Koska lämpöily sen kuin jatkuu (ja toista korvaa vähän vihloo muttei erityisen pahasti), ja sen myötä mieliala ramppaa ylösalas, koetan aamulla sängyssä silmät kiinni maaten kiitollisuusharjoitusta. Se on nykyään osa niitä päiviä, jolloin panen merkille, että kiitollisuus, ihailu tai hetkissä karehtiminen ei luonnistu itsekseen. (Ei liene sattumaa, että juuri noina päivinä olen sairas tai hyvin väsynyt. Jos sen sijaan olen hyvin onneton, mieli ohjautuu kuin jonkin automaatin paimentamana maailmaan ja löytää värejä, muotoja, ääniä ja pysähtyy hämmästelemään niitä yrittämättä lainkaan takertua - mikä on kyllä melkoinen kestokiitollisuuden aihe. Emootioiden säätelyn kirjallisuutta läpi kahlatessani tajusin näet, ettei läheskään kaikilla ole tätä automaattisen säätelyn moodia, jota olen toisinaan kutsunut hetkien estetiikaksi.) Kiitollisuuden tunteminen on siten lähes yhtä kiinteä osa arkeani kuin meditointikin, vaikka puutunkin tietoisesti sen aikaansaamiseen vain silloin kun sitä ei näytä tapahtuvan itsekseen. Aloittaessani joogaohjaajakoulutuksen asetin sen sijaan itselleni lupauksen meditoida päivittäin. Tosin en meditoi niinkään ohjaajakoulutuksen oppien mukaan vaan vapaamuotoisemmin, soveltaen niitä työkaluja, joita olen saanut Pema Chödrönin kirjoista. Meditaation teen, oli päivässä ollut meditatiivisia piirteitä tai ei.
Koska heräsin lämpö koholla ja jotenkin itkuisellä mielellä, ryhdyn tekemään kiitollisuusharjoitusta tahdonalaisesti. Ei se ole kummoistakaan. Muistutan itselleni asioista, joita arvostan ja ihailen. Tai joiden parissa tulee hyvä, turvallinen tai utelias olo. Liu'utan noita kuvia, ääniä ja tuntemuksia lävitseni yksi kerrallaan.
On niin paljon asioita, joista voi tuntea kiitollisuutta.
Se, että löysin aikanaan pinkin kastelukannun vihreiden tai mustien sijaan. Se, että onnistuin suuttumaan kämppikselle tämän asiattomasta viestistä ja pysäyttämään vuorovaikutuksen ennen kuin se olisi mennyt rumemmaksi ilmoittamalla haluavani asiaan aikalisän. (Koska suuttumuksen tunteminen on minulle useimpien ihmisten kanssa todella hankalaa, siitä on hyvä tuntea kiitollisuutta. Osasin asettaa rajat. En ehkä täydellisesti, mutta edes jotenkin!) Koira ja sen raakapuurogeelikampaus. Ystävien viestit, kun on sairas: jos putoat, me kannattelemme. Se, että äiti koettaa huolehtia niin paljon ja oudoin tavoin, että Vompsu hermostuu äidin manöövereihin ja sitten uskallan sanoa asiasta äidille ja puhumme pitkän puhelun, jonka aikana nauramme niin paljon, että äiti viimein rauhoittuu ja uskoo, etten ole kuolemassa näille sijoilleni. Niin: se, etten osaa pelätä kuolemista vaikka osaankin pelätä, etten sairaana kelpaa siihen, tähän tai tuohon. Se, että yritän elää antamatta elämän järjestelyä koskeville peloille liikaa valtaa. Aamut, tietenkin, aamut! Aamut jolloin ulkona on vain vähän ihmisiä ja sisällä kaikki nukkuvat, ja valo on pehmeän hiipivä tai iloa kylpevän kirkas ja päivän aikana voi tapahtua melkein mitä vain! Etenkin ne aamut, kun on herännyt jonkun vierestä niin, että on tuntenut olevansa juuri siellä, missä haluaakin olla. Kaikki ne erilaisten maiden erilaiset tuoksut, jotka syöksyvät aistielimiin ja kietoutuvat iholle, hiuksiin ja vaatteisiin laivan lähestyessä satamaa tai lentokoneen luukun auetessa putkeen tai portaisiin. (Mitä ne tuoksut ovat? Maaperän, kasvillisuuden, lämpötilan, kosteusprosentin, rakennusainesten, pesuaineiden kaukaisia häivähdyksiä? Ihmisten läpi prosessoituneen paikallisen ruokavalion häivähdyksiä?) Opiskelujen aloitukset ja lopetukset, joihin liittyy kuumeista levottomuutta mutta kerta kerralta myös enemmän helpotusta siitä, ettei minkään valitun polun tarvitse kulkea suoraan ja jonkun toisen mielestä loogisella tavalla. Ne päivät, jolloin tuntuu että elämä seisoo ja väsyttää nin että osaakin nukahtaa päiväunille. Yöt, joina sanoo, ettei pysty nukahtamaan, koska näin ja näin, ja heti asian sanallistamisen jälkeen putoaa pimeään.
Kauan sitten editoimani tekstit, joista opin, että luopuminen voi sinnittelyn ohella tehdä onnelliseksi ja että ihmissuhteen voi ajatella olevan mahdollisesti korjattavissa vaikka se nyt olisikin vähäsen rikki. Kiinalaiset runot, joissa munkki tuntee petkuttavansa buddhalaisuutta esittäessään. Perimätieto, jonka mukaan Patanjalilla oli puoliksi käärmeen keho ja siitä mieleen tuleva Magritten merenneito. Ylipäänsä se, että muistaa monia tärkeitä hetkiä. Että ne kerrostuvat ja muuttavat merkitystään uusien muistojen myötä. Mahdollisuus muuttua. Voi kyllä, siitä olen etenkin kiitollinen. Apilikon tuoksu. Se miltä kasvava jasmikkeen nuppu näyttää. Se, että jasmikkeen nähdessään ajattelee automaattisesti sen lehtien makua ja miten siitä kirjoitetaan ja muistaa ihmisten epätarkan ilmaisun, hehän puhuvat yleensä jasmiineista. Se, miten pitkään kehoni on palvellut minua kiltisti ja hyvin. Sairausjaksoista oppimani armollisuus itseä kohtaan. Crispr-Cas9 ja toiveikkuus sen kokeilusta nivelrikkoa hidastamaan ja kenties pysäyttämäänkin. Paidat, joissa lukee I DON'T KNOW. Erilaiset elämänvaiheet ja niiden arvostusten erot, jotka helpottavat sen havaitsemista, ettei ole mitään kovin kiinteää minää vaan että oivallukset voivat mullistaa kaiken päälaelleen. Tuolinjalan ääni lattiaa vasten Celibidachen Bach-levyllä ja turkoosi kynsilakka, josta selvisi, että ystävättären kanssa olimme toisistamme tietämättä ostaneet sitä samaa apteekin laatua ja väriä.
Helene Langevinin tutkimukset ja hänen kuvauksensa rotista, jotka rentoutuvat selkärangan traktiossa. Se, miten monesta asiasta voi huvittua - kuten vaikka siitä, että äiti ei halua puhua koirien kakkaamisesta ja puhuu sen sijaan niiden istumisesta, mistä ainakin itselleni tulee mieleen koirien istumameditaatio. Että olen oppinut lapsesta saakka hidastamaan ja syventämään hengitystä. Että on kappale, johon on editoitu jonkun sanat "... breathing exercises can do nothing but harm. Our system is very complicated. You must either change everything or nothing at all." ja muisto siitä, miten lapsena pidätti hengitystään ja koetti, voisiko sitä kautta kuolla, tuosta noin vain, ja ettei siinä ikinä onnistunut. Tai sokeutuisiko aurinkoon katsomalla. Tai voisiko vain päättää, ettei kuumetta ole, kun se kerran sai rakkaat ympärillä niin pois tolaltaan. Jos vain menee ratsastustunnille ja syöksyy pää edellä puomien sekaan silkkaa hervottomuuttaan ja korkeaa kuumettaaan ja sitten elää seuraavat viikot naama hiekasta ruvella ja poskipäässä iso mustelma. Että vähitellen oppii, että mieli ei taivuta kehoa vaan pikemminkin toisinpäin, jos nyt jotain puolia haluaa jakaa. (Mutta missä jakolinja kulkee? Hermoston vai sidekudoksen kohdalla? Tuskin sentään kaulan kohdalla.)
Tarina matkaoppaassa, mitä kävi mestarillisen kellon rakentajalle ja kellollekin joksikin aikaa: miten hänet sokaistiin, ettei hän voisi tehdä kilpailevalle hoville hienompaa kelloa ja miten hän protestoi kohtelua työntämällä jakoavainta pitelevän kätensä käyvän kellorattaan sisään saaden koneiston jumiutumaan sadaksi vuodeksi.
Se, että unohdin ottaa keittiöstä mukaan veitsen ja sitten yritin avata appelsiinin sitkeään kuoreen reikää kuumemittarin kärjellä, joka irtosi appelsiinin sisään. Että se vain naurattaa. Ja että Vompsu onnistui eilen rikkomaan kirjakaapin lasioven ja amppelin koettaessaan huolehtia tarpeistani kipeänä. (Jos kuume ei ala lasehtia, täällä on kohta isompikin kaaos!)
Ne ihmiset, joita on tavannut ohimennen ja joiden kanssa keskustelut ovat jääneet elämään pitkiksi ajoiksi ja vähitellen kääntäneet sydäntä nurinniskoin. Ne ihmiset, joiden kohdalle on pysähtynyt ja joiden kanssa on hengittänyt samoja ajatuksia ja sanoja ja tuntenut olevansa turvassa. Se, että vaikka on heistä irtaantuessaan tai heidän etääntyessään tuntenut, ettei jaksa tai pysty tai ehkä edes halua, jotenkin asiat ovat aina edenneet. Että on eläimiä, joiden kanssa se kaikki on niin paljon yksinkertaisempaa. Jotka vain tulevat luo ja asettuvat taloksi.
Se, ettei tiedä, ei ollenkaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. Vaikka haluaisi tietää. Että on vapaa tietämisestä ja ymmärtämisestä, ymmällään, voimaton. Että saa maata viltin alla ja koska mittari ennen rikkoontumista näytti sitä uutta lukua, johon kehonlämpöni tuntuu tasaantuneen, josta se tuntuu ottaneen uuden kiintopisteen, joku muu hoitaa juoksevat asiat.
Koska heräsin lämpö koholla ja jotenkin itkuisellä mielellä, ryhdyn tekemään kiitollisuusharjoitusta tahdonalaisesti. Ei se ole kummoistakaan. Muistutan itselleni asioista, joita arvostan ja ihailen. Tai joiden parissa tulee hyvä, turvallinen tai utelias olo. Liu'utan noita kuvia, ääniä ja tuntemuksia lävitseni yksi kerrallaan.
On niin paljon asioita, joista voi tuntea kiitollisuutta.
Se, että löysin aikanaan pinkin kastelukannun vihreiden tai mustien sijaan. Se, että onnistuin suuttumaan kämppikselle tämän asiattomasta viestistä ja pysäyttämään vuorovaikutuksen ennen kuin se olisi mennyt rumemmaksi ilmoittamalla haluavani asiaan aikalisän. (Koska suuttumuksen tunteminen on minulle useimpien ihmisten kanssa todella hankalaa, siitä on hyvä tuntea kiitollisuutta. Osasin asettaa rajat. En ehkä täydellisesti, mutta edes jotenkin!) Koira ja sen raakapuurogeelikampaus. Ystävien viestit, kun on sairas: jos putoat, me kannattelemme. Se, että äiti koettaa huolehtia niin paljon ja oudoin tavoin, että Vompsu hermostuu äidin manöövereihin ja sitten uskallan sanoa asiasta äidille ja puhumme pitkän puhelun, jonka aikana nauramme niin paljon, että äiti viimein rauhoittuu ja uskoo, etten ole kuolemassa näille sijoilleni. Niin: se, etten osaa pelätä kuolemista vaikka osaankin pelätä, etten sairaana kelpaa siihen, tähän tai tuohon. Se, että yritän elää antamatta elämän järjestelyä koskeville peloille liikaa valtaa. Aamut, tietenkin, aamut! Aamut jolloin ulkona on vain vähän ihmisiä ja sisällä kaikki nukkuvat, ja valo on pehmeän hiipivä tai iloa kylpevän kirkas ja päivän aikana voi tapahtua melkein mitä vain! Etenkin ne aamut, kun on herännyt jonkun vierestä niin, että on tuntenut olevansa juuri siellä, missä haluaakin olla. Kaikki ne erilaisten maiden erilaiset tuoksut, jotka syöksyvät aistielimiin ja kietoutuvat iholle, hiuksiin ja vaatteisiin laivan lähestyessä satamaa tai lentokoneen luukun auetessa putkeen tai portaisiin. (Mitä ne tuoksut ovat? Maaperän, kasvillisuuden, lämpötilan, kosteusprosentin, rakennusainesten, pesuaineiden kaukaisia häivähdyksiä? Ihmisten läpi prosessoituneen paikallisen ruokavalion häivähdyksiä?) Opiskelujen aloitukset ja lopetukset, joihin liittyy kuumeista levottomuutta mutta kerta kerralta myös enemmän helpotusta siitä, ettei minkään valitun polun tarvitse kulkea suoraan ja jonkun toisen mielestä loogisella tavalla. Ne päivät, jolloin tuntuu että elämä seisoo ja väsyttää nin että osaakin nukahtaa päiväunille. Yöt, joina sanoo, ettei pysty nukahtamaan, koska näin ja näin, ja heti asian sanallistamisen jälkeen putoaa pimeään.
Kauan sitten editoimani tekstit, joista opin, että luopuminen voi sinnittelyn ohella tehdä onnelliseksi ja että ihmissuhteen voi ajatella olevan mahdollisesti korjattavissa vaikka se nyt olisikin vähäsen rikki. Kiinalaiset runot, joissa munkki tuntee petkuttavansa buddhalaisuutta esittäessään. Perimätieto, jonka mukaan Patanjalilla oli puoliksi käärmeen keho ja siitä mieleen tuleva Magritten merenneito. Ylipäänsä se, että muistaa monia tärkeitä hetkiä. Että ne kerrostuvat ja muuttavat merkitystään uusien muistojen myötä. Mahdollisuus muuttua. Voi kyllä, siitä olen etenkin kiitollinen. Apilikon tuoksu. Se miltä kasvava jasmikkeen nuppu näyttää. Se, että jasmikkeen nähdessään ajattelee automaattisesti sen lehtien makua ja miten siitä kirjoitetaan ja muistaa ihmisten epätarkan ilmaisun, hehän puhuvat yleensä jasmiineista. Se, miten pitkään kehoni on palvellut minua kiltisti ja hyvin. Sairausjaksoista oppimani armollisuus itseä kohtaan. Crispr-Cas9 ja toiveikkuus sen kokeilusta nivelrikkoa hidastamaan ja kenties pysäyttämäänkin. Paidat, joissa lukee I DON'T KNOW. Erilaiset elämänvaiheet ja niiden arvostusten erot, jotka helpottavat sen havaitsemista, ettei ole mitään kovin kiinteää minää vaan että oivallukset voivat mullistaa kaiken päälaelleen. Tuolinjalan ääni lattiaa vasten Celibidachen Bach-levyllä ja turkoosi kynsilakka, josta selvisi, että ystävättären kanssa olimme toisistamme tietämättä ostaneet sitä samaa apteekin laatua ja väriä.
Helene Langevinin tutkimukset ja hänen kuvauksensa rotista, jotka rentoutuvat selkärangan traktiossa. Se, miten monesta asiasta voi huvittua - kuten vaikka siitä, että äiti ei halua puhua koirien kakkaamisesta ja puhuu sen sijaan niiden istumisesta, mistä ainakin itselleni tulee mieleen koirien istumameditaatio. Että olen oppinut lapsesta saakka hidastamaan ja syventämään hengitystä. Että on kappale, johon on editoitu jonkun sanat "... breathing exercises can do nothing but harm. Our system is very complicated. You must either change everything or nothing at all." ja muisto siitä, miten lapsena pidätti hengitystään ja koetti, voisiko sitä kautta kuolla, tuosta noin vain, ja ettei siinä ikinä onnistunut. Tai sokeutuisiko aurinkoon katsomalla. Tai voisiko vain päättää, ettei kuumetta ole, kun se kerran sai rakkaat ympärillä niin pois tolaltaan. Jos vain menee ratsastustunnille ja syöksyy pää edellä puomien sekaan silkkaa hervottomuuttaan ja korkeaa kuumettaaan ja sitten elää seuraavat viikot naama hiekasta ruvella ja poskipäässä iso mustelma. Että vähitellen oppii, että mieli ei taivuta kehoa vaan pikemminkin toisinpäin, jos nyt jotain puolia haluaa jakaa. (Mutta missä jakolinja kulkee? Hermoston vai sidekudoksen kohdalla? Tuskin sentään kaulan kohdalla.)
Tarina matkaoppaassa, mitä kävi mestarillisen kellon rakentajalle ja kellollekin joksikin aikaa: miten hänet sokaistiin, ettei hän voisi tehdä kilpailevalle hoville hienompaa kelloa ja miten hän protestoi kohtelua työntämällä jakoavainta pitelevän kätensä käyvän kellorattaan sisään saaden koneiston jumiutumaan sadaksi vuodeksi.
Se, että unohdin ottaa keittiöstä mukaan veitsen ja sitten yritin avata appelsiinin sitkeään kuoreen reikää kuumemittarin kärjellä, joka irtosi appelsiinin sisään. Että se vain naurattaa. Ja että Vompsu onnistui eilen rikkomaan kirjakaapin lasioven ja amppelin koettaessaan huolehtia tarpeistani kipeänä. (Jos kuume ei ala lasehtia, täällä on kohta isompikin kaaos!)
Ne ihmiset, joita on tavannut ohimennen ja joiden kanssa keskustelut ovat jääneet elämään pitkiksi ajoiksi ja vähitellen kääntäneet sydäntä nurinniskoin. Ne ihmiset, joiden kohdalle on pysähtynyt ja joiden kanssa on hengittänyt samoja ajatuksia ja sanoja ja tuntenut olevansa turvassa. Se, että vaikka on heistä irtaantuessaan tai heidän etääntyessään tuntenut, ettei jaksa tai pysty tai ehkä edes halua, jotenkin asiat ovat aina edenneet. Että on eläimiä, joiden kanssa se kaikki on niin paljon yksinkertaisempaa. Jotka vain tulevat luo ja asettuvat taloksi.
Se, ettei tiedä, ei ollenkaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. Vaikka haluaisi tietää. Että on vapaa tietämisestä ja ymmärtämisestä, ymmällään, voimaton. Että saa maata viltin alla ja koska mittari ennen rikkoontumista näytti sitä uutta lukua, johon kehonlämpöni tuntuu tasaantuneen, josta se tuntuu ottaneen uuden kiintopisteen, joku muu hoitaa juoksevat asiat.
Luettuani näitä viimeisimpiä Veloenischeja tunsin hetken aikaa vilpitöntä myötätuntoa kirjoittajaa kohtaan. Niin kipeä on yksinäisyyden ja hylätyksi tulemisen suru ja tuska, kipeästi satuttava ja menneisyyden hylkäämiset pintaan tuova.
VastaaPoistaSitten luin taaksepäin. Siinä se myötätunto sitten pikkuhiljaa oheni ja kitistyi. Alkoikin näyttää siltä, että sinulle on tapahtunut täsmälleen se, mitä oletkin ansainnut. Olet pitänyt kahta miestä (jota en itsessään tuomitse) epäreiluin ehdoin. Aviomies on koko ajan ollut altavastaaja ja aisankannattaja, hyljeksitty tylsimys, heti siitä asti kun Fauni tuli mukaan kuvioihin. Olet toistuvasti kirjoittanut vakuutellen, ettet koskaan oikeasti rakastunut Aviomieheen, että et ymmärrä kevätrakastujia, ettet enää ottaisi Aviomiestä jos saisit valita uudelleen, että teidän suhteenne ei ole parisuhde. Tätä selittelyä olet syöttänyt siinä määrin, että olet varmaan saanut itsesiki uskomaan asiaan. Silti vain muutamaa vuotta sitten rakastuit juuri keväällä Aviomieheen, hehkutit rakkauttasi, leijuit pilvissä, olit rakastunut, rakastunut, rakastunut.
Sitten kun rakastuit Fauniin, oikeutit kaiken paasaamalla tunnepuhetta, tunnesäätelyä, kaikkia hienoja termejä joita olit imeksinyt kääntämistäsi psyko-oppaista. Sen puheen ja analyysin alle jäi se, että satutit Aviomiestä vakavasti. Et ilmeisesti suostunut esimerkiksi huomaamaan, miten rajusti Aviomiehen pakko-oireet puskivat pintaan, kun sinä suuntasit tunteesi muualle. Miten häntä satutti, kun kielsit häntä koskemasta itseesi.
Ja sitten kun Aviomies tahollaan rakastui, naiseen, jota sinä et ollut valinnut, pistit draamat ja itkut pystyyn, pelotit tytön tiehensä, kirjoitit jopa kirjeen, jossa spekuloit Aviomiehen haluttomuutta lasten hankintaan. Vaikeaa sanoa, kuinka tietoista manipulaatiota se oli. Et halunnut, että Aviomiehellä on ainakaan itse valittua naista, mutta sinä sait silti pitää toista miestä.
Mielenkiintoista on sekin, että nyt kun Fauni on lähtenyt mieluisimmille metsästysmaille ja Aviomies on etääntynyt, on kirjoituksissasi nähtävissä ohuita kaikuja siitä, että kadut Kissan kanssa eroamista. Ja aivan ohuenohut kaiku, lähes näkymätön kertoo, että kadut jollain tasolla, ettet tehnyt lasta. Tämä saattaa olla myös omaa tulkintaani, mutta varmasti ihan hyvä miettiä näitä silti.
Olet saanut sen, mitä olet ansainnut. Yksinäisen, perheettömän ja elämänkumppanittoman keski-ikäisen naisen elämän. Toivottavasti edes hetkittäin katsot peiliin ja näet siellä muutakin kuin jätetyn uhrin.
No jaa, en kyllä luonnehtisi itseäni yksinäiseksi enkä elämänkumppanittomaksi. Keski-iällekään ei oikein voi mitään. :D
VastaaPoistaTietysti mulla, kuten varmasti kaikilla muillakin, on päätöksiä, joihin ei ole tyytyväinen, koska ne ovat satuttaneet toisia ihmisiä. Myötätunto itseä kohtaan on ehkä vaikein asia tässä maailmassa. Silti näen sen tarpeelliseksi. Enkä taatusti ole itselleni läpinäkyvä. Tekee varmasti oikein hyvää nähdä, miten toiset itseä tarkastelevat selän takana. On rohkeaa kirjoittaa tällainen kommentti.
En kyllä oikein tiedä, miksi ajattelet mun kokevan itseni uhriksi, ainakaan minkään muun kuin elämän ylipäänsä uhriksi. Taidan kyllä kokea itseni enemmän ajattelemattomaksi, hirvittäväksi ja osaamattomaksi - ihan samalla tavalla kuin muutkin ihmiset ovat sellaisia.
Mitä ansaitsemisiin tulee, niihin en oikein onnistu uskomaan. Olen tainnut nähdä liian monta hyvää ihmistä, jotka saavat ansaitsemattaan kurjaa kohtelua ja päinvastoin.
Huomasin lopun jääneen hassusti tyngäksi - jäin vielä miettimän tuota ansaintalogiikkaa ja sitä, miksi se tuntuu itsestäni todella kummalliselta. Taidan Jorge Bucayn tapaan uskoa, että me kaikki ansaitsemme kyllä kaiken hyvän, joka kohdallemme osuu, ja ettei kukaan ansaitse mitään kauheuksia tai etenkään yksinäisyyttä. (Siitä tulee vaikea olo, kun tiedostaa, miten raskasta joidenkin ihmisten seurassa on - haluaa lievittää heidän yksinäisyyttään muttei käytännössä jaksa tehdä sitä kovinkaan paljon, eikä voi kuin toivoa, että muutkin koettavat hoitaa oman palasensa sen lievittämisessä sen sijaan että sulkisivat toisen ulos.) Luulen, että tämä liittyy siihen, miten ajattelen elämää oppimisen kautta. Yksinäisyys ja kauhu eivät tee hyvää oppimiselle. Sen sijaan tuki ja ilo tekevät. Rankaiseminen ei paranna oppimista, palkitseminen parantaa.
VastaaPoista