perjantai 17. kesäkuuta 2005

Ihana aamu

Tuntuu omituiselta herätä keho kevyenä, ilman painajaisia. Melkein leijuu keittiöön lasilliselle aamuvettä.

Jotain on silti tallella edelleen: absurdius. Kerron ystävälleni ottaneeni pornokuvia enemmän kuin tarpeeksi viime aikoina. "MITÄ?" hän hönkäisee puhelimeensa. "Lähikuvia sukuelimistä", selvitän edelleen. Syvä hiljaisuus. "Kukkien sukuelimistä. Meillä on nyt niitä tienpientareet täynnä, ja vielä irtileikattuinakin maljakkokaupalla." Jostain syystä ihmiset saavat ällötyskohtauksen aina kun muistuttaa, mitä leikkokukat itse asiassa ovat kasvien näkökulmasta.



Juhlatalon piha on todella edelleen täynnä kukkia, koska en halua kukkia kotiimme. Leikkokukissa on vaikka mitä myrkkyjä, ja kissat jyrsivät niitä joka tapauksessa, kielsi tai ei. Ja kieltämättä, ajatus irtileikatuista ja niputetuista sukuelimistä on jokseenkin hämmentävä. Juhlatalossa on myös edelleen jotain kotiinvietävää, kuten useita shampanjapulloja, laatikollinen cavaa ja kahdenmaattava riippumatto. Koetimme pohjustaa vieraat ajatuksella, että meille ei kannata antaa lahjoja tai kukkia, vaan toivomme kaikki lahjoitukset erään sademetsänsuojeluprojektin tilille, mutta aina pari ihmistä päättää, että tili on liian persoonaton.

Jännittää, paljonko näillä juhlilla saadaan autettua sademetsän suojelua. Edelliset juhlat poikivat Saharan leviämistä estävään proggikseen yli neljäsataa euroa. Afrikassa se on iso raha. Suunnilleen saman verran menee tietysti juhlien järkkäämiseenkin, mutta kyllä juhlissa bonuksena on viitisenkymmentä iloista, tyytyväistä, ruokaa mahaansa mättävää ja skumpasta vilkkaasti keskustelevaa ihmistä, uusia ystävyyssuhteita ja halauksia. Yksi tyttö kerran kysyi Kissalta, miten meillä on panna rahaa moiseen, ja me kerromme, ettemme me matkustele. Me juhlimme mieluummin. Vastausta ei oikein kai tajuttu. Ihmisistä matkustelu on vissiin kivempaa. Meistä ei.

Aaa, juhlat. Mikään ei ole yhtä ihanaa kuin järkätä juhlat ihmisille, joiden ansiosta pysyy paitsi järjissään, myös hyvällä tuulella ja kärryillä maailman menosta. Paitsi ehkä syöminen, nukkuminen ja seksi, ja ehkä kodittomien eläinten pelastaminen, mutta jos niitä ei lasketa, niin sitten juhlien järkkääminen.

Olen edelleen juhlatuulella kiertäessäni siirtolapuutarhan ja kuunnellessani ensin mustarastaan, satakielen ja sepelkyyhkyn konserttia, sitten tikan tärrrrrrrr-ääntä, sitten maauimalassa kirkuvia ja kikattavia pentuja. Uskomatonta, miten talven jälkeen ja kevään mudan päälle on kasvanut kerroksittain erilaista vihreää lehteä, vartta, kukkaa. Miten ilma voi olla niin lämmin, vaikka aurinko piilotteleekin utuisenharmaan pilvikerroksen huopaan kääriytyneenä. Fiilis on samanlainen kuin lapsena Italiassa, jonne mentiin joka tai joka toinen kesä aina kesän alkajaisiksi, heti koulun kevätjuhlan jälkeen. Se lämpö, maan tuoksu, vehreys. Eivätkö vanhempani tajunneet, että täälläkin on sellaista, vain ilman sitä iltapäivän tukahduttavaa kuumuutta, jolloin maattiin läähättäen varjoisassa hotellihuoneessa kasvot kamomillavoiteelta tuoksuen, rullakaihdin parvekkeenoven edessä, saksalaisturistien äänet kadulla pajattaen, nukahtaen vaivihkaa lakanoiden kloriitintuoksuun?

Säälittelen mielessäni ihmisiä, jotka eivät kulje metsässä ennen aamiaista. Koirat tepsuttavat reippaina ja uteliaina, jopa vanha Mobutu on pirteällä päällä. Kissan täti tulee vastaan, matkalla aamu-uinnille maauimalaan. Tädillä on Pikku Myy -paita päällään. Innostun kohtaamisesta entisestään ja visioin päässäni, kuinka ihanaa olisi asua kaikkien tuttujensa lähellä sen sijaan, että heille pitää kävellä päälle puoli tuntia. Ollapa sellainen maailma.

Tahdon pian kotiin, tihennän askelta, kotiin P. Mustapään Läkkiseppä Lindblad* -runojen ääreen, kupilliselle liotettua kauranlesettä. P. Mustapää on hämmästyttävä, koska hänessä on mieheksi niin paljon rakkautta. Mietin, onko se kaikkien lyriikkaa kirjoittavien ominaisuus: rakkautta on liikaa, siinä satatuhatkertaisesti arkielämän tarpeisiin nähden, ja johonkinhan se on purettava... sitten sätin itseäni. Eikö muka takominen, pyörien korjaaminen, kukkapenkkien hoito, lasten kasvattaminen, lannan luominen, mallista piirtäminen ja sen sellainen ole rakkauden osoitus maailmaa kohtaan? Tänään ei kuitenkaan ole kiukulle tilaa, heitän sen siirtolapuutarhan aidan ylitse maatumaan akileijojen kantapäille.

Maailma tuntuu aivan täydelliseltä, juuri tällaisena aamuna.

(*"Kokoelmissa Jäähyväiset Arkadialle ja Koiruoho, ruusunkukka on Lindblad-runosto, joka kertoo läkkiseppä Lindbladista. Hänellä oli esikuvansa Sammatissa. Martti Haavio tapasi ja haastatteli Sammatin Leikkilässä usein maalaisseppä Kalle Enkvistiä, eräänlaista korpifilosofia. Lindbladin hahmo rakentui vielä toisestakin sepästä, hiljaisesta Lintuniemestä, joka varsinaisesti oli paljon taitavampi takoja. Lindblad-runot muodostuvat dialogista, tiedemies ja oppinut katselee hieman ylhäältäpäin kiinnostavaa maalaisajattelijaa, maalaistunnelmoitsijaa. Runoston vastakohta-asettelussa lukija näkee huumorin sävyn, ja kokoelma Koiruoho, ruusunkukka on kohtaus kesäyön idyllistä. Se on kokonaisuudessaan tehty Sammatissa yhden kesän aikana." Lähde )

3 kommenttia:

  1. Matkailu on tosiaan yliarvostettua puuhaa.
    Mitä siitä jää käteen? Nippu typeriä valokuvia ja
    punaviinissä päähän jääneitä "muistoja" sekä "kokemuksia"
    Minä en ainakaan viitsi muistoja keräillä.
    Katseeni suuntautuu vain eteenpäin.
    Siellä se elämä on.

    VastaaPoista
  2. Minä olen alkanut haaveilla matkustamisesta, vaikka lentokoneella lentely on kyllä äärettömän epäekologista. Mieluiten kyllä matkustaisin junalla Vladivostokiin. Mutta en osaa yhtään venäjää, mitä pidän häpeänä.

    Juhlien järjestäminen on minustakin hauskaa, varsinkin jos vieraat eivät ole turhan tarkkoja eikä tarvitse ajatella pöytäliinojen tärkkäämistä ja hopeoiden kiillottamista. Minulla ei kyllä ole pöytäliinoja eikä hopeoita, mutta tunnen ihmisiä joiden läsnäolo saa minut aina ajattelemaan niitä ja tuntemaan huonommuutta siitä ettei minulla ole tuollaisia tarvikkeita. Ja vaikka olisikin, en jaksaisi niitä tärkätä enkä kiillottaa.

    Kirsti

    VastaaPoista
  3. Joo hui, ei mitään kiillotuksia eikä tärkkäilyitä. Parasta on, kun kattaa ulos kesällä ja sitten hätistellään kimpassa mehuun tungeksivia ampiaisia.

    Mekin haaveilemme tuosta Vladivostokista. Tosin luultavasti kuolisin nälkään tuolla matkalla Vegan Passporteineni. Jo pari vuotta sitten Sortavalassa, jossa olimme katselemassa Kissan karjalaisjuurien sukupaikkoja, ja meillä oli matkatoimiston kautta puolihoito, sain aamiaiseksi ja lounaaksi veteen tehtyä kaurapuuroa ilman lisukkeita. Tai taisi lounaalla olla mulle pieni tassi hapankaaliakin, hei hoo. Eipä paljon nälkää pidellyt...

    Vaikka tietty voisi roudata mukaan valtavan laukullisen couscousia ja vegaanisia pussikeittoja, venäläisissä junissahan tuo tsajupalvelu pelaa sen verran uskottavasti, että kaipa heiltä kuumaa vettäkin voisi ostaa einestensä päälle :)

    VastaaPoista