tiistai 14. kesäkuuta 2005

Oravaflipperi

Kissa herää niin oudolla tavalla, että luulen ensiksi unenpöppörössä sen menneen psykoosiin. Se vain nousee sängystä ja alkaa kiskoa vaatteita ylleen, samalla tavalla kuin itse yleensä teen. Kissa on yleensä se, joka makaa vällyissä silmät puoliummessa ja nurisee jotain aikaisuudesta. Nyt osat ovat vaihtuneet. Voihan vittu, tuumin siinä katsellessani Kissan sutimista nopeutetussa filmissä, juuri valmistumispäivänä meidän persoonallisuutemme ovat vaihtaneet ruumista keskenään. Tämän siitä saa kun on liian läheinen jonkun kanssa.

"Orava ylös!" huutaa Kissa. Narisen ja voihkin ja kömmin istuma-asentoon tuskaisen unisena. Mitä helvettiä, jyskyttää päässä. "Minne sulla on tommonen kiire?" Kissalla on jo laukkukin kainalossa. "Se tapaaminen British Councilin kanssa alkaa viiden minuutin kuluttua, mun pitää olla jo, moi!" Sitten se katoaa makuuhuoneen ovesta sillä vauhdilla, että voisi kuvitella sen suihkaisevan saman tien transsendenssiin.

"Pöö", sanon itselleni ja romahdan suorin ylävartaloin selälleni.

Mutta Mobutu on jo herännyt, ei auta kuin kaivautua ylös ja ulos ja lenkille. Miten kummassa se menee niin, että kun herää ensin, on aivan virkeä, ja loikkaa ylös virnuillen ja kaappaa vaatteet päälleen ja melkein juoksee ulos, mutta kun herää tokana, on tahmea kuin taskussa pesun läpikäynyt toffee, tarrautuu uniseen oloon ja vällyihin ja makuuhuoneen himmeyteen?



Herään kunnolla vasta oravaflipperin käynnistyttyä. Pieni oravanlapsi säntäilee hevoskastanjalta toiselle. Jokaisessa puussa on ilmeisesti rastaan pesä, sillä räksät ja yksi mustarastasparikin syöksyvät uhkaillen oravaa päin sen lähestyessä mitä tahansa runkoa sillä nurmikonkaistaleella. Oravaparka on aivan paniikissa Nasun räkyttäessä sille, rastaiden mopatessa sitä ja kaikkien puiden ollessa varattuja. Pakotan Nasun istumaan perseestä painaen ja kiedon sormeni sen kuonon ympärille, jotta sen kita edes hetkeksi hiljenisi.

Orava säntäilee nurmikolla aivan omituista reittiä. Se ei uskalla lähestyä puita, muttei myöskään pysähtyä. Viimein se älyää kadun, pysähtyy ihan hetkeksi - yksi rastas syöksyy - ja sitten vilistää kadun yli, orapihlaja-aidan läpi ja ylös saarniin. Siellä se huutaaa raivokkaasti säkätäkätäkäänsä. Ainoastaan Nasua jaksaa mokoma kiinnostaa enää. Se epäilemättä kiipeäisi saarniin, jos osaisi ja jos remmi otettaisiin irti. Mutta ei, nyt sitä vain viedään, koiraa narussa.

Raahaan yhtä rimpuilevaa ja yhtä unissakävelevää koiraa eteenpäin ja innostun tekemään muutamia flappeja ja heelrolleja. Onhan sentään juhlapäivä, vähän pitää saada tanssia kävellessäkin. Siirtolapuutarhan portista ulos pöllähtänyt mummo väistää meidät kaukaa. Parasta niin. Eihän sitä koskaan tiedä, mitä hulluja kaupungissa liikkuu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti