(Jostain syystä tähän liittyy absurdi mielikuva sekopäisestä tutkijasta, joka valkotakki liehuen ravaa ovelta toiselle ja karjuu jonkun sekaantuneen hänen kvanttiinsa. Ei siinä oikein mitään järkeä ole.)
Poikkeustilan Nell tuntuu monella tapaa tutulta hahmolta. Hänkin pitää ratsastamisessa paljon siitä, että antaa hevosen tehdä mitä haluaa. Tunnistan itsestäni saman uteliaisuuden, joka aiheutti vakavia motivaatiokonflikteja ratsastustunneilla, kun en oikeastaan tahtonut näyttää hevoselle, kuka on pomo, mutta en oikein uskaltanut vastustaakaan ratsastuksenopettajaa. Ne kerrat, kun sain hevosen alleni ilman valvojaa, sujuivat jokseenkin hurjissa merkeissä. Jos hevonen halusi riehua ja laukata hulluna, mikäpä siinä... lokakuussa mielikuvat tästä muistuvat taas, koska yksi näistä kerroista tapahtui tällaisella säällä. Hevonen (pieni, laiha, kuparinvärinen mutta sen nimi on kadonnut) ei vain halunnut lopettaa eteenpäin rynnimistä, ja vuoroin mentiin pellonpiennarta, pellonkesken moiskuvaa mutaa, vuoroin hiekkatietä ja lopulta hevonen pysähtyi täristen metsätien päässä jonkun mökin luo, hyvä kun ei törmännyt seinään. Ei minua oikeastaan silloin pelottanut paljonkaan, vähän ehkä mudassa, siinä olisi voinut mennä nurin, ja hevosen alle jäädessä voi tullaa pahaa jälkeä. Mutta koska etenimme nopeasti, pelto-osuutta ehti kestää pelon häivähtämisen verran.
Atwoodin kirjassa takerrun kahteen kohtaan, jotka tunnistan jotakuinkin oivalluksiksi, jotka ovat kai vain odottaneet, että joku valaisee ne sanoin:
"Epäsiistin, kokemattoman tytön voi muuttaa hyvinhoidetuksi, ammattitaitoiseksi palvelijaksi, jos häntä kohtelee kärsivällisesti, ystävällisesti ja oikeudenmukaisesti", hän valisti. Muuttaa oli sana, johon minä tartuin. Halusinko minä muuttaa vai tulla muutetuksi? Tulisiko minusta tuo ystävällinen oman kotinsa valtiatar vai aiemmin epäsiisti sisäkkö? Ei harmainta aavistusta. ...
Sisäkkö oli se, joka sai moitteet jos pöytäliinassa oli tahra tai jos pöytähopeiden kiillotuksessa oli huomauttamista. Siitä huolimatta minä kadehdin häntä. Hän oli jo muuttunut, eikä joutuisi enää ratkaisujen eteen.
Ja:
En ollut orpolapsi, minä vakuutin itselleni, en ollut likimainkaan orpolapsi. Minun olisi pitänyt olla enemmän orpolapsi, jotta olisin voinut syödä epäterveellistä ruokaa, valvoa yökaudet, käyttää epäpukevia vaatteita ja vetelehtiä huonossa seurassa ilman jatkuvaa, hätääntynyttä päänsisäistä pajatusta, jota tällainen käytös kirvoitti. Miksi sinä asut tässä läävässä? Mihin kulutat aikasti? Mitä sinä asut tuon hyypiön kanssa? Mikset saa mitään aikaan? Nukkuisit riittävästi! Sinä pilaat terveytesi! Äläkä aina pukeudu mustaan!
Mitään tällaista vanhempani eivät olisi sanoneet ääneen - sen verran he ymmärsivät - mutta minä uskoin ajatussäteisiin. Ne siirtyivät vanhempieni kalloista suoraan minun kallooni. Ne olivat kuin radioaaltoja. Mitä kauemmas kotoa minä lähdin, sen heikommiksi muuttuivat säteet, joita he ääneti minuun kohdistivat. Joten minun piti hankkiutua heistä pitkän matkan päähän.
Kirjassa pelottavinta on se, miten se etenee hassunkurisesta kohti pohtivaa ja lopulta synkeää tilaa. Onko elämänvaiheilla todella näin selkeät tunnusvärit? Tunnistan omassa elämässäni selkeitä alueita tai jaksoja, mutta ne eivät tunnu etenevän suoraviivaisesti vaan vuorottelevat. Vaikka tietysti minä kuten muutkin pelkään tiettyjä asioita: äidin masennusta ja pelkoa eläkkeellejäämisen edessä, kestääkö vanhempieni avioliitto sen, että ensimmäistä kertaa elämässään he joutuvat sietämään toisiaan aamusta iltaan pidemmänkin aikaa kuin kahden viikon loman, kuka pitää heistä huolta, kun heidän muistinsa alkaa pettää ja kroonisia sairauksia astuu kuvaan, riittääkö siskoni tukiverkko ja voisinko itse olla enemmän sen osana ja niin edelleen. (Siskokohta tuntuu kipeältä. Siinäkin Atwoodin kirja osuu maaliinsa. Siinä siskossuhde on kuin omani: pikkusisko antaa maailman nähdä pahan olonsa, ja kun äiti valittaa tätä isollesiskolle, tämä ei ymmärrä, mitä ihmettä siinä on, että jotakuta ahdistaa, ja kun äiti väittää, etteivät sinua ahdistaneet tuollaiset seikat, ei voi kai kuin vastata, että no, minä en oikein kokenut olevani siinä määrin näkyvä tai oikeutettu tuntemaan mitään, että olisin tohtinut oireilla muuten kuin salaa. Eikä niihin enää tahdo palata, ei äidin kanssa, vaikka itse huomaakin palaavansa kerran toisensa jälkeen tuohon pahaan oloon, sitä ei voi olla kääntelemättä.) Omaa vanhenemistani en jotenkin osaa pelätä, en ainakaan vielä. Olen jo valmiiksi pohtinut monta asiaa ja opetellut vain olemaan, toisin kuin äiti. Olen myös oppinut olemaan raivostumatta säälistä, jota vanhempani ovat vuodattaneet päälleni pahojen ihottumien ja nyttemmin jalkaongelmieni takia.
Ehkä taas kohta jaksan vierailla vanhempien luona. Siellä ainakin piirryn esiin hyvin selkeästi. Jotenkin koko asia saa minut hieman alakuloiseksi ja väsyneeksi. Espanjassa juttelin yhden kaverin kanssa, joka kertoi menevänsä mielellään vanhempiensa luo ihan vain olemaan näiden kanssa. Se kuulosti minusta hyvin oudolta enkä oikein osaa kuvitella, millainen semmoinen vanhempisuhde olisi. Hassuinta on, miten uusi koko asia itselleni on. Oikeastaan vasta viime vuosina olen oivaltanut tietoisella tasolla, miten ahdistunut olin pitkään. Erotan sen vasta nyt, kun tuo ahdistus ja lapsuudenkodin tavat ja ääneenlausumattomat oletukset ovat käyneet hyvin ohuiksi ja haituvamaisiksi, tahramaisiksi, muistomaisiksi... Tuntuu hämmentävältä, miten pitkään menee löytää vaihtoehtoisia käytäntöjä niille, joihin on tullut oloutetuksi (kenenkään sitä tarkoittamatta tai yrittämättä). Tuntuu myös kummalliselta, että vasta nyt oivallan, miksi välttelin vanhempieni näkemistä niin tehokkaasti vuosien ajan. En hankkinut aluksi puhelintakaan, jotta he eivät voisi soittaa, ja vaikka asuimme samassa kaupungissa, saattoi mennä puoli vuotta, että näimme, ja silloinkin parin tunnin ajan mistään erityisemmin puhumatta, jutustellen niitä näitä kuten toisensa ensi kertaa tapaavat ihmiset, ja sitten kiirehdin pakoon. Kuinka pahalta sen onkaan täytynyt tuntua. Ja silti emme riidelleet eivätkä välimme missään vaiheessa olleet poikki tai edes tuntuneet ahdistavilta siinä mittakaavassa, että olisin voinut sanoa kotona käymistä vaikeaksi asiaksi.
Tänään puhun vanhempieni ikäisen miehen kanssa luottamustehtävän tauolla. Huomaamme, että meillä on yhteinen tuttu. "Hänhän kävi pimeällä puolella aikanaan, aiheutti vanhemmilleen paljon stressiä", kertoo mies. Kun tajuan, mitä hän tarkoittaa, alan hihittää. "Olen vähän harkinnut pimeälle puolelle luiskahtamista", tunnustan hilpeästi - tuttavan pimeä puoli kun olivat hänen puutarhurinopintonsa, jotka hän suoritti ennen yliopistouraansa; mies on juuri selittänyt, kuinka tuskallista vanhemmille on lapsen suuntautuminen sellaiselle alalle, jossa hän joutuu tekemään paljon työtä eikä pysty hyödyntämään lahjojaan.
Kotiin pyöräillessäni mietin, miten kauheaa on huomata itsensä lapseksi, joka ei tunne suurtakaan kiinnostusta lahjoihinsa, koska helpot asiat eivät avaa maailmaa yhtä perinpohjaisesti kuin jokin aivan vieras ja askarruttava. Ja: voidaanko tosiaan olettaa, että lukioikäisestä voisi päätellä, minne hän voisi suuntautua ja lahjautua (aika monet lahjat kun ovat kiinnostuksen myötä hankittuja taitoja)? Ainakin itse olen ollut siinä iässä vielä niin vahvasti kodin pakkopaidassa, etten ole uskaltanut uhmata vanhempieni paheksuntaa tiettyjä elämäntyylejä kohtaan. Olen vain vuosien kuluessa ujunut yhä selvemmin juuri sellaiseen elämäntyyliin. Ei niin, että minulla olisi vanha ja tomuinen auto vaan vielä pahemmin: ettei minulla ole autoa lainkaan ja että asun ahtaasti enkä pahemmin juokse rahan ja arvostuksen perässä ja että pukeudun kummallisiin vaatteisiin stockmanninkuvastokaman sijaan ja niin edelleen. Eikä minulla ole edes verhoja, sohvaa eikä televisiota.
Mutta sitten löydän kovan kohdan itsestäni, varsinaisen kivisydämen. Se sanoo: se on niiden päänsärky. Ja - onko se, enää? Alkavatko vanhempani vähitellen uskoa, etten kuole nälkään enkä jää auton alle pyöräillessäni (sen sijaan että hurauttaisin jonkun pyöräilijän lituskaksi autolla, kuten pelkään hyvin harvoin ajaessani)? Oloutuvatko he siihen seikkaan, että kiinnostuksenkohteeni nyt vain ovat toisenlaisia kuin heidän ymmärtämänsä, hyvin syömistä ja hyvin nukkumista lukuunottamatta?
Kotona odottaa palkkatodistus eräästä laitoksesta, jonne toisinaan teen keikkaa. Vaikka olen ilmoittanut nimenvaihdoksen, vain sukunimi on vaihdettu. Konservatiiviset palkanlaskijat ovat ilmeisesti päättäneet, ettei nykyinen virallinen nimeni kelpaa. Toivon vain, että rahat siitä huolimatta päätyvät tililleni. Kunhan saan näinä päivinä elokuun duunistani palkan (se oli unohdettu maksaa, ja kun olin häämatkalla, en ehtinyt patistamaan sitä ennen paluutani) rahattomuus katkeaa taas hetkeksi.
Atwoodin kirja loppui jo, mutta ei hätää - kirjastosta löytyi Don DeLillon uusin, jonka rohmaisin mukaani. DeLillo kuuluu hänkin mielikirjailijoihini, mutta toisella tapaa kuin Atwood. Häntä lukiessaan ei ajattele oivaltavansa omaa elämäänsä vaan jotakin paljon hienovireisempää, piilotetumpaa, maailman yksityiskohtia, joita on vaikeaa luokitella millään kuvaavalla otsikolla. (Ehkä se johtuu siitä että DeLillon henkilöt tuntuvat niin paljon intellektuaalisemmilta kuin ne ihmiset, joiden kanssa viihdyn parhaiten. En pidä omasta piikikkään kärkkäästä puolestani enkä siksi mielelläni mene seuraan, jossa se kaivautuu naftaliinista. Ja se kaivautuu helposti, mikä mieliharmi. Minun puolestani se voisi nukahtaa ikiuneen paitsi silloin kun editoin tekstiä, silloin sitä tarvitaan.)
On melkein varmistunut seuraava työ, yhden yrityksen nettisivujen tekstien oikoluku ja kielenhuolto. Koska myyntituote on kiinnostava ja sopii mainiosti käsityksiini siitä, mitä maailmassa pitäisi enemmänkin tehdä ilmastonmuutoksen torjumiseksi, suhtaudun toiveikkaasti projektiin. Ainakin duuni vapauttaisi minut hakeutumasta jouluapulaiseksi. Siitä ei saa yhtä paljon rahaa, mutta toisaalta, jos se pitää minut hyväntuulisena ja virkeänä ja silti raha riittää vuokraan ja ruokaan, ratkaisu kuulostaa tyydyttävältä. Viime joulusesonki ei näet ole päässyt unohtumaan. En tahdo työpaikkaan, jossa työtoverit saattavat kysyä, onko puuterini jäänyt kotiin ja tahdonko lainata. Onko viheliäisempää asiaa kuin puuteri! Miksei kukaan kysy miehiltä tuollaista? Kysynpä vaan...
Äh, tänään en näytä osaavan lopettaa kirjoittamista. Tiedän senkin, mistä se johtuu: olen tänään nähnyt suljettujen ovien takana sellaista, jota haluaisin käsitellä jonkun kanssa, mutta tänne en voi sitä kirjoittaa, ja kuitenkin se koettaa pönkeä itseään tekstiin puoliväkisin ja pitää kirjoittamassa. Tuo näkemäni tapaus nosti esiin jonkin hyvin selkeän muutoksen ajattelussani ja muistutti siitä, kuinka vaikeaa teini-ikäistä itseään on ymmärtää. Ehkä kaikki se ahdistus oli vain hullunkurista väärinkäsitystä, vaikka se kieltämättä tuntui karmealta.
Onneksi siihen ei tarvitse palata konkreettisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti