Maanantai on työpäivä

Töissä kuuntelen vaginadialogia enkä jaksa osallistua. Tänäänkään en aio lietsoa sukupuolisotaa. Kunhan piirtelen lappuun erilaisia venytyksiä ja ihmisiä niissä ja runttaan sitten lapun roskiin. Menen pari kertaa vessaan ilman hätää, venytän vessassa kylkiä ja selkää. Unettomuus alkaa tuntua pahalta kehossa. Selkä on jäykkä ja kaunainen.

Työ loppuu, saan pyöräillä kotiin, pyörä tapailee loskaa, soraa, kiveysten töyssyjä, mukulakiviä sohjon alla, perässä tulevan raitiovaunun jyskettä, käännymme eri suuntiin, se ylämäkeen, me alamäkeen. ("Ketkä me?" kysytään aina. Sinä ja joku toinen kahden, vai jokin sisäpiiri vai koko ihmiskunta? Minä ja pyöräni Ainotar, pitäisi kai nykyään vastata. Vakavasti ottaen, tarvitsisimme suomen kieleen verbisijoina intiimi-kaksikon, ystävä-kaksikon, ystävä-joukon ja massan. Ehkä joku tarvitsisi myös intiimi-joukon, mutta sellaista en ole itse koskaan kokeillut kuin eläinlauman jäsenenä, jonka kanta-astujuus on annettu anteeksi. Muodostamme pyörän kanssa ystävä-kaksikon. Pyöräni takaa, ettei minua pidetä fasistisen liikunnallisena. Se on naisellista kaarevuutta ja vakaata romantismia uhkuva olento, jonka valo ei särise vauhdissa ja jonka renkaissa on piikit, jotka jokaiselle ruusulle tietysti kuuluvatkin.)

Kalifornian-nainen saapuu. Kuulen hänen tulevan, koska musiikki on päältä ja rapusta makuupaikkani yläpuolelta kuuluu askelien tarmokas jyske yläkerroksiin, harhailua ja tapailua. Sitten puhelimeni soi. Kalifornian-nainen. "Hei", sanon. "Missä ovesi on?" hän kysyy. "Tule alas rapusta ja seuraava ovi. Käy sisään suoraan pihamaalta."

Kalifornian-nainen ei ole ruskea. Ovatko ne olleet vain sisällä? Hän on löytänyt itselleen rakkauden vuosikausien harhailujen jälkeen uimarannalta, jossa on katsellut lokkeja ja vuorovettä. Suomalaisista miehistä ei vain ollut hänen meliorismilleen ymmärtäjiksi. "Täällä ei saisi olla iloinen kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa", hän vakuuttaa. Hän elää siellä absurdissa, mutta vierailu tänne pakkaseen se vasta absurdi on. Hän nauraa kippurassa kertoessani siskoni silikonirintajoulutoiveesta, tutkimuksesta suomalaisten tunnerekisterin negatiivisuudesta kansainvälisellä mittapuulla ja äitini ilmaisusta "olet jo 31 vuotta, sinulla on tutkinto, jolla ei tee mitään, ei omistusasuntoa, ei vakituista työtä ja nyt ei edes miestä".

"Mun äiti sanoi täsmälleen samalla tavalla kun olin neljäkymmentä", hän kihertää. Sitä ennen lapsenlapset pitivät äidin tohinassa, jossa tyttären outous jäi taustalle. Kalifornian-naisen aikataulu on tiukka, halaamme pitkään eteisessä. En tiedä, kuinka onkin niin, että kaikki ystäväni ovat kirjoittavia hupsuja, jotka eivät osaa myydä itseään ja juttujaan (ainakaan jos ovat naisia - miehet kyllä enimmäkseen osaavat, ja heitä huvittaa surkea vinkunani siitä, kuinka kuvittelen olevani liian naiivi ja hupsu siihen, tähän ja tuohon - tämä on hämmentävää, koska enimmäkseen olen tragediaa slapstickina pikakelauksella - ) mutta ovat loistavia kiteyttämään asioita teekupposen ääressä pienessä keittiössäni.

Millaisia kirjeitä te kirjoitatte töiden jälkeen?

Minun sisältävät sellaisia ilmaisuja kuin: "Se, mikä toisessa liikuttaa, ei ole tämän uniikkius, aluksi, koskaan. Vaan jokin potentia symboloida kokonaista toista mannerta, aikaa, tilaa." En tiedä, ovatko aiheet liian morbideja, vaikka koetankin säilyttää kaikissa eleissäni lämpimän ja korrektin sävyn. Jos epäonnistun, epäonnistun jälkimmäisessä. Kirjeissä en epäonnistu sen osalta koskaan.

Se johtuu siitä, että sanat eivät kosketa - eivät tuoksu -

Ne ovat turvallisia, harmaita proteeseja, suunniteltu keskivertokäsivarsille ja palautettavaksi lainan jälkeen, desinfioitavaksi, varastoon pantavaksi, sieltä tarvitsevalle uudelleenlainattavaksi. Sanottiinpa niistä mitä tahansa, ylistettiinpä niitä miten hyvänsä, en vakuutu sanoin. Ne eivät hämmennä.

Istun pianopallilla, olen nostanut jalkani valkealla pöytänliinallani päällystämälleni vuokraemäntäni jakkaralle. Siirrän jakkaran vuoroin istuimeni oikelle, vuoroin vasemmalle puolelle. Toivon tämän lepyttävän selkää.

Ja sitten onkin jo kiire tanssitunnille. Olen niin onnellinen - voisin lentää päin lehmuksia rinteessä ja nauraa siitä huolimatta. Tehdessäni mustaa jazzkoputtelua nopeammin kuin ehdin ajatella, alkaa ylävartaloni elää omaa elämäänsä: kädet nousevat haastavasti avoimina, rintakehä pumppaa olkavarsiin dramaattisen, nytkähtävän kierron, taivun sivulle, koko kylkiluiden korsetti hyppää muutaman sentin oikealle jalkojen jatkaessa vasemmalle ja tavoitaa sitten jalat samalla, kun kädet vaipuvat koukkuun. Näen tämän vilauksenomaisesti peilistä ja ehdin juuri ja juuri ajatella: "Hyvänen aika! Nyt se alkaa tanssia!" Ja sitten fraasi loppuu. Aloitamme uudestaan. Taas samassa kohdassa keho haluaa korostaa jalkojen sinnikästä ja keskittynyttä kolketta nuljahtamalla yläosallaan tanssillisesti. Tällä ei ole mitään tekemistä tahdon eikä tasapainon kanssa: kyse on puhtaasti kehon tyylistä liikkua.

Jossain mielessä omaa tyyliään ei ole mahdollista valita. Sen vuoksi en aio jatkossakaan kritisoida ketään tämän valitsemasta tyylistä elää ja liikehtiä.

Haluaisin vain olla onnellinen ristiriitaisella tavalla. Edes hetken, muutaman tilanteen. Kääntelen hämmennystäni, en palaa enää kääntelemään lauseiden sanajärjestystä tänä iltana. Aion työntää pääni keskelle puhetta, joka muistuttaa enemmän musiikkia kuin sanoja. Sinivalaskohta hämmästyttää minua edelleen.

Luulin, että ihmiset eivät vaivaudu ajattelemaan näitä asioita.

Unohdin jotakin tärkeää: he ajattelevat niitä, mutta omilla tavoillaan. Jotkut tavoista ovat laulavampia kuin omat yritelmäni elää eläimiksi, olla osa suurta kiertoa, olla pelkkää suuntaa prosessissa, jonka alku- ja loppupisteen määrittäminen ovat tarkkanäköisten painajainen ja metaforisesti ajattelevien selkäranka.

Yön tullen käyn nukkumaan ihmisenhajuiseen sänkyyni, joka on tehty alle sataseitsemänkymmentäsenttisille. Mahdun oikaisemaan itseni juuri ja juuri, varpaat seinää vasten ja pää ikkunansyvennyksessä. En ikävöi varmuutta, soitan delfiiniääniä uudestaan ja uudestaan. Ne narskuvat, pulputtavat ja kiljahtelevat iloisesti.