lauantai 31. joulukuuta 2005

Äidistäni

Olen keskustellut viime aikoina intiimistä kirjeitse niin paljon, että olen alkanut kokea tiettyä vainoharhaisuutta yhden kirjeystäväni suomalaisuuskäsitystä kohtaan. Mutta kun tänään makaan äidin luona, äidin valtakunnassa kiiltävien rasioiden, purkkien ja purnukoiden keskellä, aasialaisten tiukujen kilahdellessa rauhoittavasti taustalla niin newageisesti kuin nyt sellaiset vain voivat CD-soittimen toistamina kilahdella, tajuan jotakin olennaista itsestäni ja suhteestani intiimiin.

Minä olen siinä hyvä, koska olen kasvanut siinä. Äitini on kouluttautunut koskettamaan ihmisiä, tekemään heidän olonsa hyväksi, kevyeksi ja rakastetuksi. Hän poistaa kasvoilta väsymyksen ja turvotuksen ja sivelee hyväntuoksuisella öljyllä uskoa, toivoa ja rakkautta. Leikkaushaavat parantuvat hänen otteessaan pikaisemmin kuin ilman sitä. Hänen kätensä on äitieläimen kieli, joka nuolee pyörivin liikkein poikaseläimen kehon yhä elävämmäksi, turvatummaksi ja onnellisemmaksi. Makaan kompressi silmillä, alusvaatteisillani lämpimän huovan sisällä, vain kasvot maailmaan pilkistäen. Kasvoilla seikkailevat äidin kädet, maailmani käsien paradigma, ensimmäiset ja tärkeimmät. Ne sivelevät, painaltavat lymfanestettä liikkeelle, koskettelevat kaiken aikaa. Olemme hiljaa, sanoja ei tarvita. Sormet liukuvat öljyn siloittamina huulten ympäri, ohimoille, poskiluiden alle, korvien juureen.

Olen tietoinen ihostani ja kasvojeni muodosta, ja käsien siirtyessä eteenpäin olen tietoinen niskastani, harteistani, lavoistani, olkapäistäni. Äidin kädet hellivät ne kaikki läpi. Kampaamon puolelta kuuluu erään poliitikkorouvan kultivoitu, kantava karjalaispuhe. Kampaajat vastaavat oudossa liturgiassa, jossa käsitellään viistohelmaista hametta, korkeakantaisia nahkasaappaita ja tavanomaisuutta uudenvuodenpukeutumisessa. Ja jos mie ja vastaava polyfonia Varmasti, varmasti ja Mutta sehän on ihana idea, uudestaan ja uudestaan, vuorolauluna, pukeutumisen ja yhdessä menemisen korkeana veisuna.

Miehet eivät laula sellaisia lauluja elleivät ole rakkaudesta sekaisin, tajuan siinä voidelluksi tullessani. Eivätkä he laula niitä koskaan vuosikausia. He eivät harjoittele sitä kaikkea tällä tavalla, siveltynä olemista, ehdotonta rakastamista, käsien hyväilevyyttä, kepeitä halauksia, poskisuukkoja. He kadottavat tämän äidinkielensä meillä Suomessa, ties minkä takia. Kuvittelevat, että sellaista miestä ei pidettäisi miehenä lainkaan. Kuten eräs kirjeystävistäni paljastaa: "Se on kyllä hurjaa, miten paljastava kosketus on, ja miten voimakkaasti suhtautuminen ihan viattomaan halaamiseenkin vaihtelee kulttuurissamme
(tiedät kyllä, millaista pilkallisuutta ja paranoiaa jo sana "halaus" herättää monissa miehissä). Ihmistä ei selvästikaan ole suuniteltu suhtautumaan kosketukseen neutraalisti..."

Minä luulen, että ihminen on kyllä suunniteltu kosketettavaksi. Emme reagoi kosketukseen neutraalisti, vaan positiivisesti, kunhan koskettaja on joku, josta pidämme. Mutta miesparat, heitä ei harjoita täällä kukaan siihen, että naiset haluavat halailla, kaulailla ja hypellä letkajenkkaa pitkin katuja ja kujia.

Olen nähnyt ja kuullut, miten miehet laittautuvat halutessaan jotakin. He seisovat peilikaapin edessä, tihrustavat kuvaansa kriittisesti loisteputken kalsassa valossa, ajavat parran raapien ihoaan ja läpyttävät ennestäänkin kirveltävälle iholle alkoholipitoista apres-rasagea. Heidän sormensa eivät helli kasvoja. He eivät ole varmoja siitä, mitä heiltä halutaan, eivätkä oikeastaan kai siitäkään, mitä itse tahtoisivat. Sillä niin monet asiat, jotka tuntuvat hyviltä, ovat sellaisia, etteivät he tahdo kehdata puhua niistä naisillekaan. Kuten että miten hyvältä tuntuu se, että joku koskettaa ohimennen kyynärtaivetta, ei omivasti, mutta kevyesti pidättäen, osoittaakseen läsnäolonsa ja välittämisensä. Sen katsominen on surullista. Ovatko äidin kädet jo niin kaukana heidän kokemusmaailmastaan, vai ovatko äidin kädet alunperinkin olleet arat koskettamaan?

Ei ihme, että he kyynistyvät. Maailma on kova, jos sitä kohden ei juokse kädet halaukseen avattuna, huutaen mennessään riemusta.

Äiti menee laskemaan kassaa, ja kompressien alla silmäni alkavat valua. Eivät mekaanisesti, vaan onnesta ja surusta. Kiedon paljaat käsivarteni vällyn alla vyötärölle halaamaan, olen yhtä aikaa helpottunut omasta puolestani ja surullinen toisten puolesta. Mikä onni syntyä tällaisen naisen tyttäreksi! Kun äiti palaa, olen jo rauhallisempi. Mutta jotakin jää ilmaan, äiti haistaa sen tai tuntee sen sormillaan pestessään naamion kasvoiltani. Kun sanon, että tahtoisin hänen kanssaan yhdessään Inkerinmaalle etsimään isoäidin kotia, hän vastaa myöntävästi.

"Me voisimme mennä sinne yhdessä, sisko ja minä ja sinä", sanoo äiti mietteliäästi. Tänään piti olla uuden vuoden aatto, mutta tänään onkin joulu. Me menemme yhdessä sinne, Hatsinan lähelle, olen onnellinen, onnellinen. Odotan, että äiti lastaa laukkuunsa paperit, kävelemme yhdessä sateessa Yliopiston Apteekille saakka. Halaamme pitkään ja lämpimästi.

En muista lainkaan, miten kävelen tänne. En muista, en. Olen niin onnellinen, että koko kaupunki on kadonnut tuohon riemuun. Jotenkin minun täytyi kävellä, koska istun kirjoituspöytäni ääressä ja eteisessä on edelleen Dr.Hauschka-kassissa ihonpuhdistusmaito ja päivävoide sekä mustunut banaani.

Ei vain se, että olen valmistunut, ja että olen saanut kiinnostavan työn, että minua pyydetään kolumnoimaan ja että parisuhdestressini on jäänyt taakse, ei vain uudet ystävät ja lähentyminen vanhoihin ystäviin ja se, että uskallan luetuttaa runojani toisilla kirjoittajilla, ei, myös äiti halaa minut vuoden viimeisimpänä päivänä lopullisesti tyttärekseen. Hän rakastaa minua ja minä häntä, ja me molemmat isoäitiä, viimein voin olla siitä täysin varma, ja menemme yhdessä Venäjälle ja etsimme käsiimme isoäidin lapsuuden ja nuoruuden. Viimein minullakin on myös menneisyys naisten linjaa pitkin.

Vuosi ei voisi päättyä ihanammin, ja nyt minun pitää alkaa pukeutua juhliin, lauleskellen ja hiuksia vaivihkaa kohennellen.

Olkoon teidänkin ensi vuotenne ihana, alusta saakka.

5 kommenttia:

  1. Olkoon niin myös sinun vuotesi.
    Toivottavasti pääset käymään Inkerinmaalla, mummosi juurilla.

    VastaaPoista
  2. kuvien metsästäjä1. tammikuuta 2006 klo 4.07

    Olenpa iloinen puolestasi.
    Kuvittele, että tämä viesti on kuin kosketus käsivarrellasi.

    VastaaPoista
  3. Ei minun tarvitse kuvitella - tunnen sen kyllä.

    Ja Anita, luulenpa pääseväni. Syön vaikka pelkkiä perunoita koko kevään, jotta saan rahat haalittua kokoon matkaani varten. Isoäiti on kuitenkin ollut sukulaisista kaikkein tärkein muulla kuin halaustasolla (jossa äitiä ei tietenkään kukaan voisi voittaa). Aion ottaa mukaan pienen lapion ja pussukoita ja salakuljettaa tänne pari kasvia sieltä. Sitten voimme istuttaa ne äidin puutarhaan ja ehkä yhden isoäidin haudalle. Siksi on mentävä kesällä.

    Saattaa tietysti olla, että seutu on nykyään esikaupunkia, mutta kyllähän venäläiset kasvipyynnön ymmärtäisivät. Vähintään saamme pistokkaat jostain viljelykasvista. Mutta uskon kyllä, että löydämme ihmeellisen metsänpläntinkin.

    VastaaPoista
  4. "Mutta jotakin jää ilmaan, äiti haistaa sen tai tuntee sen sormillaan pestessään naamion kasvoiltani. Kun sanon, että tahtoisin hänen kanssaan yhdessään Inkerinmaalle etsimään isoäidin kotia, hän vastaa myöntävästi"

    Kaunista...

    VastaaPoista
  5. Oi, olen onnellinen puolestasi.

    Ja minäkin luulen, että ihminen on luotu kosketettavaksi. Lapsi, jota ei kosketeta ei kehity normaalisti, senhän todistavat Romanian ja muiden köyhien maiden lastenkotien lapset jotiden kehitysvammat johtuvat nimenonmaan hoivan (siis kosketuksen) puutteesta ja aikuisella iälläkin tuntoaistin kadottaminen näivettää tunne-elämän. En ole aforistikko, mutta sellaisen aforismin minä kerran tein että "kukille pitää puhua, ihmistä koskettaa."

    VastaaPoista