Virittäytymisestä

Huomenna on jouluaatto. Jokainen hyasinteistani kukkii.

Luen kirjaa ikävystymisestä enkä ymmärrä, kuinka saattaa olla ihmisiä, jotka ikävystyvät. Viime kesänä ja alkusyksystä ikävystyminen oli peittää omassakin elämässäni kaiken alleen, kiristää kehosta esiin tylsyyden ja tukahduttaa mielen myöntämään, että väsymys on maailmankaikkeuden perusväri.

Nyt soitamme Kissan kanssa toisillemme, ja äänissämme on lämpöä. Suljemme puhelimen, näemme Stockan kellon alla kun on jo pimeä, menemme Herkkuun ja valikoimme hedelmiä ja artisokkia (Giulietta Masinan takia, tietysti). Emme riitele, emme meuhkaa. Emme etsi valtaa. Mutta loistoa en osaa olla etsimättä. Ja kaipaus on tehnyt meistä lämpimiä, vaarallisia ja kuumeisia joulunalusmaisemassa. Etenkin kun kumpikin valittaa, ettei ruoka maistu miltään, kosketus ylety ihon ohitse, että päivän ja yön ero on imaginaarinen. Me kuljemme notkuvien tiskien lomitse. Myöhemmin pyöräilemme Käpylään kahden lampun piirtäessä pimeään valokiilaansa.

Mitä merkitystä tällä kaikella on? Ehkä se, ettemme riitele tai loukkaa. Olemme surullisia, mutta siihen on hyvä syykin. Ja tavallaan juuri sen takia joulu on tänä vuonna lohdullisempi kuin muulloin. Ei odotuksia, ei velvoitteita, ei suoriutumista, ei ikuista epäonnistumista ja tylsyyttä, ei tyhjyyttä eikä ikävää. Olen onnellinen, kun saan hengittää ja nauraa vähän, poimia pari mandariinia pussiin, istua matolla koiriin upoten, odottaa raketteja ja kuohuviiniä.

Olen lähtenyt jäljestämään tähteä lumituiskussa. Tänä vuonna emme kierrä sukulaisia velvollisuudentuntoisina, vaan annamme ajan olla pimeän ja epäselvän. Pimeässä on helppo liikkua, epävarmuus todellistaa maailman. On surullista viettää joulu sellaisen kanssa, jota ei osaa olla rakastamatta, mutta jonka kanssa ei toisaalta osaa myöskään elää. Suru kertautuu, kaikuu, kiertää ja avartaa tilan itselleen. Siitä tulee lohtu, lupaus jostakin muusta.

Kuuntelen uudelleen ja uudelleen Gabriel Faurén Requiemin Opus neljäkymmentäkahdeksan osuutta "Pie Jesu". Koska kappale on ystävän kopioima, en tiedä, kuka laulaa. Ei sen oikeastaan ole väliäkään. Kukaan ei kosketa minua samalla tavalla kuin Fauré. Ja hän on oikeassa luonnehtiessaan sävelmää helläksi. Entä sitten, jos kaikki katoaa? Entä sitten, jos epävarmuus joko riemussa tai surussa tai niiden äkkinäisessä vaihtelussa on kaikki, mitä voi saada? Entä sitten, jos maailman ollessa hämärin, epävarmin ja surullisin pienikin lämmin äänensävy synnyttää sellaisen onnentunteen, jota on turha kuvitella saavansa rakastumisen hyöyissä tai kirkkaiden kesäpäivien uimarantahuimauksessa? On olemassa näin rauhallinen, hellä ja kirkas musiikki.

Se soittaa kehoa, virittää sen surun näkemiseen lohtuna. Siinä se on sateen koulukuntaa. En ymmärrä, mitä minussa on tapahtumassa. Kenties se, mitä tapahtuu, tapahtuukin maailmassa ja muutkin haistavat sen.

Ensi yöt saan nukkua suteni sylissäni, olla osa jotakin, jota en enää ole muuta kuin kuvitelmissa. Kuvitelmat ovat todellisia, yhtä todellisia kuin emalikannullinen teetä ja melodia. Ne syntyvät, jatkuvat, syventyvät, laajenevat, värittävät maailman, muuttavat äänensävyn pitkästyneestä lämpimäksi. Mitään muita ihmeitä ei tarvita, vain sielunmessun melodia ja lupa maata susi sylissä kahden yön verran, kulkea huoneita ja palata sitten takaisin jasmiinieni luoksi.

Luulen, että tänä jouluna en kirjoita. Siksi sanon jo tänään hyvää joulua, metsiä sisimpäänne, lunta selkänne alle, pimeää ja tähtiä lumikuuron taakse. Koetan olla hiljaa ja puskea tuiskun läpi. Jos se on ainoa keino hengittää tätä tunnelmaa, olkoon niin. Faurén muotoilema äänipylväs puhukoon. Sen ääni on hellempi enkä tahdo nyt kuulla yhtään riitasointua.