Jätin gradun tarkastettavaksi pari viikkoa sitten. Sen jälkeen tajuntani on äilehtinyt tavalla, jota olen hämmästellyt miettien, että ehkä surutyön ja erotyön vaiheiden lisäksi voisi olla hauskaa ja hyödyllistä kartoittaa myös valmistumisen vaiheita.
Äkisti aikataulutettu arki on rysähtänyt rikki alta ja on päiviä, joista puuttuu johtolanka. Koska metsässä on tänä vuonna uhkeasti sientä, olen tehnyt sienistä johtolangan. Kuljen sammalikoissa koiran ja korin kanssa haalin koriin sieniä ajattelematta sen kummemmin, mihin olen menossa tai miksi. Tapaan ihmisiä. Osa kyselee hullunkurisia, kuten että olenko helpottunut. Mistä? Tyhjyydestä? Siitä, miten keho voi olla yhtä aikaa väsynyt ja terve? En oikein saa ajatuksesta kiinni. Rakastin gradun tekemistä vaikka törmäsinkin jatkuvasti virheellisiin ajatuksiin ja tulkintoihin, kaikenlaiseen löperöön huolimattomuuteen ja epämääräisen jaarittelevaan tyyliin. Korjailin niitä vähän kerrassaan ja lopulta päästin irti.
Nyt, kun päästin irti, en oikein enää hahmota, mitä olen oppinut tai miksi olen tehnyt jotakin tällaista. Helpotuksen sijaan taidan kokea hämmennystä harjoittamisen loputtua äkisti.
Olen lähettänyt muutaman työhakemuksen mutta toistaiseksi mikään ei ole tärpännyt. Enkä oikeastaan edes tiedä, haluaisinko niitä töitä. Lähinnä kai haluaisin nukkua. Kävellä. Poimia sieniä. Olen tänä kesänä poiminut myös mustikkaa ja puolukkaa ja yllättänyt itseni sillä: en tienyt olevani riitävän lehmänhermoinen tuollaisiin toimintoihin.
Ihmisten näkeminen on tuntunut hauskalta aina kun he eivät ole kyselleet, mitä nyt. Ikään kuin voisin tietää, mitä syksyn aikana tapahtuu. Keväästä tiedän sen sijaan jo paljon: milloin matkustan, osapuilleen, sekä muutaman pitämäni luennon ajankohdan ja aiheen. Olen odottanut tämän oudon sanattomuuden katoamista - se on ennenkin kadonnut tuosta noin vain jonakin aamuna - jotta voin sitten tarttua tutkimuskirjallisuuteen ja alkaa valmistella kevään luentoja sekä yhtä loppusyksyn luentoani.
Meillä on ollut sohvasurffaajia, jotka ovat hurjan erilaisia. No, mikähän aivopieru tämäkin nyt oli - ihmiset ovat hurjan erilaisia. Mutta on jännittävää kulkea metsässä ja tarkkailla, miten ihmiset lähestyvät toisiaan ja miten vaikeita kulttuurierot saattavat olla. Menee usein pari päivää ennen kuin on valmis myöntämään itselleen olleensa pässinpää aiemmin, jostain hassusta ennakkoasetelmasta kiinni pitäessään. Tuntuu myös jännittävältä havainnoida, minne keskustelu eri ihmisten kanssa ohjautuu. Kenen kanssa puhutaan siitä, onko ovien toisille avaaminen aina välttämättä kohtelias ele, ja kenen kanssa siitä, mitä muistaa lapsuudestaan ja millaisia kuvia noihin muistoihin liittyy. Joskus tuntuu hätkähdyttävältä, miten joku aluksi täysin vieras ihminen muuttuu muutamassa päivässä läheiseksi sillä tavalla, että hän onnistuu kutsumaan itsestä esiin sellaisia puolia, jotka oli unohtanut vuosikausiksi.
Luulen saavani vähitellen kiinni siitäkin, mikä on lopulta se tekijä, joka saa itseni reagoimaan tuolla tavalla: etenemään pelkäämättä alueille, jotka ovat jääneet pimentoon. Luulen, että sillä on jotain tekemistä ainakin kahden asian kanssa. Ensimmäinen niistä on deskriptiivisyys normatiivisuuden vastakohtana: tällainen ihminen voi kyllä tarkastella kriittisesti itseään ja muita, mutta käy kuitenkin selväksi, ettei hänellä lopulta ole mitään varmaa mittapuuta, jota voisi käyttää kenenkään ristiinnaulitsemiseen. Moninaisuus tulee hyväksytyksi. Toinen seikka on, että ihmisellä on oltava ihmeellisyyden tajua ja kykyä ilmaista tuota tajuaan keskustelussa. Kyllästynyt, tylsistynyt tai puhtaan asiallinen ihminen ei samalla tavalla saa etenemään ulos vakiintuneista ajattelumalleista. Mutta kun keskustelussa jaetaan hämmästyksen, ihmetyksen, oivalluksen ja kunnioituksen kokemuksia, ne auttavat haparoivaa muistia tarttumaan raja-alueiden tapahtumiin. Sekin tietysti auttaa, jos toinen ihmettyy samantyyppisistä asioista. Luultavasti en saisi uusia näkökulmia vaikkapa kenkä- tai vaatefriikin kanssa. Taiteentuntijatkin jäävät vähän hankalaan positioon kanssani tässä suhteessa.
Nyt täällä kommuunissa on vain kolme ihmistä ja koira. Muut ovat matkoillaan eikä sohvasurffaajiakaan ole, Seuraava tosin saapuu jo huomenna aamulla.
Ehkä uudet ihmiset tuntuvat nyt hedelmällisiltä keskustelukumppaneilta, kun itselläkin on taas aivan uusi vaihe.
Äkisti aikataulutettu arki on rysähtänyt rikki alta ja on päiviä, joista puuttuu johtolanka. Koska metsässä on tänä vuonna uhkeasti sientä, olen tehnyt sienistä johtolangan. Kuljen sammalikoissa koiran ja korin kanssa haalin koriin sieniä ajattelematta sen kummemmin, mihin olen menossa tai miksi. Tapaan ihmisiä. Osa kyselee hullunkurisia, kuten että olenko helpottunut. Mistä? Tyhjyydestä? Siitä, miten keho voi olla yhtä aikaa väsynyt ja terve? En oikein saa ajatuksesta kiinni. Rakastin gradun tekemistä vaikka törmäsinkin jatkuvasti virheellisiin ajatuksiin ja tulkintoihin, kaikenlaiseen löperöön huolimattomuuteen ja epämääräisen jaarittelevaan tyyliin. Korjailin niitä vähän kerrassaan ja lopulta päästin irti.
Nyt, kun päästin irti, en oikein enää hahmota, mitä olen oppinut tai miksi olen tehnyt jotakin tällaista. Helpotuksen sijaan taidan kokea hämmennystä harjoittamisen loputtua äkisti.
Olen lähettänyt muutaman työhakemuksen mutta toistaiseksi mikään ei ole tärpännyt. Enkä oikeastaan edes tiedä, haluaisinko niitä töitä. Lähinnä kai haluaisin nukkua. Kävellä. Poimia sieniä. Olen tänä kesänä poiminut myös mustikkaa ja puolukkaa ja yllättänyt itseni sillä: en tienyt olevani riitävän lehmänhermoinen tuollaisiin toimintoihin.
Ihmisten näkeminen on tuntunut hauskalta aina kun he eivät ole kyselleet, mitä nyt. Ikään kuin voisin tietää, mitä syksyn aikana tapahtuu. Keväästä tiedän sen sijaan jo paljon: milloin matkustan, osapuilleen, sekä muutaman pitämäni luennon ajankohdan ja aiheen. Olen odottanut tämän oudon sanattomuuden katoamista - se on ennenkin kadonnut tuosta noin vain jonakin aamuna - jotta voin sitten tarttua tutkimuskirjallisuuteen ja alkaa valmistella kevään luentoja sekä yhtä loppusyksyn luentoani.
Meillä on ollut sohvasurffaajia, jotka ovat hurjan erilaisia. No, mikähän aivopieru tämäkin nyt oli - ihmiset ovat hurjan erilaisia. Mutta on jännittävää kulkea metsässä ja tarkkailla, miten ihmiset lähestyvät toisiaan ja miten vaikeita kulttuurierot saattavat olla. Menee usein pari päivää ennen kuin on valmis myöntämään itselleen olleensa pässinpää aiemmin, jostain hassusta ennakkoasetelmasta kiinni pitäessään. Tuntuu myös jännittävältä havainnoida, minne keskustelu eri ihmisten kanssa ohjautuu. Kenen kanssa puhutaan siitä, onko ovien toisille avaaminen aina välttämättä kohtelias ele, ja kenen kanssa siitä, mitä muistaa lapsuudestaan ja millaisia kuvia noihin muistoihin liittyy. Joskus tuntuu hätkähdyttävältä, miten joku aluksi täysin vieras ihminen muuttuu muutamassa päivässä läheiseksi sillä tavalla, että hän onnistuu kutsumaan itsestä esiin sellaisia puolia, jotka oli unohtanut vuosikausiksi.
Luulen saavani vähitellen kiinni siitäkin, mikä on lopulta se tekijä, joka saa itseni reagoimaan tuolla tavalla: etenemään pelkäämättä alueille, jotka ovat jääneet pimentoon. Luulen, että sillä on jotain tekemistä ainakin kahden asian kanssa. Ensimmäinen niistä on deskriptiivisyys normatiivisuuden vastakohtana: tällainen ihminen voi kyllä tarkastella kriittisesti itseään ja muita, mutta käy kuitenkin selväksi, ettei hänellä lopulta ole mitään varmaa mittapuuta, jota voisi käyttää kenenkään ristiinnaulitsemiseen. Moninaisuus tulee hyväksytyksi. Toinen seikka on, että ihmisellä on oltava ihmeellisyyden tajua ja kykyä ilmaista tuota tajuaan keskustelussa. Kyllästynyt, tylsistynyt tai puhtaan asiallinen ihminen ei samalla tavalla saa etenemään ulos vakiintuneista ajattelumalleista. Mutta kun keskustelussa jaetaan hämmästyksen, ihmetyksen, oivalluksen ja kunnioituksen kokemuksia, ne auttavat haparoivaa muistia tarttumaan raja-alueiden tapahtumiin. Sekin tietysti auttaa, jos toinen ihmettyy samantyyppisistä asioista. Luultavasti en saisi uusia näkökulmia vaikkapa kenkä- tai vaatefriikin kanssa. Taiteentuntijatkin jäävät vähän hankalaan positioon kanssani tässä suhteessa.
Nyt täällä kommuunissa on vain kolme ihmistä ja koira. Muut ovat matkoillaan eikä sohvasurffaajiakaan ole, Seuraava tosin saapuu jo huomenna aamulla.
Ehkä uudet ihmiset tuntuvat nyt hedelmällisiltä keskustelukumppaneilta, kun itselläkin on taas aivan uusi vaihe.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti