Painajaistenkarkotusrituaali

Kesän ensimmäinen hellepäivä sattuu olemaan valmistujaisjuhlapäivä. Aamupäivän kiroilemme kaiken ollessa hiestä tahmeaa ja hermoilemme, saammeko kylmät salaatit pysymään viileinä. Vaan kun juhlavaatteet on vaihdettu päälle ja kello vajunut puoli viiteen, ilma on juuri sellaista kuin puutarhajuhlissa pitääkin olla. Linnunmaidoksikin sitä sanotaan, mutta ehkä ihonlämpöinen olisi realistisempi ilmaisu. On kuin voisi uida puhtaassa läsnäolossa liukuessaan vieraalta toiselle.

Juhlista otetuissa videonpätkissä voi nähdä vartaloiden kallistelevan toisiaan kohti samalla tavalla kuin sosiaalipsykologian persoonallisuuden kehitys –kurssin oheislukemistossa kerrotaan vauvan ja äidin heijaavan toisilleen, samaan tahtiin. Puutarhaan pyyhkii kaikenikäisiä ihmisiä, parivuotiaasta yli kahdeksankymppisiin. Mekkoja, piikkikorkoja, lenkkareita, ulkoilusandaaleita, tuulikangassortseja, hellehattuja, liituraitapukuja, silmälasinsankoja, tupeerattuja kiharoita, kukkatoppeja, kultaisia sydämiä ohuissa ketjuissa, kaikki toistensa päältä puolittain läpinäkyvästi liukuen, sillä tavoin, että vaikka Ilveksen olkapää peittääkin näkyvistä H:n lonkan, tietää, miltä lonkka olkapään takana näyttää, näkee sen olkapään perspektiivisestä asettautumisesta huolimatta.



Insinööriserkkuni ja pörssikeinottelulla asunnon itselleen pelannut filosofi keskustelevat Bulgakovista, K ja E tulevat suoraan asuntonäytöstä Skattalta, täti meinaa purskahtaa itkuun liikutuksesta puheen meille pidettyään, Kissan serkun lapset juoksuttavat parivuotiaita ympäriinsä, Nasulle löytyy kepinheittäjiä. Joku kysyy isältäni, onko hän morsiamen vai sulhasen isä, eikä isä kehtaa sanoa, että nämä ovat valmistujaiset eivätkä häät. Kukkia on joka puolella, paitsi penkissä kukkivat erilaiset iirikset (olen ratketa onnesta nähdessäni Iris florentinan ensi kertaa kukassa, pelkäsin sen kuolleen, lehdet kun eivät eroa normaalien saksankurjenmiekkojen lehdistä, ja juurakko, jonka sain eräältä kasvinharrastajakollegalta Norjasta, oli kovin pienen ja heikon näköinen, kun peittelin se osittain multiin), akileijat ja syreenit, myös maljakoissa, ruusuja ja kurkumankukkia, kalloja ja liljoja, jättipoimulehteä, neilikoita.

Ihmiset halaavat eri tavoin, jotkut kaukaa ja varoen, tuskin poskella koskettaen, toiset lämpimästi rutistaen, lantioiden kosketusta välttelemättä. Jonkun nauru on rajuudessaan itkun kuuloista. Kädet piirtelevät ilmaan erilaisia viitekehyksiä kuivumaan ripustettaville sanoille. Intonaatiot kiipeilevät toistensa yli. Tajuan jossain vaiheessa hymyileväni puuhevosena, terrakottahevosena, ravaavani eestaas, hakevani kellarista lisää itsetehtyä raparperimehua, täydentäväni perunasalaattikulhoa. Jalan kipuiluakaan en oikein ehdi huomata.

Naapurit kutsuvat meitä nyt filosofeiksi ja kiekurtelen vaivautuneena. On vähän vaikeaa, kun valmistuu tällaiselta alalta: psykologian opiskelijoista toki tulee psykologeja ja kansantaloustieteen opiskelijoista kansantaloustieteilijöitä ja niin edelleen, mutta filosofian opiskelijoistahan tulee joko filosofian tutkijoita tai sitten virkaheittoja, ja meistä kumpikin taitaa kyllä edustaa tuota jälkimmäistä. Itsensä kutsuminen filosofiksi olisi vähän sama kuin kutsuisi itseään pyhimykseksi tai neroksi. Perusteet olisi ensin hoideltava kuntoon. Fuck, ajattelen, tähän on nyt vain totuttava. Kukaan kollega ei tietenkään lankea moiseen, tietävät paremmin. Hetken häilähtää sellainenkin ajatus, että voisi sanoa seuraavaksi maalaavansa horisontin ja toimittavansa tyhjää, mutta päätän sittenkin vain sanoa, että tässä mietitään nyt, kuinkas sitten käykään.

Illan hämärtyessä joukko pienenee, lyhdyt hehkuvat punaisina sinisessä yössä, lupiinit seisovat ryhdikkäinä päivänkakkaroiden keskellä, siperiankärhö roikkuu omenapuun reppuselässä. Tyhjät cavapullot tukkivat kynttilöiden piirin ilmavuuden, puuarkun päältä löytyy kokonainen korillinen puhtaita sinisiä juomalaseja, jotka on unohdettu nostaa vieraiden käyttöön ja joihin kukaan ei ole koskenut. Vaikka istumme tuoleilla, olen varma siitä, että jossain mielessä jokainen meistä samalla juoksee, tanssii, antaa meren heittää kelluvaa kehoaan, kietoutuu rakkoleviin, kietoo maailmankaikkeuden nenäliinaan ja työntää kesäsortsiensa taskuun… tai ainakin näen kaikki sillä tavalla, samalla tavalla kuin näen heidän kehonsa kokonaisina, vaikka jokin esine peittäisikin ne osittain näkyvistä.

Yöllä en näe painajaista. Se on ohitse, se vaihe, tajuan. Kun lähdemme aamulla kävelemään juhlatalolle siivoamaan viimeisiä jälkiä, on kesä, todellinen kesä. Huomaan pitkästä aikaa, kuinka kävellessä ja samalla kylkeen tiukasti painautuessa Kissan lonkan yläreuna hankaa alinta kylkiluutani.