Otaniemessä raahaan kasveja pakkasessa isän autolta serkun asunnolle ja juhlien jälkeen takaisin kylmälle autolle, koetan viikata mahdollisimman tarkasti pussinsuun, ruskea voimapaperi olkoon tuulen ja kylmän suoja... Olen arvellut, etten juuri liiku ulkona, en ole tajunnut, ettei autoa saa lähelle parkkiin, koska aurinkoinen merenselkä on täynnä purjelautailijoita. Kasveille ei ole tehty toppahuppua vanhoista lehdistä, ne värjöttelevät paljaltaan paperikassissa.
Kasvit selviävät hengissä, mutta lehtiin jää punerva sävy niihin kohtiin, joita pakkanen on kirpaissut. Joka toinen päivä annan kasveille vähän vettä sipulien juurelle ja seuraan, miten kevät tunkeutuu huoneeseen. Kukkavarret erottuvat jo, yksittäiset kukat vielä vihreitä mykkiä nyrkkejä supussa, tuskin kohoumia.
Koetan pitää itseni toiveikkaana. Enää muutama päivä käsikirjoituksen hiomista, äkkiä pelkään pudotuksenomaisesti. Tuijotan tekstiä vierain silmin. Tulevaisuus käännöksen jälkeen on yksityiskohdatonta huikeaa kevään valoa, vapautta, valpastumista, hätkähtämistä maailmaan, laman kouristuksiin. Onneksi en toivo elämältä vain yhtä asiaa tai kahta asiaa tai vain yhtä mahdollista tulevaisuuspolkua, onneksi olen utelias ja lähinnä iloitsen ennakko-odotusteni pettämisestä. Enkä ole velkaa kellekään. En minkäänlaista velkaa.
Äidin lahja kaapin päällä lykkää vartta ja kukkavanaa. Koetan ymmärtää, että kevät tulee pian.
"Älä ajattele tunteita, tunteitaan ei saa koskaan ajatella", sanoo äiti autossa sunnuntaina. Vain iloa ja rakkautta saisi ajatella äidin mielestä, muut joutaisivat menemään. Äiti kuulostaa vihaiselta sanoessaan niin, hän on tuomitsevalla päällä. En kysy, miksi hän kuulostaa vihaiselta, jos viha kerran hänen puolestaan saisi mennä eikä sitä saisi päästää käyttäytymiseen saakka. "Kun ajattelee, mitä tuntee, ei ihme, jos tulee ongelmia, ennen ei tunteisiin kiinnitetty huomiota eikä ongelmia ollut", sanoo äiti. Hän haluaa ajatella velvollisuuksia, hän haluaa minunkin keskittyvän velvollisuuksiin, minun ja siskon. Velvollisuus ei ole tunne.
En usko, että hän haluaa ostaa helmililjat velvollisuudesta. Eikä kai hän tunne syyllisyyttä ja epätoivoakaan velvollisuudesta. Haluaisin tukkia korvat ja tarkastella vain saamiani kukkia. Äiti rakastaa minua helmililjoin. Muu ei merkitse, laa laa laa. Jos en tarkastelisi, mitä tunnen ja mitä arvelen äidin tuntevan, sanoisin väittelyssä pahemmin vastaan. Mutta minusta on tärkeää, mitä me tunnemme. Minäkin pidän ilosta.
"Muscareissa näkyy jo kukat", sanon miehelle yksi ilta. "Missäh?" hän älähtää. "Muscareissa", toistan rauhallisesti. Jälkeenpäin käy ilmi, että miehelle muscari tarkoittaa musiikkileikkikoulua.
Minulle se tarkoittaa tällä erää äidin lahjaa.
Muistan ensimmäisen kerran, kun huomasin helmililjat. Olin ala-asteella, niitä punki esiin erään talon kukkaistutuksen laidalta. Muu nurmikko oli vielä harmaanruskeaa liiskaa, mutta nämä hullut työnsivät päänsä aurinkoon ja viilsivät sinisellään. Sitten ne katosivat ennen kuin samasta penkistä nousi narsissien keveä ja hilpeän hellehattuinen joukko ja punaisten tulppaanien miehekäs uhkeus. (Se, mitä penkissä oli kesäaikaan, ei ole muistoissani: elin silloin toisaalla, talossa jossa kuulemani mukaan on ollut tikkataulu. Miten en ole huomannut tikkataulua? Minulla ei selvästikään ollut isoäidin luona tylsää...) Helmililja: miten jokin saattoi olla niin pientä ja sinistä? Oliko se muiden kukkien lapsi, kenties, mutta eiväthän lapset ole noin arvokkaita...
Se hämmästyttää minua edelleen, se sama kysymys. Niin pientä, niin sinistä...
"'Älä ajattele tunteita, tunteitaan ei saa koskaan ajatella', sanoo äiti autossa sunnuntaina. Vain iloa ja rakkautta saisi ajatella äidin mielestä, muut joutaisivat menemään."
VastaaPoistaMeilläkin Äetmuori ohjeistaa aina tuolla samalla tavalla. Ei saa ajatella sitä jos on paha olo, sen miettiminen on vaan tätä "nykyajan hömpötystä" psykologisointia, heikkoutta. Pitää vaan mennä ja porskuttaa, lakata ajattelemasta ikäviä.
Ja en tiedä sun Äidistäsi, mutta omani on aika armoton ROOLIEN kannattaja.. siis sen, että hänen tyttäriensä on esitettävä iloisten, pirteiden tyttöjen roolia AINA, vaikka olisi mikä. Ei siis riitä se että on kohtelias ja hyväntahtoinen, pitää myös olla se porukan ilopilleri ja nauraja + naurattaja. AINA.
Olen oikeastaan nykyisin sitä mieltä että ihmisten jaellessa elämänohjeita kannattaa katsoa kahta asiaa. 1. Noudattavatko he niitä itse, ja jos näin on, niin 2. mihin ne elämänohjeet ovat vieneet heidät elämässä?
Meillä Muori oli aina työelämässä se ilopillerin esittäjä, kotona saatiin me muut sitten kuulla ne purkamattomat raivot. Ja kun katson Muoria, niin se ilopilleriys EI auttanut häntä ammatillisesti, ei uran eikä rahan suhteen, eikä se myöskään tehnyt hänestä onnellista vaan päinvastoin katkeran.
Ehkä sinun äitisi elämänohjeilla on enemmän 'katetta', varmaan jossain suhteessa voi näin olla.
Vieläkö haaveilet puutarhaopinnoista? Meillä muuten oli/on pihalla juuri näitä sinisiä ihania pikku-unelmia.. ;) Tosi sitkeähenkisiä ovat ja monimonivuotisia, kun pärjäävät meidän maastossa. Kukkivat meillä semmoisen ison pihakiven ympärillä, sinne ne istutimme muinoin.
Luultavasti monen meistä äiti ei ole koskaan työltään ja huoliltaan ehtinyt pohtia saamiaan ohjeita vaan toistaa niitä vain eteenpäin. Onneksi maailma on muuttunut, ja muukin kuin yksitotinen iloinen reippaus on sallittua!
VastaaPoistaHmm, oma äitini on iloinen ja reipas tiettyyn pisteeseen saakka mutta sitten tekee äkkikäänteen ja itkee ja haluaa kuolla. (Tässä vaiheessa isä aina suuttuu minulle todella pahasti, mikä on ymmärrettävää muttei auta lainkaan asioiden setvimistä.) En siten pidä sellaista reippauteen pakottautumista kovin järkevänä enää, vaikka urheilinkin siinä lajissa aika kovasti ennen muinoin ;) kun kuvittelin, että se juuri on rohkeutta ja että juuri niin kuuluu elää.
Oikeastaan blogien kautta huomasin, etteivät asiat ole ihan niin mustavalkoisia. Ja hyvä niin!
Kyllä haaveilen puutarhaopinnoista. Mutta on ihan ehdotonta, että saisi oppisopimuspaikan. Muuten se menee liian taloudellisesti riskialttiiksi ja toiseksi, en ole kauhean innostunut mistään koulumaisesta opiskelusta enää. Etenkään tuollaisessa käytännön alassa.
Katsellaan, katsellaan... kunhan tuo mies tuosta valmistuu ja alkaa hakea työtä, nähdään, minne me voisimme muuttaa. Onneksi mies on valmistumassa syksyllä, jos kaikki menee nappiin. Sinne saakka on vain odotettava. Ja mikäs tässä: kyllä tekemistä riittää! Jos ei työtä, niin ainakin omien ajatusten järjestämistä jne.