Kun lähden kotiin kodista, jossa en ole ikinä asunut, mietin jaloilleen pääsemistä. Vanhemmat tahtovat minun pääsevän jaloilleni. Mitä se tarkoittaa? Jalkautumista satulasta? Äiti pelkää, että vilustun. Näyttävät epäuskoisilta, kun esitän, että ainahan voin polkea lujemmin. Kuumaa ei voi estää, kun liukuu metsän halki satakielten holvikaarissa, rahisee hiekkamäkeä ylös ja alas, leikkaa lehtojen, laidunten, ruovikon ja peltojen halki.
Olenko muistanut mainita, että rakastan öistä metsää? Oksat kuroutuvat tien yli, polut suikertavat hämärään. Elämä nostelee hyväilyraajojaan maasta ensin nyrkit kiinni, ranteet löysinä, mutta suoristaa sitten äkisti käsivarret ja oikaisee sormetkin auki taivaalle, tupsuuntuu, jakaantuu, pykii ja pitsiää, nostaa nuppua ja vaahtoaa houkutusta päivien eläimille.
Voimakkaan ja uhmakkaan takana aukeavat viljellyt maat. Niistä on noukittu kiviä vuosikymmenet, entistä merenpohjaa on käännetty ja murustettu ensin hevosin, myöhemmin traktoreilla. Kylvöjälki on leveää ja tasaista, sen erottaa, vaikka edessä juokseekin aina muutama päätön, paniikkinen tummapuu. Minullekin kultturi on viljelystä. Mutta en ole edes hevosajassa, saati sitten öljyssä. Käännän maata käsin, lahjon sen toisin tavoin, tanssitan kastematoja tekemään työtä puolestani.
Säyseätkin villiintyvät tuossa samassa maassa, kunhan kesä hieman etenee. Minun kulttuurini ei ole tuo kenttä, jota mereltä tuleva ilmapulssi lakaisee helposti kuin vettä. Työnnän maahan seipäitä ja kiusaan maan pyörteille. Laitan samettikukan kurpitsojen väliin ja tuoksuherneen kurkun ystäväksi, ja annan auringonkukkien rajata kaiken ja krassien kiivetä läkähdyksiin. Sitruunakissanmintut ja piparmintun juonijalkainen matto pitävät huolen perhosista. Mutta vielä ei ole se aika, nyt vasta valmistellaan. Sänki suurilla pelloilla on vasta vaaleanvihreää. (Miksi muuten ihokarvoissa sänki on ihosta tunkevaa uutta, eihän ihokarvoja kai kukaan tahallaan sängeksi leikkaa kuten peltoa? Pellossa sitä kai sanotaan oraaksi, ellei sanoja ole kaltaiseni kaupunkilaislapsi, joka ei paremmasta tajua.) Iho näkyy vielä hiusten välistä.
Välillä on pakko pysähtyä. Siinä kohden arboretumia, joka näyttää hieman nummelta, kukkii upeaa puna-ailakkia. Varret ovat paksut. Varjommassa leimuavat keltamot. Mäellä kevättähtimö on suloisessa sekasotkussa valkovuokon kanssa pihlajoiden juuressa. Entä tammet? Onko niiden lehvästö aidosti kellervämpi kuin muiden puiden, vai onko kyse vain siitä, että ne lähtevät muita hitaammin kesään? Lehdet ovat säälittävää pientä ryppyistä silkkipongeeta edelleen: vauvahuiveja. Mutta satakielet eivät välitä.
Lasken kukkivia tai melkein kukkivia kasveja. Pääsen laskuissani pitkälle ja ehdin unohtaa numeron. Sen ei ole väliä. Riittää, että tunnistan kasvit tai painan mieleeni niiden luonteen. Kotona voin tarkistaa epävarmat kasviosta.
Kuusen tummasta kurkottaa kerkkiä, niiden oikullinen tanakkuus on epäilemättä tarkoittanut jotain niille, jotka eivät ole eristäneet jalkapohjiaan maasta ensin paksuin kumisin laatoin, sitten vielä öljystä myllätyllä kestopäällysteellä. Tuomet ovat villeinä. En tahtoisi nähdä niiden tanssivan tässä vuodenkierron vaiheessa, koska luulen, että ne huudahtelisivat ja törmäilisivät kiihkossaan punaseljat ja syreenit nurin.
Pajujen suloiset kissat ovat muuttuneet pitkiksi ja lihaviksi hahtuvin koristautuneiksi tuhatjalkaistoukiksi. Ruovikon yli lentää kaksi varista, toiseen suuntaan sinisorsa. Maastoasuiset miehet liikkuvat suuren kaukoputken kanssa. Kun ylitän sillan, menomatkan kalastajat näyttävät jo ujuneen peiton alle tai ainakin keittiöihin saakka. Kivi nököttää yksin, istujatta.
Maa on jo painunut omaan varjoonsa. Alimmat pilvet ovat kollinharmaita, untuvien värisiä. Vain aivan kuulaassa ylin pilvi on läpikuultavan samansyinen riekale hattarasta, tuskin näkyvä, hehkuva. Tummetessaan se lakkaa erottumasta maallisemmista sisaristaan. Kuunsirppi on häviävän ohut ja viiltää vaivatta tiensä Kumpulanmäen vaahteroiden lehtimassaan, uppoaa taivaan ja kevään täplikkääseen leikkiin. En jaksa ilahtua loppumatkasta, en edes aukiosta. Tahtoisin mieluummin palata metsään, vaikka täällä syreenien nuput ovatkin mehevämmät.
Mutta minun on oltava huomenna kello seitsemän aamulla kaikuvassa eteisessä. On käytävä nukkumaan, nukahdettava. Taivas on etelässä pohjoista tummempi. Sinisen syventyessä kuu näyttää paksummalta. Koetan muistaa, suureneeko vai pieneneekö se. Yhdeksäntoista päivää sitten se oli lähes täysi ja katselin sitä toisessa kaupungissa, vieraiden kattojen yllä. Sen jälkeen pyörä, jota talutettiin, on mennyt rikki.
Olen palauttanut mieleeni, kuinka maailmassa tulee olla: epäilemättä, hyväksyen ja syventyen.
Kävin varkaissa ja jätin vastalahjaksi haasteen:
VastaaPoistahttp://pagistaan.blogspot.com/2006/05/varkaissa.html
Viikki-Vanhakaupunki <3<3
VastaaPoistaOmia suosikkeja viimeöinä myös teutaroivat vasikat, jotka rauhoittuivat samalla tavalla nolosti ja olan yli kurkkivasti kun ihmislapset, jotka on juuri yllätetty tekemästä jotain tosi noloa :)
Ja tuoksu tietenkin. Öinen kasvimultaelämä. Joko nenässäni on vika tai sitten ei, mutta päivisin ei enimmäkseen tuoksu mikään, paitsi ilmiselvät niinkuin tuomet ja sellainen panssarivaunuluokan tykitys. Mutta öisin siis aivan ihmeellisiä haituvia kaikenlaisia hajuja leijuu kaikkialla, kaupungissakin...
Kosteus niitä tuoksuja tietysti kuljettelee... yökaste.
VastaaPoistaNiin, no noinhan luonnontieteilijät sen tietenkin selittävät.
VastaaPoistaMinä mielikuvittelen kaikelle mieluummin jotain paljon olemattomampia syitä :)