lauantai 16. huhtikuuta 2005

Kulkurin selässä

On tapahtunut jotain ihmeellistä ja ihanaa.

Olen noussut takaisin pyöränsatulaan, joka on hevosen selän tai gevalioinnin ohella luontevin olemisen tapani. Illalla oli Taikissa tanssiteos Umbran ensi-ilta ja jalka oli niin kipeä, ettei Taikkiin kävelystä tulisi mitään. "Otetaan pyörät", sanon Kissalle. Koska Ainottaressa on vielä nastarenkaat alla, otan kakkospyöräni Kulkurin.

Maailma avautuu pyörän selästä aivan toisenlaisena. Siinä missä hevosen selässä tuntee itsensä kentauriksi, pyörän selässä muuttuu joksikin liukuvaksi, vaivattomaksi, nopeaksi ja melkein vaarallisen itsenäiseksi. Kuten eräs esteetikko päätoimittamassani lehdessä kirjoittaa, kunhan lehti nyt kerkiää painoon - tämä on vain ennakkotietoa, unelmia - "pyörän kanssa olemme mielellämme kyborgeja". Kuuset viuhuvat ohitse, tie laulaa renkaiden alla. Vai onko se sittenkin keskiö, joka laulaa? Pyöräillessä on vaikeaa olla kovin analyyttinen, koska on jatkuvasti jonkinlaisen vauhti- ja vaivattomuusorgasmin partaalla, suistumaisillaan pysyvästi joksikin aivan toisenlaiseksi, joksikin joka sujahtaa ja suhahtaa ja kallistuu mutkissa, ei piittaa hitaista ja pienistä asioista, ei koskaan pysähdy, mutta silti haistaa ja tuntee lämpötilan ja lihasten liikkeen ja kallistuskulman.

Kun aamulla pyöräilen töihin Keskuspuiston halki, huomaan jälleen kerran mikroilmastot. Dösalla mennessä niitä ei voi kartoittaa, ja kävellen siirtymät ovat niin hitaita, ettei niitä helposti huomaa. Länsi-Pasilassa, missä talon seinät ja katukiveykset ovat varanneet lämpöä, on aamullakin kuivanleppeää, mutta metsään sukeltaessa ilma muuttuu kylmänhönkyisen kosteaksi. Maa on kostea, puut hengittävät. Tuntuu kuin olisi pyöräillyt pussiin, jossa on pakastettua huurua. Pussi kyllä kuulostaa tunkkaiselta, eikä Keskuspuisto ole tunkkainen. Ilma on raikasta ja linnut kirkuvat raivokkaasti reviiripuuhissaan.

Siltä ajamalta päätän, että jos joskus saan tilaisuuden hankkia itselleni maata, johon voisi rakentaa metsäpuutarhan, tutustun paikkaan pyörällä. Anturoin mikroilmaston, minua ei huijata.

Vaikka emme näekään Umbraa - Kissan sisko, joka on äänimiehenä, kärsii teknisistä vaikeuksista eikä mitään ääniä saada aikaan ja esitys joudutaan peruuttamaan - ajatus umbrasta, latinaksi se tarkoittaa varjoa, on jo langennut mieleeni. Kesällä varjot ovat käsittämättömän hienoja. Joskus oikein kirkkaalla säällä ne piirtyvät ehdottomammin kuin objektit, joista lankeavat.

Tänä aamuna varjoja ei käy kehuminen. Ne väpättävät innokkaina, mutta aika heikkoina tien pinnassa. Varjojalka polkaisee varjopoljinta, varjorunko ja varjosatula kannattavat varjoa. Varjo läpäisee toiset varjot, katuvalojen ja istutusten varjot, linnun varjon utupilven varjoaineessa. Polkiessani eteenpäin mietin ajatuksia, joiden mukaan tajuntamme on pelkkä varjo fysikaalisista prosesseista, ja yhtä kykenemätön vaikuttamaan fysikaalisiin prosesseihin kuin minun varjoni minuun.

Vaikuttaa ja vaikuttaa. Tehdä vaikutus, pakottaa jokin toinen menemään jollain toisella tavalla, vihjata toisenlaisesta olemisesta.

Kun taloja rakennetaan, niiden varjoilla on merkitystä. Pohjoispuolen parvekkeella ei paljon tee. Aina varjoissa kylpevä julkisivu antaa gothamcitymaisen dramaattisen vaikutelman. Pilvenpiirtäjä varjostaa pitkän kaistaleen auringon laskiessa ja sen varjon alle joutuvien talojen länsiparvekkeet käyvät nekin aika turhiksi muun kuin mattojen tomuttelun suhteen.

Solahtaessani Mannerheimintien ylitse tuntien itseni vaskitsaksi muistan äkkiä, kuinka kävimme eilen palstallamme Annalassa. Pillisipulia oli jo noussut maasta, samoin talvivalkosipulin pikku tupsuja. Merikaali antaa vielä odottaa itseään, samoin parsa. Kesän syventyessä polut, jotka päällystän hakkeella tai kaislamatoin, käyvät yhä varjoisammiksi parsakaalien ja palmukaalien kasvaessa. Varjo siittää etanoita ja kotiloita, jotka jyrsivät kasveihin limaisia reikiään ja liiskaantuvat ilkeän tuntuisesti paljaan jalan alle kastelukannua raahatessa.

Äkkiä koko kaupunki tuoksuu aivan kesältä. Tajuan, että minulla ei ole hattua, mutta silti ei ole kylmä. Lapaset vielä on, ne punaiseniloiset, joissa on tupsut ranteissa. Kiinnittäessäni pyörän u-lukolla valaisimeen kirjaston vieressä tulen äkkiä varmaksi siitä, että olen olemassa myös silloin, kun en istu satulassa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti