Syntymäpäivä

Taksimies löytää sairaalan osoitteen, mutta sairaala onkin muuttanut. Ei se mitään; kysytään joltakulta. Lähdemme kaartelemaan takapihoja pitkin ja lopulta auto pysähtyy epämääräisen kolmikerroksisen talon luo. Kyltit mainostavat gynekologia ja kätilöitä. Mutta nimi on sentään oikein: vakuutusyhtiön sopimussairaala.

Aamulla en ole ollut päästä sängystä ylös, koska huimaus on niin valtavaa. Vaikka tiedän, että kyse on todennäköisesti hyvälaatuisesta asentohuimauksesta, ei siihen nyt voi oikein turvautua, koska alavatsa kramppaa ja yskin keuhkoja pihalle enkä pysty lainkaan hengittämään nenän kautta. Imusolmukkeet kaulalla mollottavat valtavina. Laskeskelen mielessäni: yskää on ollut pari viikkoa, se tuntui katoavan jo, mutta on nyt tullut täydellä höökyllä takaisin. Ja nenä on tukommassa kuin Suomessa. Jälkitauti kenties? Vai malarialääkkeen kiroja? Kuumetta ei ole, mutta silti palelen kolmenkymmenenviiden asteen lämmössä ja olen niin voimaton, että kädet tärisevät ja sydän hakkaa korvissa saakka. Kun en jaksa kuin itkeä ja täristä sängyltä vessaan ja takaisin, Fauni ehdottaa, että ehkä sittenkin kannattaisi mennä lääkäriin, vaikka selvästi olenkin hieman vastahankainen. (Ajattelen taas olevani vähän luulosairas.)

Horjun taksista ulos ja viritän rinkan selkään. Hoipun sisäänkäynnille ja ilmeisesti valkoisuudestani ja tasapainovaikeuksistani johtuen minut ohjataan ensiapuun. Pääsen saman tien lääkärin puheille. "What has happened, madam?" Tyrmäävä kysymys. Tuota, kaon menemään, yskä, vatsakramppeja, ei kuumetta mutta horkka eilisillasta lähtien, uupumus. Kyllä, syön malarianestolääkitystä.

Minut ohjataan sairaalasänkyyn, jonka lakanoita ei tietenkään vaihdeta edellisen siitä noustessa. Pidä vain sandaalit jalassa, hoitaja kehottaa, mutta en sentään ole niin sairas, että rupeaisin sandaaleilla likaamaan lakanat, joille seuraava avun tarvitsija kohta nousee. Viereisellä sängyllä makaa aivan hiljaa ja ilmeisen tajuttomana keski-ikäinen mies, jota itkuisen näköinen sariasuinen vaimo pitää kädestä.

Tosiaan, kaikki ei ole ihan normaalisti. Verenpaine on hyvin korkealla ja sydän hakkaa hulluna, sen huomaavat hoitajatkin. He kuuntelevat keuhkoja ja sydäntä ja koettelevat otsa- ja poskionteloita. Tiedot merkataan lomakkeelle. Verenpaineen yläpaine on melkein puolet normaalia korkeammalla, vaikka olen vain maannut ja istunut koko aamun. Tai no, olen yskinyt kaiken aikaa. Se on aika kuluttavaa.

Saan kasan reseptejä. Kahta antibioottia poskiontelon- ja keuhkoputkentulehdukseen, yskänsiirappia ja jotain myrkkyä vatsakramppeihin, jotka lääkärin mielestä liittyvät täysin malarialääkkeeseen. (Silti vatsalääke tulee vain kolmeksi päiväksi ja malarialääkettä on syötävä vielä kolme viikkoa. No, ehkä sitä haetaan lisää, jos kramppaaminen ei lopu. Jossain vaiheessa ruoan on nimittäin alettava pysyä sisälläni, jos mielin tulla kuntoon. Nyt on käynyt joka päivä niin, että kuutisen tuntia malarialääkkeen jälkeen suolisto alkaa krampata ja työntää kaiken ulos. Sitten se rauhoittuu ja on ihan kiltisti taas seuraavaan malarialääkkeeseen saakka, josta se ensiksi purisee ja sitten tyhjentää.

En aio miettiä sitä, imeytyykö siitä pirskatin lääkkeestä mitään. Näillä on nyt mentävä, koska Lariamia en uskalla syödä. Keskustelin siitä Suomessa lääkärin kanssa, ja hän oli sitä mieltä, että pienikin unettomuustaipumus voi Lariamin kanssa osoittautua kohtalokkaaksi. En halua täällä paniikkihäiriötä. Olen ihan tarpeeksi itkuinen jo flunssasta, päätä sen kummemmin sekoittamatta lisää...

Tuntuu ja näyttää hullunkuriselta, kun kaikki muut painavat t-paidoissa ja topeissa kuumissaan ja minä hyttyytän villapaidassa ja pashminahuivi tiiviisti kurkun ja rintakehän ympäri kääroittynä. Hyvää syntymäpäivää, sanoo Fauni. Joo, ajattelen, tämä on normisyntymäpäivä par excellence. Olikohan viimeksi ei-kipeä-syntymäpäivä vuonna 2005?

Otamme riksan kaupunkiin ja taksin kaupungista Morjimiin, jossa asumme seuraavat pari viikkoa. Taksi pompahtelee hiekkateitä ja asfalttiteitä läpi maalaismaiseman. Puhvelit laiduntavat pelloilla, haikarat kalastavat, palmut heiluvat peltojen välisten ojien ja teiden varsilla. Jos matkalla Panjimiin tunsikin olevansa matkalla maaseutukaupunkiin, nyt ollaan selvästi matkalla maalle. Niin maalle kuin olla saattaa. Olkoonkin, että tämä on Goa, eli ranta on lähellä, ja valkoisia naamoja näkyy hämmentävän paljon.

Majatalo vaikuttaa huippukivalta. Ravintolassakin on valokuvanäyttely ranskalaisen fetisseihin erikoistuneen valokuvaajan tuotannosta. Ei ihan sitä, mitä kuvittelisi löytävänsä Intiasta. Tai turistirannan luota. Hyvä näin!

Tuntuu hassulta tulla kylään, josta on lukenut kaiken käsiinsä saaman, mikä ei ole kovinkaan paljon. Tiedän, että täällä vanha muta-arkkitehtuuri on edelleen voimissaan. (No emme ole kyllä vielä nähneet.) Ja että tämä on viinanpolttokylä, joka vaihtaa viinaa muihin hyödykkeisiin. Ja että täällä on Venäjän mafia. Ja ihan totta: sähköpylväisiin on niitattu RUSSIAN INFO HOTLINE -lappusia, joissa oot ovat sydämenmuotoisia. Paikalliset hindut kuuluvat kyllästyneen venäläisten prostituutiokartelliin, ja vuoden alussa paikallinen taksikuski sai surmansa sanaharkassa. Osa ravintoloista (venäläisten pitämät) ei huoli intialaisia asiakkaikseen lainkaan ja tähtää selkeästi venäläiseen asiakaskuntaan. Ei siis aivan sellainen paikka, johon ihan ensiksi tulisi mentyä. Mutta täällä on hyvä hierontakoulu. Niinpä me olemme täällä, keskellä puhveleja ja puita ja haikaroita ja kuningaskalastajia ja ties mitä. Näin jo rannalle kävellessä sellaisenkin linnun, joka on pikimusta siipien punaisia kärkiä lukuunottamatta!

Sitä ei osaa kuvitella millään, miltä tällainen paikka voi näyttää. Perhosia on valtavasti. Pitää kulkea peltojen poikki, jotta pääsee rannalle. Siellä äkisti onkin parkissa autoja ja mopoja ja dyyneille on kyhätty kookospalmunlehtimajoja. (Palmunlehtien alta pilkottaa muovipressu.) Ennen valtamerta on vielä käveltävä jonkun rantakeittiön läpi ja rantapetejä vuokraavien miesten ohi ja siinä huokuu valtameri. Iloiset, hyvinsyöneet ja pannalliset koirat juoksentelevat ympäriinsä ja torkkuvat aurinkotuolien alla. Hupsut pilkukkaat pikku ravut juoksevat sivuttain ja niiden silmät törröttävät tosiaan pystyssä pyöryläisestä keskivartalosta sarvien päässä. Kun rapua lähestyy, se pinkaisee vauhtiin ja etsiytyy yhteen rannan koloista. Olisi hauskaa nähdä, miten rapu kaivaa kolon! Jotkut kolot ovat paljaaltaan hiekassa, mutta toiset on tehty huolella eksyttämään hyökkääjä. Sileässä sannassa on irrallisten hiekkamurusten pyörylä, jonka keskelle johtaa polku. Polun päässä on reikä. En tiedä, ovatko nämäkin rapujen reikiä, sillä sen kerran kun niitä näin käytettävän, näin vain silmäkulmasta, miten joku pieni otti muutaman askeleen spurtin rinkulan ulkokehältä keskustaan ja kiskaisi yhden hiekkamurusista aukon päälle oveksi.

Ehkä nämä arvoitukset vielä selviävät!

Ja ehkä ehdin parantua ennen hierontakurssin alkua - ylihuomenna! Joka tapauksessa syntymäpäivä on sujunut taas sairastamisen merkeissä. Mutta on huomattavasti mukavampaa sairastaa kolmessakymmenessäviidessä asteessa valtameren rannalla rapuja ihmetellen kuin vällyjen välissä värjötellen. Palelee ja niiskututtaa, mutta niinhän ylähengitysteiden tulehduksissa aina ja kaikkialla.

Sekin tuntuu hyvältä, että jäämme tänne sen verran pidemmäksi aikaa, että ehdimme vähän asettua. Ettei ole koko ajan semmoinen olo, että missäs se hotelli nyt sijaitsikaan ja miten tästä pääsee sinne.

Täällä ei ainakaan ole kiire mihinkään. Lääke alkaa hitaasti vaikuttaa, taittaa pahimmat vilunväreet. Saa vain nähdä, mitä yöunista tulee, kun juuri ennen nukkumaanmenoa pitäisi ottaa sellainen tabletti, jota kuvataan sanoin proper and prompt medicine to all upper respiratory diseases. Se on poskiontelontulehduslääke, jossa on myös parasetamolia ja kofeiinia sekä sitten paria aineosaa, josta ei tule hullua hurskaammaksi. (Onneksi on wikipedia.) Täällä selvästi suositaan aivan erityyppistä lääkitystä: kolmen päivän iskukuuri.