Äidistäni

Olen keskustellut viime aikoina intiimistä kirjeitse niin paljon, että olen alkanut kokea tiettyä vainoharhaisuutta yhden kirjeystäväni suomalaisuuskäsitystä kohtaan. Mutta kun tänään makaan äidin luona, äidin valtakunnassa kiiltävien rasioiden, purkkien ja purnukoiden keskellä, aasialaisten tiukujen kilahdellessa rauhoittavasti taustalla niin newageisesti kuin nyt sellaiset vain voivat CD-soittimen toistamina kilahdella, tajuan jotakin olennaista itsestäni ja suhteestani intiimiin.

Minä olen siinä hyvä, koska olen kasvanut siinä. Äitini on kouluttautunut koskettamaan ihmisiä, tekemään heidän olonsa hyväksi, kevyeksi ja rakastetuksi. Hän poistaa kasvoilta väsymyksen ja turvotuksen ja sivelee hyväntuoksuisella öljyllä uskoa, toivoa ja rakkautta. Leikkaushaavat parantuvat hänen otteessaan pikaisemmin kuin ilman sitä. Hänen kätensä on äitieläimen kieli, joka nuolee pyörivin liikkein poikaseläimen kehon yhä elävämmäksi, turvatummaksi ja onnellisemmaksi. Makaan kompressi silmillä, alusvaatteisillani lämpimän huovan sisällä, vain kasvot maailmaan pilkistäen. Kasvoilla seikkailevat äidin kädet, maailmani käsien paradigma, ensimmäiset ja tärkeimmät. Ne sivelevät, painaltavat lymfanestettä liikkeelle, koskettelevat kaiken aikaa. Olemme hiljaa, sanoja ei tarvita. Sormet liukuvat öljyn siloittamina huulten ympäri, ohimoille, poskiluiden alle, korvien juureen.

Olen tietoinen ihostani ja kasvojeni muodosta, ja käsien siirtyessä eteenpäin olen tietoinen niskastani, harteistani, lavoistani, olkapäistäni. Äidin kädet hellivät ne kaikki läpi. Kampaamon puolelta kuuluu erään poliitikkorouvan kultivoitu, kantava karjalaispuhe. Kampaajat vastaavat oudossa liturgiassa, jossa käsitellään viistohelmaista hametta, korkeakantaisia nahkasaappaita ja tavanomaisuutta uudenvuodenpukeutumisessa. Ja jos mie ja vastaava polyfonia Varmasti, varmasti ja Mutta sehän on ihana idea, uudestaan ja uudestaan, vuorolauluna, pukeutumisen ja yhdessä menemisen korkeana veisuna.

Miehet eivät laula sellaisia lauluja elleivät ole rakkaudesta sekaisin, tajuan siinä voidelluksi tullessani. Eivätkä he laula niitä koskaan vuosikausia. He eivät harjoittele sitä kaikkea tällä tavalla, siveltynä olemista, ehdotonta rakastamista, käsien hyväilevyyttä, kepeitä halauksia, poskisuukkoja. He kadottavat tämän äidinkielensä meillä Suomessa, ties minkä takia. Kuvittelevat, että sellaista miestä ei pidettäisi miehenä lainkaan. Kuten eräs kirjeystävistäni paljastaa: "Se on kyllä hurjaa, miten paljastava kosketus on, ja miten voimakkaasti suhtautuminen ihan viattomaan halaamiseenkin vaihtelee kulttuurissamme
(tiedät kyllä, millaista pilkallisuutta ja paranoiaa jo sana "halaus" herättää monissa miehissä). Ihmistä ei selvästikaan ole suuniteltu suhtautumaan kosketukseen neutraalisti..."

Minä luulen, että ihminen on kyllä suunniteltu kosketettavaksi. Emme reagoi kosketukseen neutraalisti, vaan positiivisesti, kunhan koskettaja on joku, josta pidämme. Mutta miesparat, heitä ei harjoita täällä kukaan siihen, että naiset haluavat halailla, kaulailla ja hypellä letkajenkkaa pitkin katuja ja kujia.

Olen nähnyt ja kuullut, miten miehet laittautuvat halutessaan jotakin. He seisovat peilikaapin edessä, tihrustavat kuvaansa kriittisesti loisteputken kalsassa valossa, ajavat parran raapien ihoaan ja läpyttävät ennestäänkin kirveltävälle iholle alkoholipitoista apres-rasagea. Heidän sormensa eivät helli kasvoja. He eivät ole varmoja siitä, mitä heiltä halutaan, eivätkä oikeastaan kai siitäkään, mitä itse tahtoisivat. Sillä niin monet asiat, jotka tuntuvat hyviltä, ovat sellaisia, etteivät he tahdo kehdata puhua niistä naisillekaan. Kuten että miten hyvältä tuntuu se, että joku koskettaa ohimennen kyynärtaivetta, ei omivasti, mutta kevyesti pidättäen, osoittaakseen läsnäolonsa ja välittämisensä. Sen katsominen on surullista. Ovatko äidin kädet jo niin kaukana heidän kokemusmaailmastaan, vai ovatko äidin kädet alunperinkin olleet arat koskettamaan?

Ei ihme, että he kyynistyvät. Maailma on kova, jos sitä kohden ei juokse kädet halaukseen avattuna, huutaen mennessään riemusta.

Äiti menee laskemaan kassaa, ja kompressien alla silmäni alkavat valua. Eivät mekaanisesti, vaan onnesta ja surusta. Kiedon paljaat käsivarteni vällyn alla vyötärölle halaamaan, olen yhtä aikaa helpottunut omasta puolestani ja surullinen toisten puolesta. Mikä onni syntyä tällaisen naisen tyttäreksi! Kun äiti palaa, olen jo rauhallisempi. Mutta jotakin jää ilmaan, äiti haistaa sen tai tuntee sen sormillaan pestessään naamion kasvoiltani. Kun sanon, että tahtoisin hänen kanssaan yhdessään Inkerinmaalle etsimään isoäidin kotia, hän vastaa myöntävästi.

"Me voisimme mennä sinne yhdessä, sisko ja minä ja sinä", sanoo äiti mietteliäästi. Tänään piti olla uuden vuoden aatto, mutta tänään onkin joulu. Me menemme yhdessä sinne, Hatsinan lähelle, olen onnellinen, onnellinen. Odotan, että äiti lastaa laukkuunsa paperit, kävelemme yhdessä sateessa Yliopiston Apteekille saakka. Halaamme pitkään ja lämpimästi.

En muista lainkaan, miten kävelen tänne. En muista, en. Olen niin onnellinen, että koko kaupunki on kadonnut tuohon riemuun. Jotenkin minun täytyi kävellä, koska istun kirjoituspöytäni ääressä ja eteisessä on edelleen Dr.Hauschka-kassissa ihonpuhdistusmaito ja päivävoide sekä mustunut banaani.

Ei vain se, että olen valmistunut, ja että olen saanut kiinnostavan työn, että minua pyydetään kolumnoimaan ja että parisuhdestressini on jäänyt taakse, ei vain uudet ystävät ja lähentyminen vanhoihin ystäviin ja se, että uskallan luetuttaa runojani toisilla kirjoittajilla, ei, myös äiti halaa minut vuoden viimeisimpänä päivänä lopullisesti tyttärekseen. Hän rakastaa minua ja minä häntä, ja me molemmat isoäitiä, viimein voin olla siitä täysin varma, ja menemme yhdessä Venäjälle ja etsimme käsiimme isoäidin lapsuuden ja nuoruuden. Viimein minullakin on myös menneisyys naisten linjaa pitkin.

Vuosi ei voisi päättyä ihanammin, ja nyt minun pitää alkaa pukeutua juhliin, lauleskellen ja hiuksia vaivihkaa kohennellen.

Olkoon teidänkin ensi vuotenne ihana, alusta saakka.

Riitissä

Elokuvassa nojaudun vuorotellen hieman eteenpäin, vuorotellen painun tuolinselkämystä vasten. Välillä hätkähdän säikähdyksestä. Yksi kohdista on niin surullinen, että silmistäni alkaa valua hiljaisia, yksittäisiä kyyneliä. Ja vaikka koetan rauhoittua, kyyneleinen tila ei jätä minua rauhaan.

Koska tarina etenee, ideologiset ajatukset ehtivät vain häivähtää. Tuossa susiviha saa lisää tulta alleen, ja eikö totta että - jos kristillinen viitekehys otetaan lähtökohdaksi - Kristuksen pitäisi todellakin olla jotain muuta lajia kuin ihminen? Voisiko elokuvan toteuttaa niin, että eläimiä ei tarvitsisi animoida puhumaan ihmisten kieltä mutta että katsoja silti ymmärtäisi, että ne puhuvat omalla tavallaan? Ja miksi eläinten kävelemistäkin on animoitu - eikö pyhintä maailmassa ole juokseva poro, loikkaava susi, löntystävä leijona, vauhdilla eteenpäin mukeltava majava? Se liikkeen ilo, kauneus, jonka luolamaalauksia tehneet tunsivat paremmin kuin nykyiset animoijat, jotka riistävät sielun eläinten liikkeiltä. Ja mikseivät majavat huomauta lasten turkiksista? Miten lapsi kehtaa sanoa tekevänsä majavasta pian hatun? (Ehkä Disneylla koetetaan vapautua imagosta, että sen elokuvat puhuvista eläimistä aivopesevät yhä uusia kettutyttösukupolvia? "Majavasta voi tehdä hatun ja se on ihan okei. Eläimistäkin turkikset on jees.")

Kun seuralainen kuiskaa, että paha nainen näyttää Ilvekseltä, jähmetyn hetkeksi. Ei, ei, se ei ole mahdollista. Paras ystäväni on hyvä, ei paha. Hänen piirteensä voivat olla vain hyvyyttä. Katson tarkemmin, en löydä yhtymäkohtia. Kuiskaan takaisin: "Eikä näytä!"

Tarkimmin katson faunit ja kentaurit. Nyökkään, kyllä. Nämä osataan esittää. Se johtuu siitä, että monet meistä ovat fauneja ja kentaureja enemmän kuin ihmisiä. Jokainen kunnon animisti, jokainen kunnon panteisti, on ihmistä enemmän fauni tai kentauri, hyväksyy kehon pyhyyden, joka edelleen kielletään niin valta- kuin vastakulttuureissakin monimutkaisin riitein.

Äkkiä tajuan, etten osaa piirtää miehiä, vaan vain eläimiä, lapsia, naisia, fauneja, kentaureja ja kasveja. Piirtämilläni miehillä ei ole sielua. Heistä ei huou liikkeen ilo eikä liikutus. En tiedä, miksen näe miesten sielua, kun kuitenkin kuulen sen siitä, miten he puhuvat ja kirjoittavat ja kykenen suremaan heidän kanssaan. Ehkä he haluavat jotenkin piilotella sitä. Sielu kuulostaa niin dogmaattiselta. En nyt puhu mistään kristillisestä sielukäsityksestä, vaan jostain laajemmasta - elävyydestä ylipäänsä.

Ne miehet, jotka kuulemisen ja projisoinnin lisäksi myös näen sielullisina, ovatkin fauneja tai kentaureita miestä enemmän.

Totta kai tämä kaikki on metaforista - kokemus on läpikotaisin metaforista, tuskin ollenkaan toteavaa.

Tällaisia ajatuksia kimpoilee pimeässä, kun katselen silmät suurina Narnia-elokuvaa. En osaa häiriintyä kristillisestä kuvastosta (antiikin kuvasto on aina pelkästään positiivinen lisä) enkä siitä, että elokuvassa soditaan. Katson niiden taakse, ajatukseen, että voi olla objektiivinen hyvä ja objektiivinen paha. Maailma ilman tätä ajatusta tuntuisi kaoottiselta ja uhkaavalta.

Kotiin pyöräillessäni luiskahdan eteenpäin ajatukseen, että ehkäpä onkin niin, että me ihmiset enimmäkseen olemme minotauroksia ja siten syntyperäisesti tai kulttuurimme omahyväisyyden sokaisemina pahan puolella, ja että vaikka kuinka urheita, moraalisia ja lojaaleja koetammekin olla, emme voi olla kovinkaan mittavasti hyvää edistämässä. En nimittäin osaa ajatella moraalia, oikeaa ja väärää, hyvää ja pahaa, vain inhimillisen (tai semi-inhimillisen) sfäärin asioina. Kasvit, eläimet ja jopa kalliot ovat siinä osallisina. (Tämä kivikunnasta puhuminen on paras tapa leimaantua hörhöksi - mutta minusta kalliot ovat niin vanhoja muodostelmia, että niitä voisi jo sen vuoksi kunnioittaa hieman enemmän. Jotta oppisimme ymmärtämään historiaa ja ohikiitävyyttä, vaikka vain siksi.) Ehkäpä ponnisteluni toimia rohkeasti ja oikein eläinten ja kasvien ja kallioidenkin suhteen ovat toivotonta räpiköintiä, joka nähdään ihmisenemmistön silmissä pelkkänä petturuutena, lipsumisena sinne väärälle puolelle, jonne ei kuitenkaan voi päästä?

Mutta eihän niin voi tuntea. Ei se niin voi mennä. Metsä ei ole koskaan kieltäytynyt ottamasta minua sisäänsä. Muut eläimet (kuin ihminen) eivät ole koskaan tehneet minulle mitään pahaa. Eikä ehkä kukaan ihminenkään - paha on raskas syyte. Eivät minulle, mutta kylläkin monille muille eläimille. Niille, joiden joukkoon olen aina ollut tervetulleempi.

En ymmärrä ajatusta, jonka mukaan lehmien jumala näyttäisi lehmältä, koirien koiralta ja niin edelleen. Minun jumalani ei voisi koskaan näyttää ihmiseltä (eikä faunilta tai kentaurilta). Ja kun katselen Narnia-elokuvaa, en näe niinkään kristillistä elokuvaa vaan tarinan eläimestä, joka on tarpeeksi viisas, hyvä ja kaunis vakuuttaakseen muutkin lajit. Eläimestä, joka ei ajattele vain itseään, perhettään, omaa lajiaan, ja joka juuri siksi ei voi kuolla tullessaan tapetuksi. Kunpa olisi niin, että tarpeeksi suuret vääryydet kumoutuisivat omaan mahdottomuuteensa.

Niin ei taida olla. Mitä suurempi vääryys, sen vaikeampaa on palata lähtötilanteeseen. Murhattu mies ei virkoa, raiskattu nainen ei seuraavana päivänä iloitse seksielämästään, kiusattu lapsi ei kovin helposti saavuta itsetuntoa, mereen valunutta öljyä ei ehditä pesemään pois kaikkien vesilintujen höyhenistä, hakatun sademetsän alla ollut humus huuhtoutuu pois ja jäljelle jää erosioitunut, auringon kuivattama hedelmätön pohja.

Tämä tarkoittaa tietenkin sitä, että vääryyksistä olisi tehtävä mahdottomia muuten kuin apriorisesti. (Koska emme voi vaikuttaa aprioriseen ja vääryydet eivät selvästikään ole apriorisesti mahdottomia.) Se tarkoittaa sitä, että hommat jatkuvat.

Ei tässä ole aikaa pitkästyä. Olen ollut riitissä, jossa näytetään eläimen kuolema, ja kuten aina tässä riitissä, en osaa olla itkemättä. Ajattelen kanoja, jotka tapetaan lintuinfluenssan takia, rovioita, joilla poltetaan lehmiä ja lampaita hullun lehmän taudin myötä, sitä kuinka ketun suuhun tungetaan kapula, peräaukkoon toinen ja sitten johdetaan ketun läpi sähkövirta. Vaikka kuolema ei olekaan ongelma kuten kärsimys, se järkyttää. Se on siirtymä, jonkin itsenäisen, oman aikansa ja tilansa ympäristöstä kehittäneen elollisen muuttuminen palaamattomasti kasaksi ainetta. Se, että suuri osa meistä ei näe jonkun toisen tähän siirtymään pakottamisessa jonkin pyhän rikkomista, ei lakkaa ehkä ikinä hämmentämästä minua. Jako elolliseen ja elottomaan on kuitenkin hyvin vanha, ja vaikka jakoa saatetaankin ehkä teknologian kehittymisen myötä horjuttaa (Keinoelämä? Kokeva tietokone ei minusta vielä olisi elämää, ei ennen kuin rakastuisin siihen), ei se poista elävyyden hätkähdyttävyyttä kai mihinkään. Ja silti, kulttuurimme uhraa epäröimättä elämää kalpealle mielihyvällemme.

Ne toiset eläimet, ne jotka pakotetaan elottomaksi aineeksi, eivät saa kivipaatta halkeamaan. Tuskin edes liikauttavat sen sydäntä, joka työntää niiden lihaa suuhunsa. Lihaa, joka on maustettu ja muotoiltu siten, ettei se toisi mieleen kuolemaa ja kärsimystä.

Ei kuolema sinänsä, tai kärsimys, mutta se, miten innokkaasti niitä tuetaan. Sitä minä vain itken, kun eläin makaa kivipaadella ja kun fauni on kivettyneenä suuressa salissa.

Tuokiotiloja

Astumme sisään. Ilma on kostea, hyasintit tuoksuvat. Niitä kurkistelee kaktusten välistä. Toivon tuoksulehtikaktuksen kukkivan, mutta rangat ovat vaaleat ja korkkivikaiset. Mutta kaksi kameliapuuta kukkii, valkoinen ja sellainen kauniin tumman roosa. Ja jouluruusu. Kuulen, että istuttamani jouluruusu, se jonka sain lahjaksi kauan sitten ja jonka vein puutarhaan, on kukkinut juuri ennen joulua sulassa läikässä. Olen iloinen, en pysty suruun. Rauhallinen, luopunut, onnellinen. Kuljemme huoneesta toiseen, solinan ja kalojen luota orkideaseinälle. Liikun tilan lisäksi ajassa. Olen lapsi, isän kanssa. Karehdin kasvien muodoissa, minusta on tulossa kovaa vauhtia kasvi. Kun kasvan aikuiseksi, asun ansarissa ja liikun siellä välillä valkeassa, välillä tummanroosassa balettihamosessa. Jalassani on korkeakantaiset tohvelit, jotka ostan vuosia myöhemmin Tallinnasta, jossa en ole vielä käynyt. Hyasintit tuoksuvat.

Toista on tähtiportista käytäessä. Tuuli viimoo lumen hiuksenhienoina huntuina tielle, jota kukaan ei ole viitsinyt avata. Aamun hämärässä seisoo valtava, valkoinen otus. Sen helmat ulottuvat veden rajaan saakka. Otus päästää äänen, hätkähdän. Luulen näiden sanovan HUUT, mutta tämä ääni on toinen. Puisto herää, puut pudistavat valkoista harteiltaan. Ääni ei ole lohdullinen eikä ehdoton, vaan suuren eläimen epäröivä äännähdys sen nähdessä jotain, johon se ei osaa reagoida. Kun illalla palaan tähtiportille, tai ehkä ei olekaan vielä ilta, hämärä vain, eläin on koristautunut timanttiketjuin. Se on hiljaa. Mietin, kommunikoiko se aamulla katedraalin vai kauppahallin kanssa. Sama se, oikeastaan. Molemmat yhdistävät ihmisiä vaikka dinosaurus ei mahdu kumpaankaan sisään.

Sohjo lipsuu pyöränkumin alla. Nastat eivät tapaa mukulakiviä. Meinaan luisua taksin alle. Kotona luen muutaman kirjeen ja syön linssikeiton loppuun. Sitten menen sohvan luokse, kosketan sitä varoen ja kuiskaan sille salaisuuden. Se avaa käsivartensa, ja pujahdan sen sisään. Oranssi kudos ympäröi minut hehkuen kesää. Ajattelen lauseen kerrallaan. Välillä lisään huulipunaa luoja ties miksi, olenhan yksin kotona. Ruuvaan palaneen hehkulampun irti ja korvaan sen energiansäästölampulla, jonka valo on kauniimpi ja korostaa hienosti tuulikaappini katon maalihalkeamia. Koetan hahmottaa kurkotellessani, millaista altaassa tänään oli, tai suihkussa. Samassa kehot ympäröivät minut, aavemaisen määrätietoisina ja niukasti puettuina, liikkuvat altaiden väliä ja liukuvat saunaan. Olen niille näkymätön.

Laitan Aminaa soimaan.

Plim plom, olen soittorasian sisällä.

Kuuluuko ulkoa jotakin? Onko lumimyrsky jo tullut, vai koettaako laivasaurus tunkeutua sisäpihalle, vai purjehtiiko se kauas pois kotiin mesotsooiseen metsään eikä enää palaa. Makaan selälläni lattialla, hengitän keuhkoja litteiksi ja pulleiksi, rullaan selkärankaa edestakaisin kunnes olen pehmeä ja virtaava. Ei haittaa, että kameliani ei kuki vaan kiukuttelee muutosta, olen nähnyt kukkivan kamelian. Täälläkin on hyasintteja ja orkideaseinä.

Ja täällä on jasmiineja toisin kuin siellä, kolme jasmiinia edustamassa Kiinaa, Intiaa ja Italiaa, ja tähdet niin lähellä. Meri, laivat, taivas. Kun putoan valoisaan, kynä putoaa kädestäni lattialle ja kalahtaa: tähtiportti, tohvelin kantapää, tuulikaapin ovi, postiluukku, lusikka lautaselle. Herään hämärään.

Jatkan työtä.

Filosofian opiskelemisesta

Huomautus: tämä ei ole virallinen opinto-opas eikä sen internetliite. Tämä on selonteko akatemialle. (Ei, nyt menee liian kafkamaiseksi... se johtuu epäilemättä siitä, että kuuntelen Robot Ate Me -yhtyeen "Genocide Ballia" jälleen kerran. Ihanaa tingeltangelia. Sensuuri, huomio, yks kaks, kuuluuko. Genocide Ballia. Ei, kukaan ei kuule, tai ei välitä, tai korkeintaan hihittävät parrattomuuteensa.)

Mikko Moilanen pyytää, että kerron, millaista on filosofian opiskelu. Suokaa siis anteeksi riehakkuus. Tiedättehän, nuoruudenmuistelmat.

Ensin pari faktaa: En aloittanut sillä, vaan loikkasin kesken opintojen mukaan. En ole kokenut itseäni koskaan filosofian opiskelijaksi sillä tavalla, että olisin ollut erityisen kiinnostunut toisista filosofian opiskelijoista, ellei nyt sitten kahta poikaystävää lasketa erityiseksi kiinnostukseksi. Olen istunut Matin 1990-luvun sivistyksen kehdoksi kuvaamassa Philosophica-kirjastossa koko elämäni aikana yhteensä siinä viisi tuntia, mitä kannattaa kontrastoida siihen, että on viikkoja, jolloin olen ollut tanssitunneillakin pidempään. Nämä ovat siis tanssitytön muistelmat filosofian opiskelusta. Kymmenen kohtaa ja yllätys.

Yksi: Usein toistellun teesin mukaan filosofiaa jonakin elävänä käytäntönä ei voi erityisen hyvin opettaa eikä opiskella. Sen sijaan filosofian tutkimusta voi opettaa. Opinnot koostuvat enimmäkseen toisten kirjoittamien tutkielmien ja monografioiden sekä artikkeleiden läpikahlaamisesta. Alkuvaiheessa nämä tekstit käsittelevät klassisempia teemoja, mutta mitä pidemmälle edetään, sitä kapeammaksi käytävä käy ja sitä vähemmän ikkunoita siellä on. Ja ei, käytävän päässä ei pilkota kirkasta valoa. Siinä filosofian opiskelu eroaa ns. kuolemanjälkeisistä kokemuksista. Filosofian opiskelu ei initioi mihinkään muuhun kuin tylsien klassikkovitsien heittelyyn ja siihen, että järkevät ihmiset kysyvät huolestuneena, mikä susta sit isona tulee, ja siihen, että voit lyödä luun kurkkuun kännissä lirkutteleville miehille, joiden läppä on laaduttoman huonoa: "Mitäs tommonen sievä typy on opiskellut?" Nopea diskurssianalyysin poikanen ja pallo takaisin: "TEOREETTISTA FILOSOFIAA." Ihmeellinen sordiino, toimii tosi hyvin. (Jos joku haluaa pitää tätä fasistisena pahuutena, pitäköön. Ei minun ole mikään pakko haluta puhua humalaisille etenkään jos koetan samalla käydä toista, mielenkiintoista keskustelua.)

Kaksi: Ihmisillä on ainakin miljoona erilaista syytä opiskella filosofiaa. Minulle se oli rakkautta ensi luennolla. Hylkäsin kirjallisuustieteen "jonkin oleellisemman" takia ja päädyin kuitenkin painimaan esteettisen kokemuksen käsitteen kanssa. Minkäs teet, kun kauneus ja pyhyys ovat maailman tärkeimmät aspektit. Mitä, sanooko joku, että olemassaolo ja tieto... no tietysti, joo, mutta nehän ovat alisteisia sille, mitä koemme esteettisessä kokemuksessa, jossa itse katoaa osaksi maailmaa, tylsiä pölynhajuisia postulaatteja. Mutta mainittakoon, että vaikka filosofiasta olenkin oppinut perversion referoida lukemani tekstit, kauniista ja pyhästä olen oppinut enemmän tanssitunneilla ja metsässä. Moni opiskelee filosofiaa ammatin toivossa ja moni saa siitä ammatin. Heidän puolestaan en osaa puhua.

Kolme: Osa filosofeista kuvittelee olevansa kaikkien alojen asiantuntijoita. En kuulu näihin ennen kuin olen liian humalassa ymmärtääkseni, mitä kannattaa sanoa ääneen ja mitä ei.

Neljä: Osa filosofeista halveksii kaikkia muita ihmisryhmiä kuin filosofeja ja itse asiassa, oletettavasti halveksuu myös toisia filosofeja (ja joku ehkä myös itseään), vaikka käyttääkin usein termiä ei-filosofit jonkinlaista alkeellista yhteisöllisyyttä merkitsemään. Ei-filosofit syyllistyvät naturalistiseen virhepäätelmään. Ei-filosofit kuvittelevat, että elämän tarkoituksesta puhuttaessa ei tehdä kategoriavirhettä. Ja niin edelleen. Muut eläimet tuskin edes kuuluvat heidän universumiinsa. Ne, joiden universumiin eläimet kuuluvat, ovat usein kasvissyöjiä. Filosofian opiskelijoista poikia on siinä puolet, mikä on humanistisella alalla tosi paljon. Sen seurauksena keskustelut ovat aggressiivisempia ja tieteellisemmin painottuneita kuin useilla toisilla humanistisilla tutkimusalueilla. Osa filosofeista häpeää sitä, että (teoreettinen) filosofia on Helsingin yliopistossa humanistisen tiedekunnan alaisuudessa ja narina tästä on vakioaihe myös bilestysympäristössä. Filosofeilla on monen muun alan opiskelijoiden keskuudessa vähän semmoinen maine, että ne vaikka tappavat saadakseen olla aina oikeassa. Esimerkiksi Porthanian naistenvessassa luki useissa kopeissa pitkään "Nyt filosofinaisetkin ovat alkaneet tappamaan" (sic - sen pitäisi tietysti olla "alkaa tappaa", kuten joku huomaavainen suomenopiskelija olikin korjannut). Erilaisia diskursiivisia julmuuksia harjoitetaan hekumoiden. Esimerkiksi kertoessani jollekulle pitkän sivuaineeni olevan sosiaalipsykologia, tämä sanoi: "Ai jaa sä oot rahan perään ja aiot työllistyä." Ei siten ihme, että muualla bileissä puheen johtaessa itse kunkin opiskelualaan ääneen lausuttu "teoreettinen filosofia" synnytti korviahivelevän hiljaisuuden. "Miten sä voit sitä opiskella, kun olet tyttö?" on parhaita kommentteja. Ja se on kuultu kymmeniä kertoja. (Siihen on muuten kiva vastata: "Mistäs sä sen tiedät niin varmasti?") Toinen suosikkini on: "Mutta sä vaikutat niin mukavalta, mä luulin että filosofit on sellasia - - toisenlaisia." (Siihen on kiva vastata, että oikeesti mä olenkin psykopaatti, kunhan olen vaan tässä teeskennellyt mukavaa tyyppiä. Oota hetki, mä kaivan mun moottorisahan esiin ja sit leikitään.)

Viisi: Melkein jokainen mukava tyyppi, johon tutustui, vaihtoi johonkin toiseen aineeseen. Paino sanalla melkein. Ponnistelimmehan esimerkiksi Eufemia, Schizo, Kissa ja minä loppuun saakka urhoollisesti! Mutta moni muu sai tarpeekseen. Heillä ei tainnut olla tanssityttöidentiteettiä tukenaan. (Siitä on apua. Voi aina ajatella, että herramunjee, nyt olisi pienet piruetit paikallaan, ja tosta timestepit. Mitennääjaksaavääntäätätätuubaa?)

Kuusi: Olen kirjoittanut filosofian opiskelijoiden ainejärjestölehteen jutun siitä, miksi filosofia tarvitsee tuekseen lyriikan, vuonna 1996 tai 1997, en muista vuosilukua tarkasti. Kun kirjoitan gradua, löydän lehden ja kirjoitukseni ja tyrmistyn, koska siinä on se teesi, jota veivaan gradussanikin ja jonka kuvittelen "löytäneeni" Deweylta, Meadilta ja Berleantilta ja jonka myöhemmin löydän uudelleen Stanley Cavellin transsendentalismia ja animismia käsittelevistä esseistä. Lopulta siis itsepintaisuuteni klassikoidenkin ääressä on ollut sen verran korskeaa, että epäröin sanoa oppineeni mitään. Paitsi ehkä, että on joitain minulle rakkaita oletuksia, jotka ovat olleet rakkaita joillekin ihan oikeille filosofeillekin. Niin rakkaita, että ne ovat kirjoittaneet niistä. No okei, Dewey rakastuttuaan runoilijattareen, joka pisti Deweyn Wordsworth-kuurille. (Siinä sen näkee, ettei lihaa voi irrottaa ideologioista, vaikka toisinpäin voikin tehdä, ja etenkin lihan avulla, jos on jotain korvausmeemiäkin tarjolla.)

Seitsemän: Kirjallisuustiedettä opiskelee kilttejä tyttöjä, mutta filosofian opiskelijoiden jatkoilla poltetaan laittomia päihteitä ja kerrotaan juttuja siitä, kuinka on pidetty ruotsinlaivalla kuka panee ruminta ämmää -kilpailut. Käyn jatkoilla vain kerran. Sen seurauksena saan tosikon maineen. Onneksi sosiaalista toimintaa on muutenkin. Yhteissaunaan menneiden tyttöjen takapuolia vertaillaan estoitta opiskelijaruokalassa. Onneksi kuulen jälkipuinnin ennen kuin kukaan keksii pyytää minua saunaan. Siitä kunniasta kieltäydyn tuossa seurueessa. Mutta ei se mitään, koska en menetä mitään. Pojat jaksaa jumittaa. Tunnen takapuolet, joita en ole ikinä nähnyt, paremmin kuin omani. Olenhan kuullut niistä monen puolueettoman todistajan rehellisen kuvauksen. Epäilemättä toisenkinlaisia filosofianopiskelijoita on, mutta jotenkin ajaudun tällaiseen seuraan. Vakka kantensa löytää ja niin edelleen. Olen se muija, joka ei polta pilveä, ei vedä hernettä nenään persevertailusta ja toisaalta kirjoittaa jotain tekotaiteellista paskaa. Omista kokemuksistani en tietenkään voi kirjoittaa, koska eihän ihmisellä, joka ei vedä mitään stuffii, voi olla kokemuksia. Mistään. Huvittavaa on, että sukulaiset takovat selkään isoäidin hautajaisissa ja toteavat ääneen, että sinä se olet aina ollut vakava ja herkkä tyttö, nyt olet päässyt vertaiseesi seuraan, jossa kelataan kauneutta ja hyvyyttä. Sanon joo. En mainitse, kenen ja minkä ruumiinosien kauneudesta ja hyvyydestä on enimmäkseen puhuttu. (Tämä on liioittelua, tietysti. Pidän näistä ihmisistä, he ovat liikuttavaa nuoruuskuvastoani ja nykyisin rautaisia ammattilaisia, minne ovatkin liukuneet. Mutta jos valittavana on päihdejatkot tai seksiä ja unta kotona, valitsen jälkimmäisen, sitä mieltä olin jo silloin. Kukapa ei. Tosin olen edelleen hieman tuohduksissani siitä, että ex-exäni selitti joskus nuoremmille pojille yksityiskohtaisesti, miksi seksi kanssani on parempaa kuin päihteet. Herramunjee. Piirien pienuutta kuvaa se, että kuulin tästä selityksestä vasta vuotta myöhemmin, alkaessani olla Kissan kanssa - Kissalta, tietysti. Loistava päätös romanttiselle illalle! Kuulemma aiheesta oli keskusteltu jälkeenpäin pitkään kahvipöydässä, jonkin luennon tauolla. Sellaisen luennon, jolla minä en käynyt. Että onko se mahdollista, noin teoreettisesti, että naisen kanssa oleminen voisi olla vielä kivempaa kuin pössyttely. Noin ylipäänsä, ja sitten tässä yhdessä yksittäistapauksessa, joka kirjoittaa tätä lausetta. Kun Kissa kävi ensimmäistä kertaa kanssani ulkona, häneltä kysyttiin heti, että oliko koettu parempaa kuin pössyttely. Tietysti sain hänet kertomaan sen. Ihan vain tuijottamalla kalloporasti. Pojat reppanat eivät olleet uskoa, että mitään villiä ei ollut tapahtunut, että me vain kävelimme ja puhuimme ja uimme ja valvoimme koko yön ja Kissa nukkui yhden kunniakierroksen kolmosen raitiovaunua. Yhdeksäntoistavuotiaat pojat saavat anteeksi kaiken. Kerubit, joiden viattomuus on rajatonta.)

Kahdeksan: Moni tietää, mitä tahtoo tutkia jo sisään tullessaan. Itse kokeilen vähän kaikkea. Ja päädyn kiintymään tyyppeihin, jotka eivät ole analyyttisia filosofeja ("jos ja vain jos" ei toimi niissä aiheissa, jotka kiinnostavat) eivätkä mannermaisia filosofeja ("Kun olet lukenut Hegeliä pari vuotta, alat vasta vähän tajuta, mistä se puhuu"), vaan jotain siltä väliltä, minkä takia kukaan ei osaa puhua kanssani. Kun vielä aihekin on marginaalin marginaalissa, päädyn tuomitsemaan itseni pöhköksi epäanalyyttiseksi romantikoksi. Ei se mitään, niin päätyvät graduni tarkastajatkin. Olen ollut oikeassa kaikki vuodet: pöhkö, epäanalyyttinen, romantikko.

Yhdeksän: Koko opiskeluaikani ajan tanssin, järjestän päivällisiä ja kirjoitan kirjeitä ja runoja huomattavasti suuremmalla virralla kuin millä perehdyn filosofiaan. Kokkaan, hoivaan kasveja ja eläimiä. Olen samanlainen kuin se kotirouva, johon opiskelutoverini viittaa: "Ja sitten on vielä yksi kotirouva, joka opiskelee tätä harrastuksena. Kuvittele, harrastuksena!" En siten osaa sanoa, millaista olisi systemaattinen ei-harrasteinen filosofian opiskelu.

Kymmenen: Kun eräässä tilaisuudessa olen kuuntelemassa Matin esitelmää ja Välittäjä alkaa ahdistella Mattia kysymyksellä, mitä hyötyä filosofiasta oikein edes sitten on, huomaan aukovani päätäni: "No mutta hei, jos se pitää meidät pois pyöreistä pehmustetuista huoneista, eikö sillä oo jo siinä oikeutus!" Kissa tuijottaa ilmeettömänä kattoon, ihmiset näyttävät hämmentyneiltä. Eikä se ole ironinen kommentti.

En oikeasti ymmärrä, miten tässä näin kävi. Miksi opiskelin sitä, miten pysyin järjissäni vaikken osannut identifioitua porukkaan kuinkaan ja niin edelleen.

En tiedä, selventävätkö nämä palat mitään. Mutta koska on joululoma kerron vielä kauniin muiston eräältä toiselta joululomalta. Tällaista on olla filosofian opiskelija: Sataa lunta, menemme asuntoon. Juomme vodkaa, kuuntelemme M.A. Nummista, labradorinnoutajauros yrittää itsepäisesti astua Kissaa. "Lainaa suihkupullo!" komennan asunnon omistajaa. Suihkutan jäistä vettä koiran genitaaleille, mutta Kissa on siitä niin hot, että vesi auttaa vain pari sekuntia kerrallaan. Lähdemme liikenteeseen, kuskin juoneisuus huolestuttaa. Poimimme matkalta vielä pari filosofia lisää. (Taas seurue, jossa olen ainoa, joka voi pitää hametta kenenkään katsomatta pitkään. Eivät nämä siitä välitä, sillät tavalla kun ne puhuvat naisista. Boys don't cry, en minäkään. Paitsi että jos joku joskus kehtaa puhua musta sillä tavalla, sitten kyllä ulisen. Tuskin, koska auon päätä minäkin. Eivät ne voisi enää kuvitella musta mitään romanttista kaiken sen jälkeen.) Purkaudumme ulos pellon laidassa. Kiljun koiralle, juoksemme sen kanssa, muut jäävät jälkeen. Sataa lunta. Metsässä on ihanaa pyöriä.

Ne muut, ne keskustelevat. Me juoksemme koiran kanssa peltoa ja metsää, pörhellämme lumessa ja heittelemme lumipalloa. Kenkiin menee lunta, sukkahousuihin tarttuu lunta, hameenhelmassa on lumiklimppiä, lumi on pyhä, metsä on pyhä, juokseminen on pyhä, koira on pyhä silloin kun siihen ei iske seksihulluus (silloin se on ällö ja saan tosissani tunkea sitä poispäin ja pinkoa pakoon ja se piru repii hameenhelmaa hampailla), hyppiminen on ihanaa, lapaset kastuvat, kaulaliina kastuu, selkä on märkä, on pakko ottaa takki pois, juosta lisää. Pojat kantavat takkia, naukkailevat ja keskustelevat oopperasta. Pian villapaitakin on lumessa. Autossa otetaan konjakkia taskumatista, sitten lähdetään takaisin kaupunkiin ja on jo hämärä. Olo on kaksikymmenlukulainen. Ehkä se on konjakki, tai märän villan haju tai se, että auto on täynnä laihoja ja nälkäisiä ihmisiä.

Ei kai sillä ole mitään tekemistä filosofian opiskelun kanssa. Kaikki me sitä opiskelemme, paitsi seksihullu labradorinnoutaja.

Luonteen heikkouksista

"Etkö pelkää, että kieltäytyessäsi syömästä samaa ruokaa kuin toiset tulet leimatuksi ja urasi tyssää siihen?" kysyy korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa oleva keski-ikäinen mies erään liikevaihdoltaan varsin vakuuttavan yhtiön pikkujouluissa katsellen lautasellani olevia juurespihvejä.

Sävy on isällinen ja aavistuksen verran makeileva. Hänen lautasellaan on tietenkin kinkkua. Hän ei kykene katsomaan silmiin yhtä pitkään kuin minä vaan joutuu laskemaan katseensa. Kun hän uskaltaa vilkaista uudelleen, hymyilen takaisin, mutten hiukkaakaan suopeasti vaan ainoastaan skalpellisti. Pari viinilasillista on tehnyt minusta valmiin vastaamaan hirviömäisyyksiin samalla mitalla. Isken koko vaivalla hankitun kyvyn suhtautua asioihin asioina näytille samalla tavalla kuin lapset iskevät molemmat kädet pianon koskettimille: syntyy hirvittävä riitasointu.

"Siinä tapauksessa niin käyköön."

Se on viimeinen vuosi sen yhtiön hallituksessa. En halua sinne enää seuraavaksi. Tajuan, että minusta ei ole sellaiseen. Muutkin tajuavat sen jo. Kokoukset venyvät mielikuvituksessani harmaiksi, kuraisiksi juniksi. Niiden kankeaminen raiteilta on toivotonta. Saatan korkeintaan muiden huomion hetkeksi herpaantuessa heittää nopean vaikkakin pitkään hiotun argumentin, mutta perusteleminen ei ole talon käytäntö ja siihen reagoidaan haukotellen ja silmiä pyöritellen. Yksi pojista sentään hyväksyy minut. Hänellä on takanaan niin paljon vanhaa rahaa, että hän on ehkä nähnyt tällaistakin käytöstä. Hänen ei tarvitse pelätä eikä nuoleskella saadakseen, mitä elämältään tahtoo. Sitä hän ei sen sijaan tajua, miksi minä en pelkää. Mutta hän näkee, etten pelkää, ja hyväksyy sen lähtökohtana, jota ei voi muuttaa.

Välillemme muotoutuu nopeasti, jo parin kerran jälkeen, salainen liittolaisuus. Sen näkee tavasta, jolla nyökkäämme toisillemme. Hän puoltaa toisinaan yllättäen jotain, mitä sanon. Silloin eräs tytöistä alkaa hipeltää helmiään neuroottisesti eikä ole selvästikään uskoa korviaan. Ehdotus tukahdutetaan joka tapauksessa enemmistöpäätöksellä. Joskus hänkin ehdottaa jotakin. Kerran ehdotuksessa on itua, ja innostun kehittelemään sitä ääneen eteenpäin. Meidät vaiennetaan nopeasti. Yleisesti ottaen, ehdotuksia toivotaan esitettävän, mutta niistä ei käytännössä pidetä.

Emme puhu toisillemme pikkujouluissa. Miksi puhuisimme. Ei meillä ole toisillemme mitään sanottavaa. Jossain mielessä olemme samassa junassa, mutta eri syistä. Hakeeko hän ehkä kokemusta jotain perheyhtiötä varten? Sen verran hän saa sanottua, että journalismi kiinnostaa häntä. Nyökkään. Hän on lukenut kaksi novelliani, muttei sano lainkaan, mitä piti niistä. Nyökkään taas. Sanon: "Niin no, ne nyt ovat sellaisia hahmotelmia." Helvettiäkö minä siellä teen? Siinä vaiheessa tiedän jo, etten mitään. Siellä ei hahmotella mitään.

Luulen etukäteen, että tytöistä tulee liittolaisiani, mutta niin ei käy. Muilla tytöillä on kaulassa helmet ja korvissa sievät napit. Taitaa olla kautta, jolloin en enää tunge hakaneulaa korvalehteni läpi, kautta jolloin en käytä mitään koruja. Laitan vain mustaa eyelineria liikaa. Muiden tyttöjen hiukset on leikattu, raidoitettu ja aseteltu tuuheasti jonkin aineen avulla ja ihon väri on meikkivoiteesta tasainen paitsi poskipunaviirujen kohdalla. Minun hiukseni roikkuvat ja menevät välillä ruokalautasellekin. Olen syönyt huulipunani aikapäivää sitten. Muilla tytöillä on sievät vaatteet ja kultaiset kellot, ja suunnitelmia naimisiinmenosta, urasta ja ties mistä. "Mutta mitä sinä teet valmistuttuasi?" he kysyvät kuullessaan, mitä opiskelen. Kohautan hartioitani ja sanon, ettei sen ole niin väliä. Nyt opiskelen.

Tytöistä tämä on selvästi pahempi asia kuin pojista, joiden mielestä olen vain vähän outo vaikka sentään minihameessa. Poikia huvittaa - joskaan en tarkalleen ymmärrä miksi - se seikka, että pukeudun halvasti ja suttuisesti vaikka toisaalta liikun sulavammin ja tarkemmin kuin toiset ja osaan ottaa tilani keskustelussa, joskus jopa miehenröyhkeästi. Tyttöjä taitaa huolestuttaa, että pilaan heidänkin maineensa. Ikään kuin heidän lokaamisensa minua jaksaisi kiinnostaa, kun en omasta maineestanikaan juuri piittaa. Näen, miten asiat hahmottuvat, mutta minulle ne ovat yhdentekeviä. En tunne yhteenkuuluvaisuutta mutten pidä tyttöjä kilpailijoinakaan - me yksinkertaisesti painimme täysin eri sarjassa. He haluavat jotain aivan muuta, ja vaikka he seisovatkin rintamana kaiken sen edessä, mitä mieluiten edistäisin, ei tämä ole koko maailma. Vuosi vain, hiljennettyjä ehdotuksia.

Sinä vuonna tajuan, että luonteessani on vakava heikkous. En osaa enkä halua nuoleskella. En osaa myöskään arvostaa ihmisiä, jotka alentuvat sellaiseen asiaa kummemmin miettimättä. Huomaan toisilta puuttuvan pyhyyden kokemuksen ja järkytyn siitä liikaa. Heitä eivät asiat kosketa. Riisto ja loukkaukset eivät ulotu heihin saakka. He ovat kiinnostuneet julkisivuista ja siitä, että vaikuttavat miellyttäviltä. En tiedä, mihin nuo ihmiset ovat nykyään päätyneet. Toivon, etteivät asemiin, joissa päätetään mistään tärkeästä. En tahtoisi ajatella, että näissä asemissa olisi ihmisiä, joita kiinnostaa se, ettei paidassa ole nyppyjä tai että vaikuttaa siltä, että innostuu kuollakseen jokaisesta pomon ideasta.

Sellaista saattaisi olla hyödyllistä osata näytellä.

Toisaalta luulen, että jos sellaista osaisi näytellä, muuttuisi aika pian roolinsa mukaiseksi. Se ongelma väliaikaisilla projekteilla tapaa olla: Näyttele ihastunutta hetki, ja johan olet kiipelissä. Tai jyrise hetki asiantuntijan rintaäänellä, ja kun joku korjaa hypoteesin, olet tyrmistynyt auktoriteettisi kyseenalaistamisesta. Näyttele, että sinulle on tärkeintä, että olet mukana myötäkarvaan ja äkkiä huomaat, ettet tule enää toimeen ilman noita hyväksyviä katseita, nyökkäyksiä ja ennen kaikkea jaettua paheksuntaa noita toisia kohtaan. Et tule toimeen ilman sitä tunnetta, että voit katsoa sisäänastujaa kylmästi ja olla nyökkäämättä hänelle takaisin.

Se on pirullinen peli. Olen ollut paarialuokkaa niin monta vuotta elämästäni, että tunnistan yli-ihmisten eleet vaikka unissani. Ja siinä on syy siihen, miksi en pelkää: en halua olla yksi noista yli-ihmisistä, jotka halveksivat alemmiksi kuvittelemiaan. Sillä kuvitelmaahan se on. En suostu alistumaan, häpeämään ja matelemaan, mutten myöskään polkemaan ketään. Nyökkään kaikille, ja jokainen takaisin nyökkäävä solmii kanssani sopimuksen. Ei se tarkoita, että sitten ollaan parhaita kavereita, mutta jos tulee todellisia ongelmia, olen valmis loikkaamaan koska tahansa ikkunasta pihalle ja nelistämään paikalle.

Niin että kun tuijotan typerän kysymyksen esittänyttä miestä niin kiinteästi, että hänen on lopulta laskettava ja nostettava katseensa saadakseen vastauksen kysymykseensä, en halua alistaa häntä, ainoastaan palauttaa hänet sille tasolle, jolle hän kuuluu - samalle, jolla itsekin olen.

Mutta jokin menee pieleen.

Vastaus, jonka annan, hermostuttaa miestä. Vai onko se tuijotus? Vai ehkä se, että en kuulu joukkoon sillä tavalla kuin yksi viidestä adjektiivista ei kuulu joukkoon verbaalista älykkyyttä testaavissa lomakkeissa, edessä takana sivulla alla sisällä? Vai onko se eyeliner, joka on valunut ryppyyn silmän alla tehden katseesta vanhan naisen tuijotuksen, jolle on turhaa valehdella? (Tästä on vuosia - sinä vuonna minulta kysyttiin vielä papereita kaikkiin ravintoloihin.)

Mies nielaisee, perääntyy, kyyristää hartioitaan. Olen koettanut sanoa: "Ymmärrä nyt, että jonkun motiivit tulla tänne saattavat olla erilaiset kuin mihin olette tottuneet ja minua sinä et onnistu pelottelemaan koska minulla ei ole mitään hävittävää", mutta hän kuulee viestin jotenkin toisella tavalla, uhkaavana, ikään kuin olisin mies, jonka tarvitsee kalistella hänen kanssaan. Vaikka olen vain todennut, että en ole peloteltavissa ja että äläpä koeta näytellä olevasi jotakin enemmän kuin olet.

Sitten mies pakenee, kehon kieli juoruaa sen liian selvästi, ja jättää minut juurespihveineni seisomaan ja ihmettelemään, mikä kaltaisessani pienessä ja hieman suttuisessa tytössä onkaan niin pelottavaa. Sekö, että vastaan puolileikilliseen uhkaukseen rauhallisesti ja tosissani? Vai että pakotan hänet tasolleni, omien merkitysteni kenttään? Olen ärtynyt saatuani itseni kiinni luonteen heikkoudesta. Enkä vain siitä, josta jo puhuin, vaan toisestakin: halusta jäsentää tapahtumat omien merkitysten mukaisesti. Se on kuuntelemisen heikkoutta. En ole vastannut kysymykseen oikein ja koen siitä intellektuaalista päänsärkyä. Kysyttiin, enkö pelkää. Miksen vastaa vain yksinkertaisesti, että totta kai pelkään, mutta että peloille ei saa antaa valtaa, koska muuten ei voi mennä ulos, voihan jäädä auton alle, muttei myöskään jäädä kotiin, koska suurin osa tapaturmista tapahtuu joka tapauksessa kotona.

Että totta kai pelkään ja että totta kai olen ihminen, että puistatukset piirtävät selkärankaani sormillaan, että en osaa olla ylpeä siitä kun minulle ei nyökätä takaisin, että pelkään joutuvani sanomastani samanlaiseen ravisteluun kuin äiti välillä minut laittaa itkiessään miksi kaikki pitää esittää niin synkästi vaikka maailmassa olisi paljon kaunista joutsenia koiranpentuja balettiesityksiä häävalsseja, että pelkään ihmisten ajattelevan minun olevan ehdoton ja uhmakas, että pelkään pelottavani potentiaalisia nyökkääjiä pois kauan sitten lihaan tallennetuilla teoillani, että pelkään kuollakseni taivaan putoavan niskaani.

Mutta että en osaa välittää pelostani, koska se ei ole välittämisen arvoinen. Että aina löytyy ihmisiä, jotka tulevat kasaan lysähtäneen, selkä seinää vasten käpertyneen kehon luokse, lämmittävät hartioita ja halaavat. Että aina löytyy joku, joka nyökkää takaisin kylmästä harmaasta huoneesta, motiiveja kyselemättä, tunnistaen vain pyrkimyksen ylittää epäolennainen. Että aina joku jaksaa kuunnella niin kauan, että tajuaa ehdottomuuden puutteen, pelkän pyrkimyksen kohti hyvää ja kaunista. Ja nostaa, kohottaa, työntää, tukee.

Miksen minä voi vastata sillä tavalla?

Yksi luonteeni, johon en usko, heikoista puolista on sen suunnaton hitaus. Menee vuosikausia ennen kuin löydän oikeat vastaukset ihmisille. Sellaiset, jotka eivät säikäyttäisi heitä, jotka tekisivät näkymättömästä näkyvän. (Olemattomasta tekevät olevan vain raskaana olevat naiset ja naaraseläimet, mutta näkymättömästä näkyväksi tekemiseen riittää vaatimaton taikuri tai tarinankertoja.) Mutta vanhenen sekunti sekunnilta, vastaus vastaukselta. Ja vaikka silmäni käyvät yhä vanhemman naisen silmiksi, joille on yhä vaikeampaa valehdella asioista, vastaukseni ovat lempeämpiä ja lempeämpiä. Jonakin päivänä saatan tulla tulokseen, että minulla on menetettävääkin.

Sinne on vielä matkaa. En odota sitä päivää. Jos jotakin pelkään, sitä. Mutta kieltäydyn ajattelemasta tuota seikkaa, narraan itseäni kohti sitä päivää. Etukäteen on turhaa pelätä sellaista, mistä ei tiedä vielä mitään. Kuolemaa, sairautta, yksinäisyyttä, vallanhalua.

Kaukaisista tavoitteista

Epiteetti, jota minuun on alettu viime aikoina liittää, on rohkea. Se tuntuu kummalliselta, vaikka olen halunnutkin joskus jotakin sellaista. Siitä on kauan, halusin sellaista ehkä yläasteella tai jotain. Enkä nyt tietenkään puhu sellaisesta rohkeudesta, mistä puhutaan silloin kun sanotaan jonkun esiintyvän rohkeasti tai pukeutuvan rohkeasti. Sellaisessa olen huono, vaikken enää pelkääkään kirjoittaa esimerkiksi, että minulla on toisinaan kuukautiset. (Oletan, että valistunut lukija arvaisi sen muutenkin, ja siksi sen sanominen ei voi olla niin pöyristyttävää, vaikka sattuisinkin yksilöimään ajankohdankin.)

En ole keksinut rohkeuteen kuin yhden tien. Se kuuluu: Unohda itsesi.

Se tarkoittaa: Kun keskustellaan, esitä hypoteesi mutta älä takerru siihen. Entä sitten, vaikka kaikki muut osoittautuisivat oppineemmiksi ja viisaammiksi. Ei se minua huononna. Päinvastoin, saatan oppia jotakin. Näkökannat tulevat julki, asiat keskustelevat. Jokin kanta voittaa, ei joku ihmisistä, koska kaikki ihmiset voittavat.

Toki tämä on ideaalitilanne, mutta voidaanko ideaalia kohti pyrkiä, jos kukaan ei toimi siten kuin ideaalitilanteen vallitessa?

Se tarkoittaa: Kun käytökseni (mielipiteet ovat käytöksen osa) tulkitaan ongelmaksi tai ongelmien kerjäämiseksi, kannattaa olla valmis selittämään, miksi toimin kuten toimin. Selitys tosin toisinaan vain lisää ongelmia. Monen maailmantuntu on yllättävän halukeskeinen. Minullakin on haluja ja mielitekoja yllin kyllin, mutta tyypillisesti ne eivät ole niitä, joita joudun selittämään. Enemmän ongelmia tuottaa eläminen ikään kuin ideaalin voisi valita. Siinä on jotakin, joka raivostuttaa osaa ihmisistä. Yritystä elää ideaalia en koe haluna.

Joidenkin mielestä ideaalin mukaista elämää ei voi elää. Minusta voi. Siksi olen heistä haihattelija. Ei siinä mitään. Tituleeraan itseäni mieluusti tyhjäntoimittajaksi ja taivaanrannanmaalariksi, koska tiedän osaavani kirjoittaa ja piirtää riittävän hyvin kirjoittaakseni ja toimittaakseni kattavan jutun tyhjyydestä ja piirtääkseni horisontin koukeroisine puineen. (Tyhjäntoimittaminen se vasta vaikeaa onkin. Kaikki dekoratiivinen aines on karsittava pois.)

Se tarkoittaa: On oltava välinpitämätön. Tämä on paradoksaalista, koska toisaalta ideaali, jota koetan elää, on nimenomaan välinpitämättömyyden karkoittamista kevein ja vaivattomin ottein. Tarkennan: on oltava välinpitämätön toisten paheksuntaa kohtaan silloin kun se näyttää kumpuavan pelosta. Pelkoon tepsii parhaiten sen ignorointi. Se on ainut keino hävittää pelko toisesta, ja kenties itsestäänkin. Olla rauhallinen ja luonteva.

("Ole luonteva" on elämänohjeista vaikein ja huvittavin.)

Se tarkoittaa: Kun puhutaan merkityksestä, elämän tarkoituksesta ja sen sellaisesta, on ajateltava muuta kuin itsensä toteuttamista. On tajuttava, että kaikki itsen toteuttamiseksi kutsuttava on joka tapauksessa seurauksiltaan maailman toteuttamista, ja että on parempi ajatella maailman toteuttamista joka tapauksessa saman tien. Harvemmin itsen ja maailman tarpeet ovat jyrkässä ristiriidassa. Ja silloinkin kun ovat, on syytä miettiä, kummat muuttuvat helpommin. Joissain kohdin vastaan "muun maailman ainakin relevantein osin", joissain kohdin "minun".

En pidä itseäni erityisen rohkeana ajatuksissa enkä teoissa ja olen usein aika hämmentynyt. Lisäksi, koska en feikkaa sosiaalisissa tilanteissa kuten minun odotetaan feikkaavan, hämmennykseni näkyy päällepäin selvästi. Mutta myös ilo näkyy. Kuvissa, joita lapsuudestani on jäljellä, erottuu jo kaksi perusilmettä: tuskainen huoli ja hämmennys, toisaalta täysin rajoitta tulviva ilo ja ilkikurisuus. Rauhalliselta ja luontevalta en oikeastaan taida näyttääkään, jos aikaa jää ajatteluun. Aikuisiällä on kolmaskin ilme, tarkkaavainen, asioiden viemä. Eräs ystävistäni sanoo, että kun kuuntelen, hypnotisoin puhujan katseeni tunkeilevaisuudella, että pupillini ovat kaksi mustaa kalloporaa jotka painuvat sana sanalta syvemmälle nautinnollisesti rouskuen. En tiedä, onko tuollaisen sanominen kohteliaisuutta vai tahdittomuutta. Ehkä se on totuus ja ansaitsee tulla kuulluksi sellaisenaan, ilman kehun tai loukkauksen aspektia. Kadotan ajan kuunnellen ja katsellen.

Lapsena aikaa oli paljon. Kaikki oli pyhää ja siten äärimmäisen huolestuttavaa. Esineet kutsuivat, torjuivat, rätisivät voimaa, muuttivat kissaksi, television kuvausryhmäksi, lentokoneeksi ja intiaaniksi. Oli oikein ja kohtuullista kirkua. Vieraisilla puutuin toisten perheiden menoon. Vastustin lapsille esitettyjä kotiintuloaikoja, eihän minullakaan niitä ollut. Ihmettelin ääneen ystävälle esitettyä vaadetta syödä lautanen tyhjäksi. Esitin perusteluita ja olin tyrmistynyt perheenpäiden relativismista ja traditionalismista. Se, että näin on meillä aina tehty, on huono peruste. Ei ihme, että olin huolissani ja ahdistunut. Ystäväni olivat vankeina mielettömyyksissä ja kapinointi tuotti vain lisää hankaluuksia.

Olen ajatellut itseni ujona ja hämmentyneenä, vähän samaan tapaan kuin vanhempani ovat ujoja ja vetäytyviä ja harjoittavat joissain elämänvaiheissaan ulkoakäsin epäuskottavia ideologiasotkuja, joissa yhdistetään ennakkoluulotta eroottiset makuuhuonetaulut, bossa nova, jooga, kasvissyönti, enkelien näkeminen ja kokoomuslaisuus. Nykyään ne syövät taas kanaa, ja huomauttelen siitä isälle huonoina päivinä. Kerran isän tyttö, aina isän tyttö. Kunpa joku initioisi minut naiseuteen. Vaikka varmasti on jo liian myöhäistä, olen yksinkertaisesti liian vanha. En osaa alusvaatehysteriaa enkä hajuvesiflaneerausta, en kiliseviä rannerenkaita enkä miesvihaa. Murjotan, kun Harjiksen miestenpuolella keskustellaan ja itse joudun istumaan hiljaa tai saan puhuessani outoja mulkauksia.

Se tarkoittaa: Ei ole aikaa hävetä. Mitäpä sitä maailmaa häpeämään. Joku muu taitaa sitä paitsi tehdä sen puolestani.

"Ihailen rohkeuttasi", sanoo yksi ystävistäni. En ymmärrä, mistä hän puhuu. (Ylipäänsä, ajatus, että joku ihailisi jotain luonteenpiirrettäni, tuntuu käsittämättömältä ja aiheuttaa pieniä identiteettikriisejä. Itselleni olen laiska lurjus, laskelmoimaan kykenemätön hupakko, hieman nyrjähtänyt romantikko, toisinaan raivostuttavan pedantti oppimestari ja useimmiten täysin kyvytön muodostamaan koherenttia maailmankuvaa. Enkä kykene uskomaan luonteeseenkaan, hallelujaa.)

Kun tulen seurueeseen, josta tunnen vain muutaman, jään mieluiten seisaalleni tarkkailemaan. Katselen tarkasti ilmeitä ja eleitä ja mietin, minne uskaltautuisin istumaan. Kuka on riittävän kiltti, kenellä on äidillinen ilme. Seison ja panikoin itsekseni. Jos olisin rohkea, kävelisin pöydän ääreen suurimpien roistojen luokse ja pakottaisin heidät myöntämään, että heidän tavassaan kommunikoida on jotain omituista.

Jos olisin sillä tavalla rohkea, en varmaankaan koskaan ajattelisi koko asiaa, rohkeutta ja sitä kohti pyrkimistä.

Selvähän se, että olen lukenut lapsena liikaa fantasiakirjallisuutta.

Marginaliaa

Kun ystäväni Sven kommentoi tuskaani emergenssiajattelun poluille eksymisestä "Elämä on tarkennusta ja sivuhuomaustusta satunnaiseen marginaalimerkintään", olen kirjoittaa vastauksen, että eihän se nyt vain sitä ole. Mutta sitten saan itseni suitsittua, koska huomautus, jonka tekisin, olisi itsestäänselvyys, ja tyydyn rypistämään kulmiani ajatukselle elämästä marginalian tarkentamisena.

Ja kun tänään istun typerässä sohvassa - sohva on huonekaluista vihattavin ja kämpässä vain sen takia, että sen raahaaminen kellarikomeroon vuokraemäntäni neljän kuukauden poissaolon ajaksi olisi jokseenkin järjetön inhimilliset ruumiinvoimat huomioiden; tähän sohvaan ei sentään liity sohvapöytiä eikä televisioita eikä aikakauslehtihyllyä, siitä kiitos määrittelemättömille tahoille - ja saan luettua loppuun arvosteltavan filosofisen teoksen, lipsahdan silti taas kerran marginaliassa raivoamiselle. Pahinta kaikesta, raivoan itsekseni. Tekisi mieli viskoa tavaroita, mutta tyydyn vain kirjaamaan vihkooni ivallisia huomautuksia. (Referoin kirjan muistiin, tietysti. Akateeminen koulutus on tehnyt minusta perversiorobotin. Tosin minun referaattini on täynnä näitä: sic! ja näitä: OMA HUOMIO - blablabla)

Eniten raivostuttavat jälleen kerran ohimenevät huomautukset eläimistä ja siitä, kuinka vain ihmisen elämässä on merkitys isolla kirjaimella. (Ja kiusallanikaan en kirjoita sitä isolla, vähän sama kapina kuin jumalia kohtaan, joo.) Ikävystymisen filosofian kirjoittaja Lars Svendsen tuntuu ostavan ajatuksen merkitysten kielellisyydestä. Hän ei sano sitä suoraan, mutta siltä vähän vaikuttaa. No, ei se tietysti ihme olekaan, jos ajattelee sitä filosofiaa, mitä suurin osa filosofeista tutkii ja tekee. Sitä, joka ei ole Spinozan-Deweyn-Meadin-Berleantin-De Waalin-Damasion linjalla, kehollisen merkityksen linjalla, yhteyksien ja tilanteiden merkityksen linjalla.

Svendsen kirjoittaa: "Ikävystyminen dehumanisoi riistäessään ihmiselämältä merkityksen, joka ranteistaa sen elämänä. Voimme tuskin kuvitella eläimen maailmaa muuten kuin ihmisen elämän kaltaisena, vain köyhempänä, kuin maailmana jossa on vähemmän merkitystä."

Raivon aallon lähes kuulee. Se kohisee, vapisuttaa käsiä. Juoksen kirjahyllylle, avaan Deweyn, joka kuvittelee eläimen maailman muunakin kuin köyhempänä.

"Only when the past ceases to trouble and anticipations of the future are not perturbing is a being wholly united with his environment and therefore fully alive. Art celebrates with peculiar intensity the moments in which the past reënforceds the present and in which the future is a quickening of what is now. ... The activities of the fox, the dog, and the thrush may at least stand as reminders and symbols of that unity of experience which we so fractionize when work is labor, and thought withdraws us from the world. The live animal is fully present, all there, in all of its actions: in its wary glances, its sharp sniffings, its abrupt cocking of ears. ... Experience in the degree in which it is experience is heightened vitality. Instead of signifying being shut up within one's private feelings and sensations, it signifies active and alert commerce with the world, at its height it signifies complete interpenetration of self and the world of objects and events."

Svendsen kirjoittaa, että inhimillinen oleminen rakentuu maailmassaolemisena, mikä tarkoittaa vastakohtaisuutta ihmisen ja ympäröivän maailman välillä. Svendsen ei harkitse hetkeäkään, onko tuota vastakohtaisuutta vastaan esitettävissä esimerkkejä inhimillisen sfäärin sisältä tai voimmeko ponnistella kohti maailmassaolemista, jossa korostuisi erillisyyden ja vastakohtaisuuden sijaan kommunikaatio ja osallistuminen. Sen sijaan hän kirjoittaa, että "eläimeltä puuttuu 'jonakin kokemisen' rakenne. Se ei näe mitään 'jonakin' vaan se on välittömässä jatkumossa ympäristönsä kanssa".

Mikä on tämä ajatus, ettei eläin "näe jonakin"? Kyllähän se, että eläimen käytöstä on muutettavissa klassisen ehdollistuksen avulla tarkoittaa juuri sitä, että eläin oppii näkemään (sic) tilanteen X uudella tavalla. Toisin sanoen, se, että Pavlovin koira kuulee äänisignaalin ruoan merkkinä, on jonakin kokemista. Vai onko jollakulla parempi ehdotus siitä, miksi koira kuolaa?

Toisaalla Svendsen sanoo, ettei eläimellä ole ymmärrystä ja siten, ei merkitystä. Mutta kyllä eläin ymmärtää, vaikka se ei tulkitsekaan. (Täällä lisää tulkinnan ja ymmärryksen erosta.) Eläinten ymmärryksestä kirjoittaminen pitäisi kieltää niiltä ihmisiltä, jotka eivät ole viitsineet vaivautua tutustumaan asiaan ja kieltävät moisen mahdollisuuden jonkin hämärän dogmin tai tradition painolastin nojalla. Tai siis, kirjoittaahan toki saa, mutta että se menee niin helposti läpi painettuihin julkaisuihin... raivostuttavaa. Tämä on taas just tätä "nainen ei kykene abstraktiin ajatteluun" -kamaa. (Johon Svendsen ottaa pesäeron, oikein eksplisiittisesti. Herramunjee.)

No niin, koetan rauhoittua marginaalista. Raivostuttaa koko juttu. Merkityksen ja tajutun merkityksen tai kielellistetyn merkityksen sotkeminen iloisesti ja ohimennen saa aina esiin saman reaktion. Hitto soikoon. Kuinka moni kaduillakulkija kielellistää huolellisesti syyn sille, että valitsee tietyn reitin paikasta A paikkaan B? Ja kuitenkin, asiasta voi kehitellä muhkean riidan. Ei helvetti, tässä riistetään meidänkin merkityksiämme, ei vain muiden eläinten. Kohta sanotaan, että vain filosofeilla voi olla merkityksiä. Elitismi kiehuttaa minua.

No ei sentään. Svendsen paljastuu ihmisten osalta kunnon sedäksi kirjoittaessaan myöhemmin, ettei filosofien tehtävänä saisi olla kertoa toisille, että näiden elämä on oikeastaan merkityksetöntä, että heidän löytämänsä elämän tarkoitus pelkkää yritystä työntää ikävystymistä hieman kauemmas. Ja ettei sitten toisaalta filosofien tehtävänä saisi olla myöskään päinvastainen, kaiken raskasmielisyyden illusoriseksi tuomitseminen. Toisaalta, olisikin aika karmivaa, jos löytyisi filosofiasta väitellyt taho, joka olisi sitä mieltä, että on vain yhdenlainen tapa elää aidosti, ja että tuo tapa voidaan kaiken lisäksi määritellä, ja että olisi filosofien tehtävä julistaa, markkinoida ja tuotteistaa tuota tapaa kansalle.

Mutta en osaa antaa anteeksi tätä raivostuttavaa tietämättömyyttä ja välinpitämättömyyttä suhteessa eläinten merkityksiin. Luulen ilkeästi ad hominemia käyttäen, että se liittyy jotenkin kulttuurimme yleiseen asenteeseen eläimiä kohtaan: jos sen ei ole väliä, että suljemme ne keskitysleirejä kovasti muistuttaviin tuotantolaitoksiin omantunnontuskitta, miksipä vaivata päätään silläkään, kokevatko eläimet jonkin jonakin, onko niiden elämässä merkityksiä. Vastaushan voisi pahimmillaan johtaa ikävään kysymykseen siitä, onko kenties jokin loisteliaan perinteemme mukavista saavutetuista eduista hankittu tavalla, jota ei mielellään ajattelisi. Kyllä, systemaattisesti hoidetut ja yleisesti ikävinä tosiasioina hyväksytyt keskitysleirit ovat keskellämme. Siitä on vaikeaa olla eri mieltä. Kahviplantaaseilla, monokulttuuriviljelmillä, metsänhakkuissa, sikaloissa, kanaloissa, navetoissa. (Tämä ei tarkoita, että pidän lihansyöjiä fanaattisina natseina sen enempää kuin itseänikään. He ovat hiljaisia hyväksyjiä ja voisin toki itsekin olla äänekkäämpi. Jos se ei vaivaa heitä, olkoon vaivaamatta. Minua kyllä vaivaa se, etten jaksa metelöidä aiheesta voimakkaammin. Uskon Platonin tavoin, että pahantekijä satuttaa eniten itseään - en ainakaan itse pidä siitä, että huomaan olevani moraalisesti korruptoitunut ja pahanenteisen veltto. En saa enää lihaa alas, ja jokainen käyttämäni paperiarkki arveluttaa. Ja tietokone: kaikki tämä muovi, öljystä. Sähkö, josta maksan, sentään on puhtaasti tuulisähköä. Tunnen silmitöntä epäuskoa Svendsenin kirjoittaessa, ettei meillä ole suurta historiaa, joka antaisi meille monumentaalisen merkityksen, johon voisi mukauttaa elämänsä. En taida kuulua Svendsenin sisäryhmään. Katsoisit ihmiskunnan ulkopuolellekin, ääliö. Siinä on suurta tarinaa kerrakseen, historiaa ja tulevaisuutta, joka pitäisi jotenkin saada sovitettua yhteen inhimillisten toiveidenkin kanssa.)

En osaa selittää raivoani millään muulla kuin sillä, että olen itse saanut taistella kehollisten merkitysten puolesta henkeä vetämään kerkeämättä siitä hetkestä lähtien, kun uskalsin ottaa ne puheeksi filosofiseurueessa. Tältä osin puhun eri kieltä kuin suurin osa filosofeista ja jopa suurin osa ihmisistä. Olen koettanut oppia eläimiltä kaiken opittavissa olevan aina tuntemieni lajien ja yksilöiden vilkaisun tavasta ja kohtaamisilosta saakka ja ehkä jopa onnistunut joiltain osin - esimerkiksi toveri Timon mielestä olen ihmistä enemmän koira, minkä hän projektistani tietoisena ymmärrettävästi esitti ja minkä ymmärrettävästi myös kuulen silkkana ja erittäin mieluisana kohteliaisuutena. (Muuten kyllä kehottaisin varomaan tuota kohteliaisuutta - suurin osa ihmisistä saattaa suhtautua siihen toisin.) Vain eläin voi kokea pyhän, ja vain hyväksyessään eläimyytensä, hyväksyessään merkityksen, joka on immanentti tilanteessa ja sulkee sisäänsä tunteena, ihminen voi oppia ymmärtämään, että elämä on muutakin kuin marginaliaa. Se on tanssia, esineiden vetoa, yhteyttä, kommunikaatiota, uppoamista.

Eikä se ole ainut olemisen tapa. Ei. Enkä halua markkinoida enkä julistaa, enkä ainakaan tuotteistaa sitä. Voin kertoa siitä, mutta siitä kertovat monet muutkin. Enimmäkseen nuo muut eivät kyllä ole filosofeja, ja siinä on se harmi, että kukaan ei oikein jaksa puhua kanssani tästä teemasta. Ne, joilla on käsitteelliset edellytykset, ovat sitä mieltä, että puhun paskaa ja tavoittelen mahdotonta, ja ne joista väliaikainen päämäärä on järkeenkäypä, tuskin ovat vielä oppineet puhumaan.

No, onneksi on sentään setä Dewey, jonka mielestä elämä on yhdyntää ympäristön kanssa. En tiedä, mitä olisin tehnyt, jos en olisi löytänyt Deweyn Art as Experiencea. Olisin varmaan jatkanut tieteenfilosofiaa ja tuhrannut elämäni hemmetti soikoon sen emergenssin marginalian tarkentamiseen näkemättä unia asiasta, jolle uhraan aikani. Tai havaitsemiseen jonakin, sekin ajalta-ennen-Deweya teemoja.

Lopetus ei voisi olla muuta kuin Rilkeä, kahdeksas Duinon elegioista. Kokonaan, en jaksa kirjoittaa sitä tähän. (Niille, jotka eivät ymmärrä ja tulkitse saksaksi, suosittelen suomennoksen hankkimista.)

Tai ehkä sittenkin Deweya: "Philosophy is said to begin in wonder and end in understanding. Art departs from what is understood and ends in wonder."

On muutakin kuin marginalian tarkentamista: ihmetys.

Hartausharjoitusten mahalasku

Aamiaiseksi on juuri omiaan pomelo. Se painaa kiloviisisataakolmekymmentäkaksi grammaa. Vatsa loppuu kesken. On virheellistä olettaa, että makisushista ei voisi saisi ähkyä. Vatsa muistaa senkin, mitä pää ei. Olen juonut koko joulun aikana yhden lasin punkkua, riojalaista vuodelta 1994. (Joka, kuten useasti on todettu, oli maaginen: täytin kaksikymmentä, aloitin yliopistossa, tutustuin nykyisen elämäni keskushenkilöihin Ilvekseen ja Kissaan, ja itse asiassa myös Trisiin, vaikkemme me kaksi oikein koskaan ystävystyneetkään.)

Tänä vuonna paras lahja on lantiolle kiinnitettävä, kaliseva ja siinä on useita X-kirjaimia, mikä kaltaistani mystikkoa ja loikkaajaa taatusti miellyttää. Lantionympäryksellinen muuttujia housuntakamuksia somistamaan! Mustasisko tietää, miten baareihin on sonnustauduttava ja ilmeisesti oletus on, että kaltaiseni yksineläjä alkaa toteuttaa välittömästi Bridget Jones -oireyhtymää. (En ole nähnyt elokuvaa - romanttiset komediat eivät oikein ole ikinä sytyttäneet minussa halua maksaa seitsemää euksua vaivaantuneesta epäuskosta - joten letkaus on ihan lonkalta; yksi tutuista oli tukehtua nauruun puhelimessa - "ai että ei suhdetta ja kustannustoimittajan duunia, sä oot kuule yks bridgetjones". Olin luullut, että B.J. kertoi paino-ongelmaisesta ikisinkusta ja minun on vaikeaa asennoitua käsitteellistämään itseäni siten.) Mustasiskoon verrattuna tunnen itseni tylsäksi esikoissiskoksi, joka on torkkunut nenä kirjassa, vaikkei se taidakaan pitää paikaansa, jos tarkkoja ollaan. Enemmän rikkonut jalat poluilla tai musiikin tahdissa, hyräillyt ja kirkunut kädet jonkun ympärille kiedottuna tai multaa tonkien, paistilastaan liimaantuneena, koiranremmiin kiinnitettynä ja niin edelleen. Ollut hysteerinen ja levoton syyttä suotta.

Mutta nyt, nyt olen saavuttanut mielenrauhan ja lantiovyön. Ja kuten kohta nähdään, tylsä esikoissiskous sisältää myös hyviä puolia - ainakaan en säästä rahaa, paiski ylitöitä ja sen takia vanhene etuajassa. Ehei, sen sijaan saan taas kerran vakuuttaa mummolleni, etten ole enää seitsemäntoista, vaikkei minulla olekaan sanojeni vakuutena miestä ja lapsikatrasta. (Luulen kyllä, että kyse on enemmän dementiasta ja siitä, että mummo ei ole käynyt optikolla viime aikoina. Itseni mielestä näytän siinä neljäkymmentäkuusivuotiaalta elämään kyllästyneeltä leskirouvalta, jonka silmäkulmissa on liian monen käkäkäkän harakanjäljet.)

Hartaus ei jouluteemana oikein onnistu. Saan kolme levyllistä joululauluja swing-versioina sekä ensimmäistä kertaa elämässäni Sin Citysta ostetun joululahjan. Herramunjee. Ehkä olen viimein kypsässä iässä tai jotain.

Vanhempien luona vietetty joulupäivä ei suju oikeastaan juurikaan tervehenkisemmin. Mustasisko on pyytänyt vanhemmilta joululahjaksi lainan takausta leikkausta varten. "Mitä leikkausta, mikä hätä sillä on?" Huolestun tietysti, mustasisko on aattona Käpylässä piipahtaessaan näyttänyt ihan terveeltä, vaikka tietysti omalla tavallaan narkkareiselta. Äiti tuskin saa sanottua: "Se haluaa silikonitissit. Minä sanoin, ettei käy." Nyökyttelen sympaattisesti. Joo joo silikonit, eikös ne ole jo ihan out. Ja jos sisko ei olisi laihdutuskuurilla koko ajan, kyllä silläkin varmasti olisi tissejä omasta takaa pelkkien kylkiluiden sijasta. "No mutta ainakin sillä on motiivi käydä duunissa, jos se säästää tisseihin", koetan lohduttaa äitiä. Äitiä nimittäin hiukan huolestuttaa työmotivaationi kepeys: he tahtoisivat taata minulle asuntolainan, mutta ilmoitan, etten halua omistusasuntoa ainakaan vielä. Riittää, että rahaa on ruokaan ja saan kirjoittaa ja tanssia, sillä siisti. Vanhempia kauhistuttaa mustasiskon ja minun pako pikkusievästä.

Ei, nyt ei pitänyt valittaa äidistä ollenkaan. Äiti on ostanut minulle punaisen huivin, joka on jumalaisen kaunis. Ei vaaleanpunaista tai -sinistä, eikä tummansinistä eikä harmaata, vaan oikein palavanpunaisen. (Kuulen hiljaisen toteamuksen tutulla äänellä: "Bordellinpunaisen". Mutta sehän on oikeastaan sama väri kuin joulunpunainen, jos tarkemmin katsoo...) Eläköön äiti! Ehkä jokin päivä vanhempani lakkaavat haaveilemasta siitäkin, että minusta tulisi Lemmikki-lehden toimittaja.

Mutta mitä teenkään heti, kun pääsen Kissan luota ja sitten vanhempieni luota kotiin tänne mäen päälle, tähtien lähelle? No, tietenkin juon ensin sitruunamelissateetä, mutta sitten laitan Faurén soimaan ja istun vakavana ja hartaana silmät kiinni ja vain kuuntelen. Jos muualla joulu onkin hälinää ja kujeellisia paketteja, täällä se on lunta ja lumisia pensaita, hellänlohdullista musiikkia ja hyasintteja. Mutta myönnettäköön, että olen kietonut valkean yöpaitani päälle punaisen huivini. Eikä tämä ole mikään symbolistinen toteamus vaan tosiasiaväitettä mukaileva lause osana kertomusta nimeltä "Hartausharjoitusten mahalasku". Paljon jää sanomatta, taaskin. Se on oikein. Kielen tarkoitus ei ole toisintaa maailmaa vaan poimia siitä esiin huomionarvoisia reittejä. Täällä ei tarvita edes niitä sinisiä muovisuojuksia kenkien päälle.

Olen rauhallinen ja väsynyt saunomisen jäljiltä.

On vaikeaa tottua saunomaan yksin. Se on vaikeampaa kuin nukkua yksin tai tanssia yksin, laulaa yksin tai kulkea polkua yksin. Istun lopulta saunassa vanhempieni luona liian kauan. Tulee huono olo. Mutta tuntuu siltä, että sauna on ainut turva, ainut pakopaikka joulussa, jossa joka puolelta tunkee sävelmiä ja tekstiileitä, informaatiota ja ruokaa. Etenkin ruokaa. Teriyakitempehiä ja kikhernepateeta.

Saunassa istuessani muistan, samalla tavalla kuin nyt tässä istuessani, ainoan hartaan hetken koko hulinassa. Ja kuinka niitä olisinkaan kaivannut! Muistan lumiukkoanimaation, jota on hehkutettu. Animaatio osuu johonkin kipukohtaan terävästi. Kun lumiukko on aamulla sulanut ja poika katsoo sen jäänteitä kumarin päin, mikään ei enää pitele suruani. En tällä erää kestä satuja, joiden viesti on, että kaikki hyvyys ja ilo on pelkkää illuusiota, joka temmataan pois sitä kohti iloisesti ja luottavaisesti juoksevilta. Sadun tehtävä ei voi olla masentaa eikä jankuttaa ääliömäisenä jokapaikanhöylänä: "Carpe diem - Après nous le déluge".

Millainen olisi maailma, jossa jo heti ilon hetkellä häivähtäisi mielessä, että tämä on liian hyvää ollakseen totta?

Kuulostaa maailmalta, jossa elän. Enkö muka kärsinyt monta vuotta tunteesta, että jotakin on vialla, kun herään onnellisena sen ihmisen vierestä, jonka vierestä tahdonkin herätä? Eikö ollut vaikeaa uskoa, että hän tarkoittaa, mitä sanoo, vaikka tekeekin joskus toisin? Enkö saanutkin paniikkia, kun meitä tituleerattiin naistenlehdessä tanssilattian rakastuneimmaksi pariksi? Koska eihän sellaista tapahdu, ajattelin, tämä on liian banaalia ollakseen totta, ja sitten unohdin ja elin tyytyväisenä epätodellisuuden tuskaani kunnes en enää osannut.

Tietenkin itkeminen voi johtua aivan hyvin siitäkin, että kuukautiseni olivat juuri käynnistymässä lumiukkoa katsellessa. Silloin itkettää mikä hyvänsä. Kaikki seurustelusuhteenikin ovat alkaneet juuri tuossa hormonaalisessa vaiheessa, kun olen yhtä suurta repliikkiä voi apua mitä tää on, miksi liikutat minua niin kovasti, kyynelehtivää ja hoivantarpeista eläintä, joka ripustautuu innokkaasti kaikkeen lohduttavaan suurieleisesti ja ironiaan kykenemättömänä.

Tällä erää tuota lohduttavaa edustaa Gabriel Faurén säveltävä sielunmessu ja vegaaninen kakku, valkoinen puuvillayöpaita ja punainen huivi ja korkeakantaiset tohvelini - luomiskengät tuttavien kesken - vuodelta 1994.

Nyt ei itketä.

Ja hyvä niin, sillä loppiaiseen on aikaa ja töitä on paiskittavaksi saakka.

Virittäytymisestä

Huomenna on jouluaatto. Jokainen hyasinteistani kukkii.

Luen kirjaa ikävystymisestä enkä ymmärrä, kuinka saattaa olla ihmisiä, jotka ikävystyvät. Viime kesänä ja alkusyksystä ikävystyminen oli peittää omassakin elämässäni kaiken alleen, kiristää kehosta esiin tylsyyden ja tukahduttaa mielen myöntämään, että väsymys on maailmankaikkeuden perusväri.

Nyt soitamme Kissan kanssa toisillemme, ja äänissämme on lämpöä. Suljemme puhelimen, näemme Stockan kellon alla kun on jo pimeä, menemme Herkkuun ja valikoimme hedelmiä ja artisokkia (Giulietta Masinan takia, tietysti). Emme riitele, emme meuhkaa. Emme etsi valtaa. Mutta loistoa en osaa olla etsimättä. Ja kaipaus on tehnyt meistä lämpimiä, vaarallisia ja kuumeisia joulunalusmaisemassa. Etenkin kun kumpikin valittaa, ettei ruoka maistu miltään, kosketus ylety ihon ohitse, että päivän ja yön ero on imaginaarinen. Me kuljemme notkuvien tiskien lomitse. Myöhemmin pyöräilemme Käpylään kahden lampun piirtäessä pimeään valokiilaansa.

Mitä merkitystä tällä kaikella on? Ehkä se, ettemme riitele tai loukkaa. Olemme surullisia, mutta siihen on hyvä syykin. Ja tavallaan juuri sen takia joulu on tänä vuonna lohdullisempi kuin muulloin. Ei odotuksia, ei velvoitteita, ei suoriutumista, ei ikuista epäonnistumista ja tylsyyttä, ei tyhjyyttä eikä ikävää. Olen onnellinen, kun saan hengittää ja nauraa vähän, poimia pari mandariinia pussiin, istua matolla koiriin upoten, odottaa raketteja ja kuohuviiniä.

Olen lähtenyt jäljestämään tähteä lumituiskussa. Tänä vuonna emme kierrä sukulaisia velvollisuudentuntoisina, vaan annamme ajan olla pimeän ja epäselvän. Pimeässä on helppo liikkua, epävarmuus todellistaa maailman. On surullista viettää joulu sellaisen kanssa, jota ei osaa olla rakastamatta, mutta jonka kanssa ei toisaalta osaa myöskään elää. Suru kertautuu, kaikuu, kiertää ja avartaa tilan itselleen. Siitä tulee lohtu, lupaus jostakin muusta.

Kuuntelen uudelleen ja uudelleen Gabriel Faurén Requiemin Opus neljäkymmentäkahdeksan osuutta "Pie Jesu". Koska kappale on ystävän kopioima, en tiedä, kuka laulaa. Ei sen oikeastaan ole väliäkään. Kukaan ei kosketa minua samalla tavalla kuin Fauré. Ja hän on oikeassa luonnehtiessaan sävelmää helläksi. Entä sitten, jos kaikki katoaa? Entä sitten, jos epävarmuus joko riemussa tai surussa tai niiden äkkinäisessä vaihtelussa on kaikki, mitä voi saada? Entä sitten, jos maailman ollessa hämärin, epävarmin ja surullisin pienikin lämmin äänensävy synnyttää sellaisen onnentunteen, jota on turha kuvitella saavansa rakastumisen hyöyissä tai kirkkaiden kesäpäivien uimarantahuimauksessa? On olemassa näin rauhallinen, hellä ja kirkas musiikki.

Se soittaa kehoa, virittää sen surun näkemiseen lohtuna. Siinä se on sateen koulukuntaa. En ymmärrä, mitä minussa on tapahtumassa. Kenties se, mitä tapahtuu, tapahtuukin maailmassa ja muutkin haistavat sen.

Ensi yöt saan nukkua suteni sylissäni, olla osa jotakin, jota en enää ole muuta kuin kuvitelmissa. Kuvitelmat ovat todellisia, yhtä todellisia kuin emalikannullinen teetä ja melodia. Ne syntyvät, jatkuvat, syventyvät, laajenevat, värittävät maailman, muuttavat äänensävyn pitkästyneestä lämpimäksi. Mitään muita ihmeitä ei tarvita, vain sielunmessun melodia ja lupa maata susi sylissä kahden yön verran, kulkea huoneita ja palata sitten takaisin jasmiinieni luoksi.

Luulen, että tänä jouluna en kirjoita. Siksi sanon jo tänään hyvää joulua, metsiä sisimpäänne, lunta selkänne alle, pimeää ja tähtiä lumikuuron taakse. Koetan olla hiljaa ja puskea tuiskun läpi. Jos se on ainoa keino hengittää tätä tunnelmaa, olkoon niin. Faurén muotoilema äänipylväs puhukoon. Sen ääni on hellempi enkä tahdo nyt kuulla yhtään riitasointua.

Vihan nostattamisesta

Mitä he eniten vihaavat? Sitä, että joku tekee ilmaiseksi sen, millä he ovat kuvitelleet voivansa rahastaa. Tekee palkatta, iloisesti ja kevyesti, täsmällisesti ja itseäänkin hämmentäen, omistautuen ja sen kummemmin asiaa problematisoimatta. Niin vain tapahtuu.

Sanoo: "En voi sille mitään." Iloitsee osastaan. Sanoo: "En osaa selittää tätä, tämä vain tuntuu oikealta ratkaisulta." Huomaa raivon kasautuvan soveliaisuuden patojen taakse, pyörteilevän ja nostattavan ilmaan sakeaa sumua. Sanoo: "Se vain tuntuu jotenkin tärkeältä ja jonkunhan se on tehtävä."

En ymmärrä ihmisiä, jotka eivät osaa olla kiitollisia. He odottavat jotakin liikaa, jotakin liian vähän. Heidän maailmansa on jäykästi kategorisoitu. He epäilevät, että hyvyyttä ei ole.

Olen asettanut kaikki saamani joulukortit lipaston päälle ja ollut kiitollinen, iloinen ja hämmästynyt niistä kaikista. Olen saanut itsekirjoitetun kirjan ja itselauletun levyn ja melkein itkenyt liikutuksesta. Minua on halattu maapallon toiselta puolen. On kirjoitettu, että minuun luotetaan täysin. Kävelen sohvalle, jatkan työtä. Ystävyys ja rakkaus kannattelevat kehoani sohvaa pehmeämmin ja konkreettisemmin.

En kiinnitä huomiota vihaan, raivoon enkä ärsyyntymiseen.

Joku muu hoitakoon ne. Minulla on toisia asioita, tärkeämpiä.

Kumien metsästäjä

Teen työtäni sohvan kolhossa huomassa. Asento ei ole järin ergonominen, mutta koska kohottaudun säännöllisesti seisomaan ja venyttelemään ja laskeudun lattiallekin selälleni ja potkaisen jalat pääni yli ja hengittelen selkä kaarella tilaa lihaksille, en kipeydy.

Minulla on ongelma. Kirjoitan korjaukset lyijykynällä, ja kun keksin paremman muotoilun, kumitan ja kirjoitan uudestaan. Täällä on kaksi pyyhekumia, molemmat vuokraemäntäni jäämistöjä. Säännöllisin väliajoin kumit ovat kadoksissa ja useana päivänä olen menettänyt lähes malttini etsiessäni niitä. Ensin, aamulla, katoaa toinen. Etsin sitä enkä löydä. Haen toisen kynäpurkista, mutta pian sekin on hukassa. Kun nousen etsimään kumeja, huomaan niiden ujuneen sohvan selkämyksen väliin.

Erään kerran kumeja ei vain löydy. Tämä "eräs kerta" tapahtuu tänään. Ravaan asuntoa ympäriinsä hopottaen loogisen päättelyn ilosanomaa. No sohvalla niitä on käytetty, tietty. Erehdyn tarkistamaan kirjahyllyn reunuksen, minkä seurauksena luen parit Pasternakin kirjeet siltä seisomalta. (Onneksi olen unohtanut Durrell-Miller -kirjeenvaihdon Käpylään. Sen kanssa työnteosta tuskin tulisi mitään.) Ehei, en kuvittele pyyhekumin löytyvän Pasternakin kirjeistä tai kirjahyllyn reunukselta, olenpahan vain vähän hölmö ihminen. Sitten muistan ja puistaudun taas liikkeelle vähentäen mielessäni työajasta puoli tuntia Pasternakia.

Katson tasot ja tongin sohvan uumenet. Ei, ei. Jatkan korjaamista yliviivaten uudistetut korjausehdotelmat. Vasta kun luonnolliset tarpeet ajavat minut vessaan konsultoituani ensin Skypellä fyysikkoystävääni muutamista hänen alansa ilmauksista, löydän kumit - olen tunkenut ne taskuttomien hipsterfarkkujeni housunkauluksesta sisään. Palaan sohvalle, jatkan korjaamista. Parin lauseen jäljiltä kumit ovat taas housuissani. Totean olevani femme brutale. Ei mitään hienostuneisuutta, kertakaikkiaan. Nyt tarvitaan sitruunamelissaa mielen piristäjäksi.

Toisaalta on myös niin, että tunnen itseni suureksi metsästäjäksi, joka oppii vähitellen tuntemaan saaliinsa liikkeet ja aivoitukset. Ongelma on vain se, että aivoitukset ovat omiani, eivät pyyhekumien. Opin toisin sanoen tuntemaan aivoitukseni olettamalla, että kadonneet tavarat löytyvät housujeni sisältä.

Freud-setä olisi mielissään. (En usko, että tarvitsee linkittää. Kyllä te nyt Freudin tunnette.)

Jälleen yksi fakta lisättäväksi siihen jo entuudeltaan huojuvaan paperitorniin, johon kerätään vastaväitteitä teesille "ihminen on rationaalinen eläin". Joskaan en ole varma, pitäisikö torniin laittaa kuvaus ennen Freudia, Freudin kanssa vai vielä jälkikaneetein, joka loppuu nyt.

Auuuuuu

Olen taas rikkonut itselleni asettamia varovaisia toiveita. Viime vuorokauden aikana olen onnistunut jotenkin rikkomaan seuraavat: älä ajattele emergenssiä, älä juo enää viiniä ennen jouluaattoa, älä syö keskellä yötä koska sittenhän et nuku, älä syö enää piparkakkua koska siitä tulee takuulla äkkö, älä venytä naapurien kärsivällisyyttä.

Ei se mitään, koska skypelaulaminen oli valtavan hauskaa! Muutaman hyvän kaverin kuten Emin, Missteen ja Ilveksen sekä musikaalisen joukon bloggaajattaria ja myös bloggaajia kanssa ulvomme, pimputamme, tunnelmoimme ja steppaamme kohti tietokonerassua, joka siirtää kakofonian muutamaan kaupunkiin toisaalla, ainakin Turkuun, Tampereelle ja Jyväskylään. Periaatteessa kai meidänkin olisi pitänyt kuulla heidät, mutta oma volyymimme taisi jyrätä kaiken muun. Naapuriparat - olen vasta viime päivinä oivaltanut, että seinästä kuuluu normaalivahvuinen puhekin läpi. Ja minä kun olen juossut steppisarjoja laulaa hoilaamalla itseäni säestäen, kiitos vaan kärsivällisyydestänne. Laulunumeroni oli koulussa seitsemän. Täytyy olla nonsensikko, jotta tällaisella laulutekniikalla alkaa konsertoida naapureille ja jopa toisiin kaupunkeihinkin. Nonsense rulettaa. Välillä nauramme, syömme suklaata ja mandariineja.

Yhteislaulaminen on ihanaa samalla tavalla kuin yhdessä steppaaminenkin. Kun istuu polviensa päällä puoliympyrässä laulaen, on susi. Musiikki täyttää kehon, joka muuttuu jonkinlaiseksi värisevää ilmapatsasta muotoilevaksi instrumentiksi kykenemättä olemaan taipumatta, nyökkimättä ja heilumatta melodialle. Kuorossa lauluva ystäväni hehkuttaa aina sitä, kuinka laulu hieroo sisältäpäin kylkiluut. Se on ihan totta. Laulu laululta hengitys laajenee, ääni kantaa pidemmälle, vaikka instrumentti olisikin hieman epävireinen ja -tahtinen.

Vaikeinta on laulaa laulua, jota ei tunne ollenkaan, kuten Snowman tai tontun laulu tai tiernapojat.

Lumisadelaulua emme laula, eihän se ole joululaulu. Emme kyllä ymmärrä sitäkään, miksi Juokse, porosein on sekään joululaulu. Impyeiden majat ja susien usvamajat kuulostavat enemmän joltain muulta kuin joululta. Eipä tässä taida lyyrisenä minänä joulupukki olla! Mutta silti laulamme sen, onhan siinä hyvä meno.

Palatessani kaupungilta jatkoilta ripeästi kävellen, emergenssiä ajatellen, morbidisti sillä eihän emergenssin ajattelemisesta seuraa koskaan mitään hyvää, seuraan mustanahkatakkista puhelimeensa puhuvaa miestä ja kuulen hänen selittävän ruotsiksi, kuinka yksinäinen hän on. Liikuttuneessa tilassa kun olen, alkaa itkettää. Koti on hiljainen ja pimeä. Syön kaksi Lily-karkkia, pesen hampaat ja nukahdan hyasintin tuoksuun.

Ja uni?

Unessa juoksen kohti aitaa, johon kuroutuu äkkiä sudenmentävä aukko. Käytän juostessani kaikkia neljää raajaani, turkkini on takkuinen ja kellervänharmaa, murisen mennessäni, sukellan aukon läpi Kirran tontille, käpälät tuskin tapaavat maata, mutkittelen puiden välistä, pensaikon läpi silmät kiinni, juokseminen on minussa enkä löydä tontilta enää ulos vaan olen aidattu sairaala-alueelle ja pelkään päivännousua ilman kunnon piilopaikkoja.

Mutta kun herään, hyasintti tuoksuu ja olen potkinut juostessani peiton syrjään. Jalkoja palelee. Istun hämärällä parvella ja tajuan äkkiä, kuinka paljon olen oppinut Nasulta. Olen oppinut ajattelemaan, etteivät ihmiset ole lähtökohtaisesti pahoja. Omituisinta asiassa on, että Nasu oppi luottamaan ihmisiin kanssani. Ehkä vasta täysin pelosta sekaisin olevan eläimen hoivaaminen normaaliksi iloiseksi lemmikiksi vakuutti minut siitä, etten ole paha ihminen ja että ehkä minun ei tarvitse tuntea surua siitä, että olen hengissä. En ymmärrä, ei sen väliä. Kaipaan Nasua ja muuta laumaa.

Kun laulamme Skypelaulua, Kissa on koirien kanssa langalla myös ja Nasu säestää meitä haukkuen. Ulvon sille nettiä pitkin ja suru vääntää itsensä uneen saakka. Tajuan samanlaisuutemme: Kun Nasu on karannut pari kertaa, silminnäkijät ovat kertoneet sen liikkuvan seinänvieriä häntä koipien välissä, susimaisesti luikahdellen, selvästi peloissaan ja uskaltamatta pysähtyä. Meidän kanssamme se liikkuu reippaasti, häntä iloisesti koholla, silmät loistaen ja ehkä jopa hieman arrogantisti vastaantulijoihin suhtautuen.

Meidän eromme on vain se, että siinä missä Nasu on aina tilanteen tasalla, minä osaan kuvitella imaginaarisia laumoja ja selviän pukeisiin ja jalkeille pienessä eriössäni, uskotellen että minusta huolestutaan, jos vain makaisin sängyssä itkien.

DIY: Asfaltoidut mannerlaatat

Ei se ole vaikeaa. Otetaan kilo piparkakkutaikinaa. Siinä paketissa on neljä levyä, joiden annetaan sulaa ohjeen mukaan tiskipöydälle levitettyinä puolisen tuntia. Kaksikymmentä minuuttiakin kyllä riittää, jos on tottunut vaivaamaan savea häränpäätekniikalla. Kehon painolla jäykempikin taikina palloontuu ja kauliintuu tasaisesti.

Taikina jaetaan kolmeen osaan - ei, tällä ei ole mitään tekemistä Pyhän Kolminaisuuden kanssa vaikka kuvituskuvassa onkin puluja - ja jokainen osa kaulitaan samalla tavoin kuin jos olisi kaulitsemassa kahden millin rakusavea levytekniikkatyöhön. (Itse asiassa piparkakkutalo on levytekniikkatyö valmiiksi poltetuista, anteeksi, paistetuista, levyistä.) Reunoihin ei kannata kiinnittää liikaa huomiota, sillä mannerlaattojen reunat ovat harvoin viivasuorat. Varatkaamme tällainen piirre mieluummin valtioiden rajoille syrjäisillä seuduilla, joilla ei esiinny suuria ja helposti hyödynnettäviä luonnonvaroja vaan ainoastaan resuisia paimentolaisia, jotka haluavat pitää kiinni kielestään, jossa on monikon lisäksi myös kaksikkomuoto verbitaivutuksissa.

Kun kolme laattaa on kaulittu huolellisesti - tämä kannattaa tehdä valmiiksi leivinpaperin päällä jotteivät laatat ratkeile pellille nostettaessa - voidaan siirtyä kypsennysvaiheeseen. Kaksisataaviisikymmenasteiseen uuniin työnnetään pelti kerrallaan ja annetaan taikinan palaa mustaksi, pistävänhajuiseksi. On tärkeää, että laatta on läpikotaisin mustunut.

Kun laatta otetaan ulos uunista, sen annetaan jäähtyä. Jäähtynyt laatta käännetään ylösalaisin tarjottimen ja pellin avulla. Ole varovainen, laatta on hauras. Taikina on laavaantunut uunissa ja lopulta palanut hiilikakuksi. Sen sitko on kadonnut. Sitä pitää koossa enää pelkkä konventionaalinen etiketti.

Nyt sinulla on kolme litteää mannerlaattaa, jotka on asfaltoitu. Pinta on karhea ja musta. Mitään vihreää ei ole jätetty näkyviin. Sen seurauksena myöskään asukkaita ei ole nähtävissä, vaikka kuinka luupilla tarkastelisit. Ihmisen ja muiden eläinten elämä maapallolla on riippuvainen kasvien fotosynteesiksi kutsutusta toiminnosta, jolla kasvit sitovat auringosta säteilevää ydinenergiaa syötävään muotoon, ja jos kasvien tarvitsemat mannerlaatat on asfaltoitu umpeen, ovat olosuhteet käyneet mahdottomiksi kasvien myötä eläimillekin. Niitä ja niiden liikuttavan monimuotoisia yhdyskuntarakennelmia et siten huolellisesti havainnoidenkaan löydä.

Voit nyt koristella asfaltoidut mannerlaatat. Oleta, että asfaltoinnista on aikaa vain sen verran, että ilmakehä ja vedenkierto eivät ole sen seurauksena kerinneet muuttua radikaalisti. Tomusokerista saa hienon lumisateen. Mitä korkeammalta ripottaa, sen vaikuttavampi on tulos. Siivilä on tässä kätevä apu. Samalla tosin tulee tomuttaneeksi keittiön, mutta kerrankos sitä askarrellaan ja sokeriahan se vain on, kasvien sitomaa auringon ydinenergiaa valkaistuna ja hienoksi jauhettuna. Lumi putoaa ihanasti asfaltille. On näemmä sen verran kylmää, ettei se sula heti pois kuten ensilumi niin usein muuten tekee. Muista mässäillä esteettisesti lumen putoamisella. Ties vaikka näkisit sen viimeistä kertaa.

Koska mannerlaatoilla ei elä ihmisiä, ole hyvä ja jätä talot, kaupungit, valot ja moottoritiet rakentamatta. Mitä sitä paitsi moottoritiellä edes tekisi, kun manner on joka tapauksessa päällystetty kokonaan asfaltilla. Älä myöskään kokeile, kuinka sadevesi - tähän bideesuihku on erinomainen - ei imeydy asfalttiin vaan valuu mantereen reunan yli takaisin meriin. Sillä tässä mallissa on yksi puute: se on malli. Ethän toki lennä kuuhunkaan sillä museon raketilla, jossa ei ole koneistoa lainkaan etkä anna vettä ja kompostia kaupunginosan arkkitehtuuria mallaavan vitriiniasetelman jäkälästä ja tikuista tehdyille puille.

Tässä pienoismallissa asfalttia markkeeraa aine, joka ei kaikilta ominaisuuksiltaan täysin vastaa asfalttia. Yksi näistä poikkeamista on se, että mallimme asfaltti ei hylji vettä vaan imee sen hanakasti hajoten mustaksi möllöksi. Jos jaksat, voit kuvitella pienoismallin elementtien ja maailman piirteiden suhteen vaikkapa kuvittelemalla tämän tekstin ja sen synnyttäneen yhteiskunnan suhdetta.

Mutta älä vaivaa liikaa päätäsi. Ajattelemisesta voi tulla paha mieli. Ja jos saat valita hyvän ja pahan väliltä, ei sinun totisesti pitäisi tuhrata aikaa miettien, kumman valitset.

Hylsyllinen huulipunaa

Me emme sitten koskaan muuttaneet Tallinnaan, vaikka olen ajatellut sitä ainakin vuodesta 1994 saakka, jo ennen kuin oli mitään muita meitä kuin AMS ja minä, kaksi tyttöä Georg Otsin kannella, suut ja silmät täynnä hiuksia ja kiihkeitä huudahduksia rinkelintuoksusta. "Mehevä multamaa, jota jääkausi ei jyrännyt!" ja "Tuoksuu rinkeleiltä!"

Muistan edelleen ensimmäisen matkan parhaiten. Ensimmäiset asiat iskostuvat pysyvästi, koska niiden outous pakottaa keskittymään tilanteeseen kaikin voimin. Kävelemme portaat, luemme kukkakioskin kyltistä lilled flowers. "Mitä on to lill? Sitoa, asetella, leikkoa?" ja "Helvetti, täällähän olisi tarvinnut englannin sanakirjan, nämähän kirjoittavat kaiken englanniksi." Mutta englantia ei puhuta paljon. Joku mummo puhuu sentään saksaa. Rinkeleitä emme löydä muttemme etsikään, tuoksu riittää. Menemme kirkkoon, ihastelemme sisäpuolen sinistä, päätämme rukoilla polvillamme, vaikka emme olekaan uskossa. Ostamme erivärisiä huulipunia, vihreän kaulahuivin ja venäläistä valokuvapaperia. (Voi sinua, olet niin kaukana. Tänäkään jouluna en voi tulla luoksesi laulamaan!)

Emme muuta koskaan Tallinnaan, yksikään meistä. Emme me, me, me emmekä me.

Mutta käymme, kerran toisensa jälkeen. Muutun kerta kerralta enemmän isoäidiksi saatuani vahvistusta niille piilotetuille piirteille, jotka ovat olennaisempia kuin nenän tai leuan profiili ja hitaasti syvenevä virne. Huomaan pohtivani, miten kävi Rudolfille, isoäidin tallinnalaiselle heilalle. (Aiemmin olin kiinnostuneempi aiheesta isoäiti ja keskitysleirit, joten kenties elämäni on liikahtelemassa auvoisampaan suuntaan.) Raivostun jokaisessa paluulaivassa sille, kuinka suomalaiset kantavat itseään kuin säkkiä, pukeutuvat säkkimäisiin vaatteisiin, lönkyttelevät hiljaa ja raahaavat mukanaan kiikkeriin kärreihin nostettuja olutlasteja, jotka eivät jatkossakaan imartele heidän tilahahmollisuuttaan. En sentään raivoa kuten isoäiti, en mene ravintolaan ja heittele lautasia lattialle yksi kerrallaan räks räks räks. Kunhan mulkoilen ja kävelen entistäkin suoremmin ja nopeammin ja keveämmin kantamuksin.

Ja toljaan hylsyllisen huulipunaa. Ajattelen, että joku päivä vielä pakenen sinne enkä tule takaisin. Vuokraan asunnon, kirjoitan mitä kirjoitan, kirjeitä tietysti, en pidä postikorteista, niissä on kirjaimille niin niukasti alaa, että kirjoitus supistuu minimaaliseksi ja jo aiheita tapaillessa tajuaa, ettei sitä suhrua kukaan pysty lukemaan vaikka kuinka haluaisikin. Kutsun ystävät käymään, kukitan orkideaa. Eikä kukaan katso, jos pukeudunkin punaiseen takkiin ja soinnutan siihen huulipunan ja laukkaan fanaattista tahtia katuja. (Äiti on leppynyt nyt kun minulla on työ. Hän ei sano takkia bordellitakiksi vaan alkaa muistella omaa nuoruuttaan ja entistä kihlattuaan ja kävelyretkiään Tähtitorninmäellä. Mutta Tallinnasta hän ei edelleenkään pidä. Luulen, että hän haluaa olla tilan meikatuin nainen. Hän on tottunut siihen eikä tingi.)

Me emme koskaan muuttaneet mutta kukapa tietää. Olen hyvällä tuulella, odotan huomista. Odotan asioita, jotka löytyvät etsimättä, jotka ovat jo tässä ja tarvitsevat vain hieman korostamista erottuakseen selkeärajaisina, mutta nimeämättä jäävinä, käytökseen tajuttuina ja samalla määritelmällisesti tiedostamattomina. Että osaat olla ojentamatta kättäsi silloin kun ajoitus ei täsmää ja niin edelleen, että tajuan milloin on kiirehdittävä juoksujalkaa.

Rummikookia on saatava, ehdottomasti. Ja päästävä Gaurangaan. On niin paljon tekemistä. Niin lyhyt aika. On viuhutettava jouluostoksia kokoon ja hymyiltävä ja nyökkäiltävä ja lisättävä huulipunaa, ehdottomasti. Mieluiten jakaisin jokaiselle vastaantulijalle suuria kimpullisia tiikerinliljoja, jotka vain ilmestyisivät kyynärtaipeeseeni tarpeen vaatiessa.

Hetkinen, edistän jälleen. On otettava tukevampi ote siitä, mitä on tapahtumassa.

Kun ovikello soi pitkällisen rapinan ja kolkkeen jäljiltä, juoksen avaamaan. Yllätysvieras! Loistavaa, tervetuloa teelle. (Rakastan yllätysvieraita myös näinä päivinä, kun olen viluisana kiskonut ylleni villapaidan, ponchon, hameen ja joustosamettiset housut ja olen siten lumipallonpyöreä ilmestys oikolukuliuskojeni keskellä, viltin alla sohvan romuluisessa sylissä.) Vieraan kanssa keskusteleminen sitruunamelissateen yli on miltei Tallinnaa. Ja lahjakin vielä! Tajuan asuvani tilassa ja ajassa, joka ei määrity kovinkaan realistisesti. Orkidea kukkii, hyasintit kukkivat. Mutta pöydillä on piuhoja ja kuivaustelineellä oranssiraidallinen paita. Lähtölaskenta on vasta käynnissä. Olen poistanut tänään jo monta sanaa, mutta jotta hiljaisuuden kuulisi, olisi poistettava enemmän.

Huomenna menen sinne. Tapaamme satamassa kello seitsemän kolmekymmentä. Maalaan huulet ja laitan takin, jossa on kauniisti leikattu punainen selkä. Silmät pitää maalata, ja laittaa korut korviin. Mietin vielä, lakkaanko kynnetkin. Olisihan se jo jotain, vaikka jälki tuppaakin jäämään sekundaksi. (Äiti, voit olla minusta ylpeä huomenna, vaikka minä teenkin sen kontekstisidonnaisesti toisin kuin sinä ja sisko.) Ja sitten kävelemme ja käymme kahvilla ja ostamme grafiikkaa ja nauramme ja ehkä koko päivänä ei kurkkua kurista lainkaan. Menemme vierekkäin kaduilla, viehättävän pitkäraajainen mies ja minä, ja mies kantaa itsestäänselvästi laukkuni, jos innostun ostamaan liikaa kuohuviiniä (vaikka eihän kuohuviiniä voi olla liikaa). Maassa maan tavalla.

Joissain maissa se on helpompaa kuin toisissa.

Vaikka mikä minä olen siitä mitään sanomaan, en muista olleeni hyvätapainen vielä missään. Ajattelen liikaa, kuvittelen liikaa, kokeilen liikaa. Laitan liikaa huulipunaa, olen vielä hieman enemmän äitini tytär ja isoäitini tyttärentytär, opettelen portugalin voidakseni siteerata alkukielellä laulua leijonien ja tiikerien vapaaksi päästämisestä.

Halusin laulaa aurinkoapäilyvän lauluni nostin purjeet tuuleen päästin pihalle vapaaksi tiikerit ja leijonat mutta ihmiset ruokasalissa keskittyvät syntymiseen ja kuolemiseen...

Mutta huomenna, mutta huomenna. Laitan punaisen takin taskuun hylsyllisen huulipunaa ja kuivatan pohjalliset priimakuntoon. Lataan kameran akkua. Nostan passin pöydälle. Huomenna en kirjoita, koska on kiire olla seikkailijatar. Suokaa anteeksi. Me emme sitten koskaan muuttaneet Tallinnaan, mutta pystymme näemmä käymään siellä edelleen yhdessä, liukumaan katuja pitkin lujaa ja pidäkkeettä, puhumaan kuohuviinistä, puhumaan kaipauksesta ja menneisyydestä, luistelemaan imperfektin niljaisella pinnalla pelkäämättä kaatumisia.

Jos ei toivo mitään, ei myöskään pelkää. Lupaan heittää toiveeni tiikerinliljoista tällä sekunnilla.