Yksi hämmentävistä seikoista täällä on se, että kun mainitsee jollekulle, miten loistavaa yskijän kannalta on joka paikassa tarjolla oleva kuuma ginger lemon water, seurauksena on välitön kauhistus. Inkivääri, no ehkä jaa vielä jotenkin, mutta sitruuna. Älä nyt hyvä nainen sitruunaa juo, jos sinua yskittää!
Se tuntuu kovin kummalliselta, kun siellä, mistä tulee, sitruunaa pidetään aivan loistavana flunssan nujertajana. Sitruunan mehu kuumassa juomassa vähentää liman eritystä ja niin edelleen. Sitrusten bioflavonoidit.
Vastustan oikaisuyrityksiä itsepäisesti: Sitruuna-inkiväärikeite on tähänkin mennessä parantanut oloani viluisena, se nyt vain toimii minun kehossani, ja aion sitä kitata vastedeskin. Well, maybe in your body, but... En jaksa väitellä bioflavonoideista ja läntisistä sitruunakäsityksistä, jotka saattavat olla ihan höpöjä myös. Mutta olen melko varma siitä, etteivät sitruunadrinksuni minua myöskään mitenkään vahingoita. Tänään sitten kun ostan appelsiineja, jotka ovat oikeasti mandariineja, niitä vain kutsutaan täällä appelsiineiksi, Girish, joka on tullut jouluvieraaksemme, puuttuu kauhistuneena asiain kulkuun. Ei, et sinä saa syödä appelsiineja, yskä vain pahenee niistä! Miksi, kysyn. Se pahenee! Kaikkihan sen tietävät! (No, niin kyllä täällä näyttävätkin tietävän...)
Asiaa on tietysti selvitettävä. Joillain ayurvedasivuilla suositellaan kuumennettua sitruunaa kyllä, mutta viimein törmään johonkin, joka saattaa selittää kauhistuksen: ayurvedassa ajatellaan lähteen mukaan yskän liittyvän kylmettymiseen, ja kehoa kylmettävät hedelmät ja vihannekset pahentavat tämän logiikan mukaan yskää entisestään. Yksi annetuista kylmetyshedelmien esimerkeistä on appelsiini.
Girish tosiaan saapuu vieraaksemme. Hän epäilee, ettei busseja ehkä joulupäivänä kulje, mutta jotain kautta hän luovii Panajista ensin Mapusaan ja sieltä tänne. Bussia, liftiä, kyselyitä. Ja sitten hän on täällä pienine muovikasseineen ja haluaa lahjoittaa meille valokopioita Karnatakan maakunnan (vai olisiko osavaltio oikeampi termi?) temppelien kartoista. Etsimme kylänraitilla kopiokonetta. Siinä matkalla Girish yrittää kieltää minua ostamasta kylmettäviä appelsiineja ja ananasta, enkä tottele. Hän määrää myös minulle yskänlääkkeeksi kurkun kiehuvalla mustasuolavedellä kurlaamista ja ostattaa pussillisen mustasuolaa vaatimalla sitä hedelmäkauppiaalta, joka äkkiä korottaakin laskua kymmenen rupiaa ja antaa hedelmien kanssa mustasuolapussillisen. Girish myös määrää kopiopajaa (jonka varsin valheellinen nimi on Speedy Corner; miten kolmen kopion ottamiseen voikin mennä yli vartti?) antamaan vaihtorahat kopiomaksusta Vicksin kurkkupastilleina. Yritän sanoa väliin, että on mulla nämä antibiootitkin, mutta Girish tuhahtaa: Antibiootit! Nämä ovat luonnollisia lääkkeitä! Minun on vaikeaa ajatella yksittäispakattuja ylikansallisia kurkkupastilleja luonnonlääkkeinä, mutta en halua kiistellä, onhan sentään joulupäivä, ja Girish on halunnut juhlistaa sitä vierailemalla luonamme.
Kopiohässäkän jälkeen istumme hetken hotellin yläterassilla. Aurinko painuu Arabianmereen, trancen takana kaskaat sirraavat Ashwemin kukkulalla. Tilaan inkiväärisitruunahaudukkeen ja Girish koettaa suostutella minua ottamaan sen sijaan pyhäbasilikateetä. Juomme sitä kyllä joka päivä, selittää Fauni - se on totta, keitämme sitä huoneessa vedenkeittimellä - ja pidämme päämme taas kerran. No, huokaa Girish, olkoon sitten. Ja tilaa itselleen pyhäbasilikateen maidolla. Ja ryystää sen tassilta mummojen tapaan. Siitä onkin aikaa, kun olen nähnyt kenenkään nauttivan juomaansa noin.
Juttelemme taas Girishin elämästä, ja paljastuu uusia asioita, kuten että hän on kääntynyt hindusta kristityksi voittaakseen masennuksen. Jutustelu saa surullisia sävyjä Girishin selittäessä, että olisi parempi olla kuollut kuin masentunut Intiassa. Koska häntä inhotaan työpaikalla hänen hitautensa ja migreeniensä takia, ja kaikki vaan haluavat hyötyä ja käyttää hyväksi, kun joku on köyhä ja ujo ja kohtelias. Tajuan äkkiä, miten yksinäinen hänen täytyy olla. Täällä hän on joulupäivänä, liftannut tuntikausia maanteillä päästääkseen viettämään laatuaikaa kanssamme, ja mitä se laatuaika on? Sitä että juomme yhdessä kupposet teetä ja juttelemme ystävällisessä hengessä. Ja sitten hänen on mentävä takaisin, koska pimenee. On hänen uskonsa mukainen vuoden suurin juhla, ja hän tuntuu riemastuneelta siitä, että saa viettää sen kanssamme, vaikka oikeastaan emme taida ymmärtää toisiamme kovinkaan monessa asiassa. Girishiä tympii esimerkiksi se, että pidämme eläimistä ja haluamme pysähtyä katsomaan niitä. Ja häntä hämmentää se, miten olemme eronneet kirkosta vaikka meillä onkin "kristillinen kasvatus". (En viitsi mainita äidin uskovan karman lakiin ja jälleensyntymään tai isän miettivän vakavissaan von Dänikenin ufoteorioita.) Meitä taas vähän häiritsee hänen päällepuskevuutensa hedelmien ostamisessa ja flunssan hoidossa. No, mutta siinä nyt kuitenkin oleskelemme kattoterassin patjoilla ja koetamme kuulostella toisiamme.
Vielä surullisemmaksi tulee, kun Girish alkaa puhua nigerialaisista ihmeparantajista, joita pääsisi katsomaan, jos olisi 500 dollaria maksaa; parantaja on ottanut häneen henkilökohtaisesti yhteyttä sähköpostilla. Fauni varovasti koettaa sanoa mutkan kautta, että hänkin on joskus saanut nigerialaiskirjeitä, mutta ne ovat olleet semmoisia massapostituksia, ei nyt siis tämä sama pastori-parantaja, mutta että kaikkea sitä kyllä sieltä Afrikasta tulee. Niin, sanoo Girish, kristityissäkin on paljon huijareita. Hän on kiertänyt Intiassa vaikka mitkä lahkot ja parantajat ja tavannut jos jonkinmoista silmänkääntäjää. Mutta nämä nigerialaiset, pyhä henki on heissä aidosti ja he vain ottavat sairauden pois. Siihen on vaikeaa sanoa mitään. Jos toisella on ollut vaikeaa masennusta ja se on hänen mukaansa tullut hallittavammaksi ja keveämmäksi kääntymisen ja rukousten kautta ja ihmeparantajakerjuukirjeet antavat hänelle toivoa, mitä ihmettä tuollaisessa tilanteessa pitäisi sanoa? No, onneksi Girishillä ei ole rahoja, jotka häneltä voitaisiin huijata. Niinpä vain ynähtelemme epämääräisesti.
Sitten äkisti Girish nousee, hänen on nyt mentävä. Mutta hän vaikuttaa jotenkin hullantuneen ilahtuneelta joulupäivästä, jolloin oli seuraa ja jännittävä retki. Vielä portaiden yläpäästä hän kääntyy huiskuttamaan hyvää joulua ja toivottavasti-vielä-nähdään-joskus.
Istumme vielä hyvän tovin hämärtyvällä terassilla. Eriväriset lasimosaiikkilamput syttyvät, hyttyset alkavat kiertää lämmintä ihoa nälkäisinä. Kyläraitille lappaa yhä lisää väkeä erilaisissa seurueissa. Luvassa on useita erilaisia bileitä läpi yön rannalla ja kukkuloilla. Olimme kuvitelleet Girishin jäävän vielä illalliselle kanssamme, mutta hänen olikin jo lähdettävä, koska tapaninpäivänä on normaalisti töitä ja työmatka on pitkä, eli on herättävä aikaisin ja sikäli käytävä yöpuulle niinikään aikaisin. Ja kyyti on epävarma, kotimatkaan saattaa tuhraantua aikaa. Vasta myöhemmin tulen ajatelleeksi, että olisimmehan voineet toki kustantaa hänelle taksin kotiin.
Keskustelun jälkeen poden vielä pitkään huimausta siitä, miten hyväosaisia me olemmekaan. Sitä ei aina muista. Jotenkin sitä helposti ajautuu samastumaan sukupuuttoon kuoleviin lajeihin ja laivanpotkurien äänten hämäämiin valaisiin ja kapisiin kulkukoiriin ja kissoihin, joiden toinen silmä märkii, eikä siinä sivussa ollenkaan muista, miten paljon ympärillä on ihmisiä, jotka välittävät, ja vielä semmoinen yhteiskuntakin, jonka tukiverkko on paikallista tukiverkkoa huomattavasti tiheämpi. Tuntuu jotenkin hyytävältä, että saa olla onnellinen sellaisesta, kun on niin monia, joilla ei ole melkein mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti