maanantai 23. tammikuuta 2006

Sunnuntai on työpäivä

Olen päättänyt kuvata työpyhän siltä varalta, että joku tulevaisuuden arkeologi haluaa tietää, miksi nykyään töitä tehdään myös pyhinä.

Sunnuntai alkaa varhain. Kaikki päivät alkavat objektiivisesti ottaen tietysti varhain, mutta minun osaltani välttämättä eivät. Tänään varhain tulee kello puoli yhdentoista maissa; olen nukkunut huikeat normaalipituiset yöunet ja herään siihen, että ovikello soi. Koska olen pukeutunut epäsiveellisesti, enkä muista, mihin aikaan ystäväni Kaliforniasta on tulossa käymään, en voi kuin juosta ovelle sellaisenaan, mikrosortseissa ja laamapaidan retaleessa, joka on ollut seuranani siitä lähtien, kun täytin kolme.

Se on täynnä reikiä, mutta niin pehmeä... kyllä, mahdun edelleen samaan laamapaitaan kuin ollessani kolme. Tämä kertoo enemmän äitini tavasta suosia kasvunvaraa vaatehankinnoissa kuin fyysisestä koostani. Tällä ei toki ole mitään tekemistä työni kanssa, se myönnettäköön.

Koska tulija on oletettavasti nainen Kaliforniasta, yöasun siveellisyydellä ei ole niin väliä. Miesten seurassa liikun mieluiten vaatteissa tai täysin alasti. Avaan oven pakkaseen. Siellä ei ole ketään. Juoksen keittiöön, laitan viheltävän vesipannun tulelle, kopistan lautaselle valmiiksi kauranlesettä ja pellavarouhetta, kardemummaa ja kanelia, lirautan omenamehut päälle. Kun vesi on valmista, kaadan sen joukkoon, ja hämmentelen vähän lusikalla. Nostan lautasen pöydälle. Menen kävelylle, on kaunista ja lumista. Mietin, soittaako ystävän ovikelloa ja pyytää halausta ja kävellä kotiin, mutta päädyn suosimaan tehokkuutta. Heittelen puistossa värjötteleville linnuille auringonkukan siemeniä.

Sitten teen työtä, pilkutan ja vaihtelen sanajärjestystä. Muistan lesepuuron vasta, kun se on jo kylmää. Tulee ystävä, ovikello ring ring, tässä vaiheessa minulla on jo villapaita ja hamekin, juomme mateeta ja syömme joulua ajatellen ostetut latvialaiset liköörikonvehdit kuunnellen klezmeriä. Kahdeksan konvehdin rasiasta on nyt syöty viskija ja kirshu brandija, jäljellä ovat edelleen kafijas, balzama, konjaka, tekilas, ruma ja bananu. (Ja toinen rasia, kokonainen, sellofaanissa vielä.) Häädän ystävän ulos, on saatava aikaiseksi. Pian hän skypettää: puhelin on kateissa. Tarkemmissa etsinnöissä paljastuu, että vuokraemäntäni kolho, kopea sohva on syönyt sen ja raadellut puhelinparan kolmeen eri kokoiseen ja -funktioiseen osaan.

Jatkan töitä juoden mateeta. Kalifornian-ystävä soittaa ja kysyy, voimmeko tavata sittenkin huomenna. Hänen on tavattava eräs sotilas. Myönnyn. Tästä tulee todella tehokas työpäivä!

Välillä muistan venytellä. (Kuva ei ole tältä päivältä, tänään minulla on hame. Ylösalaisin hamekuvia ei tänne tule.)

Myös kolumnoinnista soitetaan. Otteen on oltava koulutusta vastaava. Ajattelen kaikkea, mitä olen yliopistolla tehnyt ja myöntelen iloisesti. Kyllä kyllä, eettistä, mikä ettei, eettistä, filosofista ja sen sellaista. Tyylihommat ovat muiden kontolla, vaikka erikoistumisalueeni onkin estetiikan filosofia. Siitä on niin kauan, ja hyvä niin. Nykyään pidän lähinnä esineiden heittelyä esteettisenä kokemuksena. Jätän kolumnin tyhjää tuijottavan sivun hautumaan takaraivooni, ja vähitellen siihen piirtyy merkkejä. Lontoo 1952, esimerkiksi, ja suu- ja sorkkatauti. Katsotaan nyt. Viikko aikaa. Siitä voi tulla ihan melkein mitä vaan koulutusta vastaavaa (ei laitosfilosofiaa vaan elämänfilosofi on kaikkien alojen harrastaja -höpinää) 2700 merkissä.

Teen töitä välillä tanssien ja venytellen kello 23.33 saakka. Välillä nukun torkutkin sohvalla kirja naamallani, mutta herään, kun Ilze Purmalieten lauluja sisältävä kasetti naksahtaa päätepisteeseensä. PÄNG. Kasettisoittimissa ei ole sitten mitään hienomekaanista hiljaisuutta. (Hei sinä säännöllinen lukijani Riiasta, jos löydät Ilzen mitä hyvänsä CD:itä sieltä, tuo ne tänne, maksan kyllä kulut... en siis matkasta, levyistä vaan.)

Olen jo etukäteen raivoissani siitä, että huomenna on työpäivä. Illalla sentään on tanssitunti. Kokeilen vielä kerran ilman kenkiä bossa nova -sarjan, joka piti muistaa, sen jossa on kaksi läiskähtävää taputusta. Huomenna ei ehdi treenata.

Olen väsynyt... mutta vielä on tiskattava, siivottava vähäsen Kalifornian-vieraan mieliksi, nostettava pyykit narulle, hyräiltävä. Oltava toiveikkaana. Olen niin urhoollinen, että melkein itkettää.

Hyvä tulevaisuuden arkeologi, kuten huomaat, työelämä kaksituhattaeimitäänluvulla on tällaista aika epämääräistä.

2 kommenttia:

  1. Sivuhuomautuksenomaisesti totean, että kotisi näyttää todella ihanalta. :) Pidin niistä punaisista portaista, joista oli kuva vähän aikaa sitten. Ja tämä uusikin kuva tuntuu vain vahvistavan vaikutelmaa.

    VastaaPoista
  2. Niin. Mietin tuskissani jo sitä, kuinka sopeudun neliömäisiin tiloihin sitten kun joudun täältä pois maaliskuun lopulla. Tai ylipäänsä, minne sitten menen.

    VastaaPoista