Museo ja kysymykset

Sataa tai ainakin satelehtii. Tuijotan aamua ja päätän, ettemme sittenkään lähde sieneen, ettemme jäädy. Vettyneitä sieniä ei ole kivaa käsitellä. Metsästä luopuminen tuntuu silti kovalta palalta, joten päätämme Vompsun herättyä pitää kiinni esteettisestä hingustamme. Jos metsä tuntuukin nyt liian märänkylmältä, ehkä voimme loiventaa perjantaita museossa?

Yleensä näyttelyt eivät aiheuta minussa mitään pitäisi-reaktioita. Silloin joskus, kun niin kävi, nuo reaktiot johtuivat enemmän sosiaalisesta paineesta kuin kiinnostuksestani, ja näyttelyt ovat saaneet jäädä samalla kun olen irtautunut yhä kauemmaksi yrityksestä elää hyvätyypisti. Tällä ei kai oikeastaan ole mitään tekemistä estetiikan väheksymisen tai taiteen puhuttelemattomuuden kanssa. Pidän tiukasti kiinni niistä asioista, jotka saavat minut tilanteeseen täysillä, ja taide on yksi niistä. Museoissa vain taide tuntuu jotenkin kestosäilötyltä, ja minusta on mieluisampaa katsella työväenopistojen dreijaavia mummoja tai metsäpolun varrelta löytyviä kummallisia elämänmuotoja kuin tyhjyyden keskellä levitoivia taideobjekteja.

Vaikka toki myönnän auliisti, että jotkut museoissa kokemani asiat ovat askarruttavia. En vain jotenkin osaa ajatella museota jonakin niin erityisenä, että minun pitäisi käydä katsomassa tärkeät näyttelyt aasta ööhön.

Teenäyttely Emmassa sen sijaan herätti heti kiinnostuksen. Koska Vomps on opiskellut kiinaa ja hänkin kiinnostunut teekulttuurista, hän suostuu lähtemään kanssani museoon. Vasta perillä selviää, että Weegee-talossa on paljon muutakin kuin teenäyttely: siellä on Helinä Rautavaaran museo, jonka tiesin olevan Espoossa, mutta jota en osannut yhdistää kuinkaan Emmaan, ja sen lisäksi Espoon kaupunginmuseon näyttely keskiaikaisesta kylästä. (Muutakin on, mutta se ei onnistu vokottelemaan meitä sisään.)

Vietämme museossa melkein sen koko aukioloajan. Se tuntuu rasittavalta, sillä jokin minussa ei tahdo asettua museojärjestykseen ja pulppuaa kysymyksiä. En ymmärrä, miksi museossa käytetään paljon rahaa näyttelyn visuaaliseen neutraaliuteen. Tiedäthän - sellaiset suuret pahviseinämät, joihin on printattu harvaa tekstiä ja muutama tyylikäs kiinalainen kirjoitusmerkki. Ja sitten toisaalta, maalausrullissa, joiden olennainen osa on runo, runot on jätetty kokonaan kääntämättä. Ei edes raakakäännöstä! Ja sillä määrin kun meillä on työttömiä tai tutkintoaan vastaamatta työllistyneitä humanisteja, jotka mieluusti kääntäisivät vaatimattomin palkkioin (tai apurahalla) nuo runot, ja runoilijoita, jotka varmasti yhtä mieluusti hioisivat kääntäjän kanssa raakakäännöstä eteenpäin... jotenkin se tuntuisi vain oleellisemmalta kuin komeat puitteet. Voiko se olla niin paljon kalliimpaa? Eikö runoista ja maalauksista voisi sitten toimittaa vaikka kirjaa? Vai onko sekin kaikki tappiollista toimintaa? Tai eikö maalauksia voisi olla esillä vaikka viidesosa määrästä, mutta niin, että niihin olennaisesti kuuluvat runot olisi edes raakakäännetty? Tuntuu vain niin hullulta laittaa esille taideobjekteja, joiden yksi ulottuvuus jää tasolle: jaa jahas, sitten tässä on tämä runo, joka jopa näyttelykirjasen mukaan on olennainen osa maalausta, tässä mainitaan suoraan, että useimmat maalarit ovat myös runoilijoita (mutta entä toisinpäin?) ja runo osa kuvallista ilmaisua tässä kulttuurissa...

Jotenkin se pännii minua, vaikka olenkin joskus ostanut Le Corbusierin kirjan italiaksi antikvariaatista ihan hauskojen fonttien ja piirrosten takia. Kirja vaikutti sen verran tyylikkäältä, ettei tuntunut kovin vakavalta, etten ymmärtänyt asiaa kummoisestikaan. (Ehkä se oli hyväkin, koska muistan järkytykseni nähtyäni ensi kertaa kuvan Le Corbusierin suunnittelemasta rakennuksesta. Se oli kirjaa luvattoman paljon rumempi.)

Museoformaatti ei tunnu oikein toimivan kohdallani. Muoto ei ole kovin vieras mutta en tunnu edelleenkään sopeutuvan siihen. Kaikki se hiljaisuus, irrottaminen ja pelkistäminen tuntuu vieraalta, samoin haamunnäköisenä teokselta toiselle harhailevat kävijät, joiden rintapieliin on liimattu pyöreä tarra.

Museo tarjoaa myös kursseja, mutta kumma surullisuus ja myötätunto läikähtää mielessäni, kun luen teeseremonia- ja tussipiirustuskurssista yritysryhmille. Jep, yrityshän se haluaa palkollistensa hidastavan tahtiaan ja rauhoittuvan hetkeen ja olemiseen. Ehkä siitä haetaan jonkinlaista vastaiskua univaikeuksille, sairaslomille ja burnoutille? Olisiko siihen tehokkaampiakin keinoja, kuten työviikon lyhentäminen? Vaikka totta vie olenkin sitä mieltä, että teeseremonia ja tussipiirustus saattavat antaa enemmän ajattelemisen aihetta ja rauhaa kuin esimerkiksi carting-autoilusessio. (Se voi johtua kyllä esimerkiksi vain siitä, että olen itse aika hidas havaitsemaan asioita, ja siksi jo polkupyörä tuntuu minusta jo huimaavan nopealta kulkuneuvolta ja minua vaivaa pyöräillessä suunnattomasti se, miten paljon mielenkiintoisia asioita ohitan niitä mitenkään rekisteröimättä.)

Mitähän museosta saavat ne, jotka eivät itse maalaa tai kirjoita tai tee keramiikkaa? (En tarkoita, että näitä taitoja pitäisi harjoittaa kaiken aikaa, riittää, että harrastaa niitä epämääräisen elämänkaarellisesti kulloisenkin vaiheen sallimalla hartaudella.) Tarkoitan tätä: Itse ainakin huomaan tarkkailevani pyttyjä ja keraamisia tulisijoja inspiroituvalla mielellä - kas, tuollaisen tulisijan voisi tosiaan muovata kivitavarasavesta. Ja: ihan totta, bambut olisi helpointa piirtää juuri noin, miten hyvä ratkaisu, tuo pitää muistaa, jos vielä tarvetta ilmenee joskus kuvittaa bambuin jokin paperi. Jos minulla ei olisi intressiä kehittää jäsentämistäni ja ilmaisuani, tuskin kokisin saavani esineistä ja kuvista mitään. (Mutta ehkä kaikki haluavat kehittää ainakin jäsentämistään?)

Keskiaika ainakin käy havainnollisemmaksi. Ajatuskin Uudenmaan savipeltojen muokkaamisesta puisin lapioin ja auroin tuntuu mielikuvitukselliselta, kun tiedän vääntäneeni Annalan peltoon pari metallista lapiota ja talikkoa väkkäräksi ahnehdittuani vähän liian raisuja kääntöpaloja. Lapioparkaa on vain terästä vahvistettu metallilla, mikä tuskin ihmeemmin maankääntäjää lohduttaa. Sen sijaan ase- ja haarniskateknologia tekee vaikutuksen kehittyneisyydellään. Kuulostaa aika tutulta: rahaa ja kehityspanoksia tungetaan mieluummin tappamisen kuin ruokkimisen tekniikoihin. Ja taas kysymys: miksi.

Vaikka en edes koeta vastata kysymyksiin, ne uuvuttavat minut hitaasti. Koetan ajatella, että on ihan okei, jos mieleeni putkahtelee kaikkia tuollaisia hämmästyksen ja joskus tyytymättömyydenkin merkkejä. (Jossain vaiheessa pidin sitä jopa yksipuolisen hyvänä asiana, siitäkin on syytä muistuttaa itseään.) Mutta ei ole niin helppoa hyväksyä iloisin ja tyytyväisin mielin ajatuksiaan tai tässä tapauksessa kysymysten altista kuplintaa. Enhän minä nyt tullut museoon käymään vaan asettumaan ja tyyntymään, mukautumaan toisenlaiseen järjestykseen.

Kun lähdemme kotiin bussilla, koen lievää, laimeaa helpotusta. Kodin ristiriitoihin olen sentään jo niin tottunut, että olen käynyt niille sokeaksi. Hämmästelemme bussin ikkunasta valoryppäitä sellaisissa paikoissa, joissa vielä viimeksi tästä liikuttaessa ei ollut taloja lainkaan, enkä voi olla ajattelematta, millainen maalauskäärö nykyisestä kaupunkilaisesta luontosuhteesta syntyisi: kuten kiinalaisissa maalauksissa, tässäkin ihminen olisi pieni, mutta hänen pienuuttaan eivät toisi esiin polveilevat polut, männyt ja vuorenhuiput ja sateeseen huputtautuneet bambutiheiköt vaan autojonot, monitasoliittymät, metroaseman rullaportaat, kirkasvärisillä jaloilla seisovat ja öiksi autioituvat toimistorakennukset, kauppakeskusten yleistilat jotka eivät ole sisää eivätkä ulkoa, seinien ja koodillisten lukkoporttien piiloihin jäävät korttelipihat, magneettilätkäavainovet, työsopimuspaperit, wifin tarjoavat kahvilat ja kapakat, tietyömaiden pelottavat esihistorialliset konehirviöt kypäräpäisine kesyttäjineen, pudonneiden lehtien liukastamat jalkakäytävät...