Kummallista, miten äkkiä sitten toivunkaan kaikesta väsymyksestä, joka on painautunut matkan jälkeen päälleni tukahduttavana huopana. Toipuminen äkillisesti ja vieläpä lyhyen unen jälkeen saa kysymään: Onko se ollut pelkkää pelkoa kierukan vaihtoon, sukuelinten kosketuksen kipuun assosioitumisen kumoamisen vaikeuteen ja työtilanteeseen liittyen? Vai onko niin, että kun säädän itselleni ensin työstä ja siten aamuisista vesijuoksutreffeistä johtuen aikaisia aamuherätyksiä ja nyt alan herätä jo hieman ennen herätyskelloa, en tule nukkuneeksi liikaa ja siksi herään virkeänä ja hyväntuulisena?
Aamu tuntuu tärkeältä hetkeltä. Voittopuolisesti herään miellyttävällä tavalla virittyneenä, innokkaana tarttumaan asioihin. Viime viikot, jolloin olen herännyt kummassa tokkurassa ja törmäillyt huoneesta toiseen oikein kykenemättä valmistamaan aamiaista ja siten unohtaen syödä ja juoda päivän aluksi, ovat kaikin tavoin tuntuneet huolestuttavilta. Ikään kuin joku toinen asuisi tätä kehoa tai se olisi keksinyt jonkin aivan uudenlaisen säännöstön, jota en vielä tunne.
Tänään palaan takaisin. Tämä tässä on taas tunnistettava. Se säpsähtää hereille, kanta-askeltaa vessaan, naksauttaa katkaisinkytkimestä sähköt laitteisiin, sekoittaa lesepuuron ainekset, työntää ne mikrouuniin, mittaa kirsikanmakuista vihreää teetä ranneliikkeellä metalliseen kannuun, kaataa kylmää vettä päälle, sitten vähän kiehuvaa, niin että vedestä tulee kuuman kylvyn lämpöinen. Kun puuro on valmis, teekin on. Puuro punoittaa karpalomehusta, jonka ostin kuvitellessani hetken virtsatietulehduksen uhkaavan minua vuosien tauon jälkeen. Mutta ne olivatkin vain syvät lantionpohjan lihakset, jotka menivät kramppiin kierukkaa jännitellessä. Noilla samoilla lihaksilla pidätellään pissaa, joten erehdys on hyvin hienosyinen. Nyt saan syödä vähän aikaa punaista puuroa. Karpalo ja pellavarouhe kehittävät yhdessä hieman virtsamaisen sivumaun, joten kovin kauaksi erehdyksestäni en pääse. Tee sen sijaan valmistuu taivaalliseksi. Sen pinnalla on hetken kuppiin loruttamisen jälkeen (bambusiivilän läpi, jostakin syystä metallisiivilä tuntuu kovalta hyvän teen valmistusrituaalissa) samaa rastaanrintaa kuin kauneimpina pilvipoudan päivinä. Pian kaatokuohu häviää.
(Minua häiritsee kohtuuttomasti, etten voi kirjoittaa vana, koska rastaanrinta kattaa nesteen pinnan. Vana on vain niin kaunis sana, seesteinen ja kaihoisa.)
Lopulta jäljelle jää vain pari kuplaa, pieni lautta, se näyttää vähän palaselta sammakonkutua.
Tänä aamuna pidän taas kaikesta, jopa taivaan hopeakankaasta. Siitä, miten Vompatti on tunkenut vessapaperia korviinsa kissojen yömelskeeltä suojaksi. (Minä kovasydäminen roisto nukun kuin tukki niiden morinaan ja kopseeseen, olen kuunnellut sellaista niin monta vuotta, että tiedän, ettei se tarkoita mitään hätää. Herään vain ihmisen askelten ääneen, enkä silloinkaan askeliin yläkerrasta tai rapusta, vaan askeliin samasta asunnosta, ja vain jos askeltaja on sellainen, jonka kanssa en ole maannut. Kummallinen sääntö, mutta tuntuu pätevän. Toisaalta, en ole koskaan asunut kommuunissa tai solussa, joten en osaa arvioida, pitäisikö minun maata kämppisteni kanssa, jotten heräisi heidän yövessakäynteihinsä, vai tottuisinko heihin. Omiin vanhempiini ja sisareeni en koskaan tottunut.) Miten puuron reunaan kiehuu sellainen liisterikerros, jota ei saa oikein lusikalla raavittua kulhosta. Että on hiljaista ja Vompsu nukkuu, että saan hetken olla omassa rauhassani. Saan toki muutenkin, mutta jos hän vaikka lojuu sängyssä tai istuu pöydän ääressä kursimassa graduaan kokoon harsinpistoin, tuntuma on toisenlainen.
Heräänkö niin aikaisin, jotta saisin olla yksin hetken, virittyä kehooni? En tiedä. Mutta sen tiedän, että heräsin paljon myöhemmin ja tokkuraisena niinä kuukausina, jotka olen elänyt yksin. Ei niitä ole kovin monta. Minulle tuntuu sopivan heleämmin se, että asun jonkun kanssa. Nyt se etenkin toimii, kun tuo toinen ei kohtele minua lapsenomaisia piirteitäni korostaen. (Se tuntuu hauskalta, Vompsusta olen kokenut konkari, kun taas aiemmissa suhteissa minua on paapottu kuin vähän maailmasta vieroontunutta ja nähty parhaaksi jaella isällisiä neuvoja, joista en ole osannut olla kovinkaan kiitollinen, koska hupsuuksieni lisäksi pidän kuitenkin itseäni jonkinverran ovelana ja selviytymiskykyisenä ihan omillanikin. Lisäksi kuva siitä, mitä voisin olla, on tuntunut minusta ällöltä. Voisin, varmasti, mutten halua. Sama ahdistus kuin vanhempien kanssa on toistunut: joku toinen taas tietää paremmin, mitä minun pitäisi haluta, koska "olen sellainen ja sellainen".) Vaikka sovin tähän olotilaan, tuntuu selvältä, että tarvitsen oman tilan. Minulla se ei vain jäsenny konkreettisesti tila-aikamäärityksen tilaksi tai huoneeksi, neliöiksi asunnon pinta-alassa tai oveksi, jonka taakse paeta. Minulle riittää, että saan jonkin aikaa hengittää valvehengitystä itsekseni ja todeta, että tässä ja nyt tunnistan itseni, tämä on se keho, joka on kävellyt muun elämänsä Helsinkiä ja yhden syksyn Lontoota, kymmeniätuhansia kilometrejä, kävellyt jalkansa rikki silkkaa omapäisyyttään ja hermostustaan ja ajattelun tarvettaan.
Paitsi että nyt tuntuu, ettei pohdittavaa ole. Toistakin työtä on alustavasti tarjottu, mielenkiintoista keikkaa minua kiinnostavasta aiheesta. Ensi viikolla asia varmistuu niin tai näin. Olen lunastanut kehoni takaisin pelosta hämmästyttävän tarmokkaasti ja nopeasti, sähissyt kivulle ja välähdellyt läpi aiempien seksuaalisuuden ja kivun epäsikiöiden, itkenyt vähän helpotuksesta koska Gilli Smythillä on niin lempeä ääni, hänen lukemansa satu Taliesin vaikuttaa sillä tavalla, se tuntuu sanovan, että on okei pelätä mörkömöykysti ja helpottua yliveteläksi mytyksi ja okei sekin, että hampaat kalisevat kesken kaiken kuin jokin automaattiluurankovaihde naksahtaisi päälle ja että joskus pitää vain käpertyä ja pitää kaksintaitetuista sääristään kiinni kuin joku olisi niitä irti repimässä, kipertyä piikittömäksi palloksi ja ulista, sellaista elämä toisinaan teettää eikä se ole kovinkaan vakavaa.
Kaadan vielä toisen kupin vihreää teetä, sitten pakkaan vesijuoksukassin.
Ajatusten poistomyyntilaari. Kakkoslaatua ja tuotantoon päätymättömiä mallikappaleita ynnä muita kirjavia rättejä maahantuojan varastoista.
torstai 30. lokakuuta 2008
keskiviikko 29. lokakuuta 2008
Atwoodia lukiessa
Atwoodia lukiessa tuntuu välillä kuin parhaiden oivallusten hetkellä: että oma elämä äkisti selviää jonkin kohdan osalta, ainakin hetkeksi. Kuinka hyvä, että lainasin Poikkeustilan kirjastosta, vaikka olenkin koettanut lukea viime aikoina mahdollisimman vähän, jotta saisin tuntuman itseeni ja toiveisiini tekstiin hukuttautumisen ja toisten unelmien napsimisen sijaan. Olisi kai pitänyt muistaa, ettei itse erotu vähän tökkimättä.
(Jostain syystä tähän liittyy absurdi mielikuva sekopäisestä tutkijasta, joka valkotakki liehuen ravaa ovelta toiselle ja karjuu jonkun sekaantuneen hänen kvanttiinsa. Ei siinä oikein mitään järkeä ole.)
Poikkeustilan Nell tuntuu monella tapaa tutulta hahmolta. Hänkin pitää ratsastamisessa paljon siitä, että antaa hevosen tehdä mitä haluaa. Tunnistan itsestäni saman uteliaisuuden, joka aiheutti vakavia motivaatiokonflikteja ratsastustunneilla, kun en oikeastaan tahtonut näyttää hevoselle, kuka on pomo, mutta en oikein uskaltanut vastustaakaan ratsastuksenopettajaa. Ne kerrat, kun sain hevosen alleni ilman valvojaa, sujuivat jokseenkin hurjissa merkeissä. Jos hevonen halusi riehua ja laukata hulluna, mikäpä siinä... lokakuussa mielikuvat tästä muistuvat taas, koska yksi näistä kerroista tapahtui tällaisella säällä. Hevonen (pieni, laiha, kuparinvärinen mutta sen nimi on kadonnut) ei vain halunnut lopettaa eteenpäin rynnimistä, ja vuoroin mentiin pellonpiennarta, pellonkesken moiskuvaa mutaa, vuoroin hiekkatietä ja lopulta hevonen pysähtyi täristen metsätien päässä jonkun mökin luo, hyvä kun ei törmännyt seinään. Ei minua oikeastaan silloin pelottanut paljonkaan, vähän ehkä mudassa, siinä olisi voinut mennä nurin, ja hevosen alle jäädessä voi tullaa pahaa jälkeä. Mutta koska etenimme nopeasti, pelto-osuutta ehti kestää pelon häivähtämisen verran.
Atwoodin kirjassa takerrun kahteen kohtaan, jotka tunnistan jotakuinkin oivalluksiksi, jotka ovat kai vain odottaneet, että joku valaisee ne sanoin:
Ja:
Kirjassa pelottavinta on se, miten se etenee hassunkurisesta kohti pohtivaa ja lopulta synkeää tilaa. Onko elämänvaiheilla todella näin selkeät tunnusvärit? Tunnistan omassa elämässäni selkeitä alueita tai jaksoja, mutta ne eivät tunnu etenevän suoraviivaisesti vaan vuorottelevat. Vaikka tietysti minä kuten muutkin pelkään tiettyjä asioita: äidin masennusta ja pelkoa eläkkeellejäämisen edessä, kestääkö vanhempieni avioliitto sen, että ensimmäistä kertaa elämässään he joutuvat sietämään toisiaan aamusta iltaan pidemmänkin aikaa kuin kahden viikon loman, kuka pitää heistä huolta, kun heidän muistinsa alkaa pettää ja kroonisia sairauksia astuu kuvaan, riittääkö siskoni tukiverkko ja voisinko itse olla enemmän sen osana ja niin edelleen. (Siskokohta tuntuu kipeältä. Siinäkin Atwoodin kirja osuu maaliinsa. Siinä siskossuhde on kuin omani: pikkusisko antaa maailman nähdä pahan olonsa, ja kun äiti valittaa tätä isollesiskolle, tämä ei ymmärrä, mitä ihmettä siinä on, että jotakuta ahdistaa, ja kun äiti väittää, etteivät sinua ahdistaneet tuollaiset seikat, ei voi kai kuin vastata, että no, minä en oikein kokenut olevani siinä määrin näkyvä tai oikeutettu tuntemaan mitään, että olisin tohtinut oireilla muuten kuin salaa. Eikä niihin enää tahdo palata, ei äidin kanssa, vaikka itse huomaakin palaavansa kerran toisensa jälkeen tuohon pahaan oloon, sitä ei voi olla kääntelemättä.) Omaa vanhenemistani en jotenkin osaa pelätä, en ainakaan vielä. Olen jo valmiiksi pohtinut monta asiaa ja opetellut vain olemaan, toisin kuin äiti. Olen myös oppinut olemaan raivostumatta säälistä, jota vanhempani ovat vuodattaneet päälleni pahojen ihottumien ja nyttemmin jalkaongelmieni takia.
Ehkä taas kohta jaksan vierailla vanhempien luona. Siellä ainakin piirryn esiin hyvin selkeästi. Jotenkin koko asia saa minut hieman alakuloiseksi ja väsyneeksi. Espanjassa juttelin yhden kaverin kanssa, joka kertoi menevänsä mielellään vanhempiensa luo ihan vain olemaan näiden kanssa. Se kuulosti minusta hyvin oudolta enkä oikein osaa kuvitella, millainen semmoinen vanhempisuhde olisi. Hassuinta on, miten uusi koko asia itselleni on. Oikeastaan vasta viime vuosina olen oivaltanut tietoisella tasolla, miten ahdistunut olin pitkään. Erotan sen vasta nyt, kun tuo ahdistus ja lapsuudenkodin tavat ja ääneenlausumattomat oletukset ovat käyneet hyvin ohuiksi ja haituvamaisiksi, tahramaisiksi, muistomaisiksi... Tuntuu hämmentävältä, miten pitkään menee löytää vaihtoehtoisia käytäntöjä niille, joihin on tullut oloutetuksi (kenenkään sitä tarkoittamatta tai yrittämättä). Tuntuu myös kummalliselta, että vasta nyt oivallan, miksi välttelin vanhempieni näkemistä niin tehokkaasti vuosien ajan. En hankkinut aluksi puhelintakaan, jotta he eivät voisi soittaa, ja vaikka asuimme samassa kaupungissa, saattoi mennä puoli vuotta, että näimme, ja silloinkin parin tunnin ajan mistään erityisemmin puhumatta, jutustellen niitä näitä kuten toisensa ensi kertaa tapaavat ihmiset, ja sitten kiirehdin pakoon. Kuinka pahalta sen onkaan täytynyt tuntua. Ja silti emme riidelleet eivätkä välimme missään vaiheessa olleet poikki tai edes tuntuneet ahdistavilta siinä mittakaavassa, että olisin voinut sanoa kotona käymistä vaikeaksi asiaksi.
Tänään puhun vanhempieni ikäisen miehen kanssa luottamustehtävän tauolla. Huomaamme, että meillä on yhteinen tuttu. "Hänhän kävi pimeällä puolella aikanaan, aiheutti vanhemmilleen paljon stressiä", kertoo mies. Kun tajuan, mitä hän tarkoittaa, alan hihittää. "Olen vähän harkinnut pimeälle puolelle luiskahtamista", tunnustan hilpeästi - tuttavan pimeä puoli kun olivat hänen puutarhurinopintonsa, jotka hän suoritti ennen yliopistouraansa; mies on juuri selittänyt, kuinka tuskallista vanhemmille on lapsen suuntautuminen sellaiselle alalle, jossa hän joutuu tekemään paljon työtä eikä pysty hyödyntämään lahjojaan.
Kotiin pyöräillessäni mietin, miten kauheaa on huomata itsensä lapseksi, joka ei tunne suurtakaan kiinnostusta lahjoihinsa, koska helpot asiat eivät avaa maailmaa yhtä perinpohjaisesti kuin jokin aivan vieras ja askarruttava. Ja: voidaanko tosiaan olettaa, että lukioikäisestä voisi päätellä, minne hän voisi suuntautua ja lahjautua (aika monet lahjat kun ovat kiinnostuksen myötä hankittuja taitoja)? Ainakin itse olen ollut siinä iässä vielä niin vahvasti kodin pakkopaidassa, etten ole uskaltanut uhmata vanhempieni paheksuntaa tiettyjä elämäntyylejä kohtaan. Olen vain vuosien kuluessa ujunut yhä selvemmin juuri sellaiseen elämäntyyliin. Ei niin, että minulla olisi vanha ja tomuinen auto vaan vielä pahemmin: ettei minulla ole autoa lainkaan ja että asun ahtaasti enkä pahemmin juokse rahan ja arvostuksen perässä ja että pukeudun kummallisiin vaatteisiin stockmanninkuvastokaman sijaan ja niin edelleen. Eikä minulla ole edes verhoja, sohvaa eikä televisiota.
Mutta sitten löydän kovan kohdan itsestäni, varsinaisen kivisydämen. Se sanoo: se on niiden päänsärky. Ja - onko se, enää? Alkavatko vanhempani vähitellen uskoa, etten kuole nälkään enkä jää auton alle pyöräillessäni (sen sijaan että hurauttaisin jonkun pyöräilijän lituskaksi autolla, kuten pelkään hyvin harvoin ajaessani)? Oloutuvatko he siihen seikkaan, että kiinnostuksenkohteeni nyt vain ovat toisenlaisia kuin heidän ymmärtämänsä, hyvin syömistä ja hyvin nukkumista lukuunottamatta?
Kotona odottaa palkkatodistus eräästä laitoksesta, jonne toisinaan teen keikkaa. Vaikka olen ilmoittanut nimenvaihdoksen, vain sukunimi on vaihdettu. Konservatiiviset palkanlaskijat ovat ilmeisesti päättäneet, ettei nykyinen virallinen nimeni kelpaa. Toivon vain, että rahat siitä huolimatta päätyvät tililleni. Kunhan saan näinä päivinä elokuun duunistani palkan (se oli unohdettu maksaa, ja kun olin häämatkalla, en ehtinyt patistamaan sitä ennen paluutani) rahattomuus katkeaa taas hetkeksi.
Atwoodin kirja loppui jo, mutta ei hätää - kirjastosta löytyi Don DeLillon uusin, jonka rohmaisin mukaani. DeLillo kuuluu hänkin mielikirjailijoihini, mutta toisella tapaa kuin Atwood. Häntä lukiessaan ei ajattele oivaltavansa omaa elämäänsä vaan jotakin paljon hienovireisempää, piilotetumpaa, maailman yksityiskohtia, joita on vaikeaa luokitella millään kuvaavalla otsikolla. (Ehkä se johtuu siitä että DeLillon henkilöt tuntuvat niin paljon intellektuaalisemmilta kuin ne ihmiset, joiden kanssa viihdyn parhaiten. En pidä omasta piikikkään kärkkäästä puolestani enkä siksi mielelläni mene seuraan, jossa se kaivautuu naftaliinista. Ja se kaivautuu helposti, mikä mieliharmi. Minun puolestani se voisi nukahtaa ikiuneen paitsi silloin kun editoin tekstiä, silloin sitä tarvitaan.)
On melkein varmistunut seuraava työ, yhden yrityksen nettisivujen tekstien oikoluku ja kielenhuolto. Koska myyntituote on kiinnostava ja sopii mainiosti käsityksiini siitä, mitä maailmassa pitäisi enemmänkin tehdä ilmastonmuutoksen torjumiseksi, suhtaudun toiveikkaasti projektiin. Ainakin duuni vapauttaisi minut hakeutumasta jouluapulaiseksi. Siitä ei saa yhtä paljon rahaa, mutta toisaalta, jos se pitää minut hyväntuulisena ja virkeänä ja silti raha riittää vuokraan ja ruokaan, ratkaisu kuulostaa tyydyttävältä. Viime joulusesonki ei näet ole päässyt unohtumaan. En tahdo työpaikkaan, jossa työtoverit saattavat kysyä, onko puuterini jäänyt kotiin ja tahdonko lainata. Onko viheliäisempää asiaa kuin puuteri! Miksei kukaan kysy miehiltä tuollaista? Kysynpä vaan...
Äh, tänään en näytä osaavan lopettaa kirjoittamista. Tiedän senkin, mistä se johtuu: olen tänään nähnyt suljettujen ovien takana sellaista, jota haluaisin käsitellä jonkun kanssa, mutta tänne en voi sitä kirjoittaa, ja kuitenkin se koettaa pönkeä itseään tekstiin puoliväkisin ja pitää kirjoittamassa. Tuo näkemäni tapaus nosti esiin jonkin hyvin selkeän muutoksen ajattelussani ja muistutti siitä, kuinka vaikeaa teini-ikäistä itseään on ymmärtää. Ehkä kaikki se ahdistus oli vain hullunkurista väärinkäsitystä, vaikka se kieltämättä tuntui karmealta.
Onneksi siihen ei tarvitse palata konkreettisesti.
(Jostain syystä tähän liittyy absurdi mielikuva sekopäisestä tutkijasta, joka valkotakki liehuen ravaa ovelta toiselle ja karjuu jonkun sekaantuneen hänen kvanttiinsa. Ei siinä oikein mitään järkeä ole.)
Poikkeustilan Nell tuntuu monella tapaa tutulta hahmolta. Hänkin pitää ratsastamisessa paljon siitä, että antaa hevosen tehdä mitä haluaa. Tunnistan itsestäni saman uteliaisuuden, joka aiheutti vakavia motivaatiokonflikteja ratsastustunneilla, kun en oikeastaan tahtonut näyttää hevoselle, kuka on pomo, mutta en oikein uskaltanut vastustaakaan ratsastuksenopettajaa. Ne kerrat, kun sain hevosen alleni ilman valvojaa, sujuivat jokseenkin hurjissa merkeissä. Jos hevonen halusi riehua ja laukata hulluna, mikäpä siinä... lokakuussa mielikuvat tästä muistuvat taas, koska yksi näistä kerroista tapahtui tällaisella säällä. Hevonen (pieni, laiha, kuparinvärinen mutta sen nimi on kadonnut) ei vain halunnut lopettaa eteenpäin rynnimistä, ja vuoroin mentiin pellonpiennarta, pellonkesken moiskuvaa mutaa, vuoroin hiekkatietä ja lopulta hevonen pysähtyi täristen metsätien päässä jonkun mökin luo, hyvä kun ei törmännyt seinään. Ei minua oikeastaan silloin pelottanut paljonkaan, vähän ehkä mudassa, siinä olisi voinut mennä nurin, ja hevosen alle jäädessä voi tullaa pahaa jälkeä. Mutta koska etenimme nopeasti, pelto-osuutta ehti kestää pelon häivähtämisen verran.
Atwoodin kirjassa takerrun kahteen kohtaan, jotka tunnistan jotakuinkin oivalluksiksi, jotka ovat kai vain odottaneet, että joku valaisee ne sanoin:
"Epäsiistin, kokemattoman tytön voi muuttaa hyvinhoidetuksi, ammattitaitoiseksi palvelijaksi, jos häntä kohtelee kärsivällisesti, ystävällisesti ja oikeudenmukaisesti", hän valisti. Muuttaa oli sana, johon minä tartuin. Halusinko minä muuttaa vai tulla muutetuksi? Tulisiko minusta tuo ystävällinen oman kotinsa valtiatar vai aiemmin epäsiisti sisäkkö? Ei harmainta aavistusta. ...
Sisäkkö oli se, joka sai moitteet jos pöytäliinassa oli tahra tai jos pöytähopeiden kiillotuksessa oli huomauttamista. Siitä huolimatta minä kadehdin häntä. Hän oli jo muuttunut, eikä joutuisi enää ratkaisujen eteen.
Ja:
En ollut orpolapsi, minä vakuutin itselleni, en ollut likimainkaan orpolapsi. Minun olisi pitänyt olla enemmän orpolapsi, jotta olisin voinut syödä epäterveellistä ruokaa, valvoa yökaudet, käyttää epäpukevia vaatteita ja vetelehtiä huonossa seurassa ilman jatkuvaa, hätääntynyttä päänsisäistä pajatusta, jota tällainen käytös kirvoitti. Miksi sinä asut tässä läävässä? Mihin kulutat aikasti? Mitä sinä asut tuon hyypiön kanssa? Mikset saa mitään aikaan? Nukkuisit riittävästi! Sinä pilaat terveytesi! Äläkä aina pukeudu mustaan!
Mitään tällaista vanhempani eivät olisi sanoneet ääneen - sen verran he ymmärsivät - mutta minä uskoin ajatussäteisiin. Ne siirtyivät vanhempieni kalloista suoraan minun kallooni. Ne olivat kuin radioaaltoja. Mitä kauemmas kotoa minä lähdin, sen heikommiksi muuttuivat säteet, joita he ääneti minuun kohdistivat. Joten minun piti hankkiutua heistä pitkän matkan päähän.
Kirjassa pelottavinta on se, miten se etenee hassunkurisesta kohti pohtivaa ja lopulta synkeää tilaa. Onko elämänvaiheilla todella näin selkeät tunnusvärit? Tunnistan omassa elämässäni selkeitä alueita tai jaksoja, mutta ne eivät tunnu etenevän suoraviivaisesti vaan vuorottelevat. Vaikka tietysti minä kuten muutkin pelkään tiettyjä asioita: äidin masennusta ja pelkoa eläkkeellejäämisen edessä, kestääkö vanhempieni avioliitto sen, että ensimmäistä kertaa elämässään he joutuvat sietämään toisiaan aamusta iltaan pidemmänkin aikaa kuin kahden viikon loman, kuka pitää heistä huolta, kun heidän muistinsa alkaa pettää ja kroonisia sairauksia astuu kuvaan, riittääkö siskoni tukiverkko ja voisinko itse olla enemmän sen osana ja niin edelleen. (Siskokohta tuntuu kipeältä. Siinäkin Atwoodin kirja osuu maaliinsa. Siinä siskossuhde on kuin omani: pikkusisko antaa maailman nähdä pahan olonsa, ja kun äiti valittaa tätä isollesiskolle, tämä ei ymmärrä, mitä ihmettä siinä on, että jotakuta ahdistaa, ja kun äiti väittää, etteivät sinua ahdistaneet tuollaiset seikat, ei voi kai kuin vastata, että no, minä en oikein kokenut olevani siinä määrin näkyvä tai oikeutettu tuntemaan mitään, että olisin tohtinut oireilla muuten kuin salaa. Eikä niihin enää tahdo palata, ei äidin kanssa, vaikka itse huomaakin palaavansa kerran toisensa jälkeen tuohon pahaan oloon, sitä ei voi olla kääntelemättä.) Omaa vanhenemistani en jotenkin osaa pelätä, en ainakaan vielä. Olen jo valmiiksi pohtinut monta asiaa ja opetellut vain olemaan, toisin kuin äiti. Olen myös oppinut olemaan raivostumatta säälistä, jota vanhempani ovat vuodattaneet päälleni pahojen ihottumien ja nyttemmin jalkaongelmieni takia.
Ehkä taas kohta jaksan vierailla vanhempien luona. Siellä ainakin piirryn esiin hyvin selkeästi. Jotenkin koko asia saa minut hieman alakuloiseksi ja väsyneeksi. Espanjassa juttelin yhden kaverin kanssa, joka kertoi menevänsä mielellään vanhempiensa luo ihan vain olemaan näiden kanssa. Se kuulosti minusta hyvin oudolta enkä oikein osaa kuvitella, millainen semmoinen vanhempisuhde olisi. Hassuinta on, miten uusi koko asia itselleni on. Oikeastaan vasta viime vuosina olen oivaltanut tietoisella tasolla, miten ahdistunut olin pitkään. Erotan sen vasta nyt, kun tuo ahdistus ja lapsuudenkodin tavat ja ääneenlausumattomat oletukset ovat käyneet hyvin ohuiksi ja haituvamaisiksi, tahramaisiksi, muistomaisiksi... Tuntuu hämmentävältä, miten pitkään menee löytää vaihtoehtoisia käytäntöjä niille, joihin on tullut oloutetuksi (kenenkään sitä tarkoittamatta tai yrittämättä). Tuntuu myös kummalliselta, että vasta nyt oivallan, miksi välttelin vanhempieni näkemistä niin tehokkaasti vuosien ajan. En hankkinut aluksi puhelintakaan, jotta he eivät voisi soittaa, ja vaikka asuimme samassa kaupungissa, saattoi mennä puoli vuotta, että näimme, ja silloinkin parin tunnin ajan mistään erityisemmin puhumatta, jutustellen niitä näitä kuten toisensa ensi kertaa tapaavat ihmiset, ja sitten kiirehdin pakoon. Kuinka pahalta sen onkaan täytynyt tuntua. Ja silti emme riidelleet eivätkä välimme missään vaiheessa olleet poikki tai edes tuntuneet ahdistavilta siinä mittakaavassa, että olisin voinut sanoa kotona käymistä vaikeaksi asiaksi.
Tänään puhun vanhempieni ikäisen miehen kanssa luottamustehtävän tauolla. Huomaamme, että meillä on yhteinen tuttu. "Hänhän kävi pimeällä puolella aikanaan, aiheutti vanhemmilleen paljon stressiä", kertoo mies. Kun tajuan, mitä hän tarkoittaa, alan hihittää. "Olen vähän harkinnut pimeälle puolelle luiskahtamista", tunnustan hilpeästi - tuttavan pimeä puoli kun olivat hänen puutarhurinopintonsa, jotka hän suoritti ennen yliopistouraansa; mies on juuri selittänyt, kuinka tuskallista vanhemmille on lapsen suuntautuminen sellaiselle alalle, jossa hän joutuu tekemään paljon työtä eikä pysty hyödyntämään lahjojaan.
Kotiin pyöräillessäni mietin, miten kauheaa on huomata itsensä lapseksi, joka ei tunne suurtakaan kiinnostusta lahjoihinsa, koska helpot asiat eivät avaa maailmaa yhtä perinpohjaisesti kuin jokin aivan vieras ja askarruttava. Ja: voidaanko tosiaan olettaa, että lukioikäisestä voisi päätellä, minne hän voisi suuntautua ja lahjautua (aika monet lahjat kun ovat kiinnostuksen myötä hankittuja taitoja)? Ainakin itse olen ollut siinä iässä vielä niin vahvasti kodin pakkopaidassa, etten ole uskaltanut uhmata vanhempieni paheksuntaa tiettyjä elämäntyylejä kohtaan. Olen vain vuosien kuluessa ujunut yhä selvemmin juuri sellaiseen elämäntyyliin. Ei niin, että minulla olisi vanha ja tomuinen auto vaan vielä pahemmin: ettei minulla ole autoa lainkaan ja että asun ahtaasti enkä pahemmin juokse rahan ja arvostuksen perässä ja että pukeudun kummallisiin vaatteisiin stockmanninkuvastokaman sijaan ja niin edelleen. Eikä minulla ole edes verhoja, sohvaa eikä televisiota.
Mutta sitten löydän kovan kohdan itsestäni, varsinaisen kivisydämen. Se sanoo: se on niiden päänsärky. Ja - onko se, enää? Alkavatko vanhempani vähitellen uskoa, etten kuole nälkään enkä jää auton alle pyöräillessäni (sen sijaan että hurauttaisin jonkun pyöräilijän lituskaksi autolla, kuten pelkään hyvin harvoin ajaessani)? Oloutuvatko he siihen seikkaan, että kiinnostuksenkohteeni nyt vain ovat toisenlaisia kuin heidän ymmärtämänsä, hyvin syömistä ja hyvin nukkumista lukuunottamatta?
Kotona odottaa palkkatodistus eräästä laitoksesta, jonne toisinaan teen keikkaa. Vaikka olen ilmoittanut nimenvaihdoksen, vain sukunimi on vaihdettu. Konservatiiviset palkanlaskijat ovat ilmeisesti päättäneet, ettei nykyinen virallinen nimeni kelpaa. Toivon vain, että rahat siitä huolimatta päätyvät tililleni. Kunhan saan näinä päivinä elokuun duunistani palkan (se oli unohdettu maksaa, ja kun olin häämatkalla, en ehtinyt patistamaan sitä ennen paluutani) rahattomuus katkeaa taas hetkeksi.
Atwoodin kirja loppui jo, mutta ei hätää - kirjastosta löytyi Don DeLillon uusin, jonka rohmaisin mukaani. DeLillo kuuluu hänkin mielikirjailijoihini, mutta toisella tapaa kuin Atwood. Häntä lukiessaan ei ajattele oivaltavansa omaa elämäänsä vaan jotakin paljon hienovireisempää, piilotetumpaa, maailman yksityiskohtia, joita on vaikeaa luokitella millään kuvaavalla otsikolla. (Ehkä se johtuu siitä että DeLillon henkilöt tuntuvat niin paljon intellektuaalisemmilta kuin ne ihmiset, joiden kanssa viihdyn parhaiten. En pidä omasta piikikkään kärkkäästä puolestani enkä siksi mielelläni mene seuraan, jossa se kaivautuu naftaliinista. Ja se kaivautuu helposti, mikä mieliharmi. Minun puolestani se voisi nukahtaa ikiuneen paitsi silloin kun editoin tekstiä, silloin sitä tarvitaan.)
On melkein varmistunut seuraava työ, yhden yrityksen nettisivujen tekstien oikoluku ja kielenhuolto. Koska myyntituote on kiinnostava ja sopii mainiosti käsityksiini siitä, mitä maailmassa pitäisi enemmänkin tehdä ilmastonmuutoksen torjumiseksi, suhtaudun toiveikkaasti projektiin. Ainakin duuni vapauttaisi minut hakeutumasta jouluapulaiseksi. Siitä ei saa yhtä paljon rahaa, mutta toisaalta, jos se pitää minut hyväntuulisena ja virkeänä ja silti raha riittää vuokraan ja ruokaan, ratkaisu kuulostaa tyydyttävältä. Viime joulusesonki ei näet ole päässyt unohtumaan. En tahdo työpaikkaan, jossa työtoverit saattavat kysyä, onko puuterini jäänyt kotiin ja tahdonko lainata. Onko viheliäisempää asiaa kuin puuteri! Miksei kukaan kysy miehiltä tuollaista? Kysynpä vaan...
Äh, tänään en näytä osaavan lopettaa kirjoittamista. Tiedän senkin, mistä se johtuu: olen tänään nähnyt suljettujen ovien takana sellaista, jota haluaisin käsitellä jonkun kanssa, mutta tänne en voi sitä kirjoittaa, ja kuitenkin se koettaa pönkeä itseään tekstiin puoliväkisin ja pitää kirjoittamassa. Tuo näkemäni tapaus nosti esiin jonkin hyvin selkeän muutoksen ajattelussani ja muistutti siitä, kuinka vaikeaa teini-ikäistä itseään on ymmärtää. Ehkä kaikki se ahdistus oli vain hullunkurista väärinkäsitystä, vaikka se kieltämättä tuntui karmealta.
Onneksi siihen ei tarvitse palata konkreettisesti.
maanantai 27. lokakuuta 2008
Metsä
Viimein koittaa päivä, jonka kohdalle ei ole ilmestynyt kalenteripikakirjoitusta eikä sadetta. Heräämme verkkaisesti, koska vaalisunnuntaina ihmisiä kohtaa vain liikaa, katsoo liian moniin silmiin ja hymyilee. (Hymy on tarkoitettu rohkaisevaksi, vaikka oikeastaan kai nämä osaavat pitää puoliaan edes jossain mielessä, kun ovat kerran selvinneet äänestyspaikallekin.) Sellaisen ihmismäärän jälkeen on vaikeaa nukahtaa.
Pakkaamme reppua rauhassa. Sieniveitsi, eväät, bussikortti. Sitten ajamme ensin keskustaan metrolla ja siitä bussilla metsään.
Heti näkee, että on satanut rajusti. Entiset kuivat ojantapaiset ovat hyllyviä lampia, polunpohjat lammikonpohjia. Kahisemme goretexissa syvemmälle metsään. Täällä suuret tarhalasten vaatteet lakkaavat näyttämästä yhteensopimattomilta. Kenkään ei uju vettä, vaikka syksyä auttaisikin. Mutta kun löydän hurjan puron, tahdon kokeeksi rakentaa padon. "Jos joku ei virtaa, sinä haluat sen virtaavan, ja jos joku virtaa, sinä haluat pysäyttää sen", purnaa Vomps, joka tahtoisi kävellä lujemmin. "Keksin itselleni tekemistä", virnistän takaisin. Vomps purkaa padon, kun olemme hetken tarkkailleet virtausten muuttumista.
Sienet ovat piiloutuneet. Löydämme vain muutaman paikan rusko-orakkaita. Hämärtää. Tarvomme tienvarteen, bussi hurahtaa ohitse. Kävelemme vielä pari pysäkinväliä valtatien laitaa, huoltoasema nököttää ei-minkään keskellä. Ei-mikään tarkoittaa tässä värjöttelevän oloista istutuskoivikkoa. Bussissa nukahdan kai heti istahtaessani.
Unessa puut kolkuttavat ikkunaani.
Pakkaamme reppua rauhassa. Sieniveitsi, eväät, bussikortti. Sitten ajamme ensin keskustaan metrolla ja siitä bussilla metsään.
Heti näkee, että on satanut rajusti. Entiset kuivat ojantapaiset ovat hyllyviä lampia, polunpohjat lammikonpohjia. Kahisemme goretexissa syvemmälle metsään. Täällä suuret tarhalasten vaatteet lakkaavat näyttämästä yhteensopimattomilta. Kenkään ei uju vettä, vaikka syksyä auttaisikin. Mutta kun löydän hurjan puron, tahdon kokeeksi rakentaa padon. "Jos joku ei virtaa, sinä haluat sen virtaavan, ja jos joku virtaa, sinä haluat pysäyttää sen", purnaa Vomps, joka tahtoisi kävellä lujemmin. "Keksin itselleni tekemistä", virnistän takaisin. Vomps purkaa padon, kun olemme hetken tarkkailleet virtausten muuttumista.
Sienet ovat piiloutuneet. Löydämme vain muutaman paikan rusko-orakkaita. Hämärtää. Tarvomme tienvarteen, bussi hurahtaa ohitse. Kävelemme vielä pari pysäkinväliä valtatien laitaa, huoltoasema nököttää ei-minkään keskellä. Ei-mikään tarkoittaa tässä värjöttelevän oloista istutuskoivikkoa. Bussissa nukahdan kai heti istahtaessani.
Unessa puut kolkuttavat ikkunaani.
sunnuntai 26. lokakuuta 2008
Puuskatuulta ja vaivihkaista sadetta
Eiliseen aurinkoiseen kävelypäivään verrattuna sää tuntuu nyt jotenkin armeliaalta. Raolleen jätetty yöikkuna ulvoo voimakkaammin kuin laihdutuskuuristaan loukkaantuneet kissat. Kuuntelen tuulen vokaalia ja katselen pilvien edestä viistäviä varislintuja ja lokkeja, kunnes äkkään huomaamattomamman äänen. Sade rapistelee hiirenpienesti. Onko satanut kaiken aikaa? Alkoiko se vasta tai tihentyikö se vasta?
Niin kauan kuin katsoo pilvimassoja lasin lävitse, pisaroita ei huomaa, mutta jos sallii silmiensä painua alaviistoon ja tapailla vastapäisen talon savupiipun yläreunaa, joka juuri ja juuri näkyy makuulta, pisaroita ei voi olla erottamatta. Ei ainakaan tällä näön tarkkuudella. Olen katsellut taas taivasta ja unohtanut, ettei sillä lailla saada kovin tarkkaa informaatiota siitä, mikä kaduilla odottaa.
Olemme kävelleet eilen entistä kotipuistoani puolirinteeseen. Mies on selittänyt minulle suhtautumista siihen, mikä on. "Niin, se mikä on, on. Mutta onhan se sekin, että sinä ärryt siitä. Sekin on, sitäkään ei tarvitse muuttaa. Se on. Ja jos sinä ärryt ärtymisestäsi, sekin on... Kaikki, mitä voi tapahtua, on tapahduttuaan." Ajatus on tuntunut upottavalta. Ei pyörryttävältä eikä vaativalta, ainoastaan upottavalta. Nauran, en vastaa kuten voisin vastata: etten tiedä, mitä se oleminen tarkoittaa täsmälleen.
Kuunnellessani puuskatuulta ja vaivihkaista sadetta pieni vuoropuhelu palautuu mieleen. Muistuttaako tapahtuminen (joka tapahtuu) enemmän puuskatuulta vai sateenropsetta? (Tällä välin sadepisarat tuntuvat käyneen suuremmiksi ja napsahtavammiksi, tai sitten niiden määräisyys johtuu vain siitä, että tiedän herkistyä niille, odottaa niitä.) Kumpi on puuskatuuli ja kumpi sateen hiipivä ääni - tapahtuminen vai asennoituminen siihen? Entä jos niitä ei voikaan erottaa toisistaan? Millaista olisi tarkastella maailmaa ilman, että mikään sen muutos tuntuisi miltään? Millaiset asiat piirtyisivät esiin? Vai vyöryisikö vain tapahtumien massa eteenpäin yhtä yhtenäisenä, rajattomana ja vaikeasti kuvattavana kuin pilvet?
Vaikka minusta katoaisivat melkein kaikki ennakkoluulot ja -oletukset (kaikkien katoaminen tietäisi kai katastrofia ja kyvyttömyyttä suunnistaa ja hankkia ruokaa ja unen paikka), enkö silti tunnistaisi tapahtumien heijastumat toisten ilmeissä ja eleissä? Olisiko mahdollista tai edes hyödyllistä olla niille immuuni? (Onko näillä kysymyksillä merkitystä, sillä eihän asia näytä sujuvan näin? Se, mikä ei ole, ei ole...)
Koetan työntää kysymykset loitolle ja keskittyä konkreettiseen, sään ääneen. Tajuan, että vaikka olen kuunnellut sadetta ikkunalasilla varmasti tuhansia kertoja, en osaisi tuottaa tuota rytmiä. Kun rytmiä alkaa tosissaan kuunnella (ja minä tunnun tarvitsevan siihen intressin kyetä toistamaan tai tuottamaan itse jotakin vastaavaa), sen monimutkaisuuden kuulee oikeastaan ensimmäisen kerran. Ei kuule omaa sadekäsitystään vaan sateen. Samalla lailla käy, kun katsoo kättä tai jalkaterää piirtääkseen sen. Eräästä tuttavastani sanotaan, että hänellä on ufon sormet. Imaisu on huvittanut minua jo pitkään, sillä eikö meillä kaikilla ole hurjan omituiset kädet? Kun niitä katsoo tarkasti ja alistamatta näkemäänsä ennakkotiedolle, että tämä on sormi, tämä kämmenselkä, tämä ihoa ja niin edelleen, näkee äkisti ihon värimuutokset, karhentumat ja muodon vaikeastihahmotettavuuden. Kämmenet ovat omituisia, hieman vihamielisen näköisiä eläimiä, jotka vaanivat niin liikkumatta, että niiden täytyy olla jonkin sortin saalistajia. Jokaisen kädet ovat erilaiset. Tai varpaat: kauhuni on halpaa, saan sen uimahallissa katsoen tarkasti vieraiden ihmisten paljaita varpaita. Niiden vieraus on pelottavaa.
Puiden yksilöllisyys ei jostakin syystä kauhistuta.
Mies on jo noussut, sytyttänyt valot ja tehnyt teen. Ehkä nousen itsekin.
Niin kauan kuin katsoo pilvimassoja lasin lävitse, pisaroita ei huomaa, mutta jos sallii silmiensä painua alaviistoon ja tapailla vastapäisen talon savupiipun yläreunaa, joka juuri ja juuri näkyy makuulta, pisaroita ei voi olla erottamatta. Ei ainakaan tällä näön tarkkuudella. Olen katsellut taas taivasta ja unohtanut, ettei sillä lailla saada kovin tarkkaa informaatiota siitä, mikä kaduilla odottaa.
Olemme kävelleet eilen entistä kotipuistoani puolirinteeseen. Mies on selittänyt minulle suhtautumista siihen, mikä on. "Niin, se mikä on, on. Mutta onhan se sekin, että sinä ärryt siitä. Sekin on, sitäkään ei tarvitse muuttaa. Se on. Ja jos sinä ärryt ärtymisestäsi, sekin on... Kaikki, mitä voi tapahtua, on tapahduttuaan." Ajatus on tuntunut upottavalta. Ei pyörryttävältä eikä vaativalta, ainoastaan upottavalta. Nauran, en vastaa kuten voisin vastata: etten tiedä, mitä se oleminen tarkoittaa täsmälleen.
Kuunnellessani puuskatuulta ja vaivihkaista sadetta pieni vuoropuhelu palautuu mieleen. Muistuttaako tapahtuminen (joka tapahtuu) enemmän puuskatuulta vai sateenropsetta? (Tällä välin sadepisarat tuntuvat käyneen suuremmiksi ja napsahtavammiksi, tai sitten niiden määräisyys johtuu vain siitä, että tiedän herkistyä niille, odottaa niitä.) Kumpi on puuskatuuli ja kumpi sateen hiipivä ääni - tapahtuminen vai asennoituminen siihen? Entä jos niitä ei voikaan erottaa toisistaan? Millaista olisi tarkastella maailmaa ilman, että mikään sen muutos tuntuisi miltään? Millaiset asiat piirtyisivät esiin? Vai vyöryisikö vain tapahtumien massa eteenpäin yhtä yhtenäisenä, rajattomana ja vaikeasti kuvattavana kuin pilvet?
Vaikka minusta katoaisivat melkein kaikki ennakkoluulot ja -oletukset (kaikkien katoaminen tietäisi kai katastrofia ja kyvyttömyyttä suunnistaa ja hankkia ruokaa ja unen paikka), enkö silti tunnistaisi tapahtumien heijastumat toisten ilmeissä ja eleissä? Olisiko mahdollista tai edes hyödyllistä olla niille immuuni? (Onko näillä kysymyksillä merkitystä, sillä eihän asia näytä sujuvan näin? Se, mikä ei ole, ei ole...)
Koetan työntää kysymykset loitolle ja keskittyä konkreettiseen, sään ääneen. Tajuan, että vaikka olen kuunnellut sadetta ikkunalasilla varmasti tuhansia kertoja, en osaisi tuottaa tuota rytmiä. Kun rytmiä alkaa tosissaan kuunnella (ja minä tunnun tarvitsevan siihen intressin kyetä toistamaan tai tuottamaan itse jotakin vastaavaa), sen monimutkaisuuden kuulee oikeastaan ensimmäisen kerran. Ei kuule omaa sadekäsitystään vaan sateen. Samalla lailla käy, kun katsoo kättä tai jalkaterää piirtääkseen sen. Eräästä tuttavastani sanotaan, että hänellä on ufon sormet. Imaisu on huvittanut minua jo pitkään, sillä eikö meillä kaikilla ole hurjan omituiset kädet? Kun niitä katsoo tarkasti ja alistamatta näkemäänsä ennakkotiedolle, että tämä on sormi, tämä kämmenselkä, tämä ihoa ja niin edelleen, näkee äkisti ihon värimuutokset, karhentumat ja muodon vaikeastihahmotettavuuden. Kämmenet ovat omituisia, hieman vihamielisen näköisiä eläimiä, jotka vaanivat niin liikkumatta, että niiden täytyy olla jonkin sortin saalistajia. Jokaisen kädet ovat erilaiset. Tai varpaat: kauhuni on halpaa, saan sen uimahallissa katsoen tarkasti vieraiden ihmisten paljaita varpaita. Niiden vieraus on pelottavaa.
Puiden yksilöllisyys ei jostakin syystä kauhistuta.
Mies on jo noussut, sytyttänyt valot ja tehnyt teen. Ehkä nousen itsekin.
perjantai 24. lokakuuta 2008
Heitto
Myöhemmin illalla Vompsu sanoo: "Elämä alkaa nollasta ja loppuu nollaan, ei siinä ole paljon menetettävää." Hätkähdän, koska minusta se kuulostaa todelta. Pelissä on helppoa ajatella, ettei riskien ottaminen ole kovinkaan vaarallista, koska joka tapauksessa menetetyt setelit ovat leikkirahaa ja kiinteistötkin kirkkaita muovipalikoita. Niitä on saanut, niitä sijoittelee, sitten peli loppuu. Mutta onko elämässäkään niin paljon hävittävää, oikeastaan? Ymmärränkö todeksi, todelliseksi ja vakavasti otettavaksi suurta osaa tätäkään, mitä elän? Hyvin harvat asiat kestävät kyseenalaistamisen. Kipu, nälkä, kuvotus, väsymys, rakkaudennälkä ja halu tulla hyväksytyksi eivät hellitä eivätkä tunnu epäolennaisilta. Mutta melkein kaikki muu tuntuu jotenkin unenomaiselta. Raha esimerkiksi - tai vaatteisiin pukeutuminen - tai bussilla matkustaminen. En oikeastaan osaa edes surra, toisin kuin eräs ystäväni, sitä miten minulla ei ole vanhoja ystäviä tai lapsuudenystäviä jäljellä. Jopa katkenneiden läheisten suhteiden etäinen, viileä tila tuntuu helpolta hyväksyä totuttelemisen jälkeen.
Jollakin tavalla Vompsun muotoilema lausahdus tuntuu ajatuksena tutulta, mutta näin karuna ja suorana sanomana en ole sitä osannut aiemmin mieltää.
Jos ei voi hävitä paljon, voiko voittaakaan? Onko kaikki voitettukin muovipalikoita ja leikkirahaa? Tässä kohdin ajatus katkeaa, koska en pidä voittamisesta "vain pelissä", sehän tietää jonkun toisen harmistumista melko varmasti. Toisten harmistuminen tuntuu vakavammalta seikalta kuin se, että koen aina pysyväni käsivarrenmitan päässä peleihin tempautumisesta. En osaa sanoa edes, valitsenko niin aktiivisesti, vai olenko jo niin urautunut toistamaan jotakin ikivanhaa valintaani tilanteesta, jota en edes muista. Toisten harmistuminen tuntuu joka tapauksessa hyvin todelliselta.
Samoin heidän hymynsä.
Jollakin tavalla Vompsun muotoilema lausahdus tuntuu ajatuksena tutulta, mutta näin karuna ja suorana sanomana en ole sitä osannut aiemmin mieltää.
Jos ei voi hävitä paljon, voiko voittaakaan? Onko kaikki voitettukin muovipalikoita ja leikkirahaa? Tässä kohdin ajatus katkeaa, koska en pidä voittamisesta "vain pelissä", sehän tietää jonkun toisen harmistumista melko varmasti. Toisten harmistuminen tuntuu vakavammalta seikalta kuin se, että koen aina pysyväni käsivarrenmitan päässä peleihin tempautumisesta. En osaa sanoa edes, valitsenko niin aktiivisesti, vai olenko jo niin urautunut toistamaan jotakin ikivanhaa valintaani tilanteesta, jota en edes muista. Toisten harmistuminen tuntuu joka tapauksessa hyvin todelliselta.
Samoin heidän hymynsä.
Museo ja kysymykset
Sataa tai ainakin satelehtii. Tuijotan aamua ja päätän, ettemme sittenkään lähde sieneen, ettemme jäädy. Vettyneitä sieniä ei ole kivaa käsitellä. Metsästä luopuminen tuntuu silti kovalta palalta, joten päätämme Vompsun herättyä pitää kiinni esteettisestä hingustamme. Jos metsä tuntuukin nyt liian märänkylmältä, ehkä voimme loiventaa perjantaita museossa?
Yleensä näyttelyt eivät aiheuta minussa mitään pitäisi-reaktioita. Silloin joskus, kun niin kävi, nuo reaktiot johtuivat enemmän sosiaalisesta paineesta kuin kiinnostuksestani, ja näyttelyt ovat saaneet jäädä samalla kun olen irtautunut yhä kauemmaksi yrityksestä elää hyvätyypisti. Tällä ei kai oikeastaan ole mitään tekemistä estetiikan väheksymisen tai taiteen puhuttelemattomuuden kanssa. Pidän tiukasti kiinni niistä asioista, jotka saavat minut tilanteeseen täysillä, ja taide on yksi niistä. Museoissa vain taide tuntuu jotenkin kestosäilötyltä, ja minusta on mieluisampaa katsella työväenopistojen dreijaavia mummoja tai metsäpolun varrelta löytyviä kummallisia elämänmuotoja kuin tyhjyyden keskellä levitoivia taideobjekteja.
Vaikka toki myönnän auliisti, että jotkut museoissa kokemani asiat ovat askarruttavia. En vain jotenkin osaa ajatella museota jonakin niin erityisenä, että minun pitäisi käydä katsomassa tärkeät näyttelyt aasta ööhön.
Teenäyttely Emmassa sen sijaan herätti heti kiinnostuksen. Koska Vomps on opiskellut kiinaa ja hänkin kiinnostunut teekulttuurista, hän suostuu lähtemään kanssani museoon. Vasta perillä selviää, että Weegee-talossa on paljon muutakin kuin teenäyttely: siellä on Helinä Rautavaaran museo, jonka tiesin olevan Espoossa, mutta jota en osannut yhdistää kuinkaan Emmaan, ja sen lisäksi Espoon kaupunginmuseon näyttely keskiaikaisesta kylästä. (Muutakin on, mutta se ei onnistu vokottelemaan meitä sisään.)
Vietämme museossa melkein sen koko aukioloajan. Se tuntuu rasittavalta, sillä jokin minussa ei tahdo asettua museojärjestykseen ja pulppuaa kysymyksiä. En ymmärrä, miksi museossa käytetään paljon rahaa näyttelyn visuaaliseen neutraaliuteen. Tiedäthän - sellaiset suuret pahviseinämät, joihin on printattu harvaa tekstiä ja muutama tyylikäs kiinalainen kirjoitusmerkki. Ja sitten toisaalta, maalausrullissa, joiden olennainen osa on runo, runot on jätetty kokonaan kääntämättä. Ei edes raakakäännöstä! Ja sillä määrin kun meillä on työttömiä tai tutkintoaan vastaamatta työllistyneitä humanisteja, jotka mieluusti kääntäisivät vaatimattomin palkkioin (tai apurahalla) nuo runot, ja runoilijoita, jotka varmasti yhtä mieluusti hioisivat kääntäjän kanssa raakakäännöstä eteenpäin... jotenkin se tuntuisi vain oleellisemmalta kuin komeat puitteet. Voiko se olla niin paljon kalliimpaa? Eikö runoista ja maalauksista voisi sitten toimittaa vaikka kirjaa? Vai onko sekin kaikki tappiollista toimintaa? Tai eikö maalauksia voisi olla esillä vaikka viidesosa määrästä, mutta niin, että niihin olennaisesti kuuluvat runot olisi edes raakakäännetty? Tuntuu vain niin hullulta laittaa esille taideobjekteja, joiden yksi ulottuvuus jää tasolle: jaa jahas, sitten tässä on tämä runo, joka jopa näyttelykirjasen mukaan on olennainen osa maalausta, tässä mainitaan suoraan, että useimmat maalarit ovat myös runoilijoita (mutta entä toisinpäin?) ja runo osa kuvallista ilmaisua tässä kulttuurissa...
Jotenkin se pännii minua, vaikka olenkin joskus ostanut Le Corbusierin kirjan italiaksi antikvariaatista ihan hauskojen fonttien ja piirrosten takia. Kirja vaikutti sen verran tyylikkäältä, ettei tuntunut kovin vakavalta, etten ymmärtänyt asiaa kummoisestikaan. (Ehkä se oli hyväkin, koska muistan järkytykseni nähtyäni ensi kertaa kuvan Le Corbusierin suunnittelemasta rakennuksesta. Se oli kirjaa luvattoman paljon rumempi.)
Museoformaatti ei tunnu oikein toimivan kohdallani. Muoto ei ole kovin vieras mutta en tunnu edelleenkään sopeutuvan siihen. Kaikki se hiljaisuus, irrottaminen ja pelkistäminen tuntuu vieraalta, samoin haamunnäköisenä teokselta toiselle harhailevat kävijät, joiden rintapieliin on liimattu pyöreä tarra.
Museo tarjoaa myös kursseja, mutta kumma surullisuus ja myötätunto läikähtää mielessäni, kun luen teeseremonia- ja tussipiirustuskurssista yritysryhmille. Jep, yrityshän se haluaa palkollistensa hidastavan tahtiaan ja rauhoittuvan hetkeen ja olemiseen. Ehkä siitä haetaan jonkinlaista vastaiskua univaikeuksille, sairaslomille ja burnoutille? Olisiko siihen tehokkaampiakin keinoja, kuten työviikon lyhentäminen? Vaikka totta vie olenkin sitä mieltä, että teeseremonia ja tussipiirustus saattavat antaa enemmän ajattelemisen aihetta ja rauhaa kuin esimerkiksi carting-autoilusessio. (Se voi johtua kyllä esimerkiksi vain siitä, että olen itse aika hidas havaitsemaan asioita, ja siksi jo polkupyörä tuntuu minusta jo huimaavan nopealta kulkuneuvolta ja minua vaivaa pyöräillessä suunnattomasti se, miten paljon mielenkiintoisia asioita ohitan niitä mitenkään rekisteröimättä.)
Mitähän museosta saavat ne, jotka eivät itse maalaa tai kirjoita tai tee keramiikkaa? (En tarkoita, että näitä taitoja pitäisi harjoittaa kaiken aikaa, riittää, että harrastaa niitä epämääräisen elämänkaarellisesti kulloisenkin vaiheen sallimalla hartaudella.) Tarkoitan tätä: Itse ainakin huomaan tarkkailevani pyttyjä ja keraamisia tulisijoja inspiroituvalla mielellä - kas, tuollaisen tulisijan voisi tosiaan muovata kivitavarasavesta. Ja: ihan totta, bambut olisi helpointa piirtää juuri noin, miten hyvä ratkaisu, tuo pitää muistaa, jos vielä tarvetta ilmenee joskus kuvittaa bambuin jokin paperi. Jos minulla ei olisi intressiä kehittää jäsentämistäni ja ilmaisuani, tuskin kokisin saavani esineistä ja kuvista mitään. (Mutta ehkä kaikki haluavat kehittää ainakin jäsentämistään?)
Keskiaika ainakin käy havainnollisemmaksi. Ajatuskin Uudenmaan savipeltojen muokkaamisesta puisin lapioin ja auroin tuntuu mielikuvitukselliselta, kun tiedän vääntäneeni Annalan peltoon pari metallista lapiota ja talikkoa väkkäräksi ahnehdittuani vähän liian raisuja kääntöpaloja. Lapioparkaa on vain terästä vahvistettu metallilla, mikä tuskin ihmeemmin maankääntäjää lohduttaa. Sen sijaan ase- ja haarniskateknologia tekee vaikutuksen kehittyneisyydellään. Kuulostaa aika tutulta: rahaa ja kehityspanoksia tungetaan mieluummin tappamisen kuin ruokkimisen tekniikoihin. Ja taas kysymys: miksi.
Vaikka en edes koeta vastata kysymyksiin, ne uuvuttavat minut hitaasti. Koetan ajatella, että on ihan okei, jos mieleeni putkahtelee kaikkia tuollaisia hämmästyksen ja joskus tyytymättömyydenkin merkkejä. (Jossain vaiheessa pidin sitä jopa yksipuolisen hyvänä asiana, siitäkin on syytä muistuttaa itseään.) Mutta ei ole niin helppoa hyväksyä iloisin ja tyytyväisin mielin ajatuksiaan tai tässä tapauksessa kysymysten altista kuplintaa. Enhän minä nyt tullut museoon käymään vaan asettumaan ja tyyntymään, mukautumaan toisenlaiseen järjestykseen.
Kun lähdemme kotiin bussilla, koen lievää, laimeaa helpotusta. Kodin ristiriitoihin olen sentään jo niin tottunut, että olen käynyt niille sokeaksi. Hämmästelemme bussin ikkunasta valoryppäitä sellaisissa paikoissa, joissa vielä viimeksi tästä liikuttaessa ei ollut taloja lainkaan, enkä voi olla ajattelematta, millainen maalauskäärö nykyisestä kaupunkilaisesta luontosuhteesta syntyisi: kuten kiinalaisissa maalauksissa, tässäkin ihminen olisi pieni, mutta hänen pienuuttaan eivät toisi esiin polveilevat polut, männyt ja vuorenhuiput ja sateeseen huputtautuneet bambutiheiköt vaan autojonot, monitasoliittymät, metroaseman rullaportaat, kirkasvärisillä jaloilla seisovat ja öiksi autioituvat toimistorakennukset, kauppakeskusten yleistilat jotka eivät ole sisää eivätkä ulkoa, seinien ja koodillisten lukkoporttien piiloihin jäävät korttelipihat, magneettilätkäavainovet, työsopimuspaperit, wifin tarjoavat kahvilat ja kapakat, tietyömaiden pelottavat esihistorialliset konehirviöt kypäräpäisine kesyttäjineen, pudonneiden lehtien liukastamat jalkakäytävät...
Yleensä näyttelyt eivät aiheuta minussa mitään pitäisi-reaktioita. Silloin joskus, kun niin kävi, nuo reaktiot johtuivat enemmän sosiaalisesta paineesta kuin kiinnostuksestani, ja näyttelyt ovat saaneet jäädä samalla kun olen irtautunut yhä kauemmaksi yrityksestä elää hyvätyypisti. Tällä ei kai oikeastaan ole mitään tekemistä estetiikan väheksymisen tai taiteen puhuttelemattomuuden kanssa. Pidän tiukasti kiinni niistä asioista, jotka saavat minut tilanteeseen täysillä, ja taide on yksi niistä. Museoissa vain taide tuntuu jotenkin kestosäilötyltä, ja minusta on mieluisampaa katsella työväenopistojen dreijaavia mummoja tai metsäpolun varrelta löytyviä kummallisia elämänmuotoja kuin tyhjyyden keskellä levitoivia taideobjekteja.
Vaikka toki myönnän auliisti, että jotkut museoissa kokemani asiat ovat askarruttavia. En vain jotenkin osaa ajatella museota jonakin niin erityisenä, että minun pitäisi käydä katsomassa tärkeät näyttelyt aasta ööhön.
Teenäyttely Emmassa sen sijaan herätti heti kiinnostuksen. Koska Vomps on opiskellut kiinaa ja hänkin kiinnostunut teekulttuurista, hän suostuu lähtemään kanssani museoon. Vasta perillä selviää, että Weegee-talossa on paljon muutakin kuin teenäyttely: siellä on Helinä Rautavaaran museo, jonka tiesin olevan Espoossa, mutta jota en osannut yhdistää kuinkaan Emmaan, ja sen lisäksi Espoon kaupunginmuseon näyttely keskiaikaisesta kylästä. (Muutakin on, mutta se ei onnistu vokottelemaan meitä sisään.)
Vietämme museossa melkein sen koko aukioloajan. Se tuntuu rasittavalta, sillä jokin minussa ei tahdo asettua museojärjestykseen ja pulppuaa kysymyksiä. En ymmärrä, miksi museossa käytetään paljon rahaa näyttelyn visuaaliseen neutraaliuteen. Tiedäthän - sellaiset suuret pahviseinämät, joihin on printattu harvaa tekstiä ja muutama tyylikäs kiinalainen kirjoitusmerkki. Ja sitten toisaalta, maalausrullissa, joiden olennainen osa on runo, runot on jätetty kokonaan kääntämättä. Ei edes raakakäännöstä! Ja sillä määrin kun meillä on työttömiä tai tutkintoaan vastaamatta työllistyneitä humanisteja, jotka mieluusti kääntäisivät vaatimattomin palkkioin (tai apurahalla) nuo runot, ja runoilijoita, jotka varmasti yhtä mieluusti hioisivat kääntäjän kanssa raakakäännöstä eteenpäin... jotenkin se tuntuisi vain oleellisemmalta kuin komeat puitteet. Voiko se olla niin paljon kalliimpaa? Eikö runoista ja maalauksista voisi sitten toimittaa vaikka kirjaa? Vai onko sekin kaikki tappiollista toimintaa? Tai eikö maalauksia voisi olla esillä vaikka viidesosa määrästä, mutta niin, että niihin olennaisesti kuuluvat runot olisi edes raakakäännetty? Tuntuu vain niin hullulta laittaa esille taideobjekteja, joiden yksi ulottuvuus jää tasolle: jaa jahas, sitten tässä on tämä runo, joka jopa näyttelykirjasen mukaan on olennainen osa maalausta, tässä mainitaan suoraan, että useimmat maalarit ovat myös runoilijoita (mutta entä toisinpäin?) ja runo osa kuvallista ilmaisua tässä kulttuurissa...
Jotenkin se pännii minua, vaikka olenkin joskus ostanut Le Corbusierin kirjan italiaksi antikvariaatista ihan hauskojen fonttien ja piirrosten takia. Kirja vaikutti sen verran tyylikkäältä, ettei tuntunut kovin vakavalta, etten ymmärtänyt asiaa kummoisestikaan. (Ehkä se oli hyväkin, koska muistan järkytykseni nähtyäni ensi kertaa kuvan Le Corbusierin suunnittelemasta rakennuksesta. Se oli kirjaa luvattoman paljon rumempi.)
Museoformaatti ei tunnu oikein toimivan kohdallani. Muoto ei ole kovin vieras mutta en tunnu edelleenkään sopeutuvan siihen. Kaikki se hiljaisuus, irrottaminen ja pelkistäminen tuntuu vieraalta, samoin haamunnäköisenä teokselta toiselle harhailevat kävijät, joiden rintapieliin on liimattu pyöreä tarra.
Museo tarjoaa myös kursseja, mutta kumma surullisuus ja myötätunto läikähtää mielessäni, kun luen teeseremonia- ja tussipiirustuskurssista yritysryhmille. Jep, yrityshän se haluaa palkollistensa hidastavan tahtiaan ja rauhoittuvan hetkeen ja olemiseen. Ehkä siitä haetaan jonkinlaista vastaiskua univaikeuksille, sairaslomille ja burnoutille? Olisiko siihen tehokkaampiakin keinoja, kuten työviikon lyhentäminen? Vaikka totta vie olenkin sitä mieltä, että teeseremonia ja tussipiirustus saattavat antaa enemmän ajattelemisen aihetta ja rauhaa kuin esimerkiksi carting-autoilusessio. (Se voi johtua kyllä esimerkiksi vain siitä, että olen itse aika hidas havaitsemaan asioita, ja siksi jo polkupyörä tuntuu minusta jo huimaavan nopealta kulkuneuvolta ja minua vaivaa pyöräillessä suunnattomasti se, miten paljon mielenkiintoisia asioita ohitan niitä mitenkään rekisteröimättä.)
Mitähän museosta saavat ne, jotka eivät itse maalaa tai kirjoita tai tee keramiikkaa? (En tarkoita, että näitä taitoja pitäisi harjoittaa kaiken aikaa, riittää, että harrastaa niitä epämääräisen elämänkaarellisesti kulloisenkin vaiheen sallimalla hartaudella.) Tarkoitan tätä: Itse ainakin huomaan tarkkailevani pyttyjä ja keraamisia tulisijoja inspiroituvalla mielellä - kas, tuollaisen tulisijan voisi tosiaan muovata kivitavarasavesta. Ja: ihan totta, bambut olisi helpointa piirtää juuri noin, miten hyvä ratkaisu, tuo pitää muistaa, jos vielä tarvetta ilmenee joskus kuvittaa bambuin jokin paperi. Jos minulla ei olisi intressiä kehittää jäsentämistäni ja ilmaisuani, tuskin kokisin saavani esineistä ja kuvista mitään. (Mutta ehkä kaikki haluavat kehittää ainakin jäsentämistään?)
Keskiaika ainakin käy havainnollisemmaksi. Ajatuskin Uudenmaan savipeltojen muokkaamisesta puisin lapioin ja auroin tuntuu mielikuvitukselliselta, kun tiedän vääntäneeni Annalan peltoon pari metallista lapiota ja talikkoa väkkäräksi ahnehdittuani vähän liian raisuja kääntöpaloja. Lapioparkaa on vain terästä vahvistettu metallilla, mikä tuskin ihmeemmin maankääntäjää lohduttaa. Sen sijaan ase- ja haarniskateknologia tekee vaikutuksen kehittyneisyydellään. Kuulostaa aika tutulta: rahaa ja kehityspanoksia tungetaan mieluummin tappamisen kuin ruokkimisen tekniikoihin. Ja taas kysymys: miksi.
Vaikka en edes koeta vastata kysymyksiin, ne uuvuttavat minut hitaasti. Koetan ajatella, että on ihan okei, jos mieleeni putkahtelee kaikkia tuollaisia hämmästyksen ja joskus tyytymättömyydenkin merkkejä. (Jossain vaiheessa pidin sitä jopa yksipuolisen hyvänä asiana, siitäkin on syytä muistuttaa itseään.) Mutta ei ole niin helppoa hyväksyä iloisin ja tyytyväisin mielin ajatuksiaan tai tässä tapauksessa kysymysten altista kuplintaa. Enhän minä nyt tullut museoon käymään vaan asettumaan ja tyyntymään, mukautumaan toisenlaiseen järjestykseen.
Kun lähdemme kotiin bussilla, koen lievää, laimeaa helpotusta. Kodin ristiriitoihin olen sentään jo niin tottunut, että olen käynyt niille sokeaksi. Hämmästelemme bussin ikkunasta valoryppäitä sellaisissa paikoissa, joissa vielä viimeksi tästä liikuttaessa ei ollut taloja lainkaan, enkä voi olla ajattelematta, millainen maalauskäärö nykyisestä kaupunkilaisesta luontosuhteesta syntyisi: kuten kiinalaisissa maalauksissa, tässäkin ihminen olisi pieni, mutta hänen pienuuttaan eivät toisi esiin polveilevat polut, männyt ja vuorenhuiput ja sateeseen huputtautuneet bambutiheiköt vaan autojonot, monitasoliittymät, metroaseman rullaportaat, kirkasvärisillä jaloilla seisovat ja öiksi autioituvat toimistorakennukset, kauppakeskusten yleistilat jotka eivät ole sisää eivätkä ulkoa, seinien ja koodillisten lukkoporttien piiloihin jäävät korttelipihat, magneettilätkäavainovet, työsopimuspaperit, wifin tarjoavat kahvilat ja kapakat, tietyömaiden pelottavat esihistorialliset konehirviöt kypäräpäisine kesyttäjineen, pudonneiden lehtien liukastamat jalkakäytävät...
torstai 23. lokakuuta 2008
Kohentuvaa & työnhakua
Ihanaa, miten asiat alkavat järjestyä. Aamulla kipu on kutistunut sellaiseksi, että sen kanssa saattaa vaivatta kävellä suorassa ja jopa hymyillä. Tietoisuus siitä ei hellitä, mutta ei toisaalta tunnu kovin häiritsevältäkään.
Kirjamessuilla kohtaan kaksi ystävää, joista toinen verkostoi minua ystävällisesti mahdollisiin uusiin työnantajiin päin. Jotakin työtä pitää löytää pikaisesti. Se tuntuu hieman huvittavalta, koska luen parhaillaan kirjastosta lainattua ja kaikin puolin mainiota Corinne Maierin kirjaa Tervetuloa laiskuus. Oikeastaan Maierin lukeminen tuntuu vähän hassulta, koska enhän minä nyt selvästi ole tavanomaisesti työllistyvää tyyppiä lainkaan enkä oikeastaan jaksa edes stressata siitä pahasti, mitä nyt vähän vain kitistä sitä seikkaa, miten rasittavaa on, kun joutuu jatkuvasti myymään omaa työpanostaan sen sijaan, että työtä tipahtelisi tasaisena virtana. Tuntuu vain jotenkin niin absurdilta tarjoutua käytettäväksi, kun sitä ei ole tapana tehdä suorapuheisesti ja omana itsenään. Muutama työhaastattelu on muuttunut aivan kummalliseksi, kun olen sanonut suoraan, mitä ajattelen. Mutta tuntuisi vielä oudommalta vakuuttaa, että jep, olen opiskellut ylemmän korkeakoulututkinnon, öh, ja suurin unelmani on päästä postin jouluapulaiseksi ja että tämän kolmen viikon testin myötä sitoudun yritykseen koko sielullani ja niin edelleen.
Joskus tulen ajatelleeksi, onko minulla henkilökohtaisia unelmia lainkaan. Tai tavoitteita. Ei kai oikeastaan. Laajempia unelmia toki on, kuten maailmanrauha ja väestönkasvun pysähtyminen. (Kuvittelen niiden vieläpä liittyvän toisiinsa.) Tai etteivät muiden eläinten kunnioittaminen ja halukkuus kohtuullistaa omaa elintasoaan yhteisen hyvän vuoksi vaikuttaisi valtaväestöstä niin kummallisilta asenteilta kuin nyt. Eiväthän ne ketään eliöyksilöä uhkaa, vaikka taloudellisia intressejä ja statusnaamioita tietysti uhkaavatkin, ja jos joku nivoo itsensä näiden tavoitteisiin enemmän kuin eläimyyteensä, saattavathan ne toki näyttää kapinoinnilta tai aggressiolta. (Vaikka kyllä se kaukaa haetulta tuntuu, se on kirjoitettava.)
Jotenkin kaikki tavoiteasiat ja työelämän jutut merkitsevät vain niin vähän sen rinnalla, että jaksaa pysyä ystävällisenä, kiinnostuneena ja koettaa pysytellä läsnä tilanteissa ja hyväksyä ne tuntemukset, jotka pyyhkäisevät maailman oman värisekseen joskus hetkeksi, joskus viikoiksi, joskus vuosiksi. Luulen, että aktiivisemmin työelämään sitoutuneetkin ajattelevat näin. He ovat vain jotenkin ajautuneet syvemmälle työsysteemiin ja käyttäytyneet sovinnollisemmin sen kanssa, tarttuneet ehdotuksiin joo-henkisesti. Sen seurauksena he ovat systeemin sisällä ja minä ulkopuolella. En oikein edes tiedä, miksi olen kieltäytynyt niin monesta ehdotuksesta. Ainoa perusteluni on, että ajatuskin pidemmästä ja syvemmästä sitoutumisesta on saanut minut niin levottomaksi ja ahdistuneeksi, että olen päätynyt lopulta sanomaan ei, koska se on tuntunut ainoalta oikealta ratkaisulta ja olen lohduttautunut ajatuksella, että mitä enemmän freelancer-kokemusta minulle kertyy, sen paremmin kai voin työllistyä oikeastikin. En vain enää ole tästä niin varma kuin ennen. Huomaan työhaastatteluissa, kuinka kummallisena pidetään sitä, etten ole tehnyt "oikeita" kokopäivätöitä muualla kuin kotona kuin kerran kolmen kuukauden harjoittelujakson opintojen osana. En pitänyt tuosta jaksosta, koska työpaikan sosiaalinen viritys muistutti liikaa yläastetta: sopiakseen remmiin olisi pitänyt tykätä oikeista televisiosarjoista, ruokapaikoista ja niin edelleen.
Maier kirjoittaa tästä ilmiöstä oikein herkullisesti. Se on suunnilleen sitä, mitä olen ajatellut hyvätyyppiytenä. Jostakin syystä minua ei huvita lainkaan ryhtyä hyväksi tyypiksi. Olen mieluummin itsepäinen ja kummallinen, vaikka toki omalla tavallani ystävällinen ja pehmeä.
Tuollainen kaikki kuona vuoraa havaintokenttääni, kun kuljeskelen messukojujen välissä ja arvuuttelen, tuntevatkohan kaikki muutkin täällä itsensä ajelehtivaksi, irralliseksi, melko merkityksettömäksi. Eilinen tyytymättömyys on lauhtunut.
Sen jäljiltä maailma tuntuu autiolta, mutta kipu ei enää piinaa samalla tapaa. Pidän tästä autiudesta jollakin tapaa, ainakin osaan liikkua siinä.
Kirjamessuilla kohtaan kaksi ystävää, joista toinen verkostoi minua ystävällisesti mahdollisiin uusiin työnantajiin päin. Jotakin työtä pitää löytää pikaisesti. Se tuntuu hieman huvittavalta, koska luen parhaillaan kirjastosta lainattua ja kaikin puolin mainiota Corinne Maierin kirjaa Tervetuloa laiskuus. Oikeastaan Maierin lukeminen tuntuu vähän hassulta, koska enhän minä nyt selvästi ole tavanomaisesti työllistyvää tyyppiä lainkaan enkä oikeastaan jaksa edes stressata siitä pahasti, mitä nyt vähän vain kitistä sitä seikkaa, miten rasittavaa on, kun joutuu jatkuvasti myymään omaa työpanostaan sen sijaan, että työtä tipahtelisi tasaisena virtana. Tuntuu vain jotenkin niin absurdilta tarjoutua käytettäväksi, kun sitä ei ole tapana tehdä suorapuheisesti ja omana itsenään. Muutama työhaastattelu on muuttunut aivan kummalliseksi, kun olen sanonut suoraan, mitä ajattelen. Mutta tuntuisi vielä oudommalta vakuuttaa, että jep, olen opiskellut ylemmän korkeakoulututkinnon, öh, ja suurin unelmani on päästä postin jouluapulaiseksi ja että tämän kolmen viikon testin myötä sitoudun yritykseen koko sielullani ja niin edelleen.
Joskus tulen ajatelleeksi, onko minulla henkilökohtaisia unelmia lainkaan. Tai tavoitteita. Ei kai oikeastaan. Laajempia unelmia toki on, kuten maailmanrauha ja väestönkasvun pysähtyminen. (Kuvittelen niiden vieläpä liittyvän toisiinsa.) Tai etteivät muiden eläinten kunnioittaminen ja halukkuus kohtuullistaa omaa elintasoaan yhteisen hyvän vuoksi vaikuttaisi valtaväestöstä niin kummallisilta asenteilta kuin nyt. Eiväthän ne ketään eliöyksilöä uhkaa, vaikka taloudellisia intressejä ja statusnaamioita tietysti uhkaavatkin, ja jos joku nivoo itsensä näiden tavoitteisiin enemmän kuin eläimyyteensä, saattavathan ne toki näyttää kapinoinnilta tai aggressiolta. (Vaikka kyllä se kaukaa haetulta tuntuu, se on kirjoitettava.)
Jotenkin kaikki tavoiteasiat ja työelämän jutut merkitsevät vain niin vähän sen rinnalla, että jaksaa pysyä ystävällisenä, kiinnostuneena ja koettaa pysytellä läsnä tilanteissa ja hyväksyä ne tuntemukset, jotka pyyhkäisevät maailman oman värisekseen joskus hetkeksi, joskus viikoiksi, joskus vuosiksi. Luulen, että aktiivisemmin työelämään sitoutuneetkin ajattelevat näin. He ovat vain jotenkin ajautuneet syvemmälle työsysteemiin ja käyttäytyneet sovinnollisemmin sen kanssa, tarttuneet ehdotuksiin joo-henkisesti. Sen seurauksena he ovat systeemin sisällä ja minä ulkopuolella. En oikein edes tiedä, miksi olen kieltäytynyt niin monesta ehdotuksesta. Ainoa perusteluni on, että ajatuskin pidemmästä ja syvemmästä sitoutumisesta on saanut minut niin levottomaksi ja ahdistuneeksi, että olen päätynyt lopulta sanomaan ei, koska se on tuntunut ainoalta oikealta ratkaisulta ja olen lohduttautunut ajatuksella, että mitä enemmän freelancer-kokemusta minulle kertyy, sen paremmin kai voin työllistyä oikeastikin. En vain enää ole tästä niin varma kuin ennen. Huomaan työhaastatteluissa, kuinka kummallisena pidetään sitä, etten ole tehnyt "oikeita" kokopäivätöitä muualla kuin kotona kuin kerran kolmen kuukauden harjoittelujakson opintojen osana. En pitänyt tuosta jaksosta, koska työpaikan sosiaalinen viritys muistutti liikaa yläastetta: sopiakseen remmiin olisi pitänyt tykätä oikeista televisiosarjoista, ruokapaikoista ja niin edelleen.
Maier kirjoittaa tästä ilmiöstä oikein herkullisesti. Se on suunnilleen sitä, mitä olen ajatellut hyvätyyppiytenä. Jostakin syystä minua ei huvita lainkaan ryhtyä hyväksi tyypiksi. Olen mieluummin itsepäinen ja kummallinen, vaikka toki omalla tavallani ystävällinen ja pehmeä.
Tuollainen kaikki kuona vuoraa havaintokenttääni, kun kuljeskelen messukojujen välissä ja arvuuttelen, tuntevatkohan kaikki muutkin täällä itsensä ajelehtivaksi, irralliseksi, melko merkityksettömäksi. Eilinen tyytymättömyys on lauhtunut.
Sen jäljiltä maailma tuntuu autiolta, mutta kipu ei enää piinaa samalla tapaa. Pidän tästä autiudesta jollakin tapaa, ainakin osaan liikkua siinä.
keskiviikko 22. lokakuuta 2008
Viisivuotissuunnitelman aloituslaukaus
Tietyt tapahtumat saavat olon surulliseksi ja turvattomaksi. Viisivuotissuunnitelmilleni uskollisena kiipeän lääkärinpöydälle ja koetan rentoutua pahimman tuntemani kivun vihlaistessa. Pyydän anteeksi, etten osaa olla jännittämättä. Vaikka päätän pysytellä paikoillani, huomaan kehon vastustavan suunnitelmaani jännittymällä äärimmilleen. Lääkäri joutuu vääntämään useamman kerran kehoa haluamaansa asentoon sen yritettyä aivan huomaamatta ja tiedostamattani käpertyä raajojen päällystämäksi palloksi.
Lääkärinhuoneen kattolamppu paistaa silmiin. Koetan keskittyä hengittämään. Ajan on kuluttava, jos hengitys ehtii törmätä keuhkojen pohjille saakka ja pusertua sieltä ulos. Aika on ennenkin kulunut, järkeilen, vasta äsken olin yhdentoista ja minua luultiin pojaksi, ja sitä ennen, isä leikki gorillaa ja juoksin piiloon kaappiin, siihen missä roikkuivat froteiset saunatakit, joita käytettiin kerran viikossa, kaivauduin saunatakkien alle, mutta aina gorillan kädet työntyivät froteisten verhojen läpi ja kiskoivat esiin. Jotenkin kaikki nämä vuodet ovat kuluneet, ja hämmentävää kyllä säilyn edelleen hengissä, varsin tukevasti ja hyvin selkeästi tuntoisena.
Kivun aikana ehtii ajatella monet asiat, mielikuvat törmäilevät, kaikkeen tarrautuu mieluummin kuin kipuun, mutta kipu värittää kaiken ehdottomuudessaan, ja hetken olen valmis jopa uskomaan, että aika on todella pysähtynyt tähän, koska vaikka pinnistän ja mielikuvissani kurkotun kohti seinän kelloa, jonka äänen olen tähän asti kuullut selkeästi, en kuule sekuntiviisarin hyönteismäistä askelrapsausta.
Kipu on vaikeaa mieltää omaksi aistimuslajikseen (mikä ehkä puhuu sen puolesta, etteivät aistimukset ole noin vain siististi lajiteltavissa aistinelimittäin). Monet kuvittelevat chilinkin poltteen mauksi, vaikka kyseessä on tarkasti ottaen kipuaistimus. Ja silti, en tahtoisi nähdä tätä väriä, kuulla tätä ääntä, suistua tähän asentoon, täyttää suutani tällä maulla tai hengittää tämän hajuista ilmaa. Pidän tiukasti kiinni sanasta "kudosvaurio".
Sitten kaikki herpoaa, saan nousta istumaan. Hoitaja kysyy, haluanko mennä lepäämään jonnekin, mutta kieltäydyn. En tunne oloani turvalliseksi näissä huoneissa, tahdon vain ulos ja pois mahdollisimman nopeasti. Kun kaikki on ohitse, hämmästelen, miten nopeasti tapahtumat etenivät. Miksi sanoinkaan jännittäväni ja pelkääväni kipua, kun olisin aivan yhtä hyvin voinut itkeä ja jännittyä sitä sanomatta? Ei se niin paljon satu, he sanoivat. Ei se pidä paikkaansa. Tuntuu niin turhalta olla rehellinen ja avoin heitä kohtaan, kun he vastaavat jonkin kaavan mukaan. Mutta nyt kaikki on taas kunnossa seuraavat viisi vuotta. Lääkäri hymyilee niin ettei hänen silmissään näy lainkaan lämpöä tai myötätuntoa, suu on virittynyt asiakaspalvelunaamariksi. Hänen poskilihaksiaan särkee varmasti lounastauoilla.
Illalla, kun vahvemman, ystävän antaman reseptisärkylääkkeen vaikutus laimenee, tunnen kivun sisälläni. Se ilmaisee kudosvauriota rytmikkäästi, enkä voi vastata siihen juuri kuinkaan. Se puhuu vierasta kieltä, siltä on turhaa kysellä, mitä se tahtoo minun tekevän. Ei voi kuin kestää, kipu laimenee jossakin vaiheessa.
Pyydän Vompsulta anteeksi sitä, että olen tänään tuohtunut yleisesti miehiin. En häneen, mutta siihen ikävään tosiseikkaan, että ehkäisy ymmärretään edelleen lähes yksinomaan naisen asiaksi ja että naisten kehot joutuvat tällä lailla lävistettäviksi ja vierasesineitä kantaviksi, tai sitten ne lääkitään matkimaan raskautta, tai sitten vaihtoehtoisesti naiset joutuvat kantamaan sisässään vierasta kehoa ja lopuksi työntämään sen maailmaan. Totisesti, tänään olisin sata kertaa mieluummin mies. Toki moni nainen osaa mieltää tämän siunaukseksi, ja epäilemättä se olisi lohdullisin tapa suhtautua asiaan. (En itse osaa ajatella niin. Miehenä, luulen, olisi jotenkin helpompi pysyä neutraalina koko asian suhteen. Naisena, siltä tuntuu, on jotenkin pakko ottaa kantaa lasten saamiseen ainakin oman kehonsa osalta.) Mutta vaikka tämä olisikin erityinen lahja, eivätkö miehet nyt sentään jotakin voisi tehdä ehkäisyn eteen? Tutkitaanko miesten ehkäisyä edes kunnolla, kun toivomattomat raskaudet joka tapauksessa uhkaavat naisia paljon konkreettisemmin ja asia sen vuoksi mielletään naisten jutuksi?
Mutta vaikka tahtoisin tänään olla mies, seuraavan viisivuotissuunnitelmankin ajan aion pysyä naisena, koska en oikeastaan haluaisi tulla mieheksikään, eikä neutriksi ryhdytä noin vain, ehei, siitä pitää hedelmällisyys huolen. Useita päiviä kestäneen, staattisen ja kinostuneen jännityksen lauettua aloitan viisivuotiskauden itkeskellen, kramppaavia vatsa-, selkä- ja nivuslihaksia varovasti lepytellen ja parasetamolia rouskuttaen. Kipua ei voi jakaa viidellä vuodella, mutta on sentään mahdollista pakottautua sietämään sitä kymmenen minuutin vastaanottoaika, kun tietää sillä olevan tarkoituksen.
Tarkoituksellisti hankittu kipu tuntuu oikeastaan hankalammalta kuin ne vahinkokivut, joita olen kantanut luiden murruttua tai pehmytkudosten vaurioiduttua. Vaurion yllätettyä sitä ei oikeastaan voi enää välttää, mutta kipu, jonka edessä pakottautuu pysymään paikallaan, olisi periaatteessa paettavissakin. En silti saa manattua itsestäni esiin mitään urheuden tuntoja eikä minua huvita teeskennellä hammasta purren, ettei tämä mitään merkitse tai ettei minua itketä. Pelkään pari edeltävää päivää niin, että tuskin nukun kokonaista yötä, jossa kohdunsuun läpi ei tungeta kaikkea mahdollista vespoista talikoihin. Päivisin huomaan hartioiden kiristyvän hitaasti mutta varmasti jännityskäprään. Tänä aamuna kädet tärisevät jo siinä vaiheessa, kun vasta puoliksi reagoin kännykän herätyspiippaukseen. Syön reseptisärkylääkkeen ennen aamiaista. Kädet lakkaavat tärisemästä vasta lääkäriasemalle kävellessä. Kellon äänet katoavat siinä vaiheessa kun putki tungetaan kohdunsuun läpi.
Siinä vaiheessa, kun kerkiän kysyä itseltäni, kuinka kauan tämän jälkeen menee siihen, etteivät niskakarvani kaikki ponkaise pystyyn gynekologin tuolin nähdessäni (viimeksi siihen meni neljä ja puoli vuotta) ja kuinka kauan menee siihen, että seksiin ei liity pelkoa valokaarimaisesta kivusta (en muista, kauan siihen viimeksi kului, mutta muistan ajan tuntuneen piinaavan pitkältä ja rasittaneen silloista suhdetta), minun käsketään nousta istualleni. Kaikki on ohitse, kellon viisarien on täytynyt liikahdella, jotakin on tapahtunut, muistan kuulleeni instrumenttien kalinaa ja vaimeita ääniä jostakin todella kaukaa, ja kipu on laantunut tuskin tunnistettavaksi vuosientakaiseksi läiskäksi jossakin selkärangan etupuolella, sen ääriviivat hohtavat vaimeasti, mutta se lähestyy vääjäämättä kuin seuraava viisivuotispäivä, lääkekin kuluu, päivä sotkeentuu kummalliseksi tahraksi, josta erottuu selvimmin lääkkeen lyhyt euforiavaihe ja sen ympärillä kaaos pyörteilee pysäytyskuvia.
Näemme ystävän kadulla, esimerkiksi. Hänellä on vakosamettinen lakki. Lambton Park kukkii edelleen, mutta sen tuoksu on taittunut banaanikookospirtelöstä muovailuvahan suuntaan. Sokerivaahtera on saanut sadetakinkeltaisensa. Joissakin pistokasloisteputkista puuttuvat kannan lovet, ja ne eivät mahdu vessan valaisimen istukkaan. Lunttaan toisesta valosta, miten päin katkaisin on päällä ja miten pois. Leipäkone. Keitosta unohtuvat mausteet. Lääkäri työntää polviani erilleen, jalkani ovat irronneet kauan sitten tietoisuudestani ja aistin vieraan voiman niissä kuin tasoristeyksen puomeissa, kaukaa ja visuaalisesti. Kynnet piirtävät sarjan puolikuita kämmenpohjiin. Viimeinen luomuananasrengas. Miltä tuntuu seistä silmät kiinni ja liikuttaa pelkkää etusormea. Sormi kutsuu kyynärniveltä ja lonkkaa, kivun majakan säde lakaisee ja säpälöityy stroboiksi, tahtoisin huutaa älä koske minua, koska en tahtoisi itkeä ja kaikki lohtu saa itkun lopettamisen mahdottomaksi, mutta osaan vain itkeä, olen viime päivät osannut vain itkeä.
Herään keskellä yötä ja menee varmasti sekunti tai kaksi ennen kuin tajuan, ettei ikkuna ole räjähtänyt lasisälettä kaikkialle huoneeseen.
Sitten "kaikki on ohi". Mitä se tarkoittaa? Mitä tarkoittaa ohi oleminen? Kertoisiko joku sen kivulle ja pulssille ja verenpaineelle, pysäyttäisikö joku asiaankuulumattomat kuvat? Sammuttaisiko joku tuohtumuksen, joka pyörteilee liian hallitsemattomana? Surun, jolla mieli vastaa tuollaiseen turhaan ja yleispätevään, kohdistumattomaan tuohtumukseen? Surun siitä, ettei ole tunnoton ja tunteeton ja nuhteettoman ulkokohtainen ja epäuskottava ja helpotuksen siitä, että kykenee pelkoon ja kipuun ja romahtamiseen.
Kaikki ei ole ohi. Kaikki on vasta alkanut.
Lääkärinhuoneen kattolamppu paistaa silmiin. Koetan keskittyä hengittämään. Ajan on kuluttava, jos hengitys ehtii törmätä keuhkojen pohjille saakka ja pusertua sieltä ulos. Aika on ennenkin kulunut, järkeilen, vasta äsken olin yhdentoista ja minua luultiin pojaksi, ja sitä ennen, isä leikki gorillaa ja juoksin piiloon kaappiin, siihen missä roikkuivat froteiset saunatakit, joita käytettiin kerran viikossa, kaivauduin saunatakkien alle, mutta aina gorillan kädet työntyivät froteisten verhojen läpi ja kiskoivat esiin. Jotenkin kaikki nämä vuodet ovat kuluneet, ja hämmentävää kyllä säilyn edelleen hengissä, varsin tukevasti ja hyvin selkeästi tuntoisena.
Kivun aikana ehtii ajatella monet asiat, mielikuvat törmäilevät, kaikkeen tarrautuu mieluummin kuin kipuun, mutta kipu värittää kaiken ehdottomuudessaan, ja hetken olen valmis jopa uskomaan, että aika on todella pysähtynyt tähän, koska vaikka pinnistän ja mielikuvissani kurkotun kohti seinän kelloa, jonka äänen olen tähän asti kuullut selkeästi, en kuule sekuntiviisarin hyönteismäistä askelrapsausta.
Kipu on vaikeaa mieltää omaksi aistimuslajikseen (mikä ehkä puhuu sen puolesta, etteivät aistimukset ole noin vain siististi lajiteltavissa aistinelimittäin). Monet kuvittelevat chilinkin poltteen mauksi, vaikka kyseessä on tarkasti ottaen kipuaistimus. Ja silti, en tahtoisi nähdä tätä väriä, kuulla tätä ääntä, suistua tähän asentoon, täyttää suutani tällä maulla tai hengittää tämän hajuista ilmaa. Pidän tiukasti kiinni sanasta "kudosvaurio".
Sitten kaikki herpoaa, saan nousta istumaan. Hoitaja kysyy, haluanko mennä lepäämään jonnekin, mutta kieltäydyn. En tunne oloani turvalliseksi näissä huoneissa, tahdon vain ulos ja pois mahdollisimman nopeasti. Kun kaikki on ohitse, hämmästelen, miten nopeasti tapahtumat etenivät. Miksi sanoinkaan jännittäväni ja pelkääväni kipua, kun olisin aivan yhtä hyvin voinut itkeä ja jännittyä sitä sanomatta? Ei se niin paljon satu, he sanoivat. Ei se pidä paikkaansa. Tuntuu niin turhalta olla rehellinen ja avoin heitä kohtaan, kun he vastaavat jonkin kaavan mukaan. Mutta nyt kaikki on taas kunnossa seuraavat viisi vuotta. Lääkäri hymyilee niin ettei hänen silmissään näy lainkaan lämpöä tai myötätuntoa, suu on virittynyt asiakaspalvelunaamariksi. Hänen poskilihaksiaan särkee varmasti lounastauoilla.
Illalla, kun vahvemman, ystävän antaman reseptisärkylääkkeen vaikutus laimenee, tunnen kivun sisälläni. Se ilmaisee kudosvauriota rytmikkäästi, enkä voi vastata siihen juuri kuinkaan. Se puhuu vierasta kieltä, siltä on turhaa kysellä, mitä se tahtoo minun tekevän. Ei voi kuin kestää, kipu laimenee jossakin vaiheessa.
Pyydän Vompsulta anteeksi sitä, että olen tänään tuohtunut yleisesti miehiin. En häneen, mutta siihen ikävään tosiseikkaan, että ehkäisy ymmärretään edelleen lähes yksinomaan naisen asiaksi ja että naisten kehot joutuvat tällä lailla lävistettäviksi ja vierasesineitä kantaviksi, tai sitten ne lääkitään matkimaan raskautta, tai sitten vaihtoehtoisesti naiset joutuvat kantamaan sisässään vierasta kehoa ja lopuksi työntämään sen maailmaan. Totisesti, tänään olisin sata kertaa mieluummin mies. Toki moni nainen osaa mieltää tämän siunaukseksi, ja epäilemättä se olisi lohdullisin tapa suhtautua asiaan. (En itse osaa ajatella niin. Miehenä, luulen, olisi jotenkin helpompi pysyä neutraalina koko asian suhteen. Naisena, siltä tuntuu, on jotenkin pakko ottaa kantaa lasten saamiseen ainakin oman kehonsa osalta.) Mutta vaikka tämä olisikin erityinen lahja, eivätkö miehet nyt sentään jotakin voisi tehdä ehkäisyn eteen? Tutkitaanko miesten ehkäisyä edes kunnolla, kun toivomattomat raskaudet joka tapauksessa uhkaavat naisia paljon konkreettisemmin ja asia sen vuoksi mielletään naisten jutuksi?
Mutta vaikka tahtoisin tänään olla mies, seuraavan viisivuotissuunnitelmankin ajan aion pysyä naisena, koska en oikeastaan haluaisi tulla mieheksikään, eikä neutriksi ryhdytä noin vain, ehei, siitä pitää hedelmällisyys huolen. Useita päiviä kestäneen, staattisen ja kinostuneen jännityksen lauettua aloitan viisivuotiskauden itkeskellen, kramppaavia vatsa-, selkä- ja nivuslihaksia varovasti lepytellen ja parasetamolia rouskuttaen. Kipua ei voi jakaa viidellä vuodella, mutta on sentään mahdollista pakottautua sietämään sitä kymmenen minuutin vastaanottoaika, kun tietää sillä olevan tarkoituksen.
Tarkoituksellisti hankittu kipu tuntuu oikeastaan hankalammalta kuin ne vahinkokivut, joita olen kantanut luiden murruttua tai pehmytkudosten vaurioiduttua. Vaurion yllätettyä sitä ei oikeastaan voi enää välttää, mutta kipu, jonka edessä pakottautuu pysymään paikallaan, olisi periaatteessa paettavissakin. En silti saa manattua itsestäni esiin mitään urheuden tuntoja eikä minua huvita teeskennellä hammasta purren, ettei tämä mitään merkitse tai ettei minua itketä. Pelkään pari edeltävää päivää niin, että tuskin nukun kokonaista yötä, jossa kohdunsuun läpi ei tungeta kaikkea mahdollista vespoista talikoihin. Päivisin huomaan hartioiden kiristyvän hitaasti mutta varmasti jännityskäprään. Tänä aamuna kädet tärisevät jo siinä vaiheessa, kun vasta puoliksi reagoin kännykän herätyspiippaukseen. Syön reseptisärkylääkkeen ennen aamiaista. Kädet lakkaavat tärisemästä vasta lääkäriasemalle kävellessä. Kellon äänet katoavat siinä vaiheessa kun putki tungetaan kohdunsuun läpi.
Siinä vaiheessa, kun kerkiän kysyä itseltäni, kuinka kauan tämän jälkeen menee siihen, etteivät niskakarvani kaikki ponkaise pystyyn gynekologin tuolin nähdessäni (viimeksi siihen meni neljä ja puoli vuotta) ja kuinka kauan menee siihen, että seksiin ei liity pelkoa valokaarimaisesta kivusta (en muista, kauan siihen viimeksi kului, mutta muistan ajan tuntuneen piinaavan pitkältä ja rasittaneen silloista suhdetta), minun käsketään nousta istualleni. Kaikki on ohitse, kellon viisarien on täytynyt liikahdella, jotakin on tapahtunut, muistan kuulleeni instrumenttien kalinaa ja vaimeita ääniä jostakin todella kaukaa, ja kipu on laantunut tuskin tunnistettavaksi vuosientakaiseksi läiskäksi jossakin selkärangan etupuolella, sen ääriviivat hohtavat vaimeasti, mutta se lähestyy vääjäämättä kuin seuraava viisivuotispäivä, lääkekin kuluu, päivä sotkeentuu kummalliseksi tahraksi, josta erottuu selvimmin lääkkeen lyhyt euforiavaihe ja sen ympärillä kaaos pyörteilee pysäytyskuvia.
Näemme ystävän kadulla, esimerkiksi. Hänellä on vakosamettinen lakki. Lambton Park kukkii edelleen, mutta sen tuoksu on taittunut banaanikookospirtelöstä muovailuvahan suuntaan. Sokerivaahtera on saanut sadetakinkeltaisensa. Joissakin pistokasloisteputkista puuttuvat kannan lovet, ja ne eivät mahdu vessan valaisimen istukkaan. Lunttaan toisesta valosta, miten päin katkaisin on päällä ja miten pois. Leipäkone. Keitosta unohtuvat mausteet. Lääkäri työntää polviani erilleen, jalkani ovat irronneet kauan sitten tietoisuudestani ja aistin vieraan voiman niissä kuin tasoristeyksen puomeissa, kaukaa ja visuaalisesti. Kynnet piirtävät sarjan puolikuita kämmenpohjiin. Viimeinen luomuananasrengas. Miltä tuntuu seistä silmät kiinni ja liikuttaa pelkkää etusormea. Sormi kutsuu kyynärniveltä ja lonkkaa, kivun majakan säde lakaisee ja säpälöityy stroboiksi, tahtoisin huutaa älä koske minua, koska en tahtoisi itkeä ja kaikki lohtu saa itkun lopettamisen mahdottomaksi, mutta osaan vain itkeä, olen viime päivät osannut vain itkeä.
Herään keskellä yötä ja menee varmasti sekunti tai kaksi ennen kuin tajuan, ettei ikkuna ole räjähtänyt lasisälettä kaikkialle huoneeseen.
Sitten "kaikki on ohi". Mitä se tarkoittaa? Mitä tarkoittaa ohi oleminen? Kertoisiko joku sen kivulle ja pulssille ja verenpaineelle, pysäyttäisikö joku asiaankuulumattomat kuvat? Sammuttaisiko joku tuohtumuksen, joka pyörteilee liian hallitsemattomana? Surun, jolla mieli vastaa tuollaiseen turhaan ja yleispätevään, kohdistumattomaan tuohtumukseen? Surun siitä, ettei ole tunnoton ja tunteeton ja nuhteettoman ulkokohtainen ja epäuskottava ja helpotuksen siitä, että kykenee pelkoon ja kipuun ja romahtamiseen.
Kaikki ei ole ohi. Kaikki on vasta alkanut.
maanantai 20. lokakuuta 2008
Iloinen
Ensimmäistä kertaa käy niin, että satunnaisessa työporukassa minusta puhutaan nykyisellä etunimellä, sillä samalla, johon olen identifioitunut jo vuosia. "Joo, hänhän se osaa tämän hoitaa!"
Tajuan säpsähtäen, että kuulen sanat aivan eri tavalla. Äkisti nämä vanhempieni ikäiset ihmiset hyväksyvät minut, huomaavat, kuinka osaan joitakin asioita ja suostuvat puhuttelemaan minua nimellä, jonka ymmärrän viittaavan itseeni. Heidän ehdotuksensa kuulostaa positiiviselta ja tartun siihen tyytyväisenä. Suorittaessani tehtävää pureksin samalla mielessäni sitä seikkaa, miten erilaiselta olisi kuulostanut, jos he olisivat sanoneet samat repliikit entisellä ristimänimelläni. Olisin joutunut läpikäymään seuraavat seikat: Joko en olisi uskaltanut sanoa, etten pidä tuosta nimestä ja että tahdon tulla kutsutuksi sen sijasta tällä (mihin liittyi usein ihmettelyä ja pientä paheksuntaa) tai sitten olisin pyytänyt, mutta pyyntö olisi rytätty (mikä sekin kävi usein, etenkin opettajien taholta ja työpaikoissa - "täällä me käytämme katsos oikeita nimiä"), tai sitten olisin päättäväisellä tuulella ja olisin jättänyt nimen sanomatta totutellakseni siihen ja silti huomannut niskakarvojen pörhistyvän nimen kuullessani. Olisin osoitellut itseäni sormella, kysynyt rasittuneena ja vaiti, miksen voi tottua tuohon nimeen, tai miksen ole jo vaihtanut sitä, jos se kerran on niin mahdoton. Ja ennen kaikkea, olisin kuullut heidän ehdotuksensa jotenkin toisenlaisena puhutteluna kuin nyt - olisin kuullut heidän puhuvan jostakusta toisesta, siitä millainen minusta piti tulla paitsi etten osaa tulla sellaiseksi, ja kokenut itseni valehtelijaksi koettaessani näytellä tuota roolia.
Tuntuu ihmeelliseltä, että nyt minua puhutellaan ja voin vastata yksinkertaisesti ja iloisesti, ymmärtää puhuttelun kohdistuvan itseeni tässä ja nyt eikä siihen johonkuhun toiseen, jollaiseksi minun toivottiin kasvavan ja aikuistuvan.
Miten sen voisi selittää, paitsi listaamalla tosiasioita? En jaksa pestä kasvoja aamuin-illoin, levittää kosteusvoiteita ja lymfapainella turvotusta kasvoista. En huolla kynsiäni viilalla enkä käy kampaajalla. En pukeudu mustiin suoriin housuihin. En ole oppinut pitämään toimistopukeutumisesta enkä onnistunut kuvittelemaan itseäni älyköksikään, vaikka kaikki opettajat alusta saakka ovat jankuttaneet, etten saa lyödä laimin opintoja ja että tämä tai tämä suunta olisi paras. Matematiikka, kielet, kuvataide, kirjoittaminen, en oikein taida osata haluta mitään niistä tarpeeksi. En halua edelleenkään kuulostaa pätevältä enkä aina reippaalta ja innokkaalta. En halua elää vauraasti enkä osaa juuri kuinkaan identifioitua kunnon ihmiseksi. Sillä ei ole mielestäni näet juurikaan tekemistä hyvän ihmisyyden kanssa, hyvä ihmisyys muistuttaa liikaa hyvää eläimyyttä voidakseen vaikuttaa kunnolliselta näin kapeissa raameissa; minusta on jotenkin kammottavaa, miten nopeasti monet mahdollisuudet on käännetty velvollisuuksiksi viimeisen sadan vuoden aikana. En osaa huolehtia noista monista seikoista, jotka näyttävät paisuvan toisten painajaisiksi. Enkä koskaan tottunut ristimänimeeni.
No, nyt se kaikki tuntuu pudonneen pois, kun minua kutsutaan sillä nimellä, jonka tunnistan. Voin vain tarttua toimeen kevyesti ja iloisesti. Ehkä se on sanamagiikkaa, mutta toimii täpsäkästi.
Kuuntelen sivukorvalla tätien jutustelua naisten elämästä ja sen ratkaisuista. "Tavanomaisesti" ja "yleensä" toistuvat keskustelussa usein. Äkisti tunnen itseni hyvin vapaaksi ja kevyeksi kaiken nimi-ilon lisäksi siitä yksinkertaisesta seikasta, etten kiinnitä omassa elämässäni niin kovin huomiota siihen, teenkö asiat tavanomaisesti tai normaalilla tavalla. Joskus hämmästyn ja säikähdän toki, kun joku kysyy jostakin ratkaisusta, eikö minua pelota, kun toimin sillä tavalla. Sitten saatan pohtia asiaa aikani, mutta yleensä pohdinta päättyy kummaan mykkyyteen sen kysymyksen edessä, miten ihmeessä muuten olisin toiminut tyydyttävällä tavalla tilanteessani. Jos tavanomainen ratkaisu tuntuu väärältä, on toki järkevämpää koettaa ratkaista tilanne toisella tavalla.
Pian pitää taas alkaa hakea työtä, seuraavaa keikkaa tai pätkää. Sekin tuntuu helpommalta nyt, kun voin esittäytyä nimellä, josta pidän, ja ohjeistuskin annetaan tälle nimelle ja henkilölle. On niin paljon helpompi tuntea onnistuneensa, kun voi välttyä esittämästä yhtä aikaa kahta henkilöä - joista toista ei koskaan ole suorittanut onnistuneesti, ja jonka mainitseminen sen vuoksi tuntuu estävän kaiken positiivisen palautteen kuulemisen.
Tajuan säpsähtäen, että kuulen sanat aivan eri tavalla. Äkisti nämä vanhempieni ikäiset ihmiset hyväksyvät minut, huomaavat, kuinka osaan joitakin asioita ja suostuvat puhuttelemaan minua nimellä, jonka ymmärrän viittaavan itseeni. Heidän ehdotuksensa kuulostaa positiiviselta ja tartun siihen tyytyväisenä. Suorittaessani tehtävää pureksin samalla mielessäni sitä seikkaa, miten erilaiselta olisi kuulostanut, jos he olisivat sanoneet samat repliikit entisellä ristimänimelläni. Olisin joutunut läpikäymään seuraavat seikat: Joko en olisi uskaltanut sanoa, etten pidä tuosta nimestä ja että tahdon tulla kutsutuksi sen sijasta tällä (mihin liittyi usein ihmettelyä ja pientä paheksuntaa) tai sitten olisin pyytänyt, mutta pyyntö olisi rytätty (mikä sekin kävi usein, etenkin opettajien taholta ja työpaikoissa - "täällä me käytämme katsos oikeita nimiä"), tai sitten olisin päättäväisellä tuulella ja olisin jättänyt nimen sanomatta totutellakseni siihen ja silti huomannut niskakarvojen pörhistyvän nimen kuullessani. Olisin osoitellut itseäni sormella, kysynyt rasittuneena ja vaiti, miksen voi tottua tuohon nimeen, tai miksen ole jo vaihtanut sitä, jos se kerran on niin mahdoton. Ja ennen kaikkea, olisin kuullut heidän ehdotuksensa jotenkin toisenlaisena puhutteluna kuin nyt - olisin kuullut heidän puhuvan jostakusta toisesta, siitä millainen minusta piti tulla paitsi etten osaa tulla sellaiseksi, ja kokenut itseni valehtelijaksi koettaessani näytellä tuota roolia.
Tuntuu ihmeelliseltä, että nyt minua puhutellaan ja voin vastata yksinkertaisesti ja iloisesti, ymmärtää puhuttelun kohdistuvan itseeni tässä ja nyt eikä siihen johonkuhun toiseen, jollaiseksi minun toivottiin kasvavan ja aikuistuvan.
Miten sen voisi selittää, paitsi listaamalla tosiasioita? En jaksa pestä kasvoja aamuin-illoin, levittää kosteusvoiteita ja lymfapainella turvotusta kasvoista. En huolla kynsiäni viilalla enkä käy kampaajalla. En pukeudu mustiin suoriin housuihin. En ole oppinut pitämään toimistopukeutumisesta enkä onnistunut kuvittelemaan itseäni älyköksikään, vaikka kaikki opettajat alusta saakka ovat jankuttaneet, etten saa lyödä laimin opintoja ja että tämä tai tämä suunta olisi paras. Matematiikka, kielet, kuvataide, kirjoittaminen, en oikein taida osata haluta mitään niistä tarpeeksi. En halua edelleenkään kuulostaa pätevältä enkä aina reippaalta ja innokkaalta. En halua elää vauraasti enkä osaa juuri kuinkaan identifioitua kunnon ihmiseksi. Sillä ei ole mielestäni näet juurikaan tekemistä hyvän ihmisyyden kanssa, hyvä ihmisyys muistuttaa liikaa hyvää eläimyyttä voidakseen vaikuttaa kunnolliselta näin kapeissa raameissa; minusta on jotenkin kammottavaa, miten nopeasti monet mahdollisuudet on käännetty velvollisuuksiksi viimeisen sadan vuoden aikana. En osaa huolehtia noista monista seikoista, jotka näyttävät paisuvan toisten painajaisiksi. Enkä koskaan tottunut ristimänimeeni.
No, nyt se kaikki tuntuu pudonneen pois, kun minua kutsutaan sillä nimellä, jonka tunnistan. Voin vain tarttua toimeen kevyesti ja iloisesti. Ehkä se on sanamagiikkaa, mutta toimii täpsäkästi.
Kuuntelen sivukorvalla tätien jutustelua naisten elämästä ja sen ratkaisuista. "Tavanomaisesti" ja "yleensä" toistuvat keskustelussa usein. Äkisti tunnen itseni hyvin vapaaksi ja kevyeksi kaiken nimi-ilon lisäksi siitä yksinkertaisesta seikasta, etten kiinnitä omassa elämässäni niin kovin huomiota siihen, teenkö asiat tavanomaisesti tai normaalilla tavalla. Joskus hämmästyn ja säikähdän toki, kun joku kysyy jostakin ratkaisusta, eikö minua pelota, kun toimin sillä tavalla. Sitten saatan pohtia asiaa aikani, mutta yleensä pohdinta päättyy kummaan mykkyyteen sen kysymyksen edessä, miten ihmeessä muuten olisin toiminut tyydyttävällä tavalla tilanteessani. Jos tavanomainen ratkaisu tuntuu väärältä, on toki järkevämpää koettaa ratkaista tilanne toisella tavalla.
Pian pitää taas alkaa hakea työtä, seuraavaa keikkaa tai pätkää. Sekin tuntuu helpommalta nyt, kun voin esittäytyä nimellä, josta pidän, ja ohjeistuskin annetaan tälle nimelle ja henkilölle. On niin paljon helpompi tuntea onnistuneensa, kun voi välttyä esittämästä yhtä aikaa kahta henkilöä - joista toista ei koskaan ole suorittanut onnistuneesti, ja jonka mainitseminen sen vuoksi tuntuu estävän kaiken positiivisen palautteen kuulemisen.
lauantai 18. lokakuuta 2008
Tepidarium, caldarium, frigidarium, hamman ja muita astinkiviä
Vesijuokseminen tutussa hallissa loman jälkeen paljastaa monia seikkoja. Ensinnäkin, vesi täällä on lämmitetty väsyttäväksi verrattuna Espanjan lämmittämättömään ulkouima-altaaseen tai Välimereen. Meinaa tulla hiki. Toiseksi, monet valittavat silti veteen astuessaan sen kylmyyttä, mikä tuhoaa frigidarium-hypoteesini, että useimmista suomalaisista hammamin frigidarium tuntuisi aivan liian lämpimältä toimiakseen kylmentimenä. (Vesi oli kuusitoista-asteista eli tuollaista normaalia kesämerivettä, ja on siinä aikamoinen ero meikäläiseen avanto-altaaseen, jossa lämpötila on alle kymmenen.)
Vesijuoksemisen jälkeen ystävät suhahtavat jonnekin, heitä ei näy venyttelyaltaassa eikä saunoissa. Minusta tuntuu käsittämättömältä luksukselta, ettei tässä kylpylässä anneta valomerkkiä reilun tunnin kuluttua, kuten Sevillan Aire-hammamissa. Toisaalta täällä ei ole pelkkää kynttilävalaistusta eikä pompeijinpunaisia seiniä, joten vertaileminen olisi epäreilua. Eikä hammamin altaissa saanut uida. Ne oli tarkoitettu ilmeisesti vain oleiluun, mutta kuka jaksaa vain oleilla kokonaisen tunnin? Huomasin venytteleväni hammamin altaissa ahkerasti, lämmin vesi oikein innosti siihen. Keski-ikäiset vieraat eivät katsoneet meihin päin. Kuumavesialtaassa keho kävi leijuvan keveäksi, rennoksi, levolliseksi, samalla lailla kuin tulikuumassa kylvyssä.
Mäkelänrinteen uintikeskuksen höyrysauna tuntuu vähintään yhtä onnistuneelta kuin hammamin hamman. Täällä ei värikkäistä lyhdyistä piirry valojuovia pyörteilevään, tuoksuvaan vesihöyryyn, mutta sauna tuntuu lämpimämmältä ja sen jälkeen voi siirtyä tavalliseen saunaan jatkamaan kaulan ja niskan venyttelyä. Hammamin kiireetön maailma on tarttunut minuun ja myöhästyn sovitusta kohtaamisesta pesutilojen ulkopuolella ihmeteltyäni ensin pukuhuoneessa muiden ihmisten tehokkuutta ja hoppua.
Pukeudun hitaasti, makustellen jokaisen vaatekappeleen tuntua iholla. Kummallista, miten lämmön- ja temmonvaihtelu auttaa juurtumaan kuhunkin hetkeen ja sen aistimuksiin. Se pakottaa tarkistamaan liikkumisen, kehon puoliläpäisevät pinnat, tasapainoaistin, verenkierron tunnun... Miellän lämmönvaihtelun hieman samanlaiseksi harjoitteeksi kuin astinkivet japanilaisessa puutarhassa: On pakko keskittyä siihen, missä on ja miten itsensä asettaa. Automaatio katkeaa.
Joskus pienikin ele katkaisee välinpitämättömyyden, mykkyyden tai aistianestesian. (En oikeastaan ole varma, kummasta on järkevämpi puhua. Epäilemättä välinpitämättömyys tuntemuksille on opittua ja siitä on palkittu - seuraa vanhempia, jotka palkitsevat lapsensa hiljaisuutta ja tyyneyttä aivan oikeutetun kivun tai epämukavuuden äärellä, tai opettajaa, joka käskee lapsia istumaan vääntelehtimättä tuntikaudet vastoin heidän omien kehojensa pyyntöjä. Mutta onko se enää luontumuksena tietoinen? Ehkä se siinä mielessä, tiedostamattomaksi painuneena luontumuksena on enemmän mykkyyttä kuin haluttomuutta kuunnella. Toisaalta, koska aistit eivät ole kuolleet tai lamautuneet vaan voidaan herätellä usein aika helpoinkin harjoittein, kyseen voisi ajatella olevan osittain myös valitusta anestesiasta tai ainakin välinpitämättömyydestä, jonkin toisen preferoinnista havaintokentässä.) Hassuin toimiva neuvo, jonka olen kuullut, kehotti ristimään kummankin käden etu- ja keskisormen kävellessä. Sormien outo tuntuma muistuttaa käsivarren ja olan asennosta ja auttaa muistamaan hartioiden rentouden tavoiteltavana olotilana. Koko käsi ikään kuin herää tuntumaan, jolloin siihen on helpompi kiinnittää huomiota.
Tuntuu hauskalta palata takaisin maahan, jossa ymmärretään kylmän ja kuuman aktivaation päälle enemmän kuin suuressa osassa maailman maita. Vaikka täällä ihmiset eivät ehkä puhu keskenään saunan ja avannon vaikutuksista, he osoittavat käytöksellään kiinnittyneensä tämäntapaisiin harjoitteisiin.
Olen alkanut miettiä taas paastoa, pitkästä aikaa. Ehkä se johtuu matkasta, jonka aikana en kirjoittanut. Kirjoittamista arvostaa nyt eri tavalla, kun on joutunut taukoamaan siitä. Sen erottaa tarkemmin, huomaa sen vaikutuksen asentoon ja ajatuksiin. Tekee hyvää pysähtyä tähän ja nyt, sallia itselleen kaikki tämä epävarmuus ja päämäärättömyys, muodottomuus ja tarkoituksen lukitsemattomuus. Kummallisinta kaikessa on, että tämä itselle anteliaasti ojennettu aika muuttuu kuin maagisesti myös jollekulle toiselle annetuksi ajaksi. Se auttaa uskomaan maailmaan, jossa rajat ovat jotakin melko imaginaarista.
Vesijuoksemisen jälkeen ystävät suhahtavat jonnekin, heitä ei näy venyttelyaltaassa eikä saunoissa. Minusta tuntuu käsittämättömältä luksukselta, ettei tässä kylpylässä anneta valomerkkiä reilun tunnin kuluttua, kuten Sevillan Aire-hammamissa. Toisaalta täällä ei ole pelkkää kynttilävalaistusta eikä pompeijinpunaisia seiniä, joten vertaileminen olisi epäreilua. Eikä hammamin altaissa saanut uida. Ne oli tarkoitettu ilmeisesti vain oleiluun, mutta kuka jaksaa vain oleilla kokonaisen tunnin? Huomasin venytteleväni hammamin altaissa ahkerasti, lämmin vesi oikein innosti siihen. Keski-ikäiset vieraat eivät katsoneet meihin päin. Kuumavesialtaassa keho kävi leijuvan keveäksi, rennoksi, levolliseksi, samalla lailla kuin tulikuumassa kylvyssä.
Mäkelänrinteen uintikeskuksen höyrysauna tuntuu vähintään yhtä onnistuneelta kuin hammamin hamman. Täällä ei värikkäistä lyhdyistä piirry valojuovia pyörteilevään, tuoksuvaan vesihöyryyn, mutta sauna tuntuu lämpimämmältä ja sen jälkeen voi siirtyä tavalliseen saunaan jatkamaan kaulan ja niskan venyttelyä. Hammamin kiireetön maailma on tarttunut minuun ja myöhästyn sovitusta kohtaamisesta pesutilojen ulkopuolella ihmeteltyäni ensin pukuhuoneessa muiden ihmisten tehokkuutta ja hoppua.
Pukeudun hitaasti, makustellen jokaisen vaatekappeleen tuntua iholla. Kummallista, miten lämmön- ja temmonvaihtelu auttaa juurtumaan kuhunkin hetkeen ja sen aistimuksiin. Se pakottaa tarkistamaan liikkumisen, kehon puoliläpäisevät pinnat, tasapainoaistin, verenkierron tunnun... Miellän lämmönvaihtelun hieman samanlaiseksi harjoitteeksi kuin astinkivet japanilaisessa puutarhassa: On pakko keskittyä siihen, missä on ja miten itsensä asettaa. Automaatio katkeaa.
Joskus pienikin ele katkaisee välinpitämättömyyden, mykkyyden tai aistianestesian. (En oikeastaan ole varma, kummasta on järkevämpi puhua. Epäilemättä välinpitämättömyys tuntemuksille on opittua ja siitä on palkittu - seuraa vanhempia, jotka palkitsevat lapsensa hiljaisuutta ja tyyneyttä aivan oikeutetun kivun tai epämukavuuden äärellä, tai opettajaa, joka käskee lapsia istumaan vääntelehtimättä tuntikaudet vastoin heidän omien kehojensa pyyntöjä. Mutta onko se enää luontumuksena tietoinen? Ehkä se siinä mielessä, tiedostamattomaksi painuneena luontumuksena on enemmän mykkyyttä kuin haluttomuutta kuunnella. Toisaalta, koska aistit eivät ole kuolleet tai lamautuneet vaan voidaan herätellä usein aika helpoinkin harjoittein, kyseen voisi ajatella olevan osittain myös valitusta anestesiasta tai ainakin välinpitämättömyydestä, jonkin toisen preferoinnista havaintokentässä.) Hassuin toimiva neuvo, jonka olen kuullut, kehotti ristimään kummankin käden etu- ja keskisormen kävellessä. Sormien outo tuntuma muistuttaa käsivarren ja olan asennosta ja auttaa muistamaan hartioiden rentouden tavoiteltavana olotilana. Koko käsi ikään kuin herää tuntumaan, jolloin siihen on helpompi kiinnittää huomiota.
Tuntuu hauskalta palata takaisin maahan, jossa ymmärretään kylmän ja kuuman aktivaation päälle enemmän kuin suuressa osassa maailman maita. Vaikka täällä ihmiset eivät ehkä puhu keskenään saunan ja avannon vaikutuksista, he osoittavat käytöksellään kiinnittyneensä tämäntapaisiin harjoitteisiin.
Olen alkanut miettiä taas paastoa, pitkästä aikaa. Ehkä se johtuu matkasta, jonka aikana en kirjoittanut. Kirjoittamista arvostaa nyt eri tavalla, kun on joutunut taukoamaan siitä. Sen erottaa tarkemmin, huomaa sen vaikutuksen asentoon ja ajatuksiin. Tekee hyvää pysähtyä tähän ja nyt, sallia itselleen kaikki tämä epävarmuus ja päämäärättömyys, muodottomuus ja tarkoituksen lukitsemattomuus. Kummallisinta kaikessa on, että tämä itselle anteliaasti ojennettu aika muuttuu kuin maagisesti myös jollekulle toiselle annetuksi ajaksi. Se auttaa uskomaan maailmaan, jossa rajat ovat jotakin melko imaginaarista.
torstai 16. lokakuuta 2008
Sadetta kämmenpohjissa ja päälaella
Tänään illalla tulen ajatelleeksi, että sateenvarjon voisi sateessa kulkiessaan äkisti ja varoittamatta sulkea ja jatkaa matkaa kotiin kastuen.
Paluu arkeen tietää paluuta kehotekniikoiden pariin. Kun kävelen kotiin ryhmätapaamisesta, sade on liukastanut asfaltin märäksi ihoksi, jossa kukkivat keltaiset lehtipaiseet. On vaikea uskoa niitä samoiksi lehtikullan säpäleiksi, joita ihailin muutamaa päivää aiemmin niiden tanssiessa majesteettisesti ilmaa alas.
Majesteettisuus on hauska mielikuva. Se syntyy suunnilleen siitä, mitä tämän illan kehotunnilla haetaan: liikkeen vapaudesta, keveydestä ja pehmeydestä. (Siksi barokkikin on parhaimmillaan hevoskastanjoissa, ei palatseissa tai kirkoissa: kivestä ja metallista on turhaa koettaa kehrätä muotoillen mitään majesteettista, se on liian kuollutta ja raskasta, kovaa ja muotoon vangittua.) Vapautta, keveyttä ja pehmeyttä on hyvin vaikeaa pakottaa itseensä. Niihin ponnistelu tuottaa saman nurinkurisen, henkeäsalpaavan olon kuin kehotus: Ole rennosti ja luonnollisesti oma itsesi.
Voi vain kysyä. "Kysymykseen ei tarvitse vastata", muistuttaa ohjaaja.
Takaisin kävellessä mietin sitäkin, mitä eräs ystävä kysyi - miksi aloin opiskella filosofiaa. (Sattumalta, kai. Ehkä tähänkään kysymykseen ei tarvitse osata vastata.) Jotenkin siihen kaikkeen liittyi viehätys kysymyksistä, joihin ei odoteta voitavan vastata tai joiden vastaukset ovat vähintään kieroja ja kummallisia ja osoittavat piintyneet oletukset hassunkurisiksi ja ilmaan piirretyiksi. Niin kuin vaikka ajatus siitä, että maailma koostuu (koettavan kokoisista) kappaleista ja niiden välisestä tyhjästä tilasta. Miten erilainen on toinen metafora, jonka ehkä kuulen kysymyksenä, sen hahmottaessa maailman toisin: entä jos tila onkin jakamaton, jatkuva, ja ne, mitä kutsumme kappaleiksi, ovatkin vain tilan tihentymiä, joiden lävitse emme pysty tunkeutumaan, koska ne ovat tiheydessään (suunnilleen) veroisiamme? Tai ajatus, että eliö luo paitsi oman tilansa, myös aikansa.
Sadetta kävellessä selitän itselleni (monimutkaisesti, vaikka matkaa onkin vain muutama kortteli ja urheilukentänreunus), jälleen kerran, miksi ihmeessä aloin opiskella alaa, jossa teoreettisuus on viety absurditeettiin saakka ja jossa käytännön puute pakottaa tutkiskelun edes jonkinlaisen kiinteyden toivossa kääntymään määritelmien puoleen. Määritelmät on vaikeaa kuulla kysymyksinä. Ei aluksi, mutta myöhemmin, kun yrittää itsekin sanoa jotakin. (Paikoitan tähän väsymykseni ja sen, miten huoneet venyivät kasveille johtaviksi kiitoradoiksi, joita laahustin raahaten sinkittyä kastelukannua. Kukaan ei jaksanut imuroida lattiaa usein. Sukkiin jäi mustaa pohjaa.)
En koskaan ole oppinut pitämään määritelmistä, ainakaan sellaisista eksaktiuteen pyrkivistä pitkistä rimssuista, vaikka ymmärränkin niiden hyödyllisuuden tietyltä kannalta. Minussa ei vain ole pyrkimystä siinä määrin. Oikeastaan tuntuu aika samantekevältä, onko kappaleita ja jos ne halutaan olettaa, miten ne määritellään. Tiedän vain sen, että minusta on paljon jännittävämpää ajatella, että painun tihentymänä tilassa toisen tilatihentymän sisään, uin talossa kuin kala akvaariossaan, jalkojen kosketus lattialla melkein erehdys tai harha. Se kysymys, voisiko olla sittenkin näin, auttaa huomaamaan toisenlaisia asioita.
Mietin päivää, josta olemme puhuneet miehen kanssa: aistien päivää, jolloin voisi vain sulkeutua huoneistoon ja käyttää koko päivän kehollisuuteen keskittymiseen. Jos olisin alun perin keskittynyt tällaiseen määritelmien sijaan, epäilisinköhän itseäni älyllisesti sivistymättömäksi ja tuntisinko siitä pientä tai suurta hankausta tai itsevihaa? Nyt ainakin tiedän sivistymättömyyteni valtavuuden ja en oikeastaan osaa olla siitä pahoillani. On hyvä, että tuntee huonouksiaan, joista ei pahemmin jaksa järkyttyä. Ainakin siitä on se hyöty, ettei kehollisuuteen keskittyessään tunne pakenevansa silkkaa epäonnistumisen pelkoaan jostain paljon tärkeämmästä. Tässä on keveyttä ja vapautta ajatuksen tasolla. Mutta onko keveys ja vapaus saavuttaakseen ensin kiellettävä itsensä vuosikausiksi? Ei varmaankaan universaalisti, mutta ehkä itse tarvitsin sen. Ehkä ensin oli koetettava elää toisten toiveiden mukaisesti huomatakseen, ettei onnellisuutta ole sillä lailla helppoa saavuttaa.
(Luulen myös, ettei minulla ollut sitä vaihtoehtoa, että olisin voinut jättää nuo toiveet kuuntelematta, ei senhetkisessä todellisuudessa.)
Tietysti voisi ajatella hukanneensa elämästään vuosia, kuten isä laskee äitiä autossa odottaessaan hukkaamiaan minuutteja. (Ja silti hän tahtoo hakea äidin autolla töistä eikä ole antanut äidin ajaa korttia, kuten äiti on välillä ehdottanut hänen tehdessään noista vuosiksi venyneistä tylsistä minuuteista tiliä.) Mutta en tahdo ynnätä tuhlatuksi elämäksi penseyteen päättyneitä rakkaussuhteita ja opiskelun synnyttämää tukehtumisen tunnetta, joka virisi kai siitä, että koin jatkuvasti, että minun piti kysyä, vastata ja kiinnostua asioista kuin joku toinen, joku jolle nämä aiheet muodostivat lähestulkoon elämän sisällön. En tahdo ajatella niitä epäonnistumisena enkä ajelehtimisena, koska olen oppinut niistä oikeastaan melkein yhtä paljon kuin tanssitunneista, joilla en tuntenut tarvetta muuttua joksikin aivan toiseksi. (Ja eikö sitäkin olotilaa voisi kutsua ajelehtimiseksi, että menee opportunistisesti aina sinne, missä on helpointa säilyttää hajamielinen käsivarren mitta itsetyytymättömyyteen?)
Kämmenpohjissa sataa harjoitteiden seurauksena, ne piirtyvät kehon hämärästä hiljaisuudesta esiin vaimeasti tuikkivina vesitähtinä. Sade ropsuttaa varjon punaista pintaa. Jos laskisin varjon alas, se sormeilisi märkänä ja kosteana tutkien läpi hiusjuuret ja kallonmuodon ja silloin päänikin piirtyisi esiin muinakin kuin nopeina ajatuksina. Miltei lasken varjon, mutta toisaalta Vompsu on melkein sairastunut enkä tahtoisi flunssaa nyt kylmään palattuamme. Täytyy odottaa sitä päivää, että sulkeudumme sisään hahmottamaan kehoa.
Tunnilla on tehty harjoite, jossa päälakeen on kiinnitetty pehmeä, venyttävä kuminauha, joka kannattelee ryhtiä. On puhuttu siitäkin, mitä tapahtuu, jos kuminauha on kiinnitetty kallossa väärään kohtaan. Missä on oikea päälaen kohta?
Tahtoisin laskea sateenvarjon alas osittain siksi, että voisin kuvitella jokaisen pisaran päässäni nauhan kiinnityskohdaksi, voisin kuvitella moninaiset säikeet, vaihtaa hieman asentoa, saada tuntuman atlasnikamaan. Mutta samalla tahdon kävellä edes päästäni kuivana kotiin. Mieli levollisen ristiriitaisena kävelen kotiin, on ilta pitkästä aikaa.
Paluu arkeen tietää paluuta kehotekniikoiden pariin. Kun kävelen kotiin ryhmätapaamisesta, sade on liukastanut asfaltin märäksi ihoksi, jossa kukkivat keltaiset lehtipaiseet. On vaikea uskoa niitä samoiksi lehtikullan säpäleiksi, joita ihailin muutamaa päivää aiemmin niiden tanssiessa majesteettisesti ilmaa alas.
Majesteettisuus on hauska mielikuva. Se syntyy suunnilleen siitä, mitä tämän illan kehotunnilla haetaan: liikkeen vapaudesta, keveydestä ja pehmeydestä. (Siksi barokkikin on parhaimmillaan hevoskastanjoissa, ei palatseissa tai kirkoissa: kivestä ja metallista on turhaa koettaa kehrätä muotoillen mitään majesteettista, se on liian kuollutta ja raskasta, kovaa ja muotoon vangittua.) Vapautta, keveyttä ja pehmeyttä on hyvin vaikeaa pakottaa itseensä. Niihin ponnistelu tuottaa saman nurinkurisen, henkeäsalpaavan olon kuin kehotus: Ole rennosti ja luonnollisesti oma itsesi.
Voi vain kysyä. "Kysymykseen ei tarvitse vastata", muistuttaa ohjaaja.
Takaisin kävellessä mietin sitäkin, mitä eräs ystävä kysyi - miksi aloin opiskella filosofiaa. (Sattumalta, kai. Ehkä tähänkään kysymykseen ei tarvitse osata vastata.) Jotenkin siihen kaikkeen liittyi viehätys kysymyksistä, joihin ei odoteta voitavan vastata tai joiden vastaukset ovat vähintään kieroja ja kummallisia ja osoittavat piintyneet oletukset hassunkurisiksi ja ilmaan piirretyiksi. Niin kuin vaikka ajatus siitä, että maailma koostuu (koettavan kokoisista) kappaleista ja niiden välisestä tyhjästä tilasta. Miten erilainen on toinen metafora, jonka ehkä kuulen kysymyksenä, sen hahmottaessa maailman toisin: entä jos tila onkin jakamaton, jatkuva, ja ne, mitä kutsumme kappaleiksi, ovatkin vain tilan tihentymiä, joiden lävitse emme pysty tunkeutumaan, koska ne ovat tiheydessään (suunnilleen) veroisiamme? Tai ajatus, että eliö luo paitsi oman tilansa, myös aikansa.
Sadetta kävellessä selitän itselleni (monimutkaisesti, vaikka matkaa onkin vain muutama kortteli ja urheilukentänreunus), jälleen kerran, miksi ihmeessä aloin opiskella alaa, jossa teoreettisuus on viety absurditeettiin saakka ja jossa käytännön puute pakottaa tutkiskelun edes jonkinlaisen kiinteyden toivossa kääntymään määritelmien puoleen. Määritelmät on vaikeaa kuulla kysymyksinä. Ei aluksi, mutta myöhemmin, kun yrittää itsekin sanoa jotakin. (Paikoitan tähän väsymykseni ja sen, miten huoneet venyivät kasveille johtaviksi kiitoradoiksi, joita laahustin raahaten sinkittyä kastelukannua. Kukaan ei jaksanut imuroida lattiaa usein. Sukkiin jäi mustaa pohjaa.)
En koskaan ole oppinut pitämään määritelmistä, ainakaan sellaisista eksaktiuteen pyrkivistä pitkistä rimssuista, vaikka ymmärränkin niiden hyödyllisuuden tietyltä kannalta. Minussa ei vain ole pyrkimystä siinä määrin. Oikeastaan tuntuu aika samantekevältä, onko kappaleita ja jos ne halutaan olettaa, miten ne määritellään. Tiedän vain sen, että minusta on paljon jännittävämpää ajatella, että painun tihentymänä tilassa toisen tilatihentymän sisään, uin talossa kuin kala akvaariossaan, jalkojen kosketus lattialla melkein erehdys tai harha. Se kysymys, voisiko olla sittenkin näin, auttaa huomaamaan toisenlaisia asioita.
Mietin päivää, josta olemme puhuneet miehen kanssa: aistien päivää, jolloin voisi vain sulkeutua huoneistoon ja käyttää koko päivän kehollisuuteen keskittymiseen. Jos olisin alun perin keskittynyt tällaiseen määritelmien sijaan, epäilisinköhän itseäni älyllisesti sivistymättömäksi ja tuntisinko siitä pientä tai suurta hankausta tai itsevihaa? Nyt ainakin tiedän sivistymättömyyteni valtavuuden ja en oikeastaan osaa olla siitä pahoillani. On hyvä, että tuntee huonouksiaan, joista ei pahemmin jaksa järkyttyä. Ainakin siitä on se hyöty, ettei kehollisuuteen keskittyessään tunne pakenevansa silkkaa epäonnistumisen pelkoaan jostain paljon tärkeämmästä. Tässä on keveyttä ja vapautta ajatuksen tasolla. Mutta onko keveys ja vapaus saavuttaakseen ensin kiellettävä itsensä vuosikausiksi? Ei varmaankaan universaalisti, mutta ehkä itse tarvitsin sen. Ehkä ensin oli koetettava elää toisten toiveiden mukaisesti huomatakseen, ettei onnellisuutta ole sillä lailla helppoa saavuttaa.
(Luulen myös, ettei minulla ollut sitä vaihtoehtoa, että olisin voinut jättää nuo toiveet kuuntelematta, ei senhetkisessä todellisuudessa.)
Tietysti voisi ajatella hukanneensa elämästään vuosia, kuten isä laskee äitiä autossa odottaessaan hukkaamiaan minuutteja. (Ja silti hän tahtoo hakea äidin autolla töistä eikä ole antanut äidin ajaa korttia, kuten äiti on välillä ehdottanut hänen tehdessään noista vuosiksi venyneistä tylsistä minuuteista tiliä.) Mutta en tahdo ynnätä tuhlatuksi elämäksi penseyteen päättyneitä rakkaussuhteita ja opiskelun synnyttämää tukehtumisen tunnetta, joka virisi kai siitä, että koin jatkuvasti, että minun piti kysyä, vastata ja kiinnostua asioista kuin joku toinen, joku jolle nämä aiheet muodostivat lähestulkoon elämän sisällön. En tahdo ajatella niitä epäonnistumisena enkä ajelehtimisena, koska olen oppinut niistä oikeastaan melkein yhtä paljon kuin tanssitunneista, joilla en tuntenut tarvetta muuttua joksikin aivan toiseksi. (Ja eikö sitäkin olotilaa voisi kutsua ajelehtimiseksi, että menee opportunistisesti aina sinne, missä on helpointa säilyttää hajamielinen käsivarren mitta itsetyytymättömyyteen?)
Kämmenpohjissa sataa harjoitteiden seurauksena, ne piirtyvät kehon hämärästä hiljaisuudesta esiin vaimeasti tuikkivina vesitähtinä. Sade ropsuttaa varjon punaista pintaa. Jos laskisin varjon alas, se sormeilisi märkänä ja kosteana tutkien läpi hiusjuuret ja kallonmuodon ja silloin päänikin piirtyisi esiin muinakin kuin nopeina ajatuksina. Miltei lasken varjon, mutta toisaalta Vompsu on melkein sairastunut enkä tahtoisi flunssaa nyt kylmään palattuamme. Täytyy odottaa sitä päivää, että sulkeudumme sisään hahmottamaan kehoa.
Tunnilla on tehty harjoite, jossa päälakeen on kiinnitetty pehmeä, venyttävä kuminauha, joka kannattelee ryhtiä. On puhuttu siitäkin, mitä tapahtuu, jos kuminauha on kiinnitetty kallossa väärään kohtaan. Missä on oikea päälaen kohta?
Tahtoisin laskea sateenvarjon alas osittain siksi, että voisin kuvitella jokaisen pisaran päässäni nauhan kiinnityskohdaksi, voisin kuvitella moninaiset säikeet, vaihtaa hieman asentoa, saada tuntuman atlasnikamaan. Mutta samalla tahdon kävellä edes päästäni kuivana kotiin. Mieli levollisen ristiriitaisena kävelen kotiin, on ilta pitkästä aikaa.
keskiviikko 15. lokakuuta 2008
Loman väsyttävyys
Häämatkasta toipuminen alkaa hidastellen. Ei voi vain palata ja asettua. Tai ehkä joku toinen voisi?
Työt alkavat heti, huomaan vaikeuksia keskittyä. Tiimi olettaa, että lomalta palanneena ihminen on virkeimmillään ja palaa halusta tehdä jotakin mielekästä. Tahtoisin ryömiä pöydän alle nukkumaan, koska en ole osannut häämatkailla siten, kuten he olettavat minun itsestäänselvästi osaavan: että olisin vain maannut sulaen auringossa tiriseväksi keltaiseksi kuplapuuroksi ja että olisin nostellut lämpimässä porealtaassa sampanjalaseja tummansamettisen yön melkein himmentäessä kuunköynnösten torvet.
"Millaista oli?" kysytään.
Mietin tarkasti, millaisia yksityiskohtia he haluaisivat ehkä kuulla. Ehkä heitä miellyttäisi kertomus siitä, kuinka mies herättää hämmennystä työntämällä kameran jokaiseen suihkulähteeseen. Kamera on vedenkestävä, mutta sitähän ohikulkijat eivät voi tietää. Seison sivummalla ja katselen heidän ilmeitään. Tai ehkä he haluaisivat kuulla siitä, kuinka eksyimme takaisintullessa lentokentällä jotenkin koneesta kotimaan lähtöselvitykseen, kun kuvittelimme seuraavamme viitoitusta matkalaukkuhihnoille. Tai ei, se on jo täällä. Sitten mieleeni pälkähtää, että ehkä he haluaisivat kuulla siitä, miten aika katosi Real Alcazarin puutarhassa, kun keksin viimein kamerasta kaksoisvalotusmahdollisuuden ja laskin sekuntinosia kulmat kurtussa. (Ja järkeilin oikein, että 1/200 on neljä kertaa 1/800; murtoluvut eivät tunnu hankalilta, kunhan ensin muistaa, että kameran näyttämä lukema 200 tarkoittaa 1/200 sekuntia ja niin edelleen.) Mutta ehkä he eivät valokuvaa?
"Lämmintä ja valoisaa", vastaan. Sitten muistan lisätä, että kävimme ystävän häissä, ja että siellä sotkimme kansallisuuskategorioita perin pohjin. Ensinnäkin hämmensimme ja miltei loukkasimme joitakuita vieraista pidättäytymällä juomasta kuin sienet, vaikka olimmekin suomalaisia. Toiseksi, koska morsian oli venäläinen Uralin seudulta, dj soitti venäläisiä ikihittejä kuten Kalinkaa ja Ochi Chornieta, ja kun venäläiset eivät lähteneet tanssimaan niitä, me sitten Vompsun kanssa vetäisimme venäläiset kansantanssit ja mustalaisromanssit ihan lonkalta ja pahimpien stereotypioidemme mukaisesti. (Tästä meitä kyllä kiiteltiin, huvittavaa kyllä. Minusta me olisimme ansainneet lähinnä korvapuustin kaikella sillä melodramatiikan määrällä.) Kolmanneksi, sen jälkeen kun joku opetti Vompsulle espanjalaisen tavan huutaa eläköön hääparille (johon koko sali vastaa kuorona: VIVA!), hän ällistytti sulhasen isän ystävät huutamalla toivotusta innokkaasti ja pysäyttäen aina koko ruokasalin toiminnan vastahuutoon, ja näiden ystävien todetessa sulhasen isälle, että tämän pojallapa on paljon innokkaita paikallisia ystäviä, isä joutui selvittämään, että huutaja ei kyllä ole espanjasta eikä kai edes puhu muuta espanjaa kuin viva los novios! (Siinä hän toki erehtyi.) Flamencoakin olisimme epäilemättä tanssineet innokkaimmin, jos sitä olisi soitettu.
"No mutta te asuitte sitten jossain luksushotellissa?" kysyy ystävällinen täti. "Ei, mutta me kyllä gänättiin Sheratonissa", vastaan. (Todentotta, otimme Sheratonista mukaan kaksi kahvilautasen reunalle asetettua sokeripussukkaa vain voidaksemme todistaa, että olemme käyneet Sheratonissa. Minusta se tuntuu käsittämättömältä, enkä kuvitellut sellaiseen joutuvani elinpäivinäni.) En kerro mitään siitä, kuinka vesijuoksin tunnollisesti hotellinpihan lämmittämättömässä altaassa ja kuinka näin betoniparvekkeille ilmestyvän uteliaita päitä, jotka pian palasivat takaisin vain todistaakseen, että kyllä, se hullu on altaassa edelleen. Tai siitä, kuinka harhailimme lomakeskuslähiössä uupuneina matkalaukkuja vetäen (ja toisen laukun vetomekanismi sökönä jo) ilman hotellin katuosoitetta, koska ne eivät koskaan vastanneet kyselyymme tarkasta osoitteestaan, ja emmehän me tietenkään tule taksilla vaan paikallisjunalla, eivätkä paikalliset tunnistaneet hotellin nimeä.
Tai siitä, että normaalipäivänä lähdimme liikkeelle viimeistään puoli kymmeneltä ja palasimme takaisin kuuden ja kahdeksan välillä. Ja että vieraassa paikassa väsyy, koska mikään ei ole itsestäänselvyys vaan huomio kiinnittyy tarkasti yksityiskohtiin ja yleisnäkymän outouksiin. Ja että illalla en tahtonut saada unta, koska en nyt vaan saa unta vieraissa paikoissa.
En osaa arvioida, onko loma onnistunut. Mistä sellaisen voi tietää? Ainakin siihen sisältyy paljon muistoja, joskin on selvää, ettei Espanja tunnu minusta kiinnostavalta paikalta siinä missä esimerkiksi Italia tai Kreikka, puhumattakaan nyt jostain kaukomaista. Ehkä se on tyhmää ja pikkumaista, mutta järkytyin matkalla kovasti paikallisten hymyttömyydestä. Eivät suomalaisetkaan aina näytä iloista naamaa, mutta usein sentään vastaavat hymyyn. Häissä ihmiset kyllä hymyilivät, mutta sitä ei voi laskea millään arkikäytökseksi. Näin paikallisten hymyilevän vain tuttavilleen, ja se sai miettimään paljon sitä, miten moniulotteista on arvioida ihmisten käytöksen ystävällisyyttä - ja jotenkin itsestäni tuntuu tärkeimmältä arvioida, miten täysin tuntemattomaan ja ulkopuoliseen ihmiseen suhtaudutaan. (Hänhän se joka tapauksessa on heikoimmillaan ja tuen tarpeessa.) Toisaalta kyllä siellä juttusille ajaudutaan helpommin eli ehkä tuttavuuksia pidempään liikkuessa syntyisikin ja hymyjä irtoaisi sitten? Mutta tuntuu aika raskaalta hymyillä vastakaiutta. (Enkä toisaalta masentunut enkä järkyttynyt niin pahasti, että olisin lakannut hymyilemästä. Ihmiset ovat kuitenkin kovankin ulkokuorensa alla ujoja ja epävarmoja lapsukaisia eikä heitä kai koskaan voi sympata liikaa.)
Ainakin matkasta sikisi paljon ajatuksia, jotka hakevat vielä muotoaan. Unet muuttuivat elävämmiksi, nyt hitaasti sillä kaikella - myös valveella - on aikaa asettua osaksi tätä muuta elämää, suhteutua. Vaatii aikaa yhdistää mielessään vieraisiin ihmisiin, ympäristöön ja eläimiin kohdistuva välinpitämättömyys ja välillä suoranainen ylenkatse Alhambran ja Real Alcazarin loistoon ja kertomuksiin convivenciasta, lähes syyttävän sävyiseen kysymykseen miksi ihmeessä joku tahtoisi syödä jotakin ilman maito- ja lihatuotteita, moottoriteitä reunustavaan betonirumuuteen ja vanhojen kaupunginosien hotelloitumiseen, lämpöön ja valoon, tarkentua tunnistettavaan mutta hankalasti määriteltävään mentaliteetin eroon Sevillan ja Granadan välillä, tai Madridin ja muiden käymiemme kaupunkien välillä (Barcelonassa en ole edelleenkään käynyt enkä usko, että jaksan käydäkään, sille käy mielessäni samoin kuin Prahalle).
Mutta virkistynyt - sitä en ole ainakaan vielä. Ehkä olo tästä asettuessa kohentuu. Näin tapaa käydä matkan jälkeen: On liian täynnä vaikutteita, kuin henkisesti ylensyönyt. On kokenut paljon ja sulattanut aivan liian vähän kokemastaan.
Toivon huomisen työn sujuvan omalla painollaan ja virkeyteni hiljalleen palaavan.
Työt alkavat heti, huomaan vaikeuksia keskittyä. Tiimi olettaa, että lomalta palanneena ihminen on virkeimmillään ja palaa halusta tehdä jotakin mielekästä. Tahtoisin ryömiä pöydän alle nukkumaan, koska en ole osannut häämatkailla siten, kuten he olettavat minun itsestäänselvästi osaavan: että olisin vain maannut sulaen auringossa tiriseväksi keltaiseksi kuplapuuroksi ja että olisin nostellut lämpimässä porealtaassa sampanjalaseja tummansamettisen yön melkein himmentäessä kuunköynnösten torvet.
"Millaista oli?" kysytään.
Mietin tarkasti, millaisia yksityiskohtia he haluaisivat ehkä kuulla. Ehkä heitä miellyttäisi kertomus siitä, kuinka mies herättää hämmennystä työntämällä kameran jokaiseen suihkulähteeseen. Kamera on vedenkestävä, mutta sitähän ohikulkijat eivät voi tietää. Seison sivummalla ja katselen heidän ilmeitään. Tai ehkä he haluaisivat kuulla siitä, kuinka eksyimme takaisintullessa lentokentällä jotenkin koneesta kotimaan lähtöselvitykseen, kun kuvittelimme seuraavamme viitoitusta matkalaukkuhihnoille. Tai ei, se on jo täällä. Sitten mieleeni pälkähtää, että ehkä he haluaisivat kuulla siitä, miten aika katosi Real Alcazarin puutarhassa, kun keksin viimein kamerasta kaksoisvalotusmahdollisuuden ja laskin sekuntinosia kulmat kurtussa. (Ja järkeilin oikein, että 1/200 on neljä kertaa 1/800; murtoluvut eivät tunnu hankalilta, kunhan ensin muistaa, että kameran näyttämä lukema 200 tarkoittaa 1/200 sekuntia ja niin edelleen.) Mutta ehkä he eivät valokuvaa?
"Lämmintä ja valoisaa", vastaan. Sitten muistan lisätä, että kävimme ystävän häissä, ja että siellä sotkimme kansallisuuskategorioita perin pohjin. Ensinnäkin hämmensimme ja miltei loukkasimme joitakuita vieraista pidättäytymällä juomasta kuin sienet, vaikka olimmekin suomalaisia. Toiseksi, koska morsian oli venäläinen Uralin seudulta, dj soitti venäläisiä ikihittejä kuten Kalinkaa ja Ochi Chornieta, ja kun venäläiset eivät lähteneet tanssimaan niitä, me sitten Vompsun kanssa vetäisimme venäläiset kansantanssit ja mustalaisromanssit ihan lonkalta ja pahimpien stereotypioidemme mukaisesti. (Tästä meitä kyllä kiiteltiin, huvittavaa kyllä. Minusta me olisimme ansainneet lähinnä korvapuustin kaikella sillä melodramatiikan määrällä.) Kolmanneksi, sen jälkeen kun joku opetti Vompsulle espanjalaisen tavan huutaa eläköön hääparille (johon koko sali vastaa kuorona: VIVA!), hän ällistytti sulhasen isän ystävät huutamalla toivotusta innokkaasti ja pysäyttäen aina koko ruokasalin toiminnan vastahuutoon, ja näiden ystävien todetessa sulhasen isälle, että tämän pojallapa on paljon innokkaita paikallisia ystäviä, isä joutui selvittämään, että huutaja ei kyllä ole espanjasta eikä kai edes puhu muuta espanjaa kuin viva los novios! (Siinä hän toki erehtyi.) Flamencoakin olisimme epäilemättä tanssineet innokkaimmin, jos sitä olisi soitettu.
"No mutta te asuitte sitten jossain luksushotellissa?" kysyy ystävällinen täti. "Ei, mutta me kyllä gänättiin Sheratonissa", vastaan. (Todentotta, otimme Sheratonista mukaan kaksi kahvilautasen reunalle asetettua sokeripussukkaa vain voidaksemme todistaa, että olemme käyneet Sheratonissa. Minusta se tuntuu käsittämättömältä, enkä kuvitellut sellaiseen joutuvani elinpäivinäni.) En kerro mitään siitä, kuinka vesijuoksin tunnollisesti hotellinpihan lämmittämättömässä altaassa ja kuinka näin betoniparvekkeille ilmestyvän uteliaita päitä, jotka pian palasivat takaisin vain todistaakseen, että kyllä, se hullu on altaassa edelleen. Tai siitä, kuinka harhailimme lomakeskuslähiössä uupuneina matkalaukkuja vetäen (ja toisen laukun vetomekanismi sökönä jo) ilman hotellin katuosoitetta, koska ne eivät koskaan vastanneet kyselyymme tarkasta osoitteestaan, ja emmehän me tietenkään tule taksilla vaan paikallisjunalla, eivätkä paikalliset tunnistaneet hotellin nimeä.
Tai siitä, että normaalipäivänä lähdimme liikkeelle viimeistään puoli kymmeneltä ja palasimme takaisin kuuden ja kahdeksan välillä. Ja että vieraassa paikassa väsyy, koska mikään ei ole itsestäänselvyys vaan huomio kiinnittyy tarkasti yksityiskohtiin ja yleisnäkymän outouksiin. Ja että illalla en tahtonut saada unta, koska en nyt vaan saa unta vieraissa paikoissa.
En osaa arvioida, onko loma onnistunut. Mistä sellaisen voi tietää? Ainakin siihen sisältyy paljon muistoja, joskin on selvää, ettei Espanja tunnu minusta kiinnostavalta paikalta siinä missä esimerkiksi Italia tai Kreikka, puhumattakaan nyt jostain kaukomaista. Ehkä se on tyhmää ja pikkumaista, mutta järkytyin matkalla kovasti paikallisten hymyttömyydestä. Eivät suomalaisetkaan aina näytä iloista naamaa, mutta usein sentään vastaavat hymyyn. Häissä ihmiset kyllä hymyilivät, mutta sitä ei voi laskea millään arkikäytökseksi. Näin paikallisten hymyilevän vain tuttavilleen, ja se sai miettimään paljon sitä, miten moniulotteista on arvioida ihmisten käytöksen ystävällisyyttä - ja jotenkin itsestäni tuntuu tärkeimmältä arvioida, miten täysin tuntemattomaan ja ulkopuoliseen ihmiseen suhtaudutaan. (Hänhän se joka tapauksessa on heikoimmillaan ja tuen tarpeessa.) Toisaalta kyllä siellä juttusille ajaudutaan helpommin eli ehkä tuttavuuksia pidempään liikkuessa syntyisikin ja hymyjä irtoaisi sitten? Mutta tuntuu aika raskaalta hymyillä vastakaiutta. (Enkä toisaalta masentunut enkä järkyttynyt niin pahasti, että olisin lakannut hymyilemästä. Ihmiset ovat kuitenkin kovankin ulkokuorensa alla ujoja ja epävarmoja lapsukaisia eikä heitä kai koskaan voi sympata liikaa.)
Ainakin matkasta sikisi paljon ajatuksia, jotka hakevat vielä muotoaan. Unet muuttuivat elävämmiksi, nyt hitaasti sillä kaikella - myös valveella - on aikaa asettua osaksi tätä muuta elämää, suhteutua. Vaatii aikaa yhdistää mielessään vieraisiin ihmisiin, ympäristöön ja eläimiin kohdistuva välinpitämättömyys ja välillä suoranainen ylenkatse Alhambran ja Real Alcazarin loistoon ja kertomuksiin convivenciasta, lähes syyttävän sävyiseen kysymykseen miksi ihmeessä joku tahtoisi syödä jotakin ilman maito- ja lihatuotteita, moottoriteitä reunustavaan betonirumuuteen ja vanhojen kaupunginosien hotelloitumiseen, lämpöön ja valoon, tarkentua tunnistettavaan mutta hankalasti määriteltävään mentaliteetin eroon Sevillan ja Granadan välillä, tai Madridin ja muiden käymiemme kaupunkien välillä (Barcelonassa en ole edelleenkään käynyt enkä usko, että jaksan käydäkään, sille käy mielessäni samoin kuin Prahalle).
Mutta virkistynyt - sitä en ole ainakaan vielä. Ehkä olo tästä asettuessa kohentuu. Näin tapaa käydä matkan jälkeen: On liian täynnä vaikutteita, kuin henkisesti ylensyönyt. On kokenut paljon ja sulattanut aivan liian vähän kokemastaan.
Toivon huomisen työn sujuvan omalla painollaan ja virkeyteni hiljalleen palaavan.
tiistai 14. lokakuuta 2008
Paluun puut
Tuntuu omituiselta palata kotiin. Suomessa puut ovat jo kaukaa erotettavalla tavalla läsnä ja syksyisissä juhla-asuissaan. Kokonainen koivikko saattaa läikehtiä valkeaa ja kultaa, ja taivas on kuulaan lisäksi myös syvä ja pilvien hahmot liikkuvat rauhallisesti ja arvokkaasti.
Se tuntuu vieraalta, uudelta. Täällä meren ei osaa kuvitella nielaisevan aurinkolaseja vesijuostessa, koska meressä on melkein aina liian kylmä vesijuosta.
Talojen väleissä kasvaa nurmea ja puita, talot ovat melkein kuin harhailleet metsiköihin, hajaantuneet niihin vaanimaan vähiä ihmisiä. Punaiset katot heijastavat yllättävää valmiutta vastata hymyyn.
Se tuntuu vieraalta, uudelta. Täällä meren ei osaa kuvitella nielaisevan aurinkolaseja vesijuostessa, koska meressä on melkein aina liian kylmä vesijuosta.
Talojen väleissä kasvaa nurmea ja puita, talot ovat melkein kuin harhailleet metsiköihin, hajaantuneet niihin vaanimaan vähiä ihmisiä. Punaiset katot heijastavat yllättävää valmiutta vastata hymyyn.