Päivinä viimeisinä olen laskeutunut kummaan tilaan. Herään jotenkin uupuneena, rauhallisena. Ihan kuin joku olisi vähän ilmannut minua. Luen käännöstä viimeisen kerran. Alle puolitoista viikkoa aikaa, sitten siitä ei enää tarvitse murehtia. Olen samaan aikaan aika tyytyväinen ja levoton. Olen tehnyt jotakin, josta olin haaveillut, mutta jonka haaveen olin lytännyt epärealistisena haihatteluna. Olen toki monista kohdista epävarma, ja siksi levoton, mutta en oikein osaa olla tyytymätön, saamani mahdollisuus tekee niin kiitolliseksi, ja vaikka kaikki menisikin ihan persiilleen, olen kuitenkin kokeillut jotakin tällaista todella pelottavaa ja intellektuaalisen kuuloista. En osaa arvioida lainkaan, käännänkö ihan tuhohuonosti vai ihan ookoo. Mitään sen enempää en osaa odottaa, koska tämä on ensimmäinen käännökseni ja uskoni älyllisiin kykyihini, ahkeruuteeni ja ymmärrettävyyteeni ei ole edelleenkään palautunut gradun jäljiltä, ties palaako ikinä.
Vaikka ei sekään ihan turha keikaus ollut - sainpahan ainakin häpeästä itkuun purskahtaessani kuulla selvästi vanhempieni suusta, että heistä minulle tekee hyvää epäonnistua, koska elämäni on ollut aina liian helppoa hyvine kouluarvosanoineen ja mielenkiintoisine harrastuksineen. Missähän maailmassa he oikein elävät? Entä vaikeuteni ystävystyä ja oppia luottamaan ihmisiin? Minusta kuulosti ihan siltä kuin he olisivat halunneet sanoa, että heistä olisi parasta, että epäonnistun aivan kaikessa. (Paitsi rahan tahkoamisessa ja kyynärpäätaktiikassa, joissa kieltäydyn edelleen onnistumasta, koska ne osaa kiinnostua niistä.) Olen edelleen kumman kaukaisella ja lievällä tavalla vihainen noista sanoista ja asenteesta niiden takana, mutta kaipa unohdan tämänkin teeman vielä joku päivä. (Luulisi, että oman lapsen helppous ja ilo ilahduttaisivat eivätkä närästäisi, vaikka lapsi sitten olisikin hankala ja omatahtoinen ja muutenkin kummallinen eli erilainen kuin vanhemmat olivat kuvitelleet.) En ollut kuvitellut kenenkään ajattelevan toisesta ihmisestä niin, ja sitten kuulin sen omien vanhempieni suusta. Ei ihme, ettei suhteemme ole routakuoppia vailla. Tiedän, että monella tasolla he ovat iloisia, jos minäkin olen, ja koettavat kuunnella ja olla avuliaita ja tukea minua ja siskoa, mutta sen kaiken takana, kuten niin monissa muissakin heidän ihmissuhteissaan, on silti aina läsnä tämmöinen kumma näyttämisen halu ja toisten alaspäin tuuppiminen, jota en ole voinut kai ikinä sietää kovin hyvin ja joka kerta toisensa nousee esiin keskusteluissamme ja tekee minut kamalan surulliseksi.
No, ehkä koetan purkaa tätä heidän kanssaan vielä joskus. Heillä on eräs suunnitelma, jonka päämotiivi on rahan hankkiminen, mutta mehukkaana sivumotiivina erään heistä epämieluisan ja kadehditun sukulaisen nolaaminen ja tälle pitkän nenän näyttäminen. He nautiskelevat tällä toisen epäonnistumisen mahdollisuudella sillä kiihtymyksellä, etten tiedä, osaanko pitää siitä suuni kiinni. Viisainta se kyllä epäilemättä olisi, koska olen jo kauan sitten luopunut toivosta, että tämä heidän perussävelensä mihinkään muuttuisi. (Joskus ajattelen, että kaikki kirjoittamiseni on kirjoittamista sellaisille vanhemmille, jotka eivät suuttuisi niin helposti eivätkä käskisi minua elämään "maassa maan tavalla". Minusta tuntuu, että elän yhtä penteleen kulttuurishokkia koko elämäni - itse asiassa tämä tuli heti mieleen, kun luin Mikon kommentin Hurinan kommenttiboksista. Ei sillä lailla, että olisin jotenkin parempi kuin muut, olen välillä aivan karsea tapaus, mutta sillä lailla, että en osaa olla kaipaamatta muuttumista ystävällisemmäksi, empaattisemmaksi, suvaitsevaisemmaksi, en osaa olla kaipaamatta sellaista elämistä ikään kuin maailma olisi oikeudenmukainen jo, enkä osaa kuvitella sen mitenkään muuten muuttuvankaan reilummaksi ja oikeudenmukaisemmaksi.)
Itse en osaa sillä lailla toivoa kenellekään epäonnistumisia. En osaa kuvitella psyykkistä rakennetta, joka olisi niin vahva, että vakavat epäonnistumiset jotenkin jalostaisivat sitä. Enemmän ne näyttävät siittävän katkeruutta, kaunaa ja kostonhimoa. Vaikka voi toki olla, että olen väärässä. Pieniä vastoinkäymisiä tulee joka tapauksessa eteen, ja kaiken kanssa oppii tietysti elämään ja se voi olla hyväksikin empatian kannalta, mutta toisille epäonnistumisten toivominen tuntuu jotenkin epäreilulta. En ole tavannut kovinkaan monta ihmistä, jotka elättelisivät sellaista kaikkivoipaisuusfantasiaa, että heitä pitäisi hieman kopistella. En muista itse asiassa tavanneeni yhtäkään sellaista ihmistä. Nekin, jotka vaikuttavat pinnalta toivottoman itsekeskeisiltä ja itseriittoisilta, paljastuvat paremmin tutustuttaessa yleensä monesta asiasta pahoillaan oleviksi, epävarmoiksi, suuttuneiksi ja surullisiksi siitä, etteivät kykene hahmottamaan toisten toimintaa. Eipä heitä taitaisi kopauttelu tehdä iloisemmaksi, onnellisemmaksi ja tyytyväisemmäksi... Ennemminkin tarvitaan kivaa yhdessä tekemistä ja hyvät itsen käyttöohjeet, jotka heille voi ojentaa kanssakäymisen ohjenuoraksi.
Olen tietysti lukenut tuhottomasti epäonnistumisten voitoiksi kääntämisestä ja miettinyt paljon sitä, olenko jotenkin itse vahvistunut, karkaistunut tai hioutunut niissä vaikeissa kokemuksissa, joita olen joutunut läpielämään. (Ja jotka eivät ole tarkalleen ottaen kenenkään syytä kuten ei kai mikään tässä maailmassa; syy-seuraussuhteet ovat tavattoman monimutkaisia.) Mitä muuta elämänkokemus on kuin monenlaisten asioiden läpielämistä ja tutkimista ja kasaantumista? Ehkä jonkinlaista itsetuntemusta (kuten että ei ole mitään kovin kiinteää minää paitsi menneisyys-minä, joka meni jo) ja maailmantuntemusta kertyy vähitellen?
Mutta ei se tunnu miltään itsestäänselvyydeltä. Jos ihminen ei pysy tarkkaavaisena, jos hänessä ei ole vahvana itsetietoisuutta, itsevalvontaa ja itsetutkiskelua, jos hän ei koeta purkaa automatisoituneita luontumuksiaan (ja purkutyö alkaa kai luontevimmin siten, että niitä tarkastellaan avoimin mielin ja arvottamatta, vasta sitten tulee häpeä tai nauru tai molemmat, tai suru tai säikähdys tai ärtymys omasta mahdottomuudesta ja kenties halu muuttaa asioiden juoksua; mutta siihen menee aikaa, liian pitkä aika, jotta toiset pysyisivät lainkaan kärryillä siitä, mitä tapahtuu), hän voi kai ainakin teoriassa toistaa virheet tuhansia ja tuhansia kertoja. Vain se, mikä huomataan ja tunnetaan, voi tulla muutoksen kohteeksi, kirjoittaa monikin psykologi, filosofi ja kehoteknikko. Syy olla kiitollinen ärsyttävästä havainnosta. Syy olla kiitollinen siitä, että havaitsee olevansa virheellinen, rikkinäinen ja outo, ja kovin toisenlainen kuin haluaisi... koska voisi olla myös niin, ettei sitä vain havaitsisi.
Olen miettinyt tuota epäonnistumismahdollisuutta paljon viime päivien aikana. On aivan mahdollista, että käännös on ihan karmean huono, vaikka toki osaankin rukata lauserakenteen kivaksi. Mutta olen jotenkin kumman rauhallinen, koska tiedän tosissani yrittäneeni. Ja tiedän, ettei kukaan voi olla kaikkien alojen asiantuntija. Tai edes oman työnsä, noin alkumetreillä... Sittenpähän nähdään, mitä tapahtuu, saanko uuden kirjan käännettäväksi vai keksinkö jotakin aivan muuta. Joka tapauksessa palkkiolla voin maksaa loppuvuoden yrittäjän ennakkoverot ja kirjanpitäjän palkkiot ja yrittäjäneläkkeen ja silti vielä melkein puolet jää käteen. Kaikki loppuvuoden työt ovat sitten pelkkää plussaa. Vaikka en ole pihi, olen siinä mielessä tarkka raha-asioista, että maksan mieluusti kuluja vähän ennenaikaisesti, jottei sitten myöhemmin tarvitse huolehtia siitä, riittävätkö rahat siihen tai tähän. (Siksi pidän esimerkiksi pienestä asunnosta - jos maksaisin kaksi kertaa enemmän vuokraa, en ehkä voisi käydä aina vesijuoksemassa tai ostaa Ditty Bopsin uusinta levyä heti sen nähdessäni.)
En ymmärrä, miten voin olla näin rauhallinen, vaikka kaiken järjen mukaan minun pitäisi itkeskellä ja hyperventiloida epäonnistumisen mahdollisuutta ajatellessanikin. No, ehkä olen oppinut jotakin ja seestynyt. Tai ehkä on vielä liian vaikeaa arvioida sellaista. En vain näytä osaavan nyt pelätä.
Sen sijaan huomaan kyllä olevani jotenkin uupunut. Suon itselleni luvan lojua ystävältä koeajalla olevalla tempur-patjalla, jonka kuvittelisin ostavamme, ellei nyt jotakin aivan kummaa ilmaannu. Kuuntelen musiikkia, jonka lainasin kirjastosta. En oikeastaan osaa tykästyä mihinkään muuhun kuin Sarah Vaughanin levyyn. Kuuntelen myös sitä Ditty Bopsia, jonka ostin iTunesista. Ihan loistavaa, että levyjä voi nykyään ostaa edullisesti eikä niiden mukana tule aivan turhia materiahärpäkkeitä - kuuntelen musiikin joka tapauksessa koneelta, ja joutuisin ensin tilaamaan levyn ulkomailta tai etsimään sitä levykaupoista ja sitten kopsaamaan levyn koneelle. Nyt voin vain imaista levyn ja kuunnella sitä. Hämmentävää.
Yksi lojuisuuden piirteistä on, etten oikein osaa sanoa mistään mitään. Tai kirjoittaa. Voi olla, etten saa kirjoitettua pariin päivään. Se on kyllä aika huvittavaa, kun ottaa huomioon, miten vähän ponnistuksia blogin pitäminen vaatii... mutta tuntuu, että sydämeni on toisaalla, tuossa kirjassa, sen ajatuksissa, surutyössä kun niistä pitää päästää irti, ja lievässä haikeudessa, koska tiedän, miten helposti unohdan. En haluaisi unohtaa tätä kirjaa. Se on ehdottomasti viisain kirja, jonka kanssa olen ollut työtekemisissä.
Unohdan sen. Elämä kulkee eteenpäin. Olen samalla tavalla kaihoisa ja rauhallinen kuin hyvinä jaksoina. Eivät ne jatku ikuisuutta.
Sitä paitsi en mitään halua niin kovasti kuin työntää tuon tekstin käsistäni. Olen hengittänyt sitä nyt jo kohta neljä kuukautta. Olen utelias sen suhteen, mitä siitä jää mieleen, mitä muistan puolen vuoden kuluttua. Ja haluan levätä kokonaisen päivän, kävellä kiireettömästi poudassa, haluan kevään.
.."mehukkaana sivumotiivina erään heistä epämieluisan ja kadehditun sukulaisen nolaaminen ja tälle pitkän nenän näyttäminen.."
VastaaPoistaMun Äetmuorissa on tuo sama ominaisuus. :( Joskus se suututtaa, joskus hävettää, joskus surettaa. En tajua mitä siitä oikeastaan SAA, että saa nolatuksi jonkun, tai saa jonkun tuntemaan itsensä epäonnistuneeksi. Sen muuten huomaa näin vanhemmiten tosi selvästi, että joillekin ihmisille LAPSETKIN ovat oikeastaan vain kilpailuvälineitä suvun ja kaveripiirin keskinäisissä nokittelupeleissä. "MUN lapseni muuten valmistui juuri KAUPPAKORKEASTA.. ai SUN lapsesi se kävi lähihoitajakoulun.. joo joo, ihan kiva.." Ja roppakaupalla alentuvuutta päälle.
Miksi hyvää tahtoa, toivoa toisten onnistumisesta, ei voisi riittää oman perheen ulkopuolelle, tätä vain ihmettelen.. :( -No, sulla ainakin on paljon hyvää tahtoa, sen huomaa näissä kirjoituksissakin tosi hyvin.
Siinä taannoisessa psykaväännössämme mainitsemani Games People Play on antanut minulle hedelmällisen perspektiivin tuollaisiin kuvioihin.
VastaaPoistaJep, Mikko. Siinä oli muutama aika tuttu kuvio...
VastaaPoistaSuklis, hyvää tahtoa tai ei, olen monesti huomannut olevani aivan surkea lohduttajana, paitsi tietty silleen, että voin halata ja silittää itkevän hiuksia. Mutta jos minun pitäisi lohduttaa jotakuta esim. puhelimessa tai sähköpostilla, en oikein osaa sanoa mitään. Vasta viime aikoina olen alkanut tuumia, johtuisiko se kenties siitä, ettei minulla ole ollut tilaisuutta mallioppia sitä mistään...
Jotkut ihmiset ovat niin lämpimiä ja ihania pintatasolla, tuntuvat aina löytävän oikeat sanat. Se tuntuu ihmeelliseltä, kun itse on vain jotenkin tankea ja hädissään eikä tiedä, mitä sanoa. Ja jos yrittää sanoa jotakin ystävällistä ja piristävää, sekin saatetaan tulkita vittuiluksi. Se on todella pelottavaa ja saa aina välillä miettimään, onko itsestä lainkaan läheisiin ihmissuhteisiin muuta kuin itseä paljon, paljon empaattisempien ihmisten kanssa tai sitten niin, että suhteeseen liittyy olennaisesti kehollinen puoli.
Juu, tuo lapsilla nokittelu on aika monelle tuttua. Yksi ystäväni sai varsinaisen stressipannan päänsä ympärille, kun itse valmistuin - hänen äitinsä näet keksi yhden lisäsyyn sille, miksi ystävän valmistumattomuus oli vain laiskuutta ja kerrassaan ajattelematonta äitiä kohtaan: eihän hän nyt voinut enää sanoa työkavereilleen, että kyllä sen meidän tytön opiskelukavereillakin on vielä gradu kesken. Huooh.
On mahdollista, että vanhempasi kuvittelivat olevansa lohduttamassa sinua sillä tutulla viisaudella, että itse kunkin on opittava olemaan lannistumatta vastoinkäymisistä, koska niitä sattuu kaikille ja etenkin niille, joilla on korkeat tavoitteet. Kertomasi perusteella on toisaalta vaikea välttää vaikutelmaa, että vanhempasi esittivät viestinsä kovin vääristyneessä muodossa, johon oli päässyt sekoittumaan vahingoniloa.
VastaaPoistaSukupolvien välisen kommunikaation ja tunnesiteen ongelmat näyttäisivät tulevat omituisen kirkkaina esiin juuri silloin, kun vanhempi koettaa kannustaa aikuista lastaan. Oma äitimuorini ei haluaisi nähdä minua huolten riivaamana ja toivoisi, että luopuisin tuskaa tuottavista pyrinnöistäni hankkisin jonkin vaatimattoman ja tyydytystä tuottavan rutiinityön. Hänen on vaikea hyväksyä sitä, etten osaa kokea ulkoa annettuja rutiineita siunauksellisina, sitä, että koen hänen puheensa loukkaavina, aliarvioivina ja lannistavina, ja sitä, että tässä hänen vihaamassaan ajassa jopa maan hiljaisten suojatyöpaikat ovat kiven alla. Vanhempieni, etenkin äitini kautta, olen itse yhä ongelmallisin tavoin sidoksissa maalaispietismiin, jossa kaikki kunnianhimo on ylpeyttä ja synti. Esikoisena omaksuin vanhempieni estoiset ihanteet ja kasvoin ristiriitaisella tavalla pikkuvanhaksi ja maailmaa pakoilevaksi, kun taas nuorempi veljeni sosiaalistui luontevammin omaan polveensa.
Sukupolvista kun on kyse, niin luulen että teidän nuorten sukupolvella on yksinkertaisesti se ongelma, että teitä on niin kamalan vähän.
VastaaPoistaSilloin voi olla että vanhempien/lasten ongelmakimput korostuvat, kun ei ole takana massaa nuoria jotka painavat eteenpäin ja lähinnä viisveisaavat vanhoista arvoista.
Tosin meillä se oli kyllä pakko, muuten oltaisiin jääty 40-luvun juoksuhautoihin. Ja tarkennukseksi: meitä oli niin paljon, että se äänekäs osa meitä oli pieni vähemmistö. Siis kuuskytlukulaisista.
Timon kuvaaman pietismin tunnistan kyllä heti, en tosin omissa vanhemmissani, vaan maalla asuvissa sukulaisissa. Se tuo maanhiljaisuus on jotenkin niin ylimaallisen siunausta tuottava olotila.
Joo, olen ollut körttihäissä ja hautajaisissa usein pienenä.
Veloena: Kiinnostavinta on ollut alkaa hahmottamaan muitakin pelejä kuin kirjassa mainittuja.
VastaaPoistaNykyään kun joudun toistuvasti osalliseksi johonkin epämiellyttävään kuvioon, yritän hahmottaa kuviota laajemmin, myös omaa osuuttani kuviossa, olin sitten uhri tai syyllinen.
" olen monesti huomannut olevani aivan surkea lohduttajana.." Enpä vaan usko, että kukaan muu pitää sua surkeana lohduttajana. Oikeastaan jo se että tätä pohtii kertoo siitä, että YRITTÄÄ ainakin olla hyvä.
VastaaPoistaMinusta vähän tuntuu että se sinun hyvä tahto puskee läpi, vaikka sanat kuinka tulisi tankeasti ulos. Joskus se on melkein vilpittömämpää, että ne sanat tulee vaikeasti, haparoiden - siinä ainakin osoittaa, että esim. läheisen menettäneen menetyksen valtavuus on tajuttu.
Mulla on yksi tuttu, joka aina on valtavan sujuvasanainen ja herttainen, kutsuu mua 'rakkaaksi ystäväkseen' jne. Kuitenkin tämä ihminen ei lukenut kirjeitäni (mulle on aina ollut käsittämätöntä miten joku VOI jättää yksityiskirjeen lukematta) ja jätti kaikki elämäni negatiiviset asiat sirosti kommentoimatta, vaikka pari kertaa yritin niistä kertoa.
Sitten toisaalta mulla on ollut ystäviä, jotka ovat vain tiukan paikan tullen koskettaneet tai ostaneet suklaalevyn (vähän hullun kuuloista, mutta ajatus lämmitti) kun on ollut vaikeaa. Yksi kirjoitti runon, kun multa kuoli isä. Ehkä se ei ollut mitään suurta lyriikkaa, mutta se ajatus oli valtavan kaunis. Kukaan näistä ei varmaan sujuvasanaisesti sanoisi mua "rakkaaksi ystäväksi" tai poskipussailisi.. mutta hädän hetkellä heidän apuunsa saattoi luottaa. Siis siihen tunnetason tukemiseen.
Huono lohduttaja on minusta usein piittaamaton ihminen. Hyvä lohduttaja välittää, vaikka se välittäminen saisi oudon muodon tai olisi kömpelöä. Piittaamaton ei mieti sitä, osaako tukea ystävää vai ei. Piittaamaton sen kun porskuttaa. ;)
Timo ja Ripsa: Sukupolvien väliset erot tosiaan ovat kiinnostava aihe. usein huomaan itse virittyväni aika luontevasti omien vanhempieni ikäpolven asenteisiin joissakin asioissa, koska olen oikeastaan enemmän mummojen kuin äitini kasvattama. Mutta toisissa seikoissa identifikaatio menee enemmän tämän ajan mukaisesti.
VastaaPoistaMikko: kuulostaa hyvältä hankkeelta!
Suklis: Äh, kyllä olen saanut varsin suoraa palautettakin lohduttamiskyvyttömyydestäni. Ongelma on kyllä ehkä osittain siinäkin, että eri ihmiset kokee eri asiat lohduttavina. Minua esim. ärsyttää, jos ihmiset sanovat ottavansa osaa. Koska eiväthän he voi. Mutta en tietenkään salli itselleni suuttua siitä, koska TIEDÄN että he tarkoittavat vain, että "onpa surullista ja toivottavasti näemme sinut iloisena taas jo pian". He vain sanovat sen vähän kummasti. Yksi ystäväni on edelleen jotenkin takajaloillaan, kun koetin häntä lohduttaa kuolemantapauksen jälkeen sanomalla, että nyt hänen kannattaa varmaan tehdä kaikkia kivoja ja iloisia asioita. Hän jotenkin ei suostu ymmärtämään sitä mitenkään muuten kuin että en siedä hänen suruaan enkä halua kuulla siitä. Huuooh. Ja minä tunnen itseni ihan hirviöksi ja en oikein uskalla enää sanoa hänelle paljon mitään, koska pelkään niin kovasti, että hän suuttuu taas jostakin, mikä on tarkoitettu ystävälliseksi.
Syntymien ja kuolemien kohdalla kommunikaationi on selvästi niin monien mielestä niin loukkaavaa, että olisi turvallisinta, etten sano niistä mitään. Itse olen tyypillisisesti helpottunut ja iloinen hautajaisissa ja taas surullinen ja pelokas lasten syntyessä. Ilmeisesti hahmotan elämän enemmän haasteena kuin lahjana :D... Moni kokee sen todella loukkaavana. Se on jotenkin hankalaa, olla koko maailmankäsitykseltään loukkaava.
Mutta joo, piittaamaton en ole, vaikka olenkin vähän tumpelo, ;) ja hyvä kun olen saanut palautetta, ainakin voin näreksiä tätä ja koettaa miettiä jo valmiiksi etukäteen, mitä voisin sanoa jollekulle, joka menee surusta ihan piikkipalloksi ja tahtoo pysytellä sellaisena pitkään. Koska haluaisin kyllä osata sanoa jotakin muuta kuin latteimman ja valheellisen "otan osaa" mutta silti jotakin sen verran latteaa, ettei siitä muodostu ystävyydelle liian pahaa ryppyä.