Erottelua

Käytän päivän vaihteen vuoksi muutenkin kuin nukkuen: erottelen ehdottomasti pois-, ehkä pois- ja takaisin kaappiin -pinot. Sen ohella tiskaan jättiläistiskin ja tilaan netistä maahantuojalta pölypussien ainaiseen loppumiseen kyllästyneenä kerralla kahdenkymmenen pussin satsin. Ha! Ei pussiongelmia hetkeen!

On täydellinen mysteeri, miten kaappiin voi päätyä tällainen määrä vaatteita. Aika moni vaate on saatu joltakulta ystävältä, ja loput on haalittu Uffin päiviltä tai läheiseltä kirppikseltä. Aion laittaa vahingon kiertämään ensi viikolla. Tiedän heti, kelle aion tuputtaa minkäkin vaatteen. Tietysti niillle, joiden esimerkin innoittamana olen erehtynyt kuvittelemaan, että osaisin käyttää keltaista kellohelmaista hellemekkoa, eh, tai kauluksellista paitaa. Minulla on myös muutamia kenkiä, joita kulumaiset jalkani eivät yksinkertaisesti siedä pidemmillä matkoilla (ne sietävät enää MBT-kenkiä, lenkkareita ja vaelluskenkiä). Olen ajatellut antaa nekin pois.

Oikeastaan haluaisin järjestää vaihtopäivät, mutta en ole vielä keksinyt sopivaa paikkaa. Jos joku saa loistoidean tai haluaa tarjota kotiaan vaihtopäiviin, ehdottaa/tarjoutua saa!

Tuntuu hyvältä saada asioita vähän kerrassaan aikaan. Järjestyksen aikaan saaminen tuntuu erityisen hyvältä. Eilisessä kirjallisuuspiirin keskustelussa kirjojen keräämisestä aloin taas ajatella tarkemmin kirjojani. Jollakin tavalla ihailen miestäni, jolla on kai suunnilleen kaksi kirjaa: Iiro Seppäsen taikurikirja ja De Mellon Havahtuminen. Paitsi että löysin hänelle kirpputorin poistohyllystä kolmannen, ammattikorkeakoulun fysiikan opuksen, josta on ollut paljon hyötyä ja iloa. Se tuntuu olevan hänelle ihan yhtä suuri oivallusten lähde kuin itselleni oli filosofian opinnoissa kirja nimeltä Intialainen filosofia. Siinä selitettiin hyvin yksinkertaisesti eri klassisten filosofian positioiden peruskannat. Huomasin palaavani siihen yhä uudelleen, kun tunsin eksyneeni hetteikköön. (Ja se on totisesti tuttu tila!)

Minulla ei taida olla sitä enää. Mihinkähän se on hukkunut? Tavallaan kirjojen silmäileminen ehkä-pois -ajatuksin tuntuu radikaalilta. Mutta toisaalta, kirjastoonkaan ei ole pitkä matka. No, ehkä kuitenkin odotan vielä hieman. Jos muutammekin maalle äkkinykäyksellä, kirjasto voi osoittautua hyödylliseksi. Mutta täällä kaupungissa en tee sillä paljoakaan. (Tämä on ainakin kolmas kerta, kun saan tuon oivalluksen. Voisin vähitellen alkaa sisäistää sitä pitkäkestoiseen muistiinikin.) Se on ällistyttävä oivallus. Että jokin, mitä on pitänyt ihailtavana ja tarpeellisena, on hattaraa. En tarkoita potentialtaan: olen aivan varma, että juuri nämä kirjat ovat ihastuttavia ja syvällisiä, mutta epäilen, tokkopa niistä opin mitään todella tärkeää. On silti kirjoja, joista en vielä osaa kuvitella mitenkään luopuvani: esimerkiksi Maija Poppanen ja Deweyn Art as experience.

Olen joka tapauksessa päättänyt pakata runohyllyn kirjat kasvukauden alkaessa laatikkoihin ja kyörätä ne vinttiin. Tarvitsen hyllyn näet taimikasvatukselle. Aiempina keväinä en olisi osannut tehdä tällaista elettä juuri kuinkaan.

Nyt se ei tunnu mitenkään vaikealta.

Muutama ajatus ruoasta

Joskus kaupassa käydessä minua alkaa askarruttaa ihan todella. Elämässäni on ollut muutamia kiireisiä jaksoja, joiden kuluessa olen toisinaan joutunut ostamaan valmisaterian pakkasesta. Mutta noin muutoin ei. Nyt kun aikaa taas vapautuu omaan käyttööni, huomaan entistä pistävämmällä katseella kaiken maailman kummajaiset. Kuten esimerkiksi annospusseihin pakatut puuroainekset, joihin tarvitsee lorauttaa vain vedenkeittimestä vettä. Eikö ihmisiä ollenkaan häiritse se, että jokainen annos on pakattu erilliseen, sitkeään pussiin? Vaelluksella sellainen on taatusti kätevää (paitsi että annokset vaikuttavat aika pieniltä aktiiviliikkujan tarpeisiin), mutta myynnin volyymistä päätellen pussipuuroa tekevät myös kotonaan tai työpaikallaan monet. Se tuntuu aika hassulta, koska pussipuuropaketin sijaan voi ostaa kokonaisen tavallisen paketin pikakaurahiutaleita, tai kuten Eufemialta opin (ja naksahdin tähän ihan tajuttoman innoissani), tattarihiutaleita, jonka päälle lorautetaan sitä samaa vedenkeitinvettä, ja sitten kyytipojaksi loraus pullosta marjamehutiivistettä liemen maustajaksi... Se tulee halvemmaksikin. Säästyvät pennoset voi käyttää vaikka siihen, että ostaa saman tien ainekset luomuna.

Tykkään jostakin syystä viritellä elämääni näin: miettiä jonkin kivan kuuloisen mutta jollakin lailla ärsyttävästi toteutetun idean fiksumpaa toteutusta.

Viimeisin läpimurto on myslipatukoiden korvike. Olen aika hulluna myslipatukoihin, jollaisen makuun pääsin jollakin matkalla, kun en löytänyt muutakaan vegaanista välipalaa (iänikuista sämpylää kuiviltaan lukuun ottamatta). Mutta en ole tietenkään voinut liiemmin ostostella patukoita, jotka on kääritty muovisiin yksittäispakkauksiin. No, nyt olen löytänyt ratkaisun: ostin puoli kiloa luomuhasselpähkinöitä ja puoli kiloa kuivattuja kirsikoita, molemmat luomuna ja irtomyynnistä paperipussiin itse annosteltuna ekokaupasta. Kun minuun iskee myslipatukanhimo (tai makeanhimo tai leivänhimo tai ylipäänsä vain nallepuhmainen hmm, taitaa olla teeaika -olo), rouhaisen toisesta pussista pari hasselpähkinää ja toisesta pari kirsikkaa ja pureksin niistä tahnan suussa. Yksinkertaista ja herkullista, eikä tarvitse kaiken aikaa olla ahtamassa itseensä viljoja. Tässä metodissa on sekin hyvä puoli, että siinä missä myslipatukka loppuu kesken jo pian, pusseissa riittää naposteltavaa... ;)

Viime aikoina olen miettinyt kovasti myös leipiä ja niiden ostamista. Olen huomannut, että miltei kaikki kauppojen paperipussileivät (Samsaran leipiä lukuunottamatta) näytetään heitettävän aina samana iltana roskiin - eihän pusseihin ole edes painettu mitään parasta ennen -päiväystä ja hyvin harvassa kaupassa niitä laitetaan seuraavana aamuna alennukseen. Olenkin lakannut ostamasta näitä leipiä, koska en tahdo tukea sellaista kauppakulttuuria, jossa leipä on hyllyssä vain päivän ja joutaa sitten roskikseen. Toisaalta en erityisemmin ole innostunut muovipussileivistäkään; muovipussi ei yksinkertaisesti ole umpiona kovin hyvä ympäristö leivälle. Olenkin siirtänyt leipäostokset lähestulkoon täysin läheiseen leipomoon. Sieltä tietynlaiset leivät loppuvat aina ennen sulkemisaikaa - mikä on hyvä merkki! Minusta se on parempi kuin että leipää lentäisi suuria määriä roskikseen. Ostan mieluummin haluamani ruisreiän sijaan ihan okein rouhelimpun kuin että ostaisin toisaalta juuri sinä päivänä haluamani leivän, jos se tarkoittaa, että notkuvat hyllyt tyhjennetään sulkemisajan jälkeen roskikseen. Ja jos leipomo on jo ehtinyt kiinni, ostan tavallisesta kaupasta mahdollisimman vanhalla päiväyksellä muovipussiruisleivän, jonka pussin aukaisen heti kotiin päästyäni. (Pidän muutenkin siitä, että ruisleipä on ehtinyt sitkiintyä.)

On hauskaa huomata, miten vähitellen olen saanut kasvatettua viidellä kynnellä aloittamani talvivalkosipulin viljelyni siihen mittakaavaan, että nyt meillä on vielä kahdeksan jättimäistä valkosipulia sipulipussissa seinällä roikkumassa - ja kynnet tietysti ensi kesää ajatellen jo maassa lumipeitteen alla. Tänne saakka on päästy omilla valkosipuleilla (ja niitä on annettu ystävillekin) ja kyllä noista riittää vielä ainakin kuukaudeksi! Muutenkin vähitellen palstaviljelyssä on tuntunut löytyvän hyvä linja. Useimpina kesinä tulee hyvin kurpitsaa, jotka huoneenlämmössä säilytettyinä (jolloin niiden kuori tulee kivikovaksi) pysyvät hyvinä pitkälti joulun yli. Ja mangoldia, parsakaalia ja mitsunaa, sileälehtistä persiljaa ja korianteria on edelleen pakkasessa... kotimaisista vihanneksista ostamme säännöllisesti vain sipulia, keräkaalia ja porkkanaa, ulkomaisista lähinnä palkokasveja, tofua ja tempehiä. Jos minulla olisi isompi huone, johon mahtuisi pakastinarkku, olisi kova kiusaus jonottaa toinenkin aarin palsta ja ryhtyä vihannesten suhteen omavaraiseksi. (Juuresten viljelijänä olen kyllä aika toivoton. Jostakin syystä epäonnistun niissä kesä toisensa jälkeen. Onneksi lanttujen ja nauriiden sijaan voi viljellä ja syödä kyssä- ja parsakaaliakin. En ole ikinä edes ihmeemmin piitannut lantuista ja nauriista maun kannalta, mutta olisi kivaa viljellä perinnelajikkeita.)

No, toistaiseksi on vain tultava toimeen tällä lailla. Asia kerrallaan...

Kevään tulo herättää silti aina saman ruokaan ja kasveihin kiinnittyvän harrastuneisuuden. Voisiko elää jotenkin mielekkäämmin, omaa ruokaansa tarmokkaammin tuottaen ja syömästään tietoisempana? Mikä olisi paras tapa järjestää elämä? Miten meidän käy, kun Vompsu valmistuu? Saako hän töitä jostakin muualta ja kuuluuko muuttokuormaan suuria säkillisiä juuria, mukuloita ja sipuleita? Menemmekö joskus WWOOFin vapaaehtoisina poimimaan teetä eteläiseen Aasiaan? Ja niin edelleen. Jos olisikin oikea tapa elää. Mutta kun kaikki on niin suhteellista ja asioiden selvittäminen monimutkaista...

tekemistä riittää tulevillekin päiville.

Tyhjyyden pohjaan saakka

Haluan vajua yhä tyhjemmäs, yhä ajattomampaan tilaan. Ensimmäisenä loman päivänä herään aamulla aikaisin, mutta kun minua palelee, menen peiton alle hytisemään ja lukemaan kirjaa. Asioita on joka tapauksessa hoidettava loppuviikosta ja sunnuntaina lähdemme pienelle kaupunkilomalle Tallinnaan. Se lieneekin ensimmäinen kerta, kun yövyn omin varoin hotellihuoneessa, jossa on oma wc ja suihku! Yksi yö vain, Vompsun aikataulu ei anna mahdollisuutta pidempiin lomiin.

Makaan peiton alla ja äkkiä mieleeni nousee kuvia lapsena olemisesta. Minulla ei ole koskaan ollut mummolaa nimeltä mummola. Sen sijaan on ollut Lehtoniemi ja Vuorijärvi ja Meripuistotie. Vesiasioita jollakin tavalla kaikki. Muistelen erämaamökkiä, louhikoita, kyitä, juolukkasoita... Siten nukahdan.

En ollut tajunnutkaan olevani aivan näin väsynyt. Herään vasta tuntien kuluttua aivan uudella tavalla rauhallisena ja virkeänä, aivan kuin olisin unessa uinut tyhjyyden pohjaan saakka. Ja luen Michel Tournierin Perjantaita, jossa kuvataan tähän hetkeen sopivaa tunnelmaa:

Voisi sanoa, että tämän seurauksena päiväni ovat suoristuneet. ne eivät enää kiepu toinen toistensa päällä. Ne pysyvät kohtisuorina pystyssä, ja julistavat ylpeästi oman olemuksensa arvoa. Ja koska ne eivät erilaistu jonkin toteutumassa olevan suunnitelman perättäisiksi etapeiksi, ne rupeavat muistuttamaan toisiaan siinä määrin että ne kasautuvat muistissani tasasuuriin kerroksiin ja että minusta tuntuu kuin eläisin jatkuvasti samaa päivää.

Tyhjyys/vapaus

Käännöstyö sinetöidään lounaalla. Se on nyt irti minusta. Seison kaukaisella laiturilla ja huiskutan. Siltä se suunnilleen tuntuu. Ja istun junassa tai laivankannella ja näen huiskuttavan itseni.

Uusia töitä ei ole vähään aikaan tiedossa, koska kustannusala kouristaa laman kourissa. Ihmisiä irtisanotaan, ja mikä vieläkin tärkeämpää, julkaisusuunnitelmat on pistetty toistaiseksi jäihin. Kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu.

"Entäs sinä, sinun tilanteesi? Mitä seuraavaksi?" Mietin hetken, sanon: "No, se on vielä hyvin avoin... niin avoin kuin mahdollista. En tiedä ollenkaan." Mutta luulen, etten kuulosta huolestuneelta, koska en ole erityisemmin huolestunut eikä keskustelukumppanikaan huolestu. Olen pitänyt kääntämisestä ja saa nähdä, jääkö tämä viimeiseksi työkseni toistaiseksi tai elämässäni. Saapa nähdä. Olen pureksinut tätä tietoa pari päivää ja asettunut siihen nyt kotoisasti kuin kissa sängylle.

Sitten puhumme, hassua kyllä, sellaisten ihmisten tunnelmista, jotka ovat rakentaneet elämänsä ja elämäntyylinsä työsopimuksen varaan, heidän tunnelmistaan lomautusten, työsuhteiden katkaisemisen ja freelancekeikkojen harventumisen kynnyksellä. Moni ei pysty lainkaan keskittymään työhönsä eikä saa unta ilman lääkitystä. Olen heistä huolissani ja varmistan, ettei keskustelukumppani koe mitään sellaista. Ei, ei sentään.

Ja siinä kuunnellessani ja keskustellessamme lounaan ylitse tajuan äkisti, että se, mitä ne työsuhdeihmiset, joita parhaillaan säälin ja joiden asioista olen huolissani, kokevat tällä hetkellä, on itse asiassa sitä aivan samaa, minkä kanssa itse elän jatkuvasti: jatkuvuuden puuttumista, toimeentulon epävarmuutta. En vain itse osaa mitenkään huolestua siitä, vaikka monesta muusta asiasta saatan kantaa huolta slapstickmäisellä paatoksella. (Minusta tuntuu, että vanhempani huolehtivat asiasta aivan tarpeeksi, vaikkei se ole edes heidän asiansa - onhan meillä sosiaaliturva, ei heidän tarvitse minua elättää, jos jään työttömäksi.) Äkkiä olen ensimmäistä kertaa kunnolla onnellinen siitä, että marraskuinen tarjouksemme Salon talosta hylättiin. Ei minulla olisikaan nyt rahaa maksaa mitään kuukausieriä lainoista. En ole velkaa kellekään... mutta ei minulla rahaakaan ole... elän samassa tilassa kuin valtaosa maailman ihmisistä, kädestä suuhun. Ei kai siinä mitään huolestuttavaa ole. Sitä paitsi saan kohta käännöspalkkion. Jos miinustan siitä yrityksen kulut, jää siitä pari sataa jokaiselle seuraavalle kuulle siltikin. Jonkin aikaa on varaa odottaa.

Mutta osaan olla kyllä huolestunut niistä ihmisistä, jotka jotenkin horjuvat työpaikkansa menetyksen uhatessa, ja sympata heidän huoltaan. Vaikka se onkin vieras huoli.

Tilanne on kummallinen: Hehän ovat tehneet juuri niin kuin minun ikäisiäni ihmisiä kehotetaan tekemään. Ovat hankkineet viran, ostaneet omistusasunnon, vakiinnuttaneet elämänsä tunnistettavaksi, säännölliseksi, rakentavat maamme vaurautta ja sillä lailla. En usko, että he ovat tunteneet itseään hetken pistoksessa loisiksi samalla lailla kuin itse tunnen usein itseni loiseksi kävellessäni jollain tasolla iloisesti keskipäivän valolenkilläni ja muistaessani äkisti, miten hemmetin vähän teen minkään hyödyllisen eteen. Esimerkiksi, miten vähän veroja maksan. (Toisaalta veroja käytetään nyt kaiken maailman moottoriteihin, jotka rohkaisevat liikkumista aivan väärällä tavalla, joten en ole ihan tyytyväinen valtion taloudenpitoon noin muutenkaan enkä siksi koe mitenkään aivan karmeaksi sitä seikkaa, etten osallistu rahallisesti yhteiskunnan pyörittämiseen niin paljon kuin ehkä voisin.) Nyt sitten näitä kaikin puolin kunnollisella tavalla elämänsä järjestäneitä ihmisiä rankaistaan, vaikka he ovat tehneet juuri niin kuin meitä kaikkia kehotetaan tekemään. (Se tuntuu epäreilulta.) Jos heidät irtisanotaan, heillä on vaikeaa identiteettinsä kanssa, koska he ovat identifioituneet työelämässä onnistujiksi, vaikeaa noiden "aina kannattavien" asuntosijoitustensa maksuerien kanssa. En oikein ymmärrä tätä - minä, joka olen tehnyt väärin nämä asiat niin monen mielestä, olenkin nyt se, joka on huoleton ja joka palkitaan keveällä mielellä. Epävarmuudessa ei ole minulle mitään uutta - se, jos mikä, on työidentiteettini.

Ensimmäistä kertaa elämässäni tulen ajatelleeksi, että ehkä minun ei pitäisikään kokea tuosta epävarmuudesta pelkkää häpeää ja syyllisyyttä, koska saattaahan sen sietäminen olla kyky tai hyvekin jossain mielessä, esimerkiksi tällaisessa taloudellisessa tilanteessa, jossa kulttuuritalous supistuu supistumistaan. Olen onnistunut totuttautumaan johonkin, tässä tuohon epävarmuuteen, ja nyt se äkisti onkin hyödyllinen taito. Ei tarvitse mennä hakemaan masennuslääkkeitä eikä unilääkkeitä, koska maailmani on ollut tällainen kaiken aikaa.

Ja mikä tärkeintä: olen itse valinnut tämän maailman. Muistan sen vihlaisevan pelon, jonka koin, kun minulle tarjottiin pestiä, ensin puoleksi vuodeksi, myöhemmin todennäköisesti vakkaristi. Minua pelotti se jähmeys ja muuttumattomuus ja kenties pukeutumisvaatimukset ja palaverit ja sellaiset enemmän kuin tämä epävarmuus enkä ottanut pestiä vastaan. En saa kai koskaan tietää, olisinko itse levoton epävarmuudesta nyt, jos olisin silloin tarttunut tarjoukseen. (Moni suhtautui tähän kieltäytymiseeni valtavalla tyrmistyksellä ja huomasin, että heidän mielestään olin tehnyt kovin väärin. Moni myös oletti, että kieltäydyin tarjouksesta, koska teen salaa jotakin tärkeämpää, kuten suurta läpimurtoesikoisromaania tai muuta hassua. No tavallaan tietysti teenkin jotakin tärkeämpää - annan itselleni aikaa ja armoa. En tiedä, kuinka tuottoisaa se on, mutta tunnun kaipaavan tällaista kohtelua. Eikä kukaan muu ole kiinnostunut suomaan aikaa ja armoa, joten aion puolustaa niitä jatkossakin aika sinnikkäästi.)

Kuulostaa niin hurjalta kuulla jonkun sanovan, että tietenkään ihmisen ei voida olettaa työskentelevän normaalisti, jos hän ei tiedä, jatkuuko hänen työnsä siinä paikassa enää kahden kuukauden päästä. Nyökkään ja myötäilen ja myöntelen, mutta kesken sen muistan, että juuri niinhän itse työskentelen. Ei, ei voi sanoa niin yksioikoisesti, ajattelen, mutta se ajatus tulee vasta myöhemmin. Niin voi sanoa vain jos ihminen on olettanut jatkuvuutta. Minä en ole tainnut ikinä odottaa, en työasioissa. Kaipaan selkeitä alkuja, keskikohtia ja loppuja. Minä en tiedä, tulisinko itse onnettomaksi, jos tietäisin, että tämä sama jatkuu vielä kahdenkin kuukauden kuluttua. Minusta esimerkiksi tämä käännökseen sitoutuminen oli karmaisevan pitkä. Se muutti persoonallisuuttani rajusti. Olen tuijottanut marraskuun alusta saakka kaihoten helmikuun loppuun.

Se on nyt. Käännös on nyt annettu pois.

Nyt elän lopun ja alun välimaastossa, jota kutsun tyhjyydeksi tai vapaudeksi. (Tästä tulee mieleen ne keskustelut äidin kanssa, kun olin lapsi ja istuimme aamulla ennen äidin töihin lähtöä punaisella lohikäärmematolla joogaten. "Jos ne sielut vaeltaa silleen olennosta toiseen, niin mitä ne on sillä välillä kun ne lähtee kuolleen viimeisen henkäyksen mukana ja ennen kuin ne alkaa sykkiä vauvan sydämenä?" Äiti sanoo, että ne ovat osa tyhjyyttä, ne ovat hetken vapaita. Koetan kuvitella siinä lootuksessa tai hurjana leijonana kieli ulos suusta vatsaa pömpäten ja sisään vetäen, miltä se tyhjyys tai vapaus näyttää tai tuntuu. Koska olen lapsi, eikä elämälläni ole vielä rakennetta lepo vs. työ, en osaa kuvitella.) En kutsu tätä työttömyydeksi tai ole työtön, koska olen yrittäjä. No, yrittäjä ilman työstettävää, tietysti, ehkä se on melkein sama. Odotan jokin aikaa, kuulostelen. Se on hauska kielikuva: on hiljaista, höristelen ja kääntelen kuvitteellisia korvia. Pidän tästä tyhjyydestä tai vapaudesta oikeastaan enemmän kuin työpätkistä, vaikka tässäkin on vaikeat puolensa. Esimerkiksi: pitää itsetuntonsa kuosissa, olla uppoutumatta syntyihin syviin, jaksaa pitää kiinni vuorokausirytmistä, jaksaa ymmärtää muiden kiireisyyttä (joka on itsellenikin tuttua työjaksoista), jaksaa suhtautua huumorilla ihmisten kauhisteluihin (onneksi omat ystävät eivät enää jaksa kauhistella), pysyä toiveikkaana sen suhteen, että kohta jokin mukava työ löytyy. Ensin tyhjyys tuntuu aina mukavalta, mutta jossakin vaiheessa se voi käydä ahdistavaksi ja voi huomata kehon kaipaavan uutta työtä, mielen käyvän levottomaksi. Uusi työ, hihkuu silloin koko olo. Oli se uusi käännös, toimitustyö tai jotakin ihan muuta.

Ei minulla ole oikeastaan hinkua puoleen eikä toiseen. Tavallaan kääntäisin mielellään toisenkin kirjan samaan syssyyn, mutta pelkään tietysti sitäkin, että rutinoituisin siihen samalla lailla kuin tekstin kirjaksi toimittamiseenkin ja lakkaisin miettimästä, pitäisikö minun sittenkin mennä hierojakouluun tai hakea tarmokkaammin puutarha-alan oppisopimusta tai vaikka opsopata itseni kodinhoitajaksi. (Luin lehdestä jutun kodinhoitajasta ja se kuulostaa aika mukavalta ja maanläheiseltä puuhalta.) Tai entä jos repäisi radikaalisti ja opiskelisi valokuvaajaksi? Olen kuitenkin aika kyltymätön kuvaamisen suhteen ja tykkään ihmisistä. Mutta kaventuisinko siinäkin? Selvähän se: pelkään ammatti-identifikaatiota, koska olen lama-ajan nuori ja nyt näen taas selvästi, miten onnetonta on tukea identiteettinsä sellaiseen asiaan, joka ei voi mitenkään olla itsen hallittavissa. (Epävarmuutta on paljon helpompi hallita kuin varmaa uraa; ehkäpä tämä osoittaakin, miten kontrollifriikki olen ylätasolla? Epävarmuudesta on aika helppoa pitää kiinni!) Pelkään myös sitä, että lakkaisin äkisti tuntemasta kiitollisuutta minua kohdanneesta luottamuksesta ja alkaisin pitää töiden saamista itsestäänselvyytenä ja sulkisin silmäni työmarkkinoiden raadollisuudelta. En usko, että minun koulutukseni ja nykyisten työmarkkinoiden kehitystrendien yhdistelmän huomioon ottaen minulla olisi varaa sellaiseen sokeuteen.

Kotiin tallustaessani mietin sitä, miten sana kriisi kirjoitetaan kiinan kielessä erään sitaatin mukaan: se muodostuu kahdesta merkistä, josta toinen tarkoittaa vaaraa, toinen mahdollisuutta. Äkkiä tajuan, siinä kävellessä, että pidän itsessäni ainakin yhdestä piirteestä aika vankkumatta: siitä, että vaikka kyllä yleensä havaitsen ne vaaratkin ja saatan olla niistä hyvinkin huolissani, mahdollisuudet eivät enää tunnu katoavan minulta pitkiksi ajoiksi. En päästä niistä otetta. Tarkastelen mitä vain oppimisprosessina ja opetuksina ja oivalluksina, ja silloin ehkä jostakusta toisesta musertavilta tuntuvat asiat näyttäytyvät ihan toisella tavalla: paitsi musertavia, ne ovat myös opettavaisia, ja paljastavat maailmasta paljon sellaisia seikkoja, joita en olisi kenties millään muulla tavalla voinut kurkistaa. Jos epäonnistunkin jossakin tässä ja nyt, opin siitä tärkeän läksyn. Nytkin keskellä epävarmuuttani tajuan äkisti, että siedän tuota epävarmuutta aika vaivattomasti. Ja vaikka haluaisin talon maalta tai ainakin talon pihalla (minun tuloillani se taitaa tarkoittaa taloa maalta), huomaan, että olen keveämmin mielin, jos en tunge itseäni vakityöhön kuin käärmettä pulloon tuon halun takia. En haluaisi torsota itseäni jonkin yksittäisen halun takia. Taidan pitää vapaudesta aika tavalla.

Vapaudesta johonkin, käsitän sen enemmän niin päin. Joskus kun juttelen vakitöisten ihmisten kanssa, olen saavinani kiinni siitä, että he kuulevat vapauteni enemmän vapautena jostakin. Mutta se on varmaankin heidän tilannettaan, heidän elämäntyylinsä heijastumaa heidän tarkastellessaan tätä tilannetta, jota elän. Heille työ on jotakin paljon kiinteämpää ja raskaampaa, rasittavampaa. Minulle se taas on yksi siunauksista tai armoista, tahdon tehdä työtä vain sen verran, että jaksan pysyä siitä ja sen mahdollisuuksista kiitollisena. (Välillä se on vaikeaa, kun teen itselleni tiukan aikataulun. Ja kun unohdan kiitollisuuden, käyn aivan sietämättömäksi itseni mielestä. Grr.) Vapaus! Määrittämättömän ajan vapaus! Olen iloinen, kevyt, kävelemme mäkeä ylös, koira tempoilee innokkaasti hihnan päässä. Kevät tulee...

Elämän tunnussäveliä eri aikakausilta

Joskus keskustellessa tai etenkin lukiessa toisten lyhyitä muistiinpanoja (teksti on hitaampi, siinä ei tarvitse miettiä, hyväksyykö toinen reaktioni) tajuaa viiltävän selkeästi, miten vieraiksi mantereiksi toiset ihmiset jäävät pakostikin. Eivätkä vain toiset ihmiset, itsekin. Kun toinen kertoo, keihin hänen oli vaikeaa samastua lukioikäisenä tai miten häntä harmittaa, että yksi ylioppilaskirjoitusten arvosanoista ei ollut laudatur, särähtää vierauteen. Ei siksi, että itse olisi kaikkien kanssa suvereeni ja ettei koskaan olisi epätyytyväinen, ehei. (Hassu ajatus, muuten, liekö mahdollinen...) Pikemminkin, koska oli vieläkin angstisempi ihmisten suhteen ja koki vierautta hyvien arvosanojen kanssa. Minusta ne arvosanat ovat aina tuntuneet jotenkin... petkuttamiselta. Koska en koe itseäni mitenkään fiksuksi. Se on vähän hassunkurista, jos katsoo kouluarvosanojani, etenkin suhteessa siihen, miten vähän olin koulusta kiinnostunut. (Miksi olisin ollut, kun mietin suuren osan aikaa, että oikeastaan täytyy olla valtava kosminen virhe, noin henkkoht perspektiivistä siis, että olen elossa, kun kaikille olisi parempi, jos en olisi.) Tai sitä, millä innolla minua oltiin tunkemassa peräti kolmeen eri erikoislukioon.

Ymmärrän, että minuun on iskostettu aika varhaisessa vaiheeessa ulkoakäsin tämä tyhmyyden ajatus, koska se vie suuren osan päättäväisyyttä ja olin lapsena hurjan omapäinen ja aikuisia ympärilläni rasitti tuo omapäisyys. Mutta vaikka nykyään tiedän, etten ole ihan niin tyhmä kuin millaiseksi säännönmukaisesti koen itseni, en edelleenkään onnistu mallintamaan itseäni ihmiseksi, jolle oppiminen olisi helppoa tai jolla olisi mahdollisuudet kiinnostuessaan ottaa selvää vaikka mistä. Minua ei harmittanut saksan huono arvosana, minua ällistyttivät muut laudaturit. En voinut uskoa, etteivät kokeet olleet jotenkin menneet sekaisin. Olin saanut jonkun muun arvosanan. Eikä tämä tapahtunut vain ylioppilaskirjoituksissa, vaan kaikissa kokeissa. Se jotenkin horjutti todellisuudentajuani. Mutta en ollut valmis muuttamaan uskomuksiani vastaamaan kokemusta, ehdollistus oli edelleen liian vahva. Todellisuuden aistin vain siinä kokeessa, josta sain kutosen, ja jonka tein yli kolmenkymmenenyhdeksän asteen kuumeessa. Silloin ajattelin todellisen luontoni ja tyhmyyteni paljastuneen ja itkin helpottuneena ja ajattelin, että nyt minut viedään lastenkotiin, koska vanhemmat eivät enää tahdo nähdä minua. Olin paljastunut! Ei tarvinnut enää jännittää!

Tietenkään minua ei lähetetty lastenkotiin. Vanhemmat lohduttivat tuosta kutosesta ja pitivät sylissä. Kun seuraavan kokeen numero oli kiitettävä tavalliseen malliin, he eivät halanneet, antoivat vain rahaa. (En saanut viikkorahaa, sain rahaa kiitettävistä koearvosanoista.) Ostin koko rahalla karkkia, kuten aina. Salmiakkia. Siitä tuli nopeasti paha olo. Istuin vintillä, katselin hyörinää ampiaispesän luona, söin salmiakkia ja oli tyhjä olo. Vintillä sai olla rauhassa, siellä ei huutanut edes teevee. Tiesin, että minun olisi pitänyt olla iloinen, mutten osannut. No, oli sentään salmiakit.

Näin jälkeenpäin tuntuu kummalliselta ajatella tuota mielenmaisemaa. Lapsilla on niin hurjia pelkoja.

Tietysti tilanne korjaantui vähitellen. Kun riittävän moni ihminen oli toistanut, että minulle lukuaineet ovat helppoja, aloin miltei itsekin uskoa sen. Mutta vain miltei. Kokemuksellinen puoli uskomisesta puuttui, se oli sellaista hauki on kala -hopotusta. En vieläkään täysin osaa ymmärtää, millaista olisi aidosti kokea itsensä lahjakkaaksi tai hyväksi jossakin. En yksinkertaisesti pääse tuohon kuvitelmaan sisään. Tiedän kyllä, että joskus jokin tehtävä tuntuu helpolta, esimerkiksi päättelyä testaavat osiot persoonallisuustesteissä. Fysioterapian pääsykokeessa kuuntelin muiden tuskailua niiden jälkeen ja istuin yksinäisenä siinä rupattelevassa seurueessa: minusta ne olivat helppoja, heistä mahdottomia. Ei sellaista voi sanoa ääneen. Mutta en osaa jotenkin ajatella, että olisin hyvä niissä, tästä helppoudesta huolimatta. Jokin siitä puuttuu, siitä siihen saakka päättelemisestä.

Tuo toinen kirjoitus, jota jäin pohtimaan, tai ei, joka pikemminkin jäi soimaan mieleeni, kertoi suhtautumisen vaikeudesta tietyntyyppisiin ihmisiin nuorempana. Kun vastasin kirjeeseen, kirjoitin, että niin, näitä kai on kaikilla. Mutta asia jäi pyörimään. Tänään sitten havahduin unesta tuohon ajatukseen ja sen kaikuun itsessäni: aivan kuin unen aikana olisi muovautunut vastaus, kinostunut riittävästi materiaalia kaikesta minkä muista ja mitä olen psykologiaa lukenut. Miten tarkasti valikoinkaan ystävät teininä! En hyvin, vaan tarkasti. Oikeastaan taisin tuntea syvää vierautta kaikkia muita kohtaan lukuun ottamatta niitä, jotka olivat jonkin verran itsetuhoisia. Oli minulla muutama ponteva ja iloinenkin ystävä, joilla oli unelma mm. opiskelupaikasta, mutta tunsin heidän seurassaan viiltävää pelkoa siitä, että jos he tajuaisivat, miten epätoivoinen ja eksyksissä olen, he hylkäisivät minut siihen paikkaan. Koska kuten vanhemmat sanoivat joskus asiasta kertoessani, niin ei saanut tuntea, kaikkihan oli hyvin, koulu meni hyvin, minulla oli mukavia harrastuksia, pääsisin opiskelemaan ihan mitä vaan halusin. (Vaikka vanhemmat eivät pitäneetkään siitä, että menin lukioon, koska se tarkoitti taloudellista epävarmuutta. Oppisopimuksella olisin voinut heti alkaa tienata omat rahani ja muuttaa yksiöön pois heidän jaloistaan ja heidän rahojaan kuluttamasta.) Kaikki oli hyvin, miksen ollut onnellinen? Niin, hyvä kysymys. Mutta koska en osannut olla onnellinen, kaikki ei tuntunut olevan hyvin. Hyvät arvosanat tuntuivat toisten petkuttamiselta. Oikeastaanhan minun olisi pitänyt olla kuollut, joten todellisuudessa oli ilmeinen virhe eikä siihen oikein voinut luottaa. Itsetuhoisten ystävien sisäinen ja ulkoinen elämä sentään oli kohdakkain: he viiltelivät käsivarsiaan tai söivät ulostuslääkkeitä laihtuakseen tikuiksi, he olivat oikeutetusti traumoittuneet miehistä koska heidät oli puijattu seksisuhteisiin jo ala-asteikäisinä, heidän numeronsa olivat huonoja, joten he saattoivat sentään koherentisti tuntea itsensä tyhmiksi ämmiksi. Oikeastaan vain näiden ystävien kanssa osasin olla rento, vaikken oikein päässyt heidänkään maailmaansa: minulla oli ihan liian hyvät numerot, vanhempani eivät eronneet rymisten, enkä osannut vahingoittaa itseäni kehon tasolla muuten kuin syömällä roskaruokaa, mitä nyt tuskin kukaan muu, toisesta perhetaustasta tuleva, voisi tunnistaa niin kapinalliseksi eleeksi kuin minä sen käsitin. (Meillä kotona ei koskaan syöty valkoisia vehnäjauhoja tai niistä tehtyjä leipiä, mitään friteerattua, ei koskaan juotu limuja tms. - meillä syötiin terveellistä kasvisruokaa ja juotiin sokeroimatonta mehua. Minulle siten esimerkiksi ranskanperunoiden syöminen limua juoden oli aivan ravisuttava teko. Vahinko vaan tätä ravistusta ei nähnyt kukaan muu kuin vanhempani, ja hekin tarkastelivat sitä ei-niin-ylevästä "olet kyllä jo nytkin aika pyöreä, sinun pitää katsoa tarkemmin mitä suuhusi pistät koska ylipaino on vakava terveysriski ja suojaravinteista pitäisi jaksaa kantaa huolta" -näkökulmasta.) Irtosuhteissakin olin naurettavan tarkka tautiriskistä - miksi ihmeessä, kun kuvittelin kuolevani aivan pian?

Minulta vei aika kauan tajuta, etten jollakin tasolla halua kuolla sittenkään, vaan elää. Että voi olla nainen vaikkei tahtoisikaan säännöllisin väliajoin kuolla. Ja että voin muovata elämää näköisekseni, sellaiseksi että kuoleminen ei tunnu sitä houkuttelevammalta vaihtoehdolta. Olin kaksikymmentäyksi, kun tajusin, etten tahdokaan kuolla, että itse asiassa tahdon aika vahvasti elää ja kokea asioita, vaikka ne tuntuisivatkin pahalta ja vaikkei sillä kaikella olisi edes mitään merkitystä. Mutta vei vielä aika kauan ennen kuin hyväksyin sen tarkoittavan, että itsestään huolehtiminen ja itselleen armeliaisuus on okei. (Jälkimmäistä harjoittelen edelleen aika alkeistasolla; se on uusi proggis, aloitin sen ehkä kolmisen vuotta sitten.) Hammaslääkärillä käyminen ja ystävyyssuhteiden solmiminen ei ole vain naurettavaa kuolemanpelkoista pikkuporvarillisuutta vaan ihan järkevää toimintaa.

Minusta tuntuu, että olen onnistunut tässä asiassa paremmin kuin itseni fiksuksi kokemisessa. Se on hyvä, koska tämä asia tuntuu näppituntumalla tärkeämmältä. On tärkeää haluta elää, janota kokemuksia ja tahtoa auttaa toisia.

Mutta kaikella tällä on seurauksensa: en osaa esimerkiksi kuvitella nuoruutta, jossa ihminen olisi toiveikas, suunnittelisi tulevaisuuttaan ja iloitsisi elämästä. Se kuulostaa kertakaikkisesti paradoksaaliselta. Vaikka tietysti kun katselen ympärilleni, havaitsen, että sellaisia nuoria ihmisiä todella on olemassa. Tuntuu jotenkin niin hurjalta, että itse on saanut tuosta toiveikkuudesta ja ilosta kunnolla otteen oikeastaan vasta parin viime vuoden aikana, iässä jossa mielellään sanotaan hakemisen jo olevan ohi, ruuhkavuosissa. En tarkoita tietenkään, etten olisi iloinnut ja jännittänyt asioita sitä ennenkin, mutta vasta nyt siitä on vahvistunut ikään kuin elämän perusväri. Osin kyllä olen aika raivoissani itselleni, koska huomaan tämän tunnussävelen kantavan edelleen menneisyyden reppua: "saan olla iloinen ja toiveikas ja haluan elää ja kokea, itkeä ja nauraa, ja etenkin nauraa, ja saan tehdä niin, vaikken olekaan niin fiksu kuin tällaisella elämäntyylillä pitäisi olla." Olen pohtinut viime päivinä tulevaisuutta ja nojannut leukaa kämmeneen käännöksen ääressä ja miettinyt niitä muutamaa ystävääni, jotka ovat käsitteellisesti teräviä kuin partahöylät ja osaavat olla ylpeitä omasta työstään, kulttuurisuuntautuneisuudestaan, ja jotenkin varman oloisia ratkaisuistaan. Voi tietysti olla, että tämä on vain illuusio. Mutta sellaisen vaikutelman yhtäkaikki saan heidän reaktioistaan. Itse en jotenkin osaa olla ylpeä ratkaisuistani enkä onnistumisista, ne tuntuvat häkellyttäviltä onnenkantamoisilta, jonkinlaiselta bluffaamiselta, ikään kuin olisin kuitenkin sen verran typerä, ettei tämmöisen elämän pitäisi oikeastaan onnistua minulta.

Se on kummallinen tuntu. En haluaisi tehdä uraa, mutta minusta tuntuu, että minun olisi pakko, koska muutkin suostuvat siihen yleensä. Paitsi jotenkin poikkeavan lahjakkaat, mutta heihin taas en mitenkään osaa samastua. Ainoa keksimäni keino, jolla voin oikeuttaa itselleni tämän elämän, on kummasti mutkan kautta perusteleminen: Näin tämä nyt vain on sattunut menemään. Elämä heittää ja kantaa. (Ei, en halua uskoa tähänkään, olen kyllä tehnyt töitä ja ottanut asioista selvää ja opiskellut pitkään vaikeaa alaa saadakseni tällaista elämää, vaikken opiskellessa uskonutkaan siitä koituvan minkäänlaista hyötyä opintotukea lukuunottamatta: opintotuki on minusta aina tuntunut isolta rahalta niin pienistä ponnistuksista ja niin laihasta hyödystä.) Tässä sitä nyt ollaan! Ja vaikka olenkin tyhmä ja itsepäinen enkä tunne kuuluvani tähän vapaaseen ja älykkääseen joukkoon, siinä nyt kuitenkin ulkokohtaisesti tarkasteltuna sijaitsen. Ei minun siis tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä, että saan tehdä töitä kotona pyjamassa. Eivät muut ihmiset ajattele, että se on petkuttamista ja että minua pitäisi oikeastaan rankaista sen takia. (Vaikka vanhempani ovatkin pettyneet siihen, ettei minusta tullut mitään; heistä joudun tekemään työtä kotona ja heitä surettaa se, ettei minulla ole vakivirkaa.) Ja jos muut ihmiset eivät ajattele niin, miksi ihmeessä minunkaan pitäisi ajattella niin?

Huooh, miten monimutkaista! Jotenkin hupsua myös. Mutta en oikein osaa silittää ajatuksiani suoriksi, liekö ikinä opinkaan... ehkä tarvitsisin ammatinvalintapsykologin sijaan ammattiinsopeutumispsykologin? Tai itseluottamuspsykologin? Vaikka uskon kyllä, että vähitellen nämäkin asiat ratkeavat, tai jos eivät ratkeakaan, olen ainakin tottunut elämään niiden kanssa, aina vähän ulkopuolisena ja tuntien, etten oikeastaan ansaitsisi näin ihanaa elämää.

Tuntuu niin hassulta, että monet ihmiset, joiden kanssa juttelee ja neuvottelee asioista, näkevät vain sen puolen minusta, joka on nyt enemmän esillä. Joskus tuntuu jopa siltä, etten enää pääse entisiin oloihini mitenkään käsiksi, paitsi silloin kun luen jonkun toisen jostakin kaukaisesta ajasta kirjoittaman virkkeen, luen sen kerran ja toisen ja kolmannen, ja solahdan hämmennykseen: ei, ei se noin mene, eihän se noin voi mennä... ei se ainakaan tuolta tuntunut. Tai että myönnän kevytmielisesti jotakin: joo, noinhan se juuri menee. Ja sitten kuluu muutama yö ja äkisti tajuan, miten julma koko kuvio on ollut.

Monissa psykologian kirjoissa, joiden kanssa olen tehnyt töitä, on korostettu erästä seikkaa, joka askarruttaa itseäni: Sitä, miten usein ihmiset hakemalla hakevat itselleen sellaisen ystäväpiirin, joka jotenkin vahvistaa hänen kiintymyssuhteitaan luonnehtivia ongelmia. Ja miten usein käy niin, että jo valmiiksi ongelmiin ajautuneiden ihmisten sosiaalinen turvaverkko ei tuekaan heidän muutostaan positiiviseen suuntaan, elämän hallintaan ottamiseen ja toiveikkuuteen, vaan pikemminkin painostaa ihmistä ujumaan yhä syvemmälle ongelmiensa vangiksi. Joskus tämä sanallistetaan kirjoittamalla, että turvallisia kiintymyssuhteita kokeneet ihmiset eivät helpolla suostu hyväksikäyttäviin tai muulla tavoin heitä vahingoittaviin suhteisiin, kun taas kiintymyssuhteiltaan pääosin turvattomat ihmiset eivät osaa etsiä eivätkä tunnistaa turvallisia suhteita,niiden vaatimisesta nyt puhumattakaan. Joskus taas tästä asiasta puhutaan empatian ja empatiakyvyn kautta: vasta kun ihminen oppii tunnistamaan empatian, hän voi alkaa pitää silmällä sitä, että päästää lähelleen vain tavoitteitaan tukevia, empaattisia ihmisiä. Ehkä nuo käsitteet ovat liian robusteja, siltä se tuntuu. Asian voisi sanoa kai näinkin: on mukavaa oleilla seurassa, jossa voi tuntea olonsa kotoisaksi. Valitettavasti kotoisa voi tarkoittaa myös toivottomuutta vahvistavaa. Minusta esimerkiksi jako empatiakykyisiin ja empatiakyvyttömiin on ihan liian karkea. Moni ihminen ei kykene olemaan kovinkaan empaattinen vieraalla tavalla eläviä ihmisiä kohtaan, mutta samankaltaisuus palkitaan empaattisella suhtautumisella. (Vieraus on aina haaste empatialle, ja minusta tuntui hyvältä lukea terapeuttien ohjeissakin oikein teroitettavan, että jos empatia ei muodostu luonnostaan, siihen pitää pyrkiä tahdonalaisesti. Jos empatian pitäisi tuosta vain onnistua, se tarkoittaisi myös, että jokainen meistä olisi luultavasti todella huono ja empatiakyvytön ihminen, koska kai jokaisen empatia välillä horjuu ja pettää. Kyse on enemmän tahdosta kuin kohtalosta; tämä on tärkeä näkökohta.)

Uudessa SK:ssa on kiinnostava juttu joukkoon sopimisen ja joukosta erottumisen tunneskaalasta. (Sk 8/2009, s. 18-19.)

Arvostettu tiedelehti Neuron esitteli äsken tutkimuksen, jossa havaittiin, että muiden kanssa eri mieltä oleminen aiheuttaa aivoissa samanlaisen "virhereaktion" kuin esimerkiksi väärän vastauksen havaitseminen kokeessa.

Tämä negatiivinen reaktio viestittää sosiaalisesta virheestä: on tullut olluksi erilainen kuin muut. Samalla aktiivisuus vähenee niillä aivojen alueilla, jotka liityvät palkitseviin kokemuksiin.

Samassa jutussa kerrotaan, miten koehenkilöt olivat testeissä muuttaneet vastauksiaan muun ryhmän suuntaan toisella kiekalla kuultuaan toisten mieltymyksistä.

Ehkä näillä "virheilmoituksilla" on tekemistä sen kanssa, millaiseen seuraan ihminen hakeutuu? Jos tuntee itsensä kovin epäonnistuneeksi, tyhmäksi ja itsetuhoiseksi, iloisten ja toiveikkaiden ihmisten seura saattaa tuntua täysin karmealta, rasittavalta ja lannistavalta. (Muistan tämän olon.) Jokainen "en osaa ajatella noin" nivoutuu ehkä epäonnistumisen tuntemuksiin, minän virheellisyyden syventymiseen. Sen sijaan jos seura on itsetuhoista, toivotonta ja pahojen vibojen kanssa painiskelevaa, itseään ei tunne niin vihoviimeiseksi ja virheelliseksi. Surullista tässä on vain tuo, että oma mielenmaisema ja arviot elämästä virittyvät entistä enemmän tuohon ongelmien kanssa painimiseen. Omien ongelmien lisäksi itseen suodattuu vielä koko joukko uusia haitallisia käyttäytymismalleja ja ajatuskuvioita. En tiedä, ehkä joku on sillä lailla itsetietoinen ja varovainen, ettei hänelle kävisi näin, mutta huomaan itse kyllä käyttäytymiseni hitaasti poimivan itseensä elementtejä ympäröivistä ihmisistä, joihin samastun. Se tapahtuu vaivihkaa, usein sen huomaa vasta jälkikäteen.

Mikä dilemma - että toisaalta tuntee olonsa kotoisaksi vain seurassa, jossa ei ole sallittua kokea empatiaa, ymmärrystä ja tahtoa ponnistella kohti itsensä ylittämistä. Ja että toisaalta voi suodattaa itseensä empatiaa, ymmärrystä ja tahtoa ponnistella kohti itsensä ylittämistä vain sellaisessa seurassa, jossa tuntee itsensä hyvin virheelliseksi, vääräksi ja omaa typeryyttään ja lyhytnäköisyyttään häpeäväksi. (Ne saattavat olla vaikeassa tilanteessa jo liiallisia kokemuksia, eikä voi vain odottaa, että ihminen pystyisi ottamaan ne vastaan tyynesti. Jos stressi on jo muutenkin kova, on aivan luonteva itsen suojausmekanismi väistellä tällaisia tuntuja aiheuttavia tilanteita. Niille voi antautua vasta kun on niihin valmis, riittävän rauhallinen ja toiveikas. Ja jos seura ei koskaan tue tällaisen mielentilan saavuttamista eikä itselle ole selkeää, että itseään voisi vieroittaa tuosta seurasta ja että saattaisi olla hyödyllistä ylipäänsä kokea tuollaisia oloja, jotka tuntuvat aiheuttavan käyttäytymistä, josta tyypillisesti rankaistaan ja syyllistetään, kuten itkemistä - - - mikä katkaisee kierteen?)

Onneksi on kirjat! Minusta tuntuu, että kirjat pelastivat minut. Ja se, etten koskaan lannistunut lopullisesti, että minussa oli edelleen muistikuva pienestä tytöstä, joka istuu kyykyssä isoäidin kasvimaalla ja kitkee ja laulaa silkkaa iloaan pääskysten alla. Tytöstä, joka kelpaa sellaisenaan, koska on kesä eikä isoäiti odota mitään suorituksia. Kuvittelin vain pitkään, ettei se lapsi enää kelvannut, että piti olla aikuinen, kaiken aikaa kiinnostumassa, lukemassa, todistamassa älykkyyttään, en ole kokenut osaavani niitä, vaikka aloinkin opiskella filosofiaa ja vaikka valmistuin ja kaikkea. Ja huomaan, että ajattelen olevani edelleen se lapsi, ennen kaikkea se lapsi. Miten se lapsi lukisi Platonia ja Spinozaa? Tarkistaisi termejä? (Kumma kyllä mieleeni nousee kuva, isoäiti makaa patjalla lattialla kammarissaan, pitää sydänalastaan kiinni, voivottaa. Rubiinikorvakorut makaavat pisamaista kaulaa vasten. Kello tikittää. Tuo sama lipasto, joka on huoneessani nyt, isoäidin itse nikkaroima, seisoo keltaista seinää vasten. Sen ylimmässä laatikossa on jasmiinisaippua kääreissään, saan haistella sitä, kun haluan. Istun risti-istunnassa ja katson vuoroin isoäitiä ja vuoroin isoäidin tuhkimoa esittävää ristipistotyötä seinällä, kehyksissä. Helle. Rukoilen mielessäni, että Jeesus ottaisi isoäidin jo luokseen. "Elä nyt vaan istu", isoäiti sanoo. Otan hyllystä Humisevan harjun ja jatkan lukemista. Tai Valitut palat. Siellä ei ole lastenkirjoja. Siitä huolimatta elämäni särähtää rikki siinä kohdin kun lakkaan viettämästä kesiä siellä. Isoäiti on ainoa perheenjäsen, joka kirjoittaa minulle ollessani Lontoossa töissä.)

Ei, nyt on noustava sängystä. On laskiainen, eivät asiat kirjoittamalla selviä. Kirjoittaminen kyllä kiinteyttää niitä ja voimistaa tahtoa tehdä jotakin, mutta tarvitaan enemmän aikaa, enkä voi koko sen aikaa vain kirjoittaa blogia. On mentävä, ilahduttava ulkoillessa, ruokittava pientä tyytyväistä tyttölasta, jotta jaksaa altistua hyvää tekeville ihmissuhteille, joissa tuntee itsensä yhtäkaikki vialliseksi kiireestä kantapäähän.

Äidin lahja

Äidin lahjaa on pakko pitää kaapin päällä, muuten kissat nyrhisivät kevään. Sunnuntaina seisomme kukkakaupassa, ihastelen helmililjaistutuksia, sanon ottavani sen mieluiten serkulle ja tämän tyttöystävälle, valmistujaislahjaksi Thoreaun ohella. "Ota itsellesi kanssa joku kukka", sanoo äiti. Otan järkähtämättömän itsepäisesti toisen samanlaisen helmililjaistutuksen. Eikä minua häiritse lainkaan yksitotisuuteni. Keväällä ne voi tökätä ulos, vaikka jonnekin metsänreunaan. Ne selviävät kyllä. Orkideat ovat liian kylmiä, julmia ja koreilevia, tulppaanit dominoivia, nämä ovat pieniä ja näillä on jatkuvuutta, ruukkukukkia ei mahdu enempää eikä tasetteja ole vielä tarjolla.

Otaniemessä raahaan kasveja pakkasessa isän autolta serkun asunnolle ja juhlien jälkeen takaisin kylmälle autolle, koetan viikata mahdollisimman tarkasti pussinsuun, ruskea voimapaperi olkoon tuulen ja kylmän suoja... Olen arvellut, etten juuri liiku ulkona, en ole tajunnut, ettei autoa saa lähelle parkkiin, koska aurinkoinen merenselkä on täynnä purjelautailijoita. Kasveille ei ole tehty toppahuppua vanhoista lehdistä, ne värjöttelevät paljaltaan paperikassissa.

Kasvit selviävät hengissä, mutta lehtiin jää punerva sävy niihin kohtiin, joita pakkanen on kirpaissut. Joka toinen päivä annan kasveille vähän vettä sipulien juurelle ja seuraan, miten kevät tunkeutuu huoneeseen. Kukkavarret erottuvat jo, yksittäiset kukat vielä vihreitä mykkiä nyrkkejä supussa, tuskin kohoumia.

Koetan pitää itseni toiveikkaana. Enää muutama päivä käsikirjoituksen hiomista, äkkiä pelkään pudotuksenomaisesti. Tuijotan tekstiä vierain silmin. Tulevaisuus käännöksen jälkeen on yksityiskohdatonta huikeaa kevään valoa, vapautta, valpastumista, hätkähtämistä maailmaan, laman kouristuksiin. Onneksi en toivo elämältä vain yhtä asiaa tai kahta asiaa tai vain yhtä mahdollista tulevaisuuspolkua, onneksi olen utelias ja lähinnä iloitsen ennakko-odotusteni pettämisestä. Enkä ole velkaa kellekään. En minkäänlaista velkaa.

Äidin lahja kaapin päällä lykkää vartta ja kukkavanaa. Koetan ymmärtää, että kevät tulee pian.

"Älä ajattele tunteita, tunteitaan ei saa koskaan ajatella", sanoo äiti autossa sunnuntaina. Vain iloa ja rakkautta saisi ajatella äidin mielestä, muut joutaisivat menemään. Äiti kuulostaa vihaiselta sanoessaan niin, hän on tuomitsevalla päällä. En kysy, miksi hän kuulostaa vihaiselta, jos viha kerran hänen puolestaan saisi mennä eikä sitä saisi päästää käyttäytymiseen saakka. "Kun ajattelee, mitä tuntee, ei ihme, jos tulee ongelmia, ennen ei tunteisiin kiinnitetty huomiota eikä ongelmia ollut", sanoo äiti. Hän haluaa ajatella velvollisuuksia, hän haluaa minunkin keskittyvän velvollisuuksiin, minun ja siskon. Velvollisuus ei ole tunne.

En usko, että hän haluaa ostaa helmililjat velvollisuudesta. Eikä kai hän tunne syyllisyyttä ja epätoivoakaan velvollisuudesta. Haluaisin tukkia korvat ja tarkastella vain saamiani kukkia. Äiti rakastaa minua helmililjoin. Muu ei merkitse, laa laa laa. Jos en tarkastelisi, mitä tunnen ja mitä arvelen äidin tuntevan, sanoisin väittelyssä pahemmin vastaan. Mutta minusta on tärkeää, mitä me tunnemme. Minäkin pidän ilosta.

"Muscareissa näkyy jo kukat", sanon miehelle yksi ilta. "Missäh?" hän älähtää. "Muscareissa", toistan rauhallisesti. Jälkeenpäin käy ilmi, että miehelle muscari tarkoittaa musiikkileikkikoulua.

Minulle se tarkoittaa tällä erää äidin lahjaa.

Muistan ensimmäisen kerran, kun huomasin helmililjat. Olin ala-asteella, niitä punki esiin erään talon kukkaistutuksen laidalta. Muu nurmikko oli vielä harmaanruskeaa liiskaa, mutta nämä hullut työnsivät päänsä aurinkoon ja viilsivät sinisellään. Sitten ne katosivat ennen kuin samasta penkistä nousi narsissien keveä ja hilpeän hellehattuinen joukko ja punaisten tulppaanien miehekäs uhkeus. (Se, mitä penkissä oli kesäaikaan, ei ole muistoissani: elin silloin toisaalla, talossa jossa kuulemani mukaan on ollut tikkataulu. Miten en ole huomannut tikkataulua? Minulla ei selvästikään ollut isoäidin luona tylsää...) Helmililja: miten jokin saattoi olla niin pientä ja sinistä? Oliko se muiden kukkien lapsi, kenties, mutta eiväthän lapset ole noin arvokkaita...

Se hämmästyttää minua edelleen, se sama kysymys. Niin pientä, niin sinistä...

Vatsatauti

Päivällä on vielä ihan hyvä olla. Kävelemme jäällä, Vompsulla on kaksi toppatakkia päällekäin ja Ilveksellä käsilaukku. Pohjoinen tuuli tunkeutuu hieman farkkujenkin läpi. Jälkeenpäin syömme lettuja. Tai minä en syö, sillä valmiissa taikinassa on maitoa; minä syön soijapullia pakastealtaasta ja hilloja täysjyväpaahtoleipien päällä. Saamme joukkoon liittyneeltä ystävältä tuliaisina lasisia rannerenkaita ja tulsiteetä. Kotiin kävellessä ihmettelen jalkojani tokkuraisuutta: emme me sentään niin pitkään kävelleet, ei sen tältä pitäisi tuntua. Kotona nukahdamme. Illalla, herättyä, vatsa kiertää ikävästi. Liikaa paahtoleipiä, ajattelen.

Pian nukahdamme uudestaan, ja sitten havahdun. Koiran sieraimet ovat lähellä kasvojani, sen hengitys puhaltelee kuumana otsalle. Kuulen sen päästävän matalia hätäisiä kurkkuääniä. Se huomaa minun heränneen, juoksee ovelle, raapaisee sitä, juoksee takaisin. Tiedän, ettei se herätä turhaan. Kiskon pyjaman päälle verkkarit, takin, pipon. Unohdan koiran hihnan ja käsineet, mutta kakkapussit muistan. Ajaessamme hissillä alas hiljaisessa talossa huomaan omankin vatsani kiertävän yhä ikävämmin. Sitten seisomme pimeässä puistossa, koira kyyristyy, sen takapuolesta suihkuaa haisevaa mönjää. Koetan kauhoa sitä kovasta hangesta hedelmäpussiin, mikä osoittautuu aika vaikeaksi etenkin kun sormeni ovat kohmeiset kalikat käsineiden unohtamisen takia ja minua oksettaa ja pyörryttää. Koira juoksee takaisin rapun ovelle, tahtoo sisään. Menemme sisään, käyn uudelleen nukkumaan. Pian herään uudestaan vaativaan pihinään, mutta nyt minun on itse käytävä ensin vessassa. Koira steppailee paikallaan eteisessä, sen silmät muljahtelevat. Koetan jutella rauhoittavasti, vaikka haluaisin itkeä. Sitten menemme taas, seisomme pakkasessa. Takaisin, istun vessassa, koira seisoo vessanovella ja tuijottaa. Kaadun sänkyyn.

Tätä toistetaan.

Välillä mies vie koiran ulos, kun hän tulee takaisin, herään oveen. "Tuliko mitään?" kysyn unen halki. "Ruokalusikallinen ehkä." Vastaan: "Mullakin on maha kipeä." Koiran vatsaan sattuu niin, ettei se malttaisi yhtään yrittää levätä. Koska se ei puhu, en voi kertoa sille, että ripulissa tuntuu aina siltä, että olisi kaiken aikaa oltava vessassa, vaikkei mitään oikeastaan saisikaan puserrettua itsestään ulos. On vain käskettävä koira viereen makaamaan, juurrutettava se siihen silittämällä silittämistään. Silitettävä sormilla kaarevin vedoin, jotta sen mielessä äitikoira nuolisi sitä ja kaikki olisi kunnossa. Vielä siinäkin vaiheessa, kun melkein voisin vannoa nukkuvani, sormeni liikkuvat turkkia kaarevin viivoin. Yö pilkkoontuu pieniksi paloiksi, jotka eivät tee kylläiseksi. Jossain vaiheessa yö valkenee, mutta aamu ei koita muussa mielessä kuin sillä lailla, että mies lähtee luennolle. Koira ja minä risteilemme puiston ja vessan väliä, kaksi horjuvaa ja tärisevää otusta. Välillä luuttuan eteisen lattialta oksennusta ja kaon pönttöön itsekin.

Sitten molemmat ovat onttoja. Makaamme sängyllä kuin tyhjät kuoret, mies on tullut takaisin ja keittää valkoista puuroriisiä. Syömme riisiä, vaivumme uneen. Yö ja päivä menettävät merkityksensä.

Lentolisko

Tunnistan jo kaukaa, ettei tämä ole mikään tavallinen lintu. Kävelemme muurinviertä koiran kanssa, aamupäivän aurinko helottaa. Lintu on suuri ja lentää kuoppaisesti. Tiedän, etten ole nähnyt tuollaista lentotyyliä usein. Se on aika kiinnostavaa, sillä en osaisi kysyttäessä kuvata esimerkiksi variksen enkä naakan lentotyyliä, vaikka näen niitä päivittäin siivillään. Sorsan osaisin sentään kuvata: sen vartalo on virittynyt kumman sulavaksi ja sen siivet läiskyttävät hurjasti. Mutta siihen se taitaisi jäädä. Liikun yleensä seurassa, joka tuntee linnut paremmin kuin minä. Toinen ehtii havaita ne ensin ja nimeää ne ennen kuin pääsen ongelmanratkaisun kimppuun. Sen seurauksena en tietoisesti tunnista lintuja. Nyt kuitenkin huomaan, että informaatio "tavallisten kaupunkilintujen" muodoista ja lentotyyleistä täytyy olla jossakin muistini lokerossa säilössä, koska tiedän heti, ettei tämä ole mikään niistä linnuista.

Painen mieleen, että kumma lintu laskeutuu mantsurianjalopähkinän (vai onkohan se sittenkin japaninsiipipähkinä, en ole varma eikä minulla taida olla sen siemenistä kuviakaan) tienoville muurin taa. Taitamme matkaa koiran kanssa. Puun kohdalle tullessamme kuulen kummallisen, kovan äänen. Ehkä se on se lintu? Mutta puussa hyppii vain muutama keltarintainen pikkulintu ja varpusia. Sitten äkkiä muurin takaa sukeltaa esiin tyylikäs, musta lentolisko, jonka päässä on punainen lakki. Palokärki! Sen valpas silmä tuijottaa koiraa, joka murisee. Palokärki kiipeilee runkoa pitkin kuin mikään ei sitä häiritsisi, mutta sen silmä tarkentuu tiukasti koiraan.

Kun otan kameran esiin ja alan kuvata, helvetti räjähtää. Koira hyppää muuria vasten rähisten, lintu ponkaisee lentoon, leukkuu kauas. En suutu koiralle, mitä sekin hyödyttäisi, työnnän vain kameran taskuun ja lähden kävelemään, ja koira jolkottaa nyt ihan rauhallisena remmissä. Siitä kaikki on okei, kun huomiota suodaan sille, ei jollekin hemmetin tintille. Mitä palokärki tekee täällä? Ehkä se on eksynyt keskuspuistosta tai rannoilta tänne?

Olen iloinen linnusta. Olen nähnyt palokärjen ehkä kymmenen kertaa aiemmin. Ja nyt näen sen ensimmäistä kertaa niin, että saan aivan itse havaita sen, arvuutella sen lajia, tunnistaa sen. Kukaan ei kerkiä latistaa lintua nimilapuksi. Miten tyydyttävää! Yksin kulkiessa huomaa eniten. Ja yksin tulee kuljettua eniten, kun on koira, joka haluaa kävellä kolme lenkkiä päivässä. Tätä luksusta on nyt melkein kuukausi.

Lojuisuus

Päivinä viimeisinä olen laskeutunut kummaan tilaan. Herään jotenkin uupuneena, rauhallisena. Ihan kuin joku olisi vähän ilmannut minua. Luen käännöstä viimeisen kerran. Alle puolitoista viikkoa aikaa, sitten siitä ei enää tarvitse murehtia. Olen samaan aikaan aika tyytyväinen ja levoton. Olen tehnyt jotakin, josta olin haaveillut, mutta jonka haaveen olin lytännyt epärealistisena haihatteluna. Olen toki monista kohdista epävarma, ja siksi levoton, mutta en oikein osaa olla tyytymätön, saamani mahdollisuus tekee niin kiitolliseksi, ja vaikka kaikki menisikin ihan persiilleen, olen kuitenkin kokeillut jotakin tällaista todella pelottavaa ja intellektuaalisen kuuloista. En osaa arvioida lainkaan, käännänkö ihan tuhohuonosti vai ihan ookoo. Mitään sen enempää en osaa odottaa, koska tämä on ensimmäinen käännökseni ja uskoni älyllisiin kykyihini, ahkeruuteeni ja ymmärrettävyyteeni ei ole edelleenkään palautunut gradun jäljiltä, ties palaako ikinä.

Vaikka ei sekään ihan turha keikaus ollut - sainpahan ainakin häpeästä itkuun purskahtaessani kuulla selvästi vanhempieni suusta, että heistä minulle tekee hyvää epäonnistua, koska elämäni on ollut aina liian helppoa hyvine kouluarvosanoineen ja mielenkiintoisine harrastuksineen. Missähän maailmassa he oikein elävät? Entä vaikeuteni ystävystyä ja oppia luottamaan ihmisiin? Minusta kuulosti ihan siltä kuin he olisivat halunneet sanoa, että heistä olisi parasta, että epäonnistun aivan kaikessa. (Paitsi rahan tahkoamisessa ja kyynärpäätaktiikassa, joissa kieltäydyn edelleen onnistumasta, koska ne osaa kiinnostua niistä.) Olen edelleen kumman kaukaisella ja lievällä tavalla vihainen noista sanoista ja asenteesta niiden takana, mutta kaipa unohdan tämänkin teeman vielä joku päivä. (Luulisi, että oman lapsen helppous ja ilo ilahduttaisivat eivätkä närästäisi, vaikka lapsi sitten olisikin hankala ja omatahtoinen ja muutenkin kummallinen eli erilainen kuin vanhemmat olivat kuvitelleet.) En ollut kuvitellut kenenkään ajattelevan toisesta ihmisestä niin, ja sitten kuulin sen omien vanhempieni suusta. Ei ihme, ettei suhteemme ole routakuoppia vailla. Tiedän, että monella tasolla he ovat iloisia, jos minäkin olen, ja koettavat kuunnella ja olla avuliaita ja tukea minua ja siskoa, mutta sen kaiken takana, kuten niin monissa muissakin heidän ihmissuhteissaan, on silti aina läsnä tämmöinen kumma näyttämisen halu ja toisten alaspäin tuuppiminen, jota en ole voinut kai ikinä sietää kovin hyvin ja joka kerta toisensa nousee esiin keskusteluissamme ja tekee minut kamalan surulliseksi.

No, ehkä koetan purkaa tätä heidän kanssaan vielä joskus. Heillä on eräs suunnitelma, jonka päämotiivi on rahan hankkiminen, mutta mehukkaana sivumotiivina erään heistä epämieluisan ja kadehditun sukulaisen nolaaminen ja tälle pitkän nenän näyttäminen. He nautiskelevat tällä toisen epäonnistumisen mahdollisuudella sillä kiihtymyksellä, etten tiedä, osaanko pitää siitä suuni kiinni. Viisainta se kyllä epäilemättä olisi, koska olen jo kauan sitten luopunut toivosta, että tämä heidän perussävelensä mihinkään muuttuisi. (Joskus ajattelen, että kaikki kirjoittamiseni on kirjoittamista sellaisille vanhemmille, jotka eivät suuttuisi niin helposti eivätkä käskisi minua elämään "maassa maan tavalla". Minusta tuntuu, että elän yhtä penteleen kulttuurishokkia koko elämäni - itse asiassa tämä tuli heti mieleen, kun luin Mikon kommentin Hurinan kommenttiboksista. Ei sillä lailla, että olisin jotenkin parempi kuin muut, olen välillä aivan karsea tapaus, mutta sillä lailla, että en osaa olla kaipaamatta muuttumista ystävällisemmäksi, empaattisemmaksi, suvaitsevaisemmaksi, en osaa olla kaipaamatta sellaista elämistä ikään kuin maailma olisi oikeudenmukainen jo, enkä osaa kuvitella sen mitenkään muuten muuttuvankaan reilummaksi ja oikeudenmukaisemmaksi.)

Itse en osaa sillä lailla toivoa kenellekään epäonnistumisia. En osaa kuvitella psyykkistä rakennetta, joka olisi niin vahva, että vakavat epäonnistumiset jotenkin jalostaisivat sitä. Enemmän ne näyttävät siittävän katkeruutta, kaunaa ja kostonhimoa. Vaikka voi toki olla, että olen väärässä. Pieniä vastoinkäymisiä tulee joka tapauksessa eteen, ja kaiken kanssa oppii tietysti elämään ja se voi olla hyväksikin empatian kannalta, mutta toisille epäonnistumisten toivominen tuntuu jotenkin epäreilulta. En ole tavannut kovinkaan monta ihmistä, jotka elättelisivät sellaista kaikkivoipaisuusfantasiaa, että heitä pitäisi hieman kopistella. En muista itse asiassa tavanneeni yhtäkään sellaista ihmistä. Nekin, jotka vaikuttavat pinnalta toivottoman itsekeskeisiltä ja itseriittoisilta, paljastuvat paremmin tutustuttaessa yleensä monesta asiasta pahoillaan oleviksi, epävarmoiksi, suuttuneiksi ja surullisiksi siitä, etteivät kykene hahmottamaan toisten toimintaa. Eipä heitä taitaisi kopauttelu tehdä iloisemmaksi, onnellisemmaksi ja tyytyväisemmäksi... Ennemminkin tarvitaan kivaa yhdessä tekemistä ja hyvät itsen käyttöohjeet, jotka heille voi ojentaa kanssakäymisen ohjenuoraksi.

Olen tietysti lukenut tuhottomasti epäonnistumisten voitoiksi kääntämisestä ja miettinyt paljon sitä, olenko jotenkin itse vahvistunut, karkaistunut tai hioutunut niissä vaikeissa kokemuksissa, joita olen joutunut läpielämään. (Ja jotka eivät ole tarkalleen ottaen kenenkään syytä kuten ei kai mikään tässä maailmassa; syy-seuraussuhteet ovat tavattoman monimutkaisia.) Mitä muuta elämänkokemus on kuin monenlaisten asioiden läpielämistä ja tutkimista ja kasaantumista? Ehkä jonkinlaista itsetuntemusta (kuten että ei ole mitään kovin kiinteää minää paitsi menneisyys-minä, joka meni jo) ja maailmantuntemusta kertyy vähitellen?

Mutta ei se tunnu miltään itsestäänselvyydeltä. Jos ihminen ei pysy tarkkaavaisena, jos hänessä ei ole vahvana itsetietoisuutta, itsevalvontaa ja itsetutkiskelua, jos hän ei koeta purkaa automatisoituneita luontumuksiaan (ja purkutyö alkaa kai luontevimmin siten, että niitä tarkastellaan avoimin mielin ja arvottamatta, vasta sitten tulee häpeä tai nauru tai molemmat, tai suru tai säikähdys tai ärtymys omasta mahdottomuudesta ja kenties halu muuttaa asioiden juoksua; mutta siihen menee aikaa, liian pitkä aika, jotta toiset pysyisivät lainkaan kärryillä siitä, mitä tapahtuu), hän voi kai ainakin teoriassa toistaa virheet tuhansia ja tuhansia kertoja. Vain se, mikä huomataan ja tunnetaan, voi tulla muutoksen kohteeksi, kirjoittaa monikin psykologi, filosofi ja kehoteknikko. Syy olla kiitollinen ärsyttävästä havainnosta. Syy olla kiitollinen siitä, että havaitsee olevansa virheellinen, rikkinäinen ja outo, ja kovin toisenlainen kuin haluaisi... koska voisi olla myös niin, ettei sitä vain havaitsisi.

Olen miettinyt tuota epäonnistumismahdollisuutta paljon viime päivien aikana. On aivan mahdollista, että käännös on ihan karmean huono, vaikka toki osaankin rukata lauserakenteen kivaksi. Mutta olen jotenkin kumman rauhallinen, koska tiedän tosissani yrittäneeni. Ja tiedän, ettei kukaan voi olla kaikkien alojen asiantuntija. Tai edes oman työnsä, noin alkumetreillä... Sittenpähän nähdään, mitä tapahtuu, saanko uuden kirjan käännettäväksi vai keksinkö jotakin aivan muuta. Joka tapauksessa palkkiolla voin maksaa loppuvuoden yrittäjän ennakkoverot ja kirjanpitäjän palkkiot ja yrittäjäneläkkeen ja silti vielä melkein puolet jää käteen. Kaikki loppuvuoden työt ovat sitten pelkkää plussaa. Vaikka en ole pihi, olen siinä mielessä tarkka raha-asioista, että maksan mieluusti kuluja vähän ennenaikaisesti, jottei sitten myöhemmin tarvitse huolehtia siitä, riittävätkö rahat siihen tai tähän. (Siksi pidän esimerkiksi pienestä asunnosta - jos maksaisin kaksi kertaa enemmän vuokraa, en ehkä voisi käydä aina vesijuoksemassa tai ostaa Ditty Bopsin uusinta levyä heti sen nähdessäni.)

En ymmärrä, miten voin olla näin rauhallinen, vaikka kaiken järjen mukaan minun pitäisi itkeskellä ja hyperventiloida epäonnistumisen mahdollisuutta ajatellessanikin. No, ehkä olen oppinut jotakin ja seestynyt. Tai ehkä on vielä liian vaikeaa arvioida sellaista. En vain näytä osaavan nyt pelätä.

Sen sijaan huomaan kyllä olevani jotenkin uupunut. Suon itselleni luvan lojua ystävältä koeajalla olevalla tempur-patjalla, jonka kuvittelisin ostavamme, ellei nyt jotakin aivan kummaa ilmaannu. Kuuntelen musiikkia, jonka lainasin kirjastosta. En oikeastaan osaa tykästyä mihinkään muuhun kuin Sarah Vaughanin levyyn. Kuuntelen myös sitä Ditty Bopsia, jonka ostin iTunesista. Ihan loistavaa, että levyjä voi nykyään ostaa edullisesti eikä niiden mukana tule aivan turhia materiahärpäkkeitä - kuuntelen musiikin joka tapauksessa koneelta, ja joutuisin ensin tilaamaan levyn ulkomailta tai etsimään sitä levykaupoista ja sitten kopsaamaan levyn koneelle. Nyt voin vain imaista levyn ja kuunnella sitä. Hämmentävää.

Yksi lojuisuuden piirteistä on, etten oikein osaa sanoa mistään mitään. Tai kirjoittaa. Voi olla, etten saa kirjoitettua pariin päivään. Se on kyllä aika huvittavaa, kun ottaa huomioon, miten vähän ponnistuksia blogin pitäminen vaatii... mutta tuntuu, että sydämeni on toisaalla, tuossa kirjassa, sen ajatuksissa, surutyössä kun niistä pitää päästää irti, ja lievässä haikeudessa, koska tiedän, miten helposti unohdan. En haluaisi unohtaa tätä kirjaa. Se on ehdottomasti viisain kirja, jonka kanssa olen ollut työtekemisissä.

Unohdan sen. Elämä kulkee eteenpäin. Olen samalla tavalla kaihoisa ja rauhallinen kuin hyvinä jaksoina. Eivät ne jatku ikuisuutta.

Sitä paitsi en mitään halua niin kovasti kuin työntää tuon tekstin käsistäni. Olen hengittänyt sitä nyt jo kohta neljä kuukautta. Olen utelias sen suhteen, mitä siitä jää mieleen, mitä muistan puolen vuoden kuluttua. Ja haluan levätä kokonaisen päivän, kävellä kiireettömästi poudassa, haluan kevään.

Hyväuskoisuus

Tänään tein pitkän päivän terapiakirjani parissa ja sitten luin netistä näytteen psykokulttuurin kritiikistä. (Melkein saman asian ajaa kyllä Reenkolankin lukeminen. Jotkut hänen kausaaliväitteiltään kuulostavat lauseet ovat ilmeisesti metaforisia? Kauhistuttaa se ajatus, että joku ottaisi ne kirjaimellisesti ja ihan tosissaan.) En pääse edelleenkään siitä huolestani, että jollakin karmealla tavalla muutan maailmaa pahemmaksi paikaksi työskennellessäni psykologisen kirjallisuuden kanssa. (Se huoli juontuu tähän keskusteluun, se on jäytänyt minua siitä lähtien välillä voimakkaammin, välillä vain hieman.) Toisaalta on kai aika selvää, että mitä vain voidaan käyttää lyömäseena: niin terapiaa kuin muitakin ihan hyödyllistä ja väkivallatonta tarkoitusta varten suunniteltuja esineitä kuin purkinavaajaa tai kirvestä. Moraalipuhettakin voi käyttää lyömäaseena.

Minua kiinnostaa, en voi sille mitään, mikä saisi ihmisiä pidättäytymään asioiden lyömäaseena käyttämisestä. Reenkolaa lukiessa toppaan ja töksähdän niihin kuvauksiin, joita hän suoltaa niin vaivatta kostavista naisista ja näiden kostostaan saamasta nautinnosta. Ei, en yksinkertaisesti ymmärrä näitä kohtia. En haluaisi olla tekemisissä näiden ihmisten kanssa. Varmasti he ansaitsevat ymmärryksen ja kuulemista ja vahvistamista, mutta jokin siinä kilpailuasetelmassa ja toisen epäonnella mässäilyssä kuvottaa. Voi tietysti olla, että se kertoo eniten siitä, miten paha olo minulle tulee, jos ajattelen riistäväni jonkun toisen onnea tai tyytyväisyyttä. Tavallaan ymmärrän Kantin ajatuksen, että itseä on täydellistettävä ja toisten onnellisuutta tavoiteltava, koska taivuttelen mieluummin omaa tahtoani kuin riistän toisten onnen härkäpäisesti sitä toteuttamalla - paitsi tietysti silloin kun tosissani tahdon jotakin enkä hyväksy sitä, että toiset väittävät sen olevan heidänkin asiansa; esimerkiksi opiskelun ja työjärjestelyjen suhteen olen pitänyt aika pontevasti puoliani milloin mitäkin järkiargumenttia, patistelua ja voivottelua vastaan. Mutta tavallaan en tiedä, ymmärränkö lainkaan Kantin ajatuksen jälkimmäistä puolikasta tuntiessani kuvotusta kostosta lukiessani. (Olen koston suhteen enemmän borgeslainen: "unohdus on ainoa kosto ja ainoa anteeksianto".) Entä jos kostaminen tekeekin tosissaan jonkun onnelliseksi? (Tämä kai voisi tukea sitä väitettä.)

En tunnu pääsevän mihinkään siitä, että olen aivan toivottoman hyväuskoinen. Minun on lähes mahdotonta tarkastella oikein mitään asiaa tarkoituksellisesti ilkeänä. Tarvitaan aikamoisia tapahtumia, että harmistun ja päätän jonkun olevan lähtökohtaisesti ja tarkoituksella pahan toisia kohtaan ja hakevan pahaa. Suhtaudun myös väärinkäsityksiin aika leppoisasti ja uskon, että ne voidaan sopia. (Vaikka toki paatos ahdistaa välillä, pahastikin, ketäpä ei.) Sodat saavat minut lähinnä surulliseksi ja neuvottomaksi, samoin oppiriidat. Ne tuntuvat niin turhilta, ja olen jo kauan sitten miettinyt, että niiden setvimiseen tarvittaneen joku, joka ymmärtää niitä jotenkin paremmin kuin minä, joka ymmärtää enemmän niiden motivaatiota. Olen jo ennenkin kirjoittanut siitä, miten Leibnizin ajatus, että kaikki filosofiat voivat kukoistaa ja pitää paikkansa, on ollut minulle helpommin ymmärrettävä kuin se ikävältä ja rasittavalta tuntunut tiedeyhteisön pelisääntöihin kuuluva seikka, että toisten teorioita olisi oltava jatkuvassa tuuppimassa kumoon. (Ensimmäisenä opiskeluvuonna itkin varmaan kylpyammeellisen kyyneliä aiheesta "astrologia on hömppää ja siihen uskovat vajaita." En halunnut ajatella äidin olevan vajaa enkä missään nimessä riistää häneltä iloa niistä henkilökohtaisista tähtikartoista ja tulkinnoista, jotka hän oli tilannut joltain astrologilta.) Tai että teorioihin pitäisi jotenkin sitoutua, edes hypoteettisesti, sen verran että niitä omiaan olisi riittävän kiinnostunut tuuppimaan kumoon ja koettelemaan. Tai että pitäisi olla penäämässä vaikutusmekanismeja kaiken aikaa.

(Hitto vie, minun aikani tuntuu kuluvan paljon käytännöllisempiin asioihin. Ongelmani ovat melko teoriariippumattomia, kun kuvaan ne käyttäytymisen ja olojen tasolla. Joskus ne ratkeavat ilman teorioita, joskus jokin käsite saattaa olla hyvä työkalu ongelman pilkkomiseen nieltävämmiksi paloiksi.)

Käytöskukan tärkeässä moraalikasvatusta valmistelevassa maailmassa joutuisin varmaan sinisilmäiseksi lampaaksi, joka kantaa sinisilmäisyyden - hyväuskoisuuden - kardinaalipahetta. No, nykyään sentään hahmotan tämän (enkä ole kauhean huolissani paitsi ehkä tosiaan työni ja elämäni eettisyyden kannalta - en ole ihan varma, onko näin tiukasti hyväuskoisen ihmisen mahdollista olla varsinaisesti hyvä ihminen; minua kiinnostaa myös, liittyykö hyväuskoisuus äkkäämisen hitauteeni). Sitä paitsi olen hakannut päätäni jo aika monenmoiseen seinään ja kerännyt jonkinmoisen kasan merkkejä siitä, millaisten ihmisten kanssa en sittenkään halua olla tekemisissä, en edes sillä riskillä, että tulkitsen heidät väärin hyväuskoiseen seuraani sopimattomiksi ja siten roistomaisesti jätän osallistumatta heidän sosiaaliseen turvaverkkoonsa. En toisaalta taitaisi olla kovinkaan pitävä silmukka, lopulta.

Huomaan olevani suunnattoman itsepäinen hyväuskoisuuteni kanssa enkä oikeastaan haluakaan olla muuta kuin hyväuskoinen ja salliva. Paitsi kenties itseäni kohtaan... mutta toisaalta haluan kyllä olla salliva ja hyväuskoinen myös itseäni kohtaan ja aion käyttäytyä niin epäilyksistäni huolimatta.

En voi sille mitään, että aina kun luen jonkin asian kritiikkiä, minusta tuntuu kauhean vaivalloiselta eläytyä kritisoijan maailmaan. (Ehkä olen ymmärtänyt jotakin väärin eikä sitä edes odoteta? Mutta voinko ymmärtää muka vain tekstin tekstinä, en kai sentään?) Tuossakin psykokulttuurin kritiikissä, johon linkkasin, minua hämmensi se, miten taitavasti kirjoittaja jätti sanomatta sen, että aivan samalla lailla kuin psykoammattilaiset pitävät yllä puhettaan ja käsityksiään ja markkinoivat ja uusintavat niitä ei-niin-pyyteettömästi (jos terapia olisi halvempaa, minullakin olisi varaa kustantaa itselleni sellainen), myös intelligentsia pitää yllä kritiikkiään ja käsityksiään ja markkinoi ja uusintaa niitä ei-niin-pyyteettömästi.

Mikä tässä maailmassa ylipäänsä on pyyteetöntä? Ei, en usko edes pyyteettömään rakkauteen. Se ei tarkoita, että kuvani rakkaudesta olisi erityisen raadollinen. (Minusta pyyteettömän rakkauden kuva on paljon raadollisempi - ikään kuin pyyteiden tarvitsisi välttämättä tai edes usein vahingoittaa toista.) Enkä itsekään tässä ihan pyyteettömästi kirjoittele - haluan jäsentää ajatuksiani, se on pyyde, ja haluaisin ymmärtää, miksi joistakin asioista tulee todella hyvä olo ja joistakin todella paha olo, ja haluaisin oppia, että vaikka kirjoitan nämä asiat tähän kenen hyvänsä luettaviksi, minua ei silti yleensä rankaista sen pahemmin kuin epävarmuudella ja kognitiivisella dissonanssilla yrittäessäni eläytyä kaikkiin näkökulmiin yhtäaikaa ja olla samalla luopumatta tärkeiltä tuntuneista oivalluksistani... haluaisin olla pelottomampi ja hahmottaa selvemmin, mikä lopulta olisi hyvä tapa toimia tietyssä tilanteessa.

Tuntui ihan kauhealta ajatella sillä lailla ihmisestä, joka varmasti on vakuuttunut kriitikon tehtävänsä tarpeellisuudesta ja hienoudesta. Jotenkin minulla on sellainen tunne, etten saisi ajatella niin. Se ei saisi edes tulla mieleeni. En saisi muistaa sitä naista, joka maauimalan saunassa mesoaa muille heidän pefleteistään ja sitten syntipukkien vaihdettua toiseen saunaan melskaa siitä, miten raskas hänen taakkansa on, kun kukaan muu ei välitä. Mutta hänpä se vain ponkaisee mieleen. Vaikka tuo tehtävä on tarpeellinen, varmasti, en kyseenalaista sitä, kaikille riittää paikkansa yhteiskunnassa, tuntuu vain ikävältä ajatella sillä lailla, että tässä nyt aika tarkoitushakuisesti jätetään tarkastelematta omaa motivaatiota tekstissä, joka lätisee kyllästykseen saakka toisten motivaatiosta. En haluaisi, että tuollainen ajatus tulee mieleeni, koska se ikävästi panee minut epäilemään sitä, lienenkö nyt sittenkään niin hyväuskoinen kuin tahtoisin olla. On helppoa olla hyväuskoinen niin kauan kuin lukee suopeaa ja osoittelematonta tekstiä, mutta joskus näyttää käyvän niin, että kun aistii toisen kireyden, siihen jotenkin menee mukaan. Huono juttu.

Mutta yhtäkaikkisesti, se ajatus kuitenkin tuli mieleeni ja mietin pitkään, uskallanko kirjoittaa sen ylös. Tietysti tuollaisen kysymyksen jälkeen se oli kirjoitettava! Nyt on sitten enää pelättävä, millainen taivaallinen sotajoukko tulee käsittelemään tätä ajatusta kommenttiboksiin ;).

Helpottaa hieman, kun ajattelee, että ehkä kaikki muutkin toimivat tällaisella metodilla: tuntevat itsensä kauheiksi hirviöiksi jonkin ajatuksen piinatessa heitä ja uskaltautuvat sitten henkeään haukkuen ja itsensä karmeiksi tuntien panemaan sen ylös. Odottavat lynkkausjoukon kalinaa ovelta...

Jos olisin tiennyt, millaista akateeminen kultturi on, en olisi varmaankaan koskaan mennyt opiskelemaan yliopistoon. Se on niin pelottavaa, että näin jälkikäteenkin tunnen kylmiä väreitä. En haluaisi, että minulla olisi mielipidettä mistään, mutten toisaalta tiedä, kuinka nämä ajatukset juurisin päästäni. Pahinta tietysti on, etteivät ajatukset ole edes niin kiteytyneitä, että niistä saisi otetta. Enkä osaa ajatella oikein korjaavani toisten ajatuksia vaan minusta tuntuu kuin hyökkäisin heitä vastaan. Koska millä voisin edes korjata? Kertomalla, mitä kissat tekivät tänään? Usein tietysti ne alueet, joille keskustelut ajautuvat, liittyvätkin tiiviisti ihmiskuvaan ja minäkuvaan. (Ja ne alueet, jotka eivät liity, tuntuvat aika yhdentekeviltä. Esimerkiksi jokin teoria mielen moduuleista tai ajattelun kielen rakenteesta tai jopa tieteenfilosofia - ääh, en ole koskaan oikein onnistunut kiinnostumaan niistä.)

Toisinaan kadotan täysin näkyvistä sen, että hyväuskoisuudella ja teorioille kintaalla viittaamisella on omat oivat puolensa. En voi sille mitään, että teorioista kiinnostumattomammat ihmiset vaikuttavat onnellisemmilta ja tyytyväisemmiltä. (Vaikutelma voi toki myös pettää!) Tai sille, että ne ystävät, jotka ovat paljon etevämpiä vainuamaan ristiriitoja ja kritiikinaiheita, tuntuvat elävän paljon hektisempää ja puuttumisen velvollisuuden enemmän sanelemaa elämää. (Ymmärrän jollakin tasolla sen, että se voi varmasti tuntua heistä nautittavalta, eiväthän he varmaankaan muuten eläisi niin. Tai ainakin he ovat varmaankin sopeutuneet tuohon välttämättömyyteensä ja oppineet olemaan suuttumatta siitä itselleen ihan samalla lailla kun minäkin olen hyväksynyt omaan hyväuskoisuuteni.) On ehkä vain niin vaikeaa ajatella, että saisi hyväksyä oman hyväuskoisuutensa ja koettaa olla muuttamatta sitä. Siitä huolimatta tulen äkäiseksi, kun huomaan hyväuskoisuudessani aukon.

Se on jollakin aika kierolla tavalla samalla kertaa ilahduttavaa ja suututtavaa.

Mimäkki kutsuilla & darra

Otamme mimäkin kutsuille mukaan. Se osoittautuu hyväksi ideaksi. Tai ainakin hauskaksi. Ihmiset reagoivat päänahkansa löytymiseen niin eri tavoin. Joku on melko välinpitämätön, toinen punastuu, kolmas kikertyy kaksinkerroin ja hihittää kuin pieni lapsi. Yksi vieraista toteaa, että tämähän saa raavaan miehenkin punastumaan.

Se on hassu lause. Mikä saa raavaan miehen punastumaan? Se, että hänestä tuntuu ihanalta, hyvältä ja hellityltä?

Kunpa kaikki saisivat tuntea ihanuutta, hyvää oloa ja hellyyttä jokainen päivä!

Tänään olemme krapuloineet pitkästä aikaa. Nukuin puoli yhteentoista saakka, mikä on varsin käsittämätöntä. Yleensä olen herännyt seitsemän maissa. Toisaalta nyt menimmekin kolmen jälkeen nukkumaan. Koska päivä on liikkunut hitaasti, onnistuimme aamupäivän heräämisestä huolimatta myöhästymään iltakuuden joogatunnilta. Olisimme olleet lähtövalmiit vasta yksitoista yli kuuden.

Oikeastaan en osaa olla siitäkään surkea enkä hädissäni, vaikka tavallaan tuntuu pöhköltä haaskata etukäteen maksettuja liikuntatunteja. (On huomattavasti epätodennäköisempää, että ne koskaan muistaisi mennä ottamaan kiinni täysin vieraalle tunnille.) Darrassa kaikki on vain aina niin valoisaa. Kaikki ratkeaa, ihan varmasti!

Miten harmillista, että saadakseen darran pitää ensin olla humalassa.

Pyhästä ja surumielisyydestä

Ystävän taannoinen facebook-päivitys sai minut särähtämään hereille keskellä kirkasta päivää. Miten karseaa onkaan, että "pyhästä maasta" soditaan ja "pyhän häpäisyä" halutaan estää ja kostaa. Se jotenkin tuntuu kauhean oudolta. En osaa muuta kuin hölmistyä ja sitten tuumia, että oma pyhän käsitykseni on selvästi hyvin erilainen.

En usko ensinkään, että pyhää voisi omistaa. Voiko hymyn omistaa? Tai tavan kallistaa päätään? Oman kehonsa? Oman elämänsä? Ei, en usko, että se voisi olla aivan näin yksinkertaista, vaikka näihin asioihin olisikin tietty määräysvalta. (En muuten usko, että rajaton määräysvalta jonkun toisen tuntoisen olennon kehoon voisi olla oikeutettu. Enkä onnistu uskomaan sitäkään, että vahingoittaessani jotakuta toista en samalla vahingoittaisi vielä pahemmin itseäni. Ehkä tämä tarkoittaa, ettei sinun ja minun raja ole sillä lailla ehdoton ja selkeä kuin olisi helppoa ja mukavaa kuvitella. Psykologiassa tähän rajankäyntiin kytkeytyvät kiinteästi sekä empatian, myötätunnon että kietoutuneisuuden kysymykset. Kahta ensimmäistä pidetään hyvinä seikkoina, viimeistä psykopatologiaa lietsovana.)

Minun on vaikeaa ajatella, että pyhän voisi sillä lailla identifioida johonkin maatilkkuun tai esineeseen. Sen sijaan ajattelen, että se liittyy siihen, millainen kokemus jonain hetkenä ja jossakin paikassa on. Vaikuttavia paikkoja ainakin itselleni ovat esimerkiksi sellaisen kulttuurin rauniot, joissa vietetystä elämästä tiedän jotakin. Esimerkiksi oli kumma tunne kävellä Akropoliilla viime talvena ja tietää, että tänne sijoittuvat niin monet Platonin dialogit, jotka ovat liikautelleet tunteita sisälläni. Tuossa tuntemuksessa yhdistyy lievä huimaus ja sormien kylmä nipistely, vaikeus käsittää, miten pitkä aika on parituhatta vuotta ja miten ihminen on edelleen monilla tavoin sama ja painii samojen kysymysten kanssa. (Mitä on rakkaus? Mitä on hyveellinen elämä? Mitä on onnellisuus?)

Metsä on toisella tavalla pyhään viettävä paikka. Tuuli heiluttaa latvoja, mutta aluskasvillisuudessa on lähes tyven. Eri värit, muodot, koot, tilat ja ajat (en voi olla ajattelematta sitä lausetta, joka toteaa kasvin kehräävän muodolleen oman tilan ja ajan) ja eri kasvamisen ja lakastumisen ja mädäntymisen rytmi ja syklit ja syklien vaiheet muodostavat niin moninaisen kudoksen, että se jotenkin saa hiljentymään kunnioittavasti. Tiedän, että olen osa tätä samaa maailmaa, tätä samaa hengittävää, syntyvää, kasvavaa ja vähitellen rapautuvaa ja kuolevaa elämää, tätä materiaalien väsyttävää rukousmyllymäistä kiertoa. Eivätkä puut odota minulta mitään. (Eivät kyllä rauniotkaan!) Ne humisevat. Näyttää kuin ne vain olisivat, niin hidasta on niiden aktiivisuus ihmisten säntäilyyn verrattuna. Tai lintujen liikkeisiin, jotka ovat vielä rävähtävämpiä.

Vaikka pyhää ei voi omistaa, sen voi kokea. Ja sen edellytykset voi tuhota - mutta se tuntuukin olevan ainoa tapa, jolla sitä voi määrätä. Metsän voi kaataa, rauniot raivata. Toisen kehon voi saada käpertymään pelosta sisäänpäin lyömällä häntä tai muuten loukkaamalla.

En osaa selittää taistelua pyhistä paikoista oikein muuten kuin että ehkä ne ihmiset jotenkin ajattelevat, että pyhää on rajallinen määrä, ja että on oikein, jos se pyhä on oman ryhmän hallinnassa. Että toiset jotenkin loukkaavat sitä pyhää olemassaolollaan ja toiminnallaan. Voi kyllä olla, että ymmärrän jotakin väärin, koska ei tuossa mitään järkeä tunnu olevan. Tai ehkä kyse on vain kostamisesta, joka verhotaan sellaisiin sanoihin kuin pyhä ja pyhäinhäväistys? (Kostaminen kuulostaa rumemmalta, tietysti. Jotenkin myötätunnottomalta. Mutta eihän myötätunto ole helppoa eikä siksi sen puuttumista tunnu järkevältä kieltää ja häpeillä ja kutsua sitä eufemismein. Eivätkä kai muut voi auttaa minua myötätunnon puutteessani, ellen ensin sano tarvitsevani siinä apua. Kaipa kaikki tarvitsevat? Ainakin itse tarvitsen. Välillä olen tosi väsynyt joihinkin ihmisiin ja asiaintiloihin ja tuntemuksiini ja silloin on hyvä, että joku ystävä vähän lempeästi konfrontoi minua ja tuskastumistani.)

Pyhän kokeminen herättää itsessäni vain jotenkin niin voimakkaan kunnioituksen ja suojelemisen halun, että on kauhean vaikeaa tajuta, miten mikään siihen liittyvä (edes sen loukkaaminen tai sen mahdollisuuksien uhkaaminen) voisi synnyttää aktiivisen halun tuhota jotakin. Koska jos tuhoan jotakin (esimerkiksi toisen koskemattomuutta läimäyttämällä häntä hänen loukattuaan jotakin minulle "pyhää" tai hänen itsetuntoaan vihjaamalla hänen olevan jollakin korjaamattomalla tavalla kyvytön käsittelemään asioita), on aika isot riskit, että osun taas yhteen mahdolliseen pyhän lähteeseen. Kyllähän jokaisessa kehossa on pyhän ulottuuvuus. Tai siltä ainakin minusta tuntuu.

Hmm, kuulostaapa tämä sekopäiseltä. No, ei se mitään, tätä ei kannata lukea minään lopullisena totuutena... ;) Pyhän kanssa sanat ovat entistäkin raivostuttavamman typpeät. Mokomat ulokkeettomat torsot! Pyhää on paljon helpompi tanssia kuin sanallistaa.

Jotenkin pyhien tuhoutumisen kostaminen tuntuu siksikin oudolta, että kun itse elää tällaista tämänpuoleista elämää ilman minkään iäisen tuonpuoleisen oletuksia, tuntuu luontevalta ajatella pyhän olevan, kuten kaiken muunkin, hetkellistä: syntyvää ja kuolevaa, esiin pilkahtavaa ja piiloon hiipuvaa. Jos siis jokin pyhän lähde tuhoutuu, on se toki harmillista, jopa pöyristyttävää, mutta kuitenkin vain yksi monista katoamisista. Ja jos malttaa odottaa, varmaan pyhä vielä ilmenee uudelleen. (Paitsi ehkä silloin kun tuho on kohdistunut omaan kehoon. Väkivallan kohteeksi joutuminen jättää niin pahoja jälkiä, että siitä on hyvin vaikeaa toipua täysin. On hyvin vaikeaa muuttaa kauhuaan voimaksi ponnistaa eteenpäin ja tehdä jotakin hyvää. Tapahtunut on vain liian kamalaa käsiteltäväksi, siltä se tuntuu. Ja silti on itse ainoa, joka voi muuttaa omaa suhtautumistaan tapahtuneeseen. Jos haluaa. Ei anteeksi antaminen tarkoita tapahtuman vähättelemistä. Eikä jostakin yli pääseminen tarkoita, ettei sitä jotakin ollut. Mutta aika moni tuntuu tahtovan ajatella niin.) Monista tämä varmasti kuulostaa vähän kerettiläiseltä, samoin kun pyhän paikantaminen kokemukseen. Minulla onkin nämä syyni olla pakana. En oikein osaa kuvitella enkä ainakaan kokea muunlaista pyhää. Ja toisaalta joskus se, mitä koen, on niin huikaisevaa ja elävöittävää ja hyvin aikein täyttävää, että jokin muu nimi kuin pyhä ei tuntuisi kuvaavan sitä elämystä yhtä luontevasti.

Nuo hetket saavat minut ajattelemaan, etten tahtoisi loukata yhtäkään tuntoista olentoa enkä sitä systeemiä, joka mahdollistaa niiden elämän, myös meidän ihmisten elämän. Sen sijaan haluaisin tukea niitä. Tämä ajatus on helppo ja luonteva mutta sen pohjalta toimiminen joskus hankalaa. Tuntuu, että vahingossa aina tulee talloneeksi ja tuuppineeksi kaikkea sellaista, minkä kuvitteli kiertävänsä varovaisesti. Se on surullista ja väsyttävää. On välillä vaikeaa sietää itseään, mokomaa kömpelystä. Ja silti en tahdo luopua tuosta tunteesta, en tahdo olla kunnioittamatta tuota tahtoani, vaikken tahdokaan elämäni redusoituvan vain siihen tai sen näreksintään. Joskus huomaan hieman haikailevani jonkin yksinkertaisemman tahtomisen perään. Mutta ei tarvitse kuin lukea päivän lehti, ja huomaan, että ei, yksinkertaisemmat systeemit eivät tuota kaunista jälkeä. (Luen päivän lehden harvoin ja järkytyn siitä valtavasti joka ikinen kerta.)

Tavallaan luulenkin, että tämä pyhä saa minut hieman surumieliseksi. Se on pelottava ajatus. En ole kuitenkaan perustemperamentiltani kovinkaan surumielinen enkä etenkään suruvetoinen. Toisaalta surumielisyyttä voi ehkä ajatella myös hämmennyksenä ja vastaustaan odottavina kysymyksinä ja tietona siitä, ettei ponnistelemista voi lopettaa. Niin, ehkä se onkin jonkinlaista aktiivista surumieltä?

En ole erityisen ahdistunut tuosta surumielestä seuraavasta syystä: Silloin kun olin lyhyen aikaa kirjeenvaihdossa erään taposta tuomitun vangin kanssa, minua hämmensi kaikista eniten se seikka, ettei hän tuntunut millään lailla katuvan tai kauhistuvan tekoaan. Hän kertoi siitä täysin ulkokohtaisesti. Teko oli tapahtunut suomalaisittain norminmukaisesti eli tukevassa humalatilassa. Ja minä kun olin kuvitellut, että juuri vangin kanssa kirjeenvaihdossa voisin käsitellä huoliani siitä, että tuhoan kaikki ympärilläni silkalla ennakoimattomuuskyvylläni ja kömpelöydelläni (asuin vielä silloin kotona, silloin minulla oli jatkuvasti sellainen olo; sama olo iskee edelleen helposti vanhempien luona käydessä). Mutta hän ei ymmärtänyt ollenkaan, mistä kirjoitin. Hän ei yksinkertaisesti ymmärtänyt, miksi ihmeessä piittasin siitä, miltä muista tuntuu. Itse hän oli ylpeä siitä, että hänestä oli kirjoitettu juttu Alibiin. Se vaikutti olevan tärkeämpi asia kuin se, että hän oli tosiaan tappanut toisen ihmisen. (Kirjeenvaihto loppui siihen, kun hän kommentoi seksistisesti lähettämääni valokuvaa. Se oli jo vähän liikaa minulle; olin kuvitellut, että kävimme toverillista ja etiikkaa käsittelevää kirjeenvaihtoa. Siinä iässä aihe oli liian arka, jotta olisin osannut vastata tuollaiseen rakentavammin. Sellaiseen on itse asiassa edelleen hyvin vaikeaa vastata rakentavasti. On kummallista, miten jotkut voivat nauttia toisen hämmennyksestä ja nolostumisesta. Tai sitten hän ei vain tiennyt, ettei naisille voi sanoa niin aiheuttamatta kauhua ja häpeää.) Vasta aikuisempana olen alkanut ounastella, että ne, jotka kauhistuvat tekojaan ja joiden on vaikeaa elää itsensä kanssa, eivät enimmäkseen istu vankilassa, ja päinvastoin.

Tämä surumieli ja huoli omasta riittämisestä, ei suorituksissa vaan hyvin elämisen kohdalla, on ehkä se sama suru, joka on miltei aina mielialani taustalla.

Kirjoitan miltei aina, koska se surumieli katoaa pyhän hetkinä. Niinä hetkinä kuvittelen, että pyhän suojelemiseen ei liity mitään käytännön ongelmia ja että se on ainoa mielekäs tapa viettää aikaansa. (Niputan siihen kaiken pyllymäestä liian myöhään yhdessä valvomiseen, tiskaamiseen ja hyräilemiseen.) Ongelmat näyttävät noina hetkinä vain haasteilta, joita päin on helppoa kävellä tyynesti hymyillen ja hyvin valmistautuneena. Sinänsä tajuan kyllä, että pyhäinhäväistyspuheessa on kyse isoista asioista, sorrosta ja merkityksen riistämisestä, merkityksen tuhoamisesta ja toiveikkuuden kadottamisesta. Mutta eikö pyhän maan pyhyys katoa, jos sillä ja siitä soditaan? Eikö se johda vain toivon suurempaan häviämiseen?

En haluaisi riistää kenekään toiveikkuutta ja samalla en voi tietää, mikä tarkalleen loukkaa ketäkin. En oikein osaa myöskään ajatella, että toisen loukkaantumisessa on ainakin puolet hänen haluaan loukkaantua. Yritän sitä kyllä, säännönmukaisesti, mutta en onnistu vakuuttumaan. (Ja vaikka vakuuttuisinkin, haluaisin silti kitkeä pois sen oman puolikkaani. Mutta mitä tehdä, jos se on jokin temperamenttipiirteeni, esimerkiksi?) Tai korkeintaan vakuutun tällaisesta vain harvoin. Silloinkaan en oikein osaa olla vihainen vaan pohdin, että tällä ihmisellä täytyy olla todella vaikeaa elää. Minusta ainakin on todella rasittavaa loukkaantua toisten tekemisistä ja sanomisista. Hmm, näin kirjoittaessani huomaan, kuinka taas kerran oletan itse venyväni aivan loputtomiin saakka. Mutta ei se pidä paikkaansa: kun alan käydä hyvin surkeaksi ja itkuisaksi, tiedän tarvitsevani etäisyyttä. Sekin on rasittavaa!

Jassoo, näyn taas liukuneen ylevästä aiheestani pohtimaan ihmissuhteita. Kipukohdat tunkevat väkisinkin esiin. Eihän pyhä ole minulle ongelma... vaan ihmissuhteet. Ne saattavat olla kertakaikkinen päänvaiva antoisuudestaan huolimatta! :D

Hmm. Koira tulee kylään ensi viikolla. Se tuntuu ihanalta. Pitkä aika koiraa.

Mimäkki

Ystävä muistaa kesken vierailun, että hänellä on laukussaan tuominen. Yleensä hän ei halua tuoda roinaa, mutta tämä, tämä on jotakin muuta. Kullanvärisessä rasiassa on kummallinen härveli. Siinä on monia metallisia kaarevia jalkoja ja sitten käsittelykeppi.

Vehje näyttää hämähäkiltä, muttei kuitenkaan ole sellainen, joten nimeämme sen välittömästi mimäkiksi. Nimi on peräisin Vompsun ystävältä, joka kutsui lapsena hämähäkkejä mimäkeiksi. Ilmeisesti tuo uudissana sopi paremmin hänen silloiseen suuhunsa. Itse en osaa nähdä hämähäkkejä mimäkkeinä, mutta heti tämän kojeen nähdessäni tajusin, että sen nimeksi mimäkki sopii paremmin kuin hyvin!

Vierailun luonne muuttui kiinnostavasti, kun vieras opasti meitä sulkemaan silmät ja sitten hiipi taaksemme ja työnsi mimäkin pitkät, lempeästi ihoa tunnustelevat jalat hiuspohjaan. Mikä tunne! Äkkiä kalloa peittävä iho, joka harvemmin tulee sormeilluksi muuten kuin rentoutusharjoituksen tai shiatsun osana, särähti eloon ja tietoisuuteen. Sormet piirsivät kallon olemassaolevaksi, tuntevaksi, herkäksi ja uskomattoman aistivoimaiseksi.

Se tunne on kummallinen - niskakarvat nousevat pystyyn, kylmät väreet juoksevat selkäpiissä. Samanlaisen tunteen saa yleensä aikaan paljon arvaamattomammin keinoin: kun suutelee jotakuta ensimmäistä kertaa (sen jälkeen se tuntuu aina paljon laimeammalta, mikä on vähän ikävä juttu sen kannalta, että myötätuntoinen parisuhde on kuitenkin aika mukava juttu). Tunne on hyvin eroottinen ja silti varsin viaton: toinen muistikerrostuma, jota se koskettaa, liittyy kouluaamuihin, kamman piikkien juoksemiseen päänahkaa pitkin. Mutta kampaan liittyi aina kipu, koska letit piti vetää tiukalle, jotta ne pysyisivät siisteinä iltaan saakka. (Kukaan ei tainnut pohtia, miksi ihmeessä ne eivät saaneet hapsottaa. Olisiko se ollut nyt niin vakavaa?) Usein päätä särki, kun äiti kiskoi letit niin tiukalle. Muuten niin helläotteinen äiti heittäytyi todella ronskiksi lettien kanssa.

Kummallisinta on, miten mimäkin kosketus jää kaikumaan. Puhuin tästä ystävän kanssa myös polittiisuuskeskustelussa, tässä kaikumisesta siis, en mimäkistä. (Saimme mimäkin vasta eilen.) Ystävä kiinnitti huomionsa siihen, miten perustelin mummopiikit eli liukuesteet kengissäni: en tahdo edes melkein liukastua, sillä se karmea putoamisen tunne jää kaikumaan kehoon ja saa minut tököttämään varovaisin askelin, vaikken oikeasti edes paljon ehtisi horjahtamaan ja saisin korjausliikkeellä sekunnin murto-osassa itseni takaisin tasapainoon. Veren maku on jo suussa, sydän hakkaa. Ystävä oli sitä mieltä, että aika moni ihminen ei kuuntele tällaisia kaikuja. Onko niitä edes kaikissa? Luulisin, että on, vaikka kenties ihminen ei rekisteröikään niitä tietoisesti tai käy heti ylikompensoimaan tällaista kaikua. Mutta en tiedä, en yksinkertaisesti tiedä. Aihetta liippaavat psykologiset tutkimuksetkin ovat yleensä tutkineet sanojen kaikua ihmisen mielessä ja niiden tiedostamatonta vaikutusta hänen liikkumisen nopeuteensa ja tyyliinsä, eivät liikkeiden ja esimerkiksi liukastumisen kaikuja. Jokainen pidempään tanssinut tietää varmasti, miten tärkeä oikea metafora voi olla jonkin kehollisen pulman ratkaisemiseksi. Miksei siis liike, joka tapahtuu vielä tiiviimmin samassa sfäärissä, samassa hermotuksen, asentoaistimuksen, liikeaistimuksen ja lihasmuistin kentässä, vaikuttaisi liikkumiseen, sen tyyliin ja tapaan?

Mimäkki saa päänahkan, pään muodon esiin pitkiksi ajoiksi. Äkkiä, niin kummallista kuin se onkin, minulla on tuntikausiksi pää, vaikkei se särje. Se voi hyvin, tuntuu rennolta ja hieman kihelmöivältä. Samalta saattaa tuntua koko kehossa tanssimisen jälkeen. Rennolta, elävältä...

Joskus ratkaisut ovat häkellyttävän yksinkertaisia. Mimäkin ajatteleminen saa muistamaan lämmöllä muitakin matalan teknologian laitteita ja keksintöjä, jotka ovat kuitenkin hyvin tehokkaita ja mahdollistavia: Purkinavaajaa ja tukipohjallisia, esimerkiksi. Veistä.

Mimäkki saa minut siinä määrin hyvälle tuulelle, että ostan kimpun liekinpunaisia tulppaaneja.

Poliittinen

Ystävän kanssa kävellessä alan hitaasti erottua hänen kiinnostuksenkohteitaan ja teoreettista virittyneisyyttään vasten. Hahmotan taas selkeästi, kuinka vähän minussa on mitään poliittista. Se on hieman harmillista, sillä ystävän tutkimuskohde, tunteiden ja olojen asema politiikassa ja mahdollisuus niiden ottamiseksi politiikan osaksi, tuntuu tavallaan kiinnostavalta. Minusta vain tuntuu, ettei minulla on käsitteellisiä työkaluja puhua politiikasta ja etten oikein osaa mitenkään kiinnostua siitä.

Se on hieman kummallista, koska välitän kyllä siitä, onko toisilla hyvä olla. Ja siihenhän kai politiikan pitäisi ihannetilanteessa tähdätä. (Muunlaisen politiikan kanssa en oikeastaan kauheasti edes tahtoisi olla tekemisissä.) Ehkä jotkut aiemmat keskustelut ovat vain masentaneet minut, jotkut kommentit piilo-oikeistolaisuudesta, poliittisesta naiiviudesta ja sokeudesta. Varmasti ne pitävät paikkansa, ehkä jopa piilo-oikeistolaisuus, jos poliittisen vihan puuttuminen ja yksilötason painottaminen tarkoittaa automaattisesti oikeistolaisuutta. (En kyllä ymmärrä, miten osaisin äkkiseltään politiikassakaan tuntea vihaa kun se on kaikilla muillakin elämän osa-alueilla niin kiven takana muuten kuin itseeni kohdistuvana. Toki osaan sanoa, etten hyväksy jotakin järjestelyä, mutta ei siihen sillä lailla sisälly kaunaa, tavoitteita rankaista ketään eikä sen kummempaa paatosta, pientä surun häivähdystä ja myötätuntoa lukuunottamatta. Mutta tyypillisesti tunnen myötätuntoa kaikkia osapuolia kohtaan ja usein säälin sortajia vielä sorrettuja enemmän - he menettävät jotakin käsittämättömän arvokasta, nimittäin kyvyn tarkastella itseään ja tekojaan ja maailmaa ilman suojaavia silmälappuja. Eihän toisia oikein pysty satuttamaan jatkuvasti, ellei heitä ensin jollain lailla epäinhimillistä, s. o. kiellä heidän pahaa oloaan satuttamisen myötä. Yksittäiset virheet ovat eri asia, niitä kaikki tekevät. Niistä voi oppia, joskin raivostuttavan hitaasti.) Mutta tuntuu niin hullulta, että sen sijaan, että naiiviutta jotenkin koetettaisiin hälventää selittämällä asiat juurta jaksain toinen vain leimataankin toivottomaksi heti alkuunsa. Sellainen ei erityisesti rohkaise astumaan poliittisen keskustelun piiriin. Tuntuu, että monet ovat poliittisista asioista puhuttaessa jonkin niin perustavanlaatuisen äärellä, koskettelevat kenties ontologisia ydinuskomuksiaan ihmisistä ja elämästä, että he kuumuvat ja käyvät täyteen paatosta ja sitten yksinkertaisesti pelaavat aika likaista peliä. Minulta menee kauan koota rohkeuteni tuollaisten keskustelujen jälkeen, joten en mielelläni hakeudu niihin.

Nyt kävellessä ja keskustellessa poliittinen viritys ei tunnu uhkaavalta, koska ystävä on vanha tuttu ja luotan hänen hyväntahtoisuuteensa täysin, samoin koska lupaan itselleni, että saan olla kiinnostunut eri asioista kuin hän, kunhan kuuntelen huolella, mitä hän sanoo. Voin sanoa, mitä minulle tulee mieleen, ja jos se ei sovi hänen käsityksiinsä, se on ongelma korkeintaan hänen näkökulmastaan. Jos lähtisin liikkeelle siitä oletuksesta, että tässä keskustelussa on saavutettava täydellinen ymmärrys ja konsensus ja sen lisäksi vielä vaikutettava briljantilta, masentuisin aivan suunnattomasti. Mutta ei, en tahdo tavoitella sellaista. Kävelen mielummin kevein sydämin. Sitä paitsi tiedän, miten toivoton keskustelija olen. Olen kyllä tottunut rupattelemaan ihmisten kanssa niitä näitä ja sitten yksikseni pohtimaan asioita, mutta reaktionopeuteni on aivan surkea. Haluaisin ymmärtää kunnolla toisten ajatukset. Saatan olla siinä melkoinen etana. Usein käy niin, että jostakin sananvaihdosta on mennyt kaksi tai kolme kuukautta ja sitten vasta alan tajuta jonkin pointsin. Sen pitää antaa muhia, sen konkretiaa pitää etsiä elämästä ja arjesta, ja vähitellen siihen sopeutuu ja alkaa tajuta sitä.

Kuvittele keskustelu, jossa repliikit esitetään kahden kuukauden välein...

Aiemmin pidin itseäni kauhean tyhmänä tästä syystä. Nyttemmin olen vain sitä mieltä, että opin hitaasti ja kokonaisvaltaisesti. Esimerkiksi kun aloin lukea G. H. Meadia, minulta meni siinä vuosi tajuta, miten hänen ajatuksensa oikein järjestyivät. Luin Meadia silti joka päivä tuon vuoden aikana. Nyt olen tietysti unohtanut siitä aika paljon, mutta osa sitä elää ajatuksissani - se osa, jota käytännön elämäni on vahvistanut.

Ystävä on myös niin systemaattinen ja analyyttinen, että huomaan oman tavattoman hajanaisuuteni akateemisin standardein. Minulle filosofia kai on aina ollut ohikiitäviä ajatuksia ja hetkiä (lispectormaisia hetkiä, sellaisia kuin Agua vivassa), en ole osannut kuvitella rakentavani niistä mitään systeemiä tai taloa. Opin hitaasti ja unohdan nopeasti. Mutta vähitellen ajatteluni muuttuu. Se muuttuu. Se on tärkeää (muutenhan tässä ei olisi mitään mieltä ajan tappamisen lisäksi). Lisäksi se muuttuu sellaiseen suuntaan, jota pidän toivottavana. Tai ehkä pitäminen on liian älyllisen kuuloinen sana. "Tunnen toivottavaksi". Ehkä noin.

Enkä osaa toivoa, että kukaan saisi ajatuksistani mitään. Sellainen on aina ollut tietoisten toiveideni ulkopuolella. Siksi en osaa kuvitella kirjoittavani kirjaakaan: eihän minulla ole mitään sanottavaa! (Miksi sitten kirjoitan päivittäin ajatuksiani ylös? En osaa vastata! Ehkä koska muuten pelkään unohtavani asioita, joita minun on hyvä muistaa, jotten ajautuisi ikävien asioiden summittaiseen kieltämiseen. Ja ehkä koska joka ikinen kerta kirjoittaessani pelkään niin kuin vain pelkää epäsystemaattisesti kasvatettu ihminen, jonka on vaikeaa antaa kenkää ajatukselle, että miellyttäminen olisi tärkeämpää kuin ajattelun vapaus. Pelkään, että kirjoitan jotakin toiset niin raivostuttavaa, ettei kukaan enää suostu puhumaan minulle. Haluan nujertaa tuon pelon, tai ainakin olla sen kanssa tasavahva. Se, mitä olen elämässä oppinut, on, ettei toisten suuttumista pysty ennakoimaan. Se, minkä kuvittelisi suututtavan, saattaa ilahduttaa heitä, ja kun taas tukahdutan välittömät reaktioni ja koetan oikein virittyä heihin ja sanoa jotakin myönteistä, he saattavat räjähtää. Ei ihme, että kirjoittaminen on pelottavaa. Bloginkin kommentilaatikko yllättää minut joka ikinen kerta. En osaa lainkaan ennakoida, mitä minulle voitaisiin sanoa tai mistä ajatuksista viriää toisten sanomisen tarve. Eikä kai minun tarvitsekaan osata ennakoida; sitä varten ovat toiset. Eikä minun ehkä tarvitse olla edes tämän rohkeampi ja pelottomampi: sekin riittää, että uskallan kirjoittaa näitä höpinöitäni. Katselenhan jo siinäkin pelkojani silmästä silmään ja osoitan niille, etten tahdo elää niiden määräämänä. "Olkaa siinä vaan ja kaihertakaa, mutta aion kirjoittaa tänäänkin juuri siitä, mikä saa minut levottomaksi jollakin epämääräisellä tavalla.")

Kohtaan ystävän piirteitä vasten hahmottuessani taas sen suunnattoman hölmistyksen ja hihitytyksen: miksi kaikista ihmisistä juuri minä (tarkoittaen: joku näin kokeva) aloin lukea filosofiaa? Muistan vain sen, että ajatus tuntui hyvältä, että tämä oli jotakin todellista ja konkreettista, etenkin todellista. Varmasti tämä kuulostaa monesta hassunkuriselta, mutta siltä minusta on aina tuntunut. Vaikka tietysti moni filosofian teoria on kaukana konkretiasta. Ja on edelleen niin, että jos lehteilen Spinozaa, Kantia tai Platonia, Meadia tai Deweya tai Merleau-Pontya, saatan äkisti tuntea ilon sisälläni, tuntea toivon ja tahdon paisuvan kuin purjeen. Silti pidän itseäni enemmän kävelevänä kehona ja keinuvana sylinä kuin puhuvana päänä.

Vompsu liittyy seurueeseemme mennessämme syömään. Hän istuu hiljaa ja kuuntelee. Erotan selkeästi hänen surumielisyytensä ja epävarmuutensa. Hän ei näe eikä kuule, miten ystävä ja minä seisomme eri mantereilla, puhelinlinjan ääressä kyllä, mutta silti eri mantereilla. Hän tuntee itsensä vain osaamattomaksi ja ulkopuoliseksi, kuten lapsena vanhempia sisaruksiaan kuunnellessa, ja pelkää menettävänsä minut, kun ei osaa keskustella noista asioista kanssani niin. (Aivan kuten minä välillä pelkään menettäväni hänet, kun tapaamme hänen ystäviään, koska en ole viittä kiloa laihempi, kymmentä vuotta nuorempi enkä geneerisesti hyvällä tuulella. Se on hassua - jos olisin huolettomampi, emme ymmärtäisi toisiamme. En suutu itselleni noista huolistani: ne eivät ole murehtimisen arvoisia.) Hän unohtaa, miten vaikeaa minun oli käydä ympäristöjärjestön kokouksissa, koska en osaa tuntea, että minulla olisi velvollisuus/oikeus vaikuttaa toisten ihmisten elämään, pakottaa tai hoputtaa heitä muuttumaan. En pidä itseäni niin avarakatseisena enkä seuraussuhteiden etevänä ennustajana, että tosissani tahtoisin määrätä toisten elämistä. Saatan olla päättämätön ja välillä neuvoton omanikin kanssa.

Jotenkin tuntuu aina vaikealta törmätä tähän omaan epäpoliittisuuteensa. Niin monella ihmisellä on kuitenkin niin kauhean varman oloiset mielipiteet siitä, mitä pitäisi tehdä ja mihin suuntaan ihmisiä pitäisi painostaa. Sellaisia leimoja kuin "itsekäs" ja "oikeudenmukainen" käytetään sumeilematta, ja minusta taas vain tuntuu siltä, etten taida tarpeeksi hyvin sittenkään vieläkään ymmärtää noita ihmisiä, joiden asioista puhutaan, että minun pitäisi kuunnella heitä vielä enemmän. (No, ainakin siitä olen aika varma, ettei kenenkään kutsuminen "itsekkääksi" tai "empatiakyvyttömäksi" kyllä yleensä rohkaise häntä ajattelemaan tarkemmin käsiteltävää kysymystä, korkeintaan vetäytymään kuoreensa tai harkitsemaan vastapuolen nolaamista väittelyn seuraavassa käänteessä. Erehdyin päivänä taannoisena lukeamaan hesarin sivuilta lapsettomuutta käsittelevän kolumnin jälkeistä keskustelua ja ärryin ihmisten epäsympaattisuudesta. En tietenkään kommentoinut mitään, koska mitä olisi voinut sanoa? Että ettekö te voisi keskustella tuntemuksistanne ja oloistanne omissa elämissänne sen sijaan että rakentelette olkinukkeja ja heittelette niitä sitten soihduilla... Ehkä sellainen keskustelu tekee jonkun onnelliseksi? Millaista tavoitetilaa siinä haetaan? Valtavaa kiihtymystä? Olin itselleni pitkään vihainen siitä, että jaksoin lukea kymmenkunta viestiä ja tulla pahalle päälle moneksi tunniksi.) Ja joskus tulee kauhean ahdistava ja surullinen olo, kun kuuntelee jotakuta, esimerkiksi kun joku on kovin maahanmuuttajavastainen (eli -kriittinen), homofoobinen tai ylipäänsä vain sublimoidulla tavalla kielenkäytöltään piikikäs, sarkastinen ja passiivis-aggressiivinen. Usein haluan vain kääntyä ja lähteä tuollaisesta seurasta. Olen mieluummin hiljaisuudessa ja yksin.

Mutta en ole, en osaa olla varma, onko sekään oikea ratkaisu. Tuntuu aina kovin vaikealta törmätä omaan epäpoliittisuuteensa. Niin moni muu tahtoo näissä asioissa niin palavasti ja voimakkaasti, ja niin usein puhutaan siitä, ettei demokratia voi toimia, jos kansalaiset eivät halua perehtyä ja vaikuttaa. Tuntuu jotenkin raukkamaiselta tällä tavalla vetäytyä poliittisten asioiden pohtimisesta, niin selvää kuin onkin, että minun reaktionopeudellani ja keskustelutyylilläni politiikassa tehtäisiin selvää vain yhdestä asiasta, nimittäin mielenrauhastani. (Ja todennäköisesti niistä pystyvyyden tunteen rippeistä, joita minulla on.) Olen kiinnostunut ihan toisenlaisista kysymyksistä, mutta onko se oikeutettua? Pitäsikö minun kuitenkin olla edes minimalistisen kiinnostunut politiikasta? (Luen kyllä useimmat Suomen Kuvalehden jutut, samoin Maailman Kuvalehti Kumppanin jutut, ne tulevat molemmat meille, SK edelleen ilmaiseksi. Ehkä joku on vain unohtanut minut kestoilmaistilaajaksi? En silti koe, että tietäisin politiikasta tai poliittisista kysymyksistä tuon taivaallista.) Liittyvätkö jotkut blogissa käsittelemäni aiheet kenties politiikkaan etäisesti?

Politiikkaa on hankalaa hahmottaa, jos on samalla lailla valtasokea kuin itse tunnun olevan. (Hahmotan oman valtani elämääni lähinnä tilana hengittää ja pysyä hyvällä tuulella ja saatan olla aika itsepäinen pyrkiessäni näihin. Osa hyvällä tuulella pysyttelemistä on ainakin omalla kohdallani korkeiden ihanteiden - kuten mielenrauhan ja myötätunnon - asettaminen ja niitä kohti suuntautumisen tavoitteleminen. Ihanteita ei tarvitse tavoittaa, mutta niitä kohti on hyvä kulkea. Eihän laivankaan tarvitse karahtaa majakkasaareen... ;) En ole sillä lailla kiinnostunut toisten tavoitteista, mutta kylläkin heidän oloistaan. Ne resonoivat minussa ihan liian voimakkaasti, jotta voisin olla piittaamatta niistä. Tietysti jos jonkun tavoite tuntuu aiheuttavan hänen omansa ja häntä ympäröivien ihmisten olon myrkyttymisen kerta toisensa jälkeen, saatan kiinnostua tuosta tavoitteestakin ja pyrkiä helpottamaan omaa oloani koettamalla esittää jotenkin pehmeästi sen vaihtoehdon, että tuo toisen tavoite kenties saa hänet onnettomaksi vähintään välillisesti.) On vaikeaa käsittää, miksi joku haluaa ottaa roolin, jossa hän voi tehdä niin paljon vahinkoa viattomille sivullisille. (Vai onko kukaan demokratiassa sivullinen? Minusta ei tunnu oikealta syyllistää syrjäytynyttä, joka ei todennäköisesti hahmota todelliselta tuntuvia vaihtoehtoja elämälleen. Eiväthän monet "kunnon kansalaisetkaan" hahmota!) Tietysti jonkun pitää ottaa päättäjän rooli, mutta silti... että siitä suorastaan taistellaan, näyttää minusta ihan käsittämättömältä ja perverssiltä. Itse kuvittelisin musertuvani tuollaisen vastuun alla. Minun on ihan kauhean vaikeaa antaa itselleni anteeksi sitäkään, että aina silloin tällöin loukkaan jotakuta vahingossa. Jos loukkaisin satoja tai tuhansia ihmisiä samalla kertaa... se olisi aivan kamalaa. En usko, että jaksaisin myöskään ottaa asioista tarpeeksi tarmokkaasti selvää ja sen ainakin tiedän, etten ole erityisen hyvä argumentoimaan vakuuttavasti...

Hmm, ehkä suhteeni politiikkaan muotoutuu pääosin välttämistavoitteen (välttää toisten loukkaamista) kautta? Ehkä se selittää, miksi oloni on niin kummallinen politiikasta puhuttaessa? Yleensähän kai politiikasta puhutaan tavoitteiden kautta, ja nykyään ajattelen elämääni lähinnä tavoitteiden kautta. (Tai ainakin yritän tehdä niin. Ehkä olen vähän jäävi arvioimaan, onnistunko tässä.) Mutta siinä missä jotkut näkevät valtaa, minä näen vastuun, ja säikähdän. Ja silti ymmärrän, että yhteiset asiat olisi järjestettävä jotenkin... Ehkä olen vähän yliherkkä ja säikky. Jotenkin minulla on sellainen olo, etten ehkä saisi olla sellainen, tai että olisi hyvä olla toisenlainen, mutta ei se nyt vain tunnu onnistuvan. Jotakin puuttuu, en tiedä, mitä. Ehkä toiveikkuutta oman hahmottamiskykyni suhteen. Tahtoa ainakin - en pitänyt ylioppilaskuntapolitiikasta enkä ympäristöjärjestön reippaasta "me tiedämme, miten asiat olisi parasta hoitaa" -asenteesta. En tahdo erottua niin selkeästi sellaisesta ryhmähengestä, en tahdo olla se kuiskaava ääni, joka lisää kaikkeen: "...vai tiedämmekö sittenkään?" En koe, että osaisin erityisesti valistaa yhtään ketään yhtään minkään suhteen. Laupias taivas, tekisi mieli parahtaa, vapauttakaa minut tällaisista kummista velvollisuudentunteista, kun en osaa oikein edes järjestää omaa elämäänikään! (Vaikka ei sekään ihan tarkalleen pidä paikkaansa - tapasin tammikuun alussa entisen pomoni ja hän oli myös nyt perustanut vastaavan toiminimen samalla alalla. Pontevoiduin siitä seikasta, että tämä kaikessa niin harkitsevan, pätevän, päättäväisen ja kaukaa viisaan oloinen ihminen ei ollut vielä saanut selvitettyä tilitoimistoa eikä monia muita asioita, jotka olin itse puskenut kuin kiven läpi kaiken aikaa hätäillen siitä, että olin liian hötkyillen ja jälkijättöisesti liikkeellä. Jos hänellä asiat olivat vielä enemmän auki, ehkä minun yritysasiani saattoivatkin olla kohtalaisessa jamassa? Olin kauhean iloinen, kun sain auttaa ja neuvoa häntä näissä seikoissa, joiden kanssa olin itse joutunut kamppailemaan. Hän on tehnyt hyväkseni niin paljon sekä työelämässä että edellisen eron tiimoilla, että tuntui ihanalta, että pystyin auttamaan edes hieman häntä tällaisissa käytännön seikoissa.)

Huooh, poliittinen on melkoinen möykky aina heti kun alan ajatella, että hemmetti, minun pitäisi varmasti osata tämä. Niin moni ystävistä ja tuttavista osaa sen niin luontevasti, mutta minulle se on ihan vieras manner. Enkä ole varma, saisiko se olla. Enimmäkseen en ajattele koko asiaa, mutta aina kun arpi haavan päältä repeää, olen hetken levoton ja neuvoton. Etiikan kannalta poliittinen taito on kuitenkin perinteisesti hahmotettu tärkeämmäksi kuin esimerkiksi piirustustaito, kirjoitustaito, joissain systeemeissä ehkä jopa tärkeämmäksi kuin ystävyyden ja tasavertaisen kohtelun taito. Enkä tiedä, mitä minun pitäisi koko asiasta ajatella.