Läpielämiseen valmistautumisesta

Yksi.

Voi niitä, jotka unohtavat, että taide on pelkkä elämisen apuviivasto. Suorimmat, vahvimmat viivat näkyvät paksunkin paperin läpi, hentoisemmat ja mutkikkaammat ovat seurattavissa vain voipaperin tai silkkipaperin läpi. Tai sifongin. Lurexin läpi ei näe mitään, kimalle sotkee kaiken. Sifongin raidat voivat olla vahvempia ja suorempia kuin kakkosnelosille piirretyt kuviot ja siten näkyä paremmin paksummankin paperin läpi. Joku katselee pahvin läpi ja tekee tuomioitaan sen mukaan. Piirtää omat viivansa niin paksusti, että ne syöpyvät pahvinkin alla oleviin käsipyyhkeisiin. Käsipyyhkeistä ei ole enää mihinkään, ne kiikutetaan roskakoriin.

Kaksi.

"Tavoittele ikuista, pysyvää", sanoo piiskamestari saparopäiselle tytölle. Tanssijan taide ei katoa esiripun sulkeuduttua eikä jää leijumaan estradille, vaan ikuistuu luihin, niveliin, lihaksiin, ligamentteihin, tapaan kävellä ja astua sisään ovesta kutsuille, hymyillä ja ojentaa kätensä ikään kuin mitään ei olisi vialla. (Jotain on aina vialla, kuten tiedämme. Hiekasta hiertyy helmi lihanviertä kalvaen, viaton jääkimpale vyöryttää lumet kylän niskaan tarpeeksi itsessään kierittyään ja niin edelleen.) Kun kuluu tarpeeksi aikaa tai kun on riittävän kuuma, luut purkautuvat ja ikuinen taide katoaa. Samalla tavalla maalaustaide on ennen kaikkea tallentunut tapaan nähdä, luokitella visuaalista informaatiota, kirjallisuus tapaan ajoittaa ja juonitella, musiikki tapaan rytmittää ja kuulla. Taulut ovat jätettä, kirjat ovat jätettä, ceedeet ovat jätettä, sivutuotteita jostain olennaisemmasta prosessista, joka katoaa. Jätteestä voi tehdä uudelleen taidetta antamalla sen lumota itsensä. Lumous katoaa sekin, mutta voi löytää uuden kohteen ja loisia siinä vielä hetken. Tuo hylätty kastelukannu puhuu minulle. Tällä kompostipussilla on tarina. Ja tuo, kas, tuo on Platonia tuossa porkkanankuorien, öljyriippuvuuden ja kaalinkannan alla: "Onko sinusta ihmisen elämä mitätöntä, jos hän saa nähdä sen ja tarkastella sitä niin kuin sitä pitää tarkastella ja elää yhteydessä siihen? Etkö ymmärrä, että vain nähdessään kauneuden niin kuin se tulee nähdä ihminen kykenee synnyttämään todellisia hyveitä eikä pelkkiä hyveen heijastumia, koska silloin hän on tekemisissä todellisen kanssa?" Platonia, lalallallala. Vihellän iloisesti mennessäni roskakatokseen keveine kantamuksineni, teen parit timestepit, pitkä mutta ei pitkäveteinen elämä, pihalla on niin hyvä akustiikka etenkin jos on sula.

Kolme.

Taas nuo jauhavat paskaa. Mitä ne aina puhuvat teoriaa ja juoksuttavat tilastoista yksittäistapauksiin? Kun pää alkaa päätellä, kudos loppuu. Löysää ohjaksia, sulje silmät, luota siihen että jokaisella jalalla on silmä, niin tarkkaan se valitsee paikkansa polulta tai metsänpohjalta välttäen liverät juuret ja paikat, joista on väännetty eroon niihin olennaisesti kuuluneet kivenmurikat. Älä tökötä, myötäile. Pää huutelee, anna huudella. Naura sen kanssa, mutta anna sen itkeä ja mököttää yksinään. Älä käytä sitä nyrkkeilysäkkinä. Älä anna sen kangistaa kaikkea, kuten toisinaan tanssitunnilla käy, kun jalat osaavat jo, mutta iskee kauhu musiikin tahdista, ja jää seisomaan, tuijottaa jalkojaan, tehkäävittujotakinnyt, eikä mitään tapahdu. Osoita päälle aitaa, joka lähenee ja suurenee metsän läpi ryskyessä. Onko se aita vai laiva - vai ehkä - jotakin, pitää hypätä, hyppy -

Nyt.

(Sitten voi mennä keittiöön, tehdä uuden kupin kamomillateetä ja jatkaa lukemista. Mieli on tyhjennettävä sanoja kehystävästä teoreettisesta saastasta ja ennakko-oletuksista, jotta siellä olisi kaikuvuutta sanoille, jotka luetaan ensimmäistä kertaa, eletään läpi.)