Joskus se iskee pyöräillessä ylämäkeen. On pakko vaihtaa pienemmälle vaihteelle, mutta silläkään ei jaksa sutkuttaa nopeasti, nojautuu vain epämääräisesti eteenpäin, kiskoo käsillään ohjaustankoa ikään kuin siitä olisi jotain apua, koettaa ajatella jalkojen pyörimisliikettä, sitten ponnistautuu ylös satulasta ja heiluttaa pyörää allaan epätoivoisesti. Kävellenkin pääsisi nopeammin, jos mäki on jyrkkä, ja ilta, ja kori täynnä soijajugurttia.
Alamäessa ajattelee, että se on kadonnut jonnekin, nythän tämä sujuu. Mutta jo tasamaalle tultaessa on selvää, ettei se mene niin. Seiskavaihteella hyytyy, mutta niin hyytyy muillakin. Paras siis vain pinnistellä suurella vaihteella ja ajatella, että lihaksethan ne tässä vahvistuvat. Omituista kyllä, en mene maitohapoille ollenkaan jälkeenpäin kuten monet ystäväni, en vaikken venyttelisikään.
Kun näkee, paljon kello on, ei ihmettele enää. Viimeisestä ruokailusta onkin jo seitsemän tuntia. Ei sellaisessa tilassa saisi urheilla.
Kotona syö valtavia annoksia. Ryömii peiton alle vietyään koirat ulos. Koirien kanssa askeltaminen ei koskaan tunnu raskaalta. Mistä se johtuu? Jokin niiden innosta ja hupailusta siirtyy hihnaa pitkin käteen ja ilmaa pitkin silmään ja niistä koko kehoon, jokaiseen liikkeeseen. Koirien kanssa kaikki on silkkaa alamäkeä. Vasta rapussa, kun pitäisi nousta portaat ovelle, meno hidastuu taas. Mobutu seisoo lohduttomana eikä haluaisi kavuta. On pakko nostaa se syliin ja kavuta ovelle painava lampaanpoikanen sylissä. Musta karitsa, joka kurkottelee kaulallaan olkapään yli arvioidakseen etäisyyttä, jonka joutuu kohtaamaan, jos huojuva torni kaatuu.
Peiton alla tuntuu siltä, että voisi nukkua vuosituhansia yhteen menoon.
Ja yhtenä päivänä, täysin varoittamatta, herää hirvittävän tarmokkaana. Itse asiassa, jokaisena päivänä. Olen aamuihminen. Illat ovat minulle viheliäistä pakkopullaa, johon ajatus juuttuu ja jossa jokainen liikahdus on rasittava. Aamulla puoli tuntia hurahtaa, illalla vanuu muodottomaksi, pitkäksi kahleeksi.
Yöllä väsymys on toisenlaista: ylevää, ensimmäisen unipulssin ohittanutta levottomuutta, josta voi jo ennustaa, ettei saa unta koko yönä. Moniäänistä, peilistä irvistävää hermoratojen kapinaa. On pakko kuunnella musiikkia ja tanssia vähän. Ehkä kävellä lehmuskujaa nuuhkien ilmaa. Tai edes nauraa ajan täytteeksi.
Mutta ilta, illat. Kunpa olisin ehtinyt nukkua päiväuneni.
Toisenlaista on myös se väsymys, joka iskee Viikissä, jossa kuljemme vanamometsässä, oikeassa keijukaisten metsässä, jossa on kymmeniä eri tavalla vihreitä kerroksia, paljon yksityiskohtia ja sitten taas äkkiä näkymä puronvarteen puiden välistä, kaukaisuuden sinertäessä pellon takana. Katsomme metsätyökoneen maahan uurtamaa rengaspolkua, koetamme käsittää, miten ne tiet ja talot tähän tulevat. Katselemme koivuja ja kuusia ja menen polvilleni voidaakseni haistella vanamon, edes yhden niistä.
Astumme metsästä aukiolle, jossa kiveä on hakattu sepeliksi ja puunrungot ja juurakot eritelty omiksi keoikseen. Lippusiimoin on vedetty tonttien rajat, jonkun reunalla seisoo jo mainoskylttikin. On vaikeaa ynnätä tämä maaseudun rappeutuviin taloihin, jotka seisovat metsän keskellä auringot ikkunanpielissään. Valmiilla kaduilla ei ole kerroksia.
Ja silti, ei tästäkään maitohappoja, ei unettomuutta. Ainoastaan sekavia ajatuksia siitä, kuinka metsässä on niin paljon enemmän nähtävää kuin kaduilla, vaikka parvekkeissa olisikin lasiset seinät ja siten voisi tarkastella, millaisen liinan kukin on pöydälleen valinnut ja ovatko kukat aitoja vai muovisia.
torstai 30. kesäkuuta 2005
Ukkonen
Katili kirjoittaa olevansa ukkosfriikki. Kirjoitus kutsuu muistikuvan lupaa ja kiireitä kyselemättä.
Sinä päivänä kävelemme liikaa. Isän vanha rinkka hiertää selkää, lenkkarit ovat likomärät, varpaissa rakkoja. Suo päästelee huolestuttavia slurpsauksia. Muut ovat pari vuotta vanhempia eivätkä erityisen kiinnostuneita siitä, miten onnistun roikkumaan heidän perässään. Tuijotan polkua, edelliset kantapäät etenevät yhä kauemmas. Alkaa sataa, suo maiskuttelee suitaan tyytyväisenä. Kaukana jyriseekin.
Ne odottavat tiellä, jota sade hakkaa kärsimättömästi. Tiiviiksi luullusta pinnasta ponnahtaa pisaroihin mukaan harmaata likaa. "Mihin sä jäit?" Sitten jatketaan taas matkaa, en uskalla sanoa, että haluaisin vaihtaa kumisaappaat jalkaan. Niillä kaikilla ne tietysti on jo, ne vaihtoivat ne odottaessaan tien laidassa, pääsenkö suon yli. Jumps jumps, kuinkahan monetta tuntia jo? Heikottaa, karkit ovat loppuneet edellisenä päivänä, ne viimeiset, pitkään säästellyt salmiakkipöllöt.
Luettelen mielessäni ohikuljettujen kasvien nimet, takerrun nimiin ja rytmitän niillä askelia. Kun tulemme harjulle kahden järven väliin, on seuraavaksi viritettävä laavu. Vanhemmat pojat ovat jo tehneet nuotion ja lämmittävät makkarakeittoa. Oksettaa tuo haju, koulunruokaa. Eilen syötiin nakkikeittoa, nyt makkarakeittoa. Sade tyyntyy juuri siksi ajaksi, että saamme työnnettyä läpimärät rinkat laavuun, haettua makkarakeittolautaset ja pujahdettua makuualustojen päälle.
Kun olen syönyt, käyn nukkumaan. Tai en käy, jokin sujauttaa minut makuupussiini, en muista miten, en ollenkaan. Nukun verkkarit jalassa ja villapaita päällä makuupussissa, jalat sateesta likomärkinä. Sataa viistosti. Heräilen välillä palelemiseen: välillä ne soittavat kitaraa, sitten pakettiauto lähtee, muut käyvät myös nukkumaan. Näen unta, jossa jalkani ovat juuttuneet jäähän kiinni ja olen kuolemassa. Elämä vilisee silmissä, sitten kirkas valo.
Avaan silmät, valo sokaisee. Taivas säihkyy, jyrisee, iskee salamaa. Kaksi vanhempaa tyttöä itkee halaten toisiaan. Valo naamalla, en näe muuta kuin valon. Enkeli, ehdin ajatella, ne ovat säikähtäneet enkeliä. Odotan ääntä, joka sanoisi älkää peljästykö, mutta ei tarvitsisi, koska en pelkää. Äitikin on nähnyt enkelin eikä ole siitä sen kummemmaksi muuttunut. Se vielä ehtii käväistä mielessä, että miksi enkeli ei voinut tulla aiemmin, silloin kun vielä uskoinkin Jumalaan, olisihan se ollut juhlavampaa. Kuulen hampaideni kalisevan, niiden ääni täyttää laavun piripinnoilleen.
"Onko kaikki hyvin? Heräsitkö sinä nyt vasta?"
Äänessä on jotain tuttua. Tehokkaan taskulampun kiila kääntyy toisaalle. Silmät leiskuvat jälkikuvaa, värien muljahtelua eestaas, pimeydestä ja korviin palaavasta sateen piiskauksesta erottuu ukkospilvien karjuntaa ja salamoita. "Onko kaikki hyvin?" Hahmolla ei ole siipiä ja valokin on taskulampun. Se on vain ihminen.
"On", sanoo uninen ääni, onko se joku muu? Taidan olla minä, sillä ääni jatkaa: "Luulin sua aluksi enkeliksi." Itkevät tytöt hiljenevät, joku hihittää hermostuneesti.
"Me tultiin vaan katsomaan, että kaikki on hyvin. Myrskyrintama on sahannut tätä harjua yli jo pari kertaa, ja me muisteltiin, että laavu on viritetty aika korkeiden puiden väliin. Ois turvallisempaa käydä syrjään mutta minkäs teet kun sataa", sanoo leirinjohtaja. "Kyllä teidän yöretkelle kävi kurja tuuri."
Ukkonen jatkuu vielä kolmisen tuntia, minusta tuuri ei ole laisinkaan kurja. Istun hereillä ja ihmettelen, miksi ne kaksi tyttöä pelkäävät salamoita. Me karkaamme E:n kanssa ukkosella uimaankin, vaikka se on ehdottomasti kielletty. Ilma tuoksuu silloin liian viekoittelevalta, sellaiselta mehevänmakealta. Ymmärrämme kyllä, mitä salama veteen osuessaan tekee, mutta entäs sitten. Äidille niin ei saa sanoa. Nyt, kerrankin, saa olla ulkona ihan luvan kanssa, ja vielä yöllä, ja katsella salamointia suoraan yllä, sitten edessä, sitten yllä, sitten takana, sitten yllä, sitten taas edessä.
Ehkä se on sitä, että ne ovat vanhempia, se itkeminen. Itse olen päättänyt, etten kasva aikuiseksi koskaan. Aikuiset käyttävät nylonsukkahousuja ja ratsastavat ponien sijaan kolhoilla hevosilla. Ei, ei sellaista. Ja ne tulevat hulluiksi, kuten nuokin tytöt, hymyilevät kitaraa soittaville pojille jotenkin häiriintyneesti.
Seuraavana päivänä kuulen enkelistä kyllästymiseen saakka. Saan pommeja olkavarteen ja huvittunutta huomiota. Kohauttelen olkiani sen verran kuin rinkalta jaksan. No miksei niin luulisi? Kaikkihan viittasi siihen. En viitsi sanoa, että pari vuotta aiemmin oikeasti odotin Jumalalta merkkiä, kunnes sitten kyllästyin ja totesin, että fuulaa koko juttu. "Ja mun äiti on kyllä nähnyt enkelin, oikeesti." Ne nauravat. Kyllästyttää ikuinen tarpominen rinkka selässä. Ja kun palataan leiriin, jauhelihakeittoa. Niitten poikien keitoissa ei ole ikinä mausteita.
Seuraavana kesänä äiti ihmettelee, miksen halua viikon partioleirille, kun kuitenkin tykkään rymytä puskissa ja kantaa rapaa sisään. "Sinä tykkäsit niin siitä ukkosestakin", äiti sanoo.
Että osaa olla typerä! Ikään kuin ukkosta ei olisi kaupungissa, ikään kuin ulos livahtaminen ei olisi helppoa! En halua olla niin väsynyt, että alan nähdä enkeleitä taskulampun valokiiloissa. Äidille ei voi sanoa niin, äiti ei taida oikein olla terveiden kirjoissa mitä enkeleihin tulee.
Tai ukkosen, ajattelen silloin, lapsena. Pelätä nyt ukkosta. Jos salamaan kuolee, entäs sitten? Eikö se olisi hyvä tapa mennä, parempi kuin melanooma tai sydänkohtaus tai stressi. (Silloin luulen vielä, että stressiin kuollaan, koska isä valittaa alinomaa, että tämä stressi vielä tappaa hänet.) Aikuiset, todentotta, ovat omalaatuisia.
Kunpa ukkonen välähtelisi parhaillaan. Mutta ei, välillä vain sataa.
Sinä päivänä kävelemme liikaa. Isän vanha rinkka hiertää selkää, lenkkarit ovat likomärät, varpaissa rakkoja. Suo päästelee huolestuttavia slurpsauksia. Muut ovat pari vuotta vanhempia eivätkä erityisen kiinnostuneita siitä, miten onnistun roikkumaan heidän perässään. Tuijotan polkua, edelliset kantapäät etenevät yhä kauemmas. Alkaa sataa, suo maiskuttelee suitaan tyytyväisenä. Kaukana jyriseekin.
Ne odottavat tiellä, jota sade hakkaa kärsimättömästi. Tiiviiksi luullusta pinnasta ponnahtaa pisaroihin mukaan harmaata likaa. "Mihin sä jäit?" Sitten jatketaan taas matkaa, en uskalla sanoa, että haluaisin vaihtaa kumisaappaat jalkaan. Niillä kaikilla ne tietysti on jo, ne vaihtoivat ne odottaessaan tien laidassa, pääsenkö suon yli. Jumps jumps, kuinkahan monetta tuntia jo? Heikottaa, karkit ovat loppuneet edellisenä päivänä, ne viimeiset, pitkään säästellyt salmiakkipöllöt.
Luettelen mielessäni ohikuljettujen kasvien nimet, takerrun nimiin ja rytmitän niillä askelia. Kun tulemme harjulle kahden järven väliin, on seuraavaksi viritettävä laavu. Vanhemmat pojat ovat jo tehneet nuotion ja lämmittävät makkarakeittoa. Oksettaa tuo haju, koulunruokaa. Eilen syötiin nakkikeittoa, nyt makkarakeittoa. Sade tyyntyy juuri siksi ajaksi, että saamme työnnettyä läpimärät rinkat laavuun, haettua makkarakeittolautaset ja pujahdettua makuualustojen päälle.
Kun olen syönyt, käyn nukkumaan. Tai en käy, jokin sujauttaa minut makuupussiini, en muista miten, en ollenkaan. Nukun verkkarit jalassa ja villapaita päällä makuupussissa, jalat sateesta likomärkinä. Sataa viistosti. Heräilen välillä palelemiseen: välillä ne soittavat kitaraa, sitten pakettiauto lähtee, muut käyvät myös nukkumaan. Näen unta, jossa jalkani ovat juuttuneet jäähän kiinni ja olen kuolemassa. Elämä vilisee silmissä, sitten kirkas valo.
Avaan silmät, valo sokaisee. Taivas säihkyy, jyrisee, iskee salamaa. Kaksi vanhempaa tyttöä itkee halaten toisiaan. Valo naamalla, en näe muuta kuin valon. Enkeli, ehdin ajatella, ne ovat säikähtäneet enkeliä. Odotan ääntä, joka sanoisi älkää peljästykö, mutta ei tarvitsisi, koska en pelkää. Äitikin on nähnyt enkelin eikä ole siitä sen kummemmaksi muuttunut. Se vielä ehtii käväistä mielessä, että miksi enkeli ei voinut tulla aiemmin, silloin kun vielä uskoinkin Jumalaan, olisihan se ollut juhlavampaa. Kuulen hampaideni kalisevan, niiden ääni täyttää laavun piripinnoilleen.
"Onko kaikki hyvin? Heräsitkö sinä nyt vasta?"
Äänessä on jotain tuttua. Tehokkaan taskulampun kiila kääntyy toisaalle. Silmät leiskuvat jälkikuvaa, värien muljahtelua eestaas, pimeydestä ja korviin palaavasta sateen piiskauksesta erottuu ukkospilvien karjuntaa ja salamoita. "Onko kaikki hyvin?" Hahmolla ei ole siipiä ja valokin on taskulampun. Se on vain ihminen.
"On", sanoo uninen ääni, onko se joku muu? Taidan olla minä, sillä ääni jatkaa: "Luulin sua aluksi enkeliksi." Itkevät tytöt hiljenevät, joku hihittää hermostuneesti.
"Me tultiin vaan katsomaan, että kaikki on hyvin. Myrskyrintama on sahannut tätä harjua yli jo pari kertaa, ja me muisteltiin, että laavu on viritetty aika korkeiden puiden väliin. Ois turvallisempaa käydä syrjään mutta minkäs teet kun sataa", sanoo leirinjohtaja. "Kyllä teidän yöretkelle kävi kurja tuuri."
Ukkonen jatkuu vielä kolmisen tuntia, minusta tuuri ei ole laisinkaan kurja. Istun hereillä ja ihmettelen, miksi ne kaksi tyttöä pelkäävät salamoita. Me karkaamme E:n kanssa ukkosella uimaankin, vaikka se on ehdottomasti kielletty. Ilma tuoksuu silloin liian viekoittelevalta, sellaiselta mehevänmakealta. Ymmärrämme kyllä, mitä salama veteen osuessaan tekee, mutta entäs sitten. Äidille niin ei saa sanoa. Nyt, kerrankin, saa olla ulkona ihan luvan kanssa, ja vielä yöllä, ja katsella salamointia suoraan yllä, sitten edessä, sitten yllä, sitten takana, sitten yllä, sitten taas edessä.
Ehkä se on sitä, että ne ovat vanhempia, se itkeminen. Itse olen päättänyt, etten kasva aikuiseksi koskaan. Aikuiset käyttävät nylonsukkahousuja ja ratsastavat ponien sijaan kolhoilla hevosilla. Ei, ei sellaista. Ja ne tulevat hulluiksi, kuten nuokin tytöt, hymyilevät kitaraa soittaville pojille jotenkin häiriintyneesti.
Seuraavana päivänä kuulen enkelistä kyllästymiseen saakka. Saan pommeja olkavarteen ja huvittunutta huomiota. Kohauttelen olkiani sen verran kuin rinkalta jaksan. No miksei niin luulisi? Kaikkihan viittasi siihen. En viitsi sanoa, että pari vuotta aiemmin oikeasti odotin Jumalalta merkkiä, kunnes sitten kyllästyin ja totesin, että fuulaa koko juttu. "Ja mun äiti on kyllä nähnyt enkelin, oikeesti." Ne nauravat. Kyllästyttää ikuinen tarpominen rinkka selässä. Ja kun palataan leiriin, jauhelihakeittoa. Niitten poikien keitoissa ei ole ikinä mausteita.
Seuraavana kesänä äiti ihmettelee, miksen halua viikon partioleirille, kun kuitenkin tykkään rymytä puskissa ja kantaa rapaa sisään. "Sinä tykkäsit niin siitä ukkosestakin", äiti sanoo.
Että osaa olla typerä! Ikään kuin ukkosta ei olisi kaupungissa, ikään kuin ulos livahtaminen ei olisi helppoa! En halua olla niin väsynyt, että alan nähdä enkeleitä taskulampun valokiiloissa. Äidille ei voi sanoa niin, äiti ei taida oikein olla terveiden kirjoissa mitä enkeleihin tulee.
Tai ukkosen, ajattelen silloin, lapsena. Pelätä nyt ukkosta. Jos salamaan kuolee, entäs sitten? Eikö se olisi hyvä tapa mennä, parempi kuin melanooma tai sydänkohtaus tai stressi. (Silloin luulen vielä, että stressiin kuollaan, koska isä valittaa alinomaa, että tämä stressi vielä tappaa hänet.) Aikuiset, todentotta, ovat omalaatuisia.
Kunpa ukkonen välähtelisi parhaillaan. Mutta ei, välillä vain sataa.
keskiviikko 29. kesäkuuta 2005
Työvoima meritähti-labyrintissa
Tukaani nauraa, kun Kissa kertoo tälle uusien suosikkibändiensä nimet: mutantit ja zombit. Vaikka onko muillakaan bändeillä niin fiksuja nimiä? Jaa-a, meidänkin hyllystä löytyy jalostajia, karavaani, superkarvaiset eläimet, elävä väri, kauniit ihmiset ja kumistin.Mitähän tämä kertoo populaarikulttuurista? Ainakin nonsense voi hyvin tällä saralla.
Eläimiä katsellessa pääni tekee omat soundtrackit. Aasi luimistaa korviaan ja näyttää vittuuntuneelta puhkuessani kavioeläinten tervehdyksiä. Sitä ei voisi vähempää kiinnostaa. Eräässä Elämäni eläimet -ohjelmassa, olisiko viikko tai kaksi sitten, soitettiin temmeltävän ahman taustalla Joao Gilberton "O Pato" - ankka-biisiä, siis. Hemmetti, että ärsytti. Eivätkö ne vittu lue, mitä se Pato tarkoittaa. Ahma on ankka, on ahma, on ankka.
(Kaikki ovat samaa, kuten kuningaskobra sanoo eläintarhan yössä Jane ja Michael Banksille.)
Flunssa äilehtii kokemusmaailman rajoilla, joskus kurkkuuntuntuvana, joskus tuskin huomattavana raukeutena. Ottaisin mieluummin päivän kunnon kuumetta, mutta kuinka suostutella virusta?
Kun olen piirtänyt julisteenkokoiselle valkealle paperille väriliiduin tulevaisuuspolkuja, sanon: "Tässä tämä labyrintti on." Psykologi tuijottaa kuviota hetken ja sanoo sitten: "Ei se ole labyrintti vaan meritähti." En koe valaistumista. Lähinnä tunnen myötätuntoa psykologia kohtaan. Hänen tehtävänsä ei vaikuta kovin helpolta. "Ja kuinka kauan olet kokenut olevasi kaikkien näiden teiden risteyksessä?" hän kysyy. Suljen silmäni, koetan muistella jonkinlaista muuta tunnetta, mutten onnistu. Avaan silmät. Sanon: "Siitä lähtien kun minulta on ensimmäisen kerran kysytty, miksi haluan isona." Psykologi epäröi hetken, palveluhymy kadonneena jonnekin. "Minä luulen, että me tarvitsemme useampia konsultaatiokertoja."
Minäkin luulen niin. Tosin olen edelleen varsin epäileväinen siitä, mitä aiheesta keskusteleminen voi auttaa. Ehkä pidemmällä aikavälillä tuloksia syntyy. On kyllä toisaalta ihan mukava jutella ihmisen kanssa, jolla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, mihin minun nyt pitäisi ryhtyä. Lähipiirilläni on omat vankkumattomat luulonsa, joihin on vaikeaa eläytyä. Enimmäkseen kyllä puhumme ilmastonmuutoksesta ja siitä, millaiselta tuntui olla perustamassa ympäristöjärjestöä laman jälkeen. En tajua vielä, mitä tekemistä sillä on työllistymiseni kanssa, mutta kenties psykologilla on jokin juoni. Ehkä tämä on vain olon kotoisaksi teettämistä tai jotain. Sinänsä hassua, ettenhän minä psykologia pelkää tai jännitä. Ehkä olenkin etsimässä kysymyksiä vastausten sijaan?
Yhdestä asiasta saan kuitenkin sentään palttua. Erehdyn sanomaan, että kunnianhimo on mielestäni ruma piirre ja että koetan kitkeä sen itsestäni juurineen aina sitä tavatessani. Psykologi aivan herää roolistaan ja kiinnostuu. Tuloksena on ihan hyvä keskustelu. "No katsos jos minä sanon, että olen liian kunnianhimoinen alkaakseni informaatikoksi, esimerkiksi, eikö se ole vähän sama kuin sanoisin, että ne ihmiset ovat hiiriä ja nössöjä?" Psykologi puistelee päätään ja sanoo, että ehkä niiden ihmisten kunnianhimot ovat toisilla elämänalueilla, vaikka perheessä tai jossain harrastuksessa. "Usko pois, ovat ne siellä mullakin", naurahdan. "Mutta minä en pidä niistä. Niissä on jotain sellaista, toisten tapoja paheksuvaa, toisia halveksuvaa." Se on totta: Suutun hurjasti, kun saan itseni sellaisesta naurettavuudesta kiinni. Mitä sen on väliä, tunteeko ihminen itsensä arvostetuksi? Tai siis, sillä on väliä, mutta sillä ei saisi olla niin paljon väliä. Tietysti juuri tuo piirre pitää yllä myös hyveitäkin, kun ihminen tarkkailee, että elää säädyllisesti ja tekee enemmän kuin oman osuutensa yhteiseen hyvään. Mutta jotenkin, sitä toivoisi, että sosiaalisuus näkyisi itsessä jotenkin kauniimmin, enemmän jakamisena, hoivana ja välittämisenä kuin ylpeytenä siitä, että osaa jotain yhteisesti tärkeätä. (Vai onko hoiva ja välittäminenkin tätä?)
Luultavasti psykologi ei tajua, mitä koetan selittää. Minusta kunnianhimo on lähes iljettävin piirre, mitä ihmisessä voi olla. On mukavaa voittaa, tietysti, mutta ainakin minun kohdallani voittamiseen liittyy myös jonkinlaista häpeää ja ärtymystä siitä, että iloitsee toisten kustannuksella. Vain harvassa tilanteessa on täydellinen kaikki voittavat -tilanne. Inhoan kilpailemista silloinkin kun kilpailutilanne on jäänyt huomaamatta ja pelkät voittajat ja häviäjät julistetaan. Koska mitä vitun väliä sillä on? Ei ihmisiä saisi sen takia kohdella eri tavalla.
Illalla, käymättä välissä kotona, syömme porukalla Samratissa. Intialainen limonadi on taivaallista, ruoka kerrankin tarpeeksi mausteista. Kun tulemme kotiin, Lohi seisoo ovella tanakasti. Koirat ovat nukkumassa, tulevat kiskotellen makuuhuoneesta. Negaatio makaa pöydällä, Arttu nojatuolissa. Raukeat silmät tarkistavat, josko jo olisi iltaruoan aika.
Tänään ei tarvitse mennä minnekään. Voi tuijotella kotiläksyä, sitä piirrettyä kuviota, lisäillä sinne eri juttuja, miettiä tärkeitä kysymyksiä, jotka tekisivät eroja tulevaisuuspolkujen välille. "Mitkä kriteerisi työpaikalle ovat?" on yksi kysymys, johon pitäisi osata vastata. Olen hämmentynyt. Tähän mennessä työpaikat ovat mitanneet minua kriteerein, ei toisin päin. Ettäkö tässä saisi ihan valita?
Kirjoitan paperin alalaitaan: "En halua homehtua hallinnossa." Siinäpä kriteeriä kerrakseen.
Eläimiä katsellessa pääni tekee omat soundtrackit. Aasi luimistaa korviaan ja näyttää vittuuntuneelta puhkuessani kavioeläinten tervehdyksiä. Sitä ei voisi vähempää kiinnostaa. Eräässä Elämäni eläimet -ohjelmassa, olisiko viikko tai kaksi sitten, soitettiin temmeltävän ahman taustalla Joao Gilberton "O Pato" - ankka-biisiä, siis. Hemmetti, että ärsytti. Eivätkö ne vittu lue, mitä se Pato tarkoittaa. Ahma on ankka, on ahma, on ankka.
(Kaikki ovat samaa, kuten kuningaskobra sanoo eläintarhan yössä Jane ja Michael Banksille.)
Flunssa äilehtii kokemusmaailman rajoilla, joskus kurkkuuntuntuvana, joskus tuskin huomattavana raukeutena. Ottaisin mieluummin päivän kunnon kuumetta, mutta kuinka suostutella virusta?
Kun olen piirtänyt julisteenkokoiselle valkealle paperille väriliiduin tulevaisuuspolkuja, sanon: "Tässä tämä labyrintti on." Psykologi tuijottaa kuviota hetken ja sanoo sitten: "Ei se ole labyrintti vaan meritähti." En koe valaistumista. Lähinnä tunnen myötätuntoa psykologia kohtaan. Hänen tehtävänsä ei vaikuta kovin helpolta. "Ja kuinka kauan olet kokenut olevasi kaikkien näiden teiden risteyksessä?" hän kysyy. Suljen silmäni, koetan muistella jonkinlaista muuta tunnetta, mutten onnistu. Avaan silmät. Sanon: "Siitä lähtien kun minulta on ensimmäisen kerran kysytty, miksi haluan isona." Psykologi epäröi hetken, palveluhymy kadonneena jonnekin. "Minä luulen, että me tarvitsemme useampia konsultaatiokertoja."
Minäkin luulen niin. Tosin olen edelleen varsin epäileväinen siitä, mitä aiheesta keskusteleminen voi auttaa. Ehkä pidemmällä aikavälillä tuloksia syntyy. On kyllä toisaalta ihan mukava jutella ihmisen kanssa, jolla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, mihin minun nyt pitäisi ryhtyä. Lähipiirilläni on omat vankkumattomat luulonsa, joihin on vaikeaa eläytyä. Enimmäkseen kyllä puhumme ilmastonmuutoksesta ja siitä, millaiselta tuntui olla perustamassa ympäristöjärjestöä laman jälkeen. En tajua vielä, mitä tekemistä sillä on työllistymiseni kanssa, mutta kenties psykologilla on jokin juoni. Ehkä tämä on vain olon kotoisaksi teettämistä tai jotain. Sinänsä hassua, ettenhän minä psykologia pelkää tai jännitä. Ehkä olenkin etsimässä kysymyksiä vastausten sijaan?
Yhdestä asiasta saan kuitenkin sentään palttua. Erehdyn sanomaan, että kunnianhimo on mielestäni ruma piirre ja että koetan kitkeä sen itsestäni juurineen aina sitä tavatessani. Psykologi aivan herää roolistaan ja kiinnostuu. Tuloksena on ihan hyvä keskustelu. "No katsos jos minä sanon, että olen liian kunnianhimoinen alkaakseni informaatikoksi, esimerkiksi, eikö se ole vähän sama kuin sanoisin, että ne ihmiset ovat hiiriä ja nössöjä?" Psykologi puistelee päätään ja sanoo, että ehkä niiden ihmisten kunnianhimot ovat toisilla elämänalueilla, vaikka perheessä tai jossain harrastuksessa. "Usko pois, ovat ne siellä mullakin", naurahdan. "Mutta minä en pidä niistä. Niissä on jotain sellaista, toisten tapoja paheksuvaa, toisia halveksuvaa." Se on totta: Suutun hurjasti, kun saan itseni sellaisesta naurettavuudesta kiinni. Mitä sen on väliä, tunteeko ihminen itsensä arvostetuksi? Tai siis, sillä on väliä, mutta sillä ei saisi olla niin paljon väliä. Tietysti juuri tuo piirre pitää yllä myös hyveitäkin, kun ihminen tarkkailee, että elää säädyllisesti ja tekee enemmän kuin oman osuutensa yhteiseen hyvään. Mutta jotenkin, sitä toivoisi, että sosiaalisuus näkyisi itsessä jotenkin kauniimmin, enemmän jakamisena, hoivana ja välittämisenä kuin ylpeytenä siitä, että osaa jotain yhteisesti tärkeätä. (Vai onko hoiva ja välittäminenkin tätä?)
Luultavasti psykologi ei tajua, mitä koetan selittää. Minusta kunnianhimo on lähes iljettävin piirre, mitä ihmisessä voi olla. On mukavaa voittaa, tietysti, mutta ainakin minun kohdallani voittamiseen liittyy myös jonkinlaista häpeää ja ärtymystä siitä, että iloitsee toisten kustannuksella. Vain harvassa tilanteessa on täydellinen kaikki voittavat -tilanne. Inhoan kilpailemista silloinkin kun kilpailutilanne on jäänyt huomaamatta ja pelkät voittajat ja häviäjät julistetaan. Koska mitä vitun väliä sillä on? Ei ihmisiä saisi sen takia kohdella eri tavalla.
Illalla, käymättä välissä kotona, syömme porukalla Samratissa. Intialainen limonadi on taivaallista, ruoka kerrankin tarpeeksi mausteista. Kun tulemme kotiin, Lohi seisoo ovella tanakasti. Koirat ovat nukkumassa, tulevat kiskotellen makuuhuoneesta. Negaatio makaa pöydällä, Arttu nojatuolissa. Raukeat silmät tarkistavat, josko jo olisi iltaruoan aika.
Tänään ei tarvitse mennä minnekään. Voi tuijotella kotiläksyä, sitä piirrettyä kuviota, lisäillä sinne eri juttuja, miettiä tärkeitä kysymyksiä, jotka tekisivät eroja tulevaisuuspolkujen välille. "Mitkä kriteerisi työpaikalle ovat?" on yksi kysymys, johon pitäisi osata vastata. Olen hämmentynyt. Tähän mennessä työpaikat ovat mitanneet minua kriteerein, ei toisin päin. Ettäkö tässä saisi ihan valita?
Kirjoitan paperin alalaitaan: "En halua homehtua hallinnossa." Siinäpä kriteeriä kerrakseen.
tiistai 28. kesäkuuta 2005
Kuusi sanaa ja selitys
Tänään tietokone avaa kaksikymmentäkolme minuuttia Firefoxia.
(Valitettavasti tämä kuuden sanan novelli ei ole fiktiota. Tämä on neljäs kerta, kun koetan postittaa tämän merkittävän kirjallisuudellisuuden. Toivottavasti nyt menee läpi. Jos olen lähipäivinä hiljainen, tiedätte syyn: tekniikka pätkii ja blodit säätää.)
(Valitettavasti tämä kuuden sanan novelli ei ole fiktiota. Tämä on neljäs kerta, kun koetan postittaa tämän merkittävän kirjallisuudellisuuden. Toivottavasti nyt menee läpi. Jos olen lähipäivinä hiljainen, tiedätte syyn: tekniikka pätkii ja blodit säätää.)
maanantai 27. kesäkuuta 2005
Kirjoittajan almanakka
Hassua, tällainekin on. Ajattelin aina, että sellaiseksi riittäisi parvekkeen nuuskiminen.
Puoliunessa
Vaikka luulen kesäflunssan menneen, väijyy se edelleen lihasten nopeassa väsymisessä. Kuminauhajumppa katkeaa jalkaterän lihasten krampatessa, sujahdan kesken teekupin sinisen päiväpeitteen alle keräkoirien ympäröimänä.
Unessa äitini on niin vanha, että on kokonaan harmaantunut ja pukeutunut siivousmekkoon, hänellä täytyy olla siis jonkinlainen muistinmenetyskin. Valkeita pellavakuteita ei näy missään. Hän ja sisarensa istuvat pöydän ääressä ja toistelevat, että seksistä kannattaa ottaa kaikki irti nyt kun se on vielä mahdollista. Katselen heitä, he näyttävät vähintään yhdeksänkymmentävuotiailta, minun täytyy olla siis siinä kuudenkymmenen, lasken unessa. (Myös valveilla joudun usein laskemaan oman ikäni syntymävuoden ja kuluvan vuoden perusteella). Äiti sanoo: "Minulla on sinulle jotakin. Se on laitimmaisessa komuutissa."
Kuljen eteisen kaappiriville ja osoitan viimeistä ovea. "Tässäkö?" Äiti pudistaa päätään. "Seuraava ovi." Mutta se näyttää jo rapun ovelta. Osoitan sitä kyvyvästi, äiti nyökkää. "Sen takana, komuutti sen takana. Ja se mies... se on kuollut, muttei tee mitään."
Avaan oven ja astun kiviseen, kaikuvaan huoneeseen, joka muistuttaa rappukäytävää, paitsi ettei siitä johda portaita ylös eikä alas. Ikkunoissa on lyijylasiset koristeet. Unikoita, tunnistan, kuka ihminen tekisi unikoista lasimaalauksen? Ilma myös haisee unikon kukalle, kumimaiselle, vähän epämiellyttävälle. Mutta mies onkin kuollut. Hän seisoo ja katselee värittömän terälehden lävitse ulos, pelkkään valkeaan sumuun. Kääntyy, virnistää. Ovi takanani käy. Kissakin livahtaa huoneeseen. "Päivää", sanoo Kissa, kävelee kuolleelle, kättelee. Niskakarvani törröttävät pystyssä. Haluaisin juosta ja kiskoa Kissan käden irti kuolleen kädestä, mutta pelkään liikaa.
"Aivan, tytärhän se siinä. Ensimmäisen ensimmäinen." Mistä mies sen tietää? Hiukset leijailevat jo päälaen tasolla staattista sähköä liekehtien. "Minä tiedän kaiken, toisin kuin sinä, ja minä myös muistan kaiken oikein", sanoo mies, jolta ei ole kysytty mitään. "Aivan kuten minäkin!" huutaa Kissa riemukkaasti.
"Komuuttia, niinkö. Täällä se on sinua odottamassa." Mies viittaa tummaksi petsattuun vanhaan komuuttiin. Astun lähemmäksi, mies heittää oven auki. Ovessa on peili. Kumarrun kaapin sisään, se on tyhjä. Mutta peilistä näen itseni sijasta Kissan, syrjäsilmällä. Suoristaudun ja katson kuollutta silmiin. "Niin", hän sanoo. Ja: "Katso!" ja astuu peilin eteen itse. Kuvassa vilisee joukoittain erilaisia naisia, kaikenikäisiä ja kokoisia, kaikilta aikakausilta arvellen tuhatseitsemänsataaluvun lopusta saakka.
"Mikä on maailman paras bändi teistä?" kysyy Kissa mieheltä yhä uudelleen kaiken tämän tapahtuessa, ja kuollut vastaa siihen epämääräisesti "kello", "puhelin", "trumpetti" ja niin edelleen. "Mitä se näyttää", koetan kysyä, mutta kuollut vastaa pilkallisesti: "Johan sinä sen näit mitä se sinulle näytti."
Kissa jatkaa kyselyään ja mies vastaa: "Bataattikeitto." Ja uudelleen, ja uudelleen. Hänen äänestään tulee Kissan ääni, joku suutelee niskaa. Valo tulvahtaa silmiin armottomana, maailma tuoksuu päiväpeitolta. "Meidän pitää syödä nyt, että mä ehdin, herää", sanoo sitkeä Kissa. Avaan silmät, katson Kissaa. "Näin unta jossa me oltiin kuolleen luona ja äiti oli tosi vanha ja siellä oli sellainen peili josta mä näin sun kuvan vaikka olin ite sen edessä ja sitten sä vaan kysyit koko ajan siltä kuolleelta, mikä on maailman paras bändi", vuodan ulos koko jutun. Ja sitten: "Mä rakastan sua kauheesti."
Olen vähällä itkeä liikutuksesta, mutten sittenkään. Marssin keittiöön unenkeikkuisin jaloin ja onnistun soseuttamaan haudutuslaatikossa olleen keiton ja lorottamaan puolet soijakermasta kattilan reunan ohi haudutuslaatikkoon. Jälkeenpäin, keittoa lusikoidessani, mietin, mikä osa unestani oli Marinadin tuuliviiripäämäisyyden hämmästymistä (olin kuvitellut Marinadin hyvin rauhalliseksi ja päättäväiseksi kaikilla elämänaloilla, voi tätä naiiviutta! On aina omituista huomata, että niillä alueilla, joilla itse on päättäväinen typeryyteen saakka, voi joku epäröidä. Aika lohduttavaa ottaen huomioon etten minä turpo ole kolmeenkymmeneen ikävuoteen päästyäni edelleenkään onnistunut keksimään, mihin ammattiin tahtoisin valmistua!), mikä edelleen jatkuvaa ja varsin epäakateemista - joskin varsin realistista - huvittuneisuutta siitä, että muistin setä Garfinkelin nimen setä Goffmaniksi tietämättä, että muistin väärin, mikä sitä, että Kissa on löytänyt kaksi uutta musiikillista kiinnepistettä, The Zombiesin ja Os Mutantesin, jotka ovat minustakin järisyttävän hyviä. Ja mikä ihan jotain muuta, puujalka-aivojen chkdsk-ohjelmaa. "Suojauskuvauksia ei voitu lukea" ja niin edelleen. Inhoan edelleen mielen mallintamista tietokoneen kovalevyä metaforana käyttäen. Siinä menevät kausaalipolut ihan väärin päin. Siksi en voi olla välillä ivaamatta. Anteeksi. Vaikka tieteellinen malli onkin aina yksinkertaistus, ei mielen vertaaminen kovalevyyn tunnu kovin onnistuneelta jutulta. Mieli harvoin operoi kovinkaan syntaktisesti. Vai ovatko tietokoneet jo semanttisella tasolla? Onko niillä lajihistoriallisia jäänteitä (jos Windowsin rakennetta ei lasketa) ? Haistavatko ne? (Kyllä mieli haistaa enemmän kuin nenä, jos minulta kysyttäisiin. Ei kysytä. Onneksi.)
No, joku kysyy ehkä, mitä sinä siitä kuolleen peilistä näit? Ja ainoa, mitä voin vastata, on: "Kissan". Tällaista on eläminen näköjään unissakin. Merkitykset eivät ole valmiita, ne pitää etsiä ja tehdä eikä toisilta voi kysyä kovinkaan paljon.
On asioita, jotka pitää keksiä näkemisen ja kokemisen arvoisiksi. Yksi niistä on kukkien terälehtien ryppyisyys nupun juuri auettua. Myöhemmin lehdet siliävät samalla tavalla kuin narulla tuulen kieputettavina riippuvat pyykit. (Miksi kuva pyykkinarusta on kuva pyykeistä ruohoisella kumpareella, taivaan ollessa yhtä pilveä, ohutta ja kumpuilevaa, auringon lämmön läpipäästävää, vain häikäisyjä estävää? Miksi pyykkejä hakee nainen, jonka hiukset on kiedottu vihreään huiviin, miksi hänen koiransa on kastanjanpunainen ja selkeästi sekarotuinen?)
Ja sitten soi puhelin, pyöräretkeilijät soittavat. He ovat ostaneet kaksi litraa couscoussuurimoita ja ohje neuvoo sekoittamaan niihin kiehuvan kasviliemen jälkeen viisi litraa sitruunamehua. "Se tulee aika kalliiksi, me olemme juuri nyt kaupassa", sanoo iloinen, naurava ääni valopulssina, sitten kaiuttimessa ilmanvärähtelyksi vahvistuen. "Ei se voi olla viisi litraa", sanon epäuskoisena. "Kyllä pari pulloa riittää, semmoista pientä sitruunanmuotoista muovipulloa."
Rahjustan parvekkeelle jatkamaan Aroman lukemista. Opin, kuinka Darwinin teorioiden myötä alettiin uskoa, että ihmisen hajuaisti on rapistunut merkityksettömäksi tyngäksi. Ja kuinka hajuista puhuvat tuomittiin neurootikoiksi, jotka ovat vajonneet esi-inhimilliseen tilaan. Hihitän niin, että saan hikan. Voi näitä selittelyitä! Kuinka antropologit käyttivät ensin haistin tärkeyttä osoittamaan primitiiviset kulttuurit lähes epäinhimillisen sivistymättömiksi, ja kuinka sitten rasismisyytteitä pelännyt, heitä seuraava antropologisukupolvi jätti mainitsematta muiden kulttuurien osmologioiden (eli hajukosmologioiden) tärkeydestä, jottei heidän työtään pidettäisi rasistisina. Ja mitäpä noista kulttuureista sitten ymmärrettiin, noista, joille haju oli keskeisin aisti tiheän sademetsän estäessä näkyvyydet? (Mieleen tulevat heti havainnot ihmisapinoiden hellyyden ja yhteistyön ilmauksista jotka niinikään pyrittiin selittämään pois "verhottuna itsekkyytenä" - onpa tätä mallia ihmisiinkin sovellettu, kuten kaikki ovat varmaan jo huomanneetkin - ja ne kuvaukset bonobojen seksintäyteisestä sosiaalisuudesta, joista siveellisyyden vuoksi karsittiin pois kaikki lohdutus-, sovinto- ja ollaanks kavereita -panot. Seurauksena bonobot vaikuttivat täysin omalaatuisilta: ne vain oleilivat tekemättä mitään. Ja "kommunikoivat", mikä eufemismi! Ajatelkaa nyt, kuvaus jonkin eläimen elämästä siten, että siitä karsittaisiin pois jokin tärkeä, jokapäiväinen liima kuten ruokailu, ulostaminen tai nukkuminen... Olisi kiinnostavaa tietää, mitä piirrettä nyt eliminoidaan havainnoivassa ja kuvailevassa tieteessä.)
Puut heiluvat, tai oikeastaan niiden oksat. En tiedä, lasketaanko oksiin lehdet mukaan. Huomenna menen uraohjauspsykologille ja sitten Korkeasaareen, vuosikausien boikotin jälkeen, neuvottelemaan yhteistyökuvioista. Ei maksavana asiakkaana, vaan eläinten asiasta kiinnostuneena eläimenä, osana isompaa ryhmää. Saa nähdä, mitä tästäkin tulee ja itkenkö nähdessäni taas häkkieläimet. Jotkut viihtyvät, mutta jos jollain on pakonomaisia toistuvia liikkeitä, sitä on helppo lukea: käytöshäiriö.
Joskus mietin sitäkin, onko päivittäinen bloggaaminen käytöshäiriö niinikään. Ehkä ei niin kauan kuin kirjoitettu jäsentää jotain aktiivisesti eikä vain toistele jotain sanaa tai fraasia. Pennebakerin tutkimukset kirjoittamisen stressiälaukaisevasta vaikutuksesta ja kirjoituskokeisiin osallistuneiden ihmisten käsitys siitä, että he ymmärtävät maailmaa paremmin siitä kirjoitettuaan, on aika vakuuttavaa luettavaa.
On helppoa vakuuttaa eläin, jonka muisti on takkuinen metsikkö.
Unessa äitini on niin vanha, että on kokonaan harmaantunut ja pukeutunut siivousmekkoon, hänellä täytyy olla siis jonkinlainen muistinmenetyskin. Valkeita pellavakuteita ei näy missään. Hän ja sisarensa istuvat pöydän ääressä ja toistelevat, että seksistä kannattaa ottaa kaikki irti nyt kun se on vielä mahdollista. Katselen heitä, he näyttävät vähintään yhdeksänkymmentävuotiailta, minun täytyy olla siis siinä kuudenkymmenen, lasken unessa. (Myös valveilla joudun usein laskemaan oman ikäni syntymävuoden ja kuluvan vuoden perusteella). Äiti sanoo: "Minulla on sinulle jotakin. Se on laitimmaisessa komuutissa."
Kuljen eteisen kaappiriville ja osoitan viimeistä ovea. "Tässäkö?" Äiti pudistaa päätään. "Seuraava ovi." Mutta se näyttää jo rapun ovelta. Osoitan sitä kyvyvästi, äiti nyökkää. "Sen takana, komuutti sen takana. Ja se mies... se on kuollut, muttei tee mitään."
Avaan oven ja astun kiviseen, kaikuvaan huoneeseen, joka muistuttaa rappukäytävää, paitsi ettei siitä johda portaita ylös eikä alas. Ikkunoissa on lyijylasiset koristeet. Unikoita, tunnistan, kuka ihminen tekisi unikoista lasimaalauksen? Ilma myös haisee unikon kukalle, kumimaiselle, vähän epämiellyttävälle. Mutta mies onkin kuollut. Hän seisoo ja katselee värittömän terälehden lävitse ulos, pelkkään valkeaan sumuun. Kääntyy, virnistää. Ovi takanani käy. Kissakin livahtaa huoneeseen. "Päivää", sanoo Kissa, kävelee kuolleelle, kättelee. Niskakarvani törröttävät pystyssä. Haluaisin juosta ja kiskoa Kissan käden irti kuolleen kädestä, mutta pelkään liikaa.
"Aivan, tytärhän se siinä. Ensimmäisen ensimmäinen." Mistä mies sen tietää? Hiukset leijailevat jo päälaen tasolla staattista sähköä liekehtien. "Minä tiedän kaiken, toisin kuin sinä, ja minä myös muistan kaiken oikein", sanoo mies, jolta ei ole kysytty mitään. "Aivan kuten minäkin!" huutaa Kissa riemukkaasti.
"Komuuttia, niinkö. Täällä se on sinua odottamassa." Mies viittaa tummaksi petsattuun vanhaan komuuttiin. Astun lähemmäksi, mies heittää oven auki. Ovessa on peili. Kumarrun kaapin sisään, se on tyhjä. Mutta peilistä näen itseni sijasta Kissan, syrjäsilmällä. Suoristaudun ja katson kuollutta silmiin. "Niin", hän sanoo. Ja: "Katso!" ja astuu peilin eteen itse. Kuvassa vilisee joukoittain erilaisia naisia, kaikenikäisiä ja kokoisia, kaikilta aikakausilta arvellen tuhatseitsemänsataaluvun lopusta saakka.
"Mikä on maailman paras bändi teistä?" kysyy Kissa mieheltä yhä uudelleen kaiken tämän tapahtuessa, ja kuollut vastaa siihen epämääräisesti "kello", "puhelin", "trumpetti" ja niin edelleen. "Mitä se näyttää", koetan kysyä, mutta kuollut vastaa pilkallisesti: "Johan sinä sen näit mitä se sinulle näytti."
Kissa jatkaa kyselyään ja mies vastaa: "Bataattikeitto." Ja uudelleen, ja uudelleen. Hänen äänestään tulee Kissan ääni, joku suutelee niskaa. Valo tulvahtaa silmiin armottomana, maailma tuoksuu päiväpeitolta. "Meidän pitää syödä nyt, että mä ehdin, herää", sanoo sitkeä Kissa. Avaan silmät, katson Kissaa. "Näin unta jossa me oltiin kuolleen luona ja äiti oli tosi vanha ja siellä oli sellainen peili josta mä näin sun kuvan vaikka olin ite sen edessä ja sitten sä vaan kysyit koko ajan siltä kuolleelta, mikä on maailman paras bändi", vuodan ulos koko jutun. Ja sitten: "Mä rakastan sua kauheesti."
Olen vähällä itkeä liikutuksesta, mutten sittenkään. Marssin keittiöön unenkeikkuisin jaloin ja onnistun soseuttamaan haudutuslaatikossa olleen keiton ja lorottamaan puolet soijakermasta kattilan reunan ohi haudutuslaatikkoon. Jälkeenpäin, keittoa lusikoidessani, mietin, mikä osa unestani oli Marinadin tuuliviiripäämäisyyden hämmästymistä (olin kuvitellut Marinadin hyvin rauhalliseksi ja päättäväiseksi kaikilla elämänaloilla, voi tätä naiiviutta! On aina omituista huomata, että niillä alueilla, joilla itse on päättäväinen typeryyteen saakka, voi joku epäröidä. Aika lohduttavaa ottaen huomioon etten minä turpo ole kolmeenkymmeneen ikävuoteen päästyäni edelleenkään onnistunut keksimään, mihin ammattiin tahtoisin valmistua!), mikä edelleen jatkuvaa ja varsin epäakateemista - joskin varsin realistista - huvittuneisuutta siitä, että muistin setä Garfinkelin nimen setä Goffmaniksi tietämättä, että muistin väärin, mikä sitä, että Kissa on löytänyt kaksi uutta musiikillista kiinnepistettä, The Zombiesin ja Os Mutantesin, jotka ovat minustakin järisyttävän hyviä. Ja mikä ihan jotain muuta, puujalka-aivojen chkdsk-ohjelmaa. "Suojauskuvauksia ei voitu lukea" ja niin edelleen. Inhoan edelleen mielen mallintamista tietokoneen kovalevyä metaforana käyttäen. Siinä menevät kausaalipolut ihan väärin päin. Siksi en voi olla välillä ivaamatta. Anteeksi. Vaikka tieteellinen malli onkin aina yksinkertaistus, ei mielen vertaaminen kovalevyyn tunnu kovin onnistuneelta jutulta. Mieli harvoin operoi kovinkaan syntaktisesti. Vai ovatko tietokoneet jo semanttisella tasolla? Onko niillä lajihistoriallisia jäänteitä (jos Windowsin rakennetta ei lasketa) ? Haistavatko ne? (Kyllä mieli haistaa enemmän kuin nenä, jos minulta kysyttäisiin. Ei kysytä. Onneksi.)
No, joku kysyy ehkä, mitä sinä siitä kuolleen peilistä näit? Ja ainoa, mitä voin vastata, on: "Kissan". Tällaista on eläminen näköjään unissakin. Merkitykset eivät ole valmiita, ne pitää etsiä ja tehdä eikä toisilta voi kysyä kovinkaan paljon.
On asioita, jotka pitää keksiä näkemisen ja kokemisen arvoisiksi. Yksi niistä on kukkien terälehtien ryppyisyys nupun juuri auettua. Myöhemmin lehdet siliävät samalla tavalla kuin narulla tuulen kieputettavina riippuvat pyykit. (Miksi kuva pyykkinarusta on kuva pyykeistä ruohoisella kumpareella, taivaan ollessa yhtä pilveä, ohutta ja kumpuilevaa, auringon lämmön läpipäästävää, vain häikäisyjä estävää? Miksi pyykkejä hakee nainen, jonka hiukset on kiedottu vihreään huiviin, miksi hänen koiransa on kastanjanpunainen ja selkeästi sekarotuinen?)
Ja sitten soi puhelin, pyöräretkeilijät soittavat. He ovat ostaneet kaksi litraa couscoussuurimoita ja ohje neuvoo sekoittamaan niihin kiehuvan kasviliemen jälkeen viisi litraa sitruunamehua. "Se tulee aika kalliiksi, me olemme juuri nyt kaupassa", sanoo iloinen, naurava ääni valopulssina, sitten kaiuttimessa ilmanvärähtelyksi vahvistuen. "Ei se voi olla viisi litraa", sanon epäuskoisena. "Kyllä pari pulloa riittää, semmoista pientä sitruunanmuotoista muovipulloa."
Rahjustan parvekkeelle jatkamaan Aroman lukemista. Opin, kuinka Darwinin teorioiden myötä alettiin uskoa, että ihmisen hajuaisti on rapistunut merkityksettömäksi tyngäksi. Ja kuinka hajuista puhuvat tuomittiin neurootikoiksi, jotka ovat vajonneet esi-inhimilliseen tilaan. Hihitän niin, että saan hikan. Voi näitä selittelyitä! Kuinka antropologit käyttivät ensin haistin tärkeyttä osoittamaan primitiiviset kulttuurit lähes epäinhimillisen sivistymättömiksi, ja kuinka sitten rasismisyytteitä pelännyt, heitä seuraava antropologisukupolvi jätti mainitsematta muiden kulttuurien osmologioiden (eli hajukosmologioiden) tärkeydestä, jottei heidän työtään pidettäisi rasistisina. Ja mitäpä noista kulttuureista sitten ymmärrettiin, noista, joille haju oli keskeisin aisti tiheän sademetsän estäessä näkyvyydet? (Mieleen tulevat heti havainnot ihmisapinoiden hellyyden ja yhteistyön ilmauksista jotka niinikään pyrittiin selittämään pois "verhottuna itsekkyytenä" - onpa tätä mallia ihmisiinkin sovellettu, kuten kaikki ovat varmaan jo huomanneetkin - ja ne kuvaukset bonobojen seksintäyteisestä sosiaalisuudesta, joista siveellisyyden vuoksi karsittiin pois kaikki lohdutus-, sovinto- ja ollaanks kavereita -panot. Seurauksena bonobot vaikuttivat täysin omalaatuisilta: ne vain oleilivat tekemättä mitään. Ja "kommunikoivat", mikä eufemismi! Ajatelkaa nyt, kuvaus jonkin eläimen elämästä siten, että siitä karsittaisiin pois jokin tärkeä, jokapäiväinen liima kuten ruokailu, ulostaminen tai nukkuminen... Olisi kiinnostavaa tietää, mitä piirrettä nyt eliminoidaan havainnoivassa ja kuvailevassa tieteessä.)
Puut heiluvat, tai oikeastaan niiden oksat. En tiedä, lasketaanko oksiin lehdet mukaan. Huomenna menen uraohjauspsykologille ja sitten Korkeasaareen, vuosikausien boikotin jälkeen, neuvottelemaan yhteistyökuvioista. Ei maksavana asiakkaana, vaan eläinten asiasta kiinnostuneena eläimenä, osana isompaa ryhmää. Saa nähdä, mitä tästäkin tulee ja itkenkö nähdessäni taas häkkieläimet. Jotkut viihtyvät, mutta jos jollain on pakonomaisia toistuvia liikkeitä, sitä on helppo lukea: käytöshäiriö.
Joskus mietin sitäkin, onko päivittäinen bloggaaminen käytöshäiriö niinikään. Ehkä ei niin kauan kuin kirjoitettu jäsentää jotain aktiivisesti eikä vain toistele jotain sanaa tai fraasia. Pennebakerin tutkimukset kirjoittamisen stressiälaukaisevasta vaikutuksesta ja kirjoituskokeisiin osallistuneiden ihmisten käsitys siitä, että he ymmärtävät maailmaa paremmin siitä kirjoitettuaan, on aika vakuuttavaa luettavaa.
On helppoa vakuuttaa eläin, jonka muisti on takkuinen metsikkö.
sunnuntai 26. kesäkuuta 2005
Kesän keskellä Magritten takit
Siunattu juhannusviikonloppu! Miten paljon voikaan mahtua kolmeen päivään ja yöhön. Saunomista, spekulaatiota Turkuun muuttamisestamme (älkää uskoko huhurumpuja), grillausta Vallilan siirtolapuutarhassa, ampaisen perään kiihkosta tärisevä jackrussellinterrieri, vauvan itkemään päräyttävä Kissa, elämäni ensimmäinen kerta kun leikkaan ruohoa sähköruohonleikkurilla.
Niin ja flunssa, mutta se meni jo ohi, oli pelkkä aavistus ja päivän kurkkukipu.
Sähköruohonleikkuri on veikeä väline, vaikka pidänkin enemmän käsintyönnettävästä, josta saa enemmän habaa ja jonka jälkeen saa haravoida. (Ihmiselle, jonka perheellä ei ole ollut koskaan pihaa, ei edes mökkipihaa, haravoiminen on saamis-, ei joutumisjuttu.) Kone räyskyttää äkäisesti ruohoa sammioonsa ja välillä kuopaisee mukaan vähän turpeitakin. Tulee mieleen semmoinen nukkaleikkuri, jolla jotkut viitseliäät käyvät läpi neuleitaan. Äiti lainasi minulle kerran omaansa, ja seurauksena oli kasa villapaitoja, joista nukkaleikkuri oli rouhaissut lankoja poikki tavallista ronskimman työnaisen käsissä. Seuraavaksi parsittiin ja itse asiassa paidat olivat äidin ehdottaman operaatio siistinnän jälkeen epäsiistimmän näköiset kuin sitä ennen, sillä minulla oli vain violettia lankaa ja siten oranssien, ruskeiden ja vihreiden paitojen mitä omituisimpiin kohtiin tuli violetit kursimukset.
Kyllä pihakin on ennen ruohonleikkuuta kauniimpi, kun valkoapila saa kukkia. Nyrhitty ruoho on nyrhitty, ei siitä mihinkään pääse. Välillä kone on sylkäissyt suustaan limaisen, vihreän, läpipurustellun apilaklöntin pahaa-aavistamattomien jalkojen lällistäjäksi. Mutta päivänkakkara kukkii, ja iiris, ja akileijat, ja ne ilkkuvat väreillään ruohonleikkuria, joka ei pääse heidän penkkiinsä. Ainoastaan apilan, maahumalan ja tädykkeiden kaulat katkeavat, samoin ruohon pienet, taipuisat miekat.
Yhtenä päivänä ajamme pyörällä keskustaan ihan vain katselemaan maisemia. Kuten sitä Kaarina Kaikkosen ihanaa teosta, joka riippuu Nervanderinkadun yllä, ne vanhat takit, riveissä. Monistettua, anonyymia yksilöllisyyttä, monistettuja ainutkertaisia elämäntarinoita. "Se on Magrittea", sanon Kissalle aivan hurmaantuneena. Ottaisin takit kernaasti parvekkeemme koristeeksi, mikäli parveke olisi hieman suurempi.
"Magrittea?" kysyy Kissa. No, mitä hän on oikein ajatellut, sanoi, että teos on näkemisen arvoinen, millä tavalla sitten, jossei magrittesti, tivaan. "Sanoinko että näkemisen arvoinen", epäröi Kissa, "Ajattelin varmasti enemmän kuvaamista." Aivan niin, Kissa otti takeista ainakin kymmenen kuvaa eräs toinen päivä, ennen kuin menemme katsomaan takkeja yhdessä ja ajaa hurruutamme pyörillä niiden alla. Miksi kuvata jotain, mikä ei olisi näkemisen arvoista, mietin katsellessamme Kampin keskusta jalan, pyörät ulos jätettynä. Kuvaukselliset asiat ja näkymät, mietin, onko niissä lopultakaan eroa. Ympäristöesteetikot kieltäytyvät käyttämästä sanaa maisema, sillä se on liian visualistinen, toisilta vuosisadoilta - niiltä joissa haju, maku ja tunto olivat liian seksuaalisia huomioonotettaviksi, liian köyhiä ja alaluokkaisia. Oppineet, tietysti, olivat ilman intohimoja.
Kotona katson taulun nimen Magritte-kirjastani: Golconda. Magritte on ihana. Magritte-kirjassa on aivan loistava päälause: "realism was not for him".
Vaan on muuallakin kaupungissa Magrittea, esimerkiksi Play it Again Samin ikkunassa. Etenkin kun vastapäinen talo kuvastuu, ja kädet, ja kamera. Mutta mihin kasvot häviävät? Siitä ei kannata hämmentyä. Kasvottomuus on voimakas metafora, joka on Kaikkosen työssä vielä voimakkaampi kuin "Golcondassa".
Eikä vain taidetta, eikä vain teoriaa. "Kupsakkata", sanoo äiti korvapuusteista. Päätän muistaa sanan, jota en ole kuullut ennen: se tarkoittaa äidin mukaan liian kevyttä, ilmavaa leivonnaista. (Miksi pullan pitäisi olla raskasta ja tiivistä, jää arvoitukseksi. Kupsakka pulla on parempi kuin äidin normaali, tiiviiksi alustettu pitko.) Meillä on niin vähän omia sanoja perheessä. Sutermullukka, kupsakkata, rollia. Varmasti jollekin ne ovat arkea, eivät eksotiikkaa. Minulle ne ovat eksotiikkaa, koska murretaustaansa häpeävä äiti päästelee näitä liian harvoin vallattomaksi heittäytyessään. Helsinkiläisyyden tylsä piirre on, ettei ole mitään murretta, ei oikeastaan slangiakaan. Yleiskieltä vain. Tosin eräässä saunassa selvisi, että "lähteä kikeen" ei ole koko kansalle tuttu ilmaisu. "Ei, nyt te narraatte", sanovat keskisuomalaiset. "Ei kukaan voi sanoa silleen. Mitä se ees tarkottaa?" Kissan kulmakarvat ovat jo otsarajan yläpuolella, kun se sanoo: "No samaa kun lähtee haneen." Sekin on niille vieras. Ilahdumme.
Ihanan hiljaista, vaikka autojen ääniä palaileekin vähitellen. Ja sitten sataa, Annalan maa kastuu. Haukomme henkeä kasvinonnellisina siirtolapuutarhamökissä ruotsalaisia vegaanisia kebabkroketteja jyrsien. "Arveluttavan lihaisa maku", sanoo T. Muistelee retkeä, jolla oli eväänä pelkkää karkkia, makkaraa ja nötköttiä, ennen yliopistoa, ennen kuin alkoi vegaaniksi. Nyökyttelemme. Sellaista se on, kun on teini. Ei järjen häivää. Vain keinutuoli puuttuu. Kuusi kiloa karkkia viikonlopuksi kuulostaa nykyään suorastaan surrealistiselta.
Tai ehkä sittenkin: pelkästään janolta. Taitaisi jäädä sellainen retki tekemättä. Nykyään mukaan pakataan leipiä ja tahinaa ja hedelmiä, ja ehkä purkki tuoremehua ja pullollinen hyvää skumppaa, makuvissyjä ja suuri kulhollinen salaattia. Raparperimehua, jos jaksaa tehdä, ja miksei jaksaisi, onhan se kotimaista ja vaaleanpunaista. Ja pöytäliina, tietysti. Korkeintaan levy tummaa suklaata, mieluiten manteleilla, jos joku on käynyt viime aikana kaupunkilomalla Espanjassa. Käykö kukaan enää rantalomilla? Eipä kai, ainakaan Euroopassa, tai ei ainakaan tunnusta. Eläkeläiset ehkä, ne jotka näyttävät hyvän hiilloksen yllä killuneilta makkaroilta. Vaikka nykyään nekin näyttävät käyvän eniten Thaimaassa. Kokevat olevansa humanitaaristen joukkojen epävirallinen jatke golfatessaan.
Läksiäislahjaksi saamme kaksi pussillista villiappelsiiniyrttiteetä, jotka on saatu erään valokuvaajan matkamuistona New Yorkista.
Kotona kaikki on uneliasta. Luomucantaloupemeloni on tajuttoman makea, ei yhtään vetinen tai saippuamaisen makuinen. Hinta hirvittää, mutta melkein kaikki hyvä maksaa. Mieluummin luomumeloni ja hyvä shampanja silloin tällöin kuin jokapäiväinen oluttuoppi tai kahvilatee tai uusi hame. Mieluummin halailua ja nauramista ja salaatin pilkkomista kuin jytkymistä musiikin tahtiin tai kiistelyä teoreettisista asioista. Taide ei ole teoreettinen asia silloin kun se onnistuu. Siksi siitä voi kiistellä ja sitä voi järeksiä tuntematta hapen loppuvan ja kehon kangistuvan. Haluaisin liisteröidä sähkökaappeihin julisteita, joissa lukisi: "Taide ei ole tarkoitettu ymmärrettäväksi. Elämä on. Taide on työkalu elämän ymmärtämiseen." Epäilemättä joku pitäisi sitäkin taiteena, ei ymmärtäisi ja tuomitsisi paskaksi. Sitä paitsi, huhut kertovat, että nykyään sähkökaappeihin liisteröinnit viedään rosikseen tosta noin vaan. Sellaista jännitystä en kaipaa. Keikutan veneitä mieluummin toisaalla, on asioita, jotka luontuvat helpommin.
Jo aamulla Kissa alkaa miettiä, miksi kaikki ihmiset ympärillämme vaahtoavat juuri nyt shampanjasta. Kaikkihan sitäkin harrastavat, siltä se tuntuu. Sitä, ja method Putkistoa tai feldenkraisia tai pilatesta. Sienestystä, Kai Niemisen runoja, yhteiskunnallista analyysia. Ruokaohjeita 1800-luvulta ja antiikista. Rieslingejä, ranskalaista tai italialaista suklaata, palstaviljelyä. Yleisiä saunoja ja yrttiteitä.
Me olemme Magritten takkeja. Nekin ovat Magritten takkeja. Nekin, jotka eivät sitä myönnä.
Niin ja flunssa, mutta se meni jo ohi, oli pelkkä aavistus ja päivän kurkkukipu.
Sähköruohonleikkuri on veikeä väline, vaikka pidänkin enemmän käsintyönnettävästä, josta saa enemmän habaa ja jonka jälkeen saa haravoida. (Ihmiselle, jonka perheellä ei ole ollut koskaan pihaa, ei edes mökkipihaa, haravoiminen on saamis-, ei joutumisjuttu.) Kone räyskyttää äkäisesti ruohoa sammioonsa ja välillä kuopaisee mukaan vähän turpeitakin. Tulee mieleen semmoinen nukkaleikkuri, jolla jotkut viitseliäät käyvät läpi neuleitaan. Äiti lainasi minulle kerran omaansa, ja seurauksena oli kasa villapaitoja, joista nukkaleikkuri oli rouhaissut lankoja poikki tavallista ronskimman työnaisen käsissä. Seuraavaksi parsittiin ja itse asiassa paidat olivat äidin ehdottaman operaatio siistinnän jälkeen epäsiistimmän näköiset kuin sitä ennen, sillä minulla oli vain violettia lankaa ja siten oranssien, ruskeiden ja vihreiden paitojen mitä omituisimpiin kohtiin tuli violetit kursimukset.
Kyllä pihakin on ennen ruohonleikkuuta kauniimpi, kun valkoapila saa kukkia. Nyrhitty ruoho on nyrhitty, ei siitä mihinkään pääse. Välillä kone on sylkäissyt suustaan limaisen, vihreän, läpipurustellun apilaklöntin pahaa-aavistamattomien jalkojen lällistäjäksi. Mutta päivänkakkara kukkii, ja iiris, ja akileijat, ja ne ilkkuvat väreillään ruohonleikkuria, joka ei pääse heidän penkkiinsä. Ainoastaan apilan, maahumalan ja tädykkeiden kaulat katkeavat, samoin ruohon pienet, taipuisat miekat.
Yhtenä päivänä ajamme pyörällä keskustaan ihan vain katselemaan maisemia. Kuten sitä Kaarina Kaikkosen ihanaa teosta, joka riippuu Nervanderinkadun yllä, ne vanhat takit, riveissä. Monistettua, anonyymia yksilöllisyyttä, monistettuja ainutkertaisia elämäntarinoita. "Se on Magrittea", sanon Kissalle aivan hurmaantuneena. Ottaisin takit kernaasti parvekkeemme koristeeksi, mikäli parveke olisi hieman suurempi.
"Magrittea?" kysyy Kissa. No, mitä hän on oikein ajatellut, sanoi, että teos on näkemisen arvoinen, millä tavalla sitten, jossei magrittesti, tivaan. "Sanoinko että näkemisen arvoinen", epäröi Kissa, "Ajattelin varmasti enemmän kuvaamista." Aivan niin, Kissa otti takeista ainakin kymmenen kuvaa eräs toinen päivä, ennen kuin menemme katsomaan takkeja yhdessä ja ajaa hurruutamme pyörillä niiden alla. Miksi kuvata jotain, mikä ei olisi näkemisen arvoista, mietin katsellessamme Kampin keskusta jalan, pyörät ulos jätettynä. Kuvaukselliset asiat ja näkymät, mietin, onko niissä lopultakaan eroa. Ympäristöesteetikot kieltäytyvät käyttämästä sanaa maisema, sillä se on liian visualistinen, toisilta vuosisadoilta - niiltä joissa haju, maku ja tunto olivat liian seksuaalisia huomioonotettaviksi, liian köyhiä ja alaluokkaisia. Oppineet, tietysti, olivat ilman intohimoja.
Kotona katson taulun nimen Magritte-kirjastani: Golconda. Magritte on ihana. Magritte-kirjassa on aivan loistava päälause: "realism was not for him".
Vaan on muuallakin kaupungissa Magrittea, esimerkiksi Play it Again Samin ikkunassa. Etenkin kun vastapäinen talo kuvastuu, ja kädet, ja kamera. Mutta mihin kasvot häviävät? Siitä ei kannata hämmentyä. Kasvottomuus on voimakas metafora, joka on Kaikkosen työssä vielä voimakkaampi kuin "Golcondassa".
Eikä vain taidetta, eikä vain teoriaa. "Kupsakkata", sanoo äiti korvapuusteista. Päätän muistaa sanan, jota en ole kuullut ennen: se tarkoittaa äidin mukaan liian kevyttä, ilmavaa leivonnaista. (Miksi pullan pitäisi olla raskasta ja tiivistä, jää arvoitukseksi. Kupsakka pulla on parempi kuin äidin normaali, tiiviiksi alustettu pitko.) Meillä on niin vähän omia sanoja perheessä. Sutermullukka, kupsakkata, rollia. Varmasti jollekin ne ovat arkea, eivät eksotiikkaa. Minulle ne ovat eksotiikkaa, koska murretaustaansa häpeävä äiti päästelee näitä liian harvoin vallattomaksi heittäytyessään. Helsinkiläisyyden tylsä piirre on, ettei ole mitään murretta, ei oikeastaan slangiakaan. Yleiskieltä vain. Tosin eräässä saunassa selvisi, että "lähteä kikeen" ei ole koko kansalle tuttu ilmaisu. "Ei, nyt te narraatte", sanovat keskisuomalaiset. "Ei kukaan voi sanoa silleen. Mitä se ees tarkottaa?" Kissan kulmakarvat ovat jo otsarajan yläpuolella, kun se sanoo: "No samaa kun lähtee haneen." Sekin on niille vieras. Ilahdumme.
Ihanan hiljaista, vaikka autojen ääniä palaileekin vähitellen. Ja sitten sataa, Annalan maa kastuu. Haukomme henkeä kasvinonnellisina siirtolapuutarhamökissä ruotsalaisia vegaanisia kebabkroketteja jyrsien. "Arveluttavan lihaisa maku", sanoo T. Muistelee retkeä, jolla oli eväänä pelkkää karkkia, makkaraa ja nötköttiä, ennen yliopistoa, ennen kuin alkoi vegaaniksi. Nyökyttelemme. Sellaista se on, kun on teini. Ei järjen häivää. Vain keinutuoli puuttuu. Kuusi kiloa karkkia viikonlopuksi kuulostaa nykyään suorastaan surrealistiselta.
Tai ehkä sittenkin: pelkästään janolta. Taitaisi jäädä sellainen retki tekemättä. Nykyään mukaan pakataan leipiä ja tahinaa ja hedelmiä, ja ehkä purkki tuoremehua ja pullollinen hyvää skumppaa, makuvissyjä ja suuri kulhollinen salaattia. Raparperimehua, jos jaksaa tehdä, ja miksei jaksaisi, onhan se kotimaista ja vaaleanpunaista. Ja pöytäliina, tietysti. Korkeintaan levy tummaa suklaata, mieluiten manteleilla, jos joku on käynyt viime aikana kaupunkilomalla Espanjassa. Käykö kukaan enää rantalomilla? Eipä kai, ainakaan Euroopassa, tai ei ainakaan tunnusta. Eläkeläiset ehkä, ne jotka näyttävät hyvän hiilloksen yllä killuneilta makkaroilta. Vaikka nykyään nekin näyttävät käyvän eniten Thaimaassa. Kokevat olevansa humanitaaristen joukkojen epävirallinen jatke golfatessaan.
Läksiäislahjaksi saamme kaksi pussillista villiappelsiiniyrttiteetä, jotka on saatu erään valokuvaajan matkamuistona New Yorkista.
Kotona kaikki on uneliasta. Luomucantaloupemeloni on tajuttoman makea, ei yhtään vetinen tai saippuamaisen makuinen. Hinta hirvittää, mutta melkein kaikki hyvä maksaa. Mieluummin luomumeloni ja hyvä shampanja silloin tällöin kuin jokapäiväinen oluttuoppi tai kahvilatee tai uusi hame. Mieluummin halailua ja nauramista ja salaatin pilkkomista kuin jytkymistä musiikin tahtiin tai kiistelyä teoreettisista asioista. Taide ei ole teoreettinen asia silloin kun se onnistuu. Siksi siitä voi kiistellä ja sitä voi järeksiä tuntematta hapen loppuvan ja kehon kangistuvan. Haluaisin liisteröidä sähkökaappeihin julisteita, joissa lukisi: "Taide ei ole tarkoitettu ymmärrettäväksi. Elämä on. Taide on työkalu elämän ymmärtämiseen." Epäilemättä joku pitäisi sitäkin taiteena, ei ymmärtäisi ja tuomitsisi paskaksi. Sitä paitsi, huhut kertovat, että nykyään sähkökaappeihin liisteröinnit viedään rosikseen tosta noin vaan. Sellaista jännitystä en kaipaa. Keikutan veneitä mieluummin toisaalla, on asioita, jotka luontuvat helpommin.
Jo aamulla Kissa alkaa miettiä, miksi kaikki ihmiset ympärillämme vaahtoavat juuri nyt shampanjasta. Kaikkihan sitäkin harrastavat, siltä se tuntuu. Sitä, ja method Putkistoa tai feldenkraisia tai pilatesta. Sienestystä, Kai Niemisen runoja, yhteiskunnallista analyysia. Ruokaohjeita 1800-luvulta ja antiikista. Rieslingejä, ranskalaista tai italialaista suklaata, palstaviljelyä. Yleisiä saunoja ja yrttiteitä.
Me olemme Magritten takkeja. Nekin ovat Magritten takkeja. Nekin, jotka eivät sitä myönnä.
lauantai 25. kesäkuuta 2005
Saatilla
Pyöräilemme heti herättyämme Senaatintorille katsomaan, kuinka kansainvälinen liikkuva ympäristökonferenssi järjestäytyy pyöriensä päälle ja suuntaa kohta Kulosaaren siltaa.
Sinne asti mekin jatkamme, Kissa valkeassa puvussaan, puukengät paljaissa jaloissa, taakkapyörällä, ja meikäläinen kesämekossa Ainottaren kanssa. Huiskutamme S:lle ja H:lle hyvästejä heidän suunnatessaan siltarampille. Käännymme Sörnäisten teollisuusalueelle.
Kun olemme pyöräilleet jonkin matkaa, tajuamme jonkun seuraavan meitä: venäläinen poika, jonka pyörälaukkujen kiinnitys on tuottanut ongelmia alkumetreiltä saakka. Pysähdymme ja kirumme, ettei meitä kannata seurata, me olimme vain saattamassa. "Up the bridge! That way! Go, go, you'll catch them!"
Go-go-poika polkaisee hikilippa otsalla kohti oikeaa suuntaa, me jatkamme kotiin. Kumpulanlaakson kävelytien varren ruoho on leikattu. Leikattua ruohoa lojuu maassa raskaina kasoina. Mietin, miten ne saisi palstalle. Palelee.
Aivastan, ja uudelleen. Kotona vedän päälle paksuimman villapaidan, villasukat ja farkut. Mitenhän käy niille, jotka ovat retkellä vaihteettomin mummopyörin, kun osalla on yli kaksikymmenvaihteiset rassit?
Jos joku teistä saa kesäflunssan, tiedätte ketä syyttää. Tsiu.
Sinne asti mekin jatkamme, Kissa valkeassa puvussaan, puukengät paljaissa jaloissa, taakkapyörällä, ja meikäläinen kesämekossa Ainottaren kanssa. Huiskutamme S:lle ja H:lle hyvästejä heidän suunnatessaan siltarampille. Käännymme Sörnäisten teollisuusalueelle.
Kun olemme pyöräilleet jonkin matkaa, tajuamme jonkun seuraavan meitä: venäläinen poika, jonka pyörälaukkujen kiinnitys on tuottanut ongelmia alkumetreiltä saakka. Pysähdymme ja kirumme, ettei meitä kannata seurata, me olimme vain saattamassa. "Up the bridge! That way! Go, go, you'll catch them!"
Go-go-poika polkaisee hikilippa otsalla kohti oikeaa suuntaa, me jatkamme kotiin. Kumpulanlaakson kävelytien varren ruoho on leikattu. Leikattua ruohoa lojuu maassa raskaina kasoina. Mietin, miten ne saisi palstalle. Palelee.
Aivastan, ja uudelleen. Kotona vedän päälle paksuimman villapaidan, villasukat ja farkut. Mitenhän käy niille, jotka ovat retkellä vaihteettomin mummopyörin, kun osalla on yli kaksikymmenvaihteiset rassit?
Jos joku teistä saa kesäflunssan, tiedätte ketä syyttää. Tsiu.
perjantai 24. kesäkuuta 2005
Juhannusaatto
En tiedä, millainen teidän juhannuksenne on, mutta meidän on tällainen aina: mennään Hakaniemen torille hengailemaan, katselemaan ihmisiä, ostamaan safkaa ja istumaan torikahvilaan. Tänä vuonna suunnitelma pitää Halliin saakka: seisomme herkkukoju Parhialassa odottamassa luottokorttipäätteen reagointia, kun Kissan selän takaa alkaa kuulua sitkeä, kukkuva "moi, moi, moi!"
Äiti on bongannut Kissan, eikä ihme. Kissa on niin pitkä ettei sitä voi olla huomaamatta, eikä kovin monella miehellä ole yhtä taidokkaita nutturoita hiuksissaan. Äidillä on limetinvihreä pellavajakku, valkoiset housut, valkoinen toppi ja valkoiset kengät. Ja pisamia, joka puolella. Ja huulipunaa, tietysti. Ammattitauti, näet.
Äitikin innostuu ostamaan kahdenlaista mausteteetä, laihduttajan parasta ystävää ja kuumaa tanssia. Mutta konvehteja hän ei osta, vaikka Parhiala myy niitä ihania kreikkalaisia tummaan suklaaseen dipattuja kandeerattuja sitruunanpaloja. Me sen sijaan ostamme. Voi noita ihania, ihania... juhannuksena saa herkutella. Lentävästä lehmästä tarttuu mukaan erilaisia juustoja Kissan suun sulostuttajaksi, luomupuodista sitruunaa, kurkkua ja paprikaa.
Ja Smarketissa vastaan tulee L, vielä tyhjä kori kyynärtaipeessaan. Pulputamme iloisesti, juhannuksena on ihan sama juttu kuin jouluna: tuttuja torin ja hallin täydeltä. "Meillä on mutsikin mukana", osoittelen L:lle äitiä, joka työntää kärryjä ja kälättää puhelimeensa.
"Syöttekö sushia, jos ostan?" kysyy äiti. Valikoimme rasian, jossa on neljä kasvisrullaakin, ja virnistelemme Kissan kanssa: tämmöinen juhannus, joo joo.
Laukut jo täynnä suuntaamme torille. Kärkymme uusia perunoita ja mansikoita, ja saatuamme ne ja paljon muuta euron pusseista istumme kahvilaan ihailemaan torin vilinää ja helteistä säätä. Kahvila on kyllä vähän tylsä, koska niiden kaikissa jutuissa on lehmänmaitotuotteita, jolle olen allerginen. No, onneksi sentään tuoremehua löytyy. Kissa kiskoo naamaansa kasvislättyä, isä hillolättyä.
Äkkiä näemme L:n, Misty-koiran ja Ilveksen. Ihmisillä on pahvimukit kahvia käsissään, ne on häädetty toisesta torikahvilasta sen sulkemisen alta. Huiskutamme, ne suuntaavat viereiseen pöytään. Ilveksen gradu on alkanut edetä. Kaikki ovat iloisia ja nauravat, suunnittelemme uintiretki-piknikkiä. Misty on seurapiirin keskipiste kuten koirat aina. Joku koputtaa olkapäähän. Skoi! Hänkin täällä, juhannuksen kunniaksi, Keski-Suomestaan. Myös Skoi istuu pöytään, suut käyvät hihitysenergialla. Äitiä alkaa kyllästyttää, hän menee apteekkiin ostamaan psylliumkuiturakeita vatsalleen. Isä jää kälisevän seurueen laidalle näreksimään lättyään ja olemaan kuin ei olisikaan.
Sitten, kaikki katoavat teilleen. Suuntaamme isän ja Kissan kanssa Hallille odottamaan äitiä, jonka näemme kirivän risteyksen yli apteekin pussi kädessään. Syömme sushit hallin kulmalla seisten.
Koska illaksi ei ilmaannu sen kummempaa ohjelmaa, päätämme viettää juhannusaaton vanhempieni luona. Se tarkoittaa: paljon hedelmiä ja mansikoita ja Kuuma tanssi -mateeta. Uusia perunoita ja tofunakkeja. Kävelyä Viikin metsissä.
Mietin kuulemiani tarinoita maalaisjuhannuksista, mutten oikein osaa eläytyä niihin. Olen viettänyt juhannusta kolmasti maalla, mutta se ei ole kovin hauskaa. Liikaa hyttysiä, ei toria, ei hallia, ei yllätystapaamisia tuttujen kesken. Vaatimattomat kokot, jos kokkoa ollenkaan, ja uimapaikkana järvi. Ei, sellainen ei oikein tunnu juhannukselta. Kun eilen söimme fuul & falafel -annokset El Karimin terassilla, lueskelin jotain siirtolaisasiaa käsittelevää lehteä (jonka nimeä en kuollaksenikaan muista) jossa oli juttu etnisestä identiteetistä: se muotoutuu noin neljän ensimmäisen elinvuoden aikana. Niin kai sitten. Kasvissyöjäperheen helsinkiläinen; meri-ihminen ja tupakoimaton; suomalaista kännäyskulttuuria vieroksuva ja hyttysiin tottumaton.
Olisi aika hauskaa olla välillä joku muukin, mutten oikein tiedä, miten sen onnistuisi junailemaan.
Äiti on bongannut Kissan, eikä ihme. Kissa on niin pitkä ettei sitä voi olla huomaamatta, eikä kovin monella miehellä ole yhtä taidokkaita nutturoita hiuksissaan. Äidillä on limetinvihreä pellavajakku, valkoiset housut, valkoinen toppi ja valkoiset kengät. Ja pisamia, joka puolella. Ja huulipunaa, tietysti. Ammattitauti, näet.
Äitikin innostuu ostamaan kahdenlaista mausteteetä, laihduttajan parasta ystävää ja kuumaa tanssia. Mutta konvehteja hän ei osta, vaikka Parhiala myy niitä ihania kreikkalaisia tummaan suklaaseen dipattuja kandeerattuja sitruunanpaloja. Me sen sijaan ostamme. Voi noita ihania, ihania... juhannuksena saa herkutella. Lentävästä lehmästä tarttuu mukaan erilaisia juustoja Kissan suun sulostuttajaksi, luomupuodista sitruunaa, kurkkua ja paprikaa.
Ja Smarketissa vastaan tulee L, vielä tyhjä kori kyynärtaipeessaan. Pulputamme iloisesti, juhannuksena on ihan sama juttu kuin jouluna: tuttuja torin ja hallin täydeltä. "Meillä on mutsikin mukana", osoittelen L:lle äitiä, joka työntää kärryjä ja kälättää puhelimeensa.
"Syöttekö sushia, jos ostan?" kysyy äiti. Valikoimme rasian, jossa on neljä kasvisrullaakin, ja virnistelemme Kissan kanssa: tämmöinen juhannus, joo joo.
Laukut jo täynnä suuntaamme torille. Kärkymme uusia perunoita ja mansikoita, ja saatuamme ne ja paljon muuta euron pusseista istumme kahvilaan ihailemaan torin vilinää ja helteistä säätä. Kahvila on kyllä vähän tylsä, koska niiden kaikissa jutuissa on lehmänmaitotuotteita, jolle olen allerginen. No, onneksi sentään tuoremehua löytyy. Kissa kiskoo naamaansa kasvislättyä, isä hillolättyä.
Äkkiä näemme L:n, Misty-koiran ja Ilveksen. Ihmisillä on pahvimukit kahvia käsissään, ne on häädetty toisesta torikahvilasta sen sulkemisen alta. Huiskutamme, ne suuntaavat viereiseen pöytään. Ilveksen gradu on alkanut edetä. Kaikki ovat iloisia ja nauravat, suunnittelemme uintiretki-piknikkiä. Misty on seurapiirin keskipiste kuten koirat aina. Joku koputtaa olkapäähän. Skoi! Hänkin täällä, juhannuksen kunniaksi, Keski-Suomestaan. Myös Skoi istuu pöytään, suut käyvät hihitysenergialla. Äitiä alkaa kyllästyttää, hän menee apteekkiin ostamaan psylliumkuiturakeita vatsalleen. Isä jää kälisevän seurueen laidalle näreksimään lättyään ja olemaan kuin ei olisikaan.
Sitten, kaikki katoavat teilleen. Suuntaamme isän ja Kissan kanssa Hallille odottamaan äitiä, jonka näemme kirivän risteyksen yli apteekin pussi kädessään. Syömme sushit hallin kulmalla seisten.
Koska illaksi ei ilmaannu sen kummempaa ohjelmaa, päätämme viettää juhannusaaton vanhempieni luona. Se tarkoittaa: paljon hedelmiä ja mansikoita ja Kuuma tanssi -mateeta. Uusia perunoita ja tofunakkeja. Kävelyä Viikin metsissä.
Mietin kuulemiani tarinoita maalaisjuhannuksista, mutten oikein osaa eläytyä niihin. Olen viettänyt juhannusta kolmasti maalla, mutta se ei ole kovin hauskaa. Liikaa hyttysiä, ei toria, ei hallia, ei yllätystapaamisia tuttujen kesken. Vaatimattomat kokot, jos kokkoa ollenkaan, ja uimapaikkana järvi. Ei, sellainen ei oikein tunnu juhannukselta. Kun eilen söimme fuul & falafel -annokset El Karimin terassilla, lueskelin jotain siirtolaisasiaa käsittelevää lehteä (jonka nimeä en kuollaksenikaan muista) jossa oli juttu etnisestä identiteetistä: se muotoutuu noin neljän ensimmäisen elinvuoden aikana. Niin kai sitten. Kasvissyöjäperheen helsinkiläinen; meri-ihminen ja tupakoimaton; suomalaista kännäyskulttuuria vieroksuva ja hyttysiin tottumaton.
Olisi aika hauskaa olla välillä joku muukin, mutten oikein tiedä, miten sen onnistuisi junailemaan.
torstai 23. kesäkuuta 2005
Laiskiainen saa ilmapallon
Tieteessä tapahtuu ilmestyi jo pari päivää sitten, mutta ehdin bloggaamaan siitä vasta nyt. Lehti on taas pullollaan mitä mielenkiintoisinta kamaa; ei se ihan suotta olekaan lempilehteni. Muut lehdet tuntuvat sen rinnalla aivan tyhjänpäiväisiltä, minkä kyllä kerkeästi ilmoitan puhelinmyyjillekin. ”Ai ei teillä olis listoilla Tieteessä tapahtuu? Ai niin mut senhän saa ilmaiseksikin kotiinsa, kun vain ilmoittaa niille osoitteensa. No ei sitten… olisko teillä niin et näin tai tiede ja edistys?” Ei niillä ole, ikinä. Kenelle ne oikein myyvät lehtiä? Yhden tutun exälle tulee Trendi, mutta muuten tuttavapiiri tuntuu olevan tilauslehdistä vapaa. Tai ainakaan, ei tunnusta.
Kohtelias välinpitämättömyys: ”Se ettei sekaannu toisten asioihin ja suojelee toisia omilta asioiltaan, on järkevää niin kauan kuin suopeaa pidättyvyyttä voi odottaa myös toiselta. Kohtelias vastavuoroisuus ilmaisee enemmän sitoutumista ja osallistumista kuin sitoutumattomuutta tai halusta pidättäytyä kanssakäymisestä.” Ymmärrän tämän jollakin tasolla: Joskus käräjäoikeudessa on kuultu sellaisia parisuhdehelvettien kuvauksia, että sillä hetkellä olisin mieluiten sujauttanut sormet korviin. Ja joskus on tilanteessa, jossa suhteen päätyttyä kumpikin osapuoli tilittää katkeruuttaan ja odottaa kuulijan haukkuvan kohdetta mukana, eikä voi olla lojaali kummallekaan, vaan on otettava itse välimatkaa, sekin tuntuu kurjalta. Mutta toisaalta, en ole sitä mieltä, että pidemmän päälle nämä hankalat ja tukalat kuulo- ja eläytymiskokemukset olisivat turhia tai liian stressaavia. Niistä oppii niin paljon, että toivon, ettei elämääni kuuluisi juurikaan tuota kohteliasta välinpitämättömyyttä.
Kuten parisuhteesta, jossa riidellään ehkä kerran puoleen vuoteen. Jotkut riitelevät tai ainakin naljailevat ja soittavat suutaan ilkeästi joka päivä. Tiedän parisuhteen, jota ulkopuolelta kuviteltiin onnelliseksi; vaikka ihmiset näkivät, että tytölle sanottiin pahasti, hän pystyi julkisesti kuittaamaan letkaukset melko pitkälle saakka naurulla ja moni onkin sanonut jälkeenpäin, että he kuvittelivat, että hän piti sellaisesta karskista kohtelusta. Jos he olisivat tienneet, että jälkeenpäin kotona tyttö itki noiden letkausten takia, he olisivat tulleet väliin. Mutta kun tämä ei kertonut, oli vain yhä onnettomampi ja onnettomampi, kunnes piinaava suhde viimein loppui. Vasta sitten muut saivat kuulla: Liian myöhään.
Päreen päättävä, äärimmäisen epätieteellinen jälkikirjoitus: Kuten sivistynyt lukijani Joakim (jonka kirjavinkkejä kannattaa muidenkin kuunnella) huomauttaa, herra G on itse asiassa herra Garfinkel, ei herra Goffman. Huonomuistinen kirjoittaja pahoittelee harhaanjohtamista. Tyhmyyteni on täysin tahatonta, älkää siis hikeentykö!
keskiviikko 22. kesäkuuta 2005
Yksinäisyydestä
Kello on lähes kolmen, olemme yksin viiden karvajalan kanssa. Nasususikin jo nukkuu, ei enää jaksa odottaa, josko pyörän ääni kuuluisi takapihalta, josko pyöräkellarin ovi kolahtaisi, sitten rapun ovi, sitten askeleet, lukon raksahdus, ovelle ulvoen ja naukuen syöksyvät perheenjäsenet.
Yksin on levoton. Ei halua soittaa kenellekään, ei oikeastaan edes lukea. Katselee televisiosta erääseen teemaltaan kiinnostavaan kirjaan sovitetun elokuvan ja pelkää, ettei saa unta. Elokuvassa soi kletzmer, suuri rakkauteni. Voiko olla mitään musiikkia, joka samalla tavalla taivututtaa toista kylkeä, venytyttää toista, kiepututtaa ympäriympäri hiukset hajallaan, jalat kuumeisina maata hakaten, kaula pitkänä ja paljaana, muita ruumiinosia ajattelemaan kerkiämättä? Kletzmer luikertelee pitkin seinänvieriä kuumeisena ja harhaisena, mutta yhtä kaikki vilkkaana.
Kun elokuva loppuu, on pakko pistää kletzmer soimaan. Hiljaa, tietysti, kello on lähes kolmen yöllä. On vain yksi kasetti, äänitetty vuonna 1996, silloin ei ollut vielä CD-soitinta, ainoastaan kasettidekki, menty vanhemmille, äänitetty kirjaston CD:ltä kasetille, ei edes kirjoitettu ylös kappaleiden nimiä. Niiden mukana voi laulaa. A-saksalla jiddishinkin ymmärtää pitkälle. Ich hab dich zuviel lieb ja kindele nicht wein ja stiller, stiller. Näiden luona, istuttu ja juotu jasmiiniteetä pitkälle yöhön, Freud avoinna pöydällä, Kissa Madridissa, nyyhkitty ja niistetty pöytäliinan kulmaan ja hihitetty sen kunniaksi. Entä jos jotain tapahtuu, entä jos siellä todella räjähtää pommi, joista kirjeissä kerrotaan, sellainen, jolla aina uhataan ja sitten yliopistoalue tyhjennetään. Kun on äärirajalla, voi purskahtaa yhtä helposti itkuun kuin nauruunkin. Kynttilänjalkana toimivassa Sovjetkojepullossa on tumma kiilto, jasmiininkukkia on ripoteltu kaikkialle. Miksi, kaipa lohduttamaan, luomaan kodin tuoksua.
Elokuvassa hetkenä, jolloin mies tajuaa tulevansa teloitetuksi, näytetään lintuja, jotka lentävät muodostelmassa, joka on kuten kaikki luonnon muodostelmat vapaa ja silti tyylikäs, rytminen olematta monotoninen. Näkisikö katsoja tuon eläytymättä mieheen ja siihen, että pian hymy hyytyy? Kiitos taiteen, hyvänen aika, sanon taiteeksi amerikkalaista elokuvaa, mutta on yö, olen väsynyt, sitä paitsi Robin Williams on liikuttavan hyvä, kiitos taiteen voi nähdä, millainen maailma ympärillä on. Tämä on selitykseni sille, miksi taiteessa on niin paljon rajatiloja, rajankäyntiä, kuolemista: selkeyden takia. Jos tämä on viimeinen asia, minkä näet, jaksat katsoa.
Vain hetkinä, jolloin on täysin yksin, joko pimeässä olohuoneessa kletzmer taustalla tai yksin keskellä väkijoukkoa, joka rynnii kaduilla omiin suuntiinsa, tajuaa kirkkaasti, kuinka riippuvainen on siitä, että ympärillä on käsiä, jotka toisinaan koskettavat olkavarsia, toisinaan silittävät mietteliäästi hiuksia ohimoilta, toisinaan ojentavat mukillisen mustikkakeittoa. Vaikka salaakin, piilossa koko siltä maailmalta, jonka edessä on seistävä ja esitettävä yksilöä, joka osaa ja tietää, jolla on mielipiteitä ja asenteita erilaisiin ilmiöihin.
Tunteet ovat toisenlaisia, tunteet ovat ulkoavaruudesta, sanoi ystäväni E teininä. Tunne eroaa asenteesta siinä, että se kestää normaalisti enintään muutaman minuutin. Luutuessaan tunteesta tulee asenne. Asenteet ovat rumia, se on helppo nähdä, ne peittävät alleen liikahdukset tärkättynä kaapuna. Anteeksi rouva, liikutteko, en näe jalkojanne, vai liikuttaako teitä jokin?
Kletzmer, mistä senkin keksin silloin? Oliko se Bella Chagallin uskomattoman kevytsanaisista, läikehtivistä ja tunnelmiin kiskovista muistelmista? (Useimpiin kai Bellan mies on tehnyt taiteellaan suuremman vaikutuksen, ja onhan hänkin tietysti ihana, mutta ei erotu mitenkään ylivoimaisesti Bellaan verratessa. Vaikka - tästäkin on niin kauan, lieneekö viisasta sanoa mitään?)
Musiikki kujeilee ja houkuttelee, vie ja luisuu yli tiukkojen tahtien. Ja äkkiä yksin istuva, yötä tappava keho tajuaa, ettei ole yhtä yksin kuin sellaisessa paikassa, jossa pitäisi tanssia, eikä ketään löydy lattialle mukaan. Suomessa ei kerta kaikkiaan käy, että marssii keskelle lattiaa, potkaisee kengät jalasta, avaa hiukset ja alkaa liehua musiikin viemänä. Aivan yksin, ilman miesten suojaavia siipiä se on siveettömyyttä. Totta kai, lukekaa Desmond Morrisinne. Voi niitä. Kaksin tai kolmin se vielä menee, joskin silloinkin ihmiset alkavat tuijottaa ja myöhemmin esiteltäessä sanovat nähneensä sen tanssimisen. Katsovat, eivät tule mukaan, muistavat. Eivät sano, miten muistonsa jäsentävät. Sanovat vain, että te tanssitte, me näimme, te olitte siellä, te tanssitte. Mitä tanssia se oikein oli?
Mitä siihen voi vastata? Ei ainakaan mitään, mitä voisi opetella kirjoista, joissa on jalanpohjien kuvia, jotkut jalanpohjat mustina, jotkut valkeina, ilman välimuotoja. Tanssin nimeäminen on yhtä hankalaa kuin tilanteen, tunnetilan, musiikin nimeäminen. No mutta, ettekö juuri sanonut nähneenne, kuinka tanssimme. Näittehän te, mitä se oli, siinä tapauksessa.
Tuntevatko he yksinäisyyden tahtien päättyessä, kerkeämättä lattialle? Harmittaako heitä lainkaan se, etteivät he anna musiikin tarttua varteensa ja salli sen lakaista kaikkea sovinnaisuutta ja jäykkyyttä nurkkiin armottomin ottein? Häpeävätkö he niiden puolesta, jotka viskaavat seuraavankin paidan pois voidakseen jatkaa tanssiaan? En ole tästä oikein selvillä, vaikka joskus itsekin kuikuilen yhteisen pöydän luona peläten ihmisten ilmeetöntä tuijotusta. Onko se vihamielistä? Ei, ei se voi olla. Jokaisen elämässä on varmasti päivä, jolloin antaa vain mennä, antaa musiikin ohjata liikettä. Ehkä ilmeettömyys on sen tajua, että se päivä ei ole tänään.
Synkkinä hetkinä, unten huvitellessa jonkun toisen pedissä, kuvittelen, että suuri osa ihmisistä tahtoo ansaita luottamuksen kunnioituksen kautta. Aivan väärinpäin, siltä se tuntuu. (Näistä asioista ei puhuta muualla kuin koirankoulutusoppaissa, mikä kulttuuri tämäkin oikein on.) Onko luottamus niin vaikea asia? Itse en osaa kunnioittaa mitään, mihin en ensin luota.
Nyt kirjoitettuani ehkä saan suljettua silmät levollisemmin, kuultuani huilun vihellelleen mustarastaita matkien. Täällä ei ole ketään tuijottamassa ilmeettömänä, täällä ei voi olla niin yksinäinen kuin tyhjän, säestetyn lattian ääressä. Jos makaa sängyssä jäykkänä, kääntää kylkeä, makaa välillä selällään, välillä vatsallaan, välillä kyljellään, koettaa asettaa kädet ja pään ja jalat rennosti ja rentoutuu ja pyyhkii mieltä maininkien keinauksina, selällä kelluen, ja meri kiertyy ilmaan ja suola pureksii hiusten rikkisiltoja, ja toisinaan kädet ovat pään yläpuolella, toisinaan jalat, ja lopulta ei ole mitään kehoa, vain pelkkä meren kärsivällinen, yksinäinen hengitys, valkoinen virkattu hartiahuivi aaltojen langetessa maan kuhmuihin, jos on vain hengittävä meri, sydämen suolapulssi, jos onnistuu pyyhkimään kaiken muun pois, voi nähdä unia, uneksia, herätäkseen aamulla ja voidakseen sanoa miehelleen, tuolle kaiken häveliäisyyden tuolla puolen liikkuvalle seikkailijalle, että uni maistui ongelmitta, ei yhtään oksettanut eikä tänä iltana kursailtu vaan syötiin joka ikinen leivos. Niin, ei tähteitä seuraavaksi päiväksi, väsymyksenrippeitä.
Epäilen. Olen uskollisempi kuin koirat. Niiden nukahdettua odotan itse, että aamu tulee. Kohta se nousee. Linnut huutavat jo. Horisontti kellertää uhkaavasti.
Uusi päivä, täysin valmistumattomana.
Yksin on levoton. Ei halua soittaa kenellekään, ei oikeastaan edes lukea. Katselee televisiosta erääseen teemaltaan kiinnostavaan kirjaan sovitetun elokuvan ja pelkää, ettei saa unta. Elokuvassa soi kletzmer, suuri rakkauteni. Voiko olla mitään musiikkia, joka samalla tavalla taivututtaa toista kylkeä, venytyttää toista, kiepututtaa ympäriympäri hiukset hajallaan, jalat kuumeisina maata hakaten, kaula pitkänä ja paljaana, muita ruumiinosia ajattelemaan kerkiämättä? Kletzmer luikertelee pitkin seinänvieriä kuumeisena ja harhaisena, mutta yhtä kaikki vilkkaana.
Kun elokuva loppuu, on pakko pistää kletzmer soimaan. Hiljaa, tietysti, kello on lähes kolmen yöllä. On vain yksi kasetti, äänitetty vuonna 1996, silloin ei ollut vielä CD-soitinta, ainoastaan kasettidekki, menty vanhemmille, äänitetty kirjaston CD:ltä kasetille, ei edes kirjoitettu ylös kappaleiden nimiä. Niiden mukana voi laulaa. A-saksalla jiddishinkin ymmärtää pitkälle. Ich hab dich zuviel lieb ja kindele nicht wein ja stiller, stiller. Näiden luona, istuttu ja juotu jasmiiniteetä pitkälle yöhön, Freud avoinna pöydällä, Kissa Madridissa, nyyhkitty ja niistetty pöytäliinan kulmaan ja hihitetty sen kunniaksi. Entä jos jotain tapahtuu, entä jos siellä todella räjähtää pommi, joista kirjeissä kerrotaan, sellainen, jolla aina uhataan ja sitten yliopistoalue tyhjennetään. Kun on äärirajalla, voi purskahtaa yhtä helposti itkuun kuin nauruunkin. Kynttilänjalkana toimivassa Sovjetkojepullossa on tumma kiilto, jasmiininkukkia on ripoteltu kaikkialle. Miksi, kaipa lohduttamaan, luomaan kodin tuoksua.
Elokuvassa hetkenä, jolloin mies tajuaa tulevansa teloitetuksi, näytetään lintuja, jotka lentävät muodostelmassa, joka on kuten kaikki luonnon muodostelmat vapaa ja silti tyylikäs, rytminen olematta monotoninen. Näkisikö katsoja tuon eläytymättä mieheen ja siihen, että pian hymy hyytyy? Kiitos taiteen, hyvänen aika, sanon taiteeksi amerikkalaista elokuvaa, mutta on yö, olen väsynyt, sitä paitsi Robin Williams on liikuttavan hyvä, kiitos taiteen voi nähdä, millainen maailma ympärillä on. Tämä on selitykseni sille, miksi taiteessa on niin paljon rajatiloja, rajankäyntiä, kuolemista: selkeyden takia. Jos tämä on viimeinen asia, minkä näet, jaksat katsoa.
Vain hetkinä, jolloin on täysin yksin, joko pimeässä olohuoneessa kletzmer taustalla tai yksin keskellä väkijoukkoa, joka rynnii kaduilla omiin suuntiinsa, tajuaa kirkkaasti, kuinka riippuvainen on siitä, että ympärillä on käsiä, jotka toisinaan koskettavat olkavarsia, toisinaan silittävät mietteliäästi hiuksia ohimoilta, toisinaan ojentavat mukillisen mustikkakeittoa. Vaikka salaakin, piilossa koko siltä maailmalta, jonka edessä on seistävä ja esitettävä yksilöä, joka osaa ja tietää, jolla on mielipiteitä ja asenteita erilaisiin ilmiöihin.
Tunteet ovat toisenlaisia, tunteet ovat ulkoavaruudesta, sanoi ystäväni E teininä. Tunne eroaa asenteesta siinä, että se kestää normaalisti enintään muutaman minuutin. Luutuessaan tunteesta tulee asenne. Asenteet ovat rumia, se on helppo nähdä, ne peittävät alleen liikahdukset tärkättynä kaapuna. Anteeksi rouva, liikutteko, en näe jalkojanne, vai liikuttaako teitä jokin?
Kletzmer, mistä senkin keksin silloin? Oliko se Bella Chagallin uskomattoman kevytsanaisista, läikehtivistä ja tunnelmiin kiskovista muistelmista? (Useimpiin kai Bellan mies on tehnyt taiteellaan suuremman vaikutuksen, ja onhan hänkin tietysti ihana, mutta ei erotu mitenkään ylivoimaisesti Bellaan verratessa. Vaikka - tästäkin on niin kauan, lieneekö viisasta sanoa mitään?)
Musiikki kujeilee ja houkuttelee, vie ja luisuu yli tiukkojen tahtien. Ja äkkiä yksin istuva, yötä tappava keho tajuaa, ettei ole yhtä yksin kuin sellaisessa paikassa, jossa pitäisi tanssia, eikä ketään löydy lattialle mukaan. Suomessa ei kerta kaikkiaan käy, että marssii keskelle lattiaa, potkaisee kengät jalasta, avaa hiukset ja alkaa liehua musiikin viemänä. Aivan yksin, ilman miesten suojaavia siipiä se on siveettömyyttä. Totta kai, lukekaa Desmond Morrisinne. Voi niitä. Kaksin tai kolmin se vielä menee, joskin silloinkin ihmiset alkavat tuijottaa ja myöhemmin esiteltäessä sanovat nähneensä sen tanssimisen. Katsovat, eivät tule mukaan, muistavat. Eivät sano, miten muistonsa jäsentävät. Sanovat vain, että te tanssitte, me näimme, te olitte siellä, te tanssitte. Mitä tanssia se oikein oli?
Mitä siihen voi vastata? Ei ainakaan mitään, mitä voisi opetella kirjoista, joissa on jalanpohjien kuvia, jotkut jalanpohjat mustina, jotkut valkeina, ilman välimuotoja. Tanssin nimeäminen on yhtä hankalaa kuin tilanteen, tunnetilan, musiikin nimeäminen. No mutta, ettekö juuri sanonut nähneenne, kuinka tanssimme. Näittehän te, mitä se oli, siinä tapauksessa.
Tuntevatko he yksinäisyyden tahtien päättyessä, kerkeämättä lattialle? Harmittaako heitä lainkaan se, etteivät he anna musiikin tarttua varteensa ja salli sen lakaista kaikkea sovinnaisuutta ja jäykkyyttä nurkkiin armottomin ottein? Häpeävätkö he niiden puolesta, jotka viskaavat seuraavankin paidan pois voidakseen jatkaa tanssiaan? En ole tästä oikein selvillä, vaikka joskus itsekin kuikuilen yhteisen pöydän luona peläten ihmisten ilmeetöntä tuijotusta. Onko se vihamielistä? Ei, ei se voi olla. Jokaisen elämässä on varmasti päivä, jolloin antaa vain mennä, antaa musiikin ohjata liikettä. Ehkä ilmeettömyys on sen tajua, että se päivä ei ole tänään.
Synkkinä hetkinä, unten huvitellessa jonkun toisen pedissä, kuvittelen, että suuri osa ihmisistä tahtoo ansaita luottamuksen kunnioituksen kautta. Aivan väärinpäin, siltä se tuntuu. (Näistä asioista ei puhuta muualla kuin koirankoulutusoppaissa, mikä kulttuuri tämäkin oikein on.) Onko luottamus niin vaikea asia? Itse en osaa kunnioittaa mitään, mihin en ensin luota.
Nyt kirjoitettuani ehkä saan suljettua silmät levollisemmin, kuultuani huilun vihellelleen mustarastaita matkien. Täällä ei ole ketään tuijottamassa ilmeettömänä, täällä ei voi olla niin yksinäinen kuin tyhjän, säestetyn lattian ääressä. Jos makaa sängyssä jäykkänä, kääntää kylkeä, makaa välillä selällään, välillä vatsallaan, välillä kyljellään, koettaa asettaa kädet ja pään ja jalat rennosti ja rentoutuu ja pyyhkii mieltä maininkien keinauksina, selällä kelluen, ja meri kiertyy ilmaan ja suola pureksii hiusten rikkisiltoja, ja toisinaan kädet ovat pään yläpuolella, toisinaan jalat, ja lopulta ei ole mitään kehoa, vain pelkkä meren kärsivällinen, yksinäinen hengitys, valkoinen virkattu hartiahuivi aaltojen langetessa maan kuhmuihin, jos on vain hengittävä meri, sydämen suolapulssi, jos onnistuu pyyhkimään kaiken muun pois, voi nähdä unia, uneksia, herätäkseen aamulla ja voidakseen sanoa miehelleen, tuolle kaiken häveliäisyyden tuolla puolen liikkuvalle seikkailijalle, että uni maistui ongelmitta, ei yhtään oksettanut eikä tänä iltana kursailtu vaan syötiin joka ikinen leivos. Niin, ei tähteitä seuraavaksi päiväksi, väsymyksenrippeitä.
Epäilen. Olen uskollisempi kuin koirat. Niiden nukahdettua odotan itse, että aamu tulee. Kohta se nousee. Linnut huutavat jo. Horisontti kellertää uhkaavasti.
Uusi päivä, täysin valmistumattomana.
tiistai 21. kesäkuuta 2005
Työkkärissä
Pakkaan kansioon kaikki todistukseni yläasteelta saakka. Raahaan muinaismuistoja kaupunkiin intialaisessa olkalaukussa siskolta saatu valkoinen t-paita päällä, ilman meikkiä, hiukset nopeasti nutturalle kiedottuna, mutaisissa urheilusandaaleissa. Vasta jonotusnumeron otettuani herään tilanteeseen: pitikös tässä näyttää särmältä tai jotain?
Jollain miehellä on pukukin pykälässä ja parta näemmä juuri ajettu. Mutta eihän tämä ole työhaastattelu, ajattelen, työnnän epäilykset taka-alalle. Täyttelen lomaketta, ja ainoat taidot, joihin voin laittaa rastin, ovat kymmensormijärjestelmä, tieteellinen tutkimus, Word, internet (käyttö) ja sähköposti. Lehtijutuille ei ole ruutua, ei myöskään kirjastokokemukselle. Ne kirjoitan alasarakkeeseen. Mahtaneeko kukaan koskaan saada tästä käsialasta selkoa.
Yhdeksänkymmentä vilkkuu taulussa, juoksen huoneen ovelle. Kiltti täti pöydän takana huokaisee kertoessani valmistuneeni viikko sitten. Katselemme todistuksia ja työtodistuksia. Kuvittelen olevani toivoton tapaus, mutta tädin mielestä työkokemusta on ihan hyvin ja vielä monelta eri alaltakin, ja työtodistuksissa korostetaan oikeita asioita: omatoimisuutta, ripeyttä, ystävällisyyttä. Ja luottamustoimia, näin on. "Ei kaikilla ole", sanoo täti. Yritän muistella, mutten kai tunne yhtään ihmistä, jolla ei olisi luottamustoimia. Sen siitä saa, kun pyörii kansalaisjärjestöelämässä. Saan vielä korkeakouluneuvojien yhteystiedot ja kutsun infotilaisuuteen. Pää pyörällä astelen huoneesta ulos. Ehkäpä joskus joku huolii minut töihinkin. En ole varma, haluanko, mutta jokin projektihan on ihmisellä oltava. Kai.
Jutellessamme leppoisasti aivoni ryhtyvät aforismigeneraattoriksi suoltaen mitä omituisinta puppua. Kuten että nauru on hämmennyksen enemmän kuin ilon merkki, vaikka aito hymy onkin halaus ja väärennetty silkkaa pelkoa ja konformisuutta, ja niin edelleen. Onneksi onnistun pitämään kehnot aforismini äänihuulten ulottumattomissa.
"Tähän asti olen elänyt slapstickia, joka käsittelee vakavia asioita", toistan hississä kolmesti, silmät kiinni, vetäen välillä syvään henkeä. Tyhjennän keuhkot ja pyyhin ajatukset tyhjäksi. Se on helppoa. Vaikeampaa on keksiä tähdellistä ajateltavaa. Kyllähän sen huomaa kenen tahansa puuhia katsellessa.
Helsinki on melskeinen. Ostan litran kirsikoita lohduttaakseni jalkapohjaani, joka vittuilee jälleen. Lääkärin mukaan aina kovan kivun jälkeen pitäisi maata kolme päivää (herramunjee nämä kolminaisuudet, en oikein osaa suhtautua niihin luottavaisesti), ja lähteä vasta sitten liikkeelle. Koirat on vietävä ulos. Jalan on parannuttava. Intoonnuin eilen kävelemään puolitoista tuntia ja tämä on tulos. Katselen ihmisiä Eatzin terassilla dösaa odottaessani. Sommittelen heidän elämäntarinoitaan.
Rakastavatko he rakastamista vai inhoamista? Pelkäävätkö he enemmän epäsuosiota vai epärehellisyyttä? Katuvatko he sanottuaan jotain toista spurgahtavaksi tämän selän takana? Miksi niin moni juo alkoholia, vaikka on tiistai ja keskipäivä? Kuinka moni on parannellut joskus mustaa silmää? Moniko inhoaa Unicefin feissareita, jotka pörräävät Mikonkatua eestaas vaaleansinisissä liiveissään? Kuka on lukenut lehdestä, että tänään UV-säteilyä on tavallista tujummin kiitos otsonikerroksen ohuen läikän, joka roikkuu päällämme? (Voiko puute roikkua päällä?)
Ajattelevatko hekin, onko reikä leipää todellisempi? Askarruttaako heitäkin se, kuinka täti luettuaan isoäidin päiväkirjat ei puhu sisarelleen viiteen vuoteen? Mietityttääkö heitäkin, mitä se ketään auttaa? Uskovatko he, että ihminen on muutakin kuin tekonsa ja tunteensa?
Juon muovisesta vanhasta jääteepullosta päivänlämpöistä kraanavettä. Mikä lahja, puhdas, juomakelpoinen vesi. Ansaitsenko sen? En. Taloyhtiön lähettämän vedenkulutuslaskun mukaan kulutamme vettä vain puolet taloyhtiömme keskimääräisestä vesimäärästä per henki. Ja silti, on kuin pyykkiä jauhaisi koneessa melkein joka kolmas päivä tai jotain, ja astianpesukonekin joka toinen päivä, suihku joka toinen niin ikään. Ja kukkien kastelu! Siihen kuluukin kerralla parikymmentä litraa. Mitähän ne muut sillä vedellä tekevät?
Kuinka monta lapsuutta noilla lienee? Minulla neljä. Ehkä joskus kirjoitan niistä, jos jaksan. Kesä on kolmen lapsuuden aikaa.
Jollain miehellä on pukukin pykälässä ja parta näemmä juuri ajettu. Mutta eihän tämä ole työhaastattelu, ajattelen, työnnän epäilykset taka-alalle. Täyttelen lomaketta, ja ainoat taidot, joihin voin laittaa rastin, ovat kymmensormijärjestelmä, tieteellinen tutkimus, Word, internet (käyttö) ja sähköposti. Lehtijutuille ei ole ruutua, ei myöskään kirjastokokemukselle. Ne kirjoitan alasarakkeeseen. Mahtaneeko kukaan koskaan saada tästä käsialasta selkoa.
Yhdeksänkymmentä vilkkuu taulussa, juoksen huoneen ovelle. Kiltti täti pöydän takana huokaisee kertoessani valmistuneeni viikko sitten. Katselemme todistuksia ja työtodistuksia. Kuvittelen olevani toivoton tapaus, mutta tädin mielestä työkokemusta on ihan hyvin ja vielä monelta eri alaltakin, ja työtodistuksissa korostetaan oikeita asioita: omatoimisuutta, ripeyttä, ystävällisyyttä. Ja luottamustoimia, näin on. "Ei kaikilla ole", sanoo täti. Yritän muistella, mutten kai tunne yhtään ihmistä, jolla ei olisi luottamustoimia. Sen siitä saa, kun pyörii kansalaisjärjestöelämässä. Saan vielä korkeakouluneuvojien yhteystiedot ja kutsun infotilaisuuteen. Pää pyörällä astelen huoneesta ulos. Ehkäpä joskus joku huolii minut töihinkin. En ole varma, haluanko, mutta jokin projektihan on ihmisellä oltava. Kai.
Jutellessamme leppoisasti aivoni ryhtyvät aforismigeneraattoriksi suoltaen mitä omituisinta puppua. Kuten että nauru on hämmennyksen enemmän kuin ilon merkki, vaikka aito hymy onkin halaus ja väärennetty silkkaa pelkoa ja konformisuutta, ja niin edelleen. Onneksi onnistun pitämään kehnot aforismini äänihuulten ulottumattomissa.
"Tähän asti olen elänyt slapstickia, joka käsittelee vakavia asioita", toistan hississä kolmesti, silmät kiinni, vetäen välillä syvään henkeä. Tyhjennän keuhkot ja pyyhin ajatukset tyhjäksi. Se on helppoa. Vaikeampaa on keksiä tähdellistä ajateltavaa. Kyllähän sen huomaa kenen tahansa puuhia katsellessa.
Helsinki on melskeinen. Ostan litran kirsikoita lohduttaakseni jalkapohjaani, joka vittuilee jälleen. Lääkärin mukaan aina kovan kivun jälkeen pitäisi maata kolme päivää (herramunjee nämä kolminaisuudet, en oikein osaa suhtautua niihin luottavaisesti), ja lähteä vasta sitten liikkeelle. Koirat on vietävä ulos. Jalan on parannuttava. Intoonnuin eilen kävelemään puolitoista tuntia ja tämä on tulos. Katselen ihmisiä Eatzin terassilla dösaa odottaessani. Sommittelen heidän elämäntarinoitaan.
Rakastavatko he rakastamista vai inhoamista? Pelkäävätkö he enemmän epäsuosiota vai epärehellisyyttä? Katuvatko he sanottuaan jotain toista spurgahtavaksi tämän selän takana? Miksi niin moni juo alkoholia, vaikka on tiistai ja keskipäivä? Kuinka moni on parannellut joskus mustaa silmää? Moniko inhoaa Unicefin feissareita, jotka pörräävät Mikonkatua eestaas vaaleansinisissä liiveissään? Kuka on lukenut lehdestä, että tänään UV-säteilyä on tavallista tujummin kiitos otsonikerroksen ohuen läikän, joka roikkuu päällämme? (Voiko puute roikkua päällä?)
Ajattelevatko hekin, onko reikä leipää todellisempi? Askarruttaako heitäkin se, kuinka täti luettuaan isoäidin päiväkirjat ei puhu sisarelleen viiteen vuoteen? Mietityttääkö heitäkin, mitä se ketään auttaa? Uskovatko he, että ihminen on muutakin kuin tekonsa ja tunteensa?
Juon muovisesta vanhasta jääteepullosta päivänlämpöistä kraanavettä. Mikä lahja, puhdas, juomakelpoinen vesi. Ansaitsenko sen? En. Taloyhtiön lähettämän vedenkulutuslaskun mukaan kulutamme vettä vain puolet taloyhtiömme keskimääräisestä vesimäärästä per henki. Ja silti, on kuin pyykkiä jauhaisi koneessa melkein joka kolmas päivä tai jotain, ja astianpesukonekin joka toinen päivä, suihku joka toinen niin ikään. Ja kukkien kastelu! Siihen kuluukin kerralla parikymmentä litraa. Mitähän ne muut sillä vedellä tekevät?
Kuinka monta lapsuutta noilla lienee? Minulla neljä. Ehkä joskus kirjoitan niistä, jos jaksan. Kesä on kolmen lapsuuden aikaa.
maanantai 20. kesäkuuta 2005
Vanoissa et meemi
Palstalle on paras mennä aamulla, heti metsäkävelyn ja aamiaisen jälkeen. Silloin maan tuoksu on voimakkain. Ja samalla iholle laskeutuva hienonhimmeä savipöly hajustaa ihonkin kuin ylellisin, itsessään aromikas, keinotekoisia hajusteita kaipaamaton talkki. Aamuisin maa tuoksuu, koska aamuisin on kosteampaa. Pyykit puolestaan pitää kesäisin laittaa peseytymään siksi aikaa kun on palstalla, niin että voi heti kotiin tultuaan ja jalat savesta pestyään nostaa ne varjoisalle parvekkeelle kuivumaan. Juuri ennen kuin aurinko kääntyy lopullisesti valaisemaan iltatunneiksi parveketta, pyykit ovat optimaalisen kosteita: eivät tiputa niskaan mutta tuoksuvat yhtä voimakkaasti kuin märätkin. Meillä pyykit tuoksuvat valkoapilan eteeriseltä öljyltä: ostan hajutonta pyykkipulveria ja huuhteluainetta, ja lorotan huuhteluaineeseen itse milloin mitäkin tuoksua haluan. Viimeiset puolitoista vuotta tuoksuna on ollut valkoapila.
Istun parvekkeella, luen vuoronperään Martialiksen Epigrammeja ja Constance Classen et alin kirjaa Aroma. The Cultural History of Smell. Meneillään on antiikin tuoksuista kertova luku. Olen kovin onnellinen kirjojen kanssa. Niiden tuoksukäsitys tuntuu tutulta. Meilläkin palaa usein suitsuke, tosin yleensä parvekkeella. Ja ruoan on oltava tuoksuvaa. Välillä siihen heitetään jasmiini-, välillä appelsiininkukka-, välillä ruusuvettä. Sitruunankuorta, limetinkuorta, kanelia, kardemummaa, kaakaojauhetta, vanijaa, neilikkaa... vaikka teolliset hajut ovat kauheita voimakkuudessaan ja alkavat särkeä päätä, mausteiden hajut ovat ihania.
(Joskus kiukuttaa hetkellisesti se, etten ikinä alkanut opiskella latinaa ja roomalaista kirjallisuutta, johon pääsin niinikään sisään. Kävin pelkän latinan alkeiskurssin ja totesin taas kerran, että kielten opiskelu on tylsää ja hankalaa. Roomalaisista kyllä pitäisin, kovastikin. Ai, mikseivät ne voi kirjoittaa suomeksi tai edes englanniksi. Ruotsi tai saksakin menisi. Mutta että latinaksi. Ainoa fraasi, jonka olen latinaa oppinut niin hyvin, että muistan sen ehkä vielä kymmenenkin vuoden päästä, on "Heus. Ego sum Lar, deus familiaris." - hei, olen Lar, kotijumala. No, onneksi latinalla ei ole sen kummempaa smalltalk-käyttöä. Ja tuossakin lienee virheitä. Saman kesän - 10 vuotta sitten - ranskankurssista tarttui päähäni ainoastaan lause "Je ne mange que des crevettes" eli syön vain katkarapuja. Sitä ei passaa sanoa edes small talkissa koska enhän edes syö katkarapuja. Voi tätä meikäläisen kielipäätä. Kumpikin lause on muuten sellainen, jonka olen itse kirjoittanut oppikirjan tai -monisteen hahmolle tekemääni puhekuplaan; toisen lar-kotijumalalle, toisen kissanpennulle. Pitäisi näemmä töhertää oppimateriaalit puhki armottomammin ja lyödä läskiksi: ilmeisesti se on ainut riittävän interaktiivinen keino opiskelun lisäksi myös oppimiseen.)
Kuljen nenäni perässä ja haistelen ihoani kaikkialta minne yletyn. Kesässä on ehdottomasta parasta tuoksujen voimakkuus. Joskus sekin kyllä lyö yli, kuten Riian kauppahalleissa silloin kun siellä ei vielä ollut kylmälaitteita. Maitotuotehallin läpi käveleminen oli melkoinen koitos.
Joka kerta, kun kirjoitan ehdottomasta parhaasta, muistakaahan epäillä. Joo joo, muistatte kyllä.
Lopuksi hauska meemi, jonka bongasin sekä Tristanilta että Surullisista Eläimistä (sori, mut mä luen sen noin aina; olkoon tämä osoitus siitä, miten luotettavia kirjallisuustulkintani ylipäänsäkin ovat). Tässä meemissä hauskinta on sen pituus.
13 asiaa joista pidän:
1. Body Shopin kaakaovartalovoi
2. kainalossa kulkeminen
3. nuttura
4. chilieuforia
5. urheilusandaalit ja muut hyväkävelyiset kengät
6. kikattaminen
7. robotti-imuri
8. steppaaminen (etenkin vanhaan jazziin)
9. kaneli
10. kutittaminen
11. viisaat eliöt
12. unet joissa syödään lehmäkarkkeja
13. seksi (hah, mikäpä muukaan)
12 elokuvaa:
1. Ikuisuus ja päivä
2. Tohtori Antonionin kiusaukset (episodi kokoomaelokuvassa Boccaccio 70)
3. Hawaii, Oslo
4. Enoni on toista maata
5. Idiootit
6. Dogtown and Z-boys
7. La Dolce Vita
8. Suuri pamaus
9. Buffalo 66
10. Giuliettan viettelykset
11. Ken Park
12. Trafic
11 idolia/esikuvaa:
1. isoäiti Inkerinmaalta (eikä ihan vähäisessä seurueessa...)
2. Thoreau
3. Gary Snyder
4. G.H. Mead
5. Gerald Durrell
6. Buddha
7. Gerald Durrellin Korfu-kirjoissa esiintyvä tohtori Theodore Stephanides
8. J.K. Ihalainen
9. Wislawa Szymborska
10. Sapfo
11. Jacques Tatin roolihahmo Monsieur Hulot
10 fyysistä asiaa itsestäni:
1. kehoni on nukutettu kerran elämässäni
2. maksalaatikon pakkosyöttäminen on varmin keino saada oksentamaan
3. en osaa heittää kärrynpyörää
4. hampaat ovat niin pienet, että hammaslääkärit joskus kihertävät niille
5. normaalilämpö 36,4 astetta kainalosta mitattuna
6. veriryhmä O
7. eivät ripset eivätkä hiukset kiharru vaan ovat ohuet ja suorat, lähes näkymättömät
8. harvoin täysin paikallaan: ainakin ilme elää koko ajan
9. eikä edes vyötäröä, ainakaan lantion alustamaa naisenvyötäröä, oih ja voih
10. en pisamoi vaikka kovasti olen koettanut koko ikäni ja jopa teininä värjännyt kulmakarvavärillä "pisamia" nenänvarteen
8 suosikkiruokaa/juomaa:
1. vaniljavadelmapirtelö
2. chilisuklaa
3. raparperikiisseli vaniljatofujäätelöllä
4. täysjyväpastaa sikurinlehdin, aurinkokuivatuin tomaatein ja marinoiduin tofupaloin
5. pakasteherneet sulatettuna, ilman keittämistä
6. couscousia ja tunisialaista talvikurpitsataginea
7. hapanleipä tahinalla ja hapankaalilla
8. G.H. Martelin Champagne Victoire Brut Millesime 1996
7 ihmistä joita haluaisin suudella:
Kehäraakki tietää jo hyvin, ettei suuteleminen ole ikinä leikkiä vaan johtaa aina jonnekin muualle. Pidättäydyn jopa kuvitelmissani mieheeni, jotten joudu vaikeuksiin omien moraalikäsitysteni kanssa.
6 asiaa jotka ärsyttävät minua:
1. väkivalta
2. porno
3. viheltävät miehet
4. yksinäiset kaupunkiautoilijat suurissa raskaissa autonkopperoissaan
5. tyttöjen illat ja poikien illat; mä kun luulin et ala-aste loppu jo
6. tupakansavu, ihan fyysisesti: silmät vuotaa (sen takia en tullut blogimiittiinkään, sehän oli ravintolassa)
5 asiaa joita kosketan päivittäin:
1. kissanvessan lantalapio
2. koirien ulkoiluvaljaat
3. deodoranttitölkki
4. ulko-oven kahva
5. sängynpääty
4 tv-sarjaa joita olen joskus katsonut:
1. Absolutely Fabulous
2. Avara luonto
3. Elämäni eläimet
4. Valtakunta
3 asiaa joihin pukeudun joka päivä:
Joudun toteamaan, ettei sellaisia olekaan. Joskus bikinit hoitavat alusvaatteiden virkaa eikä muita vakiasuja kuin alusvaatteet ole olemassakaan. Jos deodorantti lasketaan pukeutumiseksi, se. Ja unelmat ja arka hymy.
2 julkkista joihin olen ollut ihastunut:
1. Drew Barrymore
2. Madonna
1 asia jonka haluan kaikkien tietävän minusta:
1. En ole koskaan oppinut juomaan olutta enkä siideriä enkä ainakaan pitämään niistä.
Istun parvekkeella, luen vuoronperään Martialiksen Epigrammeja ja Constance Classen et alin kirjaa Aroma. The Cultural History of Smell. Meneillään on antiikin tuoksuista kertova luku. Olen kovin onnellinen kirjojen kanssa. Niiden tuoksukäsitys tuntuu tutulta. Meilläkin palaa usein suitsuke, tosin yleensä parvekkeella. Ja ruoan on oltava tuoksuvaa. Välillä siihen heitetään jasmiini-, välillä appelsiininkukka-, välillä ruusuvettä. Sitruunankuorta, limetinkuorta, kanelia, kardemummaa, kaakaojauhetta, vanijaa, neilikkaa... vaikka teolliset hajut ovat kauheita voimakkuudessaan ja alkavat särkeä päätä, mausteiden hajut ovat ihania.
(Joskus kiukuttaa hetkellisesti se, etten ikinä alkanut opiskella latinaa ja roomalaista kirjallisuutta, johon pääsin niinikään sisään. Kävin pelkän latinan alkeiskurssin ja totesin taas kerran, että kielten opiskelu on tylsää ja hankalaa. Roomalaisista kyllä pitäisin, kovastikin. Ai, mikseivät ne voi kirjoittaa suomeksi tai edes englanniksi. Ruotsi tai saksakin menisi. Mutta että latinaksi. Ainoa fraasi, jonka olen latinaa oppinut niin hyvin, että muistan sen ehkä vielä kymmenenkin vuoden päästä, on "Heus. Ego sum Lar, deus familiaris." - hei, olen Lar, kotijumala. No, onneksi latinalla ei ole sen kummempaa smalltalk-käyttöä. Ja tuossakin lienee virheitä. Saman kesän - 10 vuotta sitten - ranskankurssista tarttui päähäni ainoastaan lause "Je ne mange que des crevettes" eli syön vain katkarapuja. Sitä ei passaa sanoa edes small talkissa koska enhän edes syö katkarapuja. Voi tätä meikäläisen kielipäätä. Kumpikin lause on muuten sellainen, jonka olen itse kirjoittanut oppikirjan tai -monisteen hahmolle tekemääni puhekuplaan; toisen lar-kotijumalalle, toisen kissanpennulle. Pitäisi näemmä töhertää oppimateriaalit puhki armottomammin ja lyödä läskiksi: ilmeisesti se on ainut riittävän interaktiivinen keino opiskelun lisäksi myös oppimiseen.)
Kuljen nenäni perässä ja haistelen ihoani kaikkialta minne yletyn. Kesässä on ehdottomasta parasta tuoksujen voimakkuus. Joskus sekin kyllä lyö yli, kuten Riian kauppahalleissa silloin kun siellä ei vielä ollut kylmälaitteita. Maitotuotehallin läpi käveleminen oli melkoinen koitos.
Joka kerta, kun kirjoitan ehdottomasta parhaasta, muistakaahan epäillä. Joo joo, muistatte kyllä.
Lopuksi hauska meemi, jonka bongasin sekä Tristanilta että Surullisista Eläimistä (sori, mut mä luen sen noin aina; olkoon tämä osoitus siitä, miten luotettavia kirjallisuustulkintani ylipäänsäkin ovat). Tässä meemissä hauskinta on sen pituus.
13 asiaa joista pidän:
1. Body Shopin kaakaovartalovoi
2. kainalossa kulkeminen
3. nuttura
4. chilieuforia
5. urheilusandaalit ja muut hyväkävelyiset kengät
6. kikattaminen
7. robotti-imuri
8. steppaaminen (etenkin vanhaan jazziin)
9. kaneli
10. kutittaminen
11. viisaat eliöt
12. unet joissa syödään lehmäkarkkeja
13. seksi (hah, mikäpä muukaan)
12 elokuvaa:
1. Ikuisuus ja päivä
2. Tohtori Antonionin kiusaukset (episodi kokoomaelokuvassa Boccaccio 70)
3. Hawaii, Oslo
4. Enoni on toista maata
5. Idiootit
6. Dogtown and Z-boys
7. La Dolce Vita
8. Suuri pamaus
9. Buffalo 66
10. Giuliettan viettelykset
11. Ken Park
12. Trafic
11 idolia/esikuvaa:
1. isoäiti Inkerinmaalta (eikä ihan vähäisessä seurueessa...)
2. Thoreau
3. Gary Snyder
4. G.H. Mead
5. Gerald Durrell
6. Buddha
7. Gerald Durrellin Korfu-kirjoissa esiintyvä tohtori Theodore Stephanides
8. J.K. Ihalainen
9. Wislawa Szymborska
10. Sapfo
11. Jacques Tatin roolihahmo Monsieur Hulot
10 fyysistä asiaa itsestäni:
1. kehoni on nukutettu kerran elämässäni
2. maksalaatikon pakkosyöttäminen on varmin keino saada oksentamaan
3. en osaa heittää kärrynpyörää
4. hampaat ovat niin pienet, että hammaslääkärit joskus kihertävät niille
5. normaalilämpö 36,4 astetta kainalosta mitattuna
6. veriryhmä O
7. eivät ripset eivätkä hiukset kiharru vaan ovat ohuet ja suorat, lähes näkymättömät
8. harvoin täysin paikallaan: ainakin ilme elää koko ajan
9. eikä edes vyötäröä, ainakaan lantion alustamaa naisenvyötäröä, oih ja voih
10. en pisamoi vaikka kovasti olen koettanut koko ikäni ja jopa teininä värjännyt kulmakarvavärillä "pisamia" nenänvarteen
8 suosikkiruokaa/juomaa:
1. vaniljavadelmapirtelö
2. chilisuklaa
3. raparperikiisseli vaniljatofujäätelöllä
4. täysjyväpastaa sikurinlehdin, aurinkokuivatuin tomaatein ja marinoiduin tofupaloin
5. pakasteherneet sulatettuna, ilman keittämistä
6. couscousia ja tunisialaista talvikurpitsataginea
7. hapanleipä tahinalla ja hapankaalilla
8. G.H. Martelin Champagne Victoire Brut Millesime 1996
7 ihmistä joita haluaisin suudella:
Kehäraakki tietää jo hyvin, ettei suuteleminen ole ikinä leikkiä vaan johtaa aina jonnekin muualle. Pidättäydyn jopa kuvitelmissani mieheeni, jotten joudu vaikeuksiin omien moraalikäsitysteni kanssa.
6 asiaa jotka ärsyttävät minua:
1. väkivalta
2. porno
3. viheltävät miehet
4. yksinäiset kaupunkiautoilijat suurissa raskaissa autonkopperoissaan
5. tyttöjen illat ja poikien illat; mä kun luulin et ala-aste loppu jo
6. tupakansavu, ihan fyysisesti: silmät vuotaa (sen takia en tullut blogimiittiinkään, sehän oli ravintolassa)
5 asiaa joita kosketan päivittäin:
1. kissanvessan lantalapio
2. koirien ulkoiluvaljaat
3. deodoranttitölkki
4. ulko-oven kahva
5. sängynpääty
4 tv-sarjaa joita olen joskus katsonut:
1. Absolutely Fabulous
2. Avara luonto
3. Elämäni eläimet
4. Valtakunta
3 asiaa joihin pukeudun joka päivä:
Joudun toteamaan, ettei sellaisia olekaan. Joskus bikinit hoitavat alusvaatteiden virkaa eikä muita vakiasuja kuin alusvaatteet ole olemassakaan. Jos deodorantti lasketaan pukeutumiseksi, se. Ja unelmat ja arka hymy.
2 julkkista joihin olen ollut ihastunut:
1. Drew Barrymore
2. Madonna
1 asia jonka haluan kaikkien tietävän minusta:
1. En ole koskaan oppinut juomaan olutta enkä siideriä enkä ainakaan pitämään niistä.
sunnuntai 19. kesäkuuta 2005
Ennusteita ja toiveita
"Ja kun sinä pääset haistamaan vauvojen hajuja, etköhän sinäkin halua", lupaili gynekologi virnistellen. Vaan kun astun Hassun Tytön ja Tukaanin perhehuoneen ovesta sisään Kätilöopistolla, osastolla kuusi, samalla hemmetin osastolla, jossa asuin aborttipäivänä, erään vuoden aprillipäivänä, ja vauvanhaju tulvahtaa vastaan, tahtoisin lähinnä oksennusämpärin. Mikä helpotus!
Koetan oikoa aivojani ja ymmärtää, että näille ihmisille heidän vauvansa haisee tietysti hyvältä. En kyllä ymmärrä kuollaksenikaan, miksi sen pitäisi haista minusta hyvältä gynekologin mielestä. Ehkä hänen biologinen tietämyksensä on naurettavissa kantimissa, vaikka voisi kyllä kuvitella gynekologin jonkinlaiseksi hormonikausaation asiantuntijaksi. Minkään sisaruussuosintateoriankaan mukaan minulla ei pitäisi olla ystävieni vauvaan ja sen hyvinvointiin minkäänlaisia intressejä, tai ainakaan sen suurempia kuin normaaliempatia asettaa kaikkien elävien olentojen suhteen. Ei se estä kitkemästä juolavehnää. Eikä, itse asiassa, useimpia ystäviäni syömästä lihaa, vaikka minua estääkin.
Vauva näyttää vanhalta naiselta, äkäiseltä ja ruttuiselta. Ja se haisee omalaatuiselta, kuten liian vanhat ja nuoret ihmiset. Onko se toimintakyvyttömyyden hajua, auta minua -hajua, pohdin teoreettisesti, matkan päästä. En uskalla koskea vauvaan, rikkoisin sen varmasti jotenkin tai se vaistoaisi kauhuni ja alkaisi itkeä. Ehkä sitten, kun se on parin, kolmen, tutustumme ja opetan vauvan heittämään Nasulle palloa.
Vasta sairaalassa muistan, että minun piti tuoda vauvalle suitsuketta ja pistää sitä palamaan, totuttaa se heti hajustettuun maailmaan, jottei sen nenä kävisi yhtä herkäksi kuin omani. Ja tuotiinhan Jeesuksellekin suitsuketta, se sopisi hyvin kuvaan. Monikulttuurista sivistystä alusta alkaen. Mutta unohdan, unohdan, unohdan.
"Sillä on valtavat jalat", sanoo Tukaani. Ne pohtivat, tuleeko vauvasta pitkä tyttö aikanaan. "Jaa jaa, ei sitä tiedä", sanon pahanenteisesti. Minustakin piti kasvukäyrien mukaan tulla viisitoista senttiä pidempi kuin tämä pituus, johon lopulta juutahdin kolmen erillisen, haparoivan kasvupyrähdyksen jälkeen kaikkien ennusteiden vastaisesti. Johtuiko se terveellisestä täysjyväpitoisesta ruoasta, liiasta urheilusta vai mistä? Eikä minusta tullut superläskiäkään, vaikka äitiä niin peloteltiinkin hänen sanoessaan neuvolassa syöttävänsä minut tissimaidolla aina kun halusin ruokaa ja niin kauan kuin maitoa halusin. Lapsena minut määrättiin jatkuvasti laihdutuskuureille, joita ei koskaan pistetty toimeen. Ainakin aivoni ovat saaneet riittävästi rakennusainetta, vaikka kieltämättä allinikin näyttävät oikein hyvinvoivilta.
Tuijottelen mietteliäästi ystäviäni, jotka ovat edelleen kauhean leveäharteisia ja mutkattomia. Päättelen varovaisesti, että heidän lapsestaankin tulee todennäköisesti mutkaton ja leveäharteinen. Samalla tavoin käytännöllinen, reipas ja rehellisessä ystävällisyydessään liikuttava. Puhuvat Hassun Tytön äidin kanssa välilihan leikkaamisesta, kudosten repeilystä pituussuunnassa, synnytysjutuista. Ihan oksennusämpärikamaa. Hassu Tyttö vilkaisee minuun ja sanoo: "Parhaat jutut säästetään niille, jotka on jo synnyttäneet."
"Älä huoli", sanon, "Minä olen kuullut jo liikaa päästääkseni itseäni tuohon tilaan." Se pitää paikkansa. Kymmenvuotiaana jo, äidiltä ja tämän siskolta, jotka synnyttivät parin viikon välillä eivätkä malttaneet olla puhumatta tuskista. Enkä vain synnyttäneiltä naisilta, vaan myös heidän miehiltään, jotka tuntevat usein itsensä hylätyiksi ja joille totean säännönmukaisesti, että ottaisivat itseään niskasta kiinni, kun ovat kerran saaneet moisen lahjan. Saa tapahtua aikamoisia mullistuksia, että laitan oman kaulani tuolle pölkylle. Hassun Tytön äiti häärää ja lirkuttaa vauvalle. Hän on selvästi onnesta soikeana.
Kun pyöräilen Kättäriltä kotiin, mietin omaa äitiäni ja olen kiitollisuudesta lähes velttona. Minun äitini kun on kertonut meille suoraan, ettei ole edelleenkään varma, oliko lasten hankkiminen vain siksi, että mies halusi, lopultakaan hyvä huki, vaikka hän meitä tietysti kovasti rakastaakin. (Kuka äiti ei rakastaisi lastaan?) Eihän isä lopultakaan halunnut oikein olla meidän kanssamme tekemisissä, kun meistä ei tullut poikia, äitiin sattui kovasti, hänen vartalonsa ei koskaan palautunut entiselleen, hän joutui loppuiäkseen diabetesruokavaliolle, kotona oli enemmän riitaa kuin ennen lapsia ja kaiken huipuksi hänestä tuntuu, ettei hän ole saanut kasvatettua meistä oikeanlaisia. "Niin että harkitse tarkkaan omalla kohdallasi", sanoo äiti avautumisensa hetkenä.
Minusta on kummallista, että Hassun Tytön ja minun hienoin ja jännittävin päivä (tähän asti) tapahtuu samassa sairaalassa, samalla osastolla kuusi, kuudes kerros: hänelle syntyy vauva, minulta otetaan hirviömäinen, hävettävä, ei-toivottu vauva pois nukutuksessa. Hän huutaa ja pidättelee supistuksia, kunnes synnytyskanava on riittävän auki, ja ponnistaa sitten pinkeillä pilateslihaksillaan, minä menen nukutuskaasusta veltoksi sanoessani hoitsulle: "Joo se on hennatatuointi jossa on vanha tervey...", hän nukkuu sängyssä valtava vatsa edelleen läsnä, nyt tarkoituksettomana, minä herään äkkiä taas terveen tuntuisena, ja meinaan huutaa siitä riemusta, ettei okseta ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen, hänen elämänsä muuttuu aivan toisenlaiseksi käärön kanssa, minä palaan Kissan maksamalla taksilla takaisin entiseen elämääni, nykyiseen elämääni, jossa kaksi viikkoa ilman seksiä on katastrofi.
Kun Kissa seuraavan kerran suuttuu siitä, että erehdyn kutsumaan häntä mieheksi, taidanpa tietää, mitä vastaan. "Sinua ei mitata tässä", sanon, jos olen pahalla päällä. "Sinua ei pidetä itsekkäänä eikä pelokkaana, hysteerisenä eikä luonnottomana tämän takia. Korkeintaan sinua säälitään siksi, että sinulla on nainen, joka ei tähän suostu. Tai sitten vähän kadehditaan, koska sinun kotonasi kaikki ei pyöri vauvan ehdoilla. Sinä olet tässä asiassa pelkkä johdannainen."
Pieleen menneet ennusteet ovat kiinnostavia. Malleja, joihin ei mahdu. Pituus, paino, ja sitten ne mitä pidettiin joskus tärkeinä, ne joita sanottiin lahjakkuudeksi tai lahjoiksi. En halua niitä tai kuulla niistä enää. En halua tarttua ja vangita itseäni niihin. En ole pureksinut yhtään yhtälöä tai matemaattista pähkinää koulusta päästyäni, enimmäkseen en piirrä tai maalaakaan, näytelmiäkään en enää kirjoita, ne ovat roskaa. En aio perustaa ravintolaa, kirjoittaa vuosisadan romaania enkä muutakaan suurieleistä, mitä muut toisinaan odottavat.
Sen sijaan harmittelen, että unohdan suitsukkeen. Suklaan ja Lapsen maailma -lehden sentään muistan. Kotona järjestän kolme tyhjää shampanjapulloa vierekkäin ja katselen niiden etikettejä epämääräisesti kiitollisena siitä, että ehkäisylääketiede on olemassa. Ei lisää tällaista angstia, jollekulle melkein samanlaiselle, kiitos. Sytytän suitsukkeen, jasmiininhajuisen suitsukkeen ja juon kannukaupalla chaita soijamaidolla. Mietin, millaista on olla pieni vauva. Kutiseeko sellainen edes?
Toivon, ettei vauvalle kukaan sano, että sillä on sellainen tai tällainen lahja, tai että sen kannattaisi tehdä niin tai näin. Tai että sillä on lattana takaraivo, kuten melkein kaikilla suomalaisilla. Ettei kukaan ala tosissaan ennakoida, mitä siitä tulee sitten joskus, ainakaan vauvan itsensä kuullen. Kaikki määritelmät ovat työkaluja, totta, mutta lihaa veistäessä työkalut yleensä tuntuvat aika ikäviltä, etenkin jonkun toisen käytellessä niitä.
Pitäisi, sen sanan jos saisi kiellettyä.
Koetan oikoa aivojani ja ymmärtää, että näille ihmisille heidän vauvansa haisee tietysti hyvältä. En kyllä ymmärrä kuollaksenikaan, miksi sen pitäisi haista minusta hyvältä gynekologin mielestä. Ehkä hänen biologinen tietämyksensä on naurettavissa kantimissa, vaikka voisi kyllä kuvitella gynekologin jonkinlaiseksi hormonikausaation asiantuntijaksi. Minkään sisaruussuosintateoriankaan mukaan minulla ei pitäisi olla ystävieni vauvaan ja sen hyvinvointiin minkäänlaisia intressejä, tai ainakaan sen suurempia kuin normaaliempatia asettaa kaikkien elävien olentojen suhteen. Ei se estä kitkemästä juolavehnää. Eikä, itse asiassa, useimpia ystäviäni syömästä lihaa, vaikka minua estääkin.
Vauva näyttää vanhalta naiselta, äkäiseltä ja ruttuiselta. Ja se haisee omalaatuiselta, kuten liian vanhat ja nuoret ihmiset. Onko se toimintakyvyttömyyden hajua, auta minua -hajua, pohdin teoreettisesti, matkan päästä. En uskalla koskea vauvaan, rikkoisin sen varmasti jotenkin tai se vaistoaisi kauhuni ja alkaisi itkeä. Ehkä sitten, kun se on parin, kolmen, tutustumme ja opetan vauvan heittämään Nasulle palloa.
Vasta sairaalassa muistan, että minun piti tuoda vauvalle suitsuketta ja pistää sitä palamaan, totuttaa se heti hajustettuun maailmaan, jottei sen nenä kävisi yhtä herkäksi kuin omani. Ja tuotiinhan Jeesuksellekin suitsuketta, se sopisi hyvin kuvaan. Monikulttuurista sivistystä alusta alkaen. Mutta unohdan, unohdan, unohdan.
"Sillä on valtavat jalat", sanoo Tukaani. Ne pohtivat, tuleeko vauvasta pitkä tyttö aikanaan. "Jaa jaa, ei sitä tiedä", sanon pahanenteisesti. Minustakin piti kasvukäyrien mukaan tulla viisitoista senttiä pidempi kuin tämä pituus, johon lopulta juutahdin kolmen erillisen, haparoivan kasvupyrähdyksen jälkeen kaikkien ennusteiden vastaisesti. Johtuiko se terveellisestä täysjyväpitoisesta ruoasta, liiasta urheilusta vai mistä? Eikä minusta tullut superläskiäkään, vaikka äitiä niin peloteltiinkin hänen sanoessaan neuvolassa syöttävänsä minut tissimaidolla aina kun halusin ruokaa ja niin kauan kuin maitoa halusin. Lapsena minut määrättiin jatkuvasti laihdutuskuureille, joita ei koskaan pistetty toimeen. Ainakin aivoni ovat saaneet riittävästi rakennusainetta, vaikka kieltämättä allinikin näyttävät oikein hyvinvoivilta.
Tuijottelen mietteliäästi ystäviäni, jotka ovat edelleen kauhean leveäharteisia ja mutkattomia. Päättelen varovaisesti, että heidän lapsestaankin tulee todennäköisesti mutkaton ja leveäharteinen. Samalla tavoin käytännöllinen, reipas ja rehellisessä ystävällisyydessään liikuttava. Puhuvat Hassun Tytön äidin kanssa välilihan leikkaamisesta, kudosten repeilystä pituussuunnassa, synnytysjutuista. Ihan oksennusämpärikamaa. Hassu Tyttö vilkaisee minuun ja sanoo: "Parhaat jutut säästetään niille, jotka on jo synnyttäneet."
"Älä huoli", sanon, "Minä olen kuullut jo liikaa päästääkseni itseäni tuohon tilaan." Se pitää paikkansa. Kymmenvuotiaana jo, äidiltä ja tämän siskolta, jotka synnyttivät parin viikon välillä eivätkä malttaneet olla puhumatta tuskista. Enkä vain synnyttäneiltä naisilta, vaan myös heidän miehiltään, jotka tuntevat usein itsensä hylätyiksi ja joille totean säännönmukaisesti, että ottaisivat itseään niskasta kiinni, kun ovat kerran saaneet moisen lahjan. Saa tapahtua aikamoisia mullistuksia, että laitan oman kaulani tuolle pölkylle. Hassun Tytön äiti häärää ja lirkuttaa vauvalle. Hän on selvästi onnesta soikeana.
Kun pyöräilen Kättäriltä kotiin, mietin omaa äitiäni ja olen kiitollisuudesta lähes velttona. Minun äitini kun on kertonut meille suoraan, ettei ole edelleenkään varma, oliko lasten hankkiminen vain siksi, että mies halusi, lopultakaan hyvä huki, vaikka hän meitä tietysti kovasti rakastaakin. (Kuka äiti ei rakastaisi lastaan?) Eihän isä lopultakaan halunnut oikein olla meidän kanssamme tekemisissä, kun meistä ei tullut poikia, äitiin sattui kovasti, hänen vartalonsa ei koskaan palautunut entiselleen, hän joutui loppuiäkseen diabetesruokavaliolle, kotona oli enemmän riitaa kuin ennen lapsia ja kaiken huipuksi hänestä tuntuu, ettei hän ole saanut kasvatettua meistä oikeanlaisia. "Niin että harkitse tarkkaan omalla kohdallasi", sanoo äiti avautumisensa hetkenä.
Minusta on kummallista, että Hassun Tytön ja minun hienoin ja jännittävin päivä (tähän asti) tapahtuu samassa sairaalassa, samalla osastolla kuusi, kuudes kerros: hänelle syntyy vauva, minulta otetaan hirviömäinen, hävettävä, ei-toivottu vauva pois nukutuksessa. Hän huutaa ja pidättelee supistuksia, kunnes synnytyskanava on riittävän auki, ja ponnistaa sitten pinkeillä pilateslihaksillaan, minä menen nukutuskaasusta veltoksi sanoessani hoitsulle: "Joo se on hennatatuointi jossa on vanha tervey...", hän nukkuu sängyssä valtava vatsa edelleen läsnä, nyt tarkoituksettomana, minä herään äkkiä taas terveen tuntuisena, ja meinaan huutaa siitä riemusta, ettei okseta ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen, hänen elämänsä muuttuu aivan toisenlaiseksi käärön kanssa, minä palaan Kissan maksamalla taksilla takaisin entiseen elämääni, nykyiseen elämääni, jossa kaksi viikkoa ilman seksiä on katastrofi.
Kun Kissa seuraavan kerran suuttuu siitä, että erehdyn kutsumaan häntä mieheksi, taidanpa tietää, mitä vastaan. "Sinua ei mitata tässä", sanon, jos olen pahalla päällä. "Sinua ei pidetä itsekkäänä eikä pelokkaana, hysteerisenä eikä luonnottomana tämän takia. Korkeintaan sinua säälitään siksi, että sinulla on nainen, joka ei tähän suostu. Tai sitten vähän kadehditaan, koska sinun kotonasi kaikki ei pyöri vauvan ehdoilla. Sinä olet tässä asiassa pelkkä johdannainen."
Pieleen menneet ennusteet ovat kiinnostavia. Malleja, joihin ei mahdu. Pituus, paino, ja sitten ne mitä pidettiin joskus tärkeinä, ne joita sanottiin lahjakkuudeksi tai lahjoiksi. En halua niitä tai kuulla niistä enää. En halua tarttua ja vangita itseäni niihin. En ole pureksinut yhtään yhtälöä tai matemaattista pähkinää koulusta päästyäni, enimmäkseen en piirrä tai maalaakaan, näytelmiäkään en enää kirjoita, ne ovat roskaa. En aio perustaa ravintolaa, kirjoittaa vuosisadan romaania enkä muutakaan suurieleistä, mitä muut toisinaan odottavat.
Sen sijaan harmittelen, että unohdan suitsukkeen. Suklaan ja Lapsen maailma -lehden sentään muistan. Kotona järjestän kolme tyhjää shampanjapulloa vierekkäin ja katselen niiden etikettejä epämääräisesti kiitollisena siitä, että ehkäisylääketiede on olemassa. Ei lisää tällaista angstia, jollekulle melkein samanlaiselle, kiitos. Sytytän suitsukkeen, jasmiininhajuisen suitsukkeen ja juon kannukaupalla chaita soijamaidolla. Mietin, millaista on olla pieni vauva. Kutiseeko sellainen edes?
Toivon, ettei vauvalle kukaan sano, että sillä on sellainen tai tällainen lahja, tai että sen kannattaisi tehdä niin tai näin. Tai että sillä on lattana takaraivo, kuten melkein kaikilla suomalaisilla. Ettei kukaan ala tosissaan ennakoida, mitä siitä tulee sitten joskus, ainakaan vauvan itsensä kuullen. Kaikki määritelmät ovat työkaluja, totta, mutta lihaa veistäessä työkalut yleensä tuntuvat aika ikäviltä, etenkin jonkun toisen käytellessä niitä.
Pitäisi, sen sanan jos saisi kiellettyä.
lauantai 18. kesäkuuta 2005
Kirjoitustaidottomuutta
Kun on liian onnellinen, ei tiedä, mistä kirjoittaisi. Laittaako ylös kaikki ne ruoat, jotka ostetaan yhdessä Hakaniemen torilta? Kirjatako, kuinka luomulatva-artisokan varsi maistuu mykeröä paremmalta, vai kuinka oma parsamaa vaikuttaa ihmiseen negatiivisesti saamalla hänet tuhahtelemaan pilkallisesti hallin nuutuneille parsanipuille? Kirjoittaako siitä, kuinka Hämeentien suojatielle jonottaessamme Kissan puhelin soi, ja Tukaani soittaa, että heidän pieni tyttärensä on syntynyt?
"Kas, hyvänä päivänä. Juuri täsmälleen puolen vuoden päässä minun syntymäpäivästäni", ihastelen Kissalle, jonka pelkään jonain toisenlaisena päivänä pitävän minua täysin bimbona moisten toteamusten takia. Vaan kun ei, ei sellaiseen ole syytä. Meillähän on kotona Helsingin paras kasvisravintola, sanovat ystävät. Tokkopa heillä on tuohon tuomioon riittävää otosta. Mutta - tänään kaikki menee täydellisesti. Lasagnesta tulee juuri oikeanlainen; sitruuna maistuu siinä tarpeeksi, muttei liian parfyymimaisena: maku on sisialainen köyhä keittiö, ei marokkolainen lasagnemukaelma.
Nostan kerkeästi häntääni kysymyksessä jos toisessakin ja inhoan itseäni sen vuoksi vain erittäin laimeasti. Tuntuu siltä, että tänään saa leikkiä sanoilla ja suukotella kadunvarsilla ja haukkua Valion jäätelökojut paskoiksi tuosta noin vain. Ihanaa kävellä mekossa, ilman rintsikoita, palanut selkä kankaan suojissa, kitkijänainen. Kukaan ei uskalla viheltää eikä vittuilla kun kulkee miehen kanssa, mieheen kietoutuneena.
Jaloakileijat kukkivat tähdenlentoina mustan penkin yllä, vuorikaunokit antavat kypsän aprikoosin tuoksunsa jokaiselle kumartumaan vaivautuvalle. Luemme sisällä lehden, kastelemme retiisipenkit, parsapenkit, pyöräilemme Sörnäisten rantatietä kuvitellen sitä vuonna 2030. Lämpö turruttaa, tainnuttaa, tekee onnelliseksi.
Ja kirsikoita, ne ovat vielä syömättä ihan kokonaan, mitä nyt muutaman närpsäisee kuoriessaan sisilialaista luomusitruunaa, jossa on paksu kuori ja paljon siemeniä. Sellainen vanhan ajan tärpsäkkä sitruuna, ei mikään vetinen mehupommi.
Jääkaapissa odottaa pullo Mummia, jos vaikka Tukaani tulee tuosta vierestä Kättäriltä kilistämään kanssamme, eihän sitä tiedä. On aika jännittävää, että ainut ihminen, joka jaksaa keskustella kanssani tuntikaupalla suolen toiminnasta, on nyt tyttärensä isä. Vauvojen suolentoiminnoista en muista paljonkaan, siitä on niin kauan aikaa, kun olin yhdeksän ja sisareni vauva. Lohi ratistaa kehystetyn korealaisen julisteen voimapaperia, joka on kuorittu seinille mallattavan teoksen päältä lattialle. Menee sisään, kyyhöttää oviaukossa, astelee ulos venytellen. Jyrsii teipinpalaa, kumartuu katsomaan sisätilaa voimapaperin alla, ryömii uudelleen sisään.
Korealaisessa julisteessa on syvässä meressä suuri ryhävalas poikasineen. Äitivalaan kylkeen on työntynyt harppuuna. Harppuunan haava näyttää ilkeästi tulehtuneelta. Äitivalaan silmä on lempeä mutta tarkka. Sen selässä kulkevat eläimet parittain kuin Nooan arkissa. Kirahvit, emut, strutsit, nandut, gorillat, bonobot, valkoselkätikat, pillerinpyörittäjät, kaikki. Äitivalaan yläpuolella ui kaksittain joitain kaloja ja joitain merinisäkkäitä kuten delfiinipari. Koko konkkaronkan alla lukee:
We are leaving you.
Unohda se, sanon itselleni. Unohda se yhdeksi päiväksi, kuvittele, että olet rakastunut tai jotain. Tahdon julisteen pian seinälle, koska se on surullinen ja muistuttaa siitä, ettei kannata olla niin hirvittävän tyytyväinen siitä, että on syntynyt ihmiseksi. Vaikka minusta ei tehdäkään jouluna sylttyä tai muuta makaaberia, vaikka joudun vain töihin koneellisesti ilmastoituihin huoneisiin, joissa silmät vuotavat ja niska kipeytyy vedosta, joissa ikkunaa ei saa edes avata, ei tämä kaikki niin kaunista ole. Ne lähtevät, me jäämme katselemaan suojatien reunalle.
Mielessäni alkaa muotoutua toinen kuva, vastaus korealaiseen julisteeseen. Siinä seisoo suojatien laidalla kaksi ihmistä, tuijottaa punaista ihmisenkuvaa (joka on näkymättömissä, katsojan takana yläviistossa) ja alla lukee teksti: Yksin suuressa kaupungissa. Koetan hätistää kuvaa pois, mutta se jää kytemään jonnekin. Jokin päivä se on pakko etsata. Sitten, tehdä talojen seiniin läikkiä akvatintalla, marinoida ne ikään kuin ajalla, hartsihiukkasten lomasta tapahtuva syöpyminen näyttää vuosikerroilta, se näyttää miltei sympaattiselta.
Toisin kuin Hakaniemen torin laidassa, kuvassa ei ole yhtään lokkia. Vain ihmisiä.
"Kas, hyvänä päivänä. Juuri täsmälleen puolen vuoden päässä minun syntymäpäivästäni", ihastelen Kissalle, jonka pelkään jonain toisenlaisena päivänä pitävän minua täysin bimbona moisten toteamusten takia. Vaan kun ei, ei sellaiseen ole syytä. Meillähän on kotona Helsingin paras kasvisravintola, sanovat ystävät. Tokkopa heillä on tuohon tuomioon riittävää otosta. Mutta - tänään kaikki menee täydellisesti. Lasagnesta tulee juuri oikeanlainen; sitruuna maistuu siinä tarpeeksi, muttei liian parfyymimaisena: maku on sisialainen köyhä keittiö, ei marokkolainen lasagnemukaelma.
Nostan kerkeästi häntääni kysymyksessä jos toisessakin ja inhoan itseäni sen vuoksi vain erittäin laimeasti. Tuntuu siltä, että tänään saa leikkiä sanoilla ja suukotella kadunvarsilla ja haukkua Valion jäätelökojut paskoiksi tuosta noin vain. Ihanaa kävellä mekossa, ilman rintsikoita, palanut selkä kankaan suojissa, kitkijänainen. Kukaan ei uskalla viheltää eikä vittuilla kun kulkee miehen kanssa, mieheen kietoutuneena.
Jaloakileijat kukkivat tähdenlentoina mustan penkin yllä, vuorikaunokit antavat kypsän aprikoosin tuoksunsa jokaiselle kumartumaan vaivautuvalle. Luemme sisällä lehden, kastelemme retiisipenkit, parsapenkit, pyöräilemme Sörnäisten rantatietä kuvitellen sitä vuonna 2030. Lämpö turruttaa, tainnuttaa, tekee onnelliseksi.
Ja kirsikoita, ne ovat vielä syömättä ihan kokonaan, mitä nyt muutaman närpsäisee kuoriessaan sisilialaista luomusitruunaa, jossa on paksu kuori ja paljon siemeniä. Sellainen vanhan ajan tärpsäkkä sitruuna, ei mikään vetinen mehupommi.
Jääkaapissa odottaa pullo Mummia, jos vaikka Tukaani tulee tuosta vierestä Kättäriltä kilistämään kanssamme, eihän sitä tiedä. On aika jännittävää, että ainut ihminen, joka jaksaa keskustella kanssani tuntikaupalla suolen toiminnasta, on nyt tyttärensä isä. Vauvojen suolentoiminnoista en muista paljonkaan, siitä on niin kauan aikaa, kun olin yhdeksän ja sisareni vauva. Lohi ratistaa kehystetyn korealaisen julisteen voimapaperia, joka on kuorittu seinille mallattavan teoksen päältä lattialle. Menee sisään, kyyhöttää oviaukossa, astelee ulos venytellen. Jyrsii teipinpalaa, kumartuu katsomaan sisätilaa voimapaperin alla, ryömii uudelleen sisään.
Korealaisessa julisteessa on syvässä meressä suuri ryhävalas poikasineen. Äitivalaan kylkeen on työntynyt harppuuna. Harppuunan haava näyttää ilkeästi tulehtuneelta. Äitivalaan silmä on lempeä mutta tarkka. Sen selässä kulkevat eläimet parittain kuin Nooan arkissa. Kirahvit, emut, strutsit, nandut, gorillat, bonobot, valkoselkätikat, pillerinpyörittäjät, kaikki. Äitivalaan yläpuolella ui kaksittain joitain kaloja ja joitain merinisäkkäitä kuten delfiinipari. Koko konkkaronkan alla lukee:
We are leaving you.
Unohda se, sanon itselleni. Unohda se yhdeksi päiväksi, kuvittele, että olet rakastunut tai jotain. Tahdon julisteen pian seinälle, koska se on surullinen ja muistuttaa siitä, ettei kannata olla niin hirvittävän tyytyväinen siitä, että on syntynyt ihmiseksi. Vaikka minusta ei tehdäkään jouluna sylttyä tai muuta makaaberia, vaikka joudun vain töihin koneellisesti ilmastoituihin huoneisiin, joissa silmät vuotavat ja niska kipeytyy vedosta, joissa ikkunaa ei saa edes avata, ei tämä kaikki niin kaunista ole. Ne lähtevät, me jäämme katselemaan suojatien reunalle.
Mielessäni alkaa muotoutua toinen kuva, vastaus korealaiseen julisteeseen. Siinä seisoo suojatien laidalla kaksi ihmistä, tuijottaa punaista ihmisenkuvaa (joka on näkymättömissä, katsojan takana yläviistossa) ja alla lukee teksti: Yksin suuressa kaupungissa. Koetan hätistää kuvaa pois, mutta se jää kytemään jonnekin. Jokin päivä se on pakko etsata. Sitten, tehdä talojen seiniin läikkiä akvatintalla, marinoida ne ikään kuin ajalla, hartsihiukkasten lomasta tapahtuva syöpyminen näyttää vuosikerroilta, se näyttää miltei sympaattiselta.
Toisin kuin Hakaniemen torin laidassa, kuvassa ei ole yhtään lokkia. Vain ihmisiä.
perjantai 17. kesäkuuta 2005
Ihana aamu
Tuntuu omituiselta herätä keho kevyenä, ilman painajaisia. Melkein leijuu keittiöön lasilliselle aamuvettä.
Jotain on silti tallella edelleen: absurdius. Kerron ystävälleni ottaneeni pornokuvia enemmän kuin tarpeeksi viime aikoina. "MITÄ?" hän hönkäisee puhelimeensa. "Lähikuvia sukuelimistä", selvitän edelleen. Syvä hiljaisuus. "Kukkien sukuelimistä. Meillä on nyt niitä tienpientareet täynnä, ja vielä irtileikattuinakin maljakkokaupalla." Jostain syystä ihmiset saavat ällötyskohtauksen aina kun muistuttaa, mitä leikkokukat itse asiassa ovat kasvien näkökulmasta.
Juhlatalon piha on todella edelleen täynnä kukkia, koska en halua kukkia kotiimme. Leikkokukissa on vaikka mitä myrkkyjä, ja kissat jyrsivät niitä joka tapauksessa, kielsi tai ei. Ja kieltämättä, ajatus irtileikatuista ja niputetuista sukuelimistä on jokseenkin hämmentävä. Juhlatalossa on myös edelleen jotain kotiinvietävää, kuten useita shampanjapulloja, laatikollinen cavaa ja kahdenmaattava riippumatto. Koetimme pohjustaa vieraat ajatuksella, että meille ei kannata antaa lahjoja tai kukkia, vaan toivomme kaikki lahjoitukset erään sademetsänsuojeluprojektin tilille, mutta aina pari ihmistä päättää, että tili on liian persoonaton.
Jännittää, paljonko näillä juhlilla saadaan autettua sademetsän suojelua. Edelliset juhlat poikivat Saharan leviämistä estävään proggikseen yli neljäsataa euroa. Afrikassa se on iso raha. Suunnilleen saman verran menee tietysti juhlien järkkäämiseenkin, mutta kyllä juhlissa bonuksena on viitisenkymmentä iloista, tyytyväistä, ruokaa mahaansa mättävää ja skumpasta vilkkaasti keskustelevaa ihmistä, uusia ystävyyssuhteita ja halauksia. Yksi tyttö kerran kysyi Kissalta, miten meillä on panna rahaa moiseen, ja me kerromme, ettemme me matkustele. Me juhlimme mieluummin. Vastausta ei oikein kai tajuttu. Ihmisistä matkustelu on vissiin kivempaa. Meistä ei.
Aaa, juhlat. Mikään ei ole yhtä ihanaa kuin järkätä juhlat ihmisille, joiden ansiosta pysyy paitsi järjissään, myös hyvällä tuulella ja kärryillä maailman menosta. Paitsi ehkä syöminen, nukkuminen ja seksi, ja ehkä kodittomien eläinten pelastaminen, mutta jos niitä ei lasketa, niin sitten juhlien järkkääminen.
Olen edelleen juhlatuulella kiertäessäni siirtolapuutarhan ja kuunnellessani ensin mustarastaan, satakielen ja sepelkyyhkyn konserttia, sitten tikan tärrrrrrrr-ääntä, sitten maauimalassa kirkuvia ja kikattavia pentuja. Uskomatonta, miten talven jälkeen ja kevään mudan päälle on kasvanut kerroksittain erilaista vihreää lehteä, vartta, kukkaa. Miten ilma voi olla niin lämmin, vaikka aurinko piilotteleekin utuisenharmaan pilvikerroksen huopaan kääriytyneenä. Fiilis on samanlainen kuin lapsena Italiassa, jonne mentiin joka tai joka toinen kesä aina kesän alkajaisiksi, heti koulun kevätjuhlan jälkeen. Se lämpö, maan tuoksu, vehreys. Eivätkö vanhempani tajunneet, että täälläkin on sellaista, vain ilman sitä iltapäivän tukahduttavaa kuumuutta, jolloin maattiin läähättäen varjoisassa hotellihuoneessa kasvot kamomillavoiteelta tuoksuen, rullakaihdin parvekkeenoven edessä, saksalaisturistien äänet kadulla pajattaen, nukahtaen vaivihkaa lakanoiden kloriitintuoksuun?
Säälittelen mielessäni ihmisiä, jotka eivät kulje metsässä ennen aamiaista. Koirat tepsuttavat reippaina ja uteliaina, jopa vanha Mobutu on pirteällä päällä. Kissan täti tulee vastaan, matkalla aamu-uinnille maauimalaan. Tädillä on Pikku Myy -paita päällään. Innostun kohtaamisesta entisestään ja visioin päässäni, kuinka ihanaa olisi asua kaikkien tuttujensa lähellä sen sijaan, että heille pitää kävellä päälle puoli tuntia. Ollapa sellainen maailma.
Tahdon pian kotiin, tihennän askelta, kotiin P. Mustapään Läkkiseppä Lindblad* -runojen ääreen, kupilliselle liotettua kauranlesettä. P. Mustapää on hämmästyttävä, koska hänessä on mieheksi niin paljon rakkautta. Mietin, onko se kaikkien lyriikkaa kirjoittavien ominaisuus: rakkautta on liikaa, siinä satatuhatkertaisesti arkielämän tarpeisiin nähden, ja johonkinhan se on purettava... sitten sätin itseäni. Eikö muka takominen, pyörien korjaaminen, kukkapenkkien hoito, lasten kasvattaminen, lannan luominen, mallista piirtäminen ja sen sellainen ole rakkauden osoitus maailmaa kohtaan? Tänään ei kuitenkaan ole kiukulle tilaa, heitän sen siirtolapuutarhan aidan ylitse maatumaan akileijojen kantapäille.
Maailma tuntuu aivan täydelliseltä, juuri tällaisena aamuna.
(*"Kokoelmissa Jäähyväiset Arkadialle ja Koiruoho, ruusunkukka on Lindblad-runosto, joka kertoo läkkiseppä Lindbladista. Hänellä oli esikuvansa Sammatissa. Martti Haavio tapasi ja haastatteli Sammatin Leikkilässä usein maalaisseppä Kalle Enkvistiä, eräänlaista korpifilosofia. Lindbladin hahmo rakentui vielä toisestakin sepästä, hiljaisesta Lintuniemestä, joka varsinaisesti oli paljon taitavampi takoja. Lindblad-runot muodostuvat dialogista, tiedemies ja oppinut katselee hieman ylhäältäpäin kiinnostavaa maalaisajattelijaa, maalaistunnelmoitsijaa. Runoston vastakohta-asettelussa lukija näkee huumorin sävyn, ja kokoelma Koiruoho, ruusunkukka on kohtaus kesäyön idyllistä. Se on kokonaisuudessaan tehty Sammatissa yhden kesän aikana." Lähde )
Jotain on silti tallella edelleen: absurdius. Kerron ystävälleni ottaneeni pornokuvia enemmän kuin tarpeeksi viime aikoina. "MITÄ?" hän hönkäisee puhelimeensa. "Lähikuvia sukuelimistä", selvitän edelleen. Syvä hiljaisuus. "Kukkien sukuelimistä. Meillä on nyt niitä tienpientareet täynnä, ja vielä irtileikattuinakin maljakkokaupalla." Jostain syystä ihmiset saavat ällötyskohtauksen aina kun muistuttaa, mitä leikkokukat itse asiassa ovat kasvien näkökulmasta.
Juhlatalon piha on todella edelleen täynnä kukkia, koska en halua kukkia kotiimme. Leikkokukissa on vaikka mitä myrkkyjä, ja kissat jyrsivät niitä joka tapauksessa, kielsi tai ei. Ja kieltämättä, ajatus irtileikatuista ja niputetuista sukuelimistä on jokseenkin hämmentävä. Juhlatalossa on myös edelleen jotain kotiinvietävää, kuten useita shampanjapulloja, laatikollinen cavaa ja kahdenmaattava riippumatto. Koetimme pohjustaa vieraat ajatuksella, että meille ei kannata antaa lahjoja tai kukkia, vaan toivomme kaikki lahjoitukset erään sademetsänsuojeluprojektin tilille, mutta aina pari ihmistä päättää, että tili on liian persoonaton.
Jännittää, paljonko näillä juhlilla saadaan autettua sademetsän suojelua. Edelliset juhlat poikivat Saharan leviämistä estävään proggikseen yli neljäsataa euroa. Afrikassa se on iso raha. Suunnilleen saman verran menee tietysti juhlien järkkäämiseenkin, mutta kyllä juhlissa bonuksena on viitisenkymmentä iloista, tyytyväistä, ruokaa mahaansa mättävää ja skumpasta vilkkaasti keskustelevaa ihmistä, uusia ystävyyssuhteita ja halauksia. Yksi tyttö kerran kysyi Kissalta, miten meillä on panna rahaa moiseen, ja me kerromme, ettemme me matkustele. Me juhlimme mieluummin. Vastausta ei oikein kai tajuttu. Ihmisistä matkustelu on vissiin kivempaa. Meistä ei.
Aaa, juhlat. Mikään ei ole yhtä ihanaa kuin järkätä juhlat ihmisille, joiden ansiosta pysyy paitsi järjissään, myös hyvällä tuulella ja kärryillä maailman menosta. Paitsi ehkä syöminen, nukkuminen ja seksi, ja ehkä kodittomien eläinten pelastaminen, mutta jos niitä ei lasketa, niin sitten juhlien järkkääminen.
Olen edelleen juhlatuulella kiertäessäni siirtolapuutarhan ja kuunnellessani ensin mustarastaan, satakielen ja sepelkyyhkyn konserttia, sitten tikan tärrrrrrrr-ääntä, sitten maauimalassa kirkuvia ja kikattavia pentuja. Uskomatonta, miten talven jälkeen ja kevään mudan päälle on kasvanut kerroksittain erilaista vihreää lehteä, vartta, kukkaa. Miten ilma voi olla niin lämmin, vaikka aurinko piilotteleekin utuisenharmaan pilvikerroksen huopaan kääriytyneenä. Fiilis on samanlainen kuin lapsena Italiassa, jonne mentiin joka tai joka toinen kesä aina kesän alkajaisiksi, heti koulun kevätjuhlan jälkeen. Se lämpö, maan tuoksu, vehreys. Eivätkö vanhempani tajunneet, että täälläkin on sellaista, vain ilman sitä iltapäivän tukahduttavaa kuumuutta, jolloin maattiin läähättäen varjoisassa hotellihuoneessa kasvot kamomillavoiteelta tuoksuen, rullakaihdin parvekkeenoven edessä, saksalaisturistien äänet kadulla pajattaen, nukahtaen vaivihkaa lakanoiden kloriitintuoksuun?
Säälittelen mielessäni ihmisiä, jotka eivät kulje metsässä ennen aamiaista. Koirat tepsuttavat reippaina ja uteliaina, jopa vanha Mobutu on pirteällä päällä. Kissan täti tulee vastaan, matkalla aamu-uinnille maauimalaan. Tädillä on Pikku Myy -paita päällään. Innostun kohtaamisesta entisestään ja visioin päässäni, kuinka ihanaa olisi asua kaikkien tuttujensa lähellä sen sijaan, että heille pitää kävellä päälle puoli tuntia. Ollapa sellainen maailma.
Tahdon pian kotiin, tihennän askelta, kotiin P. Mustapään Läkkiseppä Lindblad* -runojen ääreen, kupilliselle liotettua kauranlesettä. P. Mustapää on hämmästyttävä, koska hänessä on mieheksi niin paljon rakkautta. Mietin, onko se kaikkien lyriikkaa kirjoittavien ominaisuus: rakkautta on liikaa, siinä satatuhatkertaisesti arkielämän tarpeisiin nähden, ja johonkinhan se on purettava... sitten sätin itseäni. Eikö muka takominen, pyörien korjaaminen, kukkapenkkien hoito, lasten kasvattaminen, lannan luominen, mallista piirtäminen ja sen sellainen ole rakkauden osoitus maailmaa kohtaan? Tänään ei kuitenkaan ole kiukulle tilaa, heitän sen siirtolapuutarhan aidan ylitse maatumaan akileijojen kantapäille.
Maailma tuntuu aivan täydelliseltä, juuri tällaisena aamuna.
(*"Kokoelmissa Jäähyväiset Arkadialle ja Koiruoho, ruusunkukka on Lindblad-runosto, joka kertoo läkkiseppä Lindbladista. Hänellä oli esikuvansa Sammatissa. Martti Haavio tapasi ja haastatteli Sammatin Leikkilässä usein maalaisseppä Kalle Enkvistiä, eräänlaista korpifilosofia. Lindbladin hahmo rakentui vielä toisestakin sepästä, hiljaisesta Lintuniemestä, joka varsinaisesti oli paljon taitavampi takoja. Lindblad-runot muodostuvat dialogista, tiedemies ja oppinut katselee hieman ylhäältäpäin kiinnostavaa maalaisajattelijaa, maalaistunnelmoitsijaa. Runoston vastakohta-asettelussa lukija näkee huumorin sävyn, ja kokoelma Koiruoho, ruusunkukka on kohtaus kesäyön idyllistä. Se on kokonaisuudessaan tehty Sammatissa yhden kesän aikana." Lähde )
torstai 16. kesäkuuta 2005
Painajaistenkarkotusrituaali
Kesän ensimmäinen hellepäivä sattuu olemaan valmistujaisjuhlapäivä. Aamupäivän kiroilemme kaiken ollessa hiestä tahmeaa ja hermoilemme, saammeko kylmät salaatit pysymään viileinä. Vaan kun juhlavaatteet on vaihdettu päälle ja kello vajunut puoli viiteen, ilma on juuri sellaista kuin puutarhajuhlissa pitääkin olla. Linnunmaidoksikin sitä sanotaan, mutta ehkä ihonlämpöinen olisi realistisempi ilmaisu. On kuin voisi uida puhtaassa läsnäolossa liukuessaan vieraalta toiselle.
Juhlista otetuissa videonpätkissä voi nähdä vartaloiden kallistelevan toisiaan kohti samalla tavalla kuin sosiaalipsykologian persoonallisuuden kehitys –kurssin oheislukemistossa kerrotaan vauvan ja äidin heijaavan toisilleen, samaan tahtiin. Puutarhaan pyyhkii kaikenikäisiä ihmisiä, parivuotiaasta yli kahdeksankymppisiin. Mekkoja, piikkikorkoja, lenkkareita, ulkoilusandaaleita, tuulikangassortseja, hellehattuja, liituraitapukuja, silmälasinsankoja, tupeerattuja kiharoita, kukkatoppeja, kultaisia sydämiä ohuissa ketjuissa, kaikki toistensa päältä puolittain läpinäkyvästi liukuen, sillä tavoin, että vaikka Ilveksen olkapää peittääkin näkyvistä H:n lonkan, tietää, miltä lonkka olkapään takana näyttää, näkee sen olkapään perspektiivisestä asettautumisesta huolimatta.
Insinööriserkkuni ja pörssikeinottelulla asunnon itselleen pelannut filosofi keskustelevat Bulgakovista, K ja E tulevat suoraan asuntonäytöstä Skattalta, täti meinaa purskahtaa itkuun liikutuksesta puheen meille pidettyään, Kissan serkun lapset juoksuttavat parivuotiaita ympäriinsä, Nasulle löytyy kepinheittäjiä. Joku kysyy isältäni, onko hän morsiamen vai sulhasen isä, eikä isä kehtaa sanoa, että nämä ovat valmistujaiset eivätkä häät. Kukkia on joka puolella, paitsi penkissä kukkivat erilaiset iirikset (olen ratketa onnesta nähdessäni Iris florentinan ensi kertaa kukassa, pelkäsin sen kuolleen, lehdet kun eivät eroa normaalien saksankurjenmiekkojen lehdistä, ja juurakko, jonka sain eräältä kasvinharrastajakollegalta Norjasta, oli kovin pienen ja heikon näköinen, kun peittelin se osittain multiin), akileijat ja syreenit, myös maljakoissa, ruusuja ja kurkumankukkia, kalloja ja liljoja, jättipoimulehteä, neilikoita.
Yöllä en näe painajaista. Se on ohitse, se vaihe, tajuan. Kun lähdemme aamulla kävelemään juhlatalolle siivoamaan viimeisiä jälkiä, on kesä, todellinen kesä. Huomaan pitkästä aikaa, kuinka kävellessä ja samalla kylkeen tiukasti painautuessa Kissan lonkan yläreuna hankaa alinta kylkiluutani.