Kesä vain kaksi kertaa vuodessa

Matka hierontakouluun kestää laiskasti länkytellen vajaan vartin. Siinä matkalla on pari ravintolaa, conscious vegetarian food coffee house, lällisiä peltoja puhveleineen ja haikaroineen, paljon tööttääviä autoja ja mopoja. Palmuja. Pari torikojua risteyksissä; niissä myydään perunoita, minibanaaneja, ruokabanaaneja, porkkanoita, meloneita ja papaijoja.

Kurssilla meitä on neljä, koska ainakin kahden lennot ovat jääneet Euroopan kamaralle lumimyrskyjen takia ja toiset kaksi ovat kadonneet kuin maan nielemänä. Neljä on oikein hyvä lukumäärä; saamme teho-opetusta, koska vain kaksi hieroo kerrallaan. Muut kurssilaiset eivät ole hieroneet aiemmin ja ovat muutenkin hyvin toisenlaisin intentioin liikkeellä. Heistä olen esimerkiksi hyvin eksoottinen, koska teen töitä. Olkoonkin, että tuolla lailla epämääräisesti ja pieteetillä, sellainenkin tuntuu heistä eksoottiselta. He ovat työttömiä, tai yksi käsittääkseni jonkinlaisella työkyvyttömyyseläkkeellä, ja viettävät talvet aina jossain halvemman hintatason maassa travellaten. Se kyllä hieman hämmentää - eihän työttömyystukea kai mistään EU-maasta virallisesti saa oman maansa ulkopuolelle? Koska he eivät tee työtä, he venyttävät penniä viimeiseen saakka. Heitä kauhistuttaa se, että asun tässä kävelymatkan päässä koulusta, koska kymmenen kilometriä pohjoiseen olisi paljon halvemmat hinnat. Ja etten asu rantamajassa vaan ihan majatalossa. "Se onkin varmasti kallein majoitus Intiassa", perustelen heille, "mutta kun nyt on niin, että olen täällä kurssilla oppimassa ja melkein kaksi viikkoa tässä paikassa, ajattelin, että sen paikan sietää olla mukava." Höpsis, toteaa heti brittimies. Kaikkialla on täällä torakkoja, maksoi hotelli vaikka maltaita. En viitsi huomauttaa, etten ole nähnyt vielä yhtään torakkaa.

Itse asiassa hotellien siisteys ei ole lainkaan poikennut pohjoismaisesta tasosta.

No, nyt he ovat etsimässä muodottomuuteensa rotia. He kuvaavat Intian-arkeaan seuraavasti: aamulla nousee ylös, menee rannalle, syö jossain rantamajassa, ui, ottaa aurinkoa, käy suihkussa, käy ehkä tanssimassa jossain ja menee taas nukkumaan. Näin voi kadota kuukausia. He kaikki vaikuttavat myös aika huumeorientoituneilta sivulauseista päätellen. Hierontakurssi on heille jotain, mikä ryhdistää yhden yhdentoista päivän jakson.

Siinä on jotakin outoa ja ihailtavaa, tuossa asenteessa, sen vieraudessa. Tarkoitan: kyllä minäkin olen koettanut ottaa rauhallisesti, antibioottikuuri ja kaikkea, mutta jotenkin vain käy niin, että tarvon semmoisia nelisen tunnin päivämarsseja ja sitten kameran muistikortti pursuaa eläimistä napsittuja kuvia ja haluan editoida ne vielä ennen unia. Ja rantamajojen gastronominen anti ei enimmäkseen vakuuta. Jos hyvän ravintolan ja rantamajan ruoan hinta eroaa vaikka 200 rupialla (toisessa 70 rp ja toisessa 270 rp), se on silti vain kolmen ja puolen euron ero. Tuntuisi hupsulta köyhäillä tässä kohdin se kolme ja puoli euroa, kun en tiedä, palaanko tänne vielä joskus. Kyllä sitä kotosalla sitten joutaa köyhäilemään.

Toistaiseksi tunnun olevan parantumaan päin. Vain iltaisin on liian kylmä (jopa alle 20 astetta) ja silloin on virittäydyttävä villapaitaan ja pashminahuiviin, ettei ala yskiä holtittomasti. Oikeastaan yskin enää parissa kohdin: kun on kylmä tai on vaihdettava makuulle (mitä tietysti hierontaharjoituksissa tapahtuu; se on vähän kiusallista) ja kun jossain pölyää kovasti tai on jokin voimakas sauhu, esim. hyönteissauhu tai suitsuke. No, olen kyllä edelleen yskänlääkkeellä, jota kai voisi luonnehtia dissosiatiiviseksi hallusinogeeniksi, joskin miedossa mittakaavassa. (Mutta joka tapauksessa, viihdekäytön takia vastaava aine on vedetty EU:sta pois. Vaikea käsittää, mitä erityisen viihteellistä seisahtuneessa olotilassa on, ellei sitten vain sitä, että ei halua muistaa enää kuka on ja mitä tekee ja niin edelleen - minusta kyllä esimerkiksi filosofisella analyysilla voisi saada tähän kestävämmän lohdun, esimerkiksi miettimällä, mikä se minä nyt oikein onkaan.) En kyllä kaipaisi yhtään dissosiaatiota enemmän ja mielikuvituskin tuppaa laukkaamaan, joten odotan jo innolla sitä hetkeä, ettei spontaania yskänkohtausta tulekaan enkä siten joudu turvautumaan tuohon mansikkaesanssinmakuiseen siirappiöllöriin.

Eilen katselimme auringonlaskua rannalla. Kalastajat työnsivät pitkiä paattejaan vesille, ja verkot nostettiin nerokkaasti rannalle lojumaan toisissa päissä kivet ja toisissa kellut, niin että kun vuorovesi pyyhkäisee rannalle, hiekalle jätetyt verkot nousevat pystysuoriksi kala-ansoiksi. Lapset ja rantakoirat leikkivät. Kuu nousi palmukosta, aurinko suli mereen. Goatranssi tulvi kaoottisesti kaiuttimista. (Kunpa täällä ymmärrettäisiin hieman enemmän hiljaisuutta! Tässä huomaa selvimmin oman suomalaisuutensa.) Löysimme juuri hämyn noustessa sievän ja hauskan pikku luomukahvilan rannalta. Kahvilassa ei ollut tuoleja vaan patjoista ja kirjavista peitteistä oli rakenneltu hauskoja pikku sohvia. Yksi sohvista oli valtavan puun alla. Valtasimme sen ja tilasimme tuorepuristettua inkivääriporkkanamehua ja sitruunaminttumehua. Sitten tuli äkkiä viileä. Ja moskiitot. Koetimme suojautua miten kuten yhden pyyhkeemme alle, ja moskiittokarkoite oli tietysti hotellissa. Ja koska rantakahvilaa piti sama poppoo kuin koulumatkan kivaa kahvilaa, emme tulleet peruneeksi tilausta tai muuta vaan koetimme läiskiä moskiittoja parhaamme mukaan. Viimein juomat tulivat ja imimme ne valtavalla vauhdilla ja maksoimme lennossa ja pakenimme hotellihuoneeseen. Useita puremia tuli, ja sitten kun olimme hetken panikoineet sitä, unohdimme ottaa Malaronet mukaan illalliselle. Huooh. Onneksi muistin ne ennen nukkumaanmenoa.

Kummallista, täällä on kyllä ihan lapsuudenkesäfiilis. Tämä rehevyys ja maan lällimäisyys ja lehmät ja linnut ja perhoset, perhosia on ihan valtavasti, vapaana jolkottelevat ilonaamaiset koirat, lyhyenlännät maalaisukot ja -akat. Kyllä vain, Savo seitsemänkymmentä- ja kahdeksankymmentäluvun vaihteessa. Mummola. Hassu mieli.

Hierontakoulussa ihmetellään, miten lennot Suomesta toimivat. "Eikö teillä olekaan lunta siellä?" On meillä, sanon, mutta meillä sitä on aina talvisin, joten me osaamme toimia sen kanssa. Myöhemmin käy ilmi, että Suomessa on monia erilaisia lumia. Toiset eivät oikein osaa kuvitella puuterilunta. Loskan he kyllä tuntevat. He näyttävät tyrmistyneiltä, kun kerron pyöräileväni välillä talvisinkin nastarenkailla. En tiedä, mitä nastarenkaat olisivat oikeasti englanniksi, mutta kaikenhan saa aina selitettyä mutkan kautta. Hurjaltahan se kyllä kuulostaa, varmaan. Samoin kuin se, että meri jäätyy niin että saariin pääsee kävellen. Kotikontujen eksotiikkaa ei hahmota ennen kuin näkee jonkun ällistyvän tutuista käytännöistä. Harmi etten enää asu Tähtitorninmäellä - voisin tyrmistyttää kertomalla laskevani pulkalla kauppahalliin meren rantaan ja vetäväni ostoksin ylärinteeseen pulkassa... pääkaupunkimme keskustassa...

Monsuuni on kestänyt tänä vuonna yli kuukauden pidempään kuin säännönmukaisina vuosina. Sen seurauksena sipulikilon hinta on noussut alle viidestä rupiasta päälle seitsemäänkymmeneen sipulisadon homehduttua lilliintyneeseen maahan. Edullinen sipuli on ollut monen köyhän perusruokaa. Nyt he ovat kuulemma siirtymässä valkosipuliin. Täällä alkaa käytännössä siis näkyä se, millaisiin katastrofeihin ilmastonmuutos voi johtaa. Kiinnostavaa onkin, miten ne intialaiset, joiden kanssa olen päässyt juttusille, ovat nostaneet esiin ilmastonmuutosta ja kaiken kaupallistumista. (Okei, ei tämän majatalon pitäjä, joka vain hehkuttaa rommipunssia ja "this is so Goa, maaan!") No, tietysti heillä onkin meitä rikkaiden maiden asukkeja enemmän aihetta olla huolissaan myös lyhyellä tähtäimellä.

Hurjalta tuntuu hierontaopettajan arvio siitä, mikä intialaisia pyörittää ja motivoi. Kun kukin meistä sanoo, mistä oma kansallisuus on tunnettu (hauska harjoite muuten: kaikkea sitä ihmiset oman kansallisuutensa julkisuuskuvasta kuvittelevatkin...) toisten silmissä, hän sanoo Intian kansojen ominaispiirteeksi rahanhimon. Vallalla ei ole väliä, tyylillä ei ole väliä, viisaudella ei ole väliä, omalla mielenrauhalla tai vapaa-ajalla ei ole niin väliä. Raha ratkaisee. Ei se, mitä sillä saa, vaan raha itsessään. Hän on matkustanut paljon Euroopassakin opettamassa ja hänen vaimonsa on ranskalainen, joten hän pystyy tarkkailemaan kotimaataan myös ulkopuolisemmin silmin. "Se se ero on: jenkit tai eurooppalaiset tai kiinalaiset voivat haalia kyllä rahaa saadakseen valtaa, mutta Intiassa se menee toisinpäin. Vallastakin hyötyä vain sikäli kun sillä saa rahaa." Sitä on vaikea ymmärtää - ellei sitten ajattele rahaa jonkinlaisena vakuutuksena, varmuuskassana. Sillä mikäli Girishin kertoma pätee, ei täällä oikeasti kukaan välitä, jos tulee köyhäksi ja kipeäksi. Vain raha on varma pelastus. Ja niinpä sitten intialaiset menestyvät kaikkialla, minne menevät: He paiskivat töitä yötä myöten, jotta raha virtaisi. Ja kun rahaa tulee, se sijoitetaan heti bisnesten laajentamiseen. "Jotta rahaa tulisi vielä enemmän", sanoo hierontaopettaja ja hymyilee vinosti.

Vaikeahan tuommoisesta mielenmaisemasta on otetta saada.

Huomenna on talvipäivänseisaus. Mutta vaikea sitä on tunnistaa, kun on kesä ja viidakkojyske sykkii kojuista ja aurinko killuu taivaanlaella pitkän päivän.