Maailmassa on paljon lapsia, jotka ansaitsisivat oman kodin. Itse en ole kyllä adoptiota juurikaan ajatellut, koska mielestäni olen täysin epäkelpo kenenkään äidiksi. Hyvänen aika, mitä siitäkin tulisi, jos meikäläinen alkaisi kasvattaa lasta... Minulla ei ole tarpeeksi motivaatiota kasvattaa kenestäkään sellaista, joka sopeutuisi nätisti yhteiskuntaan. Miten sellainen olisi mahdollista, kun en itsekään ole vielä keksinyt keinoa tai edes motivaatiota itseni mielivaltaiselle, trendejä seuraavalla typistämiselle? Se, mitä mm miettii pyynnössään - kiintyisikö adoptiolapseen kuin omaan - on minun kokemusmaailmani ulkopuolella, ja hyvä niin.
Olen kiintynyt niin kovasti kaikkeen matkalta mukaan tarttuneeseen, viiteen karvapalloon ja Isoon Kissaan, etten osaa kuvitella haluavani yhtään vahvempaa suhdetta kehenkään. Jo esimerkiksi edellisen koiran - jolla oli komea punknimi Tukos - kuoleminen teki minusta pitkäksi aikaa hyvin onnettoman. Puhumattakaan siitä, kun kissamme ovat olleet kateissa pari kuukautta. Silloin ei pysty mihinkään muuhun kuin nurkissa itkeskelyyn. En todellakaan haluaisi olla äiti, joka joutuu huolehtimaan, osaavatko lapset pitää itsensä erossa namusedistä, huonosta seurasta, myymälävarkauksista, sukupuolitaudeista, liikenneonnettomuuksista, suonensisäisistä huumeista. Minä kun kajahdan jo ajatuksesta, jäikö parvekkeen verkko-ovi auki, ovatko kissat luikkineet teilleen, kun käyn kaupassa ja olen ollut pois viisi minuuttia. Ja tunnen syyllisyyttä, jos liikun kaupungilla ilman koiria. Nehän olisivat mieluiten koko ajan mukana. Lasta en uskaltaisi laittaa tarhaan enkä ehkä kouluunkaan. Omat koulukokemukseni ovat sen verran ahdistavia ja vahingollisia tapoja opettavia (on hienoa istua hiljaa - niska kipeytyen), etten haluaisi altistaa lastani sellaiselle.
Tunnen muutaman aikuisen ihmisen, jotka on aikanaan adoptoitu. Mukavia tyyppejä.
Adoptio on siis ihan jees, jos lapsen sattuu haluamaan.
En osaa kuvitella, millaista olisi haluta lapsi. Siskoni on yhdeksän vuotta nuorempi ja olen hoitanut häntä teininä sen verran kovasti, että tiedän aika tarkkaan, millaista lapsen kanssa oleminen on. Ja sitten olin au pairina lukion jälkeen. Tulen lasten kanssa kyllä toimeen, mutta en itselleni haluaisi.
Jotkut sanovat, että tälläinen ei ole luonnollista. Se on oikeasti tyhmin perustelu, minkä antaa voi. Sillä eiväthän eläimet paritellessaan ajattele tekevänsä vauvoja tai suunnittele perheenlisäystä. Ne parittelevat, haluavat paritella. Tämän tunnistan, ja ihme olisi, jos en tunnistaisi. Sehän on edeltävien sukupolvien iloinen perintö. Mutta lapsen haluamista en tunnista.
Mistä se sitten johtuu? Ehkä minulla on sen verran hyvä lähipiiri, että saan kehollista läheisyyttä aina tahtoessani? Ja jopa silloinkin kun en tahdo, Lohi kiipeää syliin ja koirat painautuvat jalkoja vasten. Minua ei erityisemmin haittaa sekään, että ne eivät opi puhumaan, minkä yksi pro-vauva-ihminen kerran esitti perusteluna sille, miksi lapsi on parempi kuin muu eläin. En tykkää puhua. Lääppiminen on parempaa. Eikä minua harmita sekään, etten voi muka ostaa sieviä pilkullisia mekkoja ja prinsessasandaaleja, kirjavia puuvillasukkiksia ja hiuspinnejä. Höpö höpö. Minä ostan niitä itselleni, jos pukinevarastoni osoittavat ehtymisen merkkejä. Eilenkin totesin Pikseliähkyssä olevani lastentarhasta karanneen näköinen. Se on aina hauska toteamus. Ja mitä tulee siihen, että lapset esittävät ihmeellisiä pikku huomautuksia: se on totta, mutta ainakin minusta löytyy se lapsi, joka esittää outouksia ja anarkistisia päätelmiä, aika läheltä pintaa. Kun ei lue sanomalehteä päivittäin, pysyy mieleltään terveen anarkistisena.
Ja sitä paitsi, lapsiahan voi lainata!
Minusta on ihan hauskaa, että Kissan sisko saa vauvan, ja että Hassu Tyttö saa vauvan. Mutta vauva on vähän niin kuin auto - ei sitä haluaisi omakseen, vaikka välillä sitä voi olla ihan hauska käyttää, kun on jokin erityinen tarve, jota ei saa muuten hoidettua. (Toistaiseksi en ole kyllä keksinyt itsessäni tällaista tarvetta vauvalle. Auto sen sijaan on kätevä lainata esimerkiksi muuttotouhuihin.) Nykyinen ydinperhemeininki on aivan järkyttävää. Se on epäilemättä pahaksi sekä vanhemmille, jotka ovat ylikuormitettuja arjessa, lapsille, jotka oppivat tuntemaan vain yhdenlaisen mallin elää, isovanhemmille, joilla olisi paljon arvokasta opetettavaa lapselle, mutta ei tarpeeksi tilaisuuksia olla lapsen kanssa, niille jotka tahtoisivat lapsen mutteivät saa sitä jostain lääketieteellisestä syystä, niille jotka miettivät hankkisivatko lapsen (pakko hankkia tai mennä lastenhoitoammattiin, jos mielii nähdä lapsia päivittäin) ja jopa meille jotka olemme päättäneet, että se ei ole meidän juttumme.
Jos kasvatusvastuu jakautuisi vähän laajemmalle, asenteet lapsiperheitä ja kirjastoissa ja busseissa metelöiviä lapsia kohtaan olisivat varmaankin suvaitsevaisempia, ja samoin asenteet ei-lapsellisia kohtaan. Ei kuulisi niitä väitteitä itsekkyydestä puolin ja toisin (ekologisesta itsekkyydestä, ajattelemattomuudesta, hedonistisesta itsekkyydestä), arki sujuisi takkuuntumattomammin. Nykyisen mallin kärsijöitä taitavat olla etenkin tahtomattaan lapsettomat pariskunnat. Miten heitä ilahduttaisikaan, jos heille tarjoutuisi tilaisuus viettää aikaa lasten kanssa jotenkin luontevasti, ilman että he vaikuttavat nälkäisiltä leopardeilta, jotka ovat suunnilleen riistämässä vauvan äidiltään...
Voi olla, että tällainen ajatus kuulostaa liian utopistiselta useimpien mielestä. Olen kyllä lapsesta lähtien ollut harvinaisen huono ymmärtämään omistamisen viehätystä. Ja olen koettanut koulia itseni siitä eroon sitä tavattuani. Jos jokin tavara on ollut erityisen tärkeä, olen lahjoittanut sen jollekulle toiselle, etten jäisi tavaran vangiksi. Eläimistä, jotka ovat asuneet luonani, en ole koskaan ajatellut että ne olisivat jollain tavalla minun. (Koirien ja kissojen suhde kotiväkeen synnyttää outoja puhetapoja. "Mirrin äiti" ja "Tuffen omistaja" särähtävät pahalta ainakin minun korvassani.) Tai että ne voisivat olla. Toki olen huolissani niiden ollessa hoidossa - hoitaja tuntee ne huonommin, eikä tiedä, että ruoka-ajan ulkpuolella annettu makupala sekoittaa Mobutun vatsan ripulille tai että Nasulle ei passaa hermostua, jos se näykkäisee kättä, se vain pahentaa asioita. Ei sellainen tieto tee niistä erityisesti minun eläimiäni. Eikä edes se, että ne seuraavat minua hihnatta metsässä ja katsovat, etteivät eksy minusta.
Omista vanhemmistani en ole ikinä ajatellut, että olisin jollain erityisellä tavalla juuri heidän lapsensa. Minä nyt vain olen sattunut asumaan heillä, kasvamaan siinä kodissa. Miessuhteilleni olen aina ilmoittanut heidän ihaillessaan kovasti jotain toista naista, että kannattaa nyt harkita kunnolla, minä en kyllä nosta meteliä, jos he lähtevät jonkun toisen matkaan. Mitä mieltä sellaisessa olisi? Ei ihmistä voi omistaa.
Ainoastaan ruoka voi olla omaa, ja vesi: niistä tulee omaa niiden muuttuessa osaksi omaa kehoa. (Samalla tavoin kuin ruoan lisäaineista ja saastejäämistä.) Ehkä sikiö on äidin vatsassa ollessaan vielä äidin, mutta melko varhaisessa vaiheessa lapsi lakkaa olemasta oma, vaikka äiti sellaisesta uskomuksesta kiinni pitäisikin. Äiti ei kuitenkaan ikinä jaksa suhtautua lapseensa niin innostuneesti ja ihmetellen ja yksipuolisen positiivisesti kuin vieraat ihmiset, joista lapsi on vain ihmeellinen, ei rasittava, ja niin lapsi alkaa kasvaa kohti maailmaa, poispäin äidistään, kuten oikein onkin. Ärtyä siitä seikasta, ettei vanhempiaan ole voinut valita eikä edelleenkään voi - eivät ne muutu, vaikka kuinka koettaa. Ja muu maailma on niin uteloittava, ihmeellinen, ajatuksia kiihdyttävä!
Ja ajatukset, voivatko ajatukset olla omia? Hyvin harvoin, ja silloinkin joku jossain hyvin lähiaikoina keksii ne, toisaalla, mitä todennäköisimmin. Tieteenhistoria pitää sisällään monta esimerkkiä siitä, kuinka sama asia keksitään monessa paikassa lyhyen ajan sisään. Eikä se ole mikään ihme. Samankaltaisesta aineistosta syntyy oletettavastikin samankaltaisia johtopäätöksiä. Ajatusten copyright kuulostaa omituiselta.
Niin. Minä en ymmärrä, mitä eroa sillä on, olisiko lapsi "oma" vai adoptoitu. Paitsi raskauden ja synnytyksen ja imetyksen suhteen. Ja se on aika lyhyt aika, ihmisen elämässä, ja vauvalle tärkeämpi kuin äidille, jos tärkeyttä koetetaan arvioida edes jotenkin objektiivisesti, kehityspsykologian avulla. On aivan mahdollista ja jopa oletettavaa, että kysymys äidin tunteista lasta kohtaan on kysymys, josta ei ymmärrä mitään ilman omakohtaista kokemusta. Mutta mm pyysi minua kirjoittamaan adoptiosta, ja tämä on kirjoitus siitä, mikä on omaa ja mikä ei.
Omaa on se, minkä ottaa vastuulleen ja huolekseen, vaikkei sitä voi koskaan omistaakaan jossain syvemmässä mielessä. Se, miten jokin tulee otetuksi vastuun piirin, ei ole olennaista. Olennaista on, onko se otettu.
Orpojen lasten kohtalot säälittävät minua, kuten kai kaikkia muitakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti