Uudenvuodenaatonaatto

Matka Morjimista Calanguteen on maksimissaan parikymmentä kilometriä, mutta siihen palaa reilusti yli tunti. Heti autoon noustessamme kuski kysyy kohteliaasti, onko musiikki meille ookoo. Kuvittelen hänen tarkoittavan, että saako hän pitää musiikin tällä tavalla hiljaisena taustamusiikkina vai onko se pistettävä pois, joten vastaan, että se on ookoo. Jolloin kuski vääntää ämyrit täysille ja kaiken lisäksi soittaa koko matkan samaa biisiä (kas, sehän löytyi youtubesta pienellä hakemisella... tosin se oli tästä joku klubiversio) toistolla. Biisissä lauletaan (tai siltä se kuulostaa ainakin) "catch me if you can", "i can break your hand", "he's a survivor, he's a survivor, usva man, usva man, he's a survivor". Biitti hakkaa tärykalvoja ja jossain vaiheessa usva manin uudelleen alkaminen aiheuttaa hihityskohtauksen. Taksi poukkoilee tuttua koulutietä, kaikkialla on vihreää ja kaunista, sitten läpi parin kylän, edelleen maalaismaisemaa, sillan yli, ohi rakenteilla olevan vesipuiston, ja jumahtaa äkisti liikenneruuhkaan. Liikenneruuhkan ympärillä rakennukset alkavat olla rumempia. Roskaa on enemmän. No, ajattelen, kohta mennään ylimenovaiheen ohi ja tullaan sinne lomapaikkaan meren rannalle. Mutta hitto vie, sitten alan katsella katukylttejä ja tajuan, että mehän olemmekin jo määränpäässä. Morjimin ja Ashwemin kauniiden rantojen jälkeen ja Arambolin länkkäri-hippilän jälkeen olen ajatellut pakettimatkaturismikohteen jotenkin eri näköiseksi.

Taksilta kuluu suurin osa ajasta siihen, että koetamme löytää hotellimme Calangutesta. Kukaan ei tunnu kuulleenkaan moisesta hotellista. Paitsi muutama hassu täti, jotka neuvovat meidän väärään suuntaan. Hotellivoucherissa lukee vain Calangute osoitteen kohdalla. Lopulta Faunin puhelin löytää internetin ja pääsemme googlaamaan hotellin puhelinnumeron. Jälleen kerran taksi soittaa hotelliin, neuvottelee, ottaa ohjeita. Täytyy soittaa silti vielä uudestaan, että löytäisimme. Ja silloinkin taksikuski ja hotelli sopivat keskenään risteyksen, johon jäämme jumittamaan, kunnes löydämme toisemme, ja sitten seuraamme ponnaripäistä harmaantunutta ukkoa skoottereineen hotellin ovelle saakka.

Calangute on täynnä punaista pölyä, kaoottista liikennettä ja intialaisia pakettimatkalaisia. Mistä tiedän heidät pakettimatkalaisiksi? Vaatteista. Hyvin harvalla on erityisen intialaiset vaatteet. Ehei, nyt ollaan lomalla, sosiaalisten velvoitteiden ulottumattomissa. Naisten pukeutumisessa sen erottaa selkeimmin. Oma ilta-asuni, farkut ja intialainen tunika, on aivan ylisiveä. No, helpompi näin päin!

Brittimies kurssilta voihkaisee hyvästellessämme, että hän toivottaisi mieluusti hyvää uutta vuotta Calangutessa, mutta ei hän oikein voi, koska se on kauhea paikka. Ymmärrän yskän saavuttuani tänne. En haluaisi viettää täällä pitkää aikaa. Onneksi olemme täällä vain pari päivää, uudenvuoden yli, katsomassa, miten inkkarit menevät sekaisin alkoholin ja uudenvuodenbileiden yhdistelmästä.

Tuntuu vähän haikealta jättää taakseen Morjim ja muut pohjoisen rannat. Tutustumme nimittäin kölniläis-intialaiseen dj:hin, joka soittaisi mukavalla klubilla siellä rauhan tyyssijassa, ja siellä on oikeasti hiljaisuutta ja koiria ja puhveleita ja lintuja, voi miten kauniita lintuja, bramiinihaukkoja ja vihreitä mehiläissyöjiä ja kuningaskalastajia. No, matka kuitenkin jatkuu. (Ja jos saamme sätkyn, voimmehan aina peruuttaa junaliput ja junailla takaisin Morjimiin ja asua tiibetiläisten pystyttämässä rantakylässä Om Shankarissa, jonne päädymme useimmiten syömään. Se on pieni kylä, viimeisinä päivinä oli jo monta tuttua moikattavana.)

Ehkä tämä on hyvää absurdismin harjoittelua. Menemme supermarketiin ajatuksenamme syödä aamiaista hotellin parvekkeella. (Ei mikään kaunis paikka mutta parveke kuitenkin.) Ongelma vain on, ettei täällä oikein osaa kuluttajuutta. Koluamme koko ruokakaupan läpi, mutta ainoa, mitä osaamme haluta, on takkujenselvityskampa ja kahden litran vesipullo. Se aamiaisesta parvekkeella! Hedelmämyyjiä emme enää löydä sen jälkeen, kun ohitamme yhden, jolta emme ostaneet hedelmiä olettaessamme, että niitä on varmasti hotellia lähempänäkin.

Käymme rannalla ihmettelemässä näkymää. Oikealla kävelykadusta on jonkinlainen avokaatopaikka, jossa lauma lehmiä tonkii roskia illallisen toivossa. Lehmien luona istuu ujojen saripukuisten naisten ryhmä. Rantaviiva on täynnä kulkijoita. Aurinko laskee. Utuisen pastellitaivaan läpi leijuu monta liitovarjoilijaa meren yllä. Merta kyntää niin usea vesiskootteri, polkuvene, surffilauta ja ties mikä vempele, että kyseessä voisi olla Tove Janssonin kuvitus. (Ajattelen sitä kuvaa kirjassa Kuka lohduttaisi nyytiä, jossa on jonkilainen vesihuvipuisto. Vai onkohan se vedessä. No joka tapauksessa, siellä karusellit pyörivät ja poosea riittää.) Rantamajat ovat valtavan kokoisia aittoja. Kaupustelijoita kojuineen on kaikkialla. Rantakadun päätekiveykselle on sammunut useampikin liikaa juhlinut intialainen. Poikaporukat notkuvat. Ja rannalla päivän sareissa tai salwar kameezeissa siveästi rypeneet naiset näyttävät riettaampia kanssasisariaan spurguisemmilta, koska bikineissä keekoilleiden kaupunkivaatteet ovat puhtaat ja siveydensipulien vaatteet taas aivan rutussa ja hiekkaiset, aivan kuin he eivät olisi peseytyneet viikkokausiin.

Pakenemme kaaosta ravintolaan. Se on erikoistunut eteläintialaiseen keittiöön. Fauni tilaa special thalin, jonka eroa tavalliseen thaliin emme saa selville kyselyistä huolimatta. Mutta hintaero on vain 20 rupiaa, joten hän päättää ottaa sen. Itse taas koetan tilata paper masala dosan. Tarjoilija koettaa selittää, että se on suuri, levittää käsiään valtavaan mittaan. "Maybe the normal masala dosa, madam?" Mutta ajattelen, että tuon täytyy olla liioittelua. Eihän paperidosa maksa paljonkaan enemmän kuin tavallinen. Joten tilaan paperidosan. (Dosa on siis semmoinen rapsakka lettu.) Ja alkuruuaksi otamme vielä muutaman etelän erikoisuuden snacks-osiosta. Voi tuho. Sillä Faunin thali on valtava, kokonainen tarjottimellinen ruokaa. Ja kun paperidosa tulee, siinä vasta riittää ihmeteltävää. Sen halkaisija on siinä 80 senttiä. Itse lätty on kääritty rullalle, joka ei mahdu silti valtavan tarjottimen päälle. Ja lisukkeita on kaikkia kaksin kappalein, mistä päättelemme, että oikeastaan ruoka on tarkoitettu selvästi jaettavaksi. Jaksan syödä dosasta noin kolmanneksen. Sitten päätän lopettaa ahkeroinnin, jottei kävisi niin, että voin pahoin jo dosia nähdessäni. Olemme nimittäin liikkumassa kohti aluetta, jossa dosat ovat perusruokaa...

Oikeastaan paljastuu varsinaiseksi onnenpotkuksi, että ruokamme osoittautuu absurdiudessaan ympäristönsä veroiseksi. Nauramme itsemme tärviölle. Emmekä ota mitään tyhmää tavoitetta yrittää ahtaa kaikkea sisäämme. Se on täysin mahdotonta. Itse asiassa tulen ajatelleeksi paper masala dosaa tuijottaessani, että se voisi toimia hyvin terapiavälineenä kaikille niille, jotka eivät ole päässeet irti "lautanen on syötävä tyhjäksi" -fiksaatioistaan.

Hoipumme ruokapaikasta ulos hekottelusta vetelinä. Raivaamme tiemme markkinoiden läpi, ohi lehmän, joka kaihoten tuijottelee kasvisravintolan sisään sen portaat tukkien, ohi viinakauppojen ja poikaporukoiden, taksien ja autoriksojen ja katuruokakojujen, ohi vahvasti parfyymilta tuoksuvien naisten, ohi parturin, joka raksii asiakkaitaan pienessä avokatoksessa valtatien laidalla.

Hotellihuoneen ovea ei saa lukkoon. Ulos mennessä se lukitaan riippulukolla, mutta sisältä käsin on vain siirrettävä sohva oven eteen. Ja wifi, jota hotelli mainostaa, sijaitsee respassa, joka puolestaan on kiinni. Onneksi wifi on jätetty päälle, joten sitä voi käyttää kadulta käsin, suuren kukkaistutuksen reunalla istuen. Eikä oikeastaan ole mitään sisätilaa, mihin paeta... autojen äänet tunkeutuvat sisään, ja kun kyliltä väsyneinä palattuamme uteliaina tutkimme, mitä ohjelmaa tulisi mainostetusta kaapelitelevisiosta, paljastuu, että seillä on vain yksi kanava, jolla pyörii nonstoppina bacardimainos, jossa huokaillaan "drifting in sunlight" ja "lallalla bacardi fun". Eikä kuvaa ole mahdollista säätää, se on rakeinen ja ylivalottunut. Uutiset olisivat ihan jees, mutta bacarditeevee ei oikein pure. No, huomenna sitten varmaan hengataankin ulkona, rannalla ja ihmetellään bilestystä!

Veikkaan, että tästä tulee kummallisin uusi vuosi vähään aikaan!

... ja kohta tien päälle

Yhtenä iltana menemme syömään hierojaporukan kanssa. Fauni pääsee siivellä mukaan, vaikkei osallistukaan kurssille, koska jotkut muutkin haluavat ottaa puolison mukaan. Illastamme bambusta ja lankuista kyhätyssä katoksessa pimeän takana huokuvan meren rannassa. Tähdet ovat yhtä kirkkaat kuin Suomessa oikein terävinä pakkasöinä.

Muut kehuvat ravintolaa etukäteen kovasti. Paikan päällä selviää, että se johtuu ruokalistan suuresta pihvi- ja jälkkärivalikoimasta. Muuten anti on hyvin keskinkertaista rantamajatasoa. Ei sellainen, johon tulisi mentyä uudestaan. Hämmästyn kun huomaan muiden tilaavan pihvejä. Hyvänen aika, Intiassa! Olin jotenkin kuvitellut, että monet lihansyöjätkin täällä ottavat kasvislinjan jo ihan vatsasyistä. Mutta ehkä tuo paikka on sitten turvallinen pihvien kannalta. (Ja riskeeraamisen ymmärrän kyllä oikeastaan varsin mainiosti, koska tilaan itsekin plain summer juicen: soodaveteen on raastettu inkivääriä, puristettu sitruunamehua ja hakattu hienoksi minttua. "Plain" tarkoittaa, ettei siinä ole lisättyä sokeria. Riskialtistahan sekin on, koska aineksia ei ole kuumennettu ja ties millä vesillä inkivääri ja minttu on kasteltu.)

Yhdessä syöminen lähentää ja täsmentää kuvia kurssilaisista. Mitä enemmän syvyyttä hahmot saavat, sitä helpompi heidän edesottamuksiaan on ymmärtää edes pintatasolla. Niin, ja tiedänkö itsekään, miksi olen täällä? Miksi hierominen tuntuu hyvältä idealta? Enpä kai.

Yksi seurueesta kysyy jotain aivan hassunkurista. Mainittuani ohimennen ammatinvaihtoasian yhteydessä filosofian tutkintoni ja ajauduttuani sen myötä keskusteluun tieteenfilosofiasta ja filosofian mielekkyydestä ylipäänsä onnistun jotenkin säikäyttämään tämän ihmisen. Hän kysyy silmät lautasenkokoisina, että onko niin, että kuuntelen ihmisiä myös heidän filsofiaansa luotaavalla korvalla kaikkialla, minne menen. No, onhan se vähän niinkin, vastaan. Kyllä niin käy aika usein. Eikö se ole kauheaa, hän sitten kysyy. Ai miten niin, kysyn takaisin. No kun ihmiset varmasti kuulostavat sinusta kauhean epärationaalisilta ja tyhmiltä, hän vastaa. Ihailen hänen rohkeuttaan sanoa tuollainen pelko ääneen. En yleensä muista, että joku voisi reagoida ja ajatella noinkin, mutta varmasti niin välillä saattaa käydä. Vastaan mahdollisimman keveään ja hilpeään sävyyn, että ei se nyt ihan noin mene. Koska en ole vielä oikeastaan tavannut ketään, joka olisi aina ja kaikkialla hyvin rationaalinen ja viisas. Ja että vaikka tavallaan pidänkin ihan mielekkäänä tutkiskella ajatuksia ja niiden kaoottista polveilua ja jopa vähän koettaa järjestellä niitä keskenään sopusointuisemmiksi, niin en tosiaan usko, että se lopulta olisi mahdollista säilytettävänä tilana. Sehän on vähän kuin siivoamista. Lisää sotkua syntyy kaiken aikaa. Ja mitä tyhmyyteen tulee, huomaan kyllä omien asenteideni hönttiyden yleensä sen verran pistävinä, etten ainakaan voi ajatella, että olisin huomattavasti viisaampi kuin toiset. Tietysti kaikki tämä tutkailu auttaa hahmottamaan eroavaisuuksia eri ajattelutyylien välillä, mutta enimmäkseen kai koen kauhua siitä, miten vähän onnistun ymmärtämään toisia, enkä suinkaan siitä, miten epäsystemaattisia he ovat. Asian puheeksi ottanut ihminen näyttää vähän hämmentyneeltä mutta myös helpottuneelta.

Haluaisin melkein lisätä, etten missään vaiheessa ole halunnut opiskella hirviömäisyyttä tai tuomitsevuutta. Tai leimaamista. Niissä nimittäin riittää ihan kotitarpeiksi poisoppimistehtäviä!

Keskustelut porautuvat syvälle. Puhumme siitä, miksemme halua lapsia tai haluaisimme heitä, miten eroaminen muuttaa ihmistä, miten paljon antoisampaa on lopulta antaa kuin vastaanottaa hierontaa. Ja että onko hierominen siis itsekästä. (Tässä vaiheessa kiitän mielessäni Frans de Waalin lukemista; hän on kaikista selvimmin kirkastanut ainakin itselleni sen, että jos toisten tunnesäätelemistä ja huomioonottamista kutsuttaisiinkin itsekkyydeksi, voidaan ainakin sanoa painavasti, että itsekkyyksien välillä on eroa - onhan se erilaista itsekkyyttä, jossa toista tallotaan ja hyväksikäytetään sumeilematta jonkin oman vaikkapa materialistisen päämäärän eteen, verrattuna siihen itsekkyyteen, jossa toisen omat tavoitteet otetaan huomioon ja niitä pyritään järkevissä määrin jopa täyttämään, koska sellaisesta tulee itselle hyvä fiilis. Ensimmäisessä tapauksessa itse hyötyy ja toinen kärsii, toisessa molemmat hyötyvät.)

Ne keskustelut, joita käymme kurssin tauoilla ja ravintolaillallisella, ovat usein niin mielenkiintoisia, etten malta paljonkaan puhua. Pari kertaa minulta onkin kysytty, että enhän ole pitkästynyt, kun en sano mitään. Tuntuu hieman siltä, että tietyissä ympäristöissä ja keskustelunormeissa elämänsä oleilleet ihmiset eivät osaa erottaa tarkkaavaista kuuntelemista ja pitkästyneisyyttä. (Tai sitten he erottavat ne kyllä, mutta heidän säännöissään tarkkaavaiselta kuuntelijaltakin on huomaavaista aina välillä kysyä tuosta.) Kansainvälisessä ryhmässä huomaa selvästi, miten erilailla hiljaisuus koetaan. Ja kuinka joillain - en osaa sanoa, onko kyse ihmisen vai hänen ryhmänsä tyylistä - hetkenkin hiljaisuus on ahdettava täyteen vaikka täysin hupsua höpötystä. Ikään kuin nuo keskustelun mietteliäät aukot voisivat vahingoittaa osallistujia. Ja sitten toisaalta, miten toisen on vaikeaa päästä sanomaan sitä, mitä hän haluaisi, koska hiljaisuudet jäävät aina liian lyhyiksi ja fokus siirtyy toisaalle toisen koettaessa hädissään täyttää hiljaisuusaukot. En ole erityisemmin ahdistunut siitä, miten hiljaisuuteni koetaan. Jossain vaiheessa haluni kuunnella seuruetta ja tarkkailla sen käytäntöjä näkyy muuttuneen omissa arvioissani kielteisestä, muutettavasta taipumuksesta joksikin, joka vain ilmenee ja saakin ilmetä.

Tavallaan tuntuu vähän haikealta tajuta, että on toisiksi viimeinen kurssipäivä. Huomenna annamme näytön ja saamme diplomit. Sitten emme ehkä näe enää koskaan. Tästä kaihosta olen tavoittavinani pari juonnetta: Ensinnäkin sen, etten tunnu jakavan ihmissuhteitani tärkeisiin/pysyviin ja epäolennaisiin/ohimeneviin, kuten moni tuttavanikin tuntuu tekevän. Koska ajattelen kommunikaatiotakin oppimistilanteena, kaikissa tilanteissa tuntuu olevan yhtä arvokkaita mahdollisuuksia. Monet käymistäni tärkeistä keskusteluista on käyty satunnaisen ohikulkijan kanssa. Ne ovat saaneet minut oivaltamaan jotakin, mitä "syvemmät" ihmissuhteet eivät ole onnistuneet kiteyttämään. Joskus tunnistan jonkin kommunikaatiotilanteen tärkeyden vasta vuosia sen tapahtumisen jälkeen. Toiseksi, jostain syystä tuntuu useimmiten harmilliselta, kun jonkun ihmisen kanssa ei pääsekään syventämään tuttavuutta. Siltä tuntuu yleensä silloinkin, kun on jo käynyt selväksi, että kommunikaatioon liittyy monia haasteita ja että erilaisten elämäntyylien takia kommunikaatio uhkaa jäädä hyvin hataraksi.

Toisaalta on helpottavaa, että kurssi loppuu. Olen edelleen aika horjuvassa tilassa ja vetänyt terveyteni kannalta kurssin läpi lähinnä sitkeystestinä. Syön yhtäaikaisesti niin montaa lääkettä, että se vähän kauhistuttaa. Huomenna lääkekuurit loppuvat kuin seinään malarianestolääkitystä lukuunottamatta. Toivon, että minua kaikkialle seuraava voimakas huimaus loppuisi saman tien. Mutta pelkään, että käykin päinvastoin. Että kun allergiseen nuhaan tarkoitetut limakalvoturvotusta vähentävät kapselit loppuvat, pääni on äkisti niin täynnä räkää, etten oikeasti tiedä, mihin suuntaan kaadun. Jo nytkin on tuskaa edes kallistaa tai pyörittää päätä, makuulle menosta nyt puhumattakaan. Maailma heiluu kaiken aikaa kuin olisin laivassa. Jos en tietäisi kärsiväni hiemankin tukkoisena tästä hyvälaatuisesta asentohuimauksesta, olisin todella huolissani. Mutta eiköhän siitä ole kyse. Myös melkein jokaisen syömäni lääkkeen mahdollisena sivuvaikutuksena mainitaan pahoinvointi ja huimaus. Eli ehkä se sitten helpottaa, kun kuurit loppuvat huomenna. Ehkä. Malaronea on syötävä vielä yhdeksän päivää. Sitä olisi viideksitoista päiväksi, mutten tunne mitään halua venyttää kuuria. Joka tapauksessa malarialääkkeet on kirjoitettu Pohjois-Goaa ajatellen eikä lääkäri pitänyt tarpeellisena rouskuttaa niitä enää sitten kun poistumme täältä.

Hotellin internet huvittaa. Kirjoitan tätä muistioon ennen toisiksiviimeisen kurssipäivän alkua. Hotellissa on wi-fi, mutta jostain syystä se toimii vain noin aamukymmenestä yömyöhään. Verkkotarjoajan nimessä on lupaavasti mainittu 24h, mutta se taitaa olla pelkkä mainosslogan. On siin kirjoitettava ensin lappu ja sitten vasta postitettava se.

Morjimissa tulee varmasti eniten ikävä niitä kulkukoiria, joihin olemme ystävystyneet. Lintuja. Ja suurta, mustakasvoista apinaa, joka kerran loikkasi hierontaluokan - joka on siis katettu aitaus ulkosalla - seinän päälle ja laukkasi siinä kuin suuri, notkea vinttikoira valtavan pitkä häntä kauniilla kaarella ja istahti sitten sukimaan häntäänsä ja vilkuilemaan, onko sen läsnäolo huomattu. Todettuaan saaneensa huomiomme se rentoutui, mutta spurttaili aina kun aloimme keskittyä liikaa johonkin muuhun. Sitten se loikkasi aidalta alas ja laukkasi toisaalle. Ihmeellinen, kaunis otus. Mutta pitäisi niitä olla täällä muuallakin. Siten voi hyvillä mielin matkustaa eteenpäin ja olla miltei varma siitä, että kaikkea kiinnostavaa löytyy jatkossakin.

Doshaaminen

Pidän hierontatekniikasta, jota opettelen. Se on samalla hyvin syvälle menevä, kokonaisvaltainen ja kalvoihin kohdistuva, mutta myös todella rentouttava ja rauhoittava, mitä ei oikein voi sanoa esimerkiksi läntisestä poikittaishieronnasta, joka tähdännee samantyyppisiin vaikutuksiin kudostasolla. (Tai mistäs minä tiedän, mitä kukin hieroja ajattelee poikittaishieroessaan...) Mutta en oikein tiedä, mitä ajatella koko ayurvedisesta systeemistä. Toistaiseksi olen törmännyt siihen karvojanostattavassa muodossa, mutta on täysin mahdollista, että tämä, miten opettajamme sen esittää, on karvalakkimalli. Onhan esimerkiksi sosiaalidarwinistin selittämä darwinlaisuuskin välillä aika robustia kamaa, eikä silti sitä voi pistää Darwinin piikkiin. Pitää tutustua enemmän, että osaisi sanoa, mitä oikeastaan ajattelee koko ayurvedasta. Asiakkaat varmaan sitä kuitenkin kysyvät, jos tulevat kokeilemaan ayurbalancea. Ja ihmiset eivät aina ymmärrä, jos sanoo koettavansa lähinnä pidättäytyä turhista uskomuksista tai ponnistella muistaakseen, miten sitä useimmiten kuitenkin on väärässä ajatuksineen ja teorioineen.

Kurssin teoriaosuus on toisin sanoen tehnyt minut levottomaksi. Ayurvedisessa kielenkäytössä sanottaisiin, että minulla on "vata disorder" tai "vata aggravation", kenties hieman myös "pitta aggravation". Vatan epätasapaino voitaisiin kääntää melko luotettavasti stressiksi: unettomuutta, levottomuutta, ahdistusta, keskittymisvaikeuksia, mielialanvaihtelua. Pitta-ongelmat taas liittyvät läpipuskevaan perfektionismiin ja kärsimättömyyteen.

Opettajamme luennoi näistä doshista, elämää säätelevistä prinsiipeistä tai voimista. Elementtejä on viisi: tila (tai eetteri), vesi, kapha eli maa, vata eli ilma ja pitta eli tuli. Jokaisessa kehossa on nämä kaikki, mutta jokaista kehoa myös hallitsee yksi tai kaksi elementtiä. Esimerkiksi doshatestien mukaan olen joko vata-pitta tai pitta-vata, testistä riippuen. Ihminen voi olla myös vata-vata tai muukin toistoelementti. Ensimmäinen elementti on hallitsevin ja toinen on alaelementti, joka tuo vähän vaihtelua kehon- ja persoonallisuustypologiaan. No, ei kovin paljon kuitenkaan! Elementeissä on vielä se puoli, että vaikka kaphaa sanotaan maaksi, vataa ilmaksi ja pittaa tuleksi, nekin ovat yhdistelmäainesta. Kapha on oikeastaan maa ja vesi. Pitta on tuli ja vesi. Vata on ilma ja tila. Niinpä voisi ehkä yksinkertaistaen sanoa, että dosha-analyysin mukaan minua hallitsisivat tuli, ilma, tila ja vesi. Maa puuttuu lähes täysin. (Se tuntuu loogiselta; arvostan maadoittumista ja maadoittamista niin paljon ehkä juuri sen vuoksi, ettei minulta käy luonnostaan lepääminen, rauhassa hengittely, helposti nukahtaminen ja huoleton elämänasenne.)

Kun kysyn opettajalta, miksi vain maa, tuli ja ilma voivat hallita ihmistä, hän vastaa, että niin nyt vain on. Great! Haluaisin kyllä löytää tälle jonkin perustelunkin. Ja sitten vielä se, ettei tila oikeastaan ole elementti. (Vesi kyllä on, vaikkei se voikaan hallita ihmistä. Opettaja ei osannut vastata kysymykseeni, osaisiko se kenties hallita jotakin toista eliötä.) Tila on se, joka mahdollistaa elementtien ilmentymisen. Tai näin sen jotakuinkin ymmärsin. Tila ei ole elementti vaan elementit ovat siinä, mutta tila on enemmän kuin elementtien summa; se on ikään kuin taustarakenne.

Karmivinta ja samalla huvittavinta on siinä vaiheessa, kun opettaja alkaa lonkalta kertoa meille, mitkä elementit meitä hallinnoivat. Hän arvioi ainakin minut päin puuta. Hän toteaa, että kärsin ummetuksesta ja olen taipuvainen olemaan hyvin seesteinen ja rauhallinen. Pistän hanttiin pontevasti, mutta hän vain vastaa, että siinä tapauksessa minulla täytyy olla doshat pahasti epätasapainossa, koska päällepäin näkee selkeästi, että minussa on paljon kaphaa, maata (jota doshatestien mukaan minussa on tuskin lainkaan), ja että sen näkee siitä, että minulla on niin leveät hartiat ja lantio ja paljon lihasta. En viitsi mainita, että kenties intialaisin mittarein olen aika tanakka ja lihaksikas, mutta että siellä, mistä tulen, en taatusti ole harteikas enkä lanteikas. Ja että lihakset - no, ne ovat enemmänkin vastausta siihen, millaista työtä teen ja mitä olen tavannut harrastaa ja miten liikun välimatkat lihasvoimalla. Luultavasti kotimaan kylmä ilmasto lisää soppaan oman hämmennyksensä. Kyllähän taatusti ilmasto jättää meihin jälkensä.

Sanon itse keskusteluosuudessa, että ainakin itse mieluiten pidättäytyisin arvioimasta doshia muilta kuin oman kulttuurini edustajilta. Koska jotta voisi sanoa, onko joku henkilö oman kulttuurinsa ja ympäristönsä arvion mukaan esimerkiksi hiljainen tai kevytrakenteinen, pitäisi tuntea tuo ympäristö aika hyvin. Minusta esimerkiksi melkein kaikki intialaiset ovat todella laihoja ja levottoman oloisia, kun he koko ajan pälpättävät niin kovalla äänellä, soittavat autontorvia kaoottisesti ja niin edelleen. En silti uneksisikaan heidän doshimisestaan tuosta noin vain. Ulkopuolinen näkee niin helposti homogeenisen massan; tarvitaan aika paljon tietoa sisäpuolen ulottuvuuksista, jotta erot hahmottuvat selkeinä. Niin, vastaa opettaja, tuo on ihan totta. Onneksi hänellä on eteläeurooppalainen vaimo, koska nyt hän tuntee eurooppalaiset. Tyydyn sanomaan siihen, että minä en uskaltaisi arvioida eteläeurooppalaisia, koska heidän tapansa elää ja heidän norminsa ovat selvästikin hyvin erilaiset kuin oman ympäristöni vastaavat.

Huvitun ja karmistun siitä, miten ryhmän mielenkiinto hajoaa teoriaosuudessa. Tarkoitan: minusta meidän olisi hyvä pohtia sitä, tarvitsemmeko me mitään doshateoriaa tämän hieronnan tiimoilta, kun kuitenkin hieronnan ajatellaan suostuttelevan kaikkia doshia kohti tasapainoa: rauhoittavan ja rentouttavat pittaa ja vataa ja toisaalta rytmittävän ja siten elvyttävän lamaannukseen helposti menevää kaphaa. Kun hierontaa ei mitenkään muuteta tai säädellä dosha-analyysin mukaisesti, hittoako me niistä doshista jauhamme. Etenkin kun mainitaan, että ayurvediset lääkärit opiskelevat doshia vuosikaudet osatakseen oikeasti diagnosoida ja hoitaa doshien perusteella. Ja ettei diagnoosi kuulu muille kuin lääkäreille. Ja sitten seuraavassa sekunnissa läts, läts, läts, opettaja leimaa meidät käsityksillään siitä, millaisia olemme. Nähtyään meidät pelkästään oppimistilanteessa. Jolla on meille kaikille hyvin erilainen merkitys. Ja muut haluaisivat hieroa vähemmän ja puhua enemmän doshista. Heitä tuntuu kiinnostavan nimenomaan mmääritteleminen ja karsinointi niiden avulla. Ei niiden merkityksen pohtiminen, ei niiden etiikan pohtiminen, ei. Mutta niiden oikotienä ja apuvälineenä normaalikommunikaatiossa käyttäminen.

Hurjimmalta tuntuu, kun opettaja alkaa selittää tietävänsä doshateorian perusteella, mitä esimerkiksi hierontakoulua siivoavat ja huoltavat kaksi naista unelmoivat. Hän näkee sen päältäpäin yhdellä vilkaisulla. (Tässä vaiheessa en osaa olla mulkoilematta pahasti, vaikka olenkin tehnyt urotyön pitämällä mölyjä mahassa ja jankuttamalla itselleni, että hei, en ole täällä valistamassa enkä jumittamassa kurssia eettiseen keskusteluun toisen ihmisen kohtaamisen mysteeristä vaan haluan teoriaosuuden hurahtavan mahdollisimman sulavasti ohi, jotta ehdimme hieroa tarpeeksi ja kysellä noista käytännön seikoista siihen liittyen.) En osaa olla miettimättä, kuinkahan moni oikeasti ympäri maailmaa, ayurvedinen fiksaatio tai ei, leikkii samanlaista yhdellä silmäyksellä arviointia. Tietysti me kaikki käytämme oikoteitä päättelyssä ja teemme arvioita toisista etsiessämme tapaa kommunikoida heidän kanssaan. Mutta että yhdellä vilkaisulla näkisi toisen unelmat. Salaisuudet. Ajattelutyylin. Skeemat. Traumat. Voin nähdä jonkun esimerkiksi jännittelevän sosiaalisessa tilanteessa, mutta en todellakaan voi sanoa tietäväni, mistä se johtuu. Myös omat reaktioni ja unelmani ovat minulle aika läpitunkemattomia. Havaitsen ne, mutta ne tulevat hyvin yllättävinä. Joskus toki odotettavastikin, etenkin jos koetan ohjata olemistani ja huomiotani tiettyyn suuntaan ja suostutella itseäni painottamaan kokemuksen tiettyjä aspekteja. Mutten uskaltaisi sanoa, että tiedän omatkaan unelmani yhdellä vilkaisulla. Saati sitten jonkun toisen unelmia. Ja että ne voisi nähdä hänen ruumiinrakenteestaan ja tavastaan kävellä!

Ehkäpä juuri tuollainen leimausfiksaatio tekee oman ulkonäön ja ulosannin kontrolloinnista niin tärkeää monelle. Mietin omia piintyneitä halujani, kuten esimerkiksi pitkään vallinnutta halua saattaa ulkomuotoni luontumusteni ja arvostusteni yhteyteen. Tarkoitan tätä: koska reagoin aika herkästi, nopeasti ja kokonaisvaltaisesti moniin seikkoihin, etenkin teoreettisiin seikkoihin (en voi kuvitella höyryäväni tällä lailla esimerkiksi vähän lipsuvista hierontaotteista),jossain vaiheessa tuntui jotenkin tärkeältä koettaa NÄYTTÄÄ se ulkomuodollisestikin toisille ikään kuin käyttöohjeena. Mutta voih, en ole koskaan näyttänyt erityisen herkältä mimoosalta: ei minulla esimerkiksi ole sellaisia pitkiä, tuntosarvimaisia raajoja kuin oletan tuollaisen reagointitavan kantavan mukanaan... Pidin kyllä hiukset pitkinä ja leikkaamattomina osoittaakseni, etten kannata liikaa kontrollia. Ja toivoin näyttäväni edes hieman traagisemmalta ja mietteliäämmältä. (En muista, olenko kirjoittanut tästä, mutta jossain vaiheessa vihasin kaikkia itsestäni otettuja kuvia, joissa hymyilin: minusta se hymyileminen tuntui valheelliselta. En ole mikään järkähtämätön happy-go-lucky -tyyppi. Joskus mielummin itken ja huudan. Siihen on helpompi identifioitua, se käy paljon helpommin kuin hymyileminen.) Nyttemmin olen alkanut purkaa tätä asetelmaa. Leikannut hiukset, leikannut piru vie otsatukankin. Lakannut stressaamasta, jos jossain kuvassa hymyilenkin - kyllä minä mieluusti olisin nimittäin vähän vähemmän asioihin takertuva ja superhurinaproblematisoiva. Se olisi TEORIASSA helpompaa. Mutta käytännössä se ei tunnu kovinkaan helpolta tieltä... ei auta kuin hyväksyä kysymykset, joita jokainen keskustelu tonkii esiin. Kummallinen tuntu tuo aiempi huoli siitä, että jotenkin kuvassa hymyilemällä valehtelee siitä, kuka ja mitä on. Ja että on tehtävä kaikkensa osoittaakseen hiuksin, vaattein, ilmein ja elein oma vakavuutensa ja mieli-ennen-kehoutensa. (Tosin kyllä silloinkin tein kapinaiskuja minihameiden ja hassujen kaksoisnutturoiden muodossa, mutta siinä kaikessa oli nimenomaan provoamisen makua.)

Kummallista, miten ahdistuksettomasti toiset suhtautuvat doshateoriaan. Miten problematisoimatta. (Minua huvittaa suunnattomasti samaan aikaan se, miten opettajan mielestä olen koko joukosta eniten kapha, koska pystyn passiivisesti hyväksymään ja oppimaan asioita kyseenalaistamatta niitä. Hän ei taida huomata, miten kovasti teen töitä, jotten alkaisi jallittaa keskustelua sellaiseen suuntaan, mistä tuskin on mitään käytännön hyötyä tai iloa. Tämän läksyn opin jossain vaiheessa yliopistolla: jos kaikkia muita ryhmässä kiinnostaa hyvin erityyppinen asia, kokoontuminen on yleensä omalta kannalta antoisampi, jos malttaa kuunnella heitä ja heidän kiinnostustaan kuin silloin, jos alkaa vengota itse suuntaan, joka ei kiinnosta toisia. Tietysti jälkimmäisessä tapauksessa keskustelu saattaisi avata enemmän toisten horisonttia, se on totta. Mutta vain jos he etsivät sen aukeamisen mahdollisuuksia. Ja siihen menisi enemmän aikaa kuin nämä käsillä olevat kurssin kolme viimeistä päivää.) Heitä ei tunnu mitenkään ahdistavan leimaaminen ja leimaantuminen. Se on hurjan kiinnostavaa. Huomaan osaavani itse kyllä purnata leimaamista vastaan, mutta etten osaa antaa sen vain valahtaa päältäni pois olankohautuksella. Koen sen suurena eettisenä ongelmana. Ja kun joku toinen leimaa, alan välittömästi miettiä, miten monia asioita itsekin oletan. Niin kuin tässä: ehkä muutkin kirkuvat sisimmässään kauhusta mutta purkavat sen innokkaaseen toisten leimojen arvuutteluun? Mistä minä sen muka tiedän? Tiedän, etteivät he näytä ahdistuneelta sellaisin oirein, jotka tunnistaisin heitä katsellen ja kuunnellen. Mutta eihän se vielä mitään todista.

Tietysti toisilla onkin erilainen fokus kurssilla. Eivät he hae uusia mausteita työhönsä. Tämä on ensimmäinen hierontatekniikka, jota he opettelevat. Ja koska alku on aina hankala, ehkä he haluavat jarruttaa teoriaan, koska se on lopulta useimmille tutumpi tapa tehdä asioita. Lukea, kuunnella, keskustella. Se on hyvin erilaista kuin liikemuistin suostutteleminen, kinesteettisen ja kosketusaistin kuunteleminen, toisen kehon hiljaisuuden ääreen pysähtyminen.

Voin kuvitella, että vuosikausia sitten minuakin olisi doshaaminen napannut. Mutta siitä on kauan, kauan. En jaksa nykyään kiinnostua ihmisten määrittelemisestä vaan määrittelemättömyydestä. Ja tuntuu jotenkin kurjalta, että se on niin toista kuin toiset tuntuvat hakevan tässä ja nyt.

Faunia huvittaa suunnattomasti se, miten pois tolaltani olen doshaamisesta. Hän kysyy, enkö nyt tosiaankaan ole törmännyt tuollaiseen aiemmin. No tietysti olen... sehän kai tässä mättääkin. Luultavasti se tuntuu vielä tuplakurjalta kun siitä puhutaan hieronnan yhteydessä. Hieronnan, joka on niin paljon vain koskettavaa hyväksymistä ja läpikäymistä. Ei se luokittele. Se perustuu minusta, jos mikä, samuuden tunnistamiselle. Eihän se mene niin, että tässä on passiivinen asiakas, jonka oireet hieroja diagnostisoi ja joita hän sitten pyrkii ratkomaan käsiensä työllä. (Siitä voi erottaa sellaisenkin kerroksen, toki, jos sen niin tahtoo sanallistaa. Mutta se on yhtä kapea kuvaus kuin kuvata rakkaussuhdetta pelkkänä valtataisteluna.) Hieronnassahan nimenomaan raja ja minä-sinä erottelu mitä suurimmassa määrin katoaa. Hierottava on se, johon koko fokus keskittyy. Tai kädet ja kudos niiden alla tai otteessa. Syke, hengitys, lymfakierron hidas, tuskin tunnistettava rytmi, joka alkaa vähitellen dominoida kumpaakin, yhdessä laskeutuminen, rauhoittuminen, virittyminen täysin tähän hetkeen ja tilanteeseen. Se on jotakin pyhää, tanssi, kohtaamista. Ja miten kohdata, jos määritelmät dominoivat?

En nyt tarkoita, ettemmekö kurssilla kohtaisi. Totta vie kohtaamme. Mutta sitten on tämä teoria, joka ei tunnu juuri mitenkään liittyvän siihen, mitä oikeastaan harjoittelemme. Onnistunutta hierontatilannetta. (Minusta tuntuu, että jos kohtaamista ei tapahdu vaan määritelmällisyys dominoi, hierontaa ei oikeastaan voi kutsua onnistuneeksi.)

Ehkä tämä kaikki määritelmä-ärsyynnys sikiää siitä, miten minuun on koetettu pakottaa väärää määritelmää kotona kasvatuksen tueksi. Ei, minusta ei tullut koskaan sellainen, joksi minut määriteltiin. Sen sijaan aloin nähdä määritelmät vankiloina. Pahinta on, kun kuulen jonkun toisen määrittelevän itseään hyvin täsmällisesti ja sen kuuloisesti kuin hän ei olettaisi noiden asioiden muuttuvan. Etenkin jos määritelmä on kielteinen. (Ja kaikissa määritelmissä on kielteiset puolensa. On tilanteita, joissa olisi parempi olla levoton kuin rauhallinen, esimerkiksi. Ja jopa tilanteita, joissa aggressiivinen itsensä puolustaminen on järkevämpää kuin toisen tahtoon alistuminen. Ja toisaalta, jossa avomielinen vastaanottavaisuus olisi parempi kuin kyseenalaistaminen.) Tietysti määritelmistä on hyötyä, ne ovat hyviä apuvälineitä. Mutta kuten tuli... huonoja herroja. Miten nopeasti opitusta tekniikasta voikaan tulla vankila. Miten nopeasti se, mikä kerran oli uutta ja ihmeellistä ja avaavaa, muuttuu automaatioksi, rutiiniksi, itseääntoteuttavaksi ennusteeksi. En halua jäädä vangiksi. Ehkä pohjimmiltaan säikähdän sitäkin, miten huomaan pitäväni kiinni tietyistä itsekäsityksistä. Ja silti: olen muuttunut valtavasti. Esimerkiksi työkseen hierominen muuttaa valtavasti ihmistä. Se on hyvin erilaista, hyvin erilaisia piirteitä ja käytöntöjä suosiva ja vahvistava työ kuin esimerkiksi tekstityö merkitysten parissa. Mutta en tiedä, kauanko tarvitsen tuota työtä. Milloin siitäkin tulee vankila. Milloin tahtoni muotoutuu uudestaan ja nostaa loikkaan johonkin aivan muuhun.

Huooh. Vielä kolme päivää satunnaista doshapuhetta. Sitten voin lepuuttaa pää pientä.

Kehosta nyt puhumattakaan. En ole koskaan syönyt yhtä montaa lääkettä samanaikaisesti. Ja sitten saan kokovartalohieronnan joka päivä. Se on raskas yhdistelmä.

Mutta, jottei jäisi väärinkäsityksiä, olen tyytyväinen siitä, että olen täällä. Ja juuri tällä kurssilla. Unettomuus ja levottomuus, no, ne nyt vain seuraavat minua kaikkialle, missä on teorioita, joita pyöritellään kevytmielisesti ja ilman etiikkaosuutta. Pidän tästä paikasta, kurssista, kurssilaisista. Mutta doshaamisesta en pidä. Minun on vaikea nähdä, mitä me sillä voisimme saavuttaa. Tarkoitan tätä: lopulta kaikki tieto, mitä oman kehon hoitamiseen, huoltamiseen ja rakastamiseen tarvitaan, on jo kehossa. Tarvitaan kuuntelemisen metodia paljon enemmän kuin luokittelemisen metodia ja sitten tuon luokittelun mekaanista soveltamista. Sama juttu kuin sitruuna flunssalääkkeenä -jutun kohdalla: kuuntelenko teoriaa, jonka mukaan sitruuna on hyväksi tai pahaksi vai kuuntelenko, miltä kurkussani tuntuu, kun juon kuumaa sitruunajuomaa. Kannattaisin itse jälkimmäisen korostamista, joskin sillä varauksella, että kehot harvemmin ovat luontumuksista vapaita eli on myös pidettävä mielessä, että se, mikä tuntuu hyvältä ja luontevalta, voi olla vahingollistakin ja että siksi on hyvä välillä koetella luontumuksia. Lopulta oman kehon varmuuksistakin on erotettavissa varmuudet, jotka kestävät koettelua, ja sitten ne kohdat, joissa tulee epämääräinen tuntu siitä, että kaikki ei nyt ehkä kuitenkaan ole ihan kohdallaan. Tuon eron kuuleminen on äärimmäisen tärkeää. Joskus sen huomaa vasta kun toinen huomauttaa siitä. Tai lukee teorian. Mutta aika usein on esitietoista hämmennystä, ärtymyksiä jonkin ilmiön kohdalla, kummallista jähmeyden tunnetta liikeradoissa, se on vihje jostakin ambivalenssista luontumuksen takana. Kun on kokenut helpotuksen, helppouden ja ilon, sen kyllä tunnistaa. Tarvitaan teoriaa ja kokemuksen kuuntelua. Luultavasti se, mikä minua doshaamisessa pelottaa, on kuuntelemisen unohtaminen. Siinä ei oikeastaan huolestuta niinkään oman kokemuksen osuus. Kokemus kyllä puskee läpi oireita. Mutta toisten kokemus. Niitä toisten kuulematta jäämisen oireita eivät kaikki tunnista kovinkaan helposti. Minä tunnen helposti toisten epämukavuudet kehossani (vaikken tiedäkään niiden syitä) ja ne saattavat ahdistaa itseäni enemmänkin kuin tuota toista. (Hupsua, eikö.) Ehkä siksi en osaa olla huolestumatta kohtaamisen etiikasta täällä ja muualla.

On hetkiä, jolloin sammuttaisin kernaasti tajuntani tämän ulottuvuuden. Kuten tänä aamuna, kun herään kuuden aikaan doshaleimaamisesta ahdistuneena. Minun on vaikea keksiä tälle piirteelle mitään käyttöä. Ellei se sitten jotenkin heijastu siihen, miten käsittelen ihmisiä. Siitä en osaa itse sanoa mitään. Tunnen itseni ihan yhtä kärsimättömäksi, suvaitsemattomaksi ja ennakko-olettavaksi kuin muutkin. Etenkin silloin kun ajattelen teorioita.

Pahat sitrukset ja Girishin joulupäivä

Yksi hämmentävistä seikoista täällä on se, että kun mainitsee jollekulle, miten loistavaa yskijän kannalta on joka paikassa tarjolla oleva kuuma ginger lemon water, seurauksena on välitön kauhistus. Inkivääri, no ehkä jaa vielä jotenkin, mutta sitruuna. Älä nyt hyvä nainen sitruunaa juo, jos sinua yskittää!

Se tuntuu kovin kummalliselta, kun siellä, mistä tulee, sitruunaa pidetään aivan loistavana flunssan nujertajana. Sitruunan mehu kuumassa juomassa vähentää liman eritystä ja niin edelleen. Sitrusten bioflavonoidit.

Vastustan oikaisuyrityksiä itsepäisesti: Sitruuna-inkiväärikeite on tähänkin mennessä parantanut oloani viluisena, se nyt vain toimii minun kehossani, ja aion sitä kitata vastedeskin. Well, maybe in your body, but... En jaksa väitellä bioflavonoideista ja läntisistä sitruunakäsityksistä, jotka saattavat olla ihan höpöjä myös. Mutta olen melko varma siitä, etteivät sitruunadrinksuni minua myöskään mitenkään vahingoita. Tänään sitten kun ostan appelsiineja, jotka ovat oikeasti mandariineja, niitä vain kutsutaan täällä appelsiineiksi, Girish, joka on tullut jouluvieraaksemme, puuttuu kauhistuneena asiain kulkuun. Ei, et sinä saa syödä appelsiineja, yskä vain pahenee niistä! Miksi, kysyn. Se pahenee! Kaikkihan sen tietävät! (No, niin kyllä täällä näyttävätkin tietävän...)

Asiaa on tietysti selvitettävä. Joillain ayurvedasivuilla suositellaan kuumennettua sitruunaa kyllä, mutta viimein törmään johonkin, joka saattaa selittää kauhistuksen: ayurvedassa ajatellaan lähteen mukaan yskän liittyvän kylmettymiseen, ja kehoa kylmettävät hedelmät ja vihannekset pahentavat tämän logiikan mukaan yskää entisestään. Yksi annetuista kylmetyshedelmien esimerkeistä on appelsiini.

Girish tosiaan saapuu vieraaksemme. Hän epäilee, ettei busseja ehkä joulupäivänä kulje, mutta jotain kautta hän luovii Panajista ensin Mapusaan ja sieltä tänne. Bussia, liftiä, kyselyitä. Ja sitten hän on täällä pienine muovikasseineen ja haluaa lahjoittaa meille valokopioita Karnatakan maakunnan (vai olisiko osavaltio oikeampi termi?) temppelien kartoista. Etsimme kylänraitilla kopiokonetta. Siinä matkalla Girish yrittää kieltää minua ostamasta kylmettäviä appelsiineja ja ananasta, enkä tottele. Hän määrää myös minulle yskänlääkkeeksi kurkun kiehuvalla mustasuolavedellä kurlaamista ja ostattaa pussillisen mustasuolaa vaatimalla sitä hedelmäkauppiaalta, joka äkkiä korottaakin laskua kymmenen rupiaa ja antaa hedelmien kanssa mustasuolapussillisen. Girish myös määrää kopiopajaa (jonka varsin valheellinen nimi on Speedy Corner; miten kolmen kopion ottamiseen voikin mennä yli vartti?) antamaan vaihtorahat kopiomaksusta Vicksin kurkkupastilleina. Yritän sanoa väliin, että on mulla nämä antibiootitkin, mutta Girish tuhahtaa: Antibiootit! Nämä ovat luonnollisia lääkkeitä! Minun on vaikeaa ajatella yksittäispakattuja ylikansallisia kurkkupastilleja luonnonlääkkeinä, mutta en halua kiistellä, onhan sentään joulupäivä, ja Girish on halunnut juhlistaa sitä vierailemalla luonamme.

Kopiohässäkän jälkeen istumme hetken hotellin yläterassilla. Aurinko painuu Arabianmereen, trancen takana kaskaat sirraavat Ashwemin kukkulalla. Tilaan inkiväärisitruunahaudukkeen ja Girish koettaa suostutella minua ottamaan sen sijaan pyhäbasilikateetä. Juomme sitä kyllä joka päivä, selittää Fauni - se on totta, keitämme sitä huoneessa vedenkeittimellä - ja pidämme päämme taas kerran. No, huokaa Girish, olkoon sitten. Ja tilaa itselleen pyhäbasilikateen maidolla. Ja ryystää sen tassilta mummojen tapaan. Siitä onkin aikaa, kun olen nähnyt kenenkään nauttivan juomaansa noin.

Juttelemme taas Girishin elämästä, ja paljastuu uusia asioita, kuten että hän on kääntynyt hindusta kristityksi voittaakseen masennuksen. Jutustelu saa surullisia sävyjä Girishin selittäessä, että olisi parempi olla kuollut kuin masentunut Intiassa. Koska häntä inhotaan työpaikalla hänen hitautensa ja migreeniensä takia, ja kaikki vaan haluavat hyötyä ja käyttää hyväksi, kun joku on köyhä ja ujo ja kohtelias. Tajuan äkkiä, miten yksinäinen hänen täytyy olla. Täällä hän on joulupäivänä, liftannut tuntikausia maanteillä päästääkseen viettämään laatuaikaa kanssamme, ja mitä se laatuaika on? Sitä että juomme yhdessä kupposet teetä ja juttelemme ystävällisessä hengessä. Ja sitten hänen on mentävä takaisin, koska pimenee. On hänen uskonsa mukainen vuoden suurin juhla, ja hän tuntuu riemastuneelta siitä, että saa viettää sen kanssamme, vaikka oikeastaan emme taida ymmärtää toisiamme kovinkaan monessa asiassa. Girishiä tympii esimerkiksi se, että pidämme eläimistä ja haluamme pysähtyä katsomaan niitä. Ja häntä hämmentää se, miten olemme eronneet kirkosta vaikka meillä onkin "kristillinen kasvatus". (En viitsi mainita äidin uskovan karman lakiin ja jälleensyntymään tai isän miettivän vakavissaan von Dänikenin ufoteorioita.) Meitä taas vähän häiritsee hänen päällepuskevuutensa hedelmien ostamisessa ja flunssan hoidossa. No, mutta siinä nyt kuitenkin oleskelemme kattoterassin patjoilla ja koetamme kuulostella toisiamme.

Vielä surullisemmaksi tulee, kun Girish alkaa puhua nigerialaisista ihmeparantajista, joita pääsisi katsomaan, jos olisi 500 dollaria maksaa; parantaja on ottanut häneen henkilökohtaisesti yhteyttä sähköpostilla. Fauni varovasti koettaa sanoa mutkan kautta, että hänkin on joskus saanut nigerialaiskirjeitä, mutta ne ovat olleet semmoisia massapostituksia, ei nyt siis tämä sama pastori-parantaja, mutta että kaikkea sitä kyllä sieltä Afrikasta tulee. Niin, sanoo Girish, kristityissäkin on paljon huijareita. Hän on kiertänyt Intiassa vaikka mitkä lahkot ja parantajat ja tavannut jos jonkinmoista silmänkääntäjää. Mutta nämä nigerialaiset, pyhä henki on heissä aidosti ja he vain ottavat sairauden pois. Siihen on vaikeaa sanoa mitään. Jos toisella on ollut vaikeaa masennusta ja se on hänen mukaansa tullut hallittavammaksi ja keveämmäksi kääntymisen ja rukousten kautta ja ihmeparantajakerjuukirjeet antavat hänelle toivoa, mitä ihmettä tuollaisessa tilanteessa pitäisi sanoa? No, onneksi Girishillä ei ole rahoja, jotka häneltä voitaisiin huijata. Niinpä vain ynähtelemme epämääräisesti.

Sitten äkisti Girish nousee, hänen on nyt mentävä. Mutta hän vaikuttaa jotenkin hullantuneen ilahtuneelta joulupäivästä, jolloin oli seuraa ja jännittävä retki. Vielä portaiden yläpäästä hän kääntyy huiskuttamaan hyvää joulua ja toivottavasti-vielä-nähdään-joskus.

Istumme vielä hyvän tovin hämärtyvällä terassilla. Eriväriset lasimosaiikkilamput syttyvät, hyttyset alkavat kiertää lämmintä ihoa nälkäisinä. Kyläraitille lappaa yhä lisää väkeä erilaisissa seurueissa. Luvassa on useita erilaisia bileitä läpi yön rannalla ja kukkuloilla. Olimme kuvitelleet Girishin jäävän vielä illalliselle kanssamme, mutta hänen olikin jo lähdettävä, koska tapaninpäivänä on normaalisti töitä ja työmatka on pitkä, eli on herättävä aikaisin ja sikäli käytävä yöpuulle niinikään aikaisin. Ja kyyti on epävarma, kotimatkaan saattaa tuhraantua aikaa. Vasta myöhemmin tulen ajatelleeksi, että olisimmehan voineet toki kustantaa hänelle taksin kotiin.

Keskustelun jälkeen poden vielä pitkään huimausta siitä, miten hyväosaisia me olemmekaan. Sitä ei aina muista. Jotenkin sitä helposti ajautuu samastumaan sukupuuttoon kuoleviin lajeihin ja laivanpotkurien äänten hämäämiin valaisiin ja kapisiin kulkukoiriin ja kissoihin, joiden toinen silmä märkii, eikä siinä sivussa ollenkaan muista, miten paljon ympärillä on ihmisiä, jotka välittävät, ja vielä semmoinen yhteiskuntakin, jonka tukiverkko on paikallista tukiverkkoa huomattavasti tiheämpi. Tuntuu jotenkin hyytävältä, että saa olla onnellinen sellaisesta, kun on niin monia, joilla ei ole melkein mitään.

Matkalla

Olisi paljon vaikeampaa elää, jos ei hyväksyisi epävarmuutta. Hierontakurssi etenee vauhdilla ja olen oppinut monta hyödyllistä otetta. Mutta yskä palaa. Eilen se yltyy kurssilla makuuasennossa jo niin pahaksi, että opettaja tarjoaa minulle ayurvedisia yskänpastilleja. Saat tietysti sylkeä pois, jos se tuntuu liian vahvan makuiselta, hän lohduttaa. Mutta pastilli maistuu hyvältä. Kunpa kotoisetkin yskänpastillit maistuisivat mullan, mintun, laventelin, inkiväärin, neilikan ja jonkin väkevän, vieraan katkeran mausteenmaun sekoitukselta. Ei hiventäkään makeutta eikä keinotekoisia aromeja. Lääkkeen tarkoitus on saada ärsyttävä, kurkkua kutkuttava lima irtoamaan. Ja se totisesti onnistuu. Kotimatkan kävelemisestä ei meinaa tulla mitään, koska äkkiä limaa ryöppyää keuhkoputkista ulos sitä tahtia, että korvissa soi ja aina kun yskäisen, minua myös huimaa, joten seison aikani maantien laidassa yskien ja palmusta tukea ottaen puhvelien tuijottaessa minua ja metelöintiäni hämmentyneenä. Yksi puhveleista märähtää aina takaisin yskän hetkeksi hiljentyessä.

Tahti vain tihenee lounaalla, ja nokkakin alkaa vuotaa: jep, ensimmäinen antibioottikuuri oli lyhyt. Sain selville, että kyseistä lääkettä käytetään Intian lisäksi ainakin Kroatiassakin kolmen päivän kuureina, mutta se nyt ei selvästi ole riittänyt minun yskääni. Niinpä kaivan esiin keuhkoputkentulehdukseen kirjoitetun lääkekuurin (kas, olen valmistautunut Suomesta lähtiessä vähän kaikkeen) ja äidiltä pummatut Duactit ja aloitan omatoimisesti hieman pidemmän kuurin - nyt kahdeksan päivän kuurin. Sen luulisi riittävän. Antibiootti on pahinta mahdollista lajia, hyvin laajakirjoinen ja saattaa aiheuttaa aurinkoihottumaa. Mutta ehkä se pysäyttää keuhkoputkentulehduksen; lääkäri oli joka tapauksessa viimeksikin sitä mieltä, että kyseessä on todennäköisimmin bakteeritulehdus, ei virus, ja sitä puoltaa sekin, että antibiootti oikeasti auttoi niin kauan kuin sitä riitti. Eli ei kun lääkitsemään. Ei siitäkään tule mitään, että vain yskin ja yskän rassaamilla putkilla hengittäminen sattuu.

Haluaisin käydä kurssin loppuun, ja laskeskelen näin: Suomessa tällaiseen yskään saa yleensä kaksi sairaslomapäivää lääkärissäkäyntipäivän päälle. Se olkoon siis ohjenuorana nytkin. Tänään - jouluaattona - olo on vielä sen verran hutera, että soitan opettajalle ja kerron lepääväni. Huomenna kävelen koululle, jos olo on parempi, ja katselen vain ja teen mielikuvaharjoitusta, etten täysin tipahtaisi kelkasta. Sitä seuraavana päivänä voi hieroa, jos olo parantuu odotettua tahtia. (Jos ei, sitten ei.) Mutta on odotettava monta päivää, kenties kurssin loppuun saakka, ennen kuin antaa kenenkään hieroa itseään. (Suositus on, ettei hierontaa ottaisi kahteen viikkoon flunssasta.)

Matkalla sairastamisessa on jotakin kummallista. En ole tottunut sellaiseen. Faunilla on ripuli ja kuumetta. Yskin kuin korsteeni. Istun terassilla varjossa ja luen Alain de Bottonia; huoneen ovi retkottaa auki ja kattotuuletin vatkaa kosteaa yöilmaa toivon mukaan uloskin. Huone tulee valtavan kosteaksi öisin. Ikkunoita ei voi silti pitää auki, koska moskiittoja riittää. Verkoista ja huolellisemmasta torjunta-ainepolitiikasta huolimatta pistoksia on tullut jonkin verran. Silti sanoisin, että sairastaminen täällä voittaa kotona sairastamisen aivan helposti. Esimerkiksi limakalvot eivät tule ollenkaan niin kipeiksi, kun huoneilmaa ei vaivaa keskuslämmityksen aiheuttama kuivuus. Eikä ulkona hengittäminen satu pelkän kylmyyden takia. Tuntuu ihmeelliseltä, että voi sairastaa ulkona lukien. Etenkin nyt kun duact alkaa purra, eikä enää huimaa yhtä vimmatusti kuin aiemmin ja pystyy taas hengittämään nenän kautta.

Alain de Botton on hyvin viihdyttävä. En ole lukenut häntä aiemmin, mutta taidan kyllä hankkia käsiini muutkin hänen teoksensa. Ostin The Art of Travelin matkalukemiseksi sika säkissä -metodilla, mutten olisi voinut valita paremmin. (No okei, katselin sisällysluettelon ja luin palasen tekstiä ja totesin, että hei, tämä tyyppihän tekee matkailun estetiikkaa.) Erityisesti Gustave Flaubertista ja eksotismista sekä Alexander von Humboldtista ja uteliaisuudesta kertovat luvut ovat tuntuneet herkullisilta.

Flaubertin rakkaudessa Egyptin kaoottisuuteen on jotain hyvin tuttua. Lainaan:

Why did the chaos, the richness, so touch Flaubert? Because of his belief that life was fundamentally chaotic and that aside from art, all attempts to create order implied a censorious and prudish denial of our condition. (Alain de Botton, The Art of Travel, s. 84)

En kyllä tiedä, tuomitsisinko ehkä itse aivan kaikki järjestely-yritykset sensuuriksi, en sentään (hiiteen provokaatio), monissa kohdin arvostan kyllä järjstelmällisyyttä, mutta aika monissa paikoissa järjestyksen jäykkyys ja ylimitoitus alkaa arvelluttaa itseäni. Tämä vihlaisu tuntuu niin lpg-imuroidessa hoikkaa naista, joka näkee muutaman selluliittikohtansa jotenkin kokonaisvaikutelman kannalta tuhoisina, kuin myöskin keskustellessa sellaisen ihmisen kanssa, joka on hyvin varuillaan siitä, mitä muut saattaisivat hänestä ajatella, eikä uskalla esimerkiksi koskaan paljastaa, että hänelläkin on ollut vaikeita hetkiä elämässään. Tervehdin ilolla omia kaoottisia ja epärjärjestelmällisiä aloitteitani, kuten esimerkiksi päätöstä maistella täällä myös hieman paikallisia rapuruokia. Eikö olekin aika huvittavaa - pyrkiä toisaalta koherenssiin, mutta toisaalta armollisuuteen ja kaaoksen hyväksymiseen...

Flaubertissa tuntuu sympaattiselta myös hänen haluttomuutensa hyväksyä kansallisuuttaan, sukupuoltaan ja lajiinkuuluvuuttaan. (Olen aiheuttanut hierontakoulussa hämmennystä sukupuolien välisen sodan riehuessa hurjimmillaan ja huomauttaessani, että kyllä naisetkin osaavat olla aggressiivisia. "Maybe in Finland", minulle vastattiin. Voi luoja, en jaksaisi kuunnella enää yhtään sitä sanailua, millaisia miehet ovat ja millaisia naiset. Viimeksi en enää viitsinyt osallistua keskusteluun mitenkään; poterot on joidenkin ihmisten kohdalla kaivettu jo niin kauan sitten, että on parasta olla välittämättä niistä yhtään mitenkään ja liidellä sen kaiken yli. Mutta hämmentää se silti, miksi kukaan haluaisi voimakkaat sukupuolimallit ja -roolit ja niiden evolutionaarista alkuperää koskevan dogmatismin.) Sen sijaan Flaubertin pitkästystä matkalla ja muuallakin on vaikeampi ymmärtää. Millaista olisi elää siten, ettei tuon tuosta kokisi ihmeellistä liikutuksen kuohahdusta ja hämmästystä ja ihailua mitä oudompien elämänmuotojen ja eliöiden äärellä?

Alain de Botton kertoo omasta Madridin-matkastaan ja kaihertavasta vääryyden tunnusta, joka liittyy siihen, että vain jää hotellihuoneeseensa vieraassa kaupungissa, jota matkaopas hehkuttaa arkkitehtuurin, kulinarismin jne. runsaudensarveksi. Kummallinen tuntu. Itse olen harvemmin jäänyt makaamaan, paitsi silloin kun olen jo edellisinä päivinä väsyttänyt itseni perinpohjin - mikä käy matkaillessa kuin itsestään. Ja silloin, kun vain makaan hotellihuoneessa, no, kai olen ansainnut sen? Minusta se tuntuu aina saavutukselta, ei elämysahmiminen. Tai nyt, kun istun terassilla, sekin tuntuu ansaitulta. Tarkoitan, eihän minulla ole kiire mihinkään. Ei tässä sen enempää kuin kotonakaan. Hotellihenkilökunta sen sijaan on meistä huolissaan. Fauni on nyt kamppaillut ripulinsa kanssa pari päivää, ja sen aikaa, kun olen ollut hieromassa, hän on istuskellut huoneessa tai terassilla, ja näinä kahtena päivänä olen myös ollut niin väsynyt, että olemme vain syöneet lounaan lähistöllä ja sitten palanneet huoneeseen nukkumaan. Toissapäivänä kuume oli Faunilla, eilen olin yskän tuuperruttama. Hotellihenkilökunta käy tuon tuosta kysymässä - tätä on todella tapahtunut useamman kerran - että olemmeko me ollenkaan käyneet rannalla päivän aikana. He näyttävät hyvin neuvottomilta, kun olemme vastanneet, että toki olemme. Kai he ovat tottuneet toisenlaisiin vieraisiin, jotka makaavat rannalla ja bilestävät yöt. Tai vuokraavat auton ja viilettävät kaiken aikaa jossain toisaalla.

Ehkä heille on tuntematon Thoreaun ajatus siitä, että universumi alkaa omalta takapihalta. Tai jopa omasta sängystä. Tai jopa omasta kehosta, sen hengityksen mainingista.

Minua hämmentävät enemmän rantakärviöt. Täällä on todella huumevetoista porukkaa. (Sekä kovia että pehmeämpiä huumeita.) Ranta ja bileet tuntuu olevan aika yleinen yhdistelmä. Laihoja, laitettuja ihmisiä. Vanhoja hippejä. Minusta terassilla olisi muuten mukavampi istua kuin rannalla, mutta kattoterassi terassimme yläpuolen jyskää goatrancea aamukymmenestä puoleenyöhön. Kaipa normaali määrittyy aina ympäristön mukaan... en aio ottaa siitä sen enempää paineita kuin kotosallakaan. Normaalin tavoittelu taitaa olla yhtä morbidia kuin täydellisyyden tavoittelu. Ymmärrän molemmat toivottaviksi monenkin mielestä, mutta en itse yhdy tuohon toiveeseen.

Alain de Botton kirjoittaa kyllä hyvin matkaoppaiden vieraannuttavasta otteesta:

The risk is compounded by geography, in the way that cities contain buildings or monuments that may be only a feet apart in space but are leagues apart in terms of what is required to appreciate them. Having made a journey to a place we may never revisit, we feel obliged to admire a sequence of things which have no connection to one other besides a geographic one and a proper understanding of which would require a range of qualities unlikely to be found in any one person. ... The visitor to Madrid, for example, is expected to be interested both in the Palacio Real, an eighteenth-century royal residence famed for its chambers decorated with lavish rococo chinoiserie by the Neapolitan designer Gasparini, and - a few moments later - in the Centro de Arte Reina Sofia, a whitewashed gallery devoted to twentieth-century art, whose highlight is Picasso's Guernica. Yet the natural progression for someone deepening his or her appreciation of eighteenth-century royal architecture would be to ignore the gallery altogether and head for the palaces of Prague and St Petersburg instead.

Travel twists our curiosity according to superficial geographical logic, as superficial as if a university course were to prescribe books according to their size rather than subject matter. (Emt, 122)

Mainiosti sanottu! Mutta ei vain matkaoppaita voi syytellä. On nimittäin täysin mahdollista lukea niitä valikoiden tai jättää ne tyystin omaan arvoonsa. (Nuorempana suosin jälkimmäistä ja nykyään ensimmäistä tapaa; aika harvat niiden listaamista kohteista silti kiinnostavat minua mutta aina välillä löytyy jotakin, joka vaikuttaa näkemisen arvoiselta ja yleensä onkin sitä.) Jos matkustamista lakkaa ajattelemasta suorittamisena ja nähtävyyspisteiden tunnollisena keräilynä ja johdattuu oman mielenkiintonsa mukaan, on vaikeaa kuvitella, kuinka matkalla voisi pitkästyä. Esimerkiksi, voi aina tarkkailla omaa hengitystään. (Edellyttäen tietysti, että siitä osaa olla kiinnostunut.) Ehkä en vain ole tarpeeksi sivistynyt tunteakseni syyllisyyttä siitä, että aika monet kulttuurin mestariluomukset eivät niin minua hätkähdytä. En ole siitä liiemmin huolissani, koska niin moni muu asia kyllä hätkähdyttää.

Kuten se, että kaikki leipomot ovat täällä german bakeryita. Onneksi sama juttu on yleensä - juttu kuin juttu - tavannut hätkäyttää toisiakin, ja tietohan löytyy, kun sitä lähtee hakemaan. Samassa sivussa yleensä oppii koko tukun uusia asioita, jotka liittyvät väljästi alkuperäiseen kiinnostuksenkohteeseen. Ja se tuntuu hauskalta!

Paitsi hotellihenkilökunnasta, jota tuntuu huolestuttavan hiljaiselomme. (Tai no, en yski kovinkaan hiljaisesti...)

Olen melko harvoin pitkästynyt kotosalla, joten matkalla pitkästyminen kuulostaa minusta vielä omaalatuisemmalta. De Bottonin lukeminen synnyttää kenties huonon ja hätiköidyn hypoteesin, että tuo pitkästyminen voisi olla jossakin yhteydessä odotuksiin ja niissä pettymisiin. En ymmärrä, miksi minun pitäisi pitkästyttää itseni käymällä katsomassa kymmentä kirkkoa peräkkäin, jos minua ei huvita (mutta opaskirja antaa ymmärtää, että kuuluisi huvittaa; herramunjee, ei se mikään raamattu ole, ja raamattukin on täynnä mitä omalaatuisimpia neuvoja, joita ei pilkahtaisi mielenkään noudattaa, eli se kirjaviisaudesta). Eri asia tietysti olisi, jos kirkot pitäisi käydä tutkimassa vaikka jotain esseetä varten - mutta silloin tuskin homma tuntuisikaan pitkästyttävältä, vaikkakin ehkä painostavalta ja suorittavalta toiminnalta. Silloin harvoin kun pitkästyn, tapaan pitkästyä lähinnä itseeni, tai pikemminkin: joihinkin piirteisiini, jotka näyttäytyvät siinä tilanteessa haitallisina. Onneksi minulla ei ole sellaista taipumusta, että nielaisisin lukemani suositukset velvollisuuksina ja sitten ahdistuisin haluttomuudestani hoitaa ne pois alta. (Tarkalleen ottaen saatan aina välillä velvoittua, mutten jaksa kauheasti ahdistua tuosta velvoittuneisuudesta, joka on aika päälleliimattua ja kauhtuu pian pois törmätessään normintavoittelulaiskuuteen ja toisaalta aitoon toisaalle kohdistuvaan uteliaisuuteen.)

No, tällainen jouluaatto siis täällä, terassi ja yläkerrasta kiinteitä rakenteita pitkin kantautuva bassopumpe, lounas läheisessä vegekahvilassa sievä sileäkarvainen koira pöydän alla, nyt terassilla pyhäbasilika-inkivääriteetä muovisessa lastenmukissa, jossa animekissat snoukkaavat. Plus kaksikymmentäkuusi astetta varjossa, yöllä kaksikymmentä. Palmujen sihinää ja rapinaa. Lepoon hitaasti asettuva yskä. Viereiseltä tieltä kantautuva skootterien ja autojen letka, torvien törinä.

Musta perhonen, joka lepattaa ellipsiä banaanipuun luona.

Kesä vain kaksi kertaa vuodessa

Matka hierontakouluun kestää laiskasti länkytellen vajaan vartin. Siinä matkalla on pari ravintolaa, conscious vegetarian food coffee house, lällisiä peltoja puhveleineen ja haikaroineen, paljon tööttääviä autoja ja mopoja. Palmuja. Pari torikojua risteyksissä; niissä myydään perunoita, minibanaaneja, ruokabanaaneja, porkkanoita, meloneita ja papaijoja.

Kurssilla meitä on neljä, koska ainakin kahden lennot ovat jääneet Euroopan kamaralle lumimyrskyjen takia ja toiset kaksi ovat kadonneet kuin maan nielemänä. Neljä on oikein hyvä lukumäärä; saamme teho-opetusta, koska vain kaksi hieroo kerrallaan. Muut kurssilaiset eivät ole hieroneet aiemmin ja ovat muutenkin hyvin toisenlaisin intentioin liikkeellä. Heistä olen esimerkiksi hyvin eksoottinen, koska teen töitä. Olkoonkin, että tuolla lailla epämääräisesti ja pieteetillä, sellainenkin tuntuu heistä eksoottiselta. He ovat työttömiä, tai yksi käsittääkseni jonkinlaisella työkyvyttömyyseläkkeellä, ja viettävät talvet aina jossain halvemman hintatason maassa travellaten. Se kyllä hieman hämmentää - eihän työttömyystukea kai mistään EU-maasta virallisesti saa oman maansa ulkopuolelle? Koska he eivät tee työtä, he venyttävät penniä viimeiseen saakka. Heitä kauhistuttaa se, että asun tässä kävelymatkan päässä koulusta, koska kymmenen kilometriä pohjoiseen olisi paljon halvemmat hinnat. Ja etten asu rantamajassa vaan ihan majatalossa. "Se onkin varmasti kallein majoitus Intiassa", perustelen heille, "mutta kun nyt on niin, että olen täällä kurssilla oppimassa ja melkein kaksi viikkoa tässä paikassa, ajattelin, että sen paikan sietää olla mukava." Höpsis, toteaa heti brittimies. Kaikkialla on täällä torakkoja, maksoi hotelli vaikka maltaita. En viitsi huomauttaa, etten ole nähnyt vielä yhtään torakkaa.

Itse asiassa hotellien siisteys ei ole lainkaan poikennut pohjoismaisesta tasosta.

No, nyt he ovat etsimässä muodottomuuteensa rotia. He kuvaavat Intian-arkeaan seuraavasti: aamulla nousee ylös, menee rannalle, syö jossain rantamajassa, ui, ottaa aurinkoa, käy suihkussa, käy ehkä tanssimassa jossain ja menee taas nukkumaan. Näin voi kadota kuukausia. He kaikki vaikuttavat myös aika huumeorientoituneilta sivulauseista päätellen. Hierontakurssi on heille jotain, mikä ryhdistää yhden yhdentoista päivän jakson.

Siinä on jotakin outoa ja ihailtavaa, tuossa asenteessa, sen vieraudessa. Tarkoitan: kyllä minäkin olen koettanut ottaa rauhallisesti, antibioottikuuri ja kaikkea, mutta jotenkin vain käy niin, että tarvon semmoisia nelisen tunnin päivämarsseja ja sitten kameran muistikortti pursuaa eläimistä napsittuja kuvia ja haluan editoida ne vielä ennen unia. Ja rantamajojen gastronominen anti ei enimmäkseen vakuuta. Jos hyvän ravintolan ja rantamajan ruoan hinta eroaa vaikka 200 rupialla (toisessa 70 rp ja toisessa 270 rp), se on silti vain kolmen ja puolen euron ero. Tuntuisi hupsulta köyhäillä tässä kohdin se kolme ja puoli euroa, kun en tiedä, palaanko tänne vielä joskus. Kyllä sitä kotosalla sitten joutaa köyhäilemään.

Toistaiseksi tunnun olevan parantumaan päin. Vain iltaisin on liian kylmä (jopa alle 20 astetta) ja silloin on virittäydyttävä villapaitaan ja pashminahuiviin, ettei ala yskiä holtittomasti. Oikeastaan yskin enää parissa kohdin: kun on kylmä tai on vaihdettava makuulle (mitä tietysti hierontaharjoituksissa tapahtuu; se on vähän kiusallista) ja kun jossain pölyää kovasti tai on jokin voimakas sauhu, esim. hyönteissauhu tai suitsuke. No, olen kyllä edelleen yskänlääkkeellä, jota kai voisi luonnehtia dissosiatiiviseksi hallusinogeeniksi, joskin miedossa mittakaavassa. (Mutta joka tapauksessa, viihdekäytön takia vastaava aine on vedetty EU:sta pois. Vaikea käsittää, mitä erityisen viihteellistä seisahtuneessa olotilassa on, ellei sitten vain sitä, että ei halua muistaa enää kuka on ja mitä tekee ja niin edelleen - minusta kyllä esimerkiksi filosofisella analyysilla voisi saada tähän kestävämmän lohdun, esimerkiksi miettimällä, mikä se minä nyt oikein onkaan.) En kyllä kaipaisi yhtään dissosiaatiota enemmän ja mielikuvituskin tuppaa laukkaamaan, joten odotan jo innolla sitä hetkeä, ettei spontaania yskänkohtausta tulekaan enkä siten joudu turvautumaan tuohon mansikkaesanssinmakuiseen siirappiöllöriin.

Eilen katselimme auringonlaskua rannalla. Kalastajat työnsivät pitkiä paattejaan vesille, ja verkot nostettiin nerokkaasti rannalle lojumaan toisissa päissä kivet ja toisissa kellut, niin että kun vuorovesi pyyhkäisee rannalle, hiekalle jätetyt verkot nousevat pystysuoriksi kala-ansoiksi. Lapset ja rantakoirat leikkivät. Kuu nousi palmukosta, aurinko suli mereen. Goatranssi tulvi kaoottisesti kaiuttimista. (Kunpa täällä ymmärrettäisiin hieman enemmän hiljaisuutta! Tässä huomaa selvimmin oman suomalaisuutensa.) Löysimme juuri hämyn noustessa sievän ja hauskan pikku luomukahvilan rannalta. Kahvilassa ei ollut tuoleja vaan patjoista ja kirjavista peitteistä oli rakenneltu hauskoja pikku sohvia. Yksi sohvista oli valtavan puun alla. Valtasimme sen ja tilasimme tuorepuristettua inkivääriporkkanamehua ja sitruunaminttumehua. Sitten tuli äkkiä viileä. Ja moskiitot. Koetimme suojautua miten kuten yhden pyyhkeemme alle, ja moskiittokarkoite oli tietysti hotellissa. Ja koska rantakahvilaa piti sama poppoo kuin koulumatkan kivaa kahvilaa, emme tulleet peruneeksi tilausta tai muuta vaan koetimme läiskiä moskiittoja parhaamme mukaan. Viimein juomat tulivat ja imimme ne valtavalla vauhdilla ja maksoimme lennossa ja pakenimme hotellihuoneeseen. Useita puremia tuli, ja sitten kun olimme hetken panikoineet sitä, unohdimme ottaa Malaronet mukaan illalliselle. Huooh. Onneksi muistin ne ennen nukkumaanmenoa.

Kummallista, täällä on kyllä ihan lapsuudenkesäfiilis. Tämä rehevyys ja maan lällimäisyys ja lehmät ja linnut ja perhoset, perhosia on ihan valtavasti, vapaana jolkottelevat ilonaamaiset koirat, lyhyenlännät maalaisukot ja -akat. Kyllä vain, Savo seitsemänkymmentä- ja kahdeksankymmentäluvun vaihteessa. Mummola. Hassu mieli.

Hierontakoulussa ihmetellään, miten lennot Suomesta toimivat. "Eikö teillä olekaan lunta siellä?" On meillä, sanon, mutta meillä sitä on aina talvisin, joten me osaamme toimia sen kanssa. Myöhemmin käy ilmi, että Suomessa on monia erilaisia lumia. Toiset eivät oikein osaa kuvitella puuterilunta. Loskan he kyllä tuntevat. He näyttävät tyrmistyneiltä, kun kerron pyöräileväni välillä talvisinkin nastarenkailla. En tiedä, mitä nastarenkaat olisivat oikeasti englanniksi, mutta kaikenhan saa aina selitettyä mutkan kautta. Hurjaltahan se kyllä kuulostaa, varmaan. Samoin kuin se, että meri jäätyy niin että saariin pääsee kävellen. Kotikontujen eksotiikkaa ei hahmota ennen kuin näkee jonkun ällistyvän tutuista käytännöistä. Harmi etten enää asu Tähtitorninmäellä - voisin tyrmistyttää kertomalla laskevani pulkalla kauppahalliin meren rantaan ja vetäväni ostoksin ylärinteeseen pulkassa... pääkaupunkimme keskustassa...

Monsuuni on kestänyt tänä vuonna yli kuukauden pidempään kuin säännönmukaisina vuosina. Sen seurauksena sipulikilon hinta on noussut alle viidestä rupiasta päälle seitsemäänkymmeneen sipulisadon homehduttua lilliintyneeseen maahan. Edullinen sipuli on ollut monen köyhän perusruokaa. Nyt he ovat kuulemma siirtymässä valkosipuliin. Täällä alkaa käytännössä siis näkyä se, millaisiin katastrofeihin ilmastonmuutos voi johtaa. Kiinnostavaa onkin, miten ne intialaiset, joiden kanssa olen päässyt juttusille, ovat nostaneet esiin ilmastonmuutosta ja kaiken kaupallistumista. (Okei, ei tämän majatalon pitäjä, joka vain hehkuttaa rommipunssia ja "this is so Goa, maaan!") No, tietysti heillä onkin meitä rikkaiden maiden asukkeja enemmän aihetta olla huolissaan myös lyhyellä tähtäimellä.

Hurjalta tuntuu hierontaopettajan arvio siitä, mikä intialaisia pyörittää ja motivoi. Kun kukin meistä sanoo, mistä oma kansallisuus on tunnettu (hauska harjoite muuten: kaikkea sitä ihmiset oman kansallisuutensa julkisuuskuvasta kuvittelevatkin...) toisten silmissä, hän sanoo Intian kansojen ominaispiirteeksi rahanhimon. Vallalla ei ole väliä, tyylillä ei ole väliä, viisaudella ei ole väliä, omalla mielenrauhalla tai vapaa-ajalla ei ole niin väliä. Raha ratkaisee. Ei se, mitä sillä saa, vaan raha itsessään. Hän on matkustanut paljon Euroopassakin opettamassa ja hänen vaimonsa on ranskalainen, joten hän pystyy tarkkailemaan kotimaataan myös ulkopuolisemmin silmin. "Se se ero on: jenkit tai eurooppalaiset tai kiinalaiset voivat haalia kyllä rahaa saadakseen valtaa, mutta Intiassa se menee toisinpäin. Vallastakin hyötyä vain sikäli kun sillä saa rahaa." Sitä on vaikea ymmärtää - ellei sitten ajattele rahaa jonkinlaisena vakuutuksena, varmuuskassana. Sillä mikäli Girishin kertoma pätee, ei täällä oikeasti kukaan välitä, jos tulee köyhäksi ja kipeäksi. Vain raha on varma pelastus. Ja niinpä sitten intialaiset menestyvät kaikkialla, minne menevät: He paiskivat töitä yötä myöten, jotta raha virtaisi. Ja kun rahaa tulee, se sijoitetaan heti bisnesten laajentamiseen. "Jotta rahaa tulisi vielä enemmän", sanoo hierontaopettaja ja hymyilee vinosti.

Vaikeahan tuommoisesta mielenmaisemasta on otetta saada.

Huomenna on talvipäivänseisaus. Mutta vaikea sitä on tunnistaa, kun on kesä ja viidakkojyske sykkii kojuista ja aurinko killuu taivaanlaella pitkän päivän.

Syntymäpäivä

Taksimies löytää sairaalan osoitteen, mutta sairaala onkin muuttanut. Ei se mitään; kysytään joltakulta. Lähdemme kaartelemaan takapihoja pitkin ja lopulta auto pysähtyy epämääräisen kolmikerroksisen talon luo. Kyltit mainostavat gynekologia ja kätilöitä. Mutta nimi on sentään oikein: vakuutusyhtiön sopimussairaala.

Aamulla en ole ollut päästä sängystä ylös, koska huimaus on niin valtavaa. Vaikka tiedän, että kyse on todennäköisesti hyvälaatuisesta asentohuimauksesta, ei siihen nyt voi oikein turvautua, koska alavatsa kramppaa ja yskin keuhkoja pihalle enkä pysty lainkaan hengittämään nenän kautta. Imusolmukkeet kaulalla mollottavat valtavina. Laskeskelen mielessäni: yskää on ollut pari viikkoa, se tuntui katoavan jo, mutta on nyt tullut täydellä höökyllä takaisin. Ja nenä on tukommassa kuin Suomessa. Jälkitauti kenties? Vai malarialääkkeen kiroja? Kuumetta ei ole, mutta silti palelen kolmenkymmenenviiden asteen lämmössä ja olen niin voimaton, että kädet tärisevät ja sydän hakkaa korvissa saakka. Kun en jaksa kuin itkeä ja täristä sängyltä vessaan ja takaisin, Fauni ehdottaa, että ehkä sittenkin kannattaisi mennä lääkäriin, vaikka selvästi olenkin hieman vastahankainen. (Ajattelen taas olevani vähän luulosairas.)

Horjun taksista ulos ja viritän rinkan selkään. Hoipun sisäänkäynnille ja ilmeisesti valkoisuudestani ja tasapainovaikeuksistani johtuen minut ohjataan ensiapuun. Pääsen saman tien lääkärin puheille. "What has happened, madam?" Tyrmäävä kysymys. Tuota, kaon menemään, yskä, vatsakramppeja, ei kuumetta mutta horkka eilisillasta lähtien, uupumus. Kyllä, syön malarianestolääkitystä.

Minut ohjataan sairaalasänkyyn, jonka lakanoita ei tietenkään vaihdeta edellisen siitä noustessa. Pidä vain sandaalit jalassa, hoitaja kehottaa, mutta en sentään ole niin sairas, että rupeaisin sandaaleilla likaamaan lakanat, joille seuraava avun tarvitsija kohta nousee. Viereisellä sängyllä makaa aivan hiljaa ja ilmeisen tajuttomana keski-ikäinen mies, jota itkuisen näköinen sariasuinen vaimo pitää kädestä.

Tosiaan, kaikki ei ole ihan normaalisti. Verenpaine on hyvin korkealla ja sydän hakkaa hulluna, sen huomaavat hoitajatkin. He kuuntelevat keuhkoja ja sydäntä ja koettelevat otsa- ja poskionteloita. Tiedot merkataan lomakkeelle. Verenpaineen yläpaine on melkein puolet normaalia korkeammalla, vaikka olen vain maannut ja istunut koko aamun. Tai no, olen yskinyt kaiken aikaa. Se on aika kuluttavaa.

Saan kasan reseptejä. Kahta antibioottia poskiontelon- ja keuhkoputkentulehdukseen, yskänsiirappia ja jotain myrkkyä vatsakramppeihin, jotka lääkärin mielestä liittyvät täysin malarialääkkeeseen. (Silti vatsalääke tulee vain kolmeksi päiväksi ja malarialääkettä on syötävä vielä kolme viikkoa. No, ehkä sitä haetaan lisää, jos kramppaaminen ei lopu. Jossain vaiheessa ruoan on nimittäin alettava pysyä sisälläni, jos mielin tulla kuntoon. Nyt on käynyt joka päivä niin, että kuutisen tuntia malarialääkkeen jälkeen suolisto alkaa krampata ja työntää kaiken ulos. Sitten se rauhoittuu ja on ihan kiltisti taas seuraavaan malarialääkkeeseen saakka, josta se ensiksi purisee ja sitten tyhjentää.

En aio miettiä sitä, imeytyykö siitä pirskatin lääkkeestä mitään. Näillä on nyt mentävä, koska Lariamia en uskalla syödä. Keskustelin siitä Suomessa lääkärin kanssa, ja hän oli sitä mieltä, että pienikin unettomuustaipumus voi Lariamin kanssa osoittautua kohtalokkaaksi. En halua täällä paniikkihäiriötä. Olen ihan tarpeeksi itkuinen jo flunssasta, päätä sen kummemmin sekoittamatta lisää...

Tuntuu ja näyttää hullunkuriselta, kun kaikki muut painavat t-paidoissa ja topeissa kuumissaan ja minä hyttyytän villapaidassa ja pashminahuivi tiiviisti kurkun ja rintakehän ympäri kääroittynä. Hyvää syntymäpäivää, sanoo Fauni. Joo, ajattelen, tämä on normisyntymäpäivä par excellence. Olikohan viimeksi ei-kipeä-syntymäpäivä vuonna 2005?

Otamme riksan kaupunkiin ja taksin kaupungista Morjimiin, jossa asumme seuraavat pari viikkoa. Taksi pompahtelee hiekkateitä ja asfalttiteitä läpi maalaismaiseman. Puhvelit laiduntavat pelloilla, haikarat kalastavat, palmut heiluvat peltojen välisten ojien ja teiden varsilla. Jos matkalla Panjimiin tunsikin olevansa matkalla maaseutukaupunkiin, nyt ollaan selvästi matkalla maalle. Niin maalle kuin olla saattaa. Olkoonkin, että tämä on Goa, eli ranta on lähellä, ja valkoisia naamoja näkyy hämmentävän paljon.

Majatalo vaikuttaa huippukivalta. Ravintolassakin on valokuvanäyttely ranskalaisen fetisseihin erikoistuneen valokuvaajan tuotannosta. Ei ihan sitä, mitä kuvittelisi löytävänsä Intiasta. Tai turistirannan luota. Hyvä näin!

Tuntuu hassulta tulla kylään, josta on lukenut kaiken käsiinsä saaman, mikä ei ole kovinkaan paljon. Tiedän, että täällä vanha muta-arkkitehtuuri on edelleen voimissaan. (No emme ole kyllä vielä nähneet.) Ja että tämä on viinanpolttokylä, joka vaihtaa viinaa muihin hyödykkeisiin. Ja että täällä on Venäjän mafia. Ja ihan totta: sähköpylväisiin on niitattu RUSSIAN INFO HOTLINE -lappusia, joissa oot ovat sydämenmuotoisia. Paikalliset hindut kuuluvat kyllästyneen venäläisten prostituutiokartelliin, ja vuoden alussa paikallinen taksikuski sai surmansa sanaharkassa. Osa ravintoloista (venäläisten pitämät) ei huoli intialaisia asiakkaikseen lainkaan ja tähtää selkeästi venäläiseen asiakaskuntaan. Ei siis aivan sellainen paikka, johon ihan ensiksi tulisi mentyä. Mutta täällä on hyvä hierontakoulu. Niinpä me olemme täällä, keskellä puhveleja ja puita ja haikaroita ja kuningaskalastajia ja ties mitä. Näin jo rannalle kävellessä sellaisenkin linnun, joka on pikimusta siipien punaisia kärkiä lukuunottamatta!

Sitä ei osaa kuvitella millään, miltä tällainen paikka voi näyttää. Perhosia on valtavasti. Pitää kulkea peltojen poikki, jotta pääsee rannalle. Siellä äkisti onkin parkissa autoja ja mopoja ja dyyneille on kyhätty kookospalmunlehtimajoja. (Palmunlehtien alta pilkottaa muovipressu.) Ennen valtamerta on vielä käveltävä jonkun rantakeittiön läpi ja rantapetejä vuokraavien miesten ohi ja siinä huokuu valtameri. Iloiset, hyvinsyöneet ja pannalliset koirat juoksentelevat ympäriinsä ja torkkuvat aurinkotuolien alla. Hupsut pilkukkaat pikku ravut juoksevat sivuttain ja niiden silmät törröttävät tosiaan pystyssä pyöryläisestä keskivartalosta sarvien päässä. Kun rapua lähestyy, se pinkaisee vauhtiin ja etsiytyy yhteen rannan koloista. Olisi hauskaa nähdä, miten rapu kaivaa kolon! Jotkut kolot ovat paljaaltaan hiekassa, mutta toiset on tehty huolella eksyttämään hyökkääjä. Sileässä sannassa on irrallisten hiekkamurusten pyörylä, jonka keskelle johtaa polku. Polun päässä on reikä. En tiedä, ovatko nämäkin rapujen reikiä, sillä sen kerran kun niitä näin käytettävän, näin vain silmäkulmasta, miten joku pieni otti muutaman askeleen spurtin rinkulan ulkokehältä keskustaan ja kiskaisi yhden hiekkamurusista aukon päälle oveksi.

Ehkä nämä arvoitukset vielä selviävät!

Ja ehkä ehdin parantua ennen hierontakurssin alkua - ylihuomenna! Joka tapauksessa syntymäpäivä on sujunut taas sairastamisen merkeissä. Mutta on huomattavasti mukavampaa sairastaa kolmessakymmenessäviidessä asteessa valtameren rannalla rapuja ihmetellen kuin vällyjen välissä värjötellen. Palelee ja niiskututtaa, mutta niinhän ylähengitysteiden tulehduksissa aina ja kaikkialla.

Sekin tuntuu hyvältä, että jäämme tänne sen verran pidemmäksi aikaa, että ehdimme vähän asettua. Ettei ole koko ajan semmoinen olo, että missäs se hotelli nyt sijaitsikaan ja miten tästä pääsee sinne.

Täällä ei ainakaan ole kiire mihinkään. Lääke alkaa hitaasti vaikuttaa, taittaa pahimmat vilunväreet. Saa vain nähdä, mitä yöunista tulee, kun juuri ennen nukkumaanmenoa pitäisi ottaa sellainen tabletti, jota kuvataan sanoin proper and prompt medicine to all upper respiratory diseases. Se on poskiontelontulehduslääke, jossa on myös parasetamolia ja kofeiinia sekä sitten paria aineosaa, josta ei tule hullua hurskaammaksi. (Onneksi on wikipedia.) Täällä selvästi suositaan aivan erityyppistä lääkitystä: kolmen päivän iskukuuri.

Panaji

Goa tuntuu aivan erilaiselta kuin Mumbai. Ilman tuntu keuhkoissa ja iholla on paljon raskaampi ja puhtaampi, kostea ja kasvillisuudellinen. Taksi polveilee lentokentältä osavaltion pääkaupunkiin Panajiin maisemissa, jotka tuovat lähinnä lapsuuden kesät Varkaudessa. Samanlaista kosteanrehevää rantalehtoa sielläkin oli, samanlainen vanhoilla autoilla ikkunat auki hurjastelun ilmapiiri. Siellä on täytynyt olla vähemmän ihmisiä, mutta - yhtä kaikki, mielleyhtymä palaa kiinni. Toisilla naisilla on sari, toisilla narutoppi ja sortsit. En osaa arvioida, heijastaako asujen erilaisuus uskontoa - täällä on lähinnä hinduja ja kristittyjä.

Hotellihuone on suuri, hämyisä ja vetoisa. Sen pinta-ala on ainakin viisi, kuusi kertaa suurempi kuin Mumbain huoneen. Mutta sängyissä ei ole peittoa, on pelkät lakanat. Ilmeisesti ei ole ajateltu kenenkään palelevan. Saan melko pian sitkeän vilustusyskän, joka hellittää vain päivän kuumimpina tunteina. Ja niin kuin olen uskaltanut toivoa olevani edes tänä syntymäpäivänä muuta kuin flunssassa - turha toivo, näemmä. (En ymmärrä, miten joku voi haluta ilmastoituun huoneeseen. Minulle viuhuva kattotuuletinkin on liikaa. Fauni lojuu alasti sängyllä ja hikoilee ja minulla on päällä villapaita ja palelen.)

Panajissa on hyvä kävellä. Liikenne on joissain kohdin hieman pelottava, muttei mitään Mumbaihin verrattuna. Löydämme torin ja sieltä kyselemällä ruohonvihreää akryylilankaa; nyt voin kutoa itselleni pipon! Näemmä tarvitsen sen täälläkin paikallisessa talvessa. Palelen yhtä paljon kuin alkuasukkaat.

Tutustumme yhteen paikalliseen setään. Girish juoksee peräämme kysyen, mitä kieltä oikein puhumme. Hän keräilee postimerkkejä ja kolikoita; voisimmeko kenties harkita lähettävämme niitä hänelle sitten kun olemme palanneet kotiin? Suostumme ilomielin. Vastineeksi hän haluaa toimia hieman oppaanamme, suositella hyviä temppelikohteita. Sovimme tapaamisen illallisen jälkeen puistoon. (Puistossa raikaavat todella kovaa amerikkalaiset joululaulut.) Girish juoksee paikalle viime minuutilla, ja sitten istumme alan ja puhumme paljon. Selviää, että hänellä ei oikein enää ole muuta perhettä Goalla kuin isä vanhainkodissa. Siitä pitää maksaa, koska julkinen terveydenhuoltosysteemi ei oikeasti pidä kenestäkään huolta. Kuulemma homma on mennyt huonommaksi vuosi vuodelta. Rahalla saa kyllä kaikkea, mutta köyhän on paha löytää edes peruspalveluita. Girish tietää ihmeen paljon eurooppalaisista terveydenhuollon järjestelmistä, ja pian selviää hänen aina tienneen, että hän tulee matkustamaan Eurooppaan. "Mutta niin, nyt olen neljänkymmenenseitsemän ja edelleen köyhä enkä tiedä, tuleeko se tapahtumaan... mutta siltä minusta on aina tuntunut aivan pienestä pitäen." Ja tuon varmuuden saattamana hän on imenyt sisäänsä kaiken käsiinsä saaman informaation eurooppalaisuudesta ja Euroopan maista. Ei ole kovin paljon, mitä voisimme kertoa hänelle lisää.

Paitsi tietysti omista elämistämme kotosalla. Paljonko tienaamme, miten asumme ja niin edelleen. Mutta puhumme me tärkeämmistäkin asioista: masennuksesta, rakastamisen vaikeudesta.

"En tiedä, mitä jumalilla on suunnitelmissaan minua varten", sanoo neutraaliin sävyyn Girish, jolta naimaikä hurahti ohi masennuksen takia ja joka ei enää oikein tiedä, uskoako omaan varmuuteensa Eurooppaan pääsemisestä. (Hän tiesi about kaikki lentoreitit hintoineen Eurooppaan.)

Se tuntuu hurjalta toteamukselta. Ajatus, että kaikki olisi jumalien käsissä tai mielissä. Vaikka toisaalta, eipä kai se niin kovasti eroa omasta tunnustani, että oikeastaan isot päätökset tulevat aina vähän puun takaa, tahto vain manifestoituu ja sen mukaan tanssii useimmiten (ja silloin kun ei tanssi, potee siitä tyytymättömyyttä turhan pitkään ja usein suhtautuu sen ajan vähän nihkeästi niihin jotka uskaltavat seurata tahtoaan), että sattuma vaikuttaa enemmän kuin valinnat.

Lupaamme lähettää postimerkkejä ja kolikoita, mutta kas, seuraavana aamuna Girish odottaakin hotellimme ovella. Ovimies koettaa hätistää häntä kauemmas ja huutelee, ettei hotellin vieraita saa häiritä, mutta huiskuttelemme ovimiehelle rauhoittavasti ja jätämme hänet puhisemaan taaksemme. Vaihdamme vielä puhelinnumerotkin; Girish haluaa vielä keskustella kanssamme. Tässä vaiheessa olisi kai mahdollista ottaa kaksi erilaista asennetta: kauhistus siitä, että olemme saaneet paikallisen stalkerin, jolla on historiansa mielenhäiriöistä ja joka selvästi haluaa meistä jotakin - osaan kuvitella monen tuttavanikin valitsevan tämän tien ja elämässäni on ollut jaksoja jolloin olisin varmasti itsekin valinnut sen -, tai sitten neutraali, avoin ja odottava asenne, kysymys siitä, mihin ystävystyminen etenee, mitä on luvassa. Kaikessa on tietysti riskinsä, mutta minun on vaikeaa käsittää, millä tavalla ystävystyminen voisi olla vaarallista. Girish ehdottaa, että voisi tulla viettämään kanssamme joulua Morjimiin. Toivotamme hänet tervetulleeksi. Tällaista Intia tarjoaa: ottakaamme se vastaan avoimesti ja uteliaasti.

On hieman hankalampaa suhtautua samalla avoimuudella siihen, ettei ruoka täällä ole kovinkaan mausteista tai maukasta. Jotenkin oletusarvona on ollut, että intialainen ruoka on hyvää ja hieman tulista. No, ei se mikään itsestäänselvyys täällä ole. Ihan hyviä ruokia on saatu, mutta myös paljon epämääräistä mättömuhjua. Osa kokeilluista hedelmistä ei myöskään ole osoittautunut maukkaiksi. Jotenkin trooppisia hedelmiä tulee helposti ajatelleeksi semmoisena valtavana luokkana, jossa kaikki on mukavan makeankirpakkaa. Sinne saakka että ostaa pussillisen chikoita ja pussillisen amloja. Ensimmäinen on vain makea ja toinen vain kirpakka. Kunpa vielä olisi jokin keino sekoittaa ne... mulperinmarjat sen sijaan paljastuivat oikein maukkaiksi.

Kaikkien paikalliset, jotka ovat kysyneet, mikä Intiaan vetää, ovat nauraneet tai kummeksuneet hieman paheksuvan oloisina vastaustamme, jossa ruoalla on keskeinen sija. Se, että matkustamme kasviskeittiöstään kuuluun Udupiin enemmän keittiön kuin temppelin takia, näyttää olevan poliittisesti epäkorrekti vastaus. Siitä viis - totuus se kuitenkin on. Saapa nähdä, osoittuuko udupikeittiö maineensa veroiseksi! Toistaiseksi emme ole vielä syöneet udupipaikoissa, vaan olemme koettaneet säästellä niitä. (Mihin?)

Hieman yllättävältä ja hassulta tuntuu sekin, että monesti mennessä katsomaan jotain paikallista nähtävyyttä, päätyykin itse nähtävyydeksi. Tänään vanhassa Goassa meitä taas kuvattiin ikään kuin salaa ja jotkut uskalikot kysyivät sitäkin, saisiko ottaa semmoisen kuvan, missä poseerataan meidän kanssa.

Tänään viimeinen ilta Panajissa. Huomenna matkaamme Morjimiin, missä vietämmekin aikaa aina uuteen vuoteen saakka. Hierontakurssi rohmaisee aimo annoksen joka päivästäni, joten saa nähdä, kuinka jaksan kuulumistella Veloenaa. Jos nyt yskä ei sitä ennen rohmaise minua täysin. Pientä vatsataudin alkuakin on jo koettu, tai sitten se on vain tuo malarialääke. Kahdeksan prosenttia käyttäjistä saa ripulin, selvitin. Kolme viikkoa ripulia kuulostaa kyllä aika paksulta ohjelmalta, mutta saa nyt nähdä, ehkä vatsa tottuukin lääkkeeseen. (Se siis ronklaa aina 4-5 tuntia lääkkeen nielemisen jälkeen ja tyhjentyy täysin ja sen jälkeen rauhoittuu.)

Kummallista olla täällä, kummallista ja ihanaa, mutta en ymmärrä, miten ihmeessä voin vilustua täälläkin jouluksi ja synttäriksi... :(

Hygienia

En oikein osaa pelätä vatsatautia ehkä tarpeeksi. Tilaan epämääräistä kylmää hedelmämehua taas. Eikä minua huolestuta kupittaminenkaan, koska oikeastaan se sujuu paljon hygieenisemmin kuin Suomessa: keitän kupin kahdesti vuorokaudessa, kun Suomessa teen niin vain kuukautisten jälkeen, ja desinfioin täällä kädet ennen sen käsittelyä, kun Suomessa pestä hutkin kädet miten sattuu ja joskus esim. koulun vessassa, joissa ei ollut bideesuihkua, en vain päässyt pesemään käsiä etukäteen mitenkään, joten vain kiskoin kupin ulos, hulautin veret pönttöön, työnsin kupin takaisin ja lohduttauduin sillä, että kaivanhan nenääkin käsiä ensin desinfioimatta, ja että kestäähän sekin limakalvo moiset vierasaineiden ja bakteerien hyökkäykset nurisematta.

Ajamme taksilla katsomaan dhobi ghatia, valtavaa ulkoilmapesulaa. Se on kahdensadan ihmisen kylä, jossa miehet kaikki tekevät pesijän töitä. Mumbain vaatteet puhdistuvat täällä. Ne hulahtavat saippuasammioon, harjattavaksi, huuhteluun, kuivausnaruille. Tänään osa omista vaatteistanikin on matkannut samaiseen kylään pestäväksi. On vaikeaa ymmärtää, miten systeemi toimii. Hotellissa kysytään, monta kappaletta pyykkiä on. Lasken: kahdeksan. Huone kaksisataakaksikymmentäviisi, kahdeksan kappaletta, toistaa poika ja häviää muovikassin kanssa. Kello on kymmenen aamulla. Illaksi vaatteiden pitäisi palata kuivana takaisin. Saapa nähdä, minkälaiset kahdeksan kappaletta saamme. Ainakin sen perusteella, mitä tuijotin Mahalaxmin aseman viereiseltä sillalta, on vaikeaa ymmärtää, miten vaatteet keotetaan tilausten mukaan sitten kun ne ovat kuivuneet... mutta erehdyksiä sattuu kuulemma vain harvoin.

Mahalaxmin viereisellä sillalla tapahtuu muutakin hauskaa ja jännittävää. Pieni tyttö kerjää. Se on surullista, koska hän on selvästi kouluikäinen. Vanhemmat eivät taida osata kuvitella, että tytölle olisi lukutaidosta hyötyä. Eikä hän tietysti ole ainoa kerjäläislapsi, ei suinkaan, mutta hänen kanssaan sattuu jotain hauskaa. Hän nimittäin huomaa kameran sylissäni ja haluaa kuvaan; sen hän kommunikoi osoitellen kameraa ja kasvojaan. Otan kuvan ujosti kuikuilevasta tytöstä, vaihdan näytön näyttämään kuvaa ja näytän kuvan tytölle. Hän sekoaa ilosta aivan totaalisesti ja kieppuu valtavan liikennevirran keskellä hyppelehtien ylös ja alas, hihkuen naurusta. Lapsihan hän vain on... tuntuu hyvältä, että pientä kerjäävää tyttöä voi auttaa edes jotenkin. Rahan antaminen tuskin on järkevä ratkaisu, koska jos tyttö tienaa hyvin kadulla, vanhemmilla on entistä vankemmin intressi pitää hänet siellä kerjäämässä. En tiedä, onko Mumbain kouluissa ilmainen ruokailu; monissa maakunnissa köyhien perheiden tytötkin on saatu houkuteltua kouluun sen avulla.

Kummallisia kohtaamisia muutenkin. Taksit kulkevat maakaasulla, ja maakaasupumpulla huoltarimiehet haluavat poseerata kameralleni. No, kaikin mokomin... jotenkin kuvaan pääseminen tuntuu riemastuttavan monia. Helpompi näin päin kuin että he kauhistuisivat kamerasta!

Huomenna lennämme Goalle; makuujunat olivat täynnä, joten ei auta kuin lentää. Seuraavat kuulumiset sieltä siis!

Saapuminen Intiaan

Mumbai töröää, kilisee ja tarjoaa kymmenen kohteen kolmen tunnin taksiajeluja.

Saavumme keskelle yötä. Odotamme laukkuja suunnilleen tunnin. Sitten jonotamme prepaid-taksia toisen. Ja niin sitten viimein kiidämme kohti eteläkaupunkia. Taksissa on seeprakuvioiset penkit ja sen nimi on cool cab. Aluksi Mumbai voisi olla Ateena tai vaikka Lemesoskin. Mutta sitten alkaa hahmottua toisenlaisia piirteitä: hökkeleitä, kaduilla nukkuvien paljous. Ei, ei tämä voisi sijaita missään lähempänä.

Kummallisimmalta tuntuu, ettei täällä oikein haise miltään. Niin monet Intiassa käyneet toistavat hajusta. Mutta ei tämä ihmeemmin miltään haise. Pakokaasuilta kyllä silloin kun istuu taksissa keskellä liikennettä ja joudutaan seisomaan valoissa ja viereinen ja edellinen taksi kaasuttelevat aikansa kuluksi vaihde tyhjällä ja moottoripyöräukotkin vääntelevät kädensijojaan. Taksin ikkunat ovat melkein aina ikuisesti auki.

Alle vuorokausi ja olemme olleet jo vaikka minkämoisen taksin kyydissä. Emme mainostetuilla ajeluilla, mutta muuten. Liikenteestä en suostu sanomaan muuta kuin että se on livetörmäilyautoilua. Tosin törmäilyautoissakin on paremmat turvalaitteet. Mutta samalla tavalla monta kaistaa rinnakkain kaartaa risteyksen yli torvia töröttäen ja jokseenkin ajolinjauksista välittämättä. Ja moottoriajoneuvojen välissä puikkelehtii muutama satunnainen työmatkapyöräilijä flipflopit polkimia painellen, kangaslasti tarakalla tai pään päällä. Busseista ei oikein saa selkoa. Ei kyllä aina takseistakaan.

Löydämme ekokauppaan, ostan kaksi luomu- ja reilun kaupan tunikaa ja yhdet churidarit. Ostamme myös mandariineilta näyttäviä intialaisia appelsiineja, sapotilloja ja amloja. (Nämä ovat siis kaikki hedelmiä.) Maistamme bhel puria ja methi tikkiä ja tofu masalaa. Parasta on silti hauska mintunmakuinen riisipannukakku, joka tehdään kahden banaaninlehden väliin, vähän kuin meikäläinen lepuska. Olen luvannut itselleni olla riskeeraamatta mitään ruoan suhteen hierontakurssin alkuun saakka, mutta mitä vielä. Äkkiä kuulen itseni tilaavan vastapuristetun, chilillä ja suolalla maustetun guavamehun. Onhan kurssin alkuun sentään vielä viikko... viikko aikaa toipua, jos maha tekee tenän.

Tuntuu kummalliselta ja pyörryttävältä olla täällä. Luen koneessa Alain de Bottonin kirjaa The Art of Travel. Hän kirjoittaa matkustamisen pettymyksistä ja toteaa niiden kai johtuvan enimmäkseen siitä, miten kapeita ja yksipuolisia kuvitelmamme ovat. No, en ole erityisemmin uskaltanut kuvitella Intiaa mitenkään, joten se ennakko-oletuksista. Ainoa, mitä olen pelännyt, ovat ne hajut. Joita ei ole toistaiseksi kohdattu.

Ehkä olen matkustanut jo niin monesti, että tiedän varsin hyvin, miten usein loistaviksi kehutut arkkitehtuurimonoliitit näyttävät tylsiltä talolaatikoilta ja miten pitkästyttäväksi rantaelämä saattaa äityä. Mitä siis täällä teen? Mikä tämän tarkoitus on? Mistä sain päähäni haluavani lähteä tänne?

Mutta se ei vaikuta oikealta muotoilulta. En tiedä, olenko erityisemmin halunnut lähteä Intiaan. Pikemminkin olen jostain saanut varmuuden siitä, että päädyn tänne ennemmin tai myöhemmin. Se sama varmuus saa aikaan kummalla tavalla sen, että siinä missä normaalisti rauhallinen Fauni säikähtelee tuon tuosta kadottaneensa milloin minkäkin, katselen liikennettä tyynen rauhallisesti ja luovin töröävien autojen, pärähtävien moottoripyörien ja kilisevien polkupyörien välistä toiselle puolen vilkasliikeistä tietä lehmänrauhallisena. Poissa on matkaamiseen normaalisti liittyvä kuumeisuus. Tiesin pääseväni tänne, ja nyt olen täällä.

Niin paljon tuttua. Banyanviikunat, läpöjaloin pyöräily. Ruoassa on kerrankin sopivasti mausteita ja jos joku ruoka sattuu olemaan mitättömän makuinen, tulista pikkelsiä piisaa. En jaksa edes hermostua joka puolelta töytäilevistä kauppamiehistä, jotka koettavat kiskoa milloin minnekin kojuun tai taksiretkelle. Jotenkinhan heidän on elantonsa ansaittava, ja turisteja on uskomattoman vähän. Tai siis, varmasti meitä on jonkun verran, tuleehan meitä kentälle koneellisia päivässä. Mutta kun kaupungissa on miljoonia asukkaita, sinne hukkuu turisti poikineen.

Joskus hukkumisessa on surkuhupaisia piirteitä. Teehuoneessa eksyn ensin naistenvessan sisään, sitten vessojen yhteiseen eteiseen, ja kun lopulta pöllähdän siistiin kahvilatilaan, mielessäni kummittelee edelleen kuva työntekijöiden suihkun karuudesta. Ja toisaalla, laitakaupungilla, katson sisään muurinaukosta: kas, kojuja ja käytettyjä vaatteita, haa, tiesinhän minä, että niitä on jossain kaupan! Mennäänkö torille, kysyn Faunilta. Hän suostuu. Mutta se onkin hökkelikortteli, ja ne käytetyt vaatteet ihmisten pyykkinaruilla... käännymme nopeasti takaisin häiritsemästä kotirauhaa. "Siinähän luki että private property ja sakonuhka", huomauttaa Fauni. Mutta kun minä ajattelin olevani asiakas, ja että sehän oli tarkoitettu ulkopuolisille, siis jollekin ihan muulle...

Kello on puoli seitsemän illalla, ulkona alkaa jo hämärtää. Tämä kaikki hyörinä tekee jotenkin kovin mietteliääksi ja hiljaiseksi ja rauhalliseksi. Vielä toinen päivä Mumbaita, sitten lennämme etelämmäs.

Hammasta purren vaikka läpi hybrisvuoristoratojen & kolme hiuspesua päivässä

Toisiksiviimeinen päivä. Vapaapäivä, ikään kuin asioiden järjestämiseksi. Kuljen ostoskeskuksen läpi ja tunnen itseni hemmotelluksi. Kampaamossa, jossa olen hieronut syksyn mittaan, on ajateltu minun tarvitsevan pientä joululahjaa ja omaa hemmottelua. En tiennyt siitä etukäteen. Tulin sinne toimittamaan aivan muuta, ja äkkiä minulle lyötiin käteen kaunis joulukortti, joka oli samalla lahjakortti. Päähieronta ja hoitonaamio. "Haluaisitko tulla heti?" Mietin puoli sekuntia, mietin sitä miten seison aamulla suihkussa, on pimeää ja kylmää mutta suihku höyryää ja selvittää hengitysteitä ja ajattelen Mumbaita ja sitten kuivaan hiukset pipon alle ja hyvästelen aviomiehen liikennevaloissa ja juoksen kaarevaa kujaa - nii-in, täälläkin on kaareva kuja, kun vähän ehti etsiä, kuljen mieluummin näitä kehiä kuin suoria - pitkin kampaamoon, se on mennyt, hiukset ovat ihan puhtaat, illalla olen värjäämässä ne, mutta mikä ettei, kuulostaahan se houkuttelevalta, totta kai nyt heti käy.

Hiuksista tulee uudet. En kyllä usko, että se liittyy naamioon, ennemminkin siihen, että ne föönataan suortuva suortuvalta kiiltäviksi ja vähän kaartuviksikin, ilmavasti päänahasta irrallaan leijuviksi. Katselen kuvaani hetken hämmästyneenä ja vedän sitten pipon pääihanuuden päälle ja tarvon kylmävihman läpi ja käyn useammassakin paikassa vain toteamassa, että torjunta-aine, jolla vaatteet olisi hyvä käsitellä malaria-alueella, on loppu. Oikaisen kauppakeskuksen kautta kotiin. Tai ei se oikaisua ole, mutta lämpäisyä.

Kesken tuota epätodellista leijumista kipu vihlaisee. Pysähdyn, emmin. Kävelen pari askelta varovasti, kipu vihlaisee uudestaan ja sitten se kouraisee minut sisäänsä. Koetan pitää vatsaa ryhdikkäänä ja vapauttaa pakaran ja nelikulmaisen lannelihaksen kaikesta työstään, mutta kipu on ja pysyy. Iloinen kävelyrytmi ja hymyileminen katkeaa. - Myöhemmin sanon Faunille, etten oikeastaan tiedä, voiko kivusta puhua tuntoaistimuksena, koska tunteminen tarkoittaa yleensä jotakin paljon hienoviritteisempää, tunnustelevampaa. En tiedä, sanoisinko sitäkään kuulemiseksi, mikä saa nostamaan kädet korville ja kirkumaan tärykalvojen kivun lävistäessä.

Lyhyt matka, joka kotiin piti olla, tuntuu ikuisuuden pitkältä. Niljainen lumi vaanii kaikkialla. Autot töytäilevät liikenneympyrään. Jaksanko käydä kaupassa? Luultavasti tämä on vain noidannuoli, muistutan itseäni. Noidannuolen käypä hoito: Särkylääke, ehkä lihasrelaksantti, normaalielämän jatkaminen niin pitkälti kuin mahdollista. Ei makuutusta. Ostan kirsikkatomaatteja. Muutaman suippopaprikan. Myöhemmin illalla unohdan laittaa suippopaprikan wokkiin. Tai oikeastaan ohjeistaa Faunia laittamaan sen, koska siinä vaiheessa makaan vatsallani keittiön lattialla.

Kotona lysähdän suuren maton päälle heti haettuani kipulääkkeen. Koetan tasoittaa hengitystä kunhan ensin annan itkun tulla ja huuhtoa mennessään kaiken älyttömän huolen siitä, etten pääsekään matkaan. (Entäs sitten? Saisihan lipun siirrettyä.) Olen niin pettynyt myös siihen, miten epäzeniläisesti suhtaudun tämmöiseen vastoinkäymiseen. Ja sitten sisuunnun. Hengitän, ojentelen, kurkottelen, liikutan. Liike on lääke. Ja annan itselleni luvan huutaa. Käytän tuota lupaa useat kerrat, kun kivun koura ottaa tavallista tukevamman otteen ristiluun seudusta. Lohduttaudun sillä, ettei minulle voi tapahtua näin mitään pahaa. Liikun ja huudan. Särkylääke alkaa tehota, mutta olen äkisti aivan väsynyt mieleltäni ja möngin sänkyyn nukkumaan. Oloa ei paranna lainkaan se, että pakkaamisesta ja vaatekaappien uudelle tulijalle raivaamisesta hermostunut harmaa kolli on kussut yhteen vaatekasoistani. Enkä pysty istumaan lainkaan, en halua ajatella lentokonetta. Nukahdan selälleni piikkimaton päälle levitettyäni ensin hiuksiin henna-sennamöllön ja kurottuani koko komeuden suojaksi muovisen hedelmäpussin ja sen päälle villaisen pitsihuivin pitämään lämpöä.

Herättyäni liikutan taas itseäni varovasti. Pelottavinta kivussa on sen voima. Särkylääkkeen läpikin se näyttäytyy sen tuntuisena, että on vaikeaa jäsentää se joksikin harmittomaksi mutta kiusalliseksi. Mutta en pelkää: jos alaselässä olisi oikeasti jotain isosti pielessä, en pystyisi kävelemään varpaillaan ja kannoillani, eikä siinä ole nyt mitään vaikeutta. Kiukkuiseksi kipu kyllä tekee. Miksi juuri nyt? Tyhmä tyttö! Miksi ei juuri nyt? Ihan hyvä kohta oppia, miten hybriksestä romahdetaan ja miten hauras on keho. Hah, hauras vai? Kyllä tämä kipu aika väkevältä vaikuttaa eikä keho siitä näytä menevän yhtään sen toimintakyvyttömämmäksi kunhan antaa peloille luvan tulla, antaa turhautumisen purkautua huutona, antaa kehon nukahtaa ja herätä sitten uudestaan.

Fauni tulee kotiin enkä pysty olemaan itkemättä. Hupsua, miten sitä pitää saada sanoa jollekulle ääneen, että entä jos tämä vaan paheneekin eikä ala mennä ohi. Ja sitten itkeä. Ja sitten on heti helpompi olla, ja voi itsekin todeta hihaan niistäen, että okei-okei, tiedän, mitä näille jutuille tehdään. Varovaista liikuttamista. Ja sitten makaankin jo kyljelläni lattialla ja juoksen vaaterissa tyyny lantion alla. Siitä ristiselkä tykkää! Sinne leviää melkein lämmin olo. Fauni tekee vihreää currya, sitä syödessä pahin tokkuraisuus ja surhuisuus väistyy. Lopuksi vielä lämmitän saunan ja menen sinne makaamaan kuuttiasennossa, vähän peppua sivulta toiselle heilutellen. Heilutan lohikäärmeen häntää, kunnes alaselkä lakkaa tuntumasta turralta ja viileältä ja möhkälemäiseltä ja alkaa sykkiä verenkierron rytmiä ja keinua vapaammin.

Hiuspohjan pesu kolmatta kertaa päivässä tuntuu kyllä vähän liioitellulta. Nahkaparka.

Ja niin nukahdan toiveikkaana.

Ei selkä edelleenkään hyvältä tunnu, mutta tänään se on särkylääkkeiden tuolla puolen lähinnä epämukava ja silloin tällöin vihloskeleva, ei samanlainen täysstoppi kuin eilen. Istun töissä, koetan pitää alaselkää tuolillakin liikkeessä, aktiivisena. Hurjaa, mikä päivä eilen oli. En saanut pakattua, vaikka piti. Fauni ei ole löytänyt toista matkareppuamme. Haa. Mitähän tästä oikein tulee... mutta nyt alan olla varma siitä, että pääsen matkaan. Hitto vie, tämä menee ohi. Lisää juoksemista kyljellään, työmatkat jalan, selälle ei anneta nyt vaihtoehtoa. Tarpeen tullen voin vaikka lentokoneessa sanoa, että nyt minua sattuu liikaa istua ja on päästävä makuulleen. Kyllä kaikki jotenkin järjestyy. Hihittelen jo etukäteen ajatukselle, että Wienissä vaihdon aikana laskeudun kyljelleni ja alan juosta sutkuttaa. Kutsuttaisikohan turvamiehet?

Jo Kreikan-lennollakin pyllypalloni oli saada turvatarkastuksen kuohumistilaan. Ja se vielä sijaitsi Vompu-kullan käsimatkatavaroissa. Pakaasi ajettiin yhä uudelleen läpivalaisun läpi, Turvamies näytti tuota triggerpisteiden pehmittämiseen käyttämääni koiran raakakumista palloa Vompulle ja kysyi, että mikäs tämä on, mihin Vompu: "It's a ball." Jälkeenpäin ohjeistin, että olisihan hän aina voinut todeta sen olevan "for my wife's ass" ja eiköhän kysely olisi siihen loppunut... (Jostain syystä muuten näyttää siltä, ettei huumorini tämäntyylinen kukoistus useinkaan pyyhkäise Veloenan yli. Kumma juttu.)

Oijoi. Liian jännittävää.