja hyräilemään, en enää soita musiikkia, etteivät naapurit häiriinny. Korkeintaan lohtumusiikkia, jossa joku yskähtää. On olemassa muitakin tiloja.
Olen alkanut nähdä unta, jossa olen amba.
Huomenna käyn entisessä kodissani. Se tarkoittaa: pitää kävellä sisään, hengittää syvään ja rauhallisesti, selvitä eteisen ohi itkemättä, käydä kirjahyllyillä, halata entinen laumani lävitse. Siellä on kylmä, siinä asunnossa. Parvekkeen ovesta tuulee. Eläinten turkit ovat paksut, Kissan silmät hurjat ja etäiset. Ylihuomenna Kissakin on kolmekymmentäyksivuotias. En voi suositella tätä ikää. Mutta on kuljettava lujana, suorana. En tiedä, tuleeko minusta enää onnellista.
Kukaan ihminen ei tiedä, tuleeko hänestä onnellinen. Siinä mielessä olen palannut takaisin ihmisten pariin suuremmasta perheestä, jossa on yksi ja sama, syökö vai tuleeko syödyksi.
Minut hyvin tunteva epäilee, että olen rakastumassa. Tai itse asiassa, että tein sen jo, että olen rakastunut. Hymähdän, vastustelen veltosti. Ikään kuin olisi päiviä, jolloin en olisi rakastumassa. Joko siihen, jonka kanssa makaan silloin, tai johonkuhun toiseen, tai ennen pakkasia puhjenneeseen lehteen puistossa. Moiset epäilyt eivät ole yhtään mitään.
Koska takareiteni on krampannut tunnilla, minut on määrätty syömään magnesiumia. "Treenaat liikaa tullaksesi toimeen ilman magnesiumlisää", valistetaan. En tiedä, mitä tarkalleen treenaan. On myös säädetty, etten saa pyöräillä pariin päivään. Ajan joukkoliikenteessä mustassa krimiturkissa, joka on äidin vanha ja vuodelta 1962. Laukkuni on kirjava peileistä, hameeni kuvituskukkiin ommelluista paljeteista, saappaiden suissa on tekokarvaa ja ne on nyöritty dersumaisesti nilkkojeni tueksi. Tunnen syyllisyyttä turkismuodin tukemista ja helpotusta kehon lämpimänä pysymisestä.
Kuulen runoistani yhden arvion lisää ja saan hyvän neuvon. Olen kiitollinen maailmalle yleensä ja jokaiselle kommentoijalle erikseen. Alan hahmottaa ongelmani tarkkapiirteisesti. On asioita, joissa soin, ja asioita, joissa en. Jokin hengitys avaa minut, toinen saa vain reiden puolustuskannalle. Kun makaan selälläni ja hieron reiden takapintaa ja loisteputket tekevät katon etäisyydestä helpommin hahmotettavan, olen elossa kouristavammin kuin aikoihin.
Tästä en pidä, tämän en ole. Hämmentävintä on, kun joku toinen näkee selkeämmin, minkä olen tai mistä pidän ja kykenee osoittamaan sen muutaman rivin kirjoittaen.
Toivon mahdottomia. Että ihmiset olisivat keskenään ystäviä, että ystävät halaisivat ja kävisivät pulkkamäessä, tekisivät lumihevosen ja tanssisivat ilman odotuksia ja pettymyksiä. Matkustan Hämeentietä henkilöauton kyydissä, kuljettajalla on maaninen virnistys. Tajuan tarkastelukulman uudeksi. Myöhemmin työnnän wokkipannussa eestaas riisinuudeleita, tofua ja shalottisipulia maapähkinäkastikkeessa. Jaksan syödä, puhua, hengittää, vaivata hunajasta ja tahinasta halvaa.
Vanhainkodin naistenhuoneessa kuukautiskuppi purskauttaa veret lattialle ja nilkoissa oleville housuilleni. On teurastettu useampi uhrieläin. Kun koetan siivota sotkua ja kuivata alus- ja sukkahousujani käsipyyhkein, verisiä sormenjälkiä leviää lavuaarin yläpuolelle, saippuatelineeseen, lattianrajaan. Veri työntyy tummanpunaisena lattiaa pitkin, käsipyyhkeiden imuteho on masentavan alhainen. Lopulta kiskon toivottoman märät alushousut pois villasukkisten alta ja potkaisen ne raivoissani kohti ovea. Liian myöhään tajuan, ettei ovi ulotu maahan saakka vaan että lattian rajassa on muutaman sentin rako. Veriset alushousut liukuvat raosta julkisen puolelle. Katson tyrmistyneenä, kuinka ne sinkoutuvat vauhdilla raosta ulkomaailmaan jättäen kalvakanpunaisen jäljen. Kiskon housut ylös, avaan oven, astun eteiseen. Kolme vanhusta tuijottaa alushousuja järkyttyneinä. Näkevätkö he elämää vai kuolemaa, kipua vai toivoa? Kyykistyn, poimin housut, solmin ne mytyksi ja työnnän laukkuuni. Vanhukset eivät katso silmiin.
Isä saa minut kiinni. Hän nurisee siitä, etten soita tarpeeksi. Mitä kertoisinkaan? Valitan kiirettä ja epämääräinen syyllisyys häilähtää ylitseni. Olenko valinnut kiireen? Tottahan toki. Ja sitten suutun siitä, että syyllistän itseäni maailmasta, jossa on oltava kiireinen, jossa työviikko on mitoitettu liian pitkäksi. Ei, ei minulle. Minähän vain pätkin. Yhdestä kirjoituspätkästä saan oikein myönteisen palautteenkin, mutta unohdan valita sen isälle. Mutta silti, alan väsyä, vaikka luonani käydään ja minulle soitetaan. Ajattelen muita, jotka matkaavat virkaansa ja sieltä pois hengittäen tuskin viikonloppuisinkaan. Ikävöin ystäviä, en isää, en äitiä. Saan äidin, jolle isä siirtää luurin vaikka nimenomaan kiellän, lopettamaan nopeasti toteamalla, että minulla on vieras - se on totta - ja että pakkasesta huolimatta täällä on lämmin, minullahan on monet Wolfordin villasukkahousut.
Vieraat lähtevät näemmä aina puolen yön tullen, jään asuntooni tiskailemaan ja hyräilemään, en enää soita musiikkia, etteivät naapurit häiriinny. Korkeintaan lohtumusiikkia, jossa joku yskähtää. On olemassa muitakin tiloja.
Olen alkanut nähdä unta, jossa olen amba.
Huomenna käyn entisessä kodissani. Se tarkoittaa: pitää kävellä sisään, hengittää syvään ja rauhallisesti, selvitä eteisen ohi itkemättä, käydä kirjahyllyillä, halata entinen laumani lävitse. Siellä on kylmä, siinä asunnossa. Parvekkeen ovesta tuulee. Eläinten turkit ovat paksut, Kissan silmät hurjat ja etäiset. Ylihuomenna Kissakin on kolmekymmentäyksivuotias. En voi suositella tätä ikää. Mutta on kuljettava lujana, suorana. En tiedä, tuleeko minusta enää onnellista.
Kukaan ihminen ei tiedä, tuleeko hänestä onnellinen. Siinä mielessä olen palannut takaisin ihmisten pariin suuremmasta perheestä, jossa on yksi ja sama, syökö vai tuleeko syödyksi.
keskiviikko 18. tammikuuta 2006
Levottomuudesta, ateismista, sopeutumisesta
Kuluuko viikkoakaan, etten selaisi Fernando Pessoan Levottomuuden kirjaa? (Joka linkistä huolimatta on minusta, kuten lukutiheydestä voisi jo päätellä, yllättävän tyydyttävä.)
Pessoa kirjoittaa: "Pelkkä hammassärky riittää viemään uskon Luojan hyvyyteen." Huomautus on hauska, mutta oletteko huomanneet, kuinka ateistinen asenne käy sitä yleisemmäksi, mitä turvatumpi ja (fyysisesti) kivuttomampi maailmasta tehdään? Turvatumpi viittaa nyt tässä tietysti länsimaisen ihmisen turvattuuteen. Intiassa ei ole turvaa, broilerien kasvatushallissa ei ole turvaa, ja niin edelleen. Minusta Pessoa ei tosin ole tässä kohden oikeassa. Pelkkä hammassärky riittää viemään uskon siihen, että kehollisuus olisi pyhää, on oma hypoteesini. Kehon ja sielun erottaminen, sielun ylistäminen jumalallisena, sen materiattomuus - eikö sen tavoitteena olekin vain taata, että hammassärky ei jatku taivaassa, vaan menee kurjan kehon, tuon halveksitun lihasäkin, mukana madoille. Mutta mikä virhe. En osaa ajatella, mitä tekisi sielulla, jolla ei ole sormia, sorkkia, itusilmuja tai sensellaisia. Sielulla, joka olisi kivuton.
Hitto vie, eiköhän koko idea sielusta ole kivun idea. Hammassäryn pitäisi siis nimenomaan tehdä ihminen hyvää uskovaksi. Ei, ei sittenkään - en halua sanoa, että sielun idea on yhtäpitävä kivun idean kanssa, koska jos ihmisellä on sielu, ja etanalla, niin kuinka kieltää sielu siltä passifloralta, jonka olen kasvattanut siemenestä. Mutta kasvi ei tunne kipua, tai ainakin tahdomme vankasti uskoa niin. Kyllä, minäkin. Hmm. Löydän itsestäni halun syödä, enkä osaa kuvitella täysin synteettistä ruokaa.
Tanssi on tapa, jolla koetan päästä kipuun. (Nyt jalka jomottaa hiljaisesti innostuttuani vähän liian kovaan kolkuttamiseen steppitunnilla. Ehkä myös tanssiminen paljain jaloin kotona ärsyttää sitä. On rauhoituttava. Kuinka niin tehdään? En halua taas lääkäriin, kyynärsauvoille. On rauhoituttava...) Kirjoittaminen samoin - en päästä pettymyksiä enkä iloja liudentumaan ja katoamaan. Kun luen Lars Svendsenin kirjoittavan, että pitkäveteisyyttä - mitä helvettiä se oikein on olevinaan, en enää muista - voisi koettaa transsendoida joko tullen uskoon tai rakastuen, suutun. En ole vihainen pitkään, mutta hetken sähisen raivosta. Jos ihminen ei ole uskossa eikä rakasta, ihan turha hänelle on sellaisia suositella. Sellainen ihminen, joka suosituksesta keksii ryhtyä tarkastelemaan maailmaa muutenkin kuin hyödynnettävänä raaka-ainevarastona, kas täähän on jännää, auringonlasku olisi jees vaikkei yhtään eliötä olisikaan (Mutta olisiko se auringonlasku, ilman kehoja? Vai olisiko se vain kosmisen mittakaavan liikettä?) - tuskin hän mitään olennaista löytäisi. (Ne ihmiset, jotka sanovat kerrottuani, mistä tein graduni, että voi kuinka boheemia/taiteellista/jännittävää, minä en ymmärrä noista asioista sitten mitään.) Tai ihminen, jolle pitää kädestä pitäen selittää, että rakastuminen se on ihmeellinen asia, siinä menee pää ihan sekaisin, voi voi, on pakko vähän tanssia ja laulaa ja silleen. Voi vaikka joutua kirjoittamaan runojakin, se on kyllä vähän jo liikaa ehkä, joo, anna anteeksi, kun tulin maininneeksi. Se tapaisi jonkun ja kuvittelisi rakastuneensa sen jälkeen ja menisi naimisiin ja ostaisi rivitaloja ja - - - (rivitaloista on tullut raivostuttava päähänpinttymäni sen jälkeen kun vanhempani muuttivat sellaiseen ja ovat alkaneet puhua, että minunkin pitäisi oikeastaan muuttaa sellaiseen.)
Pessoan lukemisen ongelmana on, että ajatukset eivät lepää eivätkä systematisoidu, vaan alkavat laukata.
En osaa ateismia. Siksi suutun niin kovasti, kun neuvotaan tulemaan uskoon pitkäveteisyyden torjumisen reseptinä. En ole myöskään uskovainen, vaikka olenkin takuuvarmasti uskonnollinen. Miksi muuten saisin raivokohtauksen eräässä luonnonpyhässä paikassa institutionalisoidun valtionkirkon merkittyä sen ristillä, joka on tehty puista. Pahinta on, että ollaan armeijan mailla, joten eiköhän tämä ole niiden tekosia. Kuka kysyi puilta luvan? Eikö kaunis rotkoinen metsä ole pyhä ilman parista sen puusta väkerrettyä ristiä? (Löydän ristipuiden kannot, ne ovat selvästi nähtävillä, raivo kasvaa, kiertää, eikö ole edetty mihinkään siitä ajasta, jolloin hiisi kaadetaan kirkon alta?) Viekää murhapaikkanne muualle, harvoin olen niin vihainen, mies ei ymmärrä, mikä minun on, hän on ateisti, hän ei koe pyhää sillä tavalla, vaikka jättikin armeijaan menemättä eettisistä syistä. Lopulta nirhaan ristin alas, irroitan puut toisistaan miehen ojentamalla Leatherman supertoolilla ja pakotan miehen kantamaan ne kanssani kauemmas. Olen isänmurhan jälkeen tyytyväinen, hyräilen onnellisena metsässä.
Emme jää kiinni, ja hyvä niin. Voin kuvitella, kuinka kaistapäiseltä kuulostaisin oikeussalissa. Melkein komeettahiuksiselta. Oikeussali ei ole paikka uskonnollisen kokemuksen inventaarioon. Että piilotin häväistyt puut. Että riehasin sillä tavalla. Sanoisin, että isomummoni, joka meni hevosiaan hakkaavien tukkilaisten eteen ja huusi, että lyökää häntä eikä hevosta, ei se noin suurta kuormaa jaksa, ja miehet häpesivät ja kevensivät kuormaa, ja hänen miniänsä, isoäiti, joka uskoi nähneensä etukäteen unessa aina kuka kuoli ja inhosi kaikista eniten tätä ikuista nöyristelyhäpeää täällä, olivat yhtä mieltä vain siitä, että oikeastaan Uudessa Testamentissa vain Jeesus riehaa temppelissä oli autenttinen kuvaus ja muu apostolien jälkeenpäin rahan tai ties missä himossaan säveltämää sentimentaalista paskaa. Niin että jos puita aletaan rienata, on suorastaan velvollisuuteni puuttua asiaan, ne eivät siunaa yhtään armeijaa, kuten runoilija Ihalainen sanoo, että tämä on Jeesuksen toinen kotimaa, se on ironiaa, en minä ironiasta paljon ymmärrä, olen yksinkertainen ihminen, mutta tämän sentään ymmärrän, te ääliöt, ettäs tiedätte, senkin - - tässä vaiheessa varmasti itkisin. Mies kuulostaisi järkevältä: hän vain vihaa kaikkea irrationaalista ja uskonnollista ja vastustaa sen takia uskontoa. Se, että vastustaa uskontoa, koska on piilevällä tavalla uskonnollinen, kuulostaa omituisemmalta. Mitä ottaisin todisteekseni? Senkö kuvakirjan, jossa Jeesus kaataa rahanvaihtajien kojut? Missähän sekin lienee? Kaikkea minullekin on iltasatuina luettu. Ei ihme, että olen tällainen. En tarvitse itse kirjaa todisteeksi, onhan minulla muistini. Kuvassa ilma on sakeana rahaa, joka sinkoutuu vihreäliinaiselta pöydältä kilistäkseen kuurona lattialaatoille. Jeesuksen kasvot ovat vääntyneet raivosta. Onneksi sillä metsäretkellä on mukana Leatherman, muuten olisi jäänyt risti purkamatta osiin.
On kevät, lumi sulamassa.
En taida koskaan onnistua selittämään miehelle, miksi risti on purettava. Risti on hänestäkin banaali, mutta niin taitaa olla reaktionikin - jotenkin hauska anekdootti järkensä hetkeksi himmentävästä naisesta, joka kirkuu raivosta ja huseeraa Leatherman supertool viuhuen. Varmasti lähtöni näyttää samanlaiselta. Muistaakseni tämä on yksi syytöksistä, jonka päädyn verbalisoimaan. Että hän ei ymmärrä pyhää vaan pitää uskonnollista kokemustani vitsinä. No niin, se tietenkin pitää paikkansa. Hän ei ole koskaan ajatellut myöskään karkaavansa sirkuksen mukana, menevänsä luostariin tai ryhtyvänsä maksulliseksi seuralaiseksi. Hän on ihana ja järkevä ihminen. Minun järkevyyteni on pelkkää järkeilyä seurauksista. Inhoan järkeilyäni.
Tästäkin metsäretkestä puhun vasta nyt, kun rikos on vanhentunut. Tai no, ehkä jos olisin järkeilevämpi, en puhuisi siitä nytkään. Rikos... niin, kai se on rikos. Purkaa jonkun pystyttämä risti, piilottaa puut. En osaa sanoa. Minusta tuntuu siellä metsässä, että se risti on rikos ja se on saatava purettua hinnalla millä hyvänsä. Ikään kuin purkaminen pystyttäisi puut uudelleen, ikään kuin se auttaisi mitään. Sellaisella raivolla ei ole funktiota. Taidan itkeä ensiksi, sitten riehua, sitten olla tyytyväinen, ja lopuksi itkeä ymmärrettyäni, miten turhaan olen reuhtonut.
Minulla on syyni olla kuulumatta kirkkoon. Ei mikään instituutio voi monopolisoida pyhän kokemusta itselleen ja määrätä, kuinka nuo kokemukset olisi tulkittava. Eikä kieltää minua kävelemästä hautojen yli jos niin haluan. Säikäytän ystävän kävellessäni sinne, mitä hän sanoo vainajien puoleksi. Ettei sinne kuuluisi mennä. Mutta siellä on hyvä kulkea sammalella. Hitto soikoon, en minä sitä sammalta irti revi. Kunhan kuljen kevyesti, melkein sen yläpuolella, en sitä pitkin.
Hieman edellisen Pessoalauseen alla alkaa kappale komeasti: "Voi, miten vakavan ja karkean virheen vallankumoukselliset tekevätkään määritellessään eron porvariston ja kansan, aateliston ja kansan tai hallitsijoiden ja hallittavien välillä! Varsinainen ero on sopeutuvien ja sopeutumattomien välillä; loppu on puhetta ja tyhjää puhetta."
Tässä kohden Pessoa osuu johonkin oleelliseen. (Ja itse katoan harhateille, miettimään, sopeutuuko Ross-yhtiön hybridisoima broileri, jota saatte tilatessanne "kanaa". Minä en saa, kun en tilaa. Veikkaisin, että kana ei ole ateisti. Mutta onko se uskonnollinenkaan? Kissat ainakin ovat, siitä olen jokseenkin varma. Koirat, selkeästi, hevoset myös. Koirien uskonnollisuus on tuoksuhurmaa ja kuulumisliehakointia, hevosen juoksemista, villiintymistä. Ja vapaat linnut, kuinka muuten. No niin, nyt joku varmasti alkaa rettelöidä kommenttipalstalla. Hei, en sanonut, että ne rukoilevat iltaisin. Mutta ne kuuluvat maailmaan muuten kuin laskelmoiden, kiintyvät siihen, hurmioituvat siitä. Älkää tulko sanomaan, että eläimet eivät saa esteettisiä elämyksiä. Taatusti saavat. Niillä on selkeitä mielitekoja ja -paikkoja. Ja esteettinen ja uskonnollinen - pyhän ja ihmetyksen mielessä - ovat niin lähellä toisiaan, että niitä on aika turha erottaa. Enkä sano, että nämä lempiasiat olisivat irrallaan eläinten geneettisesti muotoutuneista piirteistä, tietenkään. Ne rakentuvat niiden päälle. Mietin aika yleistä ilmiötä, kuinka hevoset vierastavat kimoa parittelukumppaninaan. Aivan niin, ja riikinkukon pyrstö, tiedän, lueskelen yhtä sun toista luonnontieteellistä, mutta en näe sitä vastakkaisena ajatukselle, että eläimetkin, että ihmisetkin - - - Mutta että broileri, joka ei näe päivänvaloa kertaakaan elämänsä aikana - - - voiko se olla sopeutumaton, siis uskonnollinen?)
Mihin olinkaan tulossa? Tämä ei käy, otan liikaa vapauksia, teen päättymättömiä lauseita.
Olen varmaankin tulemaisillani johonkin, mitä Dewey kirjoittaa ateismista maailmankuvana. En muista, ja muistitikkuni ei jostain syystä kommunikoi tietokoneen kanssa tänään lainkaan eli en pääse käsiksi graduni siihen kohtaan, jota olisin halunnut siteerata. Graduvihkopinonikin on Käpylässä. Deweyn ajattelu menee kuitenkin suunnilleen näin, ei näillä sanoin mutta näillä ideoilla: Maailma, jolla on merkitys, ei ole ateistinen maailma. Ateistisessa maailmassa on pelkkiä vaihtoarvoja ja vertailuita. Siinä ideat, toiveet eivät ole olemassa. Se on pysähtynyt. Mutta maailma, jonka merkitys yhdistää, jossa on toivoa, joka muuttuu, kun sitä päin puskee, on uskonnollinen. Esteettinen/poeettinen kokemus ateistisessa maailmassa on mahdottomuus, sillä ateistisessa maailmassa ei ole merkitystä symbolisessa muodossa lainkaan. - Sitten löydän kohdan netistä.
Eläköön. Minun ajatuksissani teksti on ainakin elänyt.
Tässä sitaatti: "aggressive atheism seems to me to have something in common with traditional supernaturalism. I do not mean merely that the former is mainly so negative that it fails to give positive direction to thought, though that fact is pertinent. What I have in mind especially is the exclusive preoccupation of both militant atheism and supernaturalism with man in isolation. For in spite of supernaturalism's reference to something beyond nature, it conceives of this earth as the moral center of the universe and of man as the apex of the whole scheme of things. It regards the drama of sin and redemption enacted within the isolated and lonely soul of man as the one thing of ultimate importance. Apart from man, nature is held either accursed or negligible. Militant atheism is also affected by lack of natural piety. The ties binding man to nature that poets have always celebrated are passed over lightly. The attitude taken is often that of man living in an indifferent and hostile world and issuing blasts of defiance. A religious attitude, however, needs the sense of a connection of man, in the way of both dependence and support, with the enveloping world that the imagination feels is a universe. Use of the words 'God' or 'divine' to convey the union of actual with ideal may protect man from a sense of isolation and from consequent despair or defiance."
Tuohon lisäisin itse vain sen, että koska symbolit koetaan aina kehollisesti, koska juuri symbolisessa kokemuksessa ihminen on kokonaisena läsnä ja osa tilannetta, juuri silloin punastuu tai kalpenee, tuntee halua suudella ihmistä, puita, Kolera-allasta, laulaa tai huutaa tai yksinkertaisesti pakahtua hengiltä, pyhä ja uskonnollinen on kehollisinta ja yhteyttätodentavinta, mitä on.
En usko, että pystyn koskaan ymmärtämään uskontoinstituutiota, joka kieltäisi edes jossain olomuodossaan tanssin. Se on pahinta typistystä, mitä kuvitella saattaa. Kuinka koskaan tanssimaton ihminen voisi ymmärtää, mitä on nouseminen ja laskeminen, pyöriminen ja viriäminen, suuntautuminen ja taipuminen? Kuinka ihminen voisi ymmärtää, mitä tarkoitetaan hyväntahtoisuudella, suurisydämisyydellä tai sielulla (käsite, joka on vaarallinen, se kantaa niin vääriä konnotaatioita kristillisessä maassa), jos hän ajattelee, että keho on paha, että sitä tulee halveksia. ("Broilereista ei tarvitse välittää, niillä ei ole sielua." Ja: "Kun kärsit jonkun toisen takia, sielusi kärsii, ei ruumiisi." - mutta ei se niin mene... lukekaa Damasionne, aamen. No niin, ehkä sielu on kehon kuva, kehon kuva aivoissa, kehon-ympäristön tanssi aivoiteltuna? Kokemuksessa keho ei esiinny erityisen merkittävänä, erotu erityisesti ympäristöstään - ainoastaan puutteissaan se nousee esiin: en voi lentää, siksi en pääse katonharjalle kipuamatta ensin kerroksiin ja sitten ryömimättä kattopellin reunaa ylös levottomana mahdollisesta pudotuksesta...)
Sitpäpaitsi, jos sielu ja ruumis erotetaan ja sanotaan sielun olevan ikuinen ja hyvä ja ruumiin ainoastaan hankala himohiiri, käsky "älä tapa" menettää merkityksensä. Älä tapa - mitä kuolemisella on väliä, jos merkitsevää on sielu, ja kuollessa sielu säilyy ja jopa pääsee eroon ruumispussistaan, joka on hankala ja vääränlainen aina toisten sitä katsoessa...
En osaa ateismia, koska tanssin. Ajattelen aluksi näin. Mutta saattaa olla, että olen väärässä. Ehkä tanssin, koska en osaa ateismia. Tai ehkä aluksi on ollut jokin aavistus, joitain tärkeyksiä, jotka ovat lapsille tuttuja: pyöriminen ympäriympäri metsässä silmät latvuksissa, keinumisen tuottama hihityttävyys, sensellaisia, ja niistä on alkanut kehittää eteenpäin sekä tanssia että ajatusta maailmasta koettuna merkitykselliseksi, maailmasta johon kuuluu, ajatusta tilasta minut lävistävänä ja minua tanssittavana, tilasta ja tilanteesta, joka tekee minut.
Ehkä olenkin pelkkä tilanteiden ja tilojen kuja - kujasto - kaupunki puistoineen - yökerhoineen - kattoineen - hymyineen - reitteineen metsään - pohjakasvillisuuteen -
Piirteiden jatkumo, jonka määräävä piirre on se, että piirteet on saavutettu näiden ja näiden eliöiden ja esineiden kutsuessa ja pelotellessa - kutsuessa, enimmäkseen, en osaa pelätä riittävästi -
Piirteiden jatkumo, jonka kantokyky on tilojen kantokykyä, tilanteiden kantokykyä, liukumista toisikseen - piirteiden jatkumo, johon pinttyy tiettyjä palkittuja aineksia; tapa kallistaa päätä, tapa valikoida lyhyt hame, tapa juhlia sekä tuska että ilo joskus vieläpä yhtäaikaisestikin, tapa olla hillitsemättä halua sanoa, tapa uskoa että tiloille ja tilanteille voi -
Sitä kutsutaan sopeutumattomuudeksi.
En ymmärrä ihmisiä, jotka pelkäävät muutosta. Mikään ei ole pysähdyksissä. Muutoksen suuntaa voi pelätä ja inhota, muutosta vääntää toiseen suuntaan. Mutta sanoa: "Olen tällainen ja tällainen, tämä on ammattini hautaan saakka, tätä teen vapaa-aikanani, tavoitteeni on, olen kunnon ihminen", se on järkyttävää. Sopeutuminen siihen myyttiin, että ihmiset ovat yksikköjä, yksilöitä, yksin vastuussa.
En jaksa sitä ollenkaan, tällä erää.
Kun pyöräilen takaisin äänestyttämästä, hengityshuuru jäädyttää poolokauluksen suuni edessä. Viima hakkaa silmistä kyyneleet ja kylmyys veitsii märät poskipäät. Tuskin saan pyörän lukkoon ja oveni auki. Putoan portaat alas eteiseen, en saa takinnappeja auki, kuljen ympyrää, itken, sormet ovat valkoiset ja tunnottomat, sitten tulipunaiset ja muhkuraiset, istun vessanpöntöllä kämmenet ja jalkaterät työnnettyinä keltaiseen muoviämpäriin täynnään kuumaa vettä, jatkan itkemistä. En siksi, että raajanpäitä paleltaa tai sitä, kuinka joudun byrokratian hampaisiin hukattuani kaikki marraskuun palkkakuitit muutossa, vaan koska olen nähnyt taas monta ihmistä laitoksessa, älykkäitä ja hyviä ihmisiä, joilla on niin vähän kontakteja, jotka on suljettu lopullisesti ulkopuolelle, koska he sattuvat olemaan pyörätuolissa jouduttuaan kerran satunnaiseen onnettomuuteen.
Pessoa kirjoittaa: "Pelkkä hammassärky riittää viemään uskon Luojan hyvyyteen." Huomautus on hauska, mutta oletteko huomanneet, kuinka ateistinen asenne käy sitä yleisemmäksi, mitä turvatumpi ja (fyysisesti) kivuttomampi maailmasta tehdään? Turvatumpi viittaa nyt tässä tietysti länsimaisen ihmisen turvattuuteen. Intiassa ei ole turvaa, broilerien kasvatushallissa ei ole turvaa, ja niin edelleen. Minusta Pessoa ei tosin ole tässä kohden oikeassa. Pelkkä hammassärky riittää viemään uskon siihen, että kehollisuus olisi pyhää, on oma hypoteesini. Kehon ja sielun erottaminen, sielun ylistäminen jumalallisena, sen materiattomuus - eikö sen tavoitteena olekin vain taata, että hammassärky ei jatku taivaassa, vaan menee kurjan kehon, tuon halveksitun lihasäkin, mukana madoille. Mutta mikä virhe. En osaa ajatella, mitä tekisi sielulla, jolla ei ole sormia, sorkkia, itusilmuja tai sensellaisia. Sielulla, joka olisi kivuton.
Hitto vie, eiköhän koko idea sielusta ole kivun idea. Hammassäryn pitäisi siis nimenomaan tehdä ihminen hyvää uskovaksi. Ei, ei sittenkään - en halua sanoa, että sielun idea on yhtäpitävä kivun idean kanssa, koska jos ihmisellä on sielu, ja etanalla, niin kuinka kieltää sielu siltä passifloralta, jonka olen kasvattanut siemenestä. Mutta kasvi ei tunne kipua, tai ainakin tahdomme vankasti uskoa niin. Kyllä, minäkin. Hmm. Löydän itsestäni halun syödä, enkä osaa kuvitella täysin synteettistä ruokaa.
Tanssi on tapa, jolla koetan päästä kipuun. (Nyt jalka jomottaa hiljaisesti innostuttuani vähän liian kovaan kolkuttamiseen steppitunnilla. Ehkä myös tanssiminen paljain jaloin kotona ärsyttää sitä. On rauhoituttava. Kuinka niin tehdään? En halua taas lääkäriin, kyynärsauvoille. On rauhoituttava...) Kirjoittaminen samoin - en päästä pettymyksiä enkä iloja liudentumaan ja katoamaan. Kun luen Lars Svendsenin kirjoittavan, että pitkäveteisyyttä - mitä helvettiä se oikein on olevinaan, en enää muista - voisi koettaa transsendoida joko tullen uskoon tai rakastuen, suutun. En ole vihainen pitkään, mutta hetken sähisen raivosta. Jos ihminen ei ole uskossa eikä rakasta, ihan turha hänelle on sellaisia suositella. Sellainen ihminen, joka suosituksesta keksii ryhtyä tarkastelemaan maailmaa muutenkin kuin hyödynnettävänä raaka-ainevarastona, kas täähän on jännää, auringonlasku olisi jees vaikkei yhtään eliötä olisikaan (Mutta olisiko se auringonlasku, ilman kehoja? Vai olisiko se vain kosmisen mittakaavan liikettä?) - tuskin hän mitään olennaista löytäisi. (Ne ihmiset, jotka sanovat kerrottuani, mistä tein graduni, että voi kuinka boheemia/taiteellista/jännittävää, minä en ymmärrä noista asioista sitten mitään.) Tai ihminen, jolle pitää kädestä pitäen selittää, että rakastuminen se on ihmeellinen asia, siinä menee pää ihan sekaisin, voi voi, on pakko vähän tanssia ja laulaa ja silleen. Voi vaikka joutua kirjoittamaan runojakin, se on kyllä vähän jo liikaa ehkä, joo, anna anteeksi, kun tulin maininneeksi. Se tapaisi jonkun ja kuvittelisi rakastuneensa sen jälkeen ja menisi naimisiin ja ostaisi rivitaloja ja - - - (rivitaloista on tullut raivostuttava päähänpinttymäni sen jälkeen kun vanhempani muuttivat sellaiseen ja ovat alkaneet puhua, että minunkin pitäisi oikeastaan muuttaa sellaiseen.)
Pessoan lukemisen ongelmana on, että ajatukset eivät lepää eivätkä systematisoidu, vaan alkavat laukata.
En osaa ateismia. Siksi suutun niin kovasti, kun neuvotaan tulemaan uskoon pitkäveteisyyden torjumisen reseptinä. En ole myöskään uskovainen, vaikka olenkin takuuvarmasti uskonnollinen. Miksi muuten saisin raivokohtauksen eräässä luonnonpyhässä paikassa institutionalisoidun valtionkirkon merkittyä sen ristillä, joka on tehty puista. Pahinta on, että ollaan armeijan mailla, joten eiköhän tämä ole niiden tekosia. Kuka kysyi puilta luvan? Eikö kaunis rotkoinen metsä ole pyhä ilman parista sen puusta väkerrettyä ristiä? (Löydän ristipuiden kannot, ne ovat selvästi nähtävillä, raivo kasvaa, kiertää, eikö ole edetty mihinkään siitä ajasta, jolloin hiisi kaadetaan kirkon alta?) Viekää murhapaikkanne muualle, harvoin olen niin vihainen, mies ei ymmärrä, mikä minun on, hän on ateisti, hän ei koe pyhää sillä tavalla, vaikka jättikin armeijaan menemättä eettisistä syistä. Lopulta nirhaan ristin alas, irroitan puut toisistaan miehen ojentamalla Leatherman supertoolilla ja pakotan miehen kantamaan ne kanssani kauemmas. Olen isänmurhan jälkeen tyytyväinen, hyräilen onnellisena metsässä.
Emme jää kiinni, ja hyvä niin. Voin kuvitella, kuinka kaistapäiseltä kuulostaisin oikeussalissa. Melkein komeettahiuksiselta. Oikeussali ei ole paikka uskonnollisen kokemuksen inventaarioon. Että piilotin häväistyt puut. Että riehasin sillä tavalla. Sanoisin, että isomummoni, joka meni hevosiaan hakkaavien tukkilaisten eteen ja huusi, että lyökää häntä eikä hevosta, ei se noin suurta kuormaa jaksa, ja miehet häpesivät ja kevensivät kuormaa, ja hänen miniänsä, isoäiti, joka uskoi nähneensä etukäteen unessa aina kuka kuoli ja inhosi kaikista eniten tätä ikuista nöyristelyhäpeää täällä, olivat yhtä mieltä vain siitä, että oikeastaan Uudessa Testamentissa vain Jeesus riehaa temppelissä oli autenttinen kuvaus ja muu apostolien jälkeenpäin rahan tai ties missä himossaan säveltämää sentimentaalista paskaa. Niin että jos puita aletaan rienata, on suorastaan velvollisuuteni puuttua asiaan, ne eivät siunaa yhtään armeijaa, kuten runoilija Ihalainen sanoo, että tämä on Jeesuksen toinen kotimaa, se on ironiaa, en minä ironiasta paljon ymmärrä, olen yksinkertainen ihminen, mutta tämän sentään ymmärrän, te ääliöt, ettäs tiedätte, senkin - - tässä vaiheessa varmasti itkisin. Mies kuulostaisi järkevältä: hän vain vihaa kaikkea irrationaalista ja uskonnollista ja vastustaa sen takia uskontoa. Se, että vastustaa uskontoa, koska on piilevällä tavalla uskonnollinen, kuulostaa omituisemmalta. Mitä ottaisin todisteekseni? Senkö kuvakirjan, jossa Jeesus kaataa rahanvaihtajien kojut? Missähän sekin lienee? Kaikkea minullekin on iltasatuina luettu. Ei ihme, että olen tällainen. En tarvitse itse kirjaa todisteeksi, onhan minulla muistini. Kuvassa ilma on sakeana rahaa, joka sinkoutuu vihreäliinaiselta pöydältä kilistäkseen kuurona lattialaatoille. Jeesuksen kasvot ovat vääntyneet raivosta. Onneksi sillä metsäretkellä on mukana Leatherman, muuten olisi jäänyt risti purkamatta osiin.
On kevät, lumi sulamassa.
En taida koskaan onnistua selittämään miehelle, miksi risti on purettava. Risti on hänestäkin banaali, mutta niin taitaa olla reaktionikin - jotenkin hauska anekdootti järkensä hetkeksi himmentävästä naisesta, joka kirkuu raivosta ja huseeraa Leatherman supertool viuhuen. Varmasti lähtöni näyttää samanlaiselta. Muistaakseni tämä on yksi syytöksistä, jonka päädyn verbalisoimaan. Että hän ei ymmärrä pyhää vaan pitää uskonnollista kokemustani vitsinä. No niin, se tietenkin pitää paikkansa. Hän ei ole koskaan ajatellut myöskään karkaavansa sirkuksen mukana, menevänsä luostariin tai ryhtyvänsä maksulliseksi seuralaiseksi. Hän on ihana ja järkevä ihminen. Minun järkevyyteni on pelkkää järkeilyä seurauksista. Inhoan järkeilyäni.
Tästäkin metsäretkestä puhun vasta nyt, kun rikos on vanhentunut. Tai no, ehkä jos olisin järkeilevämpi, en puhuisi siitä nytkään. Rikos... niin, kai se on rikos. Purkaa jonkun pystyttämä risti, piilottaa puut. En osaa sanoa. Minusta tuntuu siellä metsässä, että se risti on rikos ja se on saatava purettua hinnalla millä hyvänsä. Ikään kuin purkaminen pystyttäisi puut uudelleen, ikään kuin se auttaisi mitään. Sellaisella raivolla ei ole funktiota. Taidan itkeä ensiksi, sitten riehua, sitten olla tyytyväinen, ja lopuksi itkeä ymmärrettyäni, miten turhaan olen reuhtonut.
Minulla on syyni olla kuulumatta kirkkoon. Ei mikään instituutio voi monopolisoida pyhän kokemusta itselleen ja määrätä, kuinka nuo kokemukset olisi tulkittava. Eikä kieltää minua kävelemästä hautojen yli jos niin haluan. Säikäytän ystävän kävellessäni sinne, mitä hän sanoo vainajien puoleksi. Ettei sinne kuuluisi mennä. Mutta siellä on hyvä kulkea sammalella. Hitto soikoon, en minä sitä sammalta irti revi. Kunhan kuljen kevyesti, melkein sen yläpuolella, en sitä pitkin.
Hieman edellisen Pessoalauseen alla alkaa kappale komeasti: "Voi, miten vakavan ja karkean virheen vallankumoukselliset tekevätkään määritellessään eron porvariston ja kansan, aateliston ja kansan tai hallitsijoiden ja hallittavien välillä! Varsinainen ero on sopeutuvien ja sopeutumattomien välillä; loppu on puhetta ja tyhjää puhetta."
Tässä kohden Pessoa osuu johonkin oleelliseen. (Ja itse katoan harhateille, miettimään, sopeutuuko Ross-yhtiön hybridisoima broileri, jota saatte tilatessanne "kanaa". Minä en saa, kun en tilaa. Veikkaisin, että kana ei ole ateisti. Mutta onko se uskonnollinenkaan? Kissat ainakin ovat, siitä olen jokseenkin varma. Koirat, selkeästi, hevoset myös. Koirien uskonnollisuus on tuoksuhurmaa ja kuulumisliehakointia, hevosen juoksemista, villiintymistä. Ja vapaat linnut, kuinka muuten. No niin, nyt joku varmasti alkaa rettelöidä kommenttipalstalla. Hei, en sanonut, että ne rukoilevat iltaisin. Mutta ne kuuluvat maailmaan muuten kuin laskelmoiden, kiintyvät siihen, hurmioituvat siitä. Älkää tulko sanomaan, että eläimet eivät saa esteettisiä elämyksiä. Taatusti saavat. Niillä on selkeitä mielitekoja ja -paikkoja. Ja esteettinen ja uskonnollinen - pyhän ja ihmetyksen mielessä - ovat niin lähellä toisiaan, että niitä on aika turha erottaa. Enkä sano, että nämä lempiasiat olisivat irrallaan eläinten geneettisesti muotoutuneista piirteistä, tietenkään. Ne rakentuvat niiden päälle. Mietin aika yleistä ilmiötä, kuinka hevoset vierastavat kimoa parittelukumppaninaan. Aivan niin, ja riikinkukon pyrstö, tiedän, lueskelen yhtä sun toista luonnontieteellistä, mutta en näe sitä vastakkaisena ajatukselle, että eläimetkin, että ihmisetkin - - - Mutta että broileri, joka ei näe päivänvaloa kertaakaan elämänsä aikana - - - voiko se olla sopeutumaton, siis uskonnollinen?)
Mihin olinkaan tulossa? Tämä ei käy, otan liikaa vapauksia, teen päättymättömiä lauseita.
Olen varmaankin tulemaisillani johonkin, mitä Dewey kirjoittaa ateismista maailmankuvana. En muista, ja muistitikkuni ei jostain syystä kommunikoi tietokoneen kanssa tänään lainkaan eli en pääse käsiksi graduni siihen kohtaan, jota olisin halunnut siteerata. Graduvihkopinonikin on Käpylässä. Deweyn ajattelu menee kuitenkin suunnilleen näin, ei näillä sanoin mutta näillä ideoilla: Maailma, jolla on merkitys, ei ole ateistinen maailma. Ateistisessa maailmassa on pelkkiä vaihtoarvoja ja vertailuita. Siinä ideat, toiveet eivät ole olemassa. Se on pysähtynyt. Mutta maailma, jonka merkitys yhdistää, jossa on toivoa, joka muuttuu, kun sitä päin puskee, on uskonnollinen. Esteettinen/poeettinen kokemus ateistisessa maailmassa on mahdottomuus, sillä ateistisessa maailmassa ei ole merkitystä symbolisessa muodossa lainkaan. - Sitten löydän kohdan netistä.
Eläköön. Minun ajatuksissani teksti on ainakin elänyt.
Tässä sitaatti: "aggressive atheism seems to me to have something in common with traditional supernaturalism. I do not mean merely that the former is mainly so negative that it fails to give positive direction to thought, though that fact is pertinent. What I have in mind especially is the exclusive preoccupation of both militant atheism and supernaturalism with man in isolation. For in spite of supernaturalism's reference to something beyond nature, it conceives of this earth as the moral center of the universe and of man as the apex of the whole scheme of things. It regards the drama of sin and redemption enacted within the isolated and lonely soul of man as the one thing of ultimate importance. Apart from man, nature is held either accursed or negligible. Militant atheism is also affected by lack of natural piety. The ties binding man to nature that poets have always celebrated are passed over lightly. The attitude taken is often that of man living in an indifferent and hostile world and issuing blasts of defiance. A religious attitude, however, needs the sense of a connection of man, in the way of both dependence and support, with the enveloping world that the imagination feels is a universe. Use of the words 'God' or 'divine' to convey the union of actual with ideal may protect man from a sense of isolation and from consequent despair or defiance."
Tuohon lisäisin itse vain sen, että koska symbolit koetaan aina kehollisesti, koska juuri symbolisessa kokemuksessa ihminen on kokonaisena läsnä ja osa tilannetta, juuri silloin punastuu tai kalpenee, tuntee halua suudella ihmistä, puita, Kolera-allasta, laulaa tai huutaa tai yksinkertaisesti pakahtua hengiltä, pyhä ja uskonnollinen on kehollisinta ja yhteyttätodentavinta, mitä on.
En usko, että pystyn koskaan ymmärtämään uskontoinstituutiota, joka kieltäisi edes jossain olomuodossaan tanssin. Se on pahinta typistystä, mitä kuvitella saattaa. Kuinka koskaan tanssimaton ihminen voisi ymmärtää, mitä on nouseminen ja laskeminen, pyöriminen ja viriäminen, suuntautuminen ja taipuminen? Kuinka ihminen voisi ymmärtää, mitä tarkoitetaan hyväntahtoisuudella, suurisydämisyydellä tai sielulla (käsite, joka on vaarallinen, se kantaa niin vääriä konnotaatioita kristillisessä maassa), jos hän ajattelee, että keho on paha, että sitä tulee halveksia. ("Broilereista ei tarvitse välittää, niillä ei ole sielua." Ja: "Kun kärsit jonkun toisen takia, sielusi kärsii, ei ruumiisi." - mutta ei se niin mene... lukekaa Damasionne, aamen. No niin, ehkä sielu on kehon kuva, kehon kuva aivoissa, kehon-ympäristön tanssi aivoiteltuna? Kokemuksessa keho ei esiinny erityisen merkittävänä, erotu erityisesti ympäristöstään - ainoastaan puutteissaan se nousee esiin: en voi lentää, siksi en pääse katonharjalle kipuamatta ensin kerroksiin ja sitten ryömimättä kattopellin reunaa ylös levottomana mahdollisesta pudotuksesta...)
Sitpäpaitsi, jos sielu ja ruumis erotetaan ja sanotaan sielun olevan ikuinen ja hyvä ja ruumiin ainoastaan hankala himohiiri, käsky "älä tapa" menettää merkityksensä. Älä tapa - mitä kuolemisella on väliä, jos merkitsevää on sielu, ja kuollessa sielu säilyy ja jopa pääsee eroon ruumispussistaan, joka on hankala ja vääränlainen aina toisten sitä katsoessa...
En osaa ateismia, koska tanssin. Ajattelen aluksi näin. Mutta saattaa olla, että olen väärässä. Ehkä tanssin, koska en osaa ateismia. Tai ehkä aluksi on ollut jokin aavistus, joitain tärkeyksiä, jotka ovat lapsille tuttuja: pyöriminen ympäriympäri metsässä silmät latvuksissa, keinumisen tuottama hihityttävyys, sensellaisia, ja niistä on alkanut kehittää eteenpäin sekä tanssia että ajatusta maailmasta koettuna merkitykselliseksi, maailmasta johon kuuluu, ajatusta tilasta minut lävistävänä ja minua tanssittavana, tilasta ja tilanteesta, joka tekee minut.
Ehkä olenkin pelkkä tilanteiden ja tilojen kuja - kujasto - kaupunki puistoineen - yökerhoineen - kattoineen - hymyineen - reitteineen metsään - pohjakasvillisuuteen -
Piirteiden jatkumo, jonka määräävä piirre on se, että piirteet on saavutettu näiden ja näiden eliöiden ja esineiden kutsuessa ja pelotellessa - kutsuessa, enimmäkseen, en osaa pelätä riittävästi -
Piirteiden jatkumo, jonka kantokyky on tilojen kantokykyä, tilanteiden kantokykyä, liukumista toisikseen - piirteiden jatkumo, johon pinttyy tiettyjä palkittuja aineksia; tapa kallistaa päätä, tapa valikoida lyhyt hame, tapa juhlia sekä tuska että ilo joskus vieläpä yhtäaikaisestikin, tapa olla hillitsemättä halua sanoa, tapa uskoa että tiloille ja tilanteille voi -
Sitä kutsutaan sopeutumattomuudeksi.
En ymmärrä ihmisiä, jotka pelkäävät muutosta. Mikään ei ole pysähdyksissä. Muutoksen suuntaa voi pelätä ja inhota, muutosta vääntää toiseen suuntaan. Mutta sanoa: "Olen tällainen ja tällainen, tämä on ammattini hautaan saakka, tätä teen vapaa-aikanani, tavoitteeni on, olen kunnon ihminen", se on järkyttävää. Sopeutuminen siihen myyttiin, että ihmiset ovat yksikköjä, yksilöitä, yksin vastuussa.
En jaksa sitä ollenkaan, tällä erää.
Kun pyöräilen takaisin äänestyttämästä, hengityshuuru jäädyttää poolokauluksen suuni edessä. Viima hakkaa silmistä kyyneleet ja kylmyys veitsii märät poskipäät. Tuskin saan pyörän lukkoon ja oveni auki. Putoan portaat alas eteiseen, en saa takinnappeja auki, kuljen ympyrää, itken, sormet ovat valkoiset ja tunnottomat, sitten tulipunaiset ja muhkuraiset, istun vessanpöntöllä kämmenet ja jalkaterät työnnettyinä keltaiseen muoviämpäriin täynnään kuumaa vettä, jatkan itkemistä. En siksi, että raajanpäitä paleltaa tai sitä, kuinka joudun byrokratian hampaisiin hukattuani kaikki marraskuun palkkakuitit muutossa, vaan koska olen nähnyt taas monta ihmistä laitoksessa, älykkäitä ja hyviä ihmisiä, joilla on niin vähän kontakteja, jotka on suljettu lopullisesti ulkopuolelle, koska he sattuvat olemaan pyörätuolissa jouduttuaan kerran satunnaiseen onnettomuuteen.