Niin paljon selvitettävää! Sain palapelin viimeisenkin palasen kohdalleen ja tiedän, mihin kaikkeen elimistöni on aikanaan immunisoitu. Soitin rokotearkistoon ja arkistonhoitaja kävi kaivelemassa vanhoja papereita vanhalla nimelläni. Sain tietää saaneeni vihurirokkopistoksen 23.4.1987 ja tuhkarokkopistoksen 25.7.1977. Varsinaisen MPR-rokotteen olin saanut 10.4.1989.
Otin jäykkäkouristuksen lisäksi polion, vaikka terveydenhoitaja vähän vikuroikin, että liekö sitä tarvitsen. Pyysin häntä tarkistamaan WHO:n suositukset eräästä matkustusmaastamme - olemme Vompsun kanssa lähdössä kolmeksi kuukaudeksi talvea pakoon - ja sitten hän sanoi, että jos välttämättä haluan, ja vastasin välttämättä haluavani, jos kerran WHO suosittaa.
Muistan tuon MPR-päivän: valon kvaliteetti linoleumilla päällystetyissä portaissa ja tiiliseinillä, helpotus siitä, että keskusradio oli meluisan päivän lomassa särähtänyt päälle ja ilmoittanut, että kaupunki antaa ilmaisen rokotteen niille kahdeksas- ja yhdeksäsluokkalaisille, jotka sen tahtovat ottaa, koska meidän rokotusohjelmaamme se ei ole vielä automaattisesti kuulunut (vuotta nuoremmille kuului). Että sai mennä heti, jos oli kiinnostunut rokotteesta.
Ajattelin: siellä on varmasti jono. Viittasin ja kerroin haluavani rokotteen. Yllätyksekseni kukaan muu ei lähtenyt. Mene vaan, sanoi äidinkielen opettaja. Hän tiesi, että osasin kyllä jo kaiken, mitä tunnin ohjelmistossa oli. Sen siitä saa, kun tihrustaa kirjoja yömyöhät. Joten tramp tramp tramp portaita alaspäin, paino jalkaterällä rullaten. Se valo, kevät, väsymys koulun jatkumiseen. Niillä main olin toki jo päättänyt hakea toiseen lukioon. Jos en pääsisi muualle, en kyllä jatkaisi tuossa meluisassa koulussa, jonka yhteisöön en vain osannut luovia sisään.
Olin ainoa terveydenhoitajan vastaanotolle välittömästi rientänyt. Terveydenhoitajaa pidettiin vähän hulluna ja myös pervona, koska hän kyseli kuukautisten alkamisesta ja halusi kurkistaa alushousuista häpykummun villavuusasteen. Jokin minussa ihaili moista mutkattomuutta. Jokin ihailee edelleen. Kaikki se suora puhe asioista niiden oikeilla nimillä tuntui virkistävältä verrattuna kikatukseen, silmien pyörittelyyn ja asioista pahantuulisesti vaikenemiseen.
Jaha, sinä tulit. Rokote esiin. Käsivarsi esiin. Tuskin edes nipistys. Niinä vuosina ei sattunut mikään, koska miehiä ei sattunut ja ajattelin, että jos oikein kieltäydyn tuntemasta mitään, ehkä minustakin voisi tulla mies. Ihan oikea mies. (Mitä minä miehistä tiesin, en mitään.) Sanoin kuitenkin, että on vähän valju olo. Sillä tavalla sain jäädä istuskelemaan muovituoliin hetkeksi eikä tarvinnut mennä luokkaan takaisin. Ei kuitenkaan saanut sanoa liian pitkään, että heikottaa, koska silloin olisi saattanut joutua jonkinlaiseen testiin. Vaikkapa hemoglobiinitestiin. (Se sattui, sormenpäät ovat sellaisia.)
Kun työstin pari viikkoa sitten tiedostoa, johon kokosin noita rokotuksiani (olen tietysti kadottanut sen pienen pahvikortin), MPR-rokotteen kohdalle oli piirrettävä aluksi kysymysmerkki. Kukaan ei tuntunut tietävän siitä, paitsi tietysti sen muistimme, että olen sairastanut sikotaudin. (Sekin on helpointa muistaa, koska isä sairasti sen jälkeeni - ja hän se vasta kipeäksi tulikin!) Onneksi asuimme koko neuvola- ja kouluajan samalla paikkakunnalla ja tiedot löytyivät lopulta helposti arkistosta. Muistin ottaneeni jonkin vapaaehtoisen rokotteen, ja epäilin, että kyse oli MPR-rokotteesta, mutten ollut varma.
Otin jäykkäkouristuksen lisäksi polion, vaikka terveydenhoitaja vähän vikuroikin, että liekö sitä tarvitsen. Pyysin häntä tarkistamaan WHO:n suositukset eräästä matkustusmaastamme - olemme Vompsun kanssa lähdössä kolmeksi kuukaudeksi talvea pakoon - ja sitten hän sanoi, että jos välttämättä haluan, ja vastasin välttämättä haluavani, jos kerran WHO suosittaa.
Muutaman viikon päästä pitää hakea lisää piikkejä.
On muutakin selvitettävää kuin rokotteet: on selvitettävä, miten TE-keskus suhtautuu tällaiseen matkustamiseen. Ihannetilanteessa löytäisin nyt ajaksi ennen lähtöä työn, samoin ajaksi paluun jälkeen. (No, siihen on sentään myyty pari luentoa ja on ihmisiä, jotka ovat sanoneet tulevansa joogan viikkotunneilleni, kunhan saan pistettyä sellaiset pystyyn.) Olen nyt lähetellyt hakemuksia joulua edeltävälle ajalle. Ehkä jotain tärppää. Koetan kuluttaa rahaa mahdollisimman kitsaasti, koska tammikuun alusta huhtikuun alkuun meillä ei ole kummallakaan minkäänlaisia tuloja. Lentoliput on nyt ostettu ja maksettu, mutta menoja tulee varmasti tien päälläkin.
Toki katselen netistä myös mahdollisuuksia työskennellä tien päällä - erityisesti joogan ohjaaminen kiinnostaisi, samoin kaikki vinksahtaneet ekoproggikset. On kuitenkin ajateltava myös matkaseuraa - myös Vompsulle pitää löytyä mielekästä hommaa samasta paikasta. Oikeastaan tuntuu siltä, että minun on helpompi myydä Vompsun kuin omaa talkootyövoimaani: Vompsu on vahva, terve ja hillittömän hyvä innostumaan toisista ihmisistä. Omaksi edukseni koen lähinnä kohta valmistuvan jooganohjaajan kansainvälisen tutkinnon. Ehkä toki senkin, että innostun ihmisistä. Mutta aika kahdenkeskisesti tai ainakin pienryhmätilanteissa. Ei iltaisin eikä meluisissa paikoissa - niissä ärsykkeitä on vain liikaa. Huomaan oppineeni pelkäämään sitä, että jos ei tykkää viettää iltaa, ei voi olla hvyä tyyppi. Että olisi tilaa vain yhdenlaisille ihmisille tai ainakin maailmanmatkaajille.
Epäilen olevani väärässä. Pelot harvemmin kirkastavat ajattelua.
Kun retkeilen netissä vapaaehtoissivuilla, häikäistyn siitä, miten monessa paikassa ohjaajasertifikaatti oikeasti voi toimia pääsylippuna. Jos en saakaan sillä rahoitettua isoa osaa olemisestani kotioloissa, niin matkalla sillä näyttäisi pystyvän kustantamaan itselleen ruoat ja majoituksen, ja se on aika paljon, se. Samalla voisi harjoittaa sitä ammattia, jonka nyt kokee kaikista mielekkäimmäksi. Tietenkin tämä on vasta suunnitelmaa enkä tiedä, miten tiedusteluihini vastataan. Mutta katsotaan! Ehkä tästä jotain sikiääkin!
Olen nyt pitänyt jonkin verran joogatunteja ja todennut pitäväni joogan opettamisesta ihan yhtä paljon kuin hieromisestakin. Jokin minussa janoaa sen aistimista, miten toiset ihmiset alkavat hengittää raskaammin ja rennommin ja laskeutuvat lepoon hermostushengityksestä. Ehkä itseni on vaikeaa rentoutua, jos joku jatkuvasti lähettää hermostuneita signaaleja? Siksikö on niin mukavaa, kun toiset ympärillä rauhoittuvat? Toivoisin olevani lehmänhermoisempi, mutta ei se taida toivomalla tapahtua.
Tämä on outoa siirtymäaikaa. Sain gradusta hyvän arvosanan, mikä tuntuu vähän unenomaiselta. Ajattelin arvosanan saadessani, miten oudosti elämä kulkeekaan. Jos olisin saanut vastaavan arvosanan kolmikymppisenä ensimmäisestä gradustani, olisin halunnut ehdottomasti tutkijanuralle ja painanut hurjasti sitä kohti. Tällä arvosanalla uskaltaisi hakea sellaiseenkin tohtorikoulutusohjelmaan, joka on kauempana siitä, mitä on tähän saakka tehnyt. Nyt kuitenkin on kulunut sen verran aikaa, etten oikein tunne samanlaista vetoa akateemisiin piireihin enää. Toisaalta, en tiedä, tunnenko vetoa mihinkään piireihin. Enpä kai. Mutta olen tarkempi siitä, millaisiin olosuhteisiin kehoni tungen. Ja olen saanut yliopistourasta sellaisen kuvan, ettei se tue vauhdin hidastamista ja vähempään tyytymistä, joiden toisaalta tiedän helpottavan omaa elämääni monin tavoin. Läheisten elämästä puhumattakaan.
Toisaalta vaikuttaa siltä, että on ihan mahdollista, että saan opetettavakseni joogatunteja. Ainakin nyt opetuksessani käyneistä moni on sanonut, että haluaisi säännöllisille viikkotunneilleni. Jotain siis menee kohdalleen. Tosin kyse on toki ihmisistä, joiden tiedän muutenkin viihtyvän kanssani. Varmasti heitä jokaista kohti on kymmeniä sellaisia, joille ohjaamani jooga ei tunnu tarjoavan paljon mitään, on ärsyttävän hidasta ja suorittamatonta tai toisaalta ei ole myöskään tarpeeksi henkistä kasvua tms. korostavaa. Onneksi kaikkia ei tarvitse miellyttää. Kunhan vain löytäisi sen verran opetus- ja muita työmahdollisuuksia, että tulisi toimeen.
Toimeentuloasiat ovat puhututtaneet meitä paljon, koska Vompsulle on tarjottu puolipäiväistä paikkaa ja hän hyväksyi sen, mistä olen iloinen - hän totisesti tarvitsee rennomman työaikataulun. Se tarkoittaa sitä, että tulomme tippuvat, tietysti (ja matkan aikana mitään tuloja ei ole lainkaan, ja silti on maksettava vastiketta omistusasuntoomme, joka on putkiremontissa ja jossa ei sen vuoksi voi kukaan asua). Vompsua rahapuoli tuntuu huolestuttavan paljon enemmän kuin itseäni. Ehkä se johtuu siitä, etten ole ikinä ollut tilanteessa, jossa olisin etukäteen tiennyt tuloistani paria kuukautta pidemmälle. Siitä huolimatta on vain täytynyt mennä eteenpäin ja tehdä asioita. Rahat ovat kuitenkin aina jotenkin lopulta järjestyneet. Etenkin matkojen kanssa on täytynyt oppia kovapäiseksi: varata liput ja ajatella, että jotenkin tästäkin selvitään. Jos olisin odottanut varmoja aikoja, en olisi tähän päivään saakka matkustanut aikuisiälläni kertaakaan. Silti seuraavat puoli vuotta lienevät taloudellisesti tiukin puristus ikinä.
Nyt, kun olen tällaisen kynnyksellä, alan ymmärtää paremmin, miksi vanhempani ovat niin paljon puhuneet nimenomaan omaisuuden haalimisen tärkeydestä. Jos kaikki tekee mahalaskun, omaisuuden - tässä omistusasunnon - voi aina myydä. On aina suunnitelma B. Kaikilla ei ole sellaista asemaa, ei Suomessa eikä etenkään maailmanlaajuisesti. Toki asunto on liki kokonaan pankin, mutta jos kaikki menisi pieleen, luulen, että sen myymisellä selvitettäisiin kuitenkin aika monta laskua. Eriarvoisuus on edelleen vahvasti läsnä täällä lintukodossakin.
Kirjoitan tätä kotosalla, jossa istun toista päivää tyhjänpanttina, tai oikeammin iZettle-laitteen panttina. DHL-kuljetus tuo tuollaisen pienen kortinlukijan tänne joko eilen, tänään tai huomenna. Viestintä kuljetusfirman kanssa takkuaa enkä ole varma, mikä päivä laite tarkalleen saapuu. Koska jonkun on oltava avaamassa kuljetukselle ovi, ei auta kuin koteilla, vaikka päähän tässä pimenee. Kaipaan ulkoilmaan niin kipeästi että melkein sattuu. Mutta kerrankos tässä kotiarestia kärsitään. Ja tuntuu hullunkuriselta, että voin sitten vastaanottaa korttimaksuja, kun ohjaan joogaa.
Ilma tuntuu olevan sakeanaan selvittelyä, suunnitelmia, toivoa ja pelkoja.
Toki katselen netistä myös mahdollisuuksia työskennellä tien päällä - erityisesti joogan ohjaaminen kiinnostaisi, samoin kaikki vinksahtaneet ekoproggikset. On kuitenkin ajateltava myös matkaseuraa - myös Vompsulle pitää löytyä mielekästä hommaa samasta paikasta. Oikeastaan tuntuu siltä, että minun on helpompi myydä Vompsun kuin omaa talkootyövoimaani: Vompsu on vahva, terve ja hillittömän hyvä innostumaan toisista ihmisistä. Omaksi edukseni koen lähinnä kohta valmistuvan jooganohjaajan kansainvälisen tutkinnon. Ehkä toki senkin, että innostun ihmisistä. Mutta aika kahdenkeskisesti tai ainakin pienryhmätilanteissa. Ei iltaisin eikä meluisissa paikoissa - niissä ärsykkeitä on vain liikaa. Huomaan oppineeni pelkäämään sitä, että jos ei tykkää viettää iltaa, ei voi olla hvyä tyyppi. Että olisi tilaa vain yhdenlaisille ihmisille tai ainakin maailmanmatkaajille.
Epäilen olevani väärässä. Pelot harvemmin kirkastavat ajattelua.
Kun retkeilen netissä vapaaehtoissivuilla, häikäistyn siitä, miten monessa paikassa ohjaajasertifikaatti oikeasti voi toimia pääsylippuna. Jos en saakaan sillä rahoitettua isoa osaa olemisestani kotioloissa, niin matkalla sillä näyttäisi pystyvän kustantamaan itselleen ruoat ja majoituksen, ja se on aika paljon, se. Samalla voisi harjoittaa sitä ammattia, jonka nyt kokee kaikista mielekkäimmäksi. Tietenkin tämä on vasta suunnitelmaa enkä tiedä, miten tiedusteluihini vastataan. Mutta katsotaan! Ehkä tästä jotain sikiääkin!
Olen nyt pitänyt jonkin verran joogatunteja ja todennut pitäväni joogan opettamisesta ihan yhtä paljon kuin hieromisestakin. Jokin minussa janoaa sen aistimista, miten toiset ihmiset alkavat hengittää raskaammin ja rennommin ja laskeutuvat lepoon hermostushengityksestä. Ehkä itseni on vaikeaa rentoutua, jos joku jatkuvasti lähettää hermostuneita signaaleja? Siksikö on niin mukavaa, kun toiset ympärillä rauhoittuvat? Toivoisin olevani lehmänhermoisempi, mutta ei se taida toivomalla tapahtua.
Tämä on outoa siirtymäaikaa. Sain gradusta hyvän arvosanan, mikä tuntuu vähän unenomaiselta. Ajattelin arvosanan saadessani, miten oudosti elämä kulkeekaan. Jos olisin saanut vastaavan arvosanan kolmikymppisenä ensimmäisestä gradustani, olisin halunnut ehdottomasti tutkijanuralle ja painanut hurjasti sitä kohti. Tällä arvosanalla uskaltaisi hakea sellaiseenkin tohtorikoulutusohjelmaan, joka on kauempana siitä, mitä on tähän saakka tehnyt. Nyt kuitenkin on kulunut sen verran aikaa, etten oikein tunne samanlaista vetoa akateemisiin piireihin enää. Toisaalta, en tiedä, tunnenko vetoa mihinkään piireihin. Enpä kai. Mutta olen tarkempi siitä, millaisiin olosuhteisiin kehoni tungen. Ja olen saanut yliopistourasta sellaisen kuvan, ettei se tue vauhdin hidastamista ja vähempään tyytymistä, joiden toisaalta tiedän helpottavan omaa elämääni monin tavoin. Läheisten elämästä puhumattakaan.
Toisaalta vaikuttaa siltä, että on ihan mahdollista, että saan opetettavakseni joogatunteja. Ainakin nyt opetuksessani käyneistä moni on sanonut, että haluaisi säännöllisille viikkotunneilleni. Jotain siis menee kohdalleen. Tosin kyse on toki ihmisistä, joiden tiedän muutenkin viihtyvän kanssani. Varmasti heitä jokaista kohti on kymmeniä sellaisia, joille ohjaamani jooga ei tunnu tarjoavan paljon mitään, on ärsyttävän hidasta ja suorittamatonta tai toisaalta ei ole myöskään tarpeeksi henkistä kasvua tms. korostavaa. Onneksi kaikkia ei tarvitse miellyttää. Kunhan vain löytäisi sen verran opetus- ja muita työmahdollisuuksia, että tulisi toimeen.
Toimeentuloasiat ovat puhututtaneet meitä paljon, koska Vompsulle on tarjottu puolipäiväistä paikkaa ja hän hyväksyi sen, mistä olen iloinen - hän totisesti tarvitsee rennomman työaikataulun. Se tarkoittaa sitä, että tulomme tippuvat, tietysti (ja matkan aikana mitään tuloja ei ole lainkaan, ja silti on maksettava vastiketta omistusasuntoomme, joka on putkiremontissa ja jossa ei sen vuoksi voi kukaan asua). Vompsua rahapuoli tuntuu huolestuttavan paljon enemmän kuin itseäni. Ehkä se johtuu siitä, etten ole ikinä ollut tilanteessa, jossa olisin etukäteen tiennyt tuloistani paria kuukautta pidemmälle. Siitä huolimatta on vain täytynyt mennä eteenpäin ja tehdä asioita. Rahat ovat kuitenkin aina jotenkin lopulta järjestyneet. Etenkin matkojen kanssa on täytynyt oppia kovapäiseksi: varata liput ja ajatella, että jotenkin tästäkin selvitään. Jos olisin odottanut varmoja aikoja, en olisi tähän päivään saakka matkustanut aikuisiälläni kertaakaan. Silti seuraavat puoli vuotta lienevät taloudellisesti tiukin puristus ikinä.
Nyt, kun olen tällaisen kynnyksellä, alan ymmärtää paremmin, miksi vanhempani ovat niin paljon puhuneet nimenomaan omaisuuden haalimisen tärkeydestä. Jos kaikki tekee mahalaskun, omaisuuden - tässä omistusasunnon - voi aina myydä. On aina suunnitelma B. Kaikilla ei ole sellaista asemaa, ei Suomessa eikä etenkään maailmanlaajuisesti. Toki asunto on liki kokonaan pankin, mutta jos kaikki menisi pieleen, luulen, että sen myymisellä selvitettäisiin kuitenkin aika monta laskua. Eriarvoisuus on edelleen vahvasti läsnä täällä lintukodossakin.
Kirjoitan tätä kotosalla, jossa istun toista päivää tyhjänpanttina, tai oikeammin iZettle-laitteen panttina. DHL-kuljetus tuo tuollaisen pienen kortinlukijan tänne joko eilen, tänään tai huomenna. Viestintä kuljetusfirman kanssa takkuaa enkä ole varma, mikä päivä laite tarkalleen saapuu. Koska jonkun on oltava avaamassa kuljetukselle ovi, ei auta kuin koteilla, vaikka päähän tässä pimenee. Kaipaan ulkoilmaan niin kipeästi että melkein sattuu. Mutta kerrankos tässä kotiarestia kärsitään. Ja tuntuu hullunkuriselta, että voin sitten vastaanottaa korttimaksuja, kun ohjaan joogaa.
Ilma tuntuu olevan sakeanaan selvittelyä, suunnitelmia, toivoa ja pelkoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti