Lähestulkoon parasta on se, ettei koskaan tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tuon tunteen voittaa oikeastaan vain tunne, että tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta jos ja vain jos se, mitä seuraavaksi tapahtuu, on jotakin hyvin miellyttävää.
Otsikoissa on kyllä sellainen vika, että ne usein pingottavat mieleen tietynlaisen odotushorisontin. Niin myös tuo tämän tekstin yläpuolella. Olen kirjoittanut jo ennenkin hassusta kirjastani, jossa on kuuluisten kirjailijoiden ja runoilijoiden nuoruudentuotoksia. Olen ostanut kirjan vuonna 1994. Ilmeisesti olen pitänyt itseäni silloin jo kypsänä tapauksena, joka voi naureskella lapsukaisille.
Yhtenä päivänä asetan itseni tulikokeeseen. Se tapahtuu vahingossa: näytän ystävälleni suuria mustavalkovedoksia lukioajoilta. (Kyllä, kuvat on kuvattu Ilfordin filmille. Kauneimmat vedokset on tehty itäblokin valokuvapapereille, joita ostin ensin Pietarista ja sittemmin Tallinnasta. Kun muut kantoivat sieltä viinaa ja savukkeita, ostin mustavalkoista valokuvapaperia, päevalilleölia ja sefiireitä. Niin, ja vihreän kaulaliinan, se on minulla edelleen, ja sellaisen pyörivän koristetelan, jolla voi maalata seinään koristeraitaa tai askarrella omat lahjapaperit. Viron suuntautumisessa länteen hätkähdytti pahiten se, että venäläinen valokuvapaperi muuttui kaukaiseksi muistoksi.) Olen liimannut valokuvat siniseen kansioon. Niiden alle on kirjoitettu runoja ja aforismeja lukioajoilta. "Älä katso!" kirahdan, kun ystävä koettaa silmäillä kuvien lisäksi tekstitkin.
Se on sentään minun menneisyyteni. Mutta kun ystävä on lähtenyt kotiin ja saanut sen jälkeen akuutin elämä virtaa ohitse -kompleksin, on minun tietysti avattava kansio ja katsottava itseäni silmiin hetken ajan. Ja ihan totta: siellähän se kaikki jo on, vaikkakin vähän huolimattomasti muotoiltuna. Kuten: Vaisto ei ole tunne vaan pitkälle kehittynyt äly. Viriää epäilys, oliko yliopisto-opinnoissa mitään järkeä näin jästipäisen eläimen tapauksessa. Mutta sitten toteaa: on niissä ollut jotakin itua. Koska en enää muotoilisi tuota noin. Koska luulen, että kirjoitan oikeastaan tuossa intuitiosta, en vaistosta. Koska tulen prolekodista, olen lukiossa ollut täysin tietämätön siitä, mihin länsimaisessa ajatteluperinteessä viitataan intuitiolla, mihin vaistolla. En ole kai tiennyt länsimaista ajattelua olevankaan. (Nykyään taidan pitää taustaani yhtenä suurimmista onnenpotkuista. Se tekee minusta helpon.)
"Tiesin vaistonvaraisesti, että kaksi kertaa seitsemän on neljätoista." Väärin! "Olin ehdollistunut tuohon laskuun niin täysin, etten enää kyennyt kartoittamaan minkäänlaista päättelyä vaan yksinkertaisesti koin luvun neljätoista ehdottomana ja selkeänä heti yhtälön nähtyäni." Tietenkin kaksi kertaa seitsemän on vain esimerkki. Kiinnostavampi esimerkki voisi olla se, miksi uskallan sanoa kirjoituksen perusteella, että joku voisi tai ei voisi pitää minusta tai jostakusta ystävästäni. Sellaisen "vain tietää". Ilmeiden ja eleiden kohdalla luulen kyseen olevankin pitkälti vaistonvaraisesta tiedosta, joten sivuutan sen tässä. Eikä sillä ole mitään tekemistä tunteen tai älyn erottelun kanssa. Onko ehdollistumisella ja automaatiollakaan? Ehkä sen verran, että uskon älyllisesti olevan parempi, että ehdollistus on positiivista. Sellaisen voisi kuvitella synnyttävän rohkeaa ajattelutyyliä, joka on taatusti mielenkiintoisempaa koettavaa ja jaettavaa kuin nöyristelevä ote.
Mutta on sanomattakin selvää, että olen hieman surkea huomatessani olleeni jo lukiossa kiinnostunut päättelyn automaattisuudesta. En silloin tietenkään vielä näe tuon automaation vaaroja: kuinka väärät ehdollistumat saavat aikaan, että näkee maailman tietynlaisena, sensuroi siitä muiden tulkintojen mahdollisuudet. Lukiolaisena on hyvä olla vain hämmentynyt siitä, että tietää joitain asioita tajuamatta päätelleensä niihin. Muistan outouden, joka tulvii ylitseni lukiessani erästä havaitsemisen kognitiivisiin prosesseihin pureutuvaa teosta. Kuinka siinä lukee englanniksi kutakuinkin, että oikeastaan emme saa hahmoja vaan värin ja valöörin muutokset yksittäisissä tappi- ja sauvasoluissa, ja että aivomme rakentavat esityksen hahmoista summaten yhteen silmien ja kehon liikkeet suhteessa värinmuutoksiin noissa yksittäisissä pienissä reseptoreissa, ja että yksinkertaista kuvaakin katsellessa silmät poukkoilevat hurjasti, sahaavat eestaas ja ylösalas kartoittaakseen kuvion. Että olemme jatkuvasti aktiivisia, uteliaita, skannaamassa.
Isommasta kuviosta siinä ei puhuta mitään, mutta olen katsonut riittävästi Avaraa luontoa tietääkseni, että eläimet elävät elämäänsä hämmentävän samankaltaisesti: syntyvät, oppivat selviytymiselle välttämättömät taidot, taistelevat hyvästä puolisosta tai tuijottavat toisten taistelua itsestään melko välinpitämättömän oloisina, pariutuvat, poikivat, opettavat poikasilleen taitonsa, menehtyvät.
Muistan kävelleeni hermostuneena teenkeittimelle ja naksauttaneeni sen päälle. Sitten olen arvatenkin laittanut sammuneet brandenburgilaiskonsertot soimaan uudestaan ja siivilöinyt kupillisen jasmiiniteetä ja painanut kivistävää ja raivostuttavan muotoista otsaani kämmeniin (eikö olekin tragedia, että ihminen muistuttaa vanhempiaan, joihin liittyy niin paljon ärsyyntymisen tunteita, niin moninkertainen etupäässä teini-ikään keskittyvä ajatus siitä, että blaablaablaa, näkisitpä itsesi, ei sinua voi ottaa vakavasti, ei tuonnäköistä, vaikka tietysti heitä rakastaakin kipeästi - juuri siksihän heillä on valtaa ärsyttää - ja voi sitä kauhua, kun kerran peilistä heijastuessaan tajuaa ohimennen, mutta ajatuksiin takertuvasti, että minullakin on blaablaablaaotsa, -silmät ja -suu) ja olen arvuutellut, tuleeko minusta ikinä onnellista. Ja on ollut pakko palata lukemiseen, sillä tentti on lähennyt minua ja kivistävää päätäni. Vai minä tenttiä? Olen työntänyt tuollaiset kysymykset näkökentästä. Olen aina rakastanut tenttejä, mutta vasta itse päivänä, kun olen ollut kolisevaistuimisessa salissa ja kirjoittanut tylsyvällä kynällä konseptipapereihin kuumeisesti musiikkia päässäni kelaten ja siitä sanoja nyhtäen Bahtinin dialogisesta kirjallisuuskäsityksestä tai Occamin partaveitsestä tai Stanford Prison Experiencen koeasetelman saaneesta kritiikistä.
Tuntuu omalaatuiselta, että joku tässä kaupungissa on voinut lukea aiemmin kelvottomana jahkailuna poispainamiani, toistuvia teemoja niistä myöhemmin kirjoittaessani ja ihmetellä, kuinka hänen kaupungissaan asuu tällaisia asioita pohtivia ihmisiä. Sillä minua nuo asiat piinaavat koko valveillaoloajan, ellei joku parhaillaan naura kanssani tai syleile tai loukkaa minua itkuun saakka, tai ellen havaitse vaahteroiden kukkivan, tai rekisteröi arabianjasmiinini avanneen jo toisen kukkansa tai muista äkisti, kuinka paljon maailmassa on tarpeetonta kärsimystä. Koko asuntoni tuoksuu tuhannelle ja yhdelle yölle tuon kauniin, valkean arabianjasmiinin kukan ansiosta. Tahtoisin olla joku muu päivän tai kaksi, mutta luulen, ettei sellainen ole mahdollista. Tai jos olisi, se johtaisi kenties psykoosiin, molempien tapauksessa.
Entä sitten: Yö on ikuinen. Lävistän pimeyden kulkien nauraen. Aivan selvää. Analyyttistä pelottavaa toteamusta (nojoo, analyyttinen ja analyyttinen) seuraa laukan lastenkammarirytmi jälkimmäisessä lauseessa, ja hemmetti vie, kuilujen edessä kauhistuminen nujerretaan naurulla ja liikkeellä. Sillä miltä kuulostaisi: "Yö on ikuinen. Lävistän pimeyden maaten ja itkien?" Jos maailma tarjoaa minulle vastapisteen, jota päin voin puskea kiukuten ja kipinöiden, on totisesti velvollisuuteni olla vastavuoroinen.
Tavallaan ei tietenkään ole lainkaan omituista, että ajattelee samoja ajatuksia, kun kerran asuu samassa kaupungissa, on kotoisin edelleen samasta perheestä ja kaupunginosasta. Lisäksi pitää muistaa, että lukiooni on nykyisestä asunnostani matkaa peräti viitisenkymmentä tai sata metriä. Nykyään pidän kyllä keväästäkin, ja aion vaikka pakottaa muutkin pitämään. Luultavasti pidin keväästä ennenkin - ainakin kevätkuvissa näytän iloiselta, vaikka olenkin vuotanut päiväkirjaan hölmöjä tuhruja siitä, miten finnit näkyvät kevätpäivinä entistä selkeämmin: aurinko on sen verran armoton, ettei niitä voi suhria piiloon peitepuikolla. Ikään kuin se talvellakaan ketään hämäisi.
Ja kas vain, olen lukenut Luis Bunuelia vuonna 1993, huomaan eräs päivä papereitani tonkiessa, silloin en ole kyllä ollut enää lapsi, mutta kuitenkin. "Luis Bunuel yritti järjestää orgiat kukkien ja shampanjan avulla mutta naiset lähtivät kyllästyneinä kotiin. Sama ihminen, joka kirjoittaa, että mielikuvitus on tärkein etuoikeutemme. Miksei hän sitä käyttänyt orgioita kaavaillessaan? Voi apua." Nuorempana on helppoa olla julma ja epätäsmällinen.
Vaikka tiettyä hyväntahtoisuutta on läsnä jo tuolloinkin:
Ajatus hiljaa haipuu tuuleen
pelargonit yössä loistaa ikkunalaudalla
Miksi vihata, olla onneton
Kesäyö hyrrää outoja laulujaan
joita kaikki saavat kuunnella
onnellisuuteen, viisauteen katsomatta
Epäilen kyllä, että olen tuossa rakentanut itselleni vain personoimatonta excusea: minäkin saan kuunnella kesää, istua puistonpenkeillä ja loikoa vilteillä vesimelonia suuhuni tunkien, vaikka olenkin niin ruma ja tyhmä, että oikeastaan minut pitäisi nokkia kuoliaaksi. (Tuohon aikaan olin aivan tosissani sitä mieltä. Viime keväänä taisin olla sitä mieltä niinikään. Voi luoja, itsensä umpityhmäksi ja -rumaksi tunteminen on sitten raskasta ja vastenmielistä. Onneksi on lintuja ja turkikkaita eläimiä ja metsiä ja maata, kaikkea tuollaista ei-inhimillistä, joka ei osaa eikä kenties edes haluaisi tuomita inhimillisin kriteerein - luulen, että majavaa kiinnostaisi eniten onnettomuus padonrakennuspuuhissa ja reagoimattomuus juoksevan veden ääreen - ja joka siksi tarjoaa lepokeitaan tästä toisinaan raivostuttavan vaativasta ihmisten maailmasta. Ihmisten maailma osaa olla myös ihana, mutta jostain syystä elämään kuin elämään tuntuu kertyvän jaksoja, jolloin ympäristö kitsastelee aivan turhaan "olet ihana", "olet korvaamaton" ja "rakastan sinua" -viesteissään.) Tuollaisissa kohdissa tuntuu hieman oudolta: tavallaan tuntee itsensä ja omat defenssinsä hyvin, pienen välimatkan päästä ne jo erottaa selkeästi. Siksi tuntuu omituiselta, että joku voisi pitää tätä, tällä tavoin havaittua ja käsitteellistettyä maailmaa kauniina tai kiinnostavana.
Lempikohtani on kuitenkin (sillä tässä on kaikki oleellinen):
Vain minun balttisääreni sotilaskengissä nukkuvat, eivät verso
sillä laumani on hajonnut, vaistoni eksyksissä
Ja vaikka huudan päivät läpeensä vapautta, vapautta yölläkin
on laumani mennyt, ajatukseni karannut
häpeämättömät jalkani hevosenjalkani raudoitetut kaviot
juoksevat vieraan maan kivettyjä esplanadeja pitkin.
Juoksemaan tuomitut neuvottomat kentaurinjalkani
etsimässä laukan rytmiä, ikuisuudenmeren rantaa.
Nyt yksin giljotiini laulaa, katkoo apilikon villin tuoksun
sekoittaa ilmaan vihreää.
Kuinka hyvin ihminen tuntee itsensä ollessaan viidentoista? Aika hyvin, ilmeisesti. Ehkä ennustaen itsensä kehitystä itseääntoteuttavasti?
Eilen, kun istumme Viin pöydän luona ja syömme yhdessä, koska yksin on paha syödä, ja näin sen kuuluu olla, kuten Virginny sanoo, Karri selittää, miten outoa on lukea ihmisten blogeja ja tajuta, että joku todella elää tuollaista ja tuollaista maailmaa ja ajattelee tuollaisia asioita. Se kuulostaa ensialkuun oudolta, muttei tarkemmin ajatellen ole outoa. Ihmettelen aina, miten ihmiset osaavat kirjoittaa siten kuin kirjoittavat. Joissain kohdin pohdin myös, miten he osaavat elää, tietää ja tuntea tuolla tavoin. Ainoastaan oma ääni on ikävystyttävä, jankuttava. Vain harvoin sitä kyllästyttävät itsestäänselvyydet raukeavat ja synnyttävät eläviä, elettäviä kysymyksiä, jotka pakottavat muuttumaan. Ei vain muuttamaan käsityksiään, vaan koko elämäänsä.
Ja vain sellaisina hetkinä hahmottaa, että kaikilla näillä ennakko-oletuksilla on ulkoapäin katsoen jokin hahmo. Sillä tavalla kuin kävelemiselläkin on hahmo - ystäviltään on vaikeaa naamioitua. Mutta itse tuota omaa pystyasentoaan ja jalkojen ja selän ja pään suhdetta ja kävelyn joustavuutta tai tankeutta ei näe, ellei sitten videoituna, ja silloin huutaa miltei vihaisena, että tuoltako minä muka näytän. (On kuvaavaa, että olen mielikuvissani aina huomattavasti eleettömämpi ja rauhallisempi kuin todisteissa. En yksinkertaisesti hahmota maanisia virneitäni ja pogoamiseni rajuutta. Enkä sitä, miten tunnetilat sananmukaisesti elävät kasvoillani. En osaa suomalaista ilmeettömyyskulttuuria tarpeeksi hyvin ja pilaan työhaastattelut silittelemällä oikealla kädellä ensin vasenta käsivartta ja edeten sitten hartian hieronnan kautta tapailemaan sormin kaulaani. Luultavasti vain kerrostumat kivahduksista estävät minua tunkemasta sormia lohdullisesti suuhuni.)
On jotenkin karmivaa tajuta äkisti, että on aikuinen ja kykenee aikuisten asioihin kuten maksamaan vuokransa silkalla työnteolla. Onneksi on suvantokohtia, joissa istutaan pöydän ääressä, tai maataan sängyllä tai viltillä, tai juostaan altaassa vesijuoksuvyön varassa (olen edelleen huvittunut toveri Timon kuvitelmasta, jossa vesijuoksijat on sidottu outojen bondagerituaalien mukaisesti kiinni altaan seinämiin, jotteivät he tuiskahtaisi kumoon) tai esitellään toiselle Divine Comedyn tuotantoa tai saadaan Portugalista postikortti, jossa valitellaan, että kaakelein päällystettyjä taloja on liian vähän, vaikka äänteet ovatkin sekoitus Brasiliaa ja Sloveniaa.
Se on outoa, mutta miellyttävällä tavalla. Onko meillä koskaan ollut yhtä suoraa näkymää niin monen erilaisen ihmisen elämään (ja tapaan kirjoittaa siitä) kuin nyt? Siinä mielessä ainakin minä koen olevani siunattu. Koko ajan valtavasti mahdollisuuksia saada tietoa ja näkökulmia elämänsä asioiden muuttamiseksi, ja ennen kaikkea mahdollisuus ei vain kontemplaatioon vaan suoraan kommunikaatioon toisten ihmisten kanssa. Eikä vain teksteitse, vaan ihan kasvoista kasvoihin. Kiitos siitä.
VastaaPoistaMinulla ei ole ollut. Toisaalta, jos "me" viittaa ihmisiin ylipäänsä, kenties jonkin hovin kulttuurissa...? Mietin tässä sitä, kuinka kirjeet aikanaan olivat taiteen kaanonissa (kuten puutarhakin - minä olisin totisesti ollut kotonani tuolla vuosisadalla kirpuista huolimatta. Paitsi että olisin ommellut koruompeleita tai luonut sianlantaa kirjeilyn sijaan.)
VastaaPoistaNiin, syöminen on oleellista. Kunpa ihmiset lakkaisivat pelkäämästä. Luulen, ettei kellään ole vielä liikaa ystäviä. (Minulla jako ystäviin ja tuttaviin on aika tiukka... useimmat, jotka puhuvat liioista ystävistä, tarkoittavat selvästi liikoja tuttavia.)
Olipas täällä taas elähdyttävää kuin vilvoittavien vetten äärellä, jotka meistä kaukana liplattavat.
VastaaPoistaIlmestyi taas kommenttiloota vai olikokaan se välillä pois? Emme aina tiedä, autiomaassa kangastelee yht' mittaa. Ainakin meillä jäi muutama asiaa-sananen omiin faileihin jostain syystä, pitää mennä etsimään, josko oli jotain oleellista?
Elähtykää toki, ystävät ja koirat lipokielet! Kommenttiloota oli poissa vain hetken, teen niin vain silloin kun pääni on jokin päivä räjähtämäisillään ja arvelen saavani sääliviä kommentteja. (Inhoan sääliä, koska se saa aikaan, ettei parkuminen lopu.) Tosin Eufemia on aika mestari naurattamaan minut kommenttilootassa kuntoon. Mutta nyt kaikki on enemmän kuin hyvin ja toivon kommenttilipaston seisovan tästä hamaan kaukaisuuteen laatikot auki hojottaen.
VastaaPoista