perjantai 30. joulukuuta 2005

Riitissä

Elokuvassa nojaudun vuorotellen hieman eteenpäin, vuorotellen painun tuolinselkämystä vasten. Välillä hätkähdän säikähdyksestä. Yksi kohdista on niin surullinen, että silmistäni alkaa valua hiljaisia, yksittäisiä kyyneliä. Ja vaikka koetan rauhoittua, kyyneleinen tila ei jätä minua rauhaan.

Koska tarina etenee, ideologiset ajatukset ehtivät vain häivähtää. Tuossa susiviha saa lisää tulta alleen, ja eikö totta että - jos kristillinen viitekehys otetaan lähtökohdaksi - Kristuksen pitäisi todellakin olla jotain muuta lajia kuin ihminen? Voisiko elokuvan toteuttaa niin, että eläimiä ei tarvitsisi animoida puhumaan ihmisten kieltä mutta että katsoja silti ymmärtäisi, että ne puhuvat omalla tavallaan? Ja miksi eläinten kävelemistäkin on animoitu - eikö pyhintä maailmassa ole juokseva poro, loikkaava susi, löntystävä leijona, vauhdilla eteenpäin mukeltava majava? Se liikkeen ilo, kauneus, jonka luolamaalauksia tehneet tunsivat paremmin kuin nykyiset animoijat, jotka riistävät sielun eläinten liikkeiltä. Ja mikseivät majavat huomauta lasten turkiksista? Miten lapsi kehtaa sanoa tekevänsä majavasta pian hatun? (Ehkä Disneylla koetetaan vapautua imagosta, että sen elokuvat puhuvista eläimistä aivopesevät yhä uusia kettutyttösukupolvia? "Majavasta voi tehdä hatun ja se on ihan okei. Eläimistäkin turkikset on jees.")

Kun seuralainen kuiskaa, että paha nainen näyttää Ilvekseltä, jähmetyn hetkeksi. Ei, ei, se ei ole mahdollista. Paras ystäväni on hyvä, ei paha. Hänen piirteensä voivat olla vain hyvyyttä. Katson tarkemmin, en löydä yhtymäkohtia. Kuiskaan takaisin: "Eikä näytä!"

Tarkimmin katson faunit ja kentaurit. Nyökkään, kyllä. Nämä osataan esittää. Se johtuu siitä, että monet meistä ovat fauneja ja kentaureja enemmän kuin ihmisiä. Jokainen kunnon animisti, jokainen kunnon panteisti, on ihmistä enemmän fauni tai kentauri, hyväksyy kehon pyhyyden, joka edelleen kielletään niin valta- kuin vastakulttuureissakin monimutkaisin riitein.

Äkkiä tajuan, etten osaa piirtää miehiä, vaan vain eläimiä, lapsia, naisia, fauneja, kentaureja ja kasveja. Piirtämilläni miehillä ei ole sielua. Heistä ei huou liikkeen ilo eikä liikutus. En tiedä, miksen näe miesten sielua, kun kuitenkin kuulen sen siitä, miten he puhuvat ja kirjoittavat ja kykenen suremaan heidän kanssaan. Ehkä he haluavat jotenkin piilotella sitä. Sielu kuulostaa niin dogmaattiselta. En nyt puhu mistään kristillisestä sielukäsityksestä, vaan jostain laajemmasta - elävyydestä ylipäänsä.

Ne miehet, jotka kuulemisen ja projisoinnin lisäksi myös näen sielullisina, ovatkin fauneja tai kentaureita miestä enemmän.

Totta kai tämä kaikki on metaforista - kokemus on läpikotaisin metaforista, tuskin ollenkaan toteavaa.

Tällaisia ajatuksia kimpoilee pimeässä, kun katselen silmät suurina Narnia-elokuvaa. En osaa häiriintyä kristillisestä kuvastosta (antiikin kuvasto on aina pelkästään positiivinen lisä) enkä siitä, että elokuvassa soditaan. Katson niiden taakse, ajatukseen, että voi olla objektiivinen hyvä ja objektiivinen paha. Maailma ilman tätä ajatusta tuntuisi kaoottiselta ja uhkaavalta.

Kotiin pyöräillessäni luiskahdan eteenpäin ajatukseen, että ehkäpä onkin niin, että me ihmiset enimmäkseen olemme minotauroksia ja siten syntyperäisesti tai kulttuurimme omahyväisyyden sokaisemina pahan puolella, ja että vaikka kuinka urheita, moraalisia ja lojaaleja koetammekin olla, emme voi olla kovinkaan mittavasti hyvää edistämässä. En nimittäin osaa ajatella moraalia, oikeaa ja väärää, hyvää ja pahaa, vain inhimillisen (tai semi-inhimillisen) sfäärin asioina. Kasvit, eläimet ja jopa kalliot ovat siinä osallisina. (Tämä kivikunnasta puhuminen on paras tapa leimaantua hörhöksi - mutta minusta kalliot ovat niin vanhoja muodostelmia, että niitä voisi jo sen vuoksi kunnioittaa hieman enemmän. Jotta oppisimme ymmärtämään historiaa ja ohikiitävyyttä, vaikka vain siksi.) Ehkäpä ponnisteluni toimia rohkeasti ja oikein eläinten ja kasvien ja kallioidenkin suhteen ovat toivotonta räpiköintiä, joka nähdään ihmisenemmistön silmissä pelkkänä petturuutena, lipsumisena sinne väärälle puolelle, jonne ei kuitenkaan voi päästä?

Mutta eihän niin voi tuntea. Ei se niin voi mennä. Metsä ei ole koskaan kieltäytynyt ottamasta minua sisäänsä. Muut eläimet (kuin ihminen) eivät ole koskaan tehneet minulle mitään pahaa. Eikä ehkä kukaan ihminenkään - paha on raskas syyte. Eivät minulle, mutta kylläkin monille muille eläimille. Niille, joiden joukkoon olen aina ollut tervetulleempi.

En ymmärrä ajatusta, jonka mukaan lehmien jumala näyttäisi lehmältä, koirien koiralta ja niin edelleen. Minun jumalani ei voisi koskaan näyttää ihmiseltä (eikä faunilta tai kentaurilta). Ja kun katselen Narnia-elokuvaa, en näe niinkään kristillistä elokuvaa vaan tarinan eläimestä, joka on tarpeeksi viisas, hyvä ja kaunis vakuuttaakseen muutkin lajit. Eläimestä, joka ei ajattele vain itseään, perhettään, omaa lajiaan, ja joka juuri siksi ei voi kuolla tullessaan tapetuksi. Kunpa olisi niin, että tarpeeksi suuret vääryydet kumoutuisivat omaan mahdottomuuteensa.

Niin ei taida olla. Mitä suurempi vääryys, sen vaikeampaa on palata lähtötilanteeseen. Murhattu mies ei virkoa, raiskattu nainen ei seuraavana päivänä iloitse seksielämästään, kiusattu lapsi ei kovin helposti saavuta itsetuntoa, mereen valunutta öljyä ei ehditä pesemään pois kaikkien vesilintujen höyhenistä, hakatun sademetsän alla ollut humus huuhtoutuu pois ja jäljelle jää erosioitunut, auringon kuivattama hedelmätön pohja.

Tämä tarkoittaa tietenkin sitä, että vääryyksistä olisi tehtävä mahdottomia muuten kuin apriorisesti. (Koska emme voi vaikuttaa aprioriseen ja vääryydet eivät selvästikään ole apriorisesti mahdottomia.) Se tarkoittaa sitä, että hommat jatkuvat.

Ei tässä ole aikaa pitkästyä. Olen ollut riitissä, jossa näytetään eläimen kuolema, ja kuten aina tässä riitissä, en osaa olla itkemättä. Ajattelen kanoja, jotka tapetaan lintuinfluenssan takia, rovioita, joilla poltetaan lehmiä ja lampaita hullun lehmän taudin myötä, sitä kuinka ketun suuhun tungetaan kapula, peräaukkoon toinen ja sitten johdetaan ketun läpi sähkövirta. Vaikka kuolema ei olekaan ongelma kuten kärsimys, se järkyttää. Se on siirtymä, jonkin itsenäisen, oman aikansa ja tilansa ympäristöstä kehittäneen elollisen muuttuminen palaamattomasti kasaksi ainetta. Se, että suuri osa meistä ei näe jonkun toisen tähän siirtymään pakottamisessa jonkin pyhän rikkomista, ei lakkaa ehkä ikinä hämmentämästä minua. Jako elolliseen ja elottomaan on kuitenkin hyvin vanha, ja vaikka jakoa saatetaankin ehkä teknologian kehittymisen myötä horjuttaa (Keinoelämä? Kokeva tietokone ei minusta vielä olisi elämää, ei ennen kuin rakastuisin siihen), ei se poista elävyyden hätkähdyttävyyttä kai mihinkään. Ja silti, kulttuurimme uhraa epäröimättä elämää kalpealle mielihyvällemme.

Ne toiset eläimet, ne jotka pakotetaan elottomaksi aineeksi, eivät saa kivipaatta halkeamaan. Tuskin edes liikauttavat sen sydäntä, joka työntää niiden lihaa suuhunsa. Lihaa, joka on maustettu ja muotoiltu siten, ettei se toisi mieleen kuolemaa ja kärsimystä.

Ei kuolema sinänsä, tai kärsimys, mutta se, miten innokkaasti niitä tuetaan. Sitä minä vain itken, kun eläin makaa kivipaadella ja kun fauni on kivettyneenä suuressa salissa.

13 kommenttia:

  1. En muuten minäkään osaa piirtää miehiä. Se ON vaikeaa. Minulle ongelma ovat lähinnä kasvot. Piirtämäni miehet näyttävät kasvoiltaan naisilta tai sitten vauvoilta.

    VastaaPoista
  2. Kulttuuri ylipäänsä kehon pyhyyden kiertävien ja kieltävien riittien kokoelmana kuulostaa tutulta. Kun vain muistaisin, keneltä.

    VastaaPoista
  3. Minulta taas miehen piirtäminen sujuu luontevammin kuin naisen.

    Arvaanko oikein, Peggy, jos tapanasi on piirtää hahmoillesi selvästi erilliset kasvojen osat: silmä, suu, kulmakarvat, nenä? Olisi kiinnostavaa tutkia, miksi tietyllä tyylillä kaikista hahmoista tulee naisen näköisiä ja toisella taas miehen.

    Aila tavallista taitaa olla, että miesten on helpompi piirtää miehiä ja naisten naisia.

    Yön sana: falkl

    VastaaPoista
  4. Miesten piirtäminen on helppoa meille, jotka olemme lukeneet lepakko-, teräs-, hämähäkki- ja muita miehiä.

    Olin kerran työväenopiston hiilipiirrustuskurssilla. Piirsimme alastonmallia, joka oli noin 30-vuotias naisen näköinen nainen. Muuten onnistuin hyvin, mutta tartuin liiaksi kasvon yksityiskohtiin. Lopulta kasvot olivat kuin vanhan miehen. Hävetti kun malli kiersi tauollaan katsomassa piirrustuksia.

    VastaaPoista
  5. Timo on oikeassa, niinhän minä juuri piirrän! Jostakin oudosta syystä piirustukseni päätyvät muuten usein näyttämään karikatyyreiltä (muiden silmissä), vaikkei se todellakaan ole tarkoitus. Joskus se on tosi loukkaavaa, olet piirtänyt tosissasi ja sydämellä - sitten ihmiset nauravat, että hyvä pilakuva, tai kiintoisa karikatyyri. :(

    VastaaPoista
  6. Näin pienenä useita kertoja piirretyn Narnia-elokuvan. En muista siitä juuri muuta kun laukkaavan peuran, ja sen miten itkin holtittomasti kun fauni kivetettiin ja Aslan uhrautui. Salaa taisin itkeä joskus vähän vanhempanakin kun Aslan oli kahlittua kivipaateen näytellyssä TV-sarjassa, vaikka olin eniten siinä iässä etteivät pojat _ainakaan_ itke.

    Susivihasta sen verran, että niin kauan kun suojelumieliset eivät tunnusta että susi oikeasti on vaarallinen eläin, ei mitään kompromissia ihmisten kesken asiassa saada aikaan. Niin klise kuin se onkin, jostain Kalliosta käsin on helppo kritisoida ihmisiä joiden lapset kävelevät kouluun susimetsien läpi...
    Susien hyökkäykset ihmisiä vastaan _olivat_ parhaan tietoni mukaan aika tavallisia mennäpäivinä, vaikka itsekään en tätä haluaisi uskoa.

    Ja anteeksi jos tungettelen täällä, mutta kirjoitat niin kaunïsti, että en voi olla enää palaamatta tänne blogikierroksellani kun kerran tänne eksyin.

    VastaaPoista
  7. Tungettele vaan :)

    Mitä susien vaarallisuuteen tulee, niin ainakin lehdistössä on kirjoitettu, että "Sata vuotta sitten sutta vihattiin, koska se vei karjaa ja kilpaili ihmisen kanssa metsästäjänä." linkki lähteeseen ja että Suomessakin radiopantasusia seuratessa tarkkaillaan, etteivät ne liiemmin pyöri ihmisten pihoilla, mikä osoittaisi niiden luontaisen ihmisarkuuden kadonneen. Jutussa: "toistaiseksi yksikään seuraamistamme susista ei ole osoittanut sensuuntaisia merkkejä". Susi on arka eläin.

    Lainaus jutusta:

    IHMISHENKEÄ SUSI UHKAA HARVOIN. Yhdysvalloissa susi kävi ihmisen kimppuun viime vuonna kahdesti, mutta molemmilla kerroilla kyseessä oli kesyyntynyt yksilö. "Turistit olivat ruokkineet sutta luonnonpuistossa, joten se ei enää pelännyt ihmistä", Ilpo Kojola selittää. "Suden ei missään nimessä saa antaa kesyyntyä."

    Näin tietysti juuri onkin. Villien eläinten on annettava pysyä villinä. Kyllähän juuri ruokitut, mutta tapakasvatusta vailla olevat villit, kuten lokit ja etenkin kyhmyjoutsenet, osaavat olla aika kamalia tapauksia. Katukoirat myös, yhden sellaisen tapakasvatteena voin kertoa.

    VastaaPoista
  8. Kyllä minua jaksaakin edelleen hämmästyttää miten koulutus muokkaa ajattelua! Se on vähän pelottavaa. Biologina en osaa ajatella, että yksilö olisi "itsenäinen ja oman aikansa ja tilansa ympäristöstä kehittänyt" vaan että yksilö on aina osa suurempaa jatkumoa, lajin edustaja. (Ja lajikin on vain keinotekoinen ihmisen ajttelua helpottamaan luotu alaotsikko). Mikäli lajin elinolosuhteet ovat suotuisat, tämä jatkumo ei pysähdy. Toisaalta lajien täytyykin väistyä tai muuttua pitkässä aikaskaalassa; pysyvyys on tavallaan luonnoton olotila. Tapahtumien nopeus on se hälyyttävä tekijä tällä hetkellä. On jokseenkin luonnotonta millaisella vauhdilla sukupuutto etenee ja miten vähän kelvollista elintilaa muille kuin ihmisille on esimerkiksi Suomessa jätetty.

    Ehkä biologille tyypillisen ajattelumallin mukaan kaikki oleva kiertää. Olin kerran ympäristöfilosofian kurssilla (itärajan tuntumassa, jossa susikeskustelua käydään aika intohimoisesti), jota piti nimeä susien puolustajana hankkinut Eteläsuomalainen filosofi ja opiskelijat olivat pääasiassa filosofeja ja biologeja. Olin vasta hiljattain aloittanut opintoni enkä voinut kuin ihmetellä miten ihmiset susista puhuessaan puhuivat tavallaan eri asiasta. Biologit käyttivät lähes kaikki puheenvuorot selvittääkseen ja täsmentääkseen laji-käsitettä ja filosofit puhuivat susista kuin jo kuolleesta pikkuveljestä. Eläinten inhimillistäminen on biologeille aikamoinen kiroamisen aihe. Eläimiä on vaikea käsittää omanlaisinaan. Ei syntynyt rakentavaa keskustelua. Sellaista tarvittaisiin.

    Suurin osa opiskelukavereistani oli muuten kasvisyöjiä kuten minäkin. Perusteluina sille oli pääasiassa tuotantoeläinten huono kohtelu, mutta myös eläinproteiinin tarpeettomuus sekä lihantuotannon epäekologisuus/keskittyminen vauraisiin valtioihin kehitysmaiden asukkaiden kärsiessä nälänhädästä.

    VastaaPoista
  9. Susista vielä.

    Kansantieteilijäsiskoni on viettänyt pitkiä aikoja arkistoja penkoen ja vanhoja lehtiä lukien, ja kuulemma ennen (en muista mihin tämä viittasi, oletan jotain 1700-1900 harukkaa) oli lehdissä vähän väliä juttuja ihmisten kimppuun käyneistä susista.
    (jännittävinä detaljeina myös 1900-luvun alun kasvattikettuja vapauteen päästelleet "kettuemännät" ja keskustelu mitä käytiin teuraskarjan kuljetuksista! ei mitään uutta auringon alla...)

    Jännittävä on myös tapaus Turun tappajasudesta joka vei mukanaan paljon ihmisiä (joskus...1800-luvulla?). Ruumiinavauksen sun muut tutkimukset tehnyt tutkija totesi tuolloin että kyseessä oli villiintynyt koirasusi. Ruumis kuitenkin säästettiin ja vasta paljon, paljon myöhemmin todettiin että kyseessä oli kyllä ihka oikea täyssusi. Eli siis ilmeisesti jo tuolloin tutkija oli tehnyt tietoisen päätöksen susien maineen suojelemiseksi.
    Tämän kuulin eräältä ympäristönsuojelutieteen laitoksen tutkijalta, en vastaa yksityiskohdista...

    Nykyään tietenkin hirviä on todella paljon. Mennävuosinahan ne tapettiin melkein sukupuuttoon Suomesta, olisiko sitten että nälässään sudet olivat sitten ihmistenkin kimppuun käyneet?
    Tämä on ihan omaa pohditaani, en osaa sanoa miten nuo raportoidut hyökkäykset osuvat yksiin laskeneen hirvipopulan kanssa.

    Saksassa oltiin taannoin aivan innoissaan kun susia istutettiin takaisin erääseen luonnonpuistoon. Innostus kasvoi romanttiseksi haltioitumiseksi (paras verbi!) kun sudet hyvälumisena talvena pakenivat puistojen aitojen yli (kyllä, K-Euroopassa ollaan...) ulos "vapauteen".
    Siinä vaiheessa kun yksi niistä kävi ihmisten kimppuun, lopppui kuitenkin kansan innostus ja kiväärit kaivettiin kaapista.

    Summa summarum: olen itse kuullut niin paljon ristiriitaisia tietoja aiheesta, että olisin todella aikuisten oikeasti kiinostunut tietämään, mikä totuus on... Esimerkiksi juuri noiden vanhoissa lehdissä esiteltyjen tapauksien kanssa. Veivätkö ne tosiaan lapsia pihoista, vai oliko kaiken takana suuri susivihaajien salaliitto ja epätiedon lehtiin soluttaminen? Vai jotain siltä väliltä?

    Toki susi on arka eläin, mutta en näe ainuttakaan syytä miksi pieni ihminen olisi nälkäiselle sudelle muuta kun paisti.

    VastaaPoista
  10. Lisää tietoa aiheesta ja asiantuntevia, mukavia ihmisiä löytyy täältä

    http://www.luontoliitto.fi/susiryhma/index.htm

    Aihe taitaa kiinnostaa muitakin, sillä sitä käsittelevä näyttely on ollut tänään auki viimeistä päivää metsästysmuseossa.

    http://www.metsastysmuseo.fi/

    VastaaPoista
  11. Ilahduin lukiessani postauksestasi animisteista ja panteismista. Kirjoitat positiiviseen sävyyn asiasta, johon suhtaudutaan naureskellen ja vähättelevästi.Olen ollut aina panteistisesti suuntautunut(enkä tiennyt sitä ennenkuin sain kirjoja käsiini. kirjoja, jotka yllättivät: meitä onkin paljon!), huomannut, että puhuessani tähän liittyvistä tunteista, tuntemuksista ja ajatuksista, saan naurua osakseni. "Hippi" on yksi paljonkäytetty sana.

    Etelässä ihmiset ihmettelevät pohoisen ja itä-Suomen susivihaa , mutta samalla villitsevät ihmisiä iltapäivälehtijutuillaan. Susiviha on Suomessa surullisen syvälle juurtunutta. Muistaako kukaan tapauksia, joissa vanhoja, sairaita koiria jätettiin yöksi ulos, jotta saataisiin mediahuomiota? Juttu kerrottiin aina niin, että "ulkoilutin koiraa metsässä ja sieltä pusikosta kuului vain naps-naps ja ulvahdus ja kohta tuli raato takaisin". Kun väärennetyt susihyökkäykset paljastettiin, ne eivät saaneet huomiota. Miksi vieläkin on tarve pelotella ihmisiä luontokappaleella, jota on tutkittu ja seurattu ja josta on niin paljon erilaista informaatiota, kuin susimyytit kertovat? Mistä se tarve tulee?

    Tony, minä olen ollut taidemallina työkseni monta vuotta ja huomannut, että sekä miehet, että naiset, varsinkin aloittelevat mallipiirtäjät, piirtävät omakuvia. Harvoin töitä katsellessa huomaa, että omasta olemuksesta on tavoitettu jotain, yleensä piirteet väkisin muuttuvat piirtäjän näköisiksi. Sitten taas vanhemmat taiteilijat piirtävät paljon persoonattomammin. Heidän työnsä eivät ole omakuvia, mutta niissä ei ole tavoitettu mallista mitään, ainoastaan oikeaoppinen anatomia, muoto.
    Usein piirustusopiskelijat häpeilevät näyttää mallille töitään, mutta en minä ainakaan ole mikään arvostelemaan kenenkään piirroksia, katson niitä mielelläni(pikku narsisti!), mutta arviot jätän opettajalle, kuten ammattimallin kuuluukin.

    Olen myös huono piirtämään miehiä. Pitäisi joskus istuttaa varmaan avomies malliksi ja aloittaa. Tyttökavereitani on ollut paljon poseeraamassa minulle ja se on ollut ihanaa.

    Jollekin muullekin suosittelin luettavaksi Clarissa Pinkola Estésin kirjaa "Women who run with the wolves", joka on kirja saduista, tarinankertomisesta, myyteistä, naismyyteistä, parantamisesta ja itseparantamisesta. Kirja on ehkä melko yliampuva, mutta kiinnostavaa luettavaa. Onko tuttu Veloenalle?
    -minh-

    VastaaPoista
  12. Osaamatta lopettaa kommentointia, lisäisin vielä sulkeisiin kirjoittamasi asian:(Tämä kivikunnasta puhuminen on paras tapa leimaantua hörhöksi - mutta minusta kalliot ovat niin vanhoja muodostelmia, että niitä voisi jo sen vuoksi kunnioittaa hieman enemmän. Jotta oppisimme ymmärtämään historiaa ja ohikiitävyyttä, vaikka vain siksi.)
    Tärkeä juttu. Onneksi vielä Sirkka Turkka ja kai(toivottavasti) jokunen muukin runoilija ja kirjailija kirjoittaa vielä kivien tunteista, itkevästä kivestä, yksinäisestä, surullisesta tai pienestä eksyneestä kivestä. Kivet ovat tärkeitä. Minulle luontoa siinä, kuin puut ja eläimetkin; kiven ja sammaleen yhteys on hirvittävän liikuttava asia.
    -minh-

    VastaaPoista
  13. Minh, ei ole tuttu, mutta kuulostaa ehdottomasti tutustuttavalta. Kiitos, kun kerroit. Täytyy etsiä tuo käsiini.

    Minuunkin tekee vaikutuksen kiven ja sammalen tai kiven ja jäkälän tai kiven ja viherlevän liitto.

    Runous on tietenkin aina puhunut kivikunnankin puolesta, ymmärtänyt sen arvoa. Mutta kuinka moni lukee enää runoja? Surulliseksihan tässä tulee, kun ihmiset jumittavat vain inhimillisessä järjestyksessä.

    VastaaPoista