Tieteessä tapahtuu ilmestyi jo pari päivää sitten, mutta ehdin bloggaamaan siitä vasta nyt. Lehti on taas pullollaan mitä mielenkiintoisinta kamaa; ei se ihan suotta olekaan lempilehteni. Muut lehdet tuntuvat sen rinnalla aivan tyhjänpäiväisiltä, minkä kyllä kerkeästi ilmoitan puhelinmyyjillekin. ”Ai ei teillä olis listoilla Tieteessä tapahtuu? Ai niin mut senhän saa ilmaiseksikin kotiinsa, kun vain ilmoittaa niille osoitteensa. No ei sitten… olisko teillä niin et näin tai tiede ja edistys?” Ei niillä ole, ikinä. Kenelle ne oikein myyvät lehtiä? Yhden tutun exälle tulee Trendi, mutta muuten tuttavapiiri tuntuu olevan tilauslehdistä vapaa. Tai ainakaan, ei tunnusta.
Nyt tieteessä tapahtuu sillä viisiin, että on juttua onnellisuustutkimuksesta ja sosiaalisesta pääomasta, kumpikin sairaan mielenkiintoisia aiheita. (Itse asiassa kaikki lehden jutut ovat aina mielenkiintoisia, joten nämä ovat nyt aivan huippuja.)
Onnellisuustutkimusjutussa käy ilmi, ettei kansantuotteen moninkertainen kasvu ole tutkimusten mukaan onnistunut merkittävästi lisäämään länsimaiden kansalaisten onnellisuutta viime vuosikymmeninä. Ja toisaalta, että onnellisuutta voidaan mitata silloin, kun oletetaan sen määritelmällisesti merkitsevän elämän tyytyväisyyden kokonaisarviota. Jutun kirjoittajat Tatu Hirvonen ja Esa Mangeloja ehdottavatkin onnellisuusmittausta vakimittaukseksi BKT:n rinnalle politiikanteon pohjaksi. Etenkin kun kansainvälinen onnellisuustutkimus on tuottanut hämmentävän alustavan tuloksen hyvinvointivaltion onnellisuutta lisäävästä vaikutuksesta: kenties se ei lisääkään onnellisuutta. (Jolloin pitäisi kai puhua ”hyvin"vointivaltiosta.)
Tutkijat kirjoittavat, että ”vertailu rahallisten ja ei-rahallisten hyödykkeiden välillä on vääristynyttä. Sen sijaan, että viettäisimme enemmän aikaa perheen ja ystävien parissa ja käyttäisimme kasvaneet tulot terveyden ylläpitoon, ostamme lisää asioita, joista saatu hyöty kuluu nopeasti pois.” Ei-rahallisten tekijöiden merkitys ja kesto kun on onnellisuusmittauksissa osoittautunut rahallisia tekijöitä merkittävämmäksi. No mutta, jos tämä sisäistettäisiin, elämäntapavallankumous voisi olla paljon nykyistä näkyvämpi ilmiö kun ihmiset tajuaisivat sylikkäin nukuttujen päikkärien merkityksen onnellisuudelle ja älyäisivät myös vaatia niitä, eivät vain kaihota kesälomaa, jolloin moinen dekadenssi mahdollistuu.
Yllättävää on se, että aihetta tutkittaessa on huomattu, että tutkittavien itsearviointi ja ulkopuolisten suorittamat arviot heidän onnellisuudestaan pitävät tarkasti yhtä. Yllättävää siksi, että tuttavapiirissä, jossa liikun, ihmiset tuntuvat olevan aika huonoja tulkitsemaan toistensa onnellisuutta/onnettomuutta. Juuri kun joku on valittanut, ettei enää jaksa ja pyörii pelkillä mielialalääkkeillä, toinen sitten sen selän takana alkaa jurputtaa, että kun silläkin ihmisellä on kaikki niin hyvin, että kateeksi käy. (Minua tämä tietysti ärsyttää liikaakin; ihmiset kadehtivat ihan turhaan ja typerästi. Tutustuisivat kateutensa kohteisiin niin huomaisivat, ettei kaikki kiiltävä ole kultaa. Miksi haaskata energiaansa moiseen kun voisi tehdä jotain oman elämänsä eteen? Itsekuri hoi.)
Vähemmän yllättävää on se, kuinka ihmisillä on varsin yhdenmukaiset käsitykset onnellisuuteen vaikuttavista taustatekijöistä. Tämä juuri tietysti mahdollistaakin onnellisuuden mittaamisen edes jotensakin järkevästi. Ihmiset näyttävät tutkijoiden mukaan myös tietävän, kuinka onnellisuuteen pitäisi pyrkiä. Ongelmana on kuitenkin tavoitteiden liian korkealle asettaminen.
Mistä päädymme seuraavaan artikkeliin. (Kas, olen alkanut meititellä itseäni. Älkää uskoko sanaakaan siitä, mitä me kerromme. Voi herranjestas tätä huonoa tieteellistä kieltä, jonka konventiot näyttävät käyttävän meikäläistä enemmän kuin meikäläinen niitä. Arvatkaa vain kuinka monta meitittelyä siivosin gradustanikin pois. Ja silti niitä varmaan on siellä vielä silmissä vipattaen.) Siinä puhutaan ajankäytöstä ja sen sellaisesta, mutta sen saatte referoida ihan itse. Minua kiinnostaa siinä lähinnä pari seikkaa, jotka eivät ehkä ole aivan artikkelin keskiötä. Toinen on viitattu Richard Sennettin termi kohtelias välinpitämättömyys, toinen huomio muutostrendeistä yhteisöllisyyden toteutumistavassa.
Kohtelias välinpitämättömyys: ”Se ettei sekaannu toisten asioihin ja suojelee toisia omilta asioiltaan, on järkevää niin kauan kuin suopeaa pidättyvyyttä voi odottaa myös toiselta. Kohtelias vastavuoroisuus ilmaisee enemmän sitoutumista ja osallistumista kuin sitoutumattomuutta tai halusta pidättäytyä kanssakäymisestä.” Ymmärrän tämän jollakin tasolla: Joskus käräjäoikeudessa on kuultu sellaisia parisuhdehelvettien kuvauksia, että sillä hetkellä olisin mieluiten sujauttanut sormet korviin. Ja joskus on tilanteessa, jossa suhteen päätyttyä kumpikin osapuoli tilittää katkeruuttaan ja odottaa kuulijan haukkuvan kohdetta mukana, eikä voi olla lojaali kummallekaan, vaan on otettava itse välimatkaa, sekin tuntuu kurjalta. Mutta toisaalta, en ole sitä mieltä, että pidemmän päälle nämä hankalat ja tukalat kuulo- ja eläytymiskokemukset olisivat turhia tai liian stressaavia. Niistä oppii niin paljon, että toivon, ettei elämääni kuuluisi juurikaan tuota kohteliasta välinpitämättömyyttä.
Vuosikausia harjoitin sitä itsekin, olen vasta opettelemassa siitä eroon huomattuani sen tekevän minut hirvittävän onnettomaksi. Miksi? Koska juuri se mahdollistaa tavoitteiden kiinnittämisen liian korkealle, mikä taas, kuten onnellisuusartikkelissakin todettiin, aiheuttaa onnettomuuden kokemusta. Mitä enemmän olen kertonut muille virheistäni ja vaikeuksistani ja saanut jakaa toisaalta sitten vastavuoroisesti heidän murheensa, sitä paremmin olen tajunnut, mistä asioista todella sietää olla kiitollinen.
Kuten parisuhteesta, jossa riidellään ehkä kerran puoleen vuoteen. Jotkut riitelevät tai ainakin naljailevat ja soittavat suutaan ilkeästi joka päivä. Tiedän parisuhteen, jota ulkopuolelta kuviteltiin onnelliseksi; vaikka ihmiset näkivät, että tytölle sanottiin pahasti, hän pystyi julkisesti kuittaamaan letkaukset melko pitkälle saakka naurulla ja moni onkin sanonut jälkeenpäin, että he kuvittelivat, että hän piti sellaisesta karskista kohtelusta. Jos he olisivat tienneet, että jälkeenpäin kotona tyttö itki noiden letkausten takia, he olisivat tulleet väliin. Mutta kun tämä ei kertonut, oli vain yhä onnettomampi ja onnettomampi, kunnes piinaava suhde viimein loppui. Vasta sitten muut saivat kuulla: Liian myöhään.
Ja vaikkei tilanteessa olisikaan mitään kauhean häiritsevää ja inhottavaa, on ehkä kuitenkin hyvä jakaa pieniäkin suruja. Taannoin kaksi tyttöä hehkutti, miten mahtavaa täytyy olla, kun mieheni on kiinnostunut ihan samoista asioista kuin minäkin, toisin kuin heidän siippansa. Olisi ollut aika typerää ja tekopyhää paistatella tuollaisessa ihailussa. Tietysti oli pakko sanoa, ettei se nyt ihan niin mene. Kyllä meillä on paljon eroja: kuten se, ettei mies pidä kirjoittamisesta eikä oikein ymmärrä sitä, ja minä taas elän sillä vähintään yhtä paljon kuin vedellä ja juureksilla. Eiköhän jokainen parisuhde kuitenkin ole jatkuvaa kompromissia. Jos kuvittelee, ettei näin ole, vaan että jossain olisi joku täsmälleen samanlainen ihminen kuin itse joka ymmärtäisi kaiken selittämättä, onnettomaksihan sellainen tekee, vaikka olisi kuinka hyvässä suhteessa hieman maanläheisemmillä mittareilla.
Tuo suopea pidättyvyys. Ei, en usko sen olevan hyväksi ainakaan siinä mittakaavassa kuin se Suomessa esiintyy. Eiköhän juuri tuo suopea pidättyvyys ruoki irrationaalisen korkeita odotuksia elämältä. Ihmiset menevät työelämään kuvitellen, että tämä tekee heille itsetunnon ja ajattelevat sitten petyttyään, että vika on heissä persoonana, ei heidän kuvitelmissaan työelämän voimaannuttavasta vaikutuksesta. Tai että ainoastaan heidän ystäväpiirinsä on täynnä luusereita. (Tätä tragediaa olen nähnyt monistettuna siinä määrin, että se voisi kohota jonkinlaiseksi kiteytykseksi akateemisten ihmisten työhönsiirtymisestä. Tästäkin ajattelin keskustella uraohjauspsykologini kanssa tiistaina. Jostain syystä luen uraohjauspsykologin joka ikinen kerta paperista uraohjuspsykologi. Saapa nähdä, miten uraohjuspsykologi reagoi goffmanlaiseen suopean pidättyvyyden romukoppaan heittämiseeni.)
No mutta, tietysti minulla onkin pakkomielle intiimiin. Tunnistin hyvin Vaskitsan taannoisen tunnustuksen siitä, kuinka kivaa on nähdä ihmisten kodit. Eikä vain kodit; myös ajatukset. Blogosfääri on paras lahja, jonka olen viime vuosina saanut. Jonkinlainen vastaveto, luulen, sille muutostrendille, josta Kari Nyyssölä kirjoittaa sosiaalisen pääoman artikkelissaan:
”Muutostrendit voidaan tiivistää kahteen havaintoon. Ensinnäkin perinteiset yhteisöllisyyden ylläpitoon liittyvät toimintamuodot, kuten kylässä käynti, tuttavien kanssa seurustelu kotona sekä perheen kanssa seurustelu, ovat vähentyneet. Toiseksi puhelinkeskustelut sekä kahviloissa ja ravintoloissa seurustelu ovat lisääntyneet. Viimeksi mainittuja sosiaalisen kanssakäymisen muotoja voidaan pitää eräänlaisina privaatteina tapoina ylläpitää yhteisöllisyyttä ja sosiaalisia suhteita. Niissä vuorovaikutus tapahtuu ’puolueettomalla’ alueella sen sijaan, että osallistujat tunkeutuisivat toisen hallitsemaan yksityiseen sfääriin.”
Ihmiselle, joka inhoaa puhelinkeskusteluja eikä pidä kahvilassa notkumisesta yhtä paljon kuin teekesteistä toisen tai itsen luona, tämä on kyllä aika kylmää kyytiä. Ymmärrän kyllä, ettei joku halua kutsua sottaiseen kotiinsa – vaikka ei se kyllä tällaista sottapyttyä kauhistuttaisi, sori nyt vaan – mutta se, että ihmiset jopa kieltäytyvät kursaillen, kun heidän koettaa itse kutsua, tuntuu aika nurinkuriselta. Ehkä he odottavat, että heidän pitää esittää vastavuoroinen kutsu tai jotain. Aika paska juttu, että on onnistunut antamaan jollekulle niin pikkumaisen vaikutelman, että nämä kuvittelevat, että loukkaannun, jos en saa vastakutsua. Ja vaikka näin olisi päässytkin käymään, hiivattiin sovinnaisuus. Hyväntahtoisella goffmanlaisuudella saa aikaan mielenkiintoisia tuloksia.
Voi vaikkapa havahtua huomaamaan, että maailma on toisenlainen kuin on kuvitellut viimeisen kymmenen tai kolmenkymmenen vuoden ajan. En tiedä, miksi muut jaksavat elää, mutta tuossa on se syy, miksi itse jaksan: kaikki muuttuu todellisuuselämyksen myötä, mennytkin tulkitaan aivan uudestaan. Kymmenen vuotta sitten olisin onnellisuustutkimuksessa arvioinut itseni ”melko onnelliseksi”, nykyään arvioisin tuon ajan ”erittäin onnettomaksi”. Ja nyt, arvioisin olevani ”erittäin onnellinen”, keväämmällä vain ”melko onnellinen”.
Ja se, ettei saisi sanoa ääneen tai kirjoittaa olevansa erittäin onnellinen – tällaiselle neuvolle kannattaa kyllä antaa palttua. Sellaisen toteaminen ei ole keneltäkään pois. Eihän onnellisuus ole ikinä täydellistä eikä itsestä täysin riippuvaista. Se, että on erittäin onnellinen, on kiteytetty kiitos läheisille ja tuttaville, terveydenhuollolle ja yhteiskunnalle. Ei niin, etteikö niitä pitäisi edelleen kehittää, mutta niin, että ne ovat onnistuneet paremmin kuin joskus toiste, ja siitä sopii olla kiitollinen.
Samalla se on haaste, sillä kun itsellä on jotakin, sitä pitää pystyä jakamaan: Kuten onnellisuustutkimusartikkelissa sanotaan, ”unohtaa ei sovi myöskään sitä, että EVA:n onnellisuusraportin ’kahdeksan kymmenestä’ –tulos jättää vielä kuitenkin yli miljoona suomalaista onnettomiksi ja ettei suomalaisten onnellisuudessa ole havaittu mainittavaa positiivista muutosta viimeisten kahdenkymmenenviiden vuoden aikana, vaikka talous on samaan aikaan kasvanut keskimäärin noin 2,6 prosentin vuosivauhdilla.”
Istun olohuoneen pöydän ääressä ja koetan miettiä, millaisen uran valitsemalla voisin parhaiten auttaa ihmisiä ja kaikkia muitakin tuntoisia eläimiä tulemaan mahdollisimman onnellisiksi. Täytyykin koota jonkinlainen argumenttiportfolio tiistaille, jotta pääsemme heti asian ytimeen uraohjuspsykologin kanssa.
Päreen päättävä, äärimmäisen epätieteellinen jälkikirjoitus: Kuten sivistynyt lukijani Joakim (jonka kirjavinkkejä kannattaa muidenkin kuunnella) huomauttaa, herra G on itse asiassa herra Garfinkel, ei herra Goffman. Huonomuistinen kirjoittaja pahoittelee harhaanjohtamista. Tyhmyyteni on täysin tahatonta, älkää siis hikeentykö!
"Hyväntahtoisella goffmanlaisuudella"
VastaaPoistaVieläkö ehtis ennen juhannusta kysyä, mitä goffmanlaisuus on? Mulla on hämärä mielikuva, että herra goffman olisi kirjoittanut jotain vallan erityistä, mutta en nyt pysty paikallistamaan mitä se voisi olla.
Tuossa postauksessa oli kyllä useitakin ponnahduslautoja kommentoinnille, mutta juhannus jyrää. Toivottavasti kun tulee takas sivistyksen pariin, niin sais lukea kommentteja vaikka onnellisuudesta.
No on tämäkin... mennä nyt "tilaamaan" toisilta kommentteja. Antakaa anteeksi.
Sen vaan sanon, että tärkeästä asiasta on kysymys. Siinä missä talouskasvu on väline (toivottavasti), niin onnellisuus on päämäärä, ja siten monin verroin arvokkaampi. Onnellisuus sijaitsee elämän ytimessä. Eikä sen tarvitse olla shampanjaa ja vaahtokarkkeja, se voi myös olla (tai on nimenomaan) arkionnellisuutta.
Siinäpä muuten kaunis sana, arkionnellisuus. Vähän niinkuin ruisleipä, luonnollinen asia, yhtä aikaa maukas ja terveellinen.
Mutta osataanko sitä enää valmistaa? Ja jos osataan, niin kuka sitä tekee? Äidin leipomaa ruisleipää vain McDonaldsin Happy Meal? Nii-in. Happy Mealin mukana tulee lelu, ja äidin leipoman ruisleivän mukana rakkautta, mutta sitä ei välttämättä lapsi heti huomaa, eikä ehkä aikuinenkaan.
"Mistä päädymme seuraavaan artikkeliin."
VastaaPoista:) Luulisin, vaan en tiedä, että tieteen me edustaa objektiivisuuden retoriikkaa, ja on jonkinlainen passiivimuoto. Kuka tahansa teon tekisikin, niin siitä seuraisi juuri samat jutut. Eli sopii hyvin absoluuttisen ja muuttumattoman totuuden etsintään.
Sitten on tämä keisarillinen me. Me maailman keisari, olemme päättäneet... eli sellaista pullistelua.
Ja sitten, ehkä se kolmas ja lempein, missä kirjoittaja ottaa lukijat syliinsä, tai puhuja kuulijansa, ja jakaa maailman heidän kanssaan.
Herra Goffmanilla oli sellainen hauska ajatus, että ihmisten sosiaalisia odotuksia ja rooleja pystyy tarkastelemaan toimimalla tarkoituksella vähäsen vastakarvaan, eli eri tavalla kuin normit edellyttäisivät. Eli kun joku lähes vieras kysyy, mitä kuuluu, kertoo vaikkapa oikeasti, millainen fiilis on. Tai puhuu päivällisillä vaikka kuukautisista, tai tervehtii rakasta ystäväänsä teititellen ja äärimmäisen muodollisesti.
VastaaPoistaJonkinlaista rajojen kokeilua siis. Riemastuttavimpia goffmanlaisuuksia oli Ali G -shown Borat, oliko hän nyt olevinaan armenialainen, joka puhui päivällispöydässä edellisen päivän seksikokemuksestaan ja halusi aina koskettaa toisten miesten hrangia. Borat oli kyllä välillä vähän ilkeäkin. Oikeastaan koko Ali G. oli goffmanlaisuutta äärimmilleen viritettynä. Harva vieras siinä selvisi puhtain paperein, suurin osa paljastui aivan hirveiksi tiukkiksiksi.
Goffmanlaisuus ei ole aina kovin hyväntahtoista. Itse en kyllä käytä sitä huvitellakseni tai ottaakseni rajoja selville, vaan lähinnä silloin, kun mielestäni jonkin asian raja kulkee väärässä paikassa. Jos jostain ei muka voida puhua, esimerkiksi.
Itse asiassa, aina kun mieleeni pälähtää, etten haluaisi blogata asiasta X, bloggaan siitä. Se on ainut keino päästä pöljistä estoista eroon. Kirjoittaa ne paperille. Tai keskustelussa, sanoa ne ääneen. Entäs sitten jos ne on tyhmiä, ei se ole niin vaarallista. Koska sitten kun ne on tuotu julki, ne eivät enää ole estoja, niitä ei tarvitse varoa. Sillä niinhän se on, että kun koettaa olla ajattelematta tiettyä asiaa, se täyttää ajatukset.
No jaa, taaspa tässä luisuttiin pitkälle herra Goffmanista. Tosin itse luin Goffmanit jo niin kauan sitten, että voi olla varsin hyvin myös niin, että muistan aivan päin peetä sedän aivoitukset. Jaa jaa.
Saas nähdä, milloin onnellisuustutkimuksia aletaan käyttää politiikassa perusteena peruspalveluiden alasajolle. Tällöin voisi heti esittää puoltavan suosituksen: selvä, korotetaan rikkaiden verotusta reippaasti, koska raha ei tee onnelliseksi mutta silti köyhät tarvitsee hyvää ruokaa, asuntoja ja terveydenhoitopalveluja.
VastaaPoistaVeloena, "goffmanlaisuutesi" kuulostaa kyllä enemmän Harold Garfinkeliltä ja herran etnometodologialta...
VastaaPoistaYksi suosikkini Garfinkelin kokeista on opinto-ohjaus. Eli ohjaajalle arvottiin tietty järjestys kyllä ja ei -vastauksia. Ohjausta hakevan opiskelijan pyydettiin kysymään pelkästään kysymyksiä, joihin voi vastata "kyllä" tai "ei". Kerrottiin että tämä on uudentyyppistä ohjausta. No, monet saattoivat kysyä saman kysymyksen kahdesti peräkkäin ja saivat eri vastauksen.
Mielenkiintoisinta oli se, kun oppilaita haastateltiin jälkeenpäin, niin lähes kaikki kokivat saaneensa ohjauksesta jotain...
Garfinkelin pointtina oli osoittaa, miten moninaisia rakenteita arkielämä on täynnä. Ja miten ihminen selittää maailmaa joka hetki itselleen ymmärrettäväksi.
joakim
Kyllä, garfinkelmäisyydeltä... tiedän, että minulla on huono muisti, mutten aina muistakaan, KUINKA huono se on!
VastaaPoistaOnneksi on sivistyneitä lukijoita ;)
Taidanpa korjata tuon Garfinkelin tekstiinkin, niin ettei kukaan joudu harhaan. Ihmettelinkin, kun netistä hain tietoa herra Geestä eikä siellä mainittu tuota sanaa etnometodologia, jonka olin unohtanut niinikään, mutta toki muistin, että JOKIN termi tälle oli...
:D Varsinainen kesäbloggaus.