Meemi nenässä jne.

Olen infektoitu, kiitos Pagisijan. Ja lisäys: myös Tianmimin, jonka lisäsin joukkoon lauseineen jälkikäteen. Seurauksena on armotonta harakointia:

Kokoa pieni tarina vähintään kolmesta seuraamastasi blogista, ottamalla virke kustakin vähintään ja yksi haastajan blogista ja haasta jokainen lainaamasi blogaaja, paitsi haastajasi.

Voiko onnahteleva runo olla tarina?

Naisten oikeuksia, punatut huulet
remmi nilkan ympäri.
Pikanttina yksityiskohtana mainittakoon, että päälläni istui
ystävättäreni,
ja lauloimme kovaan ääneen kaunista kansanlaulua.
Asia oli hänelle hyvin tärkeä
ja siksi hän varmaan aina sai raivareita, kun rikoin
hänen päänsisäistä käsikirjoitustaan.
Aika rankkoja kohtia siinä oli, mutta niin pitää ollakin.
Siunattu kylähulluus!


No niin, ystävät Vii, Hilla & HurHur, liekittäkäähän vuorostanne!

Otto Neurathia ystävänkirjassa

Lapsena kerään jokaiselta mietteen ystävänkirjaan. Aloitan kirjan, kun olen viiden tai kuuden, siis samaan aikaan kuin päiväkirjan pitämisenkin. Ystävänkirja on sininen vihko, kadonnut jo, olen liimannut aukeaman toiselle sivulle aina kiiltokuvan. Kirjoittaja saa itse valita, minkä kuvan viereen mietteensä asettaa. Tätini, äidinkielenopettaja, kirjoittaa kirjaan ensimmäisen kaunokirjallisen aikuisten runositaatin, jonka opin ulkoa ja jota ajattelen usein pienessä lapsensängyssäni iltarukouksen jälkeen, kun en saa unta, on pimeää ja sängyn alla on taatusti mörkö, joka muistuttaa seuraavaa koulupäivää koettelemuksineen.

Kirjassa lukee:

Me olemme kaikki nyt laivalla
ja kynnämme suurta merta.
Me synnyimme tänne vaivalla
ja vaivalla kuolemme kerta.
Mut se mikä niiden on välillä,
se olkohon lämpöä, lempeä.
Kas, yössä kun yhtehen sattuu kaks,
käy kulkukin helpommaks.

Eino Leino, Hymyilevä apollo

Laulan pätkän sanoja usein mielessäni keinuessani tai viltillä puoliunessa kesää ystävän vieressä nuokkuessani, vesipatjaleikeistä uuvahtaneena, yleensäkin auringon paistaessa, kesäisin. Siksi ei ole ihme, että törmätessäni Otto Neurathin vertaukseen tieteestä ajattelen tuota toista laivaa. Luen nimittäin Neurathin laivasta Hietsun uimarannalla, bikininselkämys hetkeksi avattuna, rintakehä tiukasti pyyhettä vasten, epistemologian tenttikirja edessäni.

Otto Neurath: "We are like sailors who on the open sea must reconstruct their ship but are never able to start afresh from the bottom. Where a beam is taken away a new one must at once be put there, and for this the rest of the ship is used as support. In this way, by using the old beams and driftwood the ship can be shaped entirely anew, but only by gradual reconstruction." (Olen kirjoittanut Neurathista ja elämästä blogiin aiemminkin, muistan äkisti.)

Ja ajattelen: Otto, Otto. Onko tuo we mikään itsestäänselvyys? Tieteellinen seurakunta on tietysti yhteisö, mutta yliopiston pimeissä lonkeroissa tuntuu välillä siltä, että yhteisöllisyys on oudosti järjestynyttä. Että tavoitteena ei olekaan korjailla laivaa vaan tietentahtoen briljeerata iskemällä lekalla pari lankkua paskaksi, tuosta noin vain. Ja jos vähän tulviikin, niin mitäs sitten. Sen sijaan, että odotettaisiin, että meri heittää sopivaa, tukevamman oloista ajopuuta poimimisetäisyydelle ja sitäkin säästettäisiin siihen, että jokin liitos ratkeaa itsestään, on muodikasta kiskoa nauloja irti ilkikurinen ilme naamalla ja sanoa: "Emme me näin suurta laivaa tarvitse, voisimme kellua kukin omalla lankullammekin ja huudella niiltä toisillemme! Tämä lauta tarvitsee falsifikaatiota huutavan kipeästi, älkääkä lässyttäkö ymmärtämisestä ja näkökulmaeroista. Kiitätte vielä minua jokin päivä!"

Otto tuntuu kuvaavan ihan toisenlaista yhteisöä. Tavallaan pidän hänen yhteisöstään enemmän kuin Leinon. Koska totuus on, että kaksittain harvoin asutetaan laivoja. Tai sitten kyseessä on soutuvene, eikä sellaisella kannata uskaltautua kauas rantaviivasta. Niinpä kun luen Leinon pätkän muististani, alan ajatella taas Neurathia. Mielikuvissani tätini käsialaa vierustavalla sivulla ei olekaan kuvaa, jonka tiedän sillä olleen - liilaan pukeutunut Abban tummemman tädin näköinen enkeli valkeita liljoja käsissään - vaan Otto Neurathin lauseet painettuna Times New Romanilla.

Neurathin yhteisö kuulostaa kauhean yksimieliseltä. Sellaiselta, jossa ei nurista siitä, että toinen hahmottaa väärin, mikä kohta tarvitsee paikkaamista kipeimmin. (Tiedeyhteisössähän tämä on käytäntö.) Oikeastaan voisin tuoda tähän rinnalle vielä kolmannen merimiehen, nimittäin Michel Serresin, joka kirjoittaa Luontosopimuksessaan maailmasta laivametaforaa: "Laivassa vallitsee vain yksi kirjoittamaton laki, jumalainen hieno käytös, jonka määrittelee merimiehien, merenkävijöiden välillä vallitseva väkivallattomuuden sopimus. He ovat heikkoutensa armoilla, heitä uhkaa jatkuvasti valtameri, joka voimallaan, elottomana mutta mahtavana, valvoo heidän rauhaansa. ... Laiva tarjoaa globaalisuuden mallin, koska siitä puuttuu ylimääräinen tila, johon vetäytyä... maalla ei oteta huomioon kuin ihmiset, merellä ollaan tekemisissä maailman kanssa."

Mutta en näe Serresin tekstiä mieleni ystävänkirjassa, oikeahan katosi jo kauan sitten. Kävelen aurinkoista mäkeä ylös kaupasta. On palkkapäivä, olen ostanut vesijuoksuvyön small-kokoa, Viillä on samanlainen. Vyöt on tehty amerikkalaiseen standardiin, sillä small kelluttaa kahdeksankymmenkiloiseen saakka. Nyt voimme juosta meressäkin, kiertää saaria ja ohittaa nakurantoja vesirajan suuntaisesti, samanväriset päät pompahdellen kuin hylkeennaamat diskossa, naamat kulmittain horisonttiin. Olen ostanut myös suuret paperipussilliset kuivattuja paprikasuikaleita, soijarouhetta, meksikolaista mausteriisiä, aurinkokuivattua tomaattia ja lohkareittain tofua, sekä herkuiksi paketin punaisella chilillä maustettuja pappadameja ja kaksi erilaista levyä tummaa suklaata. Ja olen hakenut viikonloppuvieraalleni muutakin hyvää: kierrätetyn t-paidan, jossa lukee If I sleep with you tonight it doesn't mean I'll ski with you tomorrow. Epäilemättä, kesäisin tuo varmasti pätee.

Huomenna on ensimmäinen kesäkuuta. Hymyilen näkymättömille kirjaimille näkymättömässä kirjassa. Kun olin lapsi, täti oli kovin tärkeä. Siksi mietin runoakin niin hartaasti. Kun täti sai oman lapsen, ymmärsin, että minun on vähitellen oltava aikuinen. Äiti synnytti sisareni kaksi viikkoa myöhemmin. Ystävänkirja hukkui. Runo jäi.

Miten ne tekivät siitä löytämisestä niin ison numeron, kun kerran olivat samalla laivallakin, ajattelen lapsena, haukottelen. Ajattelen ruotsinlaivaa, tietysti. Istun Mirrin selässä harajalat ovat kerineet hameen mytyksi, jalat ovat vielä valkoiset, puhallan voikukan hahtuvia, poliittisesti epäkorrekti lapsenvahti puhuu Vietnamin sodasta. Vanhemmat mutisevat, että tokihan jenkit ovat kusipäitä, ei kai siitä mitään epäilystä ole. Käyn suomalais-amerikkalaista leikkikoulua. Jälkikäteen en onnistu selittämään minulle, miten tämä kaikki sopisi yhteen. Lopulta löydän täydellisehkön selityksen: ihminen ei ole rationaalinen eläin.

Tänään saan tuolle hypoteesilleni tukea. Etsin passiani onnettomana ympäri asuntoa. Lopulta löydän sen keittiönhyllystä, jossa pidän teepurnukoitani. Ilmeisesti passi ei ole mielestäni asiakirja vaan jotakin, joka kuumaan veteen uutettuna on erinomaista palanpainiketta luomuomenille. Mutta ei se mitään, pysyn hyväntuulisena. Olenhan löytänyt last.fm:stä Regina Spektorin ja ylihuomenna saan taas seistä laiturilla ihmettelemässä, onko varhaisten rautatieläisten mielestä juna ollut kiskoilla kulkeva laiva.

Joskus tuntuu kyllä siltä, että suuret laivat kääntyväkin kovin hitaasti. Mutta ihmisiä ei niiden sisältä ole kovin vaikeaa löytää, ellei sitten lukitse hyttinsä ovea ja kuvittele seiniään maailman rajoiksi.

Yömetsää peltoa kaupunkia pesää

Kun lähden kotiin kodista, jossa en ole ikinä asunut, mietin jaloilleen pääsemistä. Vanhemmat tahtovat minun pääsevän jaloilleni. Mitä se tarkoittaa? Jalkautumista satulasta? Äiti pelkää, että vilustun. Näyttävät epäuskoisilta, kun esitän, että ainahan voin polkea lujemmin. Kuumaa ei voi estää, kun liukuu metsän halki satakielten holvikaarissa, rahisee hiekkamäkeä ylös ja alas, leikkaa lehtojen, laidunten, ruovikon ja peltojen halki.

Olenko muistanut mainita, että rakastan öistä metsää? Oksat kuroutuvat tien yli, polut suikertavat hämärään. Elämä nostelee hyväilyraajojaan maasta ensin nyrkit kiinni, ranteet löysinä, mutta suoristaa sitten äkisti käsivarret ja oikaisee sormetkin auki taivaalle, tupsuuntuu, jakaantuu, pykii ja pitsiää, nostaa nuppua ja vaahtoaa houkutusta päivien eläimille.

Voimakkaan ja uhmakkaan takana aukeavat viljellyt maat. Niistä on noukittu kiviä vuosikymmenet, entistä merenpohjaa on käännetty ja murustettu ensin hevosin, myöhemmin traktoreilla. Kylvöjälki on leveää ja tasaista, sen erottaa, vaikka edessä juokseekin aina muutama päätön, paniikkinen tummapuu. Minullekin kultturi on viljelystä. Mutta en ole edes hevosajassa, saati sitten öljyssä. Käännän maata käsin, lahjon sen toisin tavoin, tanssitan kastematoja tekemään työtä puolestani.

Säyseätkin villiintyvät tuossa samassa maassa, kunhan kesä hieman etenee. Minun kulttuurini ei ole tuo kenttä, jota mereltä tuleva ilmapulssi lakaisee helposti kuin vettä. Työnnän maahan seipäitä ja kiusaan maan pyörteille. Laitan samettikukan kurpitsojen väliin ja tuoksuherneen kurkun ystäväksi, ja annan auringonkukkien rajata kaiken ja krassien kiivetä läkähdyksiin. Sitruunakissanmintut ja piparmintun juonijalkainen matto pitävät huolen perhosista. Mutta vielä ei ole se aika, nyt vasta valmistellaan. Sänki suurilla pelloilla on vasta vaaleanvihreää. (Miksi muuten ihokarvoissa sänki on ihosta tunkevaa uutta, eihän ihokarvoja kai kukaan tahallaan sängeksi leikkaa kuten peltoa? Pellossa sitä kai sanotaan oraaksi, ellei sanoja ole kaltaiseni kaupunkilaislapsi, joka ei paremmasta tajua.) Iho näkyy vielä hiusten välistä.

Välillä on pakko pysähtyä. Siinä kohden arboretumia, joka näyttää hieman nummelta, kukkii upeaa puna-ailakkia. Varret ovat paksut. Varjommassa leimuavat keltamot. Mäellä kevättähtimö on suloisessa sekasotkussa valkovuokon kanssa pihlajoiden juuressa. Entä tammet? Onko niiden lehvästö aidosti kellervämpi kuin muiden puiden, vai onko kyse vain siitä, että ne lähtevät muita hitaammin kesään? Lehdet ovat säälittävää pientä ryppyistä silkkipongeeta edelleen: vauvahuiveja. Mutta satakielet eivät välitä.

Lasken kukkivia tai melkein kukkivia kasveja. Pääsen laskuissani pitkälle ja ehdin unohtaa numeron. Sen ei ole väliä. Riittää, että tunnistan kasvit tai painan mieleeni niiden luonteen. Kotona voin tarkistaa epävarmat kasviosta.

Kuusen tummasta kurkottaa kerkkiä, niiden oikullinen tanakkuus on epäilemättä tarkoittanut jotain niille, jotka eivät ole eristäneet jalkapohjiaan maasta ensin paksuin kumisin laatoin, sitten vielä öljystä myllätyllä kestopäällysteellä. Tuomet ovat villeinä. En tahtoisi nähdä niiden tanssivan tässä vuodenkierron vaiheessa, koska luulen, että ne huudahtelisivat ja törmäilisivät kiihkossaan punaseljat ja syreenit nurin.

Pajujen suloiset kissat ovat muuttuneet pitkiksi ja lihaviksi hahtuvin koristautuneiksi tuhatjalkaistoukiksi. Ruovikon yli lentää kaksi varista, toiseen suuntaan sinisorsa. Maastoasuiset miehet liikkuvat suuren kaukoputken kanssa. Kun ylitän sillan, menomatkan kalastajat näyttävät jo ujuneen peiton alle tai ainakin keittiöihin saakka. Kivi nököttää yksin, istujatta.

Maa on jo painunut omaan varjoonsa. Alimmat pilvet ovat kollinharmaita, untuvien värisiä. Vain aivan kuulaassa ylin pilvi on läpikuultavan samansyinen riekale hattarasta, tuskin näkyvä, hehkuva. Tummetessaan se lakkaa erottumasta maallisemmista sisaristaan. Kuunsirppi on häviävän ohut ja viiltää vaivatta tiensä Kumpulanmäen vaahteroiden lehtimassaan, uppoaa taivaan ja kevään täplikkääseen leikkiin. En jaksa ilahtua loppumatkasta, en edes aukiosta. Tahtoisin mieluummin palata metsään, vaikka täällä syreenien nuput ovatkin mehevämmät.

Mutta minun on oltava huomenna kello seitsemän aamulla kaikuvassa eteisessä. On käytävä nukkumaan, nukahdettava. Taivas on etelässä pohjoista tummempi. Sinisen syventyessä kuu näyttää paksummalta. Koetan muistaa, suureneeko vai pieneneekö se. Yhdeksäntoista päivää sitten se oli lähes täysi ja katselin sitä toisessa kaupungissa, vieraiden kattojen yllä. Sen jälkeen pyörä, jota talutettiin, on mennyt rikki.

Olen palauttanut mieleeni, kuinka maailmassa tulee olla: epäilemättä, hyväksyen ja syventyen.

Lathyrus sativus var. azureus

En löydä mistään niitä Lathyrus sativus var. azureuksen siemeniä, jotka ostin kevättalvella Turusta. Pengon kaappia, jonne laitoin siemenpussit kaapin vielä ollessa vaatteistani tyhjä. Lopulta tyydyn istumaan tiikkipöytäni ääressä, hörppimään mateeta ja katselemaan kattojen yli, rauhoittumaan ennen päivän liikuntatuokiota.

Tuntuu oudolta asua näin korkealla ja ilmavasti. Sadepäivinäkin asuntoni on niin valoisa, että nopean vilkaisun perusteella (en koskaan käytä verhoja ja kaihtimeni ovat aina ylös vedettyinä pahimmalle helteelle saakka) jätän aina sateensuojani naulakkoon. Vain tuulen tullessa oikeasta suunnasta, pisaroiden soittaessa kuutta vierekkäistä huoneenlevyisen erkkerin lasiruutua, ymmärrän äänestä varustautua säänmukaisesti. Periaatteessa taidan asua lasikuistilla.

Tuntuu hyvältä velloa veden varassa ystävän kanssa, nauraa ja pulputtaa. Olemme olleet erossa vain muutaman viikon, mutta on tapahtunut jo paljon. Kun eroamme uimahallilla ja hän taittaa matkaansa kevääseen ja arkeen ryhdikkääseen popliinitakkiinsa vyöttäytyneenä, ajattelen häivähtävästi, että on ensimmäinen päiväni ilman pakottavia velvollisuuksia. Äiti on soitellut, aavistaa jotakin muuttuneen. Kuulemma ääneni kuulostaa iloisemmalta. "Osta lisää mansikoita itsellesi torilta", hän kehottaa. "Tämä on ollut sinulle vaikea talvi, tarvitset hemmottelua."

Viikko ennen eroa oikeaan ohimooni ilmestyy punainen raita. Se kuroutuu hitaasti hiuspohjasta ja päätyy kulmakarvan reunaan. Kun eroan, raidan väri syvenee. Se hehkuu koko talven, ja joka ikinen kerta peilin luokse mennessäni mietin, mikä tuo raita on. Äiti miettii samaa. Hän on sentään ihoasioiden ammattilainen. Hän sormeilee ja raaputtaa raitaa ja toistelee, ettei ymmärrä. Kyseessä ei ole ekseema, psoriasis, ruusufinni tai mikään muu äidin näkemä. "Ehkä se on mun tapa reagoida stressiin", sanon silloin. Äiti pudistelee päätään ja vilkuilee raitaa. "Ehkä se on rutto", lisään. "Eronneiden naisten rutto." Äidistä vitsi ei ole hauska. Hän kuuntelee ihmisiä työssään kaikki päivät, nämä uskovat salaisuutensa hellille käsille kasvoillaan. Hän on kuullut monta eroa ja tietää, miten rikki ihmiset menevät. "Syötkö jotain lääkkeitä?" tahtoo äiti tietää. Ei, en syö. Äiti nyökkää - niin hän oli ajatellutkin. Huomaisi, jos söisin. Haisisin toiselta, liikkuisin toisin.

Hän kuulee puhelimessakin sen, että jotakin on tapahtunut, vaikken sanokaan, mitä. Eikä hän halua kysyä. Asiat selviävät kyllä, ennemmin tai myöhemmin.

Tänä aamuna, kun nostelen uimamärkiä hiuksia soljelle, käteni pysähtyy äkisti. Raita on vaalea, erottuu vielä, muttei enää hehku. Ystävän mielestä elämässäni on nyt kaikki kunnossa, vaikka pankkitilini saldo onkin kolme euroa ja yksitoista senttiä. Nyökkään. Ajan pyörällä palstalle, upotan leikkopapujen siemenet maahan. Kuuntelemme palstanaapurin, seitsemänkymppisen miehen, kanssa satakieltä Kellomäen metsässä. "Se on herra, tuo, joka laulaa. Rouva istuu pesässä hautomassa", valistaa mies. "Ai että kun linnuille puhuu, ne tietävät kyllä, että voi luottaa. Kalassakin istuessa tulevat ihan viereen, jos puhuu." Hymyilen takaisin. "Eivät vain linnut", sanon, "kaikki eläimet... kaikki."

Miehestä tulee minulle aina mieleen Jean Gionon kuolematon Mies, joka istutti puita, Elzeard Buffier. Kunpa olisi paikka, johon istuttaa puita rankaisematta. Mutta me vain istuttelemme yksivuotisten siemeniä ja taimia. (Missä ovat Lathyrus sativus var. azureuksen siemenet?) Nojaamme talikoihimme ja juttelemme hiekkakäytävän ylitse. "Minä ajattelin, että ehkä sinä saat jo vauvan", sanoo mies täysin poliittisen epäkorrektisti (mikä on äärimmäisen virkistävää). "Ehei, ystäväiseni", vastaan. "Olen eronnut tänä talvena miehestäni. Mutta nyt - nyt on taas kesä."

Mies hätkähtää. "Ehkä te palaatte vielä yhteen", hän ehdottaa. Pudistan päätäni, hymyilen. "Se entinen miehesi kävi täällä koiran kanssa", mies rollii. Nyökkään. "Se on ihan okei. Emme me ole riidoissa. Tämä palsta on edelleen molempien. Ei ole syytä riidellä, vaikkemme enää olekaan pariskunta", selvennän tilannetta. Mies nyökkää, työntelee pioninversoja takaisin tukiverkon raoista. Mokoma tahtoisi lamota.

Ja satakieli solkottaa niin, että kieli on irrota. Voikukat ovat keltaisenaan, tuomet valkoisissa puhvihihamekoissaan, reginalinnanheimot siinä solisevan puron luona, sillat kaartuvat puron yli, korvani tunnustelevat ilmaa, mutta ei, käet eivät sentään vielä kuku täällä. Kukkuvatko koskaan? Ohi ajaa pyörällä kaksi verryttelyasuista miestä onkivavat sojottaen. "Ihan kuin maalla, ja näin lähellä", toinen sanoo.

Katselen ylpeänä aariani vielä hetken ennen kuin palaan kaupunkiin ja huomaan puhelimeeni tulleen viestejä. Soitan Hurinalle, ja pian tapaammekin. Onhan kesä, ja puhuttavaa, ja katuja käveltävänä. En malttaisi olla sisällä hetkeäkään, ja suunnittelen jo öistä pyöräretkeäkin Viikkiin nyt, kun olen terve, kivuton. Voisin liukua vanhemmilleni ja sieltä takaisin soivan metsän halki, onnesta selkäranka oikoisena.

Varjoja

Odotan tuolilla istuessani jotakin, joka on itse asiassa omituinen asia: puutetta. Odotan päiviä, jolloin kalenterissani ei ole viivaa illan kohdalla. On viimeinen ilta. Selailen Hemingwayn kirjaa ja mietin, miksi inhosin Hemingwayta jossain vaiheessa. En enää muista.

Ei satu. Keuhkot eivät kuulosta tankealta, kissankusemalta palkeelta vintin hämäristä. Ruumiinontelot eivät vinku, pää ei jumpsaa. Havaitsen tämän äkisti miettiessäni, kuinka viimeinen työilta voikin saada niin hyvälle tuulelle. Vihreä hiirikuume on mennyttä, huomenna aamulla astelen altaalle ja vyötän itseni kellukkeella ja juoksen selkääni joustavuutta, jonka se on menettänyt hiirikuumeen aikana. Kyytiä keholle, sotkevia raajoja ja katonrajaan karkaavia silmiä, ja hihittämistä, kadotettua hulvaa.

Kun aika on täysi, tempaudun toimistotuolilta ja lähestulkoon juoksen lasiovista kesään. Ulkoilma iskee vastaan lempeänä, ja pyöräilen kohti kotia varjoani seuraten. Ja ajattelen puuta betonissa, varjopuuta. Ja mukulakivimäkeä ylös, missä mielessä kiveyksen raot ovat. Muistan kannan, jonka mukaan ajatuksia ei oikeastaan ole, sillä ne ovat riippuvaisia fysikaalisesta.

Mutta sitten ajattelen fysikaalista. Eikö tämä kehokin ole riippuvainen eräistä toisista, niiden tekemisistä kauan sitten. Hieman yli kolmekymmentäkaksi vuotta sitten. Mitkä kaikki sattumat noita tapahtumia edelsivätkään. Näen äitini kaksikymmentävuotiaana, tekoripset ja permanenttikiharat, samalla tavalla pehmeät jäsenet, jäniksenhymyn. Ja entä jos joskus eläimet eivät olisi mönkineet merestä maalle, tai jos yksisoluisista ei olisi kehittynyt mitään tai jos alkuräjähdyksessä aine olisikin järjestynyt toisella tapaa. Ajattelen olevani riippuvainen alkuräjähdyksestä. Se, että olen katsellut varjoani pyöräillessä, on ollut ketjutettuna maailmankaikkeuden alusta saakka. Ja silti olisin voinut nostaa silmäni, ja nostinkin, ja katselin myös lokkeja, ja näin taas pääskysen. Pilvi sen takana oli vaaleansininen, pilven reunat valkoista kumpua kuin atolleilta kohoavan sienipilven päälaella.

On monenlaisia kuvia ja unelmia. Ne ovat yhtä todellisia kuin alkuräjähdys, pilvenkiharat, äidin vanha takki. Ne ovat sitä samaa. Missä vaiheessa alkuräjähdys päättyi tarkalleen? Siinäkö vaiheessa, kun työnnän omenamehupurkkini liukuhihnalle niin tarmokkaasti, että reunakappale lähtee mukaan? "Heei, nyt me hajotetaan tää koko kone!" hihkaisee myyjä.

Oloni ei ole kuollut tänään. Kaikki ratkeaa enkä tänään ole odottanut turhan päiten. (Tässäkin seikassa tunnistan Elizabeth Costellon itsessäni - helvetti on eteinen ja kello, tai eteinen ja kello yhdistettynä, hammaslääkärin odotushuone, mieluummin täyttä kipua koko matka, kiitos.) Asiat ovat sujuneet, sähköpostit olleet lämpimiä tai ylistäviä. Enimmäkseen lämpimiä, ja hyvä niin. Muuten voisin tänäänkin kuvitella olevani kuollut, koska maailma on niin omituinen. En ole ollut huolissani edes siitä, käykö hansakaupungissa samoin kuin niin monesti ennenkin: että epäröin ovilla, ja epäröinti tarttuu, ja lopulta kuljemme tuntikausia ympäriinsä mennäksemme sitten siihen samaan kuppilaan syömään tomaatti-sipulisalaattia ja kurluttamaan tokajia ja nauramaan kiertolaisuudellemme.

Laivaliput on varattu, samoin majatalo dyynien läheltä. Kunhan saamme vielä bussiliput ja huoneet ilmalaivahallien kaupungista, kaikki on valmiina. Tarvitaan enää muistikirjat.

Olen onnellinen, viheltelen ja tiskaan. En ole vielä yhyttänyt lepakoita hevoskastanjakukkulalta, mutta kaiken järjen mukaan niitä pitäisi olla täällä: vanhat talot, vanhat puut. Kun olen tiskannut, kuivaan kädet pellavapyyhkeeseen ja istun kerimään harmaata eestaas, vaivaamaan kissataikinaa. Aika, jonka luulin kahdeksi viikoksi, onkin viikko.

Äkisti muistan, kuinka rakastin Philippe Djianin kirjaa Betty Blue ja luin sen monta kertaa tullakseni Bettyksi. Mutta kukaan ei kirjoittanut minulle runoa, joten opettelin kirjoittamaan itse, vaikka mieluummin kai makaisin selälläni ja kuuntelisin. Miten tässä näin kävi, mietin harmaata kurmuttaessani. Lohduttaudun ajatuksilla, että olen osa alkuräjähdystä ja että ensi perjantaina vien Pasilan asemalle toisenkin pyörän, jotta voimme liukua äänettömästi ja nopeasti puistojen kujaa kohti huonettani. Sillä alkuräjähdykseen kuuluu monia ihmisiä, ja jotkut heistä tietävät sen paremmin kuin toiset. Minulle on laulettu. Sellainen on hämmentävää, ja tietenkin sanon sen. Mutta yhtäkaikkisesti hämmennys on saanut minut varomattomaksi ja olen nyt onnellinen.

Olen huolehtinut turhaan. Kukaan ei ole suuttunut, vaikka olenkin rakastunut. Enkä oikein hahmota sitäkään, miksi kuvittelen etukäteen, että tästä suututaan. Olo on niin pöhkö, että melkein haen sakset ja leikkaan otsatukan. Mutta sitten muistan, etten tahdo näyttää virtahevolta, alkuräjähdyksen osa tai ei.

Huvittelen ajatuksella, että jokin ulkoavaruuden elävä tarkkailisi maailmamme menoa ja raportoisi kotiinsa pelkät täällä esiintyvien alkuaineiden taulukot. Hänen raporttiaan kiitettäisiin täsmälliseksi. Pian on yö. Huomenna olen täysin terve, sillä en muista hämmästellä sitä, ettei hengittäminen satu.

Saarilapset

Kesän alussa kioski avautuu, äkisti on vapautettu velvollisuuksista vain istua liikkumatta. Itkemättömyyteen ei tarvitse pinnistää. Maailma on avoin, aamulla polkee pyörää hiekkatietä pitkin, lujempaa lujempaa. Ryntää rappukäytävän tanssivaa pölyä ylemmäs, ohi rahapuun ikkunalla. Ring ring.

Meri on kylmä, suolainen. Rannalle matkaa tuskin lainkaan. Yksi kevättalvi siskon luokkatoverin isä hukkuu pilkkiretkelle. Eikä kesäisinkään ole kuuma, pihlaja kukkii juuri ja juuri juhannukseksi. Istumme vedessä rantatuoleissa villapoolot päällä, Itämeri nuoleksii pakaroita, mädäntyvä levä tuoksuu. Miten voi miten minusta tulisi kuumaa hohkavien peltojen metsien lapsi? Kesä on muurahaispesää, istumista polulla musta elävä kuhiseva polku reisien ylitse, selkä kuusen seinää vasten, auringonläikät kirjalla, läkähdyttävä meloninjano, meren verensuolainen heite hiuksissa.

Vain kolmea miestä olen suudellut kotisaarellani. Ensin kirjoitan yhtä, sitten korjaan kahta, sitten kolmea. Seilaamme ystävän kanssa kylmänsuolaista avomeren eteistä kumipatjalla, istumme hajareisin kellukkeella, aurinko painaltaa heijastukset mereen. Levitämme viherlevää kallioille, mutta koskaan kuivuneesta huovasta ei tule pehmeää, kietoutuvaa. Se hapertuu vaaleaksi, rasahtaa levynä poikki. Enkä saa ikinä sammaleesta paitaa enkä vapaana huojuvasta ruohosta hametta säärten pilkahdella rapisten.

Mutta olen niityllä, käyn korkeintaan ihmisten eteisissä ihmettelemässä kivikaupungin lämpöä. Täällä ei viima viheltele kulmia koirankorville, koirankorvia nurin, korvatulehdusta ja tippojen laittamista vastustelevan eläimen sisäavaruuksiin. Sydämeni on rannan, merenpainama sitkeä vihreys, suolaa sietävä kasvusto, rantakohokin aivorakkulat, simpukankuorten ohut valkea murske. Ei hyödyllinen mihinkään, mutta näkymä on avoin, hyvällä säällä Tallinnaan saakka.

En ymmärrä, mitä tarkoittaisi elää emootioitta. Sillä me pelkäämme ja rakastamme. Viivyttelemme kotiin menemistä, kerran olemme ulkona koko päivän kaatosateessa ja valumme onnea. Viihde ei ylety meihin saakka todella, koska silmissämme on aina meri ja mahdollisuus huuhtoutua ulapalle. Eikä ihminen ole saari vaan saaren, kulkee suolarasitteista rantaniittyä, ei pelkää punkkeja vaikka aihetta olisikin.

Vääntää punkit irti kynsin, palaa huokaavaan viileyteen kallioille, makaa katsoo tähtiä selkä viileään kasvaen, maailma pyörii, taivas kiertyy hitaana hyrränä. Kyllä hiekalle saattaa olla parempi rakentaa, kuinka kallioon kaivaisi perustan? Kun ei kiinnitä huomiotaan sukuelimiinsä alkaa kävellä tanssia juosta erotiikkaa, näkee hildegaardnäkyjä, on hyvä nauraa ja tuhlata säästöt kolakantarelleihin, ne laitetaan voipaperiseen tötteröön, muoviset pikkupussit tulevat vasta myöhemmin.

Viiden pennin vadelmaveneet, kymmenen kolakantarellit, kahdenkymmenenviiden merenneidot. Merenneitoon voi tukehtua. Nostamme toistemme hiuksiin rakkolevää, pistelemme pinnein kiinni, hihitämme. Tervakukan erottaa puna-ailakista kokeillen. Eikä kesä lopu, saaren ympäri voi kävellä, se on maailma maailmassa, mise en abyme, elämä elämässä.

"Sinä kuvittelet olevasi taas lapsi, kasvaisit aikuiseksi, tuo on jo sairasta", sanot.

Kuulen leppien lehdet ja pelon, että siili putoaa vallitukseen. Loikin kiveltä toiselle, argumentit saattavat olla livettäviä tai keikauttavia, railo on ylitettävä hallitusti. Juhannuksena tuli on kalliolla, kallioille ei saisi tehdä tulta, kuumuus on pureksinut siloa kymmenet vuodet liuskeille. Täällä olen kerännyt kukkaset ja ollut puhumatta ja näkemättä unia.

Sillä miten rajata meri? Miten ottaa se haltuun? Se on vihmassa raudanharmaa raivosta, palauttaa kirkkauden ja kontemploi taivasta. Unessa on vain tyhjä, värähtelevä selkä, ja kavioiden alle musertuneiden mesiangervonkukkien tuoksu.

Kuljemme polkua kaulankorkuisessa vadelmassa ja nokkosessa. Sininen kimmeltää, yöllä viriää punertavaksi, ajattelen Odysseusta, lasten pitäisi ajatella muuta. Lasten eivät ole nämä tunteet, puserrus rintakehässä ja tieto, että kaulaketjun on periydyttävä toisia teitä. Lasten ei olisi hyppääminen muuntajan katolta kalliolle, kenen kinttu katkeaa ensin. Kahden istumme auringossa, on tuulinen ja kylmä kesä kuten aina, hiekka puskee froteen lävitse, letitämme toisemme. Ja hymyilemme, sillä illan tullen meidän on erottava uneksimaan seuraavasta päivästä.

Ja kuvittelemme kaiken jatkuvan ikuisesti, mutta eräs talvi säpsähdän hereille, kaikesta on niin kauan. Ja koen saman kivun, kun seisomme kasvokkain ja tahtoisin sanoa, ettei minua tarvitsekaan tuntea, riittää että ymmärtää, miksi en palele ilkeässäkään viimassa, miksi pidän tuulena ujeltavista keskiaikaisista äänistä, miksi odotan kesässä kallioita, miksi kaikkien roolihahmojeni alla olen vain säikky eläin niityltäsi, eläin joka tuskin antaa koskettaa itseään muutoin kuin lumottuna.

Ja silloin olen sanomaisillani: lumoa! Anna lupa nousta kolisevilta istuimilta, käydä runkojen välistä, avautua horisonttiin saakka, hukkua kivien pyöreyteen. Avaa kioski, pakota ikkunan ääreen, liimaa kämmenet lasiin, pienet hintalaput lasitölkkeihin, kierrä mieleen voipaperitötteröhimo, väläyttele mansikkakaramellin pinnan karheutta, sullo laukkuun suuri pyyhe ja viidakonvihreät bikinit, kauhu siitä kun jollakin on kainalokarvat, inho ihmisten koskettaessa toisiaan, se sävähtää toisinaan lävitseni sopimattomissa paikoissa. Näytä mänty, jossa olen istunut satoja tunteja katsellen sinistä. Merirokot, siloneulat.

Odotahan vain, soitan sinulle aamulla ja otamme uimapatjan ja kellumme vaarallisessa hajareisin ja annamme auringon nauraa. Ja illalla sanomme kepeästi hei ja käännämme selän ja etenemme kaukaisuuksiin, ja meri meidän välillämme kuiskii meidän olevan saarien.

Myöhä

Miksi koettaa tulla kunnon ihmiseksi, joka ei koskaan sano mitään tähdellistä? Eivätkö ne todellakaan lue Virginia Woolfia ja aisti kipeää kohtaa, kun teksti toteaa, että kaiken arkisen alla on aina jäsentymätön, järjestymätön virta lastenkammariääniä, narulla liehuvaa pyykkiä, vesisoikossa kelluvia terälehtiä? Entä jos ensimmäinen lapsuus on epäonnistunut? Voiko tässä iässä olla niin vereslihalla, että elää toisen silkalla tahdonvoimalla?

Lähden aiemmin kuin toiset, kieltäydyn ottamasta piirakkaani mukaan. Palelen laahustaessani kaarevaa kujaa kotiin. Olisi oikotie, mutten tahdo mennä toisten pihojen poikki. En jaksa iloita syreenin nupuista enkä poppelin helmiketjuista tänä iltana. Minun on jokin, hiuksissani on takku helmiäismaalista. Muistan tytön, jolle lähetin kirjeen lukion jälkeen Englannista. Hän vastasi, että oli yllättynyt saadessaan kirjeeni. Eihän meillä ollut mitään yhteistä. Hän tunnusti inhonneensa minua koulussa, koska sanoin ääneen niin monta asiaa, jotka hän tiesi tavallaan paikkansapitäviksi, mutta joita hän ei olisi tahtonut kuulla sillä tavalla ääneen lausuttuina ja miltei riemuiten hyväksyttyinä. "Sellainen ei vain sovi", hän kirjoitti.

Ketä petkuttaisin petaamalla sänkyni? Eikö minusta näe, kuinka suuntaan kahvilan ovelle niin päättäväisesti, ettei sellainen menon hyöky voi olla tiedostamatonta, eikö muka silmissäni ole villiä halua kääntyä ja juosta tieheni? Miksi ajattelet, että minun on helppoa sanoa ihmisille, että rakastan heitä? Miksi sinusta on luontevaa, että kutsun ihmiset kerta toisensa jälkeen koolle? Päätteletkö siitä, että sosiaalinen elämäni on kadehdittavan tai huolestuttavan vilkasta vai näetkö aution eteisen jokaisen avunhuudon takana?

Kun saavun, minulla on vielä hyvä mieli. Olen istunut aurinkoa ja liponut jäätelöä, silmämme ovat siristyneet samaan tahtiin. "Ihanaa, anna palaa", olet sanonut. Olet sanonut alkavasi kirjoittaa, sinäkin. Olemme katselleet kansanjuhliin valuvia ihmisiä, eronneet Stockmannin kellon alla. Ja olen ajatellut taas pisamia. Pisamia kaikkien ystävien ihoilla. En ole kuten he. Paahdun ruskeaksi, en saa pisamia. Lapsena kampaajakin ihmettelee tätä: hiuksissa on selvästi punapigmenttiä, mutta iho on tumma. Tahtoisin suonvihreät silmät, joissa olisi linnunmunan värisiä pilkkuja. Että olisin joku muu, jonain toisena aikana. Että heti oven vieressä kasvaisi yrttejä syleittäin.

Miksi aloin kuvitella niin varhain, etten elä kolmikymmentävuotiaaksi? Tai sitten myöhemmin, etten elä kolmekymmentäkolmevuotiaaksi? Miksen osaa pelätä kuolevani vaan rämisen pyörällä kovaa vauhtia ilman kypärää? Johtuuko se kaikki siitä, että menin kouluun ensimmäisenä päivänä väärissä vaatteissa, mekossa, lakerikengissä ja lettinauhoissa, kun olisi pitänyt olla farkut ja jumpperi? Miksi en tahtonut leikkiä nukeilla, ainoastaan karvaeläimillä? Otimmeko teini-iässä mustavalkoisia kuvia toisistamme siksi, että aavistimme muuten unohtavamme, miltä tuntuu, kun ei ole paikkaa, jossa saisi vain olla kenenkään hätistelemättä, epäilemättä tai nimittelemättä? Kuinka vanhana opin olemaan itkemättä, kun lempihevonen tallilta oli mennyt varoittamatta teuraaksi?

Yömetsään piirtyy kirkkaita lintuja ja kukkia. Tahtoisin maalata sädehtivänkeltaisen kukkatertun, joka riippuu ja liikahtaa rajusti suuren aluskasvillisuudessa hiipivän eläimen heiluttaessa ruokoja ja oksia. Matkalla saapuu mustalaishameessaan, Timo jättää siveltimet niin, että pudotan ne ohi kulkiessani, Virginny maalaa takapuoli pitkällä, Tiuskiskissa antaa minulle kynnestä koetettuani tutkia, onko sen häntätöpön luun päällä kuitenkin kuroutunutta ihokalvoa. Ruo'ot näyttävät luilta, päällekkäisiltä luilta. Dinosaurusbambujen ääntelyn voi miltei kuulla. Tänä iltana en voi uskoa, että maalaus valmistuu.

Miksi kadotan uuden kamerani? Olisiko helpompaa olla, jos entiseni ilkeilisi siitä? Tunnenko vielä vuosienkin päästä syyllisyyttä siitä, etten osannut elää suhdetta hänen kanssaan elämäni loppuun saakka? Miksi hänen on oltava kiltti ja tarjouduttava etsimään kameraani palstalta, vaikka onkin toki totta, että hän sijaitsee sitä lähempänä? Onko asiallista huvittua, kun löydän kameran lopulta jääkaappiini sievästi asetettuna, tahinipurkin ja jääteetiivisteen välistä? Miksi minua kylmää jatkuvasti? Voinko joskus vielä unohtaa, kuinka onnellinen olen ollut? Pelkäänkö lainkaan metsässä pitkospuiden luona, kun äkkiä käännyn ja juoksen yli välimatkan ja halaan ja uppoan silmiin?

Olen niin väsynyt, etten jaksa kunnolla hymyillä, kamerallekaan. Camera, huone. Koska tikapuut ovat lainassa yömetsän maalaamiseksi, ylähyllyltä ongitut kirjat pinostuvat pöydille ja lipastoille. Olen unohtanut palauttaa jälleen lämpörullat, jotka eivät saa hiuksiani kihartumaan. Hiukseni eivät ole ikinä suostuneet kihartumaan. Ne valuvat melankolisesti selän ylitse. Työnnän väristen mittarin kainalooni, tahdon tulla määritellyksi.

Mitä tuo ihminen ajattelee minusta? Onko oikein toivoa, että nämä lauseet synnyttäisivät hämmennystä? Voiko vain hämmennys tuottaa vastauksia? Millainen tapetti hänen huoneessaan oli hänen ollessaan kuuden? Miksei ystävä tunnista minua tuosta valokuvasta, jossa pelleilen vaaleanpunaiset silmälasinsangat ja joulukimalletta päässäni ja olen viiden, ikuisesti tai niin kauan kuin kuva ei haalistu täyteen kellervyyteen? Etkö osaisi olla järkyttymättä kun sanon, että koetin tappaa itseni? Mikä siinä on niin vaikeaa ymmärtää? Saatko sinä itsesi uskomaan, että kaikki on kunnossa, jos sänky on pedattu ja vaatteet ojennuksessa? Aiheuttaako kenkätelineen puuosien tummuminen sinulle lievää paniikkia siitä, kuinka pian kaikki on ohitse? Enkö vasta eilen avannut kirjeen, jossa luki, että olen päässyt sisään kaikkiin haluaamiini koulutusohjelmiin?

Minusta ei tullut latinistia, vaikka jälkeenpäin ajatellen se olisi taatusti ollut järkevämpi valinta. Olisin voinut kaivautua kuolleeseen kieleen, elämäni olisi ollut turvallista. En olisi edennyt ajattelun railoille saakka. En olisi huomannut, kuinka kaikki varmuuden tavoittelu on typerää illusorista kuhisemista. En olisi oppinut ymmärtämään miestä, joka sanoo, että varmasti vasta vanhana sitä tajuaakin, että se ja se olisi pitänyt naida. En olisi ojentanut kättäni pöydän yli ja sanonut, että sinä et ymmärrä minua, en koskaan ajatellut filosofeista niin, ainoat, joista osasin oikeastaan pitää edes jollakin tavalla ennen kuin löysin Deweyn jolle maailmassaoleminen on silkkaa erotiikkaa, olivat Platon ja Aristoteles. Että pidän erityisesti Metafysiikasta. Että minusta on aina tuntunut, että kuulun johonkin toiseen aikaan, sellaiseen raskaampaan ja pienempään aikaan, jossa kuolema on enemmän läsnä eikä sitä sen vuoksi tarvitse miettiä, sillä hyveessä on riittävästi työtä koko elämäksi.

Ymmärrätkö sinä, miltä tuntuu huomata kymmenen, ei, kahdentoista vuoden kadonneen elämästään hujauksessa, ystävien menevän naimisiin ja saavan lapsia? Saanko toivoa, että saisin nukkua sellaisen vieressä, jota osaan rakastaa, ja että tuo vierihoitaja ei olisi koira? Opinko vielä olemaan sanomatta ääneen asioita, jotka ällöttävät toisia? Miksi alan selittää kuukautiskupista miehelle, jolle nainen ilman kuukautisiakin on jo liian groteski ja lihallis-verellinen ilmestys? Milloin opin, että kättä ei saa ojentaa pöydän yli, että ei saa koskettaa, että ei saa juosta syliin metsässä, että ei saa hymyillä, ei itkeä, ei tuntea, että pitää pukeutua sileisiin vaatteisiin ja olla kevytmielinen ja lukea sanomalehti huolellisesti, jotta osaisi piilottaa itsensä samoihin lauseisiin kuin toisetkin?

Käyn nukkumaan seisottuani ensin peilin edessä ja tuijotettuani naamaani epäuskoisena. Tiedän, että olen joskus ollut nuorempi, mutta en muista ikinä tunteneeni itseäni nuoreksi enkä aikuiseksi. En ole koskaan osannut valita muodikkaita vaatteita tai näyttää hoikalta. En ole osannut kuvitella, että joku voisi rakastua minuun. En ole osannut kuvitella, että joku voisi ymmärtää minua tai saada lohtua siitä, mitä sanon heille, tai siitä kuinka nukumme sylikkäin, päät vierekkäin tyynyillä, kuiskuttaen yöhön hihityttäviä sanoja.

Miksi tänä talvena muistan äkisti, millaista on seistä lapsena mäenjuuressa pulkannaru kouran läpi leikaten, räkää vaivihkaa nuoleksien, ja toivoa, että sekuntit venyisivät ikuisuuksiin, kun pitäisi sanoa hei hei ja mennä kotiin? Tuleeko minusta vielä tyttö, joka muistaa viilata kovettumat tanssijankäpälistään säännöllisesti? Milloin pääsen seuraavan kerran saunaan? Koska nukahdan varmana siitä, että olen toiminut, kuten ihmisen pitääkin? Voiko toisen aikakauden ihmistä ymmärtää vai onko vain illuusiota kuvitella, että toisaalla asiat olisivat paremmin? Pelkäisinkö Intian harmaita, irvistäviä koirankokoisia apinoita? Kukkiiko arabianjasmiinini seuraavan kerran vasta vuoden päästä?

Sormeilen isoäidin tekemän tilkkutäkin reunaa ja annan kuumeen huuhtoa minua kohti unta. Unen rajalla tajuan ohimenevästi, kuinka niin moni ihmisistä, joihin olen tänä talvena ihastunut, muistuttaa isoäitiäni. Ja kuinka olen käymässä hitaasti itsekin häneksi. Se kuulostaa aivan pähkähullulta, mutta on idea, jonka tunnistan välittömästi valveen, en unen, ideaksi. Minä tarvitsen tuon suvun, tajuan. Tarvitsen nämä ihmiset, jotka ovat unelmitta. Tarvitsen raadellut ihmiset, sillä minäkin olen tarttunut liian moneen piikkilankaan matkan varrella enkä oikein osaa kuvitella, että voisin toivoa onnellisuutta, vaikka toivonkin, että pystyisin elämään hyveessä, hyväksymään itsessäni hellyyden, joka saa minut kuiskaamaan flunssan kähentämänä seurueelle eräänä iltana, että rakastaminen taitaa olla ainoa asia, jonka osaan.

Onko väärin sanoa, mitä ajattelee? Voiko hyvästäolosta myöhästyä? Minä hetkenä on liian varhaista luovuttaa? Saako väsyneenä ja kuumeisena olla onneton, jos on rakastumassa? Lähteekö kaikista kissoista näin paljon karvaa? Millaista olisi olla ihminen, joka voi syödä mitä tahansa kutisematta ja uniaan menettämättä? Miten elävät ne, jotka eivät tunne kirjoittamisen pakko-oireita? Hellittääkö tämä ote minusta taas joskus, tyynnynkö hetkeksi? Rauhoittaisiko minua lapsi tai ympäristönvaihdos valkoisille dyyneille tai uusi olkihattu? Miksi emme laula kalliolle kukkulalle? Takerrunko liikaa kerran sanottuun? Miksen osaa epäillä ja sitten petyn?

Samoan unen syvässä metsässä. Suuret kämmenmäiset lehdet ovat liukkaita ja viileitä. Imujuotikkaat kehystävät pohkeitani. Varjot piirtävät käsivarsille villiä kuviotaan. Puiden lomasta erotan jotakin, jonka luulen ensiksi olevan pylvään. Mutta se onkin runko, suuri ja hopeanhohtava poppelinrunko. Taivaan helmiäishohtoisista tähtikuvioista leijuu lämmintä, pehmeää lunta. Tähdet ovat poppelin helmiketjujen nuppuja, jotka purskahtavat auki ja satavat kesäluntaan, joka kierii asfaltilla, palloutuu, raivostuttaa isät sotkiessaan kaupungin lattiat. Olen yksin, on myöhä, kuume ravistaa minua uneen saakka, lumi on lämmin mutta ilma kylmä, etsin viimeistä liaania.

Olenko väärässä, jos kuvittelen, että tällaiset tuntemukset piinaavat lisäkseni myös niitä, joilla on pisamia tai lämpörullin kihartuvat hiukset tai kivekset tai mielialalääkitys tai suurempi asunto kuin minulla? Ravistaako yksinäisyys ja ohimenevyyden tunne myös sitä, joka petaa aamuisin sängyn ennen aamiaista ja kuvittelee kuolevansa häpeästä, jos hänen housunsa ratkeavat karonkassa? Ja silti, yletymmekö me toisiimme saakka, me jotka emme saa ojentaa kättämme pöydän ylitse koskettaaksemme rannetta, mutta jotka silti teemme niin, jotka nousemme kuin kuolleista varpaillemme suudellaksemme samalta tasolta, jotka kallistamme päälakemme vuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle, jotta suistamme tulisi tarkemmin yksituumainen olento? Sanojako me sillä tavalla haemme? Vai haemmeko me jotakin muuta, poppelinlunta ehkä, vaahterankukkia sammalpedillä metsien pylvässaleissa, joissa ei seinättömyyden takia voi jäädä seinäkukkaseksi? Huomaammeko ketunleivät, huomaammeko niiden maun eron mustikanlehtien makuun verrattuna? Voiko elämässä onnistua tai epäonnistua?

Juhannuskalenteri

Mies, johon olen rakastumassa, lähettää minulle sähköpostilla kesänsä. Lasken turtana, että minulle on varattu siitä kymmenen päivää, ja niistäkin monina sängystä on kertakaikkiaan poistuttava ja tavattava myös toisia ihmisiä. Ärsyynnyn tilastani ja tuntemuksistani. Enkö lähtenytkin aikanaan suhteesta ikuiseen odottamiseen, kaipaamiseen ja yksinäisyyteen kyllästyneenä?

Nyt olen saanut tuon kaiken takaisin korkojen kanssa. Koroilla on opeteltava kävelemään. Muistuttelen itseäni siitä, kuinka kaikki alkaa kevyesti ja päättyy raskaasti. Tämä pätee Cooperin testiin, sinfoniaan ja rakastumiseen. Merkitsen kalenteriini päivät, mutten osaa olla välinpitämätön. Jos joku vielä sanoo, että näytän onnelliselta tai hehkun, vastaan ampuneeni juuri haulikolla päähäni. Tuo punainen kiille on verta, tiedättekste. (Tämä on mielikielikuvani rakastumisesta - eheyttävää, kaunista ja pikkusievää, eikö?)

Jossain vaiheessa se lohikäärme, joka suunnittelin itselleni olevani, nukahti. Se nukahti tietenkin siitä syystä, josta lohikäärmeet aina nukahtavat: silkasta vilpittömyydestä.

Ja silti - enkö olekin samaan hengenvetoon oudolla tavalla tyytyväinen eläin, joka pulputtaa satakielenä sitä riemua, että saa rakastaa, että saa sanoa rakastavansa? Ja joka kirjoittaa ankarasti ja kaukaa viisasta teeskennellen itselleen, että pitää iloita jokaisesta hetkestä, jokaisesta myönteisestä piirteestä, mutta että tuskasta ja kaipauksesta ei saa kiukutella. Kaikki, mikä tapahtuu, on joka tapauksessa hyvää, kunhan kieltäydytään hyväksymästä ajatusta, että olisi oikeus vaatia elämältä jotakin sellaista kuin ihminen, joka voisi pitää minua sylissään kaiken aikaa.

Tai ihminen, joka ei toisinaan kivahtaisi, että lakkaa tuo mahdottomuuksien pyytäminen. Tai ihminen, joka nousisi ja laskisi vuoteeseen ja vuoteesta täsmälleen samalla hetkellä, joka haluaisi aina nähdä samat elokuvat ja käydä samat keskustelut, joka haluaisi asua samassa asunnossa ja helliä samaa harmaata kollia. Joka ottaisi saman raitiovaunun keskustaan ja jonka kanssa voisi huononakin hetkenä kiistellä siitä, kumpi on suloisempi ja enemmän oikeassa, sanoen: "Sinä olet! Ei epäilystäkään!"

Kiristän itseäni idealla, että tämän pitää riittää. (Ei haaveita adoptiolapsista eikä poneista eikä mummonmökistä, jossa koira voisi aina nukkua sylissä.) Pitää riittää, että olen saanut juosta kohti metsässä, että voin lähettää tekstiviestin tai sähköpostin vaikuttamalta kahelilta, että on kymmenen päivää. Kymmeneen päivään mahtuu monta sekuntia. Niitä ei voida koskaan toistaa eikä riistää pois. On keskityttävä kymmeneen päivään. On keskityttävä positiiviseen, hyvään, ihanaan... (mieleeni muistuu eräs runoni, johon Swendolyne ehdottaa googlattua lisäpätkää, ja jota runoon ujuttaessani tekstin luonne muuttuu äkisti: ajattele hyvää junan kiskoille maaten käydessäsi, keskity positiiviseen, pian juna jyskää jo kaulan yli. Runo, joka alkaa runona kävelystä lumisessa maisemassa, kehittyy talven sormiruuvissa runoksi suomalaisen miehen itsemurhameditaatiosta. Vaikka mitäpä minä suomalaisesta miehestä tiedän - tuskin mitään. Liian pieni otos, tieteellisesti katsoen.)

Istun kirjastossa, en siinä jossa työskentelen, vaan toisessa, Helsingin parhaimmassa. Minulla on taas tunnus tänne, nyt opiskelijan sijasta henkilökunnan edustajana. Tunnus vanhenee viikko juhannuksen jälkeen. Loppukesä on autiomaata ja takkuisia pensaita. Ja äkisti katsoessani Eufemian laittamaa kuvaa Polyhymniasta tajuan, että syksy lähestyy vääjäämättä, on elettävä, on kesä, ja miltei hätäännyn. On jo kiirehdittävä, minua odotetaan pian Cafe Esplanadissa. Siellä on tyttö, jolle olen ollut Vihervaaran Annana talven vaikeuksissa. Se tuntuu omituiselta, koska tunnen vain harvoja yhtä hiljaisia kuin itse olen. Mutta ehkä Annakin on hiljainen sisällään ja koettaa vain rakentaa kodikkuutta puheellaan, punoo siitä yhteyksien pesää?

Valkoista

Herään tekstiviestiin, jossa lukee yksinkeraisesti ja selkeästi hupsista. Sen jälkeen, kun verbaalinen ystäväni opastaa minua, että hyvä kommentti on hup, muttei hupsista, joka kuulostaa hänestä puolivahingossa tapahtuneelta seksiltä, olen kertonut hupsista-määritelmän vaikka kenelle, ja nyt se näemmä laukkoo tekstiviesteinäkin jo.

Suljen silmät, virun sängyssä vielä hetken. Mutta pian on mentävä, hieman työtä alle vain. Tuomet vyöryvät valkeina ja tuhlailevina, Kumpulanmäki kukkii vaahteraa, Annalan tammien vastapuhjenneet lehdet näyttävät vielä kiharaisilta, märiltä silkkipongeemytyiltä, jotka on juuri nostettu keväänvihreästä värjäyskattilasta. Suuren kiven sammalpinnalle on satanut vaahterankukkia enemmän kuin jaksan laskea.

Palstalla työnnän käteni multaan. Petaan maahan krassia, kyssä- ja palmukaalia, kahta erilaista salaattia, sikurisalaattia, spagettikurpitsaa, punamangoldia ja kesäkynteliä. En tahdo käyttää työvälineitä, vaan vedän vaot varpaalla ja murennan siementen päälle multaa sormin. Kellomäellä laulaa satakieli; panen tyytyväisenä merkille, että eilinen lintuennuste osui oikeaan. On kesä.

Mutta istun palstalla yksin eikä minulla ole ketään, jolle voisin kertoa talvenselkään maahan työnnetyn valkosipulin venyneen jo mittavaksi. Päässäni pyörii edelleen otteita eilisestä keskustelusta. En ymmärrä, miten joku voi kuvitella sosiaalisen elämäni vilkkaaksi. Mietin hetken, soittaisinko jollekulle, mutta tajuan sitten unohtaneeni puhelimen kotiin. Niinpä vain väännän maasta ohdaketta ja voikukkaa ja korjaan sitten laukkuuni nipun parsaa, kimpun lipstikkaa ja leipäpussillisen hyvänheikinsavikkaa. Kävelen entiseen kotiini hakemaan koiraa, mutta olen nälästä niin turta, että päätänkin jäädä sinne tekemään ruokaa. Keitän parsat ja sitten teen niiden keitinveteen polentan, jonne heitän ryöpätyt hyvänheikinsavikat mukaan.

Ruoka on hyvää, mutta tahtoisin sanoa sen ääneen. Sanon sen ääneen. Koira nousee seisomaan ja tulee katsomaan minua kysyvän näköisenä.

Sitten lähdemme ja jätämme peräämme kirjeen, jossa kehotetaan syömään loppu polenta. Emme kulje suoraan. Omenapuiden nuput ovat vaaleanpunaiset, mutta terälehtien saumakohdissa valkeaakin näkyy jo. Tuomien pienet valkeat nännit ovat avautuneet kaartuvareunaisiksi, pörheiksi unelmiksi. Juolavehnän ja voikukkien keskellä loistaa äkisti lummetulppaani. Kuka sen on mäkeen työntänyt?

Lipstikkakimppu tuoksuu olkalaukussani. Ajattelen ystävääni, joka on tänään häissä ja joka ei usko sellaista itselleen sattuvankaan. Koira nuuskii ja touhottaa. Enää kaksi viikkoa, osapuilleen. Sitten lähdemme sinne, missä on valkeaa hiekkaa ja hietakampeloita. Lähdemme laivalla, ylitämme meren ja hikoilemme linja-autoissa. Periltä lähetämme kortteja, joissa lukee: "Terveisiä Goforeilta! Olemme syöneet meloneita ja harjoitelleet olkihatun neulomista päähän tuulenpitävästi." Mutta ensin kuun on loputtava ja juhlien tihennyttävä läkähdyttäväksi pulssiksi. Vasta sitten saamme mennä ja maata hiekassa, ja löytää aamulla tyynyltä ohuita, yön aikana varisseita dyynejä.

Kylmä päivä

Herätessäni muistan unen rippeen: unessa perään varmuutta. Valveilla olen kieltänyt itseltäni sellaisen, mutta unessa kysyn kerta toisensa jälkeen erimuotoisilta eläimiltä, viekö tämä kulmikkaita puoliksi maahan hautautuneita tiiliä kuhmuroitseva polku varmasti niitylle. Suljen ikkunan, sillä huoneessa on kovin viileää jo.

Aamusade napsii kipeästi poskia Ympyrätalon luona, tuuli murskaa hedelmäkuvioisen sateensuojani nurinniskoin. Mutta ei se mitään, hiukseni ovat joka tapauksessa märät suihkun jäljiltä. Ajan hissillä väärään kerrokseen, kävelen vielä kerroksen ylemmäs. Narkomaanien tilalla on terveyspalveluita. Maailma on muuttunut tai sitten olen käsittänyt kaiken väärin aiemmin. Saan koulutustani tarkalleen vastaavan työn heinäkuuksi. Minulle halutaan maksaa parempaa palkkaa kuin osaan pyytää. Hyväksyn tarjouksen ajatellen olevani liian feminiininen tässä palkka-asiassa.

Käteni ovat jäässä, kun sinnittelen takaisin kotiin vain lähteäkseni pian uudelleen. Swendolyne odottaa minua jo ravintolassa, tungen maasta napinläpeen poimimani tuomen kukkatertun hänen käteensä. Hän tunkee sen sitten omaan napinläpeensä nuuhkittuaan ensin kevättä siitä. Hölötämme poskionteloiden tähystyksestä, poetiikan tilan rituaaliluonteesta ja työelämän kiroista, levyt ja kirja vaihtavat laukkua, ihastelemme vastaostettua hyppynarua. Kun on aika lähteä, kukkaterttu on lerpahtanut, ja nyhtäisen sen lupaa kysymättä pois nuhdellen maailmaa ääneen lempeästi: "Ei se ole enää edustava." Mutta en tahdo vielä hiljaisuuteen, joten raahaan vastustelevan ystäväni Cafe Esplanadiin saakka viimassa, villinpunainen pashminani tämän kipuilevalle kurkulle laskostettuna. Kuuntelen kahvilassa korvapuustilla höystettyä kapitalismikritiikkiä. En osaa enkä ymmärrä rahataloutta juurikaan ja siten vastustan sitä passiivisesti, muttei se kyllä vielä tee minusta tiedostavaa. Olen hyvä kuvioissa, joissa saa antaa ja auttaa ja hämmennyn toivottomasti, jos joku pitääkin minusta tai tahtoo korvata jotakin.

Ihmiset ovat hurjan hauraita, ajattelen kahvilassaistujia silmäillessäni ja toisinaan jotain vastaan tingatessani. Hurjan hauraita ja hellyydenkipeitä. Hymyilen lapselle, joka riemastuu huomiosta lähes liikaa ja uhkaa levittää muffinsinsa tuusannuuskaksi. Lapsessa ei ole vielä haurautta, sillä se ei ole ikinä yksin. Muistan kerran, jolloin isä unohtaa minut Hakaniemen torille, olen kolmen. Hän unohtaa avata autonoven, starttaa ja ajaa valkoisen Peugeotinsa pois. Jään seisomaan ja tuijottamaan auton jälkeen. Olen ensimmäistä kertaa totaalisen yksin sitä itse tahtomatta. On sanottu, että jos eksyy, pitää seistä paikallaan. Mutta se näyttää epäilyttävältä. Kävelen siis Hakaniemen hallin seinustaa eestaas ja koetan näyttää siltä, että olen tomerasti menossa jonnekin. Uskottelen onnistuvani tässä. (Tältä koetan näyttää myöhemminkin lukemattomissa tilanteissa, tiloissa ja tilaisuuksissa. Tullessani yliopistoon, lähtiessäni sieltä, saapastellessani ihmisten elämään tai vappujuhliin, joihin meitä ei oltu kutsuttu.) Lopulta isä palaa, pyytää anteeksi ja on aivan järkyttynyt. Ihmettelen, miksi hänen kätensä tärisevät. Mutta siitä on kauan. Istun kahvilassa, mietin kesää ja juhannussuunnitelmia ja sanon vastaan.

Ja sitten kävelen koko matkan kirjastolle miettien, eikö ajan haaskausta ole pikemminkin jokin muu kuin tärkeiden asioiden jäsentäminen lounastunnin venyessä. Koetan keksiä, kuinka aikaa voisi haaskata. En keksi mitään muuta kuin tarpeettoman työnteon, sellaisen, josta jää rahaa käteen välttämätöntä kulutusta enemmän. Mikä on välttämätöntä? On kylmää, mutta sade sentään on lakannut. Heiluttelen käsiä iloisesti ja arvuuttelen, käytänkö tänään verbiä "monitoroida". (En käytä.)

Kirjastossa on hämärää, istumme viimeistä kesää edeltävää päivää tämäniltaisen kollegan kanssa. Työtoverit hyvästellään yksitellen, päivä päivältä. Kesä avautuu kuiluna. Laivat seilaavat sen pintaa, nostavat kelluma-aallot, tulee vilttejä ja bikinipäiviä, jolloin käsiäni ei oteta käsien väliin ja sanota: "Miten nämä voivat olla näin kylmät?" Sillä niin tekevät kaikki, joita kosketan ohimennen ranteeseen halutessani aksentoida jonkin kysymyksen erityisen tärkeyden. Silloin työnnän käteni ystävää kohden ja sanon: "Siinähän sinä olet, etkö vähän lämmittäisi niitä omiesi välissä?" Mutta kirjastossa kylmät sormet tanssivat näppäimistöllä kankeasti. Koulussa terveydenhoitaja käskee vuosi toisensa jälkeen lopettaa tupakoinnin, jotta ääreisverenkierto kohenisi. On turha sanoa vastaan, ettei tupakoi. Silti niin on sanottava, koska se on totta. "En olettanutkaan sinun myöntävän", sanoo terveydenhoitaja.

Mietin lokkeja ja lapsuuteni suurta vesimelonihimoa, arbuuseja myytiin lähikauppa Kauko Koo Koskisessa kerran ostoskärryistä. Isoäiti huutaa nähdessään melonit: "Arbuusia!" Arbuusia, kiärmeenlihhoo-salamia, salaattihedelmiä, köyhiä ritareita ruisleivästä, kotletteja. Isoäidin ilme, lokinkatse, korvakorun heilahdus, sinivalkoiset paimentyttö rakastaa paimenpoikaa -lautaset räks räks räks sadepäivänä, kun mikään ei mene. Koetan ravistella isoäitiä hiuksistani, mutta tuloksena ainoastaan omat korvakoruni helisevät samalla tavalla temmokkaasti. Ehkä isoäitikin koetti ravistaa hiuksistaan multaisia juuria tai muiston lavantaudista vankilassa tai seisomisen asemalaiturilla Siperian-junaa ja siinä elossa palaavaa isää vastassa. Minulla on syyni sanoa Swendolynelle takaisin tämän väittäessä, että jopa vankileiri Siperiassa olisi parempi kuin tämä todellisuus.

En osaa kuvitella isoäitiä, joka ei osaisi sanoa beetä ja deetä. En, vaikka mummuni on juuri sellainen. Hänestä on omituista halata, ellei hän ensin saa liköörihömpsyä. Hän ei koskaan kuvittelisi kattavansa nokkoskasvustoja yleisen saunan lukuisin sinkkiämpärein saadakseen kalpeita, mietoja keittonokkosia. Eikä hän, herraparatkoon, koskaan pesisi vieraiden miehien selkiä, maksusta eikä muuten. Ehkä se johtuu siitä, ettei hänestä koskaan pitänyt tulla opettajatarta ja että hän joutui keksimään oman arvonsa työstään, siten jostakin muusta kuin sodan murskaamista unelmista. Isoäiti taas, no, miesten selkiä pestessään hän tiesi, että olisi voinut keskustella heidän kanssaan myös saksaksi, viroksi ja venäjäksi.

Muistan polkupyörän vasta vapauden ovesta magneettiavaimen avulla pyyhkiytyessäni. Kädet kylmenevät taas ohjaustangolla. En jaksa ärsyyntyä nastarenkaista. Voin viedä pyörän huoltoon joskus kesäkuussa. Entiseni on hukannut sen kesärenkaat. Nousen polkaisuistani ilmaan viimeisellä mukulakivetyllä pätkällä.

Pääskynen kaartaa yhä ylemmäs karamellitaloja kehystävään siniseen. Sen siivet lyövät kiihkeästi, sitten se pudottautuu kuin elävä kivi. Mutta kadottuaan punaisen katonharjan taa se ei malta kauan piilotella, vaan nousee uudelleen, jumalien leipäkivi, räpsyy mustana, ripsentaipuisana. Taloissa on jotakin tuttua. Äkkiä tajuan: katonkulma, värit, ikkunat. Isoäidin talo on tiilitalo, siinä on valmistumisvuoden ornamentti, 1916. Isoäitiä ei ole enää, mutta talo on.

Pian on kesä, ja jos olisin edelleen lapsi, minut vietäisiin idänjunalle, perillä talolla kaupunkivaatteet kiskottaisiin pois ja puettaisiin tilalle käytetyt, valmiiksi tahraiset vaatteet. Kaivautuisin multaan, kiipeäisin leppiin, ihmettelisin maahan uponneita punatiiliä neljäkymmentäluvulta. Nauttisin ajatuksesta, että nukun väkivaltaisesti tuhoutuneen tehtaan saunassa. Menisimme eräkämpälle, ruoat säilytettäisiin suohon kaulaansa myöten haudatuissa maitotonkissa. Soutaisin ja huopaisin käskyn mukaan, kiskaisisin varpaat veneenpohjan hauelta turvaan, kyy uisi mustaa pintaa ohi, isoäidille saisi sanoa käärmettä kauniiksi saamatta toruja, katiskasta nousisi kuplien sihinä. Juolukka kukkisi, löytyisi hirvien ja karhujen jälkiä. Palattua olisi kitkettävä. Rantojen miehet pääsisivät ilmaiseksi saunaan. Sitoisimme koivua kasvavalla entisellä niityllä vastoja isoäidin kanssa sideharsosta tehdyt liinat päässä kiljahdellen lehdon sakeille sääskipilville itikka mää kottiis. Ja paukamiin painettaisiin illalla kynsiristi, syyhytystä ei saisi raapia, unen käsi raapisi kuitenkin, sääriin ja käsivarsiin tulisi punalaikkuista hyönteisihottumaa, joka kirvelisi löylyssä ikävästi.

Eräänä vuonna linja-auto ei enää tulisi punamullatulle talolle ja korkeille kuusille saakka. Se ei enää kannattaisi. Seuraavaksi kannattamattomaksi kävisi lähikauppa, sitten posti. Tehtaan asuntolat revittäisi kai muista kuin kannattavuussyistä. Niitylle jäisi enää muutama akileijaesiintymä, villiintyvää syreeniä ja siperianhernepensasta ja kivijalkaa. Tietä asfaltoitaisiin. Rantatontille nousisi pienteollisuuskiinteistö, sellainen aaltopeltihalli.

Kannattavuussyistä tai muista syistä keksisin eräs kesä, etten suostu enää isoäidin kampaajaksi, kitkijäksi ja perkaajaksi. En ole enää lapsi, sanon äidille tuona keväänä. Mikä sinä sitten olet, kysyy äiti huvittuneena. Mutta en ole nuorikaan, varmasti. Nuoret kuuntelevat popmusiikkia ja pussailevat. Sellainen peli ei vetele kohdallani. Ilmoitan äidille olevani ihminen, en lapsi. Silloin en halua olla enää ikinä lapsi, sillä lapsuus on yritystä vapautua vanhempien näennäisen lempeästä diktatuurista. Ja jos olisin edelleen lapsi, minut vietäisiin idänjunalle.

Jos olisin lapsi, minulta ei kysyttäisi. Olen edelleen miltei lapsi, minulla on tänään sillä tavalla laitetut hiukset ja vaatteet. Olen palannut lapsuuteen, niin käy aina, kun olen rakastumassa, kun en muutakaan oikein osaa. Onneksi sentään se, johon kuvittelen olevani rakastumassa, lupautuu seuralaisekseni häihin, joissa haluan taatusti tanssia. Vaikka olen melkein lapsi, lukitsen vain pyöräni ja käännyn uudelleen, varmistuakseni. On mentävä sisään, siivottava hieman. Pääskysiä ovat.

Tämän vuosisadan juveniilia

Lähestulkoon parasta on se, ettei koskaan tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tuon tunteen voittaa oikeastaan vain tunne, että tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta jos ja vain jos se, mitä seuraavaksi tapahtuu, on jotakin hyvin miellyttävää.

Otsikoissa on kyllä sellainen vika, että ne usein pingottavat mieleen tietynlaisen odotushorisontin. Niin myös tuo tämän tekstin yläpuolella. Olen kirjoittanut jo ennenkin hassusta kirjastani, jossa on kuuluisten kirjailijoiden ja runoilijoiden nuoruudentuotoksia. Olen ostanut kirjan vuonna 1994. Ilmeisesti olen pitänyt itseäni silloin jo kypsänä tapauksena, joka voi naureskella lapsukaisille.

Yhtenä päivänä asetan itseni tulikokeeseen. Se tapahtuu vahingossa: näytän ystävälleni suuria mustavalkovedoksia lukioajoilta. (Kyllä, kuvat on kuvattu Ilfordin filmille. Kauneimmat vedokset on tehty itäblokin valokuvapapereille, joita ostin ensin Pietarista ja sittemmin Tallinnasta. Kun muut kantoivat sieltä viinaa ja savukkeita, ostin mustavalkoista valokuvapaperia, päevalilleölia ja sefiireitä. Niin, ja vihreän kaulaliinan, se on minulla edelleen, ja sellaisen pyörivän koristetelan, jolla voi maalata seinään koristeraitaa tai askarrella omat lahjapaperit. Viron suuntautumisessa länteen hätkähdytti pahiten se, että venäläinen valokuvapaperi muuttui kaukaiseksi muistoksi.) Olen liimannut valokuvat siniseen kansioon. Niiden alle on kirjoitettu runoja ja aforismeja lukioajoilta. "Älä katso!" kirahdan, kun ystävä koettaa silmäillä kuvien lisäksi tekstitkin.

Se on sentään minun menneisyyteni. Mutta kun ystävä on lähtenyt kotiin ja saanut sen jälkeen akuutin elämä virtaa ohitse -kompleksin, on minun tietysti avattava kansio ja katsottava itseäni silmiin hetken ajan. Ja ihan totta: siellähän se kaikki jo on, vaikkakin vähän huolimattomasti muotoiltuna. Kuten: Vaisto ei ole tunne vaan pitkälle kehittynyt äly. Viriää epäilys, oliko yliopisto-opinnoissa mitään järkeä näin jästipäisen eläimen tapauksessa. Mutta sitten toteaa: on niissä ollut jotakin itua. Koska en enää muotoilisi tuota noin. Koska luulen, että kirjoitan oikeastaan tuossa intuitiosta, en vaistosta. Koska tulen prolekodista, olen lukiossa ollut täysin tietämätön siitä, mihin länsimaisessa ajatteluperinteessä viitataan intuitiolla, mihin vaistolla. En ole kai tiennyt länsimaista ajattelua olevankaan. (Nykyään taidan pitää taustaani yhtenä suurimmista onnenpotkuista. Se tekee minusta helpon.)

"Tiesin vaistonvaraisesti, että kaksi kertaa seitsemän on neljätoista." Väärin! "Olin ehdollistunut tuohon laskuun niin täysin, etten enää kyennyt kartoittamaan minkäänlaista päättelyä vaan yksinkertaisesti koin luvun neljätoista ehdottomana ja selkeänä heti yhtälön nähtyäni." Tietenkin kaksi kertaa seitsemän on vain esimerkki. Kiinnostavampi esimerkki voisi olla se, miksi uskallan sanoa kirjoituksen perusteella, että joku voisi tai ei voisi pitää minusta tai jostakusta ystävästäni. Sellaisen "vain tietää". Ilmeiden ja eleiden kohdalla luulen kyseen olevankin pitkälti vaistonvaraisesta tiedosta, joten sivuutan sen tässä. Eikä sillä ole mitään tekemistä tunteen tai älyn erottelun kanssa. Onko ehdollistumisella ja automaatiollakaan? Ehkä sen verran, että uskon älyllisesti olevan parempi, että ehdollistus on positiivista. Sellaisen voisi kuvitella synnyttävän rohkeaa ajattelutyyliä, joka on taatusti mielenkiintoisempaa koettavaa ja jaettavaa kuin nöyristelevä ote.

Mutta on sanomattakin selvää, että olen hieman surkea huomatessani olleeni jo lukiossa kiinnostunut päättelyn automaattisuudesta. En silloin tietenkään vielä näe tuon automaation vaaroja: kuinka väärät ehdollistumat saavat aikaan, että näkee maailman tietynlaisena, sensuroi siitä muiden tulkintojen mahdollisuudet. Lukiolaisena on hyvä olla vain hämmentynyt siitä, että tietää joitain asioita tajuamatta päätelleensä niihin. Muistan outouden, joka tulvii ylitseni lukiessani erästä havaitsemisen kognitiivisiin prosesseihin pureutuvaa teosta. Kuinka siinä lukee englanniksi kutakuinkin, että oikeastaan emme saa hahmoja vaan värin ja valöörin muutokset yksittäisissä tappi- ja sauvasoluissa, ja että aivomme rakentavat esityksen hahmoista summaten yhteen silmien ja kehon liikkeet suhteessa värinmuutoksiin noissa yksittäisissä pienissä reseptoreissa, ja että yksinkertaista kuvaakin katsellessa silmät poukkoilevat hurjasti, sahaavat eestaas ja ylösalas kartoittaakseen kuvion. Että olemme jatkuvasti aktiivisia, uteliaita, skannaamassa.

Isommasta kuviosta siinä ei puhuta mitään, mutta olen katsonut riittävästi Avaraa luontoa tietääkseni, että eläimet elävät elämäänsä hämmentävän samankaltaisesti: syntyvät, oppivat selviytymiselle välttämättömät taidot, taistelevat hyvästä puolisosta tai tuijottavat toisten taistelua itsestään melko välinpitämättömän oloisina, pariutuvat, poikivat, opettavat poikasilleen taitonsa, menehtyvät.

Muistan kävelleeni hermostuneena teenkeittimelle ja naksauttaneeni sen päälle. Sitten olen arvatenkin laittanut sammuneet brandenburgilaiskonsertot soimaan uudestaan ja siivilöinyt kupillisen jasmiiniteetä ja painanut kivistävää ja raivostuttavan muotoista otsaani kämmeniin (eikö olekin tragedia, että ihminen muistuttaa vanhempiaan, joihin liittyy niin paljon ärsyyntymisen tunteita, niin moninkertainen etupäässä teini-ikään keskittyvä ajatus siitä, että blaablaablaa, näkisitpä itsesi, ei sinua voi ottaa vakavasti, ei tuonnäköistä, vaikka tietysti heitä rakastaakin kipeästi - juuri siksihän heillä on valtaa ärsyttää - ja voi sitä kauhua, kun kerran peilistä heijastuessaan tajuaa ohimennen, mutta ajatuksiin takertuvasti, että minullakin on blaablaablaaotsa, -silmät ja -suu) ja olen arvuutellut, tuleeko minusta ikinä onnellista. Ja on ollut pakko palata lukemiseen, sillä tentti on lähennyt minua ja kivistävää päätäni. Vai minä tenttiä? Olen työntänyt tuollaiset kysymykset näkökentästä. Olen aina rakastanut tenttejä, mutta vasta itse päivänä, kun olen ollut kolisevaistuimisessa salissa ja kirjoittanut tylsyvällä kynällä konseptipapereihin kuumeisesti musiikkia päässäni kelaten ja siitä sanoja nyhtäen Bahtinin dialogisesta kirjallisuuskäsityksestä tai Occamin partaveitsestä tai Stanford Prison Experiencen koeasetelman saaneesta kritiikistä.

Tuntuu omalaatuiselta, että joku tässä kaupungissa on voinut lukea aiemmin kelvottomana jahkailuna poispainamiani, toistuvia teemoja niistä myöhemmin kirjoittaessani ja ihmetellä, kuinka hänen kaupungissaan asuu tällaisia asioita pohtivia ihmisiä. Sillä minua nuo asiat piinaavat koko valveillaoloajan, ellei joku parhaillaan naura kanssani tai syleile tai loukkaa minua itkuun saakka, tai ellen havaitse vaahteroiden kukkivan, tai rekisteröi arabianjasmiinini avanneen jo toisen kukkansa tai muista äkisti, kuinka paljon maailmassa on tarpeetonta kärsimystä. Koko asuntoni tuoksuu tuhannelle ja yhdelle yölle tuon kauniin, valkean arabianjasmiinin kukan ansiosta. Tahtoisin olla joku muu päivän tai kaksi, mutta luulen, ettei sellainen ole mahdollista. Tai jos olisi, se johtaisi kenties psykoosiin, molempien tapauksessa.

Entä sitten: Yö on ikuinen. Lävistän pimeyden kulkien nauraen. Aivan selvää. Analyyttistä pelottavaa toteamusta (nojoo, analyyttinen ja analyyttinen) seuraa laukan lastenkammarirytmi jälkimmäisessä lauseessa, ja hemmetti vie, kuilujen edessä kauhistuminen nujerretaan naurulla ja liikkeellä. Sillä miltä kuulostaisi: "Yö on ikuinen. Lävistän pimeyden maaten ja itkien?" Jos maailma tarjoaa minulle vastapisteen, jota päin voin puskea kiukuten ja kipinöiden, on totisesti velvollisuuteni olla vastavuoroinen.

Tavallaan ei tietenkään ole lainkaan omituista, että ajattelee samoja ajatuksia, kun kerran asuu samassa kaupungissa, on kotoisin edelleen samasta perheestä ja kaupunginosasta. Lisäksi pitää muistaa, että lukiooni on nykyisestä asunnostani matkaa peräti viitisenkymmentä tai sata metriä. Nykyään pidän kyllä keväästäkin, ja aion vaikka pakottaa muutkin pitämään. Luultavasti pidin keväästä ennenkin - ainakin kevätkuvissa näytän iloiselta, vaikka olenkin vuotanut päiväkirjaan hölmöjä tuhruja siitä, miten finnit näkyvät kevätpäivinä entistä selkeämmin: aurinko on sen verran armoton, ettei niitä voi suhria piiloon peitepuikolla. Ikään kuin se talvellakaan ketään hämäisi.

Ja kas vain, olen lukenut Luis Bunuelia vuonna 1993, huomaan eräs päivä papereitani tonkiessa, silloin en ole kyllä ollut enää lapsi, mutta kuitenkin. "Luis Bunuel yritti järjestää orgiat kukkien ja shampanjan avulla mutta naiset lähtivät kyllästyneinä kotiin. Sama ihminen, joka kirjoittaa, että mielikuvitus on tärkein etuoikeutemme. Miksei hän sitä käyttänyt orgioita kaavaillessaan? Voi apua." Nuorempana on helppoa olla julma ja epätäsmällinen.

Vaikka tiettyä hyväntahtoisuutta on läsnä jo tuolloinkin:
Ajatus hiljaa haipuu tuuleen
pelargonit yössä loistaa ikkunalaudalla
Miksi vihata, olla onneton
Kesäyö hyrrää outoja laulujaan
joita kaikki saavat kuunnella
onnellisuuteen, viisauteen katsomatta

Epäilen kyllä, että olen tuossa rakentanut itselleni vain personoimatonta excusea: minäkin saan kuunnella kesää, istua puistonpenkeillä ja loikoa vilteillä vesimelonia suuhuni tunkien, vaikka olenkin niin ruma ja tyhmä, että oikeastaan minut pitäisi nokkia kuoliaaksi. (Tuohon aikaan olin aivan tosissani sitä mieltä. Viime keväänä taisin olla sitä mieltä niinikään. Voi luoja, itsensä umpityhmäksi ja -rumaksi tunteminen on sitten raskasta ja vastenmielistä. Onneksi on lintuja ja turkikkaita eläimiä ja metsiä ja maata, kaikkea tuollaista ei-inhimillistä, joka ei osaa eikä kenties edes haluaisi tuomita inhimillisin kriteerein - luulen, että majavaa kiinnostaisi eniten onnettomuus padonrakennuspuuhissa ja reagoimattomuus juoksevan veden ääreen - ja joka siksi tarjoaa lepokeitaan tästä toisinaan raivostuttavan vaativasta ihmisten maailmasta. Ihmisten maailma osaa olla myös ihana, mutta jostain syystä elämään kuin elämään tuntuu kertyvän jaksoja, jolloin ympäristö kitsastelee aivan turhaan "olet ihana", "olet korvaamaton" ja "rakastan sinua" -viesteissään.) Tuollaisissa kohdissa tuntuu hieman oudolta: tavallaan tuntee itsensä ja omat defenssinsä hyvin, pienen välimatkan päästä ne jo erottaa selkeästi. Siksi tuntuu omituiselta, että joku voisi pitää tätä, tällä tavoin havaittua ja käsitteellistettyä maailmaa kauniina tai kiinnostavana.

Lempikohtani on kuitenkin (sillä tässä on kaikki oleellinen):
Vain minun balttisääreni sotilaskengissä nukkuvat, eivät verso
sillä laumani on hajonnut, vaistoni eksyksissä
Ja vaikka huudan päivät läpeensä vapautta, vapautta yölläkin
on laumani mennyt, ajatukseni karannut
häpeämättömät jalkani hevosenjalkani raudoitetut kaviot
juoksevat vieraan maan kivettyjä esplanadeja pitkin.
Juoksemaan tuomitut neuvottomat kentaurinjalkani
etsimässä laukan rytmiä, ikuisuudenmeren rantaa.
Nyt yksin giljotiini laulaa, katkoo apilikon villin tuoksun
sekoittaa ilmaan vihreää.

Kuinka hyvin ihminen tuntee itsensä ollessaan viidentoista? Aika hyvin, ilmeisesti. Ehkä ennustaen itsensä kehitystä itseääntoteuttavasti?

Eilen, kun istumme Viin pöydän luona ja syömme yhdessä, koska yksin on paha syödä, ja näin sen kuuluu olla, kuten Virginny sanoo, Karri selittää, miten outoa on lukea ihmisten blogeja ja tajuta, että joku todella elää tuollaista ja tuollaista maailmaa ja ajattelee tuollaisia asioita. Se kuulostaa ensialkuun oudolta, muttei tarkemmin ajatellen ole outoa. Ihmettelen aina, miten ihmiset osaavat kirjoittaa siten kuin kirjoittavat. Joissain kohdin pohdin myös, miten he osaavat elää, tietää ja tuntea tuolla tavoin. Ainoastaan oma ääni on ikävystyttävä, jankuttava. Vain harvoin sitä kyllästyttävät itsestäänselvyydet raukeavat ja synnyttävät eläviä, elettäviä kysymyksiä, jotka pakottavat muuttumaan. Ei vain muuttamaan käsityksiään, vaan koko elämäänsä.

Ja vain sellaisina hetkinä hahmottaa, että kaikilla näillä ennakko-oletuksilla on ulkoapäin katsoen jokin hahmo. Sillä tavalla kuin kävelemiselläkin on hahmo - ystäviltään on vaikeaa naamioitua. Mutta itse tuota omaa pystyasentoaan ja jalkojen ja selän ja pään suhdetta ja kävelyn joustavuutta tai tankeutta ei näe, ellei sitten videoituna, ja silloin huutaa miltei vihaisena, että tuoltako minä muka näytän. (On kuvaavaa, että olen mielikuvissani aina huomattavasti eleettömämpi ja rauhallisempi kuin todisteissa. En yksinkertaisesti hahmota maanisia virneitäni ja pogoamiseni rajuutta. Enkä sitä, miten tunnetilat sananmukaisesti elävät kasvoillani. En osaa suomalaista ilmeettömyyskulttuuria tarpeeksi hyvin ja pilaan työhaastattelut silittelemällä oikealla kädellä ensin vasenta käsivartta ja edeten sitten hartian hieronnan kautta tapailemaan sormin kaulaani. Luultavasti vain kerrostumat kivahduksista estävät minua tunkemasta sormia lohdullisesti suuhuni.)

On jotenkin karmivaa tajuta äkisti, että on aikuinen ja kykenee aikuisten asioihin kuten maksamaan vuokransa silkalla työnteolla. Onneksi on suvantokohtia, joissa istutaan pöydän ääressä, tai maataan sängyllä tai viltillä, tai juostaan altaassa vesijuoksuvyön varassa (olen edelleen huvittunut toveri Timon kuvitelmasta, jossa vesijuoksijat on sidottu outojen bondagerituaalien mukaisesti kiinni altaan seinämiin, jotteivät he tuiskahtaisi kumoon) tai esitellään toiselle Divine Comedyn tuotantoa tai saadaan Portugalista postikortti, jossa valitellaan, että kaakelein päällystettyjä taloja on liian vähän, vaikka äänteet ovatkin sekoitus Brasiliaa ja Sloveniaa.

Yksin on paha syödä

Asunnossa haisee liian monta kissaa. Ne poukkoilevat laihoina, korvat epäilevästi luimussa. Töpöhäntäinen harmaa on jotakin erityistä. Se sullotaan laatikkoon. Emme laula Like a Prayeria lopultakaan, koska olen unohtanut ottaa Kerubivompatin antamat walkmanit mukaan kaikessa touhotuksessani.

Kun kolli on saapunut uuteen kotiinsa, ihmettelemme sen edesottamuksia mahdollisimman vähän. Asettumisen on saatava tapahtua rauhassa. Harmaa töpsöttää ikkunan luota oven luo ja takaisin. Sitä ei voi olla rakastamatta. Se on niin altis, niin luottavainen. Me istumme pöydän molemmin puolin, syömme nopeaa extemporekeittoa ja purkkidolmatheksia. Viive vasta totuttautuu äitiyteen kolli rinnallaan. Suru tapailee virkkuukoukkumaista otetta. Olen tänään seissyt asemanlaiturilla, jännittänyt, itkenkö. En ole itkenyt, olen edelleen liian rikki itkeäkseni. Olen vain kääntynyt ja juossut alas portaat ja tuntenut, kuinka minun pitäisi tuntea jotakin, mutta olen vain juossut ja itkenyt vasta myöhemmin.

"Te näytitte niin onnellisilta", sanoo Viive myöhemmin, kun olemme juoneet puoliksi-cavapullon jälkeen Agnes-likööriä, joka maistuu oksennus-jägermaisterilta. Kolmas päivä alkoholia peräkkäin, kotiin kävellessä maailma tuoksuu liian hyvältä ja keväältä ja melkein kesältä, ja olen äkisti yksin suuressa kaupungissa, ja toisaalta liian vanha ja toisaalta valmis kaikkeen, ja tahdon vääntää varovasti hauraita mustamuovisia ruukkuja taimien juuripaakkujen ympäriltä ja tanssia kosteaa maata. Ja kaikki, mitä voin tehdä, on väärin.

Enkä tiedä kuka olen tai mitä haluan, kun kuljen kaarevaa kujaa pitkin kotiini ja liikutun siitä, miten kaunis ja outo maailma on. On omituista elää ja hengittää ja todeta jonkun kanssa samaan hengenvetoon, ettei voi luvata mitään, ettei tiedä kuka on ja minne menossa, ja tuntea silti, kuinka jokainen kosketus, askel ja silmäys sisältää enemmän rakkautta kuin on kokenut vuosikausiin. On pelottavaa olla rakastumassa, etenkin kun on tällainen vuodenaika.

Vai onko se vain uusi kissa ja puoli pulloa cavaa ja lämmin päivä ja elämän palaaminen hiiri-influenssan tilalle ja taju siitä, että viikon päästä on kesäkuu? Vai onko se vain odotusta juhliin saakka, ja nouseminen laivaan, ja seilaaminen tiehemme olkihatut kenossa, auringonläikät nenänpiillä, onko se vain odotusta sormien työntämisestä lampaan turkkiin, onko se vain neuroosia siitä, että juhannussuunnitelmat ovat edelleen auki?

Minulla ei ole ketään, kenelläkään ei ole minua. On vain taloja, ja niiden reunustamia katuja, kahviloita ja kukkivia puita, ja kevään tuoksu, ja kävelemistä yön sylissä kotiin ilman takkia, käsineitä ja hattuja, ohi tekstin delirious monkey, muistelua erään pihan syreenistä, selviäisikö sydämeni ilman novokaiinia, onko oikein kieltää romanttisen rakkauden mahdollisuus, mitä muuta ovat kädet vyötäröllä ja olkapäillä, nauru ja silmiin uppoaminen, lopun Minut Blockin murentaminen espressoon?

"On kummallista, kuinka jotkut kysyvät oikeita kysymyksiä", sanon tänään Viille. Minulta on tänä vuonna kysytty kaksi oikeaa kysymystä, jotka ovat äkisti saaneet minut katsomaan tarkemmin, jännittymään. Poikkeuksellista, olen ajatellut, hyvin poikkeuksellista. En usko, että kysyn ikinä keneltäkään oikeaa kysymystä. Tai jos olen kysynytkin, ei sitä ole kerrottu. Tämä on oma versioni Prufrock-ahdistuksesta. Etten osaa tehdä onnelliseksi, auttaa, ottaa vastaan.

Ja yksin on paha syödä.

Mitä teit kun Suomi voitti Euroviisut

"Nyt mä ymmärrän mitä sä tarkotat kun sanot, että sun talossa seinät on paperia", sanoo ystävä kädet kaulallani. Naapurissa kiljutaan kakofoniassa. Pian saapuu tekstiviesti. Ystävä alkaa karjahdella, että ei voi olla totta, veli koettaa kusettaa. Tähyilemme kaduille, kyllä, juhliva ja huutava seurue. Pakko avata netti. Totta se on.

"Nyt helvetti jäätyy", kommentoi ystävä. "Maailmanloppu!"

Niin. Mutta olemme käyttäneet viimeiset kolme tuntia ennen maailmanloppua erinomaisesti, kuten en malta olla huomauttamatta, ja helvetin jäätyminenkään ei töki. Täällä on kiva luistella. Olkoonkin, että vihreät hiiret osaavat sirklata siinä missä minäkin.

"Kätevää, eikö vaan, nyt me muistamme ainakin, mitä teimme, kun Suomi voitti euroviisut!" hihkaisen innoissani.

Kuuntelin, kuinka ystävä sanoo paperin lailla ääntä eristävistä seinistä.

Yhteensopimattomuudesta

Toveri Timo tekee käänteentekevän huomion eilen kahteen otteeseen. Ensinnä, hän huomauttaa korsettia kiristäviä felidaeatulanaisia skannatessaan, että piirrostyylini muistuttaa lastenkirjojen kuvitustyyliä tuolta ajalta, jolta iloksemme on siunaantunut mm. Maija Poppanen. Katson tarkemmin ja tajuan tämän. Myöhemmin Timo esittää skypessä, että blogistanissa on monia radikaaleja, juuriin saakka kaivautuvia tyyppejä ja että hänestä on hauskaa tuntea näitä. Nurisen keskeltä alilämpöistä rintalastaani-sahataan-fiilistäni, että voisit hitto vie tutustuttaa minutkin niihin. Silloin hän ilmoittaa, että olen yksin niistä. (No jaa.)

Kesken yötä herään kysymykseen, kuinka piirustustyylini ja (oletettu) radikalismini sopivat yhteen.

Lähtiessä avain kilahtaa karmiin

Ystävät lähtevät. Koska en ole kykenevä liikkumaan skannerin luokse, liikkuu skanneri luokseni. Se matkaa toveri Timon kaikennielevässä olkalaukussa. Hetken mielijohteesta olen soittanut myös Virginnylle, jonka tiedän olevan lähellä, ja kysynyt, haluaako hänkin keittoa. Mutta että jos haluaa, on otettava oma kattila mukaan. Minun luonani kaikki on pientä, myös kattila. Kahden ihmisen keitosta tulee siinä pieni, kolmen ihmisen keitosta suorastaan olematon. Niinpä Ginny saapuu valtavan kattilansa kanssa, ja Timon laukussa on paitsi skanneri, myös tietokone.

Aamulla olen ilahduttanut itseäni putoamalla tuolilta suorin jaloin seinän kautta lattiaan. Seinä on jyskäyttänyt keuhkoista ilmat, ja pudotessani olen ehtinyt ajatella oho, nyt sitä mennään kuin kaninkoloon, punaisessa kirjastoeteisessäni, joka on juuri Ihmemaan kaninkolon mukaan keksitty alunperinkin. Mutta tulee vain vaisu mustelma, ja nousen oudosti raajojani koetellen lattialta. Myöhemmin selviää, värittyykö toisen reiteni ulkosyrjä. En osaa levätä, lakanat on vaihdettava, inhoan pölyä nyt kun kurkkuni hiirenpesä kutisee.

Edellisenä yönä olen vienyt skypessä erään miehen yöunet mainitsemalla piirtäväni kuvituskuvaa kuumeessa. Mitä piirrät, hän on kysynyt. Kahta naista, olen vastannut, joista toinen kiristää toisen korsetinnauhoja, ja naisilla on myös hännät. Ja mies on vastannut oho tiikereitä, ja olen vastannut toinen on tiikeri, toinen ihan kissa. Ja sitten mies on kirjoittanut, että jaaha, hyvästit yöunille ja että sopisikohan hänelle korsetti.

Arvaat kyllä, mitä kaltaiseni empiristi empiiriseen kysymykseen vastaa.

Naisten yläpuolella leijuvat metalliatulat. Niillä nypitään karvat kulmakarvojen rajoilta, ylähuulesta, luomista. Kosmetologin tyttärenä olen tottunut siihen, että kotoisaan kotiin kuuluu laaja arsenaali erilaisia atuloita, joissa osissa on tahroja ripsien ja kulmien kestoväristä. Mutta minulla ei ole ainuitakaan. Sen sijaan minulla on epilaattori. Se on kiva, sanoo surrrr ja muistuttaa muutenkin mehiläistä. Epiloiminen tuottaa oudolla tavalla nautintoa. Voi kuvitella imuroivansa testosteronia itsestään. Ja triggeröivänsä kivun, ja sitä seuraavat kehon omat morfiinijohdannaiset.

Mutta epilaattori ei näytä niin hienolta kuin yksinkertaiset metalliatulat, joiden tarttumakohta on pykälletty. Siksi piirrän epilaattorin sijaan atulat, vaikkei minulla ole malliakaan. Ei ole tietysti naisiinkaan, mutta olen viettänyt tarpeeksi aikaa pukuhuoneissa, takahuoneissa ja saunoissa tietääkseni, minkä muotoisia naiset voivat olla. Vaikka piirroksen jokin kohta näyttäisi oudolta, sellainen nainen löytyisi riittävän sinnikkäästi etsien.

Vieraat ovat ihania, vaikka olen sen verran horjuvankipeä, että kokkaan soppaa ilman makutuntumaa. Heittelen kattilaan kaikkea sekaisin ja arvaan Georgiaa, ja vasta niistettyäni nenän kunnolla tyhjäksi sarvikuonohuuhtelun jälkeen maistan, että soppa on ehkä sittenkin Samarkandista: minttua, pippuria, jeeraa, koptilaista kuminaa, lipstikkaa, rosmariinia, neilikkaa, inkivääriä, valkosipulia, sipulia, tomaattia, paprikaa, chiliä, persiljaa, tuorekorianteria. Niin, ja kantarelleja ja hasselpähkinäjauhoa ja kokonainen sitruuna. Tungemme soppaa suuhun ja Viin tuomaa Avikaisen oliivibasilikaleipää myös, ja eteisessä tuoksuu kuuma kolli, jonka Vii niin ikään tuo.

Kuumia kolleja voi ostaa Avikaisen leipomosta. Tämä nauraa paljon ja on muutenkin syötävän suloinen poikkijuomuisine häntineen ja mahaa pitelevine käpälöineen.

Alan tointua aamusta, jolloin entiseni on täällä hetken aikaa ja sanon hänelle jotakin, jonka haluan itse sanoa, ettei hän kuule ensin toisaalta (juorut ovat nopeita herttaisissakin tapauksissa) miehestä, jolle kerron korsetinnauhakuvasta. Sanominen on yllättävän vaikeaa. En tiedä, kuinka aloittaisin ja kuinka lopettaisin. Puhun päälausein ja vähän kuin äidilleni. On omituista, kuinka vieraaksi ihminen käy ja kuinka nopeasti.

Hän haluaa, että soitan, jos minulle tulee paha olla. Mutta hän uskoo minun selviävän. Miehistä, joihin ystävystyn, hän ei ole niin varma. Jotenkin häntä pelottaa se, etten kerro valkoisia valeita. Hän tietää kyllä, että se johtuu siitä, etten oikein osaa. Kerran toisensa jälkeen hän jaksaa toistella, että olen vahva ja varma, ja että siksi saatan vahingoittaa muita, enkä ymmärrä, kenestä tai mistä hän puhuu. Hän ei näe, kuinka nukahdan sikiöasennossa, kädet itkuisella naamalla. Eikä hän lue Veloenaa, hän ei halua tuntea tällaista minua, vaan sen joka on vahva ja varma. En raatsi sanoa, etten ole ollut sellainen ikinä. Että se on hänen mielikuvansa, se vahva ja varma. Että hän itse antoi minulle aiheen uskoa johonkin illuusioon, joka kantoi minua, ja että vahva ja varma oli illuusio, en minä.

Kun pääsen pahimman itkun ylitse, tarkastelen häntä uteliaana. Onko hän unohtanut kerrat, jolloin itkin? Kuinka usein itkin? Itkun syyt? Näemmä. Hän haluaa säilyttää illuusionsa jostakin määrätietoisesta ja tyylikkäästä.

Olen helpottunut, ilta tulee. Paljon on jo järjestyksessä, voin suoda itselleni hieman unta jo.

Kaikkien vieraiden lähtiessä ovennupista riippuva, pellavanarun päässä heiluva kaksoisavain kilahtaa karmiin. Se on kaunis, merkityksellinen ääni. Kun itse menen, ei avain kilahda, sillä se on köytettynä kaulaani tai laukun sankaan. En mene ennen huomisaamua.

Vihreä hiirikuume naturalistisesti kuvattuna

Menen itse kauppaan. Huojun portaita alas, koska hissi käynee ydinsähköllä. Kas näin, sievät punaiset kesäkengät kukikaspilkullisten mustasiskolta perittyjen yök-toi-ei-oo-gottii -sukkien päälle viritettyinä, ainoastaan veluurihuppari pyjaman päällä. Lähikauppaan, hitto vie, voi mennä pyjamassa, jos on kuumetta yli kolmekymmentäkahdeksan. Kuinka alaovi onkaan raskas ja ulkoilma viileä. Horjun kauppaan sisään, kaappaan korin käsivarrelle. Pelkään, että muutkin kuulevat, kuinka vihreät hiiret rapistavat keuhkoputkeani ylösalas. Himohiiret, ne vain lisääntyvät. Nyt on toivuttava, sillä freelancer ei voi olla sairaana, ei etenkään jos hän samanlainen freelancer kuin minä eli tekee hommat viime hetkellä ja myös ilmaiseksi. Nyt ilmaiseksi.

Ilmaishommia ei voi kusta, niin se vaan menee. Rahahommaan joudun sen sijaan soittamaan, etten tänään pysty. Koska en pysty. Huoneeni epäsiisteys on saanut minut aamulla raivostumaan, ja olen kaivanut sinisen imurin kaapista ja imuroinut raivolla lattiaa. Hengitystietulehdus ja kaikki, puhdasta olla pitää, en halua astmaa ja niin edelleen. Jostain syystä en osaa ajatella, että hengitystietulehdus voisi tarkoittaa myös ettei tänään suursiivousta. Ropsripsäänet ovat todistaneet, että siivous olikin tarpeen. Sitten olen seissyt tiskialtaan luona ja tiskannut. Jossain vaiheessa ymmärrän, että käteni palelevat paitsi kuumeen takia myös siksi, että vesi on kylmää. Huomaan myös, etten pysy tolpillani, vaan nojaan seinään ja valun sitä pitkin epämääräisesti. Tarraan tiskipöydän reunaan ja ryhdistäydyn. Huuhtelen astiat, ne näyttävät vähän puolivillaisesti tiskatuilta. Horjun vessaan. Kun nousen pytyltä, silmissä pimenee. Herättyäni housut nilkoissa kylpyhuoneen lattialta totean, että on soitettava rahatöihin, etten tänään tule.

Miltä sekin näyttäisi, jos pyörtyisi hyllyväleihin ja hyllytettävät teokset leviäisivät syliotteesta lattialle värikkäässä epäjärjestyksessä kuin ylensyöneet perhoset, jotka eivät osaa yökätä? Olisi laiha lohtu, että töissä tuskin pökräisin housut nilkoissa.

Sydän hakkaa paitsi rintakehäni uumenissa, myös nenässä, korvissa, kurkussa ja outoa kyllä silmäluomissa. Ulkomaailman äänet ovat vaimeita ja kaikki tapahtuu liian nopeasti. Joku pyörittää nopeutettua värielokuvaa ympärilläni liian pienellä volyymilla, valkokangas on tämän horisonttilieriön sisäpinta. Nukahdan ja herään useita kertoja vuorokaudessa. Kun herään, makaan kyljelläni, tyyny on märkä kuolasta, räästä ja kyynelistä. Herään jostain syystä itkuun. Näen saman painajaisen yhä uudelleen. Tuossa painajaisessa nousen sängystä ja hätistelen ihmisiä yksi kerrallaan saamaan valmiiksi kirjoituksensa ja kuvansa, sillä kuolemanlinja on huomenna. Tämä painajainen sekoittuu siihen toiseen, jossa Vii ja Kerubivompatti huutavat ovella tule jo, ja olen vasta portaiden alapäässä, ja äkisti tajuan, että jalkani ovat pyöräilykengin kiinni polkimissa, ja pyörä on uponnut syvälle loskarallin sisään kuten eräs pyörä, jonka tunnen vain kuulopuheiden kautta. En tiedä, kuinka on mahdollista, että jalkani ovat sekä astinkiven sisällä että rallin pinnalla. Se vain on.

Näen ikkunan läpi, että päivä etenee, mutta se jotenkin vilisee. Kun puhun puhelimessa, havaitsen kauhukseni, että kurkkuni on jäätynyt ja alan pelätä äänihuulten säpälöityvän. Ja kun menen nukkumaan ties monetta kertaa väsymyksestä vetistellen, vaikka hiiri-influenssassa ei saisi itkeä, se tukkii hengitystiet vain pahemmin, kärsin taas kerran voimakkaasta epätodellisuuden tunteesta. Miten on mahdollista, että olen kolmekymmentäyksi, että minulla on yliopistotutkinto, että asun yksin, nukun harmaan kollin kanssa, että elämälläni ei ole kertakaikkiaan mitään tavoitteita mutten siltikään halua kävellä raitiovaunun alle, en edes vaikka minulle ei ole suotu miestä, ehkä mies pitäisi jotenkin hankkia tai jotain, haluaisin jonkun, jonka luokse voisin juosta ja vain osoittaa jotakin ihmeellistä, kuten lapset tekevät äideilleen, ja solahtaa hyväänoloon, miten on mahdollista, että vielä kesällä mumisen herätessäni ja nukahtaessani jollekulle, että en voi uskoa, tämä ei voi olla todellista, tällainen onni, ja nyt olen samassa epätodellisuudessa, ei voi olla totta, että elän ja asun näin, ja en osaa sanoa, olenko oikeastaan sen onnellisempi vai onnettomampi.

Kesällä ajattelen vielä, että pitää olla onnellinen siitä, että on mies, olipa se läsnä vai ei. Joku, jonka luokse palata. Mutta en osaa, en. Olla onnellinen. Olen onnellinen kun kirjoitan, ja kun tanssin, ja olen ollut onnellinen muutenkin, mutta enää en ajattele, että minun pitäisi olla siinä tai tässä olla onnellinen. Yhtäkaikkisesti itken, koska kaipaisin heräämistä jonkun vierestä. Olen sillä tavalla poispilattu lapsi. Pian on uusi kesä. Kantamukseni on taas yhden esineen keveämpi vietyäni Virginnylle kastanjapallon, jota veistin yhden talven ajan. Virginnylle esineen ojentaessani tajuan äkisti, etten muista tuosta talvesta mitään.

Ja tähän kaikkeen sotkeutuu kaikki hyvyys, synkän kuvan päälle on maalattu toisiin kohtiin helmiäismaalia ja töpätty siihen vielä kiinni lehtikultaa, kultahilettä ja kipinöitä: tervetulotoivotukset lasikuistikahveille siveiden neitilampaiden saarelle juhannusviikolla, käden muisto pohkeellani, viktoriaanisten naisten olkihattujuhlat saarella, bikinipiknikit, siementen liottaminen ja piilottaminen Annalan maahan, virne joka takaa että pääsen vielä Linnanmäen vuoristorataan jossa lopuksi kastutaan loiskis, ystävätärseuran kahden illan peräkkäiset kekkerit ja niitä seuraava lähtö Baltiaan, Goforeille joilla nenänpiille putoaa aurinkoa, tieto siitä että hyvästä ystäväsuperkollegastani tulee myös kirjastotätikollegatyökaveri, Napaketun lupaus esitellä hurmaava ja oikukas sisarentyttärensä, lupaukset tulla hoivaamaan minua jos kuume vain jatkuu sekä tieto siitä, että jossakin on ihminen, jonka kanssa meillä on Yhdistetyt Siirappikaivot ry.

Kaikkeen, mihin kosken, tarttuu hiirikuumeen vihreä harottavakatseisuus. Maailma on pillastunut, mielipuolinen. Pitää ruoskia vielä muutama ihminen niille sijoilleen, jotta he hoitavat hommansa, sitten nukun taas.

On tipahtaa tuoliltaan, mutta vitkalla

Karnevalismia töissä. Luen ajankuluksi Kerubivompatin lähettämiä ala-astelaisten koevastauksia ja olen tipahtamaisillani tuolilta, vaikka pyörinkin Coldrexilla ja ääneni on pihinää.
Etenkin uskonto on hyvin hallussa: 6. Käsky: Älä houri. ... 8. Käsky: Älä rassaa toisten tavaroita ... 10. käsky: Älä himoitse väärää ihmistä / Älä ylenkatso lähimmäisesi aviopuolisoa.

Vaikka onhan sekin aika liikuttavaa, että ihmiskunnan suurin keksintö on nuolenpääkirjoitus. Hyvästi, teknologinen imperatiivi. Sen sijaan puhdasta poetiikkaa lähetelevät Galileo Galilei teki putoamisliikkeita Pisan vinosta tornista ja Mielisairaaloita pitäisi perustaa ja näköalapaikkoja ja muita huvittelukeskuksia ja Talitiainen syö risuja ja talvihyönteisiä.

Muistan elävästi lapsuuden äimänkäen, kun biologian kirjassa selitetään, kuinka jokin eliö, sammal varmaankin, imee nestettä sisäänsä kuin taulusieni. Sellainen kulmikas, sanottiin. Haaveilin monta vuotta yhyttäväni taulusienen metsästä, etsin kulmikasta muotoa, kunnes eräs päivä minulle valkeni, että se tarkoitti sitä liitutaulun sientä. Ei ihme, että pidän itseäni pikemminkin pöhkönä kuin nopeaälyisenä. Laiha lohtu on, että pudonnen tuoliltakin vitkalaukaisimella.

Olen painanut kuumeen alas Coldrexilla, ehkä kirjoitinkin siitä jo. Ja olen värjännyt hiukset tummanruskeiksi koska. Ei siihen ole syytä. Kunhan tehdä tuiskautin. Väri peseytyy pois parissa viikossa. Mutta en ole varma, näytänkö kohtalokkaalta. En kai, koska kaulani on edelleen turvoksissa (tätä koetan peitellä kaulusvillapaidalla) enkä pysty oikein puhumaan. Mutta päivä on hyvä. Vaikka raakun ja kähisen puhelimeen, saan tarjouksen koulutusta vastaavista töistä heinäkuuksi. Eläköön! En kuole nälkään! Kartutan kokemustani! Lomani on siis koko kesäkuu ja elokuun kaksi ensimmäistä viikkoa. Sen mukaan on vain elettävä. Onneksi töitä voi tehdä myös ulkona. Odotan iltaa, jolloin menen seinämaalaamaan Virginnyn luokse, häneltä tulee tekstiviesti En pelkää hiiri-influenssaa.

Ei se, että hiiriä, mutta että vihreitä hiiriä, ja omassa nielussa.

***
Kotona on pakko vaihtaa sukat ja syödä pussillinen herneitä. Määrittele koti. Kotona on pakko vaihtaa sukat ja syödä pussillinen herneitä. Olen myöhässä. Tavallista.

Sanoin kuvaamisesta

Pidän tällä kertaa lupaukseni ilolla, ja täytyy rehellisyyden nimissä kirjoittaa, että jos en olisi löytänyt tuota iloa, en olisi varmaankaan myöskään pitänyt lupaustani vaan hörtsyillyt ihan omille teilleni sanojen myötä.

Eli: jatkoa de Mellosta.

Ehkä hätkähdyttävintä de Mellossa on ajatus, että tuskaa ja muita negatiivisia tuntemuksia voi käyttää työkaluna. Ei siksi, että ajatus olisi uusi, vaan koska se tuntuu olevan aina pois muodista. Sen sanominen ääneen nyt vain on niin poliittisesti epäkorrektia kuin mahdollista. Sillä kyllähän on äärikorrektia sanoa, että tuskaa ja kärsimystä tulee pyrkiä vähentämään, tai jopa: tulee vähentää. Ja sitten loikataan siihen (ilmeisen väärään) johtopäätökseen, että tuska on aina, vain ja välttämättä paha asia.

Mitä se ei tietenkään ole. (Tuskan tavoitteleminen ja tuottaminen on ääliömäistä koska tuska on tuskaa on tuskaa on tuskaa, noin steinlaisittain pantuna. Mutta sen pelkääminen ja pakonomainen väistely on ääliömäistä niinikään; tuskaa ja kärsimystä on pyrittävä vähintämään, ehkäisemään ennakolta eikä pelko tässä auta. Ja tuskan vähentäminen ei voi tarkoittaa hitto vieköön sitä, että yksityisautoilla ajetaan alle viiden kilometrin matkoja, vaikka kantamuksiakaan ei olisi. Kävelemiseen pitää oppia suhtautumaan nautintona, ja tässä olen aika kova ihminen. Sori. Se, että vahingoittaa toisia oman laiskuutensa takia - öljyteollisuus on öljyteollisuus, steinlaisittain ja muutenkin, darling - on aika ikävä asia, enkä ainakaan minä osaa ajatella niin tekevästä ihmisestä muuta kuin että herramunjee, tuossa sitä taas on yksi unissa-ajaja. Ajattelen Ras Tanuraa. Kuinka jokainen unissaan ajava on Ras Tanuran luotsi.)

De Mello ei samasta onnellisuutta siihen, mitä onnellisuudella normaalisti ymmärretään. Hänen onnellisuuskäsityksensä on hyvin erilainen: onnellisuus on valveillaoloa. (Eläköön, pääsen lupaamani aiheeseen!!!)

Se ei määrity ilon eikä flown kautta, eikä oikeastaan rakkaudenkaan, koska de Mello on haluton määrittämään rakkautta. Pikemminkin hän koettaa kai ilmaista, että me olemme siinä jo, mitään lisää ei enää tarvita, ainoastaan karsimista.

Karsiminen on ikävä sana. Siitä tulee mieleen lähinnä minimalistinen arkkitehtuuri, korujen ja tanssin kieltäminen, selibaatti, kukattomat nurmet ja sensellainen. Luopuminen. Ja jostain syystä meille on syötetty, että luopuminen on kipeää ja kamalaa. Kun tosiasiassa luopuminen ei ole vain jonkin menettämistä vaan myös jäljellejäävän korostumista, tiivistymistä. (Vaikka eihän kukattomuus nurmea tiivistä, vaan tallominen. Eikä tämä ole letkaus vaan metafora.) Ja mistä de Mello kehottaa karsimaan? Ennakkokäsityksistä.

Luvussa "konkreettisuuden löytäminen" de Mello kuvaa saman prosessin, jota Dewey kutsuu Art as Experiencessä naturalistiseksi käänteeksi. (Deweyn naturalismi ja instrumentalismi on yksi filosofian historian väärinkäsitetyimpiä seikkoja - Dewey puhuu hitto vie wordsworthilaisesta naturalismista ja epävarmuuden sietämisestä, ei mistään skientismistä; ja mitä instrumentalismiin tulee, Deweysta taide on hyödyllisen, instrumentaalisen, perikuva, sillä vain se koskettaa ihmistä kokonaisuudessaan.) De Mello kirjoittaa: "Kun ette katso asioita käsitteidenne läpi, ette kyllästy koskaan. Jokainen yksittäinen asia on ainutlaatuinen. Jokainen on varpunen on samanlaisuuksista huolimatta erilainen kuin toinen. Samanlaisuudet ovat suuri apu, koska niiden avulla voimme muodostaa abstraktioita ja käsitteitä. Niistä on paljon hyötyä viestinnälle, kasvatukselle ja tieteelle. Mutta ne ovat myös hyvin harhaanjohtavia ja muodostavat suuren esteen tietyn, todellisen yksilön näkemiselle. ... Käsite auttaa lähestymään todellisuutta, mutta kun pääsette sinne asti, teidän on aistittava tai koettava se välittömästi. ... Sanat eivät välitä meille todellisuutta. Ne vain osoittavat, ne vain viittaavat siihen. ... Runoilijat, maalarit, mystikot ja suuret filosofit ovat kaikki aavistaneet tämän totuuden. Olettakaamme, että jonakin päivänä katselen puuta. Tuohon hetkeen saakka olen joka kerta puuta katsoessani todennut: 'Niin, se on puu.' Mutta kun katson sitä tänään, en näekään puuta. Ainakaan en näe sellaista puuta, jonka olen tottunut näkemään. Näen jotakin lapsen silmien tuoreudella. En pysty pukemaan sitä sanoiksi. Näen jotakin ainutlaatuista, kokonaista, virtaavaa, pirstoutumatonta. Ja olen haltioissani. Jos kysyisitte, mitä näin, mitä luulisitte minun vastaavan? Ei minulla ole siihen sanoja. Ei todellisuutta voida ilmaista sanoin."

De Mello resonoi konkreettisen uniikkiuden havaitsemisen korostamisessaan Deweyn käsitykseen niin voimakkaasti ja niin samoin esimerkein, että mietityttämään jää, ketähän tässä oikein hämätään. Deweya ei mainita, mutta de Mello on opiskellut Chicagossa psykologiaa - ja Deweyn ja Meadin ympärille muodostunutta filosofis-psykologista koulukuntaa kutsuttiin Chicagon pragmatismiksi... (en aio tällä kertaa siteerata pitkällisesti Deweya, kehotanpahan vain kurkistamaan Art as experiencen sivuille 153-154, jossa siteerataan Wordsworthia ja selitetään, mitä tämä tarkalleen sitaatissa kuvaa; olen sairas, kuumeessa ja yskin vihreitä hiiriä, joten tänään ei huvita extemporekääntää.)

Todellisuuden ilmaiseminen sanoin onkin kiinnostava tematiikka. Sen ymmärtäminen tekee tarpeellisen nöyräksi ja saa ymmärtämään sellaisen genren kuin esimerkiksi nonsensen mielen. Nonsense osoittaa tavallista tekstiä selkeämmin, kuinka sanat osoittavat toisaalle, koettuun, joka ei koskaan alistu silkaksi sanallisuudeksi. Ja toisaalta, se osoittaa myös siihen, kuinka sanojen merkitys on niiden käyttö - kuinka ruhtinatar pistetään luuttuamaan lattiaa jne. - kuinka sanat suhteutuvat toisiin sanoihin ja käyttötilanteisiin. Mutta toisaalta, de Mello ohittaa tärkeän pointsin (jota hänen pitäisi kirjallisena vaikuttajana oikeastaan jo ihan eettisyydenkin nimissä käsitellä) siitä, kuinka sanat voivat ruumiillistaa todellisuutta. Ei koko todellisuutta, mutta joskus palan sieltä, toisen täältä. Deweyn estetiikassa onnistunut esteettinen kokemus vaatii nimenomaan sanojen ruumiillistumisen. Koska joskus sanat ulottuvat. Todennäköisesti de Mello on oikeassa siinä, että Jumalan käsite on kaikkein haitallisinta uskonnolle. Kaikki uskovat eivät näy jakavan de Mellon kantaa.

Mutta on helpompaa rakastaa, kun ei kerro satuja.

Arastelen käsitettä konkretisoiminen, ruumiillistuminen on parempi. Sillä muistan ystäväni käyneen taannoin runopiirissä, jossa konkretisoiminen tuppasi tarkoittamaan paikannimiä, tuotemerkkejä ja sen sellaista. Minua ei yksinkertaisesti voisi kiinnostaa vähemmän tuollainen runousoppi. Mitä konkreettista tuotemerkissä esimerkiksi on? Ehkä ei pitäisi kysyä tätä; yksi entisistä poikaystävistäni on käräjöinyt kansaivälisessä immateriaalioikeudessa ja olenhan itsekin istunut jutun, jossa tekijänoikeutta oli loukattu. (Toisaalta oikeudessa konkretiaa on myös henkinen kärsimys. Ymmärrän korvauksen haun osissa tapauksista, mutta on myös juttuja, joissa se kummastuttaa. Silloin mieleeni lipuu kiukkuinen fraasi yhtä hyvin voisin itse haastaa kaikki maailman lihansyöjät maksamaan minulle henkisistä kärsimyksistä, joita he aiheuttavat, siinäpä näppärä tapa tulla toimeen... se on yksinomaan huvittavaa ja moraalitonta. Ilkeät, fyysiseen koskemattomuuteen pahasti kajoavat rikokset ovat asia erikseen, mutta jonkin pikkujutun kohdalla ei voi olla miettimättä, eivätkö ne tosiaankaan tiedosta, kuinka helposti ihminen menettää yöunensa muidenkin kuin rikosten tähden. Ja että onko oikein vaatia korvausta yöunien menettämisestä, jos kyseessä sattuu olemaan rikokseksi luokiteltava teko, jos paljon pahemmin yöunet menettää jostakin muusta, jostakin mistä pitäisi kai vain olla iloinen? Asiat joista pitäisi olla iloinen ovat poikkeuksetta karmaisevia mutta niistä kukaan ei kehtaisi ikimaailmassa rahastaa oikeudessa: rakastuminen, suorituspaineinen arvostettu työpaikka jne.)

Jaaha. Itsemonitorointi osoittaa, että kuume tekee itsehavainnoinnilleni tepposia. Lieruan teilleni. Takaisin satulaan, tyttö.

De Mellon konkreettisuuden löytäminen ja pragmatistien havaitseminen erotuksena tunnistamisesta ovat täsmälleen sama asia. Miksi? Koska esteettinen kokemus ja uskonnollinen kokemus ovat pohjimmiltaan samaa.

Muuta syytä taiteen sensuroinnille on vaikeaa keksiä. Samoin niille toisinaan riehuville kiistoille, onko tämä nyt (hyvää) taidetta vai ei. Lähin vertauskohta niille löytyy uskonsodista ja uskonnollisesta kiukuttelusta. Eieiei, ei jumala tuommoinen ole, olet ymmärtänyt väärin. Ei runoa voi noin tehdä. Ja herranjumala, kuntosalilla ei voi saavuttaa meditatiivista tilaa, sehän on leoparditrikoisten lihasäijien hikoilupaikka.

En osaa sanoa muuta kuin että minun on vaikeaa ymmärtää, miksi ihmeessä jokin muotoilu tai kokemus haluttaisiin rajata vääränä ulos. Voidaan tietysti osoittaa, että niissä on niin pahasti vahingollisia piirteitä, että on eettisesti arveluttavaa tukea sellaista käytäntöä (taide, jossa mato murskataan tehosekoittimessa tai uskonnollisista syistä suoritettu tytön ympärileikkaus), mutta ei kai silloinkaan argumentoidessa voida vedota siihen, että taiteen henki tai whatever tai Jumala ei tuollaista hyväksyisi. Ei kysymys näissä ole huonoudesta ja vahingollisuudesta taiteena tai rituaalina vaan inhimillisenä tekona. Sillä eihän ihminen minnekään etiikan piiristä pääse toimiessaan taiteilijana tai pappina tai minä nyt toimiikin. Ei ole aluetta, jonne etiikka ei tunkeutuisi.

Tai estetiikka. No, de Mello on siis sitä mieltä, etteivät sanat ulotu. Minä uskon, että ne ulottuvat. Harvoin, mutta joskus. Sanat eivät ulotu niin kauan kuin ne pysyvät yleiskäsitteinä tai heijastavat lähinnä suhteita eri tekstien välillä, formalismin sanat, formaalin järjestelmän sievät pikku pelinappulat, kaada yksi ja koko systeemi klapklapkaatuu kyljelleen. Sanat ulottuvat, kun ne ovat osa tilannetta, eivät osa tekstiä.

Sanat ovat usein osa tilannetta. Deweyn klassikkoesimerkki sanojen poeettisesta painosta on se, kun Sokrateen oppilaat saivat kuulleet Sokrateen kuolleen. "Sokrates on kuollut" oli heille jotakin muuta kuin logiikan formalistoitavaksi alistuva lause, joka voidaan viedä todistuspuuhun joukon osana ja katsoa, sulkeutuuko puu. Eivätkä he hippailleet edes lauselogiikkaa. (Älkää kommentoiko logiikan keksintöjen aikajanasta, tiedän kyllä, kunhan pelitän kuumeessa.) Muita sanoja, jotka on vaikeaa kuulla ulottumattomina, ruumiillisina, maailmaa muuttavina: "Minä rakastan sinua" - de Mello sanoisi, että tässä kosketetaan vain illuusiota, ei todellisuutta, mutta miksi vetää tiukka rajalinja illuusioiden ja todellisuuden välille? Eikö sekin ole jo jotakin, että rakastaa jonkun illuusiota? Näiden sanojen saaminen ei ole yhtä järisyttävää kuin niiden sanominen, ne ovat kiellettyjä sanoja, varottuja niiden performatiivisen latauksen takia - ja "Sanat lisäävät aisteja. Sanat/joilla kiille sokaisee,/häilyvän ruohon sanat,/outo peitteisyys kuolleissa puissa,/ovat laajentunut silmä, voimakkaampi." (Stevensiä Kemppisen suomentamana, totta kai.)

Mutta "sanat eivät kosketa todellisuutta"? Sehän jos mikä hämmentää todellisuutta. Allekirjoittaneen se sai pänttäämään monet tentit ja toteamaan, että tuollaisella kivalla pienellä valkoisella valeella voi olla mittavia seurauksia. Sivukohahduksia myös Umberto Ecolle, joka laittoi sen niin kivasti: "Sanat ovat ne, millä voidaan valehdella", tai ainakin jotenkin sinnepäin. Anna anteeksi, kuume, ja se kirja edelleen entisessä kodissani.

Kyllä sanat välillä koskettavat todellisuutta. Dewey puhuu tuosta ruumiillistumisesta. Siinä on jotakin loitsunkaltaista. Useimmiten sanat ruumiillistuvat tilanteessa, jossa niitä jotenkin odotetaan. Hmm. Ehkä lukiessa jotakin runoakin odottaa, mutta tietämättään? Miksi ylipäänsä runoja luetaan? Ei kai kukaan jaksa hopotella niitä ihan huvin vuoksi? (Tai siis, huvinistiys se vasta raskas juttu onkin.) Nyt alkaa väsyttää tämä aihe jo. Se vain kehii eikä kehity minnekään. Luulen, että väsymys johtuu kuumeesta. Olen nukkunut enimmän osan päivää ja saanut useita tarjouksia, että minua voidaan tulla hoitamaan.

Mutta alakerrassani on kauppa, jonne onnistun varsin hyvin huojahtelemaan itsekin haisevana ja kaula valaankaulana. Sillä jos olenkin kevytmielinen, kevytkaulainen en tänään ole. Imusolmukkeet ovat turvonneet kulmikkaiksi nyrkeiksi ja keränneet luokseen nestepatjaa. On järkevintä vetäytyä takaisin sänkyyn. Ehkä jokin toinen päivä voin kirjoittaa uskottavammin, miksi uskon sanojen toisinaan ulottuvan. Koska olen nähnyt sen tapahtuvan.