Tuntuuhan se suurelta, ja samalla jotenkin nahkealta: että yksi äänestystulos voi tärähtää vasten naamaa niin voimalla, että hetken vain haukkoo henkeään. Ja sitten toteaa, ettei ole ainoa niin tekevä.
Yksi asia näissäkin tapahtumissa ja niitä seuranneessa vilkkaassa somepäivittelyssä kiinnittää eniten huomioni: ihmisten tunnekäsitykset. Jotkut niistä kuulostavat kovin vierailta. Että olisi jotenkin selvästi myönteisiä ja kielteisiä tunteita, esimerkiksi. Se on aika erikoinen kanta, koska emootioilla on vissi funktionsa. Lamauttavasta mielialasta on varmasti ihan järkevää huolestua, mutta että emootiosta... että saisi tuntea vain rakkautta. Aina, kaikkialla, iloa ja rakkautta. Minusta ja minua ne eivät useinkaan pistä toimimaan samalla tarmolla kuin pelko tai suuttumus. Tai hämmennys.
Joskus mietin, onkohan niin, että osa ihmisistä ei tunne enimmäkseen hämmennystä.
Itselleni se on luultavasti keskeisin emootio.
Sekin ihmetyttää, miten joissain päivityksissä esitetään, että tiettyjä emootioita, kuten pelkoa, olisi hyvä pelätä - siitä huolimatta, että niitähän voi säädellä ja käyttää kertomaan yhtä sun toista oleellista (omasta) tilanteesta. (Edellyttäen, että joku on vaivautunut joskus näyttämään kädestä pitäen, miten se sääteleminen oikein tapahtuu; usein rauhallinen tarkkailu - nimeäminen, hyväksyminen - on kaikki, mitä tarvitaan.)
Tai että pohjimmiltaan olisi vain kaksi tunnetta, joista toisen nimi on rakkaus, joka ei ole lainkaan monissa perusemootioiden listassa ja jota monet emootioiden tutkijat eivät pidä emootiona laisinkaan. Asenteeltahan se enemmän vaikuttaa. Ja joiden taistelu muistuttaa erehdyttävän paljon ns. ikiaikaista hyvän ja pahan taistelua. (Ja ei, en ole lainkaan varma, millä puolella sellaisessa olisin objektiivisessa katsannossa - mitä se sitten tarkoittaakaan! Oletan, että ihan aitoja intressiristiriitoja on. Paljon. Niin että yhden hyvä on aika monesti toisen paha. Ainakaan oma mieleni ei riitä kietaisemaan syleilyynsä kokonaiskuvaa. Koetan toimia ketään vahingoittamattomasti, mutta kuka sen tietää, onnistunko. Luultavasti en. Ja joskus kognitiivisen dissonanssin synnyttäminen toisessa tuntuu vahingoittamiselta, vaikka oikeastaan kognitiivinen dissonanssi voi olla jonkin uuden ajattelutavan alku, oivalluksen siemen. Aika useinhan se on.)
Maallikkotunnekäsityksiä tuntuu olevan kovin monia erilaisia - samaan aikaan kun mielenterveen populaation osan emootioita ja niiden säätelyä tutkitaan enemmän kuin ikinä tätä ennen ja samaan aikaan kun moni analysoi meidän liukuneen tai olevan liukumassa pois järjen sfääristä ja valistuksen arvomaailmasta kohti endarkenmentia, jossa ilmeisen säätelemättömät tunteet riehuvat hirmumyrskyjen lailla ehkä koska niihin ja niiden varsin paikalliseen intuitioon luotetaan enemmän kuin vaivalla kerrytettyyn asiantuntemukseen, kommunikaatioon, harkintaan ja erittelykykyyn.
Ja taas kerran tulee sellainen olo, että ääh, en enää osaa puhua kenenkään kanssa, koska jäsennän itse nykyään noita emootioita ja mielialoja tutkimustiedon mukaan. (Ja kohta sekin on vanhentunutta kamaa ellei jo nyt.) Ja toisia keskustelijoita ei tunnu lainkaan kiinnostavan, mitä systemaattisempi tutkimus näistä asioista kertoo tai edes, miten alan keskeisiä käsitteitä on totuttu määrittämään. Että tärkeintä on olla oikealla puolella. Missä se sitten onkaan.
Menee varmasti päiviä, että pelko lakkaa tuntumasta alaselässä ja pakaroissa. Sinne saakka olen sen kanssa ja mietin, miksi niin moni haluaisi kieltää sen olemassaolon. Vaikka oletettavasti he tarkoittavat pelolla jotakin aivan muuta - kun kerran heidän tunnejärjestelmässään on kaksi tunnetta, pelko ja rakkaus, ja niistä on valittava. En ole ihan varma, saanko tästä kannasta edes hitusenkaan verran tuntumaa - mitä ihmettä se voi tarkoittaa? Ehkä eroa lähestymis- ja välttämiskäyttäytymisen ja -tavoitteiden välillä?
Yksi asia näissäkin tapahtumissa ja niitä seuranneessa vilkkaassa somepäivittelyssä kiinnittää eniten huomioni: ihmisten tunnekäsitykset. Jotkut niistä kuulostavat kovin vierailta. Että olisi jotenkin selvästi myönteisiä ja kielteisiä tunteita, esimerkiksi. Se on aika erikoinen kanta, koska emootioilla on vissi funktionsa. Lamauttavasta mielialasta on varmasti ihan järkevää huolestua, mutta että emootiosta... että saisi tuntea vain rakkautta. Aina, kaikkialla, iloa ja rakkautta. Minusta ja minua ne eivät useinkaan pistä toimimaan samalla tarmolla kuin pelko tai suuttumus. Tai hämmennys.
Joskus mietin, onkohan niin, että osa ihmisistä ei tunne enimmäkseen hämmennystä.
Itselleni se on luultavasti keskeisin emootio.
Sekin ihmetyttää, miten joissain päivityksissä esitetään, että tiettyjä emootioita, kuten pelkoa, olisi hyvä pelätä - siitä huolimatta, että niitähän voi säädellä ja käyttää kertomaan yhtä sun toista oleellista (omasta) tilanteesta. (Edellyttäen, että joku on vaivautunut joskus näyttämään kädestä pitäen, miten se sääteleminen oikein tapahtuu; usein rauhallinen tarkkailu - nimeäminen, hyväksyminen - on kaikki, mitä tarvitaan.)
Tai että pohjimmiltaan olisi vain kaksi tunnetta, joista toisen nimi on rakkaus, joka ei ole lainkaan monissa perusemootioiden listassa ja jota monet emootioiden tutkijat eivät pidä emootiona laisinkaan. Asenteeltahan se enemmän vaikuttaa. Ja joiden taistelu muistuttaa erehdyttävän paljon ns. ikiaikaista hyvän ja pahan taistelua. (Ja ei, en ole lainkaan varma, millä puolella sellaisessa olisin objektiivisessa katsannossa - mitä se sitten tarkoittaakaan! Oletan, että ihan aitoja intressiristiriitoja on. Paljon. Niin että yhden hyvä on aika monesti toisen paha. Ainakaan oma mieleni ei riitä kietaisemaan syleilyynsä kokonaiskuvaa. Koetan toimia ketään vahingoittamattomasti, mutta kuka sen tietää, onnistunko. Luultavasti en. Ja joskus kognitiivisen dissonanssin synnyttäminen toisessa tuntuu vahingoittamiselta, vaikka oikeastaan kognitiivinen dissonanssi voi olla jonkin uuden ajattelutavan alku, oivalluksen siemen. Aika useinhan se on.)
Maallikkotunnekäsityksiä tuntuu olevan kovin monia erilaisia - samaan aikaan kun mielenterveen populaation osan emootioita ja niiden säätelyä tutkitaan enemmän kuin ikinä tätä ennen ja samaan aikaan kun moni analysoi meidän liukuneen tai olevan liukumassa pois järjen sfääristä ja valistuksen arvomaailmasta kohti endarkenmentia, jossa ilmeisen säätelemättömät tunteet riehuvat hirmumyrskyjen lailla ehkä koska niihin ja niiden varsin paikalliseen intuitioon luotetaan enemmän kuin vaivalla kerrytettyyn asiantuntemukseen, kommunikaatioon, harkintaan ja erittelykykyyn.
Ja taas kerran tulee sellainen olo, että ääh, en enää osaa puhua kenenkään kanssa, koska jäsennän itse nykyään noita emootioita ja mielialoja tutkimustiedon mukaan. (Ja kohta sekin on vanhentunutta kamaa ellei jo nyt.) Ja toisia keskustelijoita ei tunnu lainkaan kiinnostavan, mitä systemaattisempi tutkimus näistä asioista kertoo tai edes, miten alan keskeisiä käsitteitä on totuttu määrittämään. Että tärkeintä on olla oikealla puolella. Missä se sitten onkaan.
Menee varmasti päiviä, että pelko lakkaa tuntumasta alaselässä ja pakaroissa. Sinne saakka olen sen kanssa ja mietin, miksi niin moni haluaisi kieltää sen olemassaolon. Vaikka oletettavasti he tarkoittavat pelolla jotakin aivan muuta - kun kerran heidän tunnejärjestelmässään on kaksi tunnetta, pelko ja rakkaus, ja niistä on valittava. En ole ihan varma, saanko tästä kannasta edes hitusenkaan verran tuntumaa - mitä ihmettä se voi tarkoittaa? Ehkä eroa lähestymis- ja välttämiskäyttäytymisen ja -tavoitteiden välillä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti