Annajuulia on laittanut blogiinsa aivan loistavan tiedustelulomakkeen. Laitanpa minäkin kiertämään. Vastatkaa jos uskallatte :D
1. Nimi:
2. Syntymäaika:
3. Asuinpaikka:
4. Mikä tekee sinut iloiseksi:
5. Mitä kuuntelet nyt/olet kuunnellut viimeksi:
6. Luetko journaliani:
7. Jos luet, mikä siinä on erityisen hyvää tai erityisen huonoa:
8. Kiinnostava fakta sinusta:
9. Oletko tällähetkellä rakastunut/ihastunut:
10. Lempioleskelupaikka:
11. Lempilyriikkasi:
12. Paras aika vuodesta:
RECOMMEND
1. Elokuva:
2. Kirja:
3. Bändi, laulu ja albumi:
PLUS
1. Yksi asia, mistä pidät minussa:
2. Kaksi asiaa, joista pidät itsessäsi:
3. Katso suosittelemieni blogien listaa ja kun näet siellä jonkun, joka on myös sinun suosikkisi, kerro mistä pidät hänessä:
4. Laita tämä omaan journaliisi, niin minäkin voin kertoa mistä pidän sinussa.
Ajatusten poistomyyntilaari. Kakkoslaatua ja tuotantoon päätymättömiä mallikappaleita ynnä muita kirjavia rättejä maahantuojan varastoista.
lauantai 30. huhtikuuta 2005
Vappuaattona
Viimeisetkin kurpitsat ja metsävadelmat on nyt syöty. Koska metsävadelmat on pakastettu litran rasioissa - arvatkaa vaan kuinka kauan sellaisen keräämiseen menee hakkuuaukiolla, kun marjat vain litistyvät ämpäriin ja hyttyset ja paarmat rokottavat, koirat jo paenneet mökin kuistille, jossa se istuvat loukkaantuneina ja koettavat loksauttaa paarmat hampaisiinsa - ihanan makeita pikku vattusia tulee puoli litraa per naama. Halkikaan jäistä vadelmapaakkua ei saa, ja toisaalta söisin vaikka koko litran, jos velvollisuudentuntoni ei käskisi antaa Kissalle tasaosuutta.
Kissan vatsa kestää vadelmat, minun ei. Herään aamuyöstä siihen, että vatsa metelöitsee. Ja tänään pitäisi mennä piknikille ja myöhemmin illalla Dodon toimistolle istumaan iltaa! Pöh... Saapa nähdä, poistunko vessasta kymmentä metriä kauemmas. Punon hätäsuunnitelmia: jos joisin teetä, vatsa toimisi itsensä tyhjäksi saakka. Sitten olisi vain vähän hutkula olo.
Toisaalta, eipä tuolla ulkona nyt niin kovin piknikilmaiselta näytä. K sanoo, että jos on kylmää, ne menevät tyttöseurueella sisään jonnekin. Ravintolaan en kyllä lähde, vappuaattona, se on selvää. Ruttopuistossa voin vielä istua, mutta sisällä savussa en, yhtä lukuunottamatta tuntemattomien ihmisten seurassa. Ihmisten, jotka ovat kotoisin Haukilahdesta ja jotka siksi pitävät yhtä. Olen käynyt Haukilahdessa ehkä pari kertaa. Lapsena tosin halusin muuttaa sinne, koska siellä viemärinkansissa oli hevosenkengän kuva. Hevoshullusta se vaikutti paratiisilta!
Nasulla on kevätkampaus: leikkaan paksua, rautalangan lailla sojottavaa turkkia lyhyemmäksi. Viisitoista senttiä on liian pitkä näin lämpimissä ilmoissa. Pari senttiä riittää. Koska Nasulta ja Mobutulta ei putoa turkki, niitä on leikattava. Kevätkampauksessaan Nasu näyttää kovin solakalta ja pitkäsääriseltä, vinttikoiran ja Mikki Hiiren risteytykseltä. Vinttikoiravaikutelman pilaavat valtavankokoiset tassut ja isohko pää, jonka ilme ei ole vinttikoiramaisen lauhkea vaan terrierimäisen valpas. Aina, kun sille puhuu, se kallistaa päätä ja katsoo oikein tarkasti. Voi oikein nähdä, kuinka kovasti se haluaisi ymmärtää jokaisen sanan. Aika monta se ymmärtääkin. Ulos ja ruoka ja mukaan ja odota ja istu ja maahan ja älä viitsi ja tulehan ja höpörakas ja omat nimensä, ne kaikki, ja muiden eläintemme nimet, ne kaikki, ja tuttujen koirakaverien nimet, ja onko jänis ja onko orava ja namia ja vauva kiltisti ja raaaauhassa ja ai älä pure ja hopitihop ja katso este ja katso penkki ja hoi neiti hilpeä ja kotimieheksi ja hys se on vain posti ja sehän on vanha tuttu ja älä Jasmarille hauku hömppä ja eteiseen tassupesu ja tassu ja nyt nätisti. Näille se ei kallista päätään vaan tekee yhteistyötä, kun sitä sattuu huvittamaan. Kaikelle muulle se kallistaa pään. Pää kallellaan se näyttää entistä enemmän Mikki Hiireltä.
Aamulla on ihmeellistä herätä solakan Nasun kyljestä. Sen koivet ovat menettäneet strutsiutensa nyt kun niiden yläpään suuret hahtuvapilvet on leikattu bioroskikseen.
Vatsakipuun ei ole ihmeellistä herätä, ainoastaan kurjaa. Avata silmät, nähdä ulkona harmaus, joka taustoittaa kevään merkit puissa ja pensaissa.
Hyvää huomenta. Ja vappua. Muistakaahan boikotoida muita juomia kuin shampanjaa ja luomucavaa. Se on ainut keino pirskahdella koko ilta hyväntuulisena.
Kissan vatsa kestää vadelmat, minun ei. Herään aamuyöstä siihen, että vatsa metelöitsee. Ja tänään pitäisi mennä piknikille ja myöhemmin illalla Dodon toimistolle istumaan iltaa! Pöh... Saapa nähdä, poistunko vessasta kymmentä metriä kauemmas. Punon hätäsuunnitelmia: jos joisin teetä, vatsa toimisi itsensä tyhjäksi saakka. Sitten olisi vain vähän hutkula olo.
Toisaalta, eipä tuolla ulkona nyt niin kovin piknikilmaiselta näytä. K sanoo, että jos on kylmää, ne menevät tyttöseurueella sisään jonnekin. Ravintolaan en kyllä lähde, vappuaattona, se on selvää. Ruttopuistossa voin vielä istua, mutta sisällä savussa en, yhtä lukuunottamatta tuntemattomien ihmisten seurassa. Ihmisten, jotka ovat kotoisin Haukilahdesta ja jotka siksi pitävät yhtä. Olen käynyt Haukilahdessa ehkä pari kertaa. Lapsena tosin halusin muuttaa sinne, koska siellä viemärinkansissa oli hevosenkengän kuva. Hevoshullusta se vaikutti paratiisilta!
Nasulla on kevätkampaus: leikkaan paksua, rautalangan lailla sojottavaa turkkia lyhyemmäksi. Viisitoista senttiä on liian pitkä näin lämpimissä ilmoissa. Pari senttiä riittää. Koska Nasulta ja Mobutulta ei putoa turkki, niitä on leikattava. Kevätkampauksessaan Nasu näyttää kovin solakalta ja pitkäsääriseltä, vinttikoiran ja Mikki Hiiren risteytykseltä. Vinttikoiravaikutelman pilaavat valtavankokoiset tassut ja isohko pää, jonka ilme ei ole vinttikoiramaisen lauhkea vaan terrierimäisen valpas. Aina, kun sille puhuu, se kallistaa päätä ja katsoo oikein tarkasti. Voi oikein nähdä, kuinka kovasti se haluaisi ymmärtää jokaisen sanan. Aika monta se ymmärtääkin. Ulos ja ruoka ja mukaan ja odota ja istu ja maahan ja älä viitsi ja tulehan ja höpörakas ja omat nimensä, ne kaikki, ja muiden eläintemme nimet, ne kaikki, ja tuttujen koirakaverien nimet, ja onko jänis ja onko orava ja namia ja vauva kiltisti ja raaaauhassa ja ai älä pure ja hopitihop ja katso este ja katso penkki ja hoi neiti hilpeä ja kotimieheksi ja hys se on vain posti ja sehän on vanha tuttu ja älä Jasmarille hauku hömppä ja eteiseen tassupesu ja tassu ja nyt nätisti. Näille se ei kallista päätään vaan tekee yhteistyötä, kun sitä sattuu huvittamaan. Kaikelle muulle se kallistaa pään. Pää kallellaan se näyttää entistä enemmän Mikki Hiireltä.
Aamulla on ihmeellistä herätä solakan Nasun kyljestä. Sen koivet ovat menettäneet strutsiutensa nyt kun niiden yläpään suuret hahtuvapilvet on leikattu bioroskikseen.
Vatsakipuun ei ole ihmeellistä herätä, ainoastaan kurjaa. Avata silmät, nähdä ulkona harmaus, joka taustoittaa kevään merkit puissa ja pensaissa.
Hyvää huomenta. Ja vappua. Muistakaahan boikotoida muita juomia kuin shampanjaa ja luomucavaa. Se on ainut keino pirskahdella koko ilta hyväntuulisena.
perjantai 29. huhtikuuta 2005
Katkelmia lausumattomista vastauksista
"Ei se niin yksinkertaista ole", haluaisin sanoa, ennen kuin lähdemme pyöräilemään H:n kanssa kierrätyskeskukseen. Psyyke ei ole yksinkertainen koirallakaan. Vaatii useita kuukausia, ennen kuin todella saa langan päästä kiinni siitä, miten se jonkin asian kokee. Mutta otan vain laukkuni, avaimet ja lompakon, ja kiskon vaaleanpunaisen poolokaulusjumpperin päälle. Lähdemme. H on istunut ensimmäisen oikeusjuttunsa, kuten Kissakin. Kumpaakin itketti oikeudessa kovasti. Jos ei olisi itkettänyt, olisin ollut huolestuneempi.
"Ei se niin yksinkertaista ole", haluaisin vastata eiliseen kommenttiin, joka tarkastelee ihmisen ja lemmikkieläimen suhdetta vangin ja sen vartijan suhteena. On tuhansia, miljoonia, erilaisia eläin-ihmis-suhteita. Kaikkien typistäminen alistussuhteeksi on liiallista yksinkertaistamista. Enkä ole varma kumpi on enemmän vanki: häntäänsä lenkille lähtiessä tyytyväisenä heiluttava koira vain sille valjaat pukeva apina, joka ei saa julkisesti edes raapia takamustaan.
"Ei se niin yksinkertaista ole", haluaisin kirjoittaa Marinadin kommentteihin, joissa joku maalainen taas skitsoaa siitä, että metsiä haluavat suojella usein fanaattiset kaupunkilaiset jotka eivät oel kosketuksissa maaseutuun. Joskus ulkopuolisuus jostain käytännöstä auttaa näkemään tiettyjä piirteitä tuossa käytännössä. En kirjoita mitään, koska epäilemättä olen fanaattinen kaupunkilainen. Fanaattinen siinä, etten suostu mieltämään puupeltoa metsäksi ja siinä, etten ymmärrä, miten maalaiset eivät ymmärrä metsän ja puupellon eroa. Ovatko he mielestään jo niin asiantuntijoita asiassa, etteivät viitsi lukea, mitä ekologit aiheesta kirjoittavat? Maalla minua on hämmästyttänyt eniten se, etteivät ihmiset sienestä eivätkä marjasta, ja hakkaavat aika surutta palan puupeltoa saadakseen uuden Mersun, ja suhtautuvat angstisesti ajatukseen, että vanha metsä pitäisi Etelä-Suomessa suojella. Ikään kuin se niiden mersupelto olisi vanhaa metsää. Tai ikään kuin muilla maaseudun eläimillä kuin ihmisellä (ja ehkä tämän kotieläimillä) ei olisi mitään väliä. Äh.
"Ei se niin yksinkertaista ole", haluaisin sanoa pojille kävellessämme Turussa kohti juna-asemaa, näiden ihmetellessä naisten koristautumisvimmaa. Pojat käyvät punttiksella. No ei se mitään, olen minäkin käynyt. Koiratkin siistivät turkkiaan jatkuvasti. Kun Mobutun kuono ajetaan, se käy ylpeillen näyttämään sileää kuonoaan kaikille. Kun erehtyy juhliin laittamaan värivoidetta ja kimaltelevat korvikset, puolitutut tulevat kysymään, mitä ihanaa on tapahtunut, "kun sinä noin säteilet." Ja miten sitä odotti, että sai reiät korviin kaksitoistavuotislahjaksi. Sitä nuoremmat reikäkorvat näyttivät äidin mielestä lapsiprostituoiduilta. Kun sai reiät, oli melkein aikuinen. Nyt kun sujauttaa korvikset lehtiin, tuntee itsensä pikkutytöksi, joka saa hymyillä ylpeästi jo-kaksitoistavuotiuttaan.
"Ei se niin yksinkertaista ole", ajattelen itsekseni kirjoittaessani Parppein paginoiden kommenttiosastolle, että yläastelaisille tekisi hyvää pakollinen retki paikalliselle kaatopaikalle. Useat ihmiset inhoavat huuhdella jugurttipurkin, jäljelle jäänyt jugurtti on heistä likaa, vaikka he lapioivat samaa kamaa suuhunsa. Se, mikä ei tule ulos kaatamalla, on likaa, johon ei kannata käsiään tahria. Ihmismieli on enimmäkseen nimeämisissään epälooginen.
"Ei se niin yksinkertaista ole", haluaisin sanoa ihmiselle, joka yltyy valittamaan minulle siitä, kuinka kaiken maailman sosiaalipummit vain laiskottelevat kotonaan, kun hän kasaa heidän taloudenpitoonsa verorahoja. Kaikki eivät selviä työelämässä, ja en ymmärrä, kuinka ne, jotka selviävät, kehtaavat valittaa omaa selviämistään. Luulen, että niitä väärinkäyttäjiä on oikeasti aika vähän. Ehkä Suomessa ei vieläkään oikein tajuta, miten yleisiä ja vaikeita esimerkiksi mielenterveysongelmat ovat?
"Ei se niin yksinkertaista ole", meinaan sanoa äidille, joka suree puhelimessa taas kerran sitä, kuinka ei ole onnistunut olemaan hyvä äiti. Kun ei ole korkeakoulutettu eikä edes ajokortillinen. Päädyn kuitenkin sanomaan, että rakastan häntä enkä ole kokenut jääväni paitsi äidistä. En osaa edes kuvitella toisenlaista äitiä. Äitiä harmittaa, kun hänellä ei ole edes suhteita, joiden kautta voisin saada töitä. "Hitsi vie, äiti, olen syönyt lapsena sun hankkimaa ruokaa. Kuinka voisin olla epäkiitollinen?" purnaan takaisin. Äidistä tuntuu, että maailma on nykyään niin erilainen kuin hänen nuoruudessaan, ettei hän ymmärrä sitä. "En minäkään sitä ymmärrä", sanon. Äiti tahtoo pistää senkin omaan piikkiinsä, ikään kuin napanuora välillämme ei olisi edelleenkään katkennut.
"Ei se niin yksinkertaista ole", melkein vastaan, kun eräs tuttu valittaa, että eräässä tekstissä on liikaa akateemisia roinasanoja kuten "toisaalta... mutta toisaalta" ja "kuitenkin" ja "mitä ilmeisimmin". Aika monet asiat ovat toisaalta-toisaalta -asioita ja teksti, jossa ei akateemisia roinasanoja esiinny, vaikuttaa helposti enemmän hetkelliseltä tunteenpurkaukselta kuin harkitulta kannanotolta. Ulkopuolinen, joka poistaa roinasanat lupaa kysymättä, fanatisoi kirjoittajan. Myöhemmin kirjoittaja saa sitten punastella, ettei se kyllä ollut hänen mielipiteensä, ei siinä jyrkkyydessä.
Mutta sille miehelle, joka huutaa minulle "Hop hop hop, niin pyllys kiinteytyy" pyöräillessäni Kaisaniemen puistossa en olisi sanonut, ettei se niin yksinkertaista ole. Hänelle olisin muotoillut toisenlaisen vastauksen, jos olisin ollut pahemmalla päällä. Mutta aurinkoa ja kevättä pullistuen en viitsinyt tahria kitaani sellaisin sanoin kuin "ääliö" ja "paska-aivo". Tunsin onnistuneeni, kun jatkoin matkaani aivan yhtä verkkaisesti ja hyväntuulisena, antaen äijän jäädä kihisemään parhaaseen mahdolliseen maailmaansa, jossa hänen huutonsa olisi palkittu huomiolla. Ilmeisesti on kuitenkin niin yksinkertaista, että itse täysin lösähtäneet äijät, joiden kulmakarvoissakin on jo harmaata, saavat huudella mitä tahansa naisille, joilla on parempi kunto ja aikaa pyöräillä vähän hitaamminkin, ihaillen kevään kulkua. Ainakin äijien itsensä mielestä.
Käyn katsomassa Hawaii Oslon. Suosittelen. Hyvin järkyttävä ja kaunis, kipeä ja elämänmakuinen. Siinä mikään ei ole kovin yksinkertaista. Kerran viidessä vuodessa näkee elokuvan, jossa puristaa kynnet kämmenpohjaan, ettei liikaa järkyttyisi. Tämä on niitä. Elämä on siinä kaunista, koska haurasta, ohimenevää, normitonta.
"Ei se niin yksinkertaista ole", haluaisin vastata eiliseen kommenttiin, joka tarkastelee ihmisen ja lemmikkieläimen suhdetta vangin ja sen vartijan suhteena. On tuhansia, miljoonia, erilaisia eläin-ihmis-suhteita. Kaikkien typistäminen alistussuhteeksi on liiallista yksinkertaistamista. Enkä ole varma kumpi on enemmän vanki: häntäänsä lenkille lähtiessä tyytyväisenä heiluttava koira vain sille valjaat pukeva apina, joka ei saa julkisesti edes raapia takamustaan.
"Ei se niin yksinkertaista ole", haluaisin kirjoittaa Marinadin kommentteihin, joissa joku maalainen taas skitsoaa siitä, että metsiä haluavat suojella usein fanaattiset kaupunkilaiset jotka eivät oel kosketuksissa maaseutuun. Joskus ulkopuolisuus jostain käytännöstä auttaa näkemään tiettyjä piirteitä tuossa käytännössä. En kirjoita mitään, koska epäilemättä olen fanaattinen kaupunkilainen. Fanaattinen siinä, etten suostu mieltämään puupeltoa metsäksi ja siinä, etten ymmärrä, miten maalaiset eivät ymmärrä metsän ja puupellon eroa. Ovatko he mielestään jo niin asiantuntijoita asiassa, etteivät viitsi lukea, mitä ekologit aiheesta kirjoittavat? Maalla minua on hämmästyttänyt eniten se, etteivät ihmiset sienestä eivätkä marjasta, ja hakkaavat aika surutta palan puupeltoa saadakseen uuden Mersun, ja suhtautuvat angstisesti ajatukseen, että vanha metsä pitäisi Etelä-Suomessa suojella. Ikään kuin se niiden mersupelto olisi vanhaa metsää. Tai ikään kuin muilla maaseudun eläimillä kuin ihmisellä (ja ehkä tämän kotieläimillä) ei olisi mitään väliä. Äh.
"Ei se niin yksinkertaista ole", haluaisin sanoa pojille kävellessämme Turussa kohti juna-asemaa, näiden ihmetellessä naisten koristautumisvimmaa. Pojat käyvät punttiksella. No ei se mitään, olen minäkin käynyt. Koiratkin siistivät turkkiaan jatkuvasti. Kun Mobutun kuono ajetaan, se käy ylpeillen näyttämään sileää kuonoaan kaikille. Kun erehtyy juhliin laittamaan värivoidetta ja kimaltelevat korvikset, puolitutut tulevat kysymään, mitä ihanaa on tapahtunut, "kun sinä noin säteilet." Ja miten sitä odotti, että sai reiät korviin kaksitoistavuotislahjaksi. Sitä nuoremmat reikäkorvat näyttivät äidin mielestä lapsiprostituoiduilta. Kun sai reiät, oli melkein aikuinen. Nyt kun sujauttaa korvikset lehtiin, tuntee itsensä pikkutytöksi, joka saa hymyillä ylpeästi jo-kaksitoistavuotiuttaan.
"Ei se niin yksinkertaista ole", ajattelen itsekseni kirjoittaessani Parppein paginoiden kommenttiosastolle, että yläastelaisille tekisi hyvää pakollinen retki paikalliselle kaatopaikalle. Useat ihmiset inhoavat huuhdella jugurttipurkin, jäljelle jäänyt jugurtti on heistä likaa, vaikka he lapioivat samaa kamaa suuhunsa. Se, mikä ei tule ulos kaatamalla, on likaa, johon ei kannata käsiään tahria. Ihmismieli on enimmäkseen nimeämisissään epälooginen.
"Ei se niin yksinkertaista ole", haluaisin sanoa ihmiselle, joka yltyy valittamaan minulle siitä, kuinka kaiken maailman sosiaalipummit vain laiskottelevat kotonaan, kun hän kasaa heidän taloudenpitoonsa verorahoja. Kaikki eivät selviä työelämässä, ja en ymmärrä, kuinka ne, jotka selviävät, kehtaavat valittaa omaa selviämistään. Luulen, että niitä väärinkäyttäjiä on oikeasti aika vähän. Ehkä Suomessa ei vieläkään oikein tajuta, miten yleisiä ja vaikeita esimerkiksi mielenterveysongelmat ovat?
"Ei se niin yksinkertaista ole", meinaan sanoa äidille, joka suree puhelimessa taas kerran sitä, kuinka ei ole onnistunut olemaan hyvä äiti. Kun ei ole korkeakoulutettu eikä edes ajokortillinen. Päädyn kuitenkin sanomaan, että rakastan häntä enkä ole kokenut jääväni paitsi äidistä. En osaa edes kuvitella toisenlaista äitiä. Äitiä harmittaa, kun hänellä ei ole edes suhteita, joiden kautta voisin saada töitä. "Hitsi vie, äiti, olen syönyt lapsena sun hankkimaa ruokaa. Kuinka voisin olla epäkiitollinen?" purnaan takaisin. Äidistä tuntuu, että maailma on nykyään niin erilainen kuin hänen nuoruudessaan, ettei hän ymmärrä sitä. "En minäkään sitä ymmärrä", sanon. Äiti tahtoo pistää senkin omaan piikkiinsä, ikään kuin napanuora välillämme ei olisi edelleenkään katkennut.
"Ei se niin yksinkertaista ole", melkein vastaan, kun eräs tuttu valittaa, että eräässä tekstissä on liikaa akateemisia roinasanoja kuten "toisaalta... mutta toisaalta" ja "kuitenkin" ja "mitä ilmeisimmin". Aika monet asiat ovat toisaalta-toisaalta -asioita ja teksti, jossa ei akateemisia roinasanoja esiinny, vaikuttaa helposti enemmän hetkelliseltä tunteenpurkaukselta kuin harkitulta kannanotolta. Ulkopuolinen, joka poistaa roinasanat lupaa kysymättä, fanatisoi kirjoittajan. Myöhemmin kirjoittaja saa sitten punastella, ettei se kyllä ollut hänen mielipiteensä, ei siinä jyrkkyydessä.
Mutta sille miehelle, joka huutaa minulle "Hop hop hop, niin pyllys kiinteytyy" pyöräillessäni Kaisaniemen puistossa en olisi sanonut, ettei se niin yksinkertaista ole. Hänelle olisin muotoillut toisenlaisen vastauksen, jos olisin ollut pahemmalla päällä. Mutta aurinkoa ja kevättä pullistuen en viitsinyt tahria kitaani sellaisin sanoin kuin "ääliö" ja "paska-aivo". Tunsin onnistuneeni, kun jatkoin matkaani aivan yhtä verkkaisesti ja hyväntuulisena, antaen äijän jäädä kihisemään parhaaseen mahdolliseen maailmaansa, jossa hänen huutonsa olisi palkittu huomiolla. Ilmeisesti on kuitenkin niin yksinkertaista, että itse täysin lösähtäneet äijät, joiden kulmakarvoissakin on jo harmaata, saavat huudella mitä tahansa naisille, joilla on parempi kunto ja aikaa pyöräillä vähän hitaamminkin, ihaillen kevään kulkua. Ainakin äijien itsensä mielestä.
Käyn katsomassa Hawaii Oslon. Suosittelen. Hyvin järkyttävä ja kaunis, kipeä ja elämänmakuinen. Siinä mikään ei ole kovin yksinkertaista. Kerran viidessä vuodessa näkee elokuvan, jossa puristaa kynnet kämmenpohjaan, ettei liikaa järkyttyisi. Tämä on niitä. Elämä on siinä kaunista, koska haurasta, ohimenevää, normitonta.
torstai 28. huhtikuuta 2005
Eläviä olioita
Olen viime päivinä lukenut paljon naisten kirjoittamaa lyriikkaa ja vakuuttunut entistä varmemmin siitä, että sillä voisi olla elämässäni vankempi sija kuin sillä nyt on. Vielä muutama vuosi sitten se kuulosti niin oudolta, joillekin muille kirjoitetulta. Ja silti, kun tarkistelen niitä lukemattomia vihkoja, joihin olen itse kirjoittanut - samat teemat sieltäkin löytyvät. Ainainen epävalmius, epävarmuus, veren, lihan ja elämän linja äitejä pitkin. Miksi samat teemat muiden kirjaamina tuntuivat vieraalta niin pitkään, ruttasin otsaani ja ajattelin: nämä ovat naisia, jotka tekevät lapsia.
Onko se kaikki kiinni vain siitä, että vuosi vuodelta olen alkanut ajatella ihmistä yhä enemmän veren ja lihan möykkynä, jonka käytöskin kielii ajoista tätä ennen? Ehkä se on monien tekijöiden summa, monien ilahduttavien havaintojen alitajuinen kasauma, joka on kieräyttänyt sivuun kiven luolan suulta valon tulla teksteille? Ehkä se on kiinni siitä, että minun kohdustani on kiskottu irti yksi kuparikierukka ja työnnetty toinen tilalle kohtuparan supistellessa ja lääkärin käskiessä: rentouta, rentouta, älä tyttö hyvä ponnista vastaan, et sinä synnyttämässä ole, pystymättä olemaan huutamatta, istuen kotimatkan dösassa numero kuusikymmentäyhdeksän kaksinkerroin kivusta? En tiedä, en usko että kukaan tietää tai että kukaan edes pystyy spekuloimaan tässä asiassa tyydyttävästi. Olkoon. Niin on tapahtunut.
Olen lukenut Helvi Hämäläistä, ajatellut lehmän sarvia kylän lyyrana -voi niitä, jotka luulevat Heli Laaksosen murrerunon lehmänylistystä uudeksi teemaksi. Miettinyt taas kerran vuodenaikoja, sivistyneisyyden rakentamaa seinää niiden edessä. Helvi kirjoittaa (voi tätä julkeutta, sinutella - mutta Helvikin piti kukista, siitä sinuttelu): ... Nainen synnyttää vaikka lumi niinkuin sudenturkki kasvaa vain. / Kesyt synnyttää myös kuolonkuussa. // Synny ei suden, karhun pennut, / pojat oravain, jänisten, / heilu ei sireenien tyttäret, / tanssi vaahtolapset tuomien, / linnun tyttäret. / Kurki rakenna ei pesää marraskuussa, / muni ei närhi marraskuussa, / synnytä ei käärme, kukka villi... Monessa hänen runossaan esiintyy itse kevät tai äiti maa. Runoja saavat rikkaruohot enemmän kuin ruusut, kuten oikein onkin. Eikä kertoja koskaan täysin kotiudu: Minulla ei ole tämän maailman kotipaikkaoikeutta, / tuska on tarttunut päähäni kuin siivet, / levottomuus ajaa minua kuin myrsky. Kylän naiset ovat toisenlaisia: he lahjoittelevat toisilleen munia ja leipää ja poikivat.
Talven kuvaus kuulostaa oikealta: Murhaamme ruohoa, puita, eläimiä, peltoja, metsiä, / tappoöitä on monta vuodessamme. Runossa Kadonneet tiet maan villiintyminen ja teiden katoaminen esitetään valossa, jota aatehistoriassa ei ole totuttu liittämään suomalaiseen maalaisnäkemykseen. Ehkä Hämäläinen onkin villimpi kuin päältäpäin katsoen näyttää. Entäpä runo Vedet? Aivan taivaallinen. Siteeraan otteen, jotta innostuisitte lainaamaan Helviä.
...
Lähde on peittänyt kasvonsa viheriällä,
pitääkö hänen kalpeaan ihoonsa kultaa tuhlata.
Pitääkö satakieli pesäänsä häen tukkansa mustassa sykkyrässä.
Kun hän tuntee hengityksesi kasvoillaan
hänen kasvonsa käyvät punaisemmiksi purppuraa
villiä kukkaa muistuttavat silmänsä,
valo lävistää hänen lantionsa.
Hän kantaa kuultavaa varjoa kasvoillaan kuin hymyä.
Hänen kätensä on täynnä metsän tummanvihreää.
Läpikuultavan kirkas on hänen kätensä.
Puro nukkuu suuri tähti silmäluomillaan
tummanvihreässä metsässä,
punaisilla kammoilla kannattaen hiuksiaan,
kukannuppu- ja pilvikammoilla,
suuria hiuksiaan, josta tähdet kuvastelevat.
Lähteessä tukkaansa pesee pilvi, villi neito,
pieni puu ja hän yhdessä ovat lähteelle itsensä lahjoittaneet,
sinipunerva on lähde pilven suortuvista, puun kasvoista tummanvihreä.
Niinkuin lintu, pieni villi neito, pilvi tekee lähteestä pesän
orvokinvärisille hiuksilleen.
Ilta piirtää veteen kalpeansinertävän pään,
hiukset niinkuin tumman linnunpesän,
kuolleen naisen, joka nukkuu tuuheiden lehvien alla
pysähtyneenä vieraaseen rantaan.
Hänen tummat hiuksensa sykeröllä kuin linnunpesä,
kalpeasta sinestä, tummasta yöstä ja hänen hiuksistaan
tehty linnunpesä.
Joskus minusta tuntuu, ettei maailmassa ole enää mitään kirjoittamisen arvoista. Tärkein on sanottu jo. Haukun itseäni lampaaksi ja pässiksi, kun olen löytänyt Helvi Hämäläisen vasta päälle kolmikymppisenä. Mutta parempi silti näin. Ikävämpää olisi olla tuntematta itseään pässiksi ja pysyä yhtä tyhmänä koko elämänsä ajan.
Sekä Hämäläinen että Atwood kirjoittavat käärmeistä. Atwood tekee todella hyvän huomautuksen: Unohda fallossymboliikka, / eroja on kaksi: / käärme maistuu kanalta / ja onko kukaan pitänyt kyrpää viisaana?
Käärme eläimenä säälittää kovasti. Se rassu on joutunut kärsimään niin pitkään aivan typerästä vainoamisesta. Isoäiti, jonka kotiseudulla Inkerinmaalla oli ollut hirvittävän paljon kyitä, suhtautui käärmeeseen kauniisti: polkaisi jalkaa maahan topakasti ja sanoi mää kottiis! Ja käärme meni. Kunnes sinä kesänä, kun olin pieni, ja olimme ukin eräkämpällä, ja suuri kyy makasi kerälle kiertyneenä polulla lämmittelemässä, ja juoksin sen ohi astuen aivan tarkasti juuri sen viereen, sitä huomaamatta, ja äiti näki sen takaapäin, ja huusi pysähdy, pysähdy, mutta sitä oli huudettu liian monta kertaa ennenkin, enkä pysähtynyt, juoksin vain, eikä käärme nostanut edes päätään tai tehnyt elettäkään siirtyäkseen. Isoäiti polki kyylle jalkaansa, se siityi pari metriä polulta peloissaan sihisten, kiertyi sitten taas kerälle, silmät valppaina, kieli vipattaen.
Ne polttivat sen. Heittivät päälle bensiiniä, ja kyyn luikertaessa kuumotusta paeten kivikkoon, heittivät pari tulitikkua perään. Ne polttivat sen elävältä. En ole koskaan osannut antaa sitä anteeksi. Eihän se tehnyt mitään! Otti aurinkoa vain. Isoäitikään ei ollut ratkaisuun tyytyväinen. "Se siirtyi jo polulta", hän julmisteli äidille, mutta äiti oli hysteerinen pelosta, että käärme pistäisi minua. Minusta tuon pelon sanallistus kertoo jo, kuinka älyttömiä siinä pelättiin. Minut koetettiin teljetä eräkämppään, etten näkisi kyyn palamista, mutta tietysti karkasin ja näon koko jutun. Purin isoäitiä kädestä, jolla hän koetti estää menemistä, luikersin irti otteesta, juoksin kivikolle ja näin kaiken. Se on ensimmäisiä muistikuviani tästä maailmasta. Se, kuinka huusin ei ja ei ja ei, mutta ne eivät kuunnelleet. Äiti sanoi: "Ettei sinua sattuisi, kai sinä sen ymmärrät?" Kas kun eivät siivonneet maastosta kaikkia kivenmurikoita, joihin nirhin polven kompastuessa. Vaarallisempia ne olivat. Tai kas kun eivät tyhjentäneet koko järveä vesihiisistä.
Kun luen Atwoodin käärmeestä, luen siitä käärmeestä. Se on nimetön / joka antaa itselleen nimen, / yhden monista, // myös sinun nimesi. // Tiedät tämän, ja tapat sen silti.
Kun kaiken puhelimessa säätämisen jälkeen vegetaariset kävelykenkäni saapuvat kotiovelle, korjaan ne tyytyväisenä talteen. Näiden takia ketään ei ole tapettu. Ainakaan suoraan.
Eläimet tohottavat ympärillä ja haistelevat kenkiä mietteliäinä. Nasu, tuo rakas karvanauris, tuhahtaa niille. Se ei tiedä, miten moneen paikkaan nuo kengät vielä sen kanssa kävelevät. Nasu onkin villi, jalo villi. Se ei ymmärrä kenkien päälle eikä pelkää käärmeitä. Sen sijaan se pelkää muovikasseja, tuulessa paukkuvaa viiriä, koiria jotka ovat sisämaailmassa oppineet ihmisten tavan tuijottaa toista silmiin suoraan. Tuon tavan, jonka uhkausmerkityksen olemme unohtaneet. Tai jotkut meistä, ainakin.
Urhoollinen koira, ajattelen. Ulkoillessa sen korvat liikkuvat herkästi ilmaisten milloin mitäkin tunnetilaa. Korvien pitkät silkinhienot hapsut - ainoa silkkinen koko karkeaturkkisessa otuksessa - värähtelevät ilmeikkyyttä korostaen. Juostessa ne liehuvat kuin lohikäärmeen parta.
En näe olennaista eroa käärmeen ja koiran välillä kuten äiti, vaikka toki tunnenkin koiria enemmän. Yllätän itseni itkemällä sängyssä lukiessani ennen aamupalaa ja aamulenkkiä sen Atwoodin kohdan, jossa Monille ne ovat vain sotkuisia pulmia / joihin vain bensa ja tulitikut tehoavat. / Niiden parittelu on vain nimellisesti seksiä, / kahden syanidinvärisen narunpätkän / keskinäinen romanssi. / Vaikka ne synnyttävät ja pesissä käy kuhina / niiden on vaikea kuvitella rakastavan. // Käärme on eläimistä ainoa / joka ei laula. / Syy niihin on sama / kuin syy tähtiin, ja ihmiselle vieras.
Ajattelen yhä enemmän sitäkin, kuinka tietyissä historiallisissa tilanteissa toiset ihmiset on ajateltu nekin joillekin toisille ihmisille vieraiksi - niiden on vaikea kuvitella rakastavan. Tai kaikki muut eläimet Homo sapiensia lukuunottamatta. Sapiens, toden totta. Onko viisas se, joka lakkaa vihaamasta ja tuhoamasta vain sitä, minkä osaa jo selittää? Kuka kertoisi elämän tarkoituksen? Jos emme sitäkään osaa selittää - - -
Luen dainoja silloin tällöin ja mietin käärmeiden lyylittelyä. Sitä, kuinka ne ihmiset kuitenkin joutuivat olosuhteiden pakossa syömään toisia eläviä olioita: porsaita, lehmiä, lampaita, sen sellaisia. Miltä se tuntui? Tuntuiko se miltään? Sitä haluaisi ajatella, että niillä ihmisillä oli terve kuva maailmasta, toivottivat käärmeenkin tervetulleeksi, ymmärsivät sen olevan samaa lihaa ja verta. Ja silti, ne söivät ystäväeläimiään mutteivät lapsiaan. Ei, kyllä heilläkin on ollut jako tuotantoeläimiin, metsästyseläimiin ja pyhiin eläimiin jotka eivät oikeasti ole edes eläimiä vaan jonkinlaisia haltioita. Ja ihmisiin.
Tiedättekö, minä olen silittänyt käärmettä. Se oli tavattoman vaikeaa. Halusin silittää ja tiesin käärmeen olevan siihen tottunut. Silti halusin koko ajan tempaista käden pois terraariosta. Käärmeen kieli haisteli uteliaasti uutta hajua, sormet hivuttautuivat sitä kohti, tapasivat ihon, joka ei ollut kylmä eikä kalaisalla tavalla suomuinen. Se makasi hiljaa, silmät välkehtien nimetöntä tulta, kieli leimahdellen, ja sormeni matkustivat sitä pitkin kuin ramman jalat: turtina, pistelevinä, voimattomina raahaten. Tuntui siltä, että kosketin jonkun ihoa. Kosketin jonkun ihoa. Nimettömällä, sanattomalla tavalla pyysin käärmeeltä anteeksi sitä, mitä sen kaukaiselle sukulaiselle näin tehtävän kauan sitten. Oliko senkin iho näin pehmeänlämmin? Tunsin hien tulvahtavat kämmenistä ja jalkapohjista, suolapulssin. Vedin käden hitaasti pois terraariosta. Käärme makasi edelleen rauhassa, luottavaisena. Se ei tiennyt mitään pahoista ihmisistä, joille se on vain jonkinlainen ilkeä kone, vaaniva likainen nyöri heinikoissa.
Kunpa minäkään en tietäisi niistä.
Onko se kaikki kiinni vain siitä, että vuosi vuodelta olen alkanut ajatella ihmistä yhä enemmän veren ja lihan möykkynä, jonka käytöskin kielii ajoista tätä ennen? Ehkä se on monien tekijöiden summa, monien ilahduttavien havaintojen alitajuinen kasauma, joka on kieräyttänyt sivuun kiven luolan suulta valon tulla teksteille? Ehkä se on kiinni siitä, että minun kohdustani on kiskottu irti yksi kuparikierukka ja työnnetty toinen tilalle kohtuparan supistellessa ja lääkärin käskiessä: rentouta, rentouta, älä tyttö hyvä ponnista vastaan, et sinä synnyttämässä ole, pystymättä olemaan huutamatta, istuen kotimatkan dösassa numero kuusikymmentäyhdeksän kaksinkerroin kivusta? En tiedä, en usko että kukaan tietää tai että kukaan edes pystyy spekuloimaan tässä asiassa tyydyttävästi. Olkoon. Niin on tapahtunut.
Olen lukenut Helvi Hämäläistä, ajatellut lehmän sarvia kylän lyyrana -voi niitä, jotka luulevat Heli Laaksosen murrerunon lehmänylistystä uudeksi teemaksi. Miettinyt taas kerran vuodenaikoja, sivistyneisyyden rakentamaa seinää niiden edessä. Helvi kirjoittaa (voi tätä julkeutta, sinutella - mutta Helvikin piti kukista, siitä sinuttelu): ... Nainen synnyttää vaikka lumi niinkuin sudenturkki kasvaa vain. / Kesyt synnyttää myös kuolonkuussa. // Synny ei suden, karhun pennut, / pojat oravain, jänisten, / heilu ei sireenien tyttäret, / tanssi vaahtolapset tuomien, / linnun tyttäret. / Kurki rakenna ei pesää marraskuussa, / muni ei närhi marraskuussa, / synnytä ei käärme, kukka villi... Monessa hänen runossaan esiintyy itse kevät tai äiti maa. Runoja saavat rikkaruohot enemmän kuin ruusut, kuten oikein onkin. Eikä kertoja koskaan täysin kotiudu: Minulla ei ole tämän maailman kotipaikkaoikeutta, / tuska on tarttunut päähäni kuin siivet, / levottomuus ajaa minua kuin myrsky. Kylän naiset ovat toisenlaisia: he lahjoittelevat toisilleen munia ja leipää ja poikivat.
Talven kuvaus kuulostaa oikealta: Murhaamme ruohoa, puita, eläimiä, peltoja, metsiä, / tappoöitä on monta vuodessamme. Runossa Kadonneet tiet maan villiintyminen ja teiden katoaminen esitetään valossa, jota aatehistoriassa ei ole totuttu liittämään suomalaiseen maalaisnäkemykseen. Ehkä Hämäläinen onkin villimpi kuin päältäpäin katsoen näyttää. Entäpä runo Vedet? Aivan taivaallinen. Siteeraan otteen, jotta innostuisitte lainaamaan Helviä.
...
Lähde on peittänyt kasvonsa viheriällä,
pitääkö hänen kalpeaan ihoonsa kultaa tuhlata.
Pitääkö satakieli pesäänsä häen tukkansa mustassa sykkyrässä.
Kun hän tuntee hengityksesi kasvoillaan
hänen kasvonsa käyvät punaisemmiksi purppuraa
villiä kukkaa muistuttavat silmänsä,
valo lävistää hänen lantionsa.
Hän kantaa kuultavaa varjoa kasvoillaan kuin hymyä.
Hänen kätensä on täynnä metsän tummanvihreää.
Läpikuultavan kirkas on hänen kätensä.
Puro nukkuu suuri tähti silmäluomillaan
tummanvihreässä metsässä,
punaisilla kammoilla kannattaen hiuksiaan,
kukannuppu- ja pilvikammoilla,
suuria hiuksiaan, josta tähdet kuvastelevat.
Lähteessä tukkaansa pesee pilvi, villi neito,
pieni puu ja hän yhdessä ovat lähteelle itsensä lahjoittaneet,
sinipunerva on lähde pilven suortuvista, puun kasvoista tummanvihreä.
Niinkuin lintu, pieni villi neito, pilvi tekee lähteestä pesän
orvokinvärisille hiuksilleen.
Ilta piirtää veteen kalpeansinertävän pään,
hiukset niinkuin tumman linnunpesän,
kuolleen naisen, joka nukkuu tuuheiden lehvien alla
pysähtyneenä vieraaseen rantaan.
Hänen tummat hiuksensa sykeröllä kuin linnunpesä,
kalpeasta sinestä, tummasta yöstä ja hänen hiuksistaan
tehty linnunpesä.
Joskus minusta tuntuu, ettei maailmassa ole enää mitään kirjoittamisen arvoista. Tärkein on sanottu jo. Haukun itseäni lampaaksi ja pässiksi, kun olen löytänyt Helvi Hämäläisen vasta päälle kolmikymppisenä. Mutta parempi silti näin. Ikävämpää olisi olla tuntematta itseään pässiksi ja pysyä yhtä tyhmänä koko elämänsä ajan.
Sekä Hämäläinen että Atwood kirjoittavat käärmeistä. Atwood tekee todella hyvän huomautuksen: Unohda fallossymboliikka, / eroja on kaksi: / käärme maistuu kanalta / ja onko kukaan pitänyt kyrpää viisaana?
Käärme eläimenä säälittää kovasti. Se rassu on joutunut kärsimään niin pitkään aivan typerästä vainoamisesta. Isoäiti, jonka kotiseudulla Inkerinmaalla oli ollut hirvittävän paljon kyitä, suhtautui käärmeeseen kauniisti: polkaisi jalkaa maahan topakasti ja sanoi mää kottiis! Ja käärme meni. Kunnes sinä kesänä, kun olin pieni, ja olimme ukin eräkämpällä, ja suuri kyy makasi kerälle kiertyneenä polulla lämmittelemässä, ja juoksin sen ohi astuen aivan tarkasti juuri sen viereen, sitä huomaamatta, ja äiti näki sen takaapäin, ja huusi pysähdy, pysähdy, mutta sitä oli huudettu liian monta kertaa ennenkin, enkä pysähtynyt, juoksin vain, eikä käärme nostanut edes päätään tai tehnyt elettäkään siirtyäkseen. Isoäiti polki kyylle jalkaansa, se siityi pari metriä polulta peloissaan sihisten, kiertyi sitten taas kerälle, silmät valppaina, kieli vipattaen.
Ne polttivat sen. Heittivät päälle bensiiniä, ja kyyn luikertaessa kuumotusta paeten kivikkoon, heittivät pari tulitikkua perään. Ne polttivat sen elävältä. En ole koskaan osannut antaa sitä anteeksi. Eihän se tehnyt mitään! Otti aurinkoa vain. Isoäitikään ei ollut ratkaisuun tyytyväinen. "Se siirtyi jo polulta", hän julmisteli äidille, mutta äiti oli hysteerinen pelosta, että käärme pistäisi minua. Minusta tuon pelon sanallistus kertoo jo, kuinka älyttömiä siinä pelättiin. Minut koetettiin teljetä eräkämppään, etten näkisi kyyn palamista, mutta tietysti karkasin ja näon koko jutun. Purin isoäitiä kädestä, jolla hän koetti estää menemistä, luikersin irti otteesta, juoksin kivikolle ja näin kaiken. Se on ensimmäisiä muistikuviani tästä maailmasta. Se, kuinka huusin ei ja ei ja ei, mutta ne eivät kuunnelleet. Äiti sanoi: "Ettei sinua sattuisi, kai sinä sen ymmärrät?" Kas kun eivät siivonneet maastosta kaikkia kivenmurikoita, joihin nirhin polven kompastuessa. Vaarallisempia ne olivat. Tai kas kun eivät tyhjentäneet koko järveä vesihiisistä.
Kun luen Atwoodin käärmeestä, luen siitä käärmeestä. Se on nimetön / joka antaa itselleen nimen, / yhden monista, // myös sinun nimesi. // Tiedät tämän, ja tapat sen silti.
Kun kaiken puhelimessa säätämisen jälkeen vegetaariset kävelykenkäni saapuvat kotiovelle, korjaan ne tyytyväisenä talteen. Näiden takia ketään ei ole tapettu. Ainakaan suoraan.
Eläimet tohottavat ympärillä ja haistelevat kenkiä mietteliäinä. Nasu, tuo rakas karvanauris, tuhahtaa niille. Se ei tiedä, miten moneen paikkaan nuo kengät vielä sen kanssa kävelevät. Nasu onkin villi, jalo villi. Se ei ymmärrä kenkien päälle eikä pelkää käärmeitä. Sen sijaan se pelkää muovikasseja, tuulessa paukkuvaa viiriä, koiria jotka ovat sisämaailmassa oppineet ihmisten tavan tuijottaa toista silmiin suoraan. Tuon tavan, jonka uhkausmerkityksen olemme unohtaneet. Tai jotkut meistä, ainakin.
Urhoollinen koira, ajattelen. Ulkoillessa sen korvat liikkuvat herkästi ilmaisten milloin mitäkin tunnetilaa. Korvien pitkät silkinhienot hapsut - ainoa silkkinen koko karkeaturkkisessa otuksessa - värähtelevät ilmeikkyyttä korostaen. Juostessa ne liehuvat kuin lohikäärmeen parta.
En näe olennaista eroa käärmeen ja koiran välillä kuten äiti, vaikka toki tunnenkin koiria enemmän. Yllätän itseni itkemällä sängyssä lukiessani ennen aamupalaa ja aamulenkkiä sen Atwoodin kohdan, jossa Monille ne ovat vain sotkuisia pulmia / joihin vain bensa ja tulitikut tehoavat. / Niiden parittelu on vain nimellisesti seksiä, / kahden syanidinvärisen narunpätkän / keskinäinen romanssi. / Vaikka ne synnyttävät ja pesissä käy kuhina / niiden on vaikea kuvitella rakastavan. // Käärme on eläimistä ainoa / joka ei laula. / Syy niihin on sama / kuin syy tähtiin, ja ihmiselle vieras.
Ajattelen yhä enemmän sitäkin, kuinka tietyissä historiallisissa tilanteissa toiset ihmiset on ajateltu nekin joillekin toisille ihmisille vieraiksi - niiden on vaikea kuvitella rakastavan. Tai kaikki muut eläimet Homo sapiensia lukuunottamatta. Sapiens, toden totta. Onko viisas se, joka lakkaa vihaamasta ja tuhoamasta vain sitä, minkä osaa jo selittää? Kuka kertoisi elämän tarkoituksen? Jos emme sitäkään osaa selittää - - -
Luen dainoja silloin tällöin ja mietin käärmeiden lyylittelyä. Sitä, kuinka ne ihmiset kuitenkin joutuivat olosuhteiden pakossa syömään toisia eläviä olioita: porsaita, lehmiä, lampaita, sen sellaisia. Miltä se tuntui? Tuntuiko se miltään? Sitä haluaisi ajatella, että niillä ihmisillä oli terve kuva maailmasta, toivottivat käärmeenkin tervetulleeksi, ymmärsivät sen olevan samaa lihaa ja verta. Ja silti, ne söivät ystäväeläimiään mutteivät lapsiaan. Ei, kyllä heilläkin on ollut jako tuotantoeläimiin, metsästyseläimiin ja pyhiin eläimiin jotka eivät oikeasti ole edes eläimiä vaan jonkinlaisia haltioita. Ja ihmisiin.
Tiedättekö, minä olen silittänyt käärmettä. Se oli tavattoman vaikeaa. Halusin silittää ja tiesin käärmeen olevan siihen tottunut. Silti halusin koko ajan tempaista käden pois terraariosta. Käärmeen kieli haisteli uteliaasti uutta hajua, sormet hivuttautuivat sitä kohti, tapasivat ihon, joka ei ollut kylmä eikä kalaisalla tavalla suomuinen. Se makasi hiljaa, silmät välkehtien nimetöntä tulta, kieli leimahdellen, ja sormeni matkustivat sitä pitkin kuin ramman jalat: turtina, pistelevinä, voimattomina raahaten. Tuntui siltä, että kosketin jonkun ihoa. Kosketin jonkun ihoa. Nimettömällä, sanattomalla tavalla pyysin käärmeeltä anteeksi sitä, mitä sen kaukaiselle sukulaiselle näin tehtävän kauan sitten. Oliko senkin iho näin pehmeänlämmin? Tunsin hien tulvahtavat kämmenistä ja jalkapohjista, suolapulssin. Vedin käden hitaasti pois terraariosta. Käärme makasi edelleen rauhassa, luottavaisena. Se ei tiennyt mitään pahoista ihmisistä, joille se on vain jonkinlainen ilkeä kone, vaaniva likainen nyöri heinikoissa.
Kunpa minäkään en tietäisi niistä.
keskiviikko 27. huhtikuuta 2005
Vanhenemisesta
Mobutusta on tullut vanha koira. Aamuyöstä se loikkaa sängystä lattialle ja taksuttaa ympäri asuntoa levottomasti pihisten. Lopulta se urahtaa ja kiipeää rahille nukkumaan. Ainakaan aamu-ulos ei hiivitä sen ohitse niin huomaamatta.
Kun silmät avatessa muut eläimet tulevat tervehtimään, Mobutu makaa rahilla kuin raato. Sen mustankiharainen keho on käpertynyt tiukalle kerälle. Joskus se tipahtaa rahilta kopsahtaen ja herää maassa pöllämystyneenä. Koetan opettaa sen nukkumaan lattialla koiranpatjalla tai edes nojatuolissa, josta ei tipahtaisi niin helposti, mutta vanhuksen itsepäisyydellä Mobutu ähkii itsensä kerta toisensa jälkeen juuri rahille makaamaan. Rahi on kova alunen vakosamettivuorauksestaan huolimatta.
Vielä kaksi kuukautta sitten se kirmasi portaat alas kovalla tohinalla ja laukkasi remmi kireällä ensimmäiset metrit ulos. Nyt se vain raahustaa pää pitkänä. Se kävelee päin kiviä, lastenvaunuja ja liikennevalopylväitä, ellen muista ohjata sitä kiristämällä otetta sen valjaista. Se ei kuule mitään Nasun haukkua vaimeampaa ääntä. Sille on turha karjua täyttä kurkkua: jos se näkisi, se näkisi vain suun retustavan ilmaa korostetuin ilmein, mutta eihän se edes näe. Ainoa tallella oleva aisti on haisti. Ulkona se nuuskii koko ajan nenä maassa. Jostainhan informaatiota maailman menosta on saatava. Ja tyttökoirien pissit se haluaisi edelleen syödä multineen päivineen.
Puolessa välin korttelinkiertoa se alkaa hidastella. Se haluaa seistä hetken ja vetää henkeä, sitten se jaksaa taas töpsöttää vähän matkaa eteenpäin. Se katsoo rukoilevasti, mutta seuraneiti pysyy kovana: "Mobutu, tämähän on vain lyhyt lenkki!" Se huokaisee, vaikkei kuulekaan mitään, asettaa taas tassua toisen eteen, huojuu kohti kotia. Kyyristyy kakalle, lorottaa jalka tuskin maasta nousten puiden hajuposteille. Rappuun tultaessa se on jo niin väsynyt, ettei ala nousta portaita, seisoopa vain itsepäisesti alatasanteella ja tuijottaa. Kannan sen kotiin. Nasu häärää huolestuneena ympärillä. Se nuuskii Mobutun suupieliä ja tekee alistumiseleitä olettaen kai ukon reagoivan niihin jollain tapaa. Mutta ei. Mobutu vain on. Tuijottaa jonnekin kauas.
Kun tassut on pesty, se kiertyy takaisin kerälle nukkumaan. Mistä ne mahtaakaan uneksia?
Joskus, kun se näkee levotonta unta, potkii jaloillaan ja uikuttaa hädissään, laitan käteni varovaisesti kupiksi sen kirsun eteen. Se vetää hajuani sisään ja rauhoittuu. Silitän sen luisevia kylkiä ja takkuista karvaa. Sen hengitys tasaantuu, se menee aivan rennoksi.
Aina kun näen mummoni, joka on kahdeksankymmentäseitsemänvuotias, koetan poimia muistiini yksityiskohtia vanhenemisesta. Ihmisillä se on niin toisenlaista. Mummulle suuri nöyryytys on se, jos pitää pyytää jonkun apua. Niinpä hän itse käy Alepassa, laittaa ruokansa, siivoaa ja muutenkin hoitaa asioitaan, vaikka nykyään asuukin samassa taloyhtiössä kuin vanhempani. Suurelta lasitetulta parvekkeeltaan hän voi tyytyväisenä todeta, että nyt äitini ja isäni tulevat kotiin - hänellä on suora näkymä näiden ovelle. Ei hän silti soita. Mutta tuntuu kuulemma hyvältä tietää, että ne ovat kotona, jos vaikka jotain sattuisi. Tosin sydänkohtauksen saatuaan mummu mietti pitkään, voiko soittaa, kun häneltä oli tullut pissit housuun sängyssä, ja se hävetti häntä niin kovasti.
Mummo jumppaa joka päivä pari tuntia. Nostelee kevyitä käsi- ja jalkapainoja, keppijumppaa, venyttelee. Tekee samat monistetut sanaristikot uudestaan ja uudestaan. "Etkö sinä tylsisty siihen, että ne on samoja", kysyn kerran järkyttyneenä vanhempieni pihiydestä: eihän uusi ristikkolehti nyt niin paljon maksaisi. "Ei tässä iässä enää muista niitä vastauksia, ei se haittaa vaikka olisi sama. Parempi vaan. Jos joku kohta on vaikea, voi ottaa eilisen ristikon esiin ja luntata siitä sen kohdan. Sitten jää hyvä mieli, kun saa ristikon tehtyä", selittää mummu. Vanhempani säestävät: parempi vaan, että pysyy hyvä mieli ja että jaksaa tehdä.
Koiralla ei ole vanhenemisensa suhteen sellaisia vaatimuksia. Tietysti sen hyvä mieli koetetaan taata, mutta lopulta sitä ei voi kukaan muu sen puolesta päättää. Tuntuu siltä, että sille tulee hyvä mieli tasan kahdesta seikasta: nukkumisesta ja louskuttamisesta. Enimmäkseen se nukkuu. Mutta ulkona, jos mennään koirapuistoon ja hihnan kiristys valjaista katoaa, se alkaa louskuttaa. Myös vieraisille mentäessä, kun se ei uskalla käydä nukkumaan, se alkaa louskuttaa lohduttomasti, tauotta. Se on hiljaa vain, jos saa olla Kissan tai minun sylissä. Siinä se uskaltaa urahtaa ja sulkea luomensa.
Koirapuistossa eräs monta koiraa pitänyt mies väittää, että Mobutu tietää, ettei se enää pysty huomaamaan, jos muut lähtevät ja jättävät sen, ja että se haukkuu siksi, muistuttaakseen olemassaolostaan, ettei sitä unohdettaisi jonnekin, missä se ei enää selviytyisi. Minusta miehen hypoteesi kuulostaa liioitellulta. En usko Mobutun arvioivan selviytymiskykyjään. Mutta luulen, että sen maailma on pelottava: pimeä, hiljainen, täynnä tyhjyydestä äkkiä ilmaantuvia kulmikkaita esineitä, pudotuksia, liukkaita lattioita. Ja onneksi, myös koirille rakkaita hajuja, silittäviä käsiä, lämpimiä sylejä, Nasun kuonon kosketuksia, kissojen lempeitä puskemisia ja koti, jossa uskaltaa sulkea hetkeksi silmänsä ja levätä.
On vaikeaa uskoa, että tämä on se sama, joka kolme vuotta sitten tullessaan kiskoi niin kovasti hihnassa, että olkapää tuli kipeäksi, joka juoksi niin nopeasti, ettei pyörällä pysynyt perässä, vaikka kuinka pinnisti, joka jaksoi kävellä vaikka maailman ääriin, hyppiä, pomppia, pelleillä, hakea keppiä ja palloa, saada koirien auringonläikkähepuleita, joissa juostaan auringonläikkää ympäriympäriympäri täysin sekopäisenä, suu irveessä. Sama, joka tuli mukaan saunaankin, ettei vaan hukkaisi meitä. Silloin eläinlääkäri arvioi, että Mobutun ikä oli neljä. Kodittomien koirien tarhalla oli arvioitu 6-8 vuotta. Jälkimmäisen osoittautui oikeaksi, joskin sekin ehkä turhan nuoreksi. Ehkäpä Mobutu vain piristyi niin kovasti päästyään kaduilta ja koiratarhalta viimein kotiin puolen vuoden odottelun jälkeen, että unohti, ettei enää ole nuori? Mutta nyt se on vanha, käyttäytyy kuin vanha koira. Siitä ei ole epäilystäkään.
Tavallaan koiran vanheneminen on arvokkaampaa ja armollisempaa kuin ihmisen. Kukaan ei käy sanomassa sille, että hei, sinä tarvitset habaa, jos aiot kestää pidempään. Että sinun pitää olla energinen ja reipas ja pitää mielesi vireänä. Koira ei osaa hävetä sitä, että käy vanhaksi ja heikoksi, että jonkun pitää kantaa sen löysä, painava ruumis toiseen kerrokseen. Koira vain nukkuu, näkee unia. Sen tassut nytkähtelevät ja kirsu heiluu nytkin. Puoleksi avoimen silmän pupilli pyörii villisti, korvat kohoavat kuulemaan. Unessa se näkee ja kuulee edelleen, juoksee edelleen. Välillä sen häntä läpättää villisti, välillä sen kurkusta nousee kumeaa murinaa. Välillä se ulvoo kuin susi. Unessa se ei louskuta eikä nuku, vaan kiipeää portaat kovaa vauhtia kotiovelle ja koettaa leikkisästi näykätä kädestä, joka sitä silittää. Loks, sanovat hampaat tyhjän ympärille kalahtaessaan.
Kun silmät avatessa muut eläimet tulevat tervehtimään, Mobutu makaa rahilla kuin raato. Sen mustankiharainen keho on käpertynyt tiukalle kerälle. Joskus se tipahtaa rahilta kopsahtaen ja herää maassa pöllämystyneenä. Koetan opettaa sen nukkumaan lattialla koiranpatjalla tai edes nojatuolissa, josta ei tipahtaisi niin helposti, mutta vanhuksen itsepäisyydellä Mobutu ähkii itsensä kerta toisensa jälkeen juuri rahille makaamaan. Rahi on kova alunen vakosamettivuorauksestaan huolimatta.
Vielä kaksi kuukautta sitten se kirmasi portaat alas kovalla tohinalla ja laukkasi remmi kireällä ensimmäiset metrit ulos. Nyt se vain raahustaa pää pitkänä. Se kävelee päin kiviä, lastenvaunuja ja liikennevalopylväitä, ellen muista ohjata sitä kiristämällä otetta sen valjaista. Se ei kuule mitään Nasun haukkua vaimeampaa ääntä. Sille on turha karjua täyttä kurkkua: jos se näkisi, se näkisi vain suun retustavan ilmaa korostetuin ilmein, mutta eihän se edes näe. Ainoa tallella oleva aisti on haisti. Ulkona se nuuskii koko ajan nenä maassa. Jostainhan informaatiota maailman menosta on saatava. Ja tyttökoirien pissit se haluaisi edelleen syödä multineen päivineen.
Puolessa välin korttelinkiertoa se alkaa hidastella. Se haluaa seistä hetken ja vetää henkeä, sitten se jaksaa taas töpsöttää vähän matkaa eteenpäin. Se katsoo rukoilevasti, mutta seuraneiti pysyy kovana: "Mobutu, tämähän on vain lyhyt lenkki!" Se huokaisee, vaikkei kuulekaan mitään, asettaa taas tassua toisen eteen, huojuu kohti kotia. Kyyristyy kakalle, lorottaa jalka tuskin maasta nousten puiden hajuposteille. Rappuun tultaessa se on jo niin väsynyt, ettei ala nousta portaita, seisoopa vain itsepäisesti alatasanteella ja tuijottaa. Kannan sen kotiin. Nasu häärää huolestuneena ympärillä. Se nuuskii Mobutun suupieliä ja tekee alistumiseleitä olettaen kai ukon reagoivan niihin jollain tapaa. Mutta ei. Mobutu vain on. Tuijottaa jonnekin kauas.
Kun tassut on pesty, se kiertyy takaisin kerälle nukkumaan. Mistä ne mahtaakaan uneksia?
Joskus, kun se näkee levotonta unta, potkii jaloillaan ja uikuttaa hädissään, laitan käteni varovaisesti kupiksi sen kirsun eteen. Se vetää hajuani sisään ja rauhoittuu. Silitän sen luisevia kylkiä ja takkuista karvaa. Sen hengitys tasaantuu, se menee aivan rennoksi.
Aina kun näen mummoni, joka on kahdeksankymmentäseitsemänvuotias, koetan poimia muistiini yksityiskohtia vanhenemisesta. Ihmisillä se on niin toisenlaista. Mummulle suuri nöyryytys on se, jos pitää pyytää jonkun apua. Niinpä hän itse käy Alepassa, laittaa ruokansa, siivoaa ja muutenkin hoitaa asioitaan, vaikka nykyään asuukin samassa taloyhtiössä kuin vanhempani. Suurelta lasitetulta parvekkeeltaan hän voi tyytyväisenä todeta, että nyt äitini ja isäni tulevat kotiin - hänellä on suora näkymä näiden ovelle. Ei hän silti soita. Mutta tuntuu kuulemma hyvältä tietää, että ne ovat kotona, jos vaikka jotain sattuisi. Tosin sydänkohtauksen saatuaan mummu mietti pitkään, voiko soittaa, kun häneltä oli tullut pissit housuun sängyssä, ja se hävetti häntä niin kovasti.
Mummo jumppaa joka päivä pari tuntia. Nostelee kevyitä käsi- ja jalkapainoja, keppijumppaa, venyttelee. Tekee samat monistetut sanaristikot uudestaan ja uudestaan. "Etkö sinä tylsisty siihen, että ne on samoja", kysyn kerran järkyttyneenä vanhempieni pihiydestä: eihän uusi ristikkolehti nyt niin paljon maksaisi. "Ei tässä iässä enää muista niitä vastauksia, ei se haittaa vaikka olisi sama. Parempi vaan. Jos joku kohta on vaikea, voi ottaa eilisen ristikon esiin ja luntata siitä sen kohdan. Sitten jää hyvä mieli, kun saa ristikon tehtyä", selittää mummu. Vanhempani säestävät: parempi vaan, että pysyy hyvä mieli ja että jaksaa tehdä.
Koiralla ei ole vanhenemisensa suhteen sellaisia vaatimuksia. Tietysti sen hyvä mieli koetetaan taata, mutta lopulta sitä ei voi kukaan muu sen puolesta päättää. Tuntuu siltä, että sille tulee hyvä mieli tasan kahdesta seikasta: nukkumisesta ja louskuttamisesta. Enimmäkseen se nukkuu. Mutta ulkona, jos mennään koirapuistoon ja hihnan kiristys valjaista katoaa, se alkaa louskuttaa. Myös vieraisille mentäessä, kun se ei uskalla käydä nukkumaan, se alkaa louskuttaa lohduttomasti, tauotta. Se on hiljaa vain, jos saa olla Kissan tai minun sylissä. Siinä se uskaltaa urahtaa ja sulkea luomensa.
Koirapuistossa eräs monta koiraa pitänyt mies väittää, että Mobutu tietää, ettei se enää pysty huomaamaan, jos muut lähtevät ja jättävät sen, ja että se haukkuu siksi, muistuttaakseen olemassaolostaan, ettei sitä unohdettaisi jonnekin, missä se ei enää selviytyisi. Minusta miehen hypoteesi kuulostaa liioitellulta. En usko Mobutun arvioivan selviytymiskykyjään. Mutta luulen, että sen maailma on pelottava: pimeä, hiljainen, täynnä tyhjyydestä äkkiä ilmaantuvia kulmikkaita esineitä, pudotuksia, liukkaita lattioita. Ja onneksi, myös koirille rakkaita hajuja, silittäviä käsiä, lämpimiä sylejä, Nasun kuonon kosketuksia, kissojen lempeitä puskemisia ja koti, jossa uskaltaa sulkea hetkeksi silmänsä ja levätä.
On vaikeaa uskoa, että tämä on se sama, joka kolme vuotta sitten tullessaan kiskoi niin kovasti hihnassa, että olkapää tuli kipeäksi, joka juoksi niin nopeasti, ettei pyörällä pysynyt perässä, vaikka kuinka pinnisti, joka jaksoi kävellä vaikka maailman ääriin, hyppiä, pomppia, pelleillä, hakea keppiä ja palloa, saada koirien auringonläikkähepuleita, joissa juostaan auringonläikkää ympäriympäriympäri täysin sekopäisenä, suu irveessä. Sama, joka tuli mukaan saunaankin, ettei vaan hukkaisi meitä. Silloin eläinlääkäri arvioi, että Mobutun ikä oli neljä. Kodittomien koirien tarhalla oli arvioitu 6-8 vuotta. Jälkimmäisen osoittautui oikeaksi, joskin sekin ehkä turhan nuoreksi. Ehkäpä Mobutu vain piristyi niin kovasti päästyään kaduilta ja koiratarhalta viimein kotiin puolen vuoden odottelun jälkeen, että unohti, ettei enää ole nuori? Mutta nyt se on vanha, käyttäytyy kuin vanha koira. Siitä ei ole epäilystäkään.
Tavallaan koiran vanheneminen on arvokkaampaa ja armollisempaa kuin ihmisen. Kukaan ei käy sanomassa sille, että hei, sinä tarvitset habaa, jos aiot kestää pidempään. Että sinun pitää olla energinen ja reipas ja pitää mielesi vireänä. Koira ei osaa hävetä sitä, että käy vanhaksi ja heikoksi, että jonkun pitää kantaa sen löysä, painava ruumis toiseen kerrokseen. Koira vain nukkuu, näkee unia. Sen tassut nytkähtelevät ja kirsu heiluu nytkin. Puoleksi avoimen silmän pupilli pyörii villisti, korvat kohoavat kuulemaan. Unessa se näkee ja kuulee edelleen, juoksee edelleen. Välillä sen häntä läpättää villisti, välillä sen kurkusta nousee kumeaa murinaa. Välillä se ulvoo kuin susi. Unessa se ei louskuta eikä nuku, vaan kiipeää portaat kovaa vauhtia kotiovelle ja koettaa leikkisästi näykätä kädestä, joka sitä silittää. Loks, sanovat hampaat tyhjän ympärille kalahtaessaan.
tiistai 26. huhtikuuta 2005
Vaivihkaiset minuutit
Annettuani koirille ruoan otan kamerani ja menen pihalle, jossa jo eilen huomasin kimalaisen tanssivan ahkeran keimailevasti kiurunkannuksissa, jotka kasvavat nurmella tuppaina. Siellä se veikkonen häärää edelleen, mutta aina kameran surahtaessa tarkentaessaan kimalainen lennähtää tiehensä ja kuvaan telkiytyy ainoastaan kiurunkannus. Ei se mitään: ei minulla siitäkään kuvaa ennen ollut.
Kun tulen takaisin huoneiston hämärään kohtuun, selviää, ettei Nasu ole malttanut syödä poissaollessani. Se on vain kuulostellut ovella ja makuuhuoneen ikkunassa, milloin sen tyhmä seuraneiti ymmärtää palata maailman turuilta hoitamaan hommansa eli maanittelemaan koiraprinsessan syömään. Näytän Nasulle lautasen ja silittelen sen selkää. Se huokaisee syvään ja alkaa rouskia murkinaansa.
Luen vielä kerran läpi kirjan, josta saan kiittää samiaa. Kirja kuulosti niin hyvältä blogissa, että heti Opiskelijakirjastoon mennessäni päätin vilkaista uutuushyllyn, ja siellähän se oli. Kirjastotöissä kehittyy vainu tällaisiin seikkoihin. Kirja myös on oikeasti hyvä. Heti huomaa, että alkaa sympata kirjoittajaa valtavasti. Ai, ja se ihminen vielä opettaa kirjansidontaa ja luovaa kirjoittamista. Aika täydellinen yhdistelmä. No, osaanhan minäkin toki sitoa kirjoja jotenkuten. Se on sellaista tarkkasormisten hommaa, joten tulokset ovat helposti kotikutoisen oloisia. Muutenkin, olen aivan uuvuksissa jo etukäteen lainattuani niin monta muutakin hyvää kirjaa: Ted Hughesin Syntymäpäiväkirjeitä, Helvi Hämäläisen Uuden Aadamin, Don De Lillon Cosmopoliksen, Murray Bailin Eukalyptuksen, Margaret Atwoodin Myös sinun nimesi -runokokoelman, Thoreaun Waldenin.
Toivon pian sammaltuvani ja alkavani kasvaa murattia. No, kiurunkannuksetkin kelpaavat. Jos niihin saa kimalaisia mukaan. Missäköhän kimalaiseni pesä on? Sinä kesänä kun Kissa kävi mesipistiäiskurssin osana bilsan opintojaan, tunnistimme kartanokimalaisia ja mantuja ja mitä niitä lienikään. Nyt ne kaikki ovat vain yleiskimalaisia.
Nasun hotkittua lopunkin ruokansa Mobutulle villisti muristen lähdemme kävelylle. Jalka alkaa jomottaa ärhäkästi juuri sopivasti vistalle päästessämme. Lähin vistamme on niin kaukana, etten voi toteuttaa tuberkuloottista lukemisvimmaa (jonka muutkin ilokseni tunnistavat), vaan joudun tyytymään auringossa istumiseen ja ajatteluun. Tai oikeastaan, en ajattele, vaan ajatukset vievät minua. Valkoinen viiri jalkapallokentän laidalla läiskää tuulessa.
Nyt, kun istun sisällä, en oikein enää muista, mitä ajattelin. Joitain suuntaviivoja vain: että onko haluttomuuteni ryhtyä äidiksi kenties peruja siitä, että olen aina pitänyt itseäni huonona lapsena - äiti sanoi minua hevosenpuolikkaaksi ja päivitteli, miksi minua ei kiinnosta tyttöjen jutut ollenkaan - ja kärsimättömänä aikuisena, että onko Kissa oikeasti niin hajalla järjestö- ja opiskeluasioista kuin antaa ymmärtää vai ailahteleeko hän vain minun mukanani, että annanko oikeasti itsestäni sellaisen kuvan, että minulla on koko ajan vain ja ainoastaan kurjaa. Ja koko ajan aurinko hymyili ja valui armollisuuttaan jokaiselle kasville. Kokonainen alaluokallinen leskenlehtiä oli ilmestynyt savisen lätäkön reunalle peilailemaan taivaansineä ainakin aaltojen toisilta reunoilta. Toinen aallonreuna noin savisessa lätäkössä on aina totuudenmukaisen ruskea.
No nyt, nyt muistan. Muistan sen, kuinka lapsena, silloin kun en ollut vielä kahdeksan ikäisenä sanonut irti lapsenuskoani, ajattelin, että kevään ja kesän lämpö, joka hellii jäseniä ja kasvoja, on varma todiste Jumalan olemassaolosta. Samalla tavalla kuin kirkon holvin korkeus tai se, että peilistä heijastuu kuva, tai se, että heinäsirkkojen hangatessa takaraajojaan syntyy loppukesän kuumeisten kallionlämpäreiden ja saaristoheinälaikkujen saundi. Olen epämääräisellä tavalla kiitollinen siitä, että vaikka menetinkin uskoni, en menettänyt sen perusteita - ne vain lakkasivat olemasta perusteita ja tulivat itsessään tärkeiksi asioiksi.
Kevät on pitkällä. Se hiipii minuutti minuutilta huomaamatta kohti pistettä, jossa se kaiken riemun, pullistumisen, avautumisen ja lehahtelun ollessa ylimmillään lakkaa olemasta kevät. Istun valkeaksi maalatussa pergolassa, valkea lippu läsähtelee ja päästää välillä kireän äänen kuin ruoska. Koirat säpsähtelevät, eivät halua käydä tuberkuloottiseen mietiskelyyn. Haistelevat tuulta, siristävät silmiään, koko kirsu heiluu. Kertaan mielessäni Wallinin kirjan säettä, joka heti tarttuu tuulenpöllyttämään nutturaani: Tytön äiti sanoo / Puhu ihmisten kieltä, puhu asuinhuoneiden kieltä.
Säpsähdän, kun tajuan, miksi säe ei päästä minua. Vihaan, pelkään, kartan interiöörejä, tylsistyn niiden järjestykseen ja ainasamuuteen, kapinoin niiden hämäryyttä ja tunkkaisuutta vastaan, säikähdän niiden elottomuutta, koetan kesyttää tavarat kertomalla niistä tarinoita, mutta ne eivät mene pois, kuten villi eläin jota koetetaan kesyttää, vaan seisovat vain ja ovat. Ne eivät pure, potki, halaa, nuolaise, hikoile, synny. Ne venyvät yli ihmisten ja muiden eläinten elämien mutta eivät samalla tavoin kuin vanhat puut, jotka ovat kuolevaisia ja persoonallisia. Interiöörit ovat kovia, kylmiä, harkittuja, epätodellisia.
Nousen penkiltä huokaisten. No, olkoon menneeksi, koirat, kävellään kotiin. On aika lakata teeskentelemästä, että tarvitsen parantolaa. Liikuntaa minä tarvitsen, vaikka jalka taitaisi tykätä enemmän parantolameiningistä. Mutta en kestä katsoa, kuinka takapuoleni vajuu leveämmäksi ja alhaisemmaksi päivä päivältä. Koiranheisipensaan nuput ovat viimeisillään. Koirat porhaltavat korvat luimussa. Aurinko ja tuuli pörhöttävät niiden turkit. Pettyneenä tajuan, etten muistanut ottaa mukaan ylimääräistä pussia voikukanlehdille. Niistä, pinjansiemenistä, aurinkokuivatuista tomaateista ja savutofusta olisi tullut täydellinen pastakastike. Olkoon menneeksi. Kaalicurrya tänään, perennapastaa huomenna.
Kun tulen takaisin huoneiston hämärään kohtuun, selviää, ettei Nasu ole malttanut syödä poissaollessani. Se on vain kuulostellut ovella ja makuuhuoneen ikkunassa, milloin sen tyhmä seuraneiti ymmärtää palata maailman turuilta hoitamaan hommansa eli maanittelemaan koiraprinsessan syömään. Näytän Nasulle lautasen ja silittelen sen selkää. Se huokaisee syvään ja alkaa rouskia murkinaansa.
Luen vielä kerran läpi kirjan, josta saan kiittää samiaa. Kirja kuulosti niin hyvältä blogissa, että heti Opiskelijakirjastoon mennessäni päätin vilkaista uutuushyllyn, ja siellähän se oli. Kirjastotöissä kehittyy vainu tällaisiin seikkoihin. Kirja myös on oikeasti hyvä. Heti huomaa, että alkaa sympata kirjoittajaa valtavasti. Ai, ja se ihminen vielä opettaa kirjansidontaa ja luovaa kirjoittamista. Aika täydellinen yhdistelmä. No, osaanhan minäkin toki sitoa kirjoja jotenkuten. Se on sellaista tarkkasormisten hommaa, joten tulokset ovat helposti kotikutoisen oloisia. Muutenkin, olen aivan uuvuksissa jo etukäteen lainattuani niin monta muutakin hyvää kirjaa: Ted Hughesin Syntymäpäiväkirjeitä, Helvi Hämäläisen Uuden Aadamin, Don De Lillon Cosmopoliksen, Murray Bailin Eukalyptuksen, Margaret Atwoodin Myös sinun nimesi -runokokoelman, Thoreaun Waldenin.
Toivon pian sammaltuvani ja alkavani kasvaa murattia. No, kiurunkannuksetkin kelpaavat. Jos niihin saa kimalaisia mukaan. Missäköhän kimalaiseni pesä on? Sinä kesänä kun Kissa kävi mesipistiäiskurssin osana bilsan opintojaan, tunnistimme kartanokimalaisia ja mantuja ja mitä niitä lienikään. Nyt ne kaikki ovat vain yleiskimalaisia.
Nasun hotkittua lopunkin ruokansa Mobutulle villisti muristen lähdemme kävelylle. Jalka alkaa jomottaa ärhäkästi juuri sopivasti vistalle päästessämme. Lähin vistamme on niin kaukana, etten voi toteuttaa tuberkuloottista lukemisvimmaa (jonka muutkin ilokseni tunnistavat), vaan joudun tyytymään auringossa istumiseen ja ajatteluun. Tai oikeastaan, en ajattele, vaan ajatukset vievät minua. Valkoinen viiri jalkapallokentän laidalla läiskää tuulessa.
Nyt, kun istun sisällä, en oikein enää muista, mitä ajattelin. Joitain suuntaviivoja vain: että onko haluttomuuteni ryhtyä äidiksi kenties peruja siitä, että olen aina pitänyt itseäni huonona lapsena - äiti sanoi minua hevosenpuolikkaaksi ja päivitteli, miksi minua ei kiinnosta tyttöjen jutut ollenkaan - ja kärsimättömänä aikuisena, että onko Kissa oikeasti niin hajalla järjestö- ja opiskeluasioista kuin antaa ymmärtää vai ailahteleeko hän vain minun mukanani, että annanko oikeasti itsestäni sellaisen kuvan, että minulla on koko ajan vain ja ainoastaan kurjaa. Ja koko ajan aurinko hymyili ja valui armollisuuttaan jokaiselle kasville. Kokonainen alaluokallinen leskenlehtiä oli ilmestynyt savisen lätäkön reunalle peilailemaan taivaansineä ainakin aaltojen toisilta reunoilta. Toinen aallonreuna noin savisessa lätäkössä on aina totuudenmukaisen ruskea.
No nyt, nyt muistan. Muistan sen, kuinka lapsena, silloin kun en ollut vielä kahdeksan ikäisenä sanonut irti lapsenuskoani, ajattelin, että kevään ja kesän lämpö, joka hellii jäseniä ja kasvoja, on varma todiste Jumalan olemassaolosta. Samalla tavalla kuin kirkon holvin korkeus tai se, että peilistä heijastuu kuva, tai se, että heinäsirkkojen hangatessa takaraajojaan syntyy loppukesän kuumeisten kallionlämpäreiden ja saaristoheinälaikkujen saundi. Olen epämääräisellä tavalla kiitollinen siitä, että vaikka menetinkin uskoni, en menettänyt sen perusteita - ne vain lakkasivat olemasta perusteita ja tulivat itsessään tärkeiksi asioiksi.
Kevät on pitkällä. Se hiipii minuutti minuutilta huomaamatta kohti pistettä, jossa se kaiken riemun, pullistumisen, avautumisen ja lehahtelun ollessa ylimmillään lakkaa olemasta kevät. Istun valkeaksi maalatussa pergolassa, valkea lippu läsähtelee ja päästää välillä kireän äänen kuin ruoska. Koirat säpsähtelevät, eivät halua käydä tuberkuloottiseen mietiskelyyn. Haistelevat tuulta, siristävät silmiään, koko kirsu heiluu. Kertaan mielessäni Wallinin kirjan säettä, joka heti tarttuu tuulenpöllyttämään nutturaani: Tytön äiti sanoo / Puhu ihmisten kieltä, puhu asuinhuoneiden kieltä.
Säpsähdän, kun tajuan, miksi säe ei päästä minua. Vihaan, pelkään, kartan interiöörejä, tylsistyn niiden järjestykseen ja ainasamuuteen, kapinoin niiden hämäryyttä ja tunkkaisuutta vastaan, säikähdän niiden elottomuutta, koetan kesyttää tavarat kertomalla niistä tarinoita, mutta ne eivät mene pois, kuten villi eläin jota koetetaan kesyttää, vaan seisovat vain ja ovat. Ne eivät pure, potki, halaa, nuolaise, hikoile, synny. Ne venyvät yli ihmisten ja muiden eläinten elämien mutta eivät samalla tavoin kuin vanhat puut, jotka ovat kuolevaisia ja persoonallisia. Interiöörit ovat kovia, kylmiä, harkittuja, epätodellisia.
Nousen penkiltä huokaisten. No, olkoon menneeksi, koirat, kävellään kotiin. On aika lakata teeskentelemästä, että tarvitsen parantolaa. Liikuntaa minä tarvitsen, vaikka jalka taitaisi tykätä enemmän parantolameiningistä. Mutta en kestä katsoa, kuinka takapuoleni vajuu leveämmäksi ja alhaisemmaksi päivä päivältä. Koiranheisipensaan nuput ovat viimeisillään. Koirat porhaltavat korvat luimussa. Aurinko ja tuuli pörhöttävät niiden turkit. Pettyneenä tajuan, etten muistanut ottaa mukaan ylimääräistä pussia voikukanlehdille. Niistä, pinjansiemenistä, aurinkokuivatuista tomaateista ja savutofusta olisi tullut täydellinen pastakastike. Olkoon menneeksi. Kaalicurrya tänään, perennapastaa huomenna.
maanantai 25. huhtikuuta 2005
Vastaa haasteeseen
Vesa lähetti meemihaasteen. Huijui, koetan vastata.
1. Olet joutunut Fahrenheit 451:n sisään. Mikä kirja olisit?
En tiedä, mikä on Fahrenheit 451. Suokaa anteeksi tämä sivistymättömyys. Mutta jos pitäisi valita, mikä kirja olen, noin ylipäänsä, niin totta helvetissä olisin... ööö... mietintää... Katherine Alfreyn Delfiinikesä tai sitten ehkä vaihtoehtoisesti Ursula Le Guinin Buffalo Gals.
2. Oletko koskaan ihastunut fiktiiviseen henkilöön?
Tottahan toki. Uskon myös, että ne "todelliset" henkilöt, joihin olen ollut ihastunut, ovat olleet mitä suurimmassa määrin fiktiota. Muutaman esimerkin mainitakseni, varsin ihastuttavia ovat olleet Lawrence Durrelin runon "Chanel" nainen, Will Selfin Suurten apinoiden päähenkilö Simon, varmasti muitakin, mutta en muista. Jostain syystä ihastun kirjoitettuihin naisiin helpommin kuin kirjoitettuihin miehiin. Miehet harvemmin kuvataan alkuvoimaa uhkuvina, kilttejä mutta hedelmiä brutaalisti pureskelevina hoivaajina. Ehkä eroottissävyisin ihastus on ollut Maija Poppasen poikaystävä Bertiin, joka on lempeän oloinen työväenluokkainen monitoimimies. Myös Peter Hoegin Nainen ja apina -kirjan apina on ihana, mutta kohta minua varmaankin syytetään ties miestä sodomiasta...
3. Mikä on viimeisin kirja, jonka luit loppuun?
Viimeisin kirja on Markku T. Hyypän Tunteet ja oireet, josta annoinkin puuduttavan pitkän referaatin täällä. Viimeisin kaunokirjallinen on Helvi Hämäläisen kootut runot, vissiin neljännen kerran. Viimeisin uusin kaunokirja on Jean Gionon Mies joka istutti puita.
4. Mitä luet tällä hetkellä?
Sosiaalipsykologi Pennebakerin kirjaa Opening up, joka käsittelee kirjoittamisterapiaa. Kirjan dyykkasin viime kesänä talomme lehtiroskiksesta Jörkka Donnerin ex-vaimon heittäessä muuttopuuhiensa yhteydessä ison osan kirjastostaan rodeen. (Myös sen aarteeni, Nerudan runokirjan omistuskirjoituksella Jörkalle. Hah, pala kyldyyria meikäläisen kokoelmissa.) Ja lukiessani Hyyppää mietin, miksi Pennebaker kuulostaa tutulta ja menin katsomaan kirjakaappimme psykologiaosastoa, ja siellähän se oli! Luvussa ovat myös Wallace Stevensin runot, kuten aina viimeisen kymmenen vuoden aikana. Frans de Waalin Hyväluontoista näyn myös kertailleen, ainakin se on pöydällä. Suuri projektini on Ovidiuksen Metamorfooseja, mutta toistaiseksi se on kesäteloilla (oltuaan sitä ennen talviteloilla).
5. Mitkä viisi kirjaa ottaisit mukaan autiolle saarelle?
Ummmh. Luultavasti Wallace Stevensin kootut, ilman niitä muuttuisin joksikin muuksi. Sitten varmaankin Fernando Pessoan Levottomuuden kirjan, ja John Deweyn Art as Experiencen. Ursula Le Guinin Buffalo Gals and other animal presences olisi myös luonteva valinta, ja ehkä viimoiseksi kunnostautuisin ottamalla mukaan Michael Enden Momon. Minua kyllä kiinnostaisi tietää, kuinka ne saisivat minut raijattua autiolle saarelle. Ainakin koettaisin paeta kuljetuksesta.
6. Keille aiot pistää eteenpäin tämän meemin ja miksi?
No ehdottomasti laitan tämän eteenpäin Sofialle. Sofiahan on muistaakseni kirjakaupassa töissä. Ja pitää yhtä parhaista blogeista.
1. Olet joutunut Fahrenheit 451:n sisään. Mikä kirja olisit?
En tiedä, mikä on Fahrenheit 451. Suokaa anteeksi tämä sivistymättömyys. Mutta jos pitäisi valita, mikä kirja olen, noin ylipäänsä, niin totta helvetissä olisin... ööö... mietintää... Katherine Alfreyn Delfiinikesä tai sitten ehkä vaihtoehtoisesti Ursula Le Guinin Buffalo Gals.
2. Oletko koskaan ihastunut fiktiiviseen henkilöön?
Tottahan toki. Uskon myös, että ne "todelliset" henkilöt, joihin olen ollut ihastunut, ovat olleet mitä suurimmassa määrin fiktiota. Muutaman esimerkin mainitakseni, varsin ihastuttavia ovat olleet Lawrence Durrelin runon "Chanel" nainen, Will Selfin Suurten apinoiden päähenkilö Simon, varmasti muitakin, mutta en muista. Jostain syystä ihastun kirjoitettuihin naisiin helpommin kuin kirjoitettuihin miehiin. Miehet harvemmin kuvataan alkuvoimaa uhkuvina, kilttejä mutta hedelmiä brutaalisti pureskelevina hoivaajina. Ehkä eroottissävyisin ihastus on ollut Maija Poppasen poikaystävä Bertiin, joka on lempeän oloinen työväenluokkainen monitoimimies. Myös Peter Hoegin Nainen ja apina -kirjan apina on ihana, mutta kohta minua varmaankin syytetään ties miestä sodomiasta...
3. Mikä on viimeisin kirja, jonka luit loppuun?
Viimeisin kirja on Markku T. Hyypän Tunteet ja oireet, josta annoinkin puuduttavan pitkän referaatin täällä. Viimeisin kaunokirjallinen on Helvi Hämäläisen kootut runot, vissiin neljännen kerran. Viimeisin uusin kaunokirja on Jean Gionon Mies joka istutti puita.
4. Mitä luet tällä hetkellä?
Sosiaalipsykologi Pennebakerin kirjaa Opening up, joka käsittelee kirjoittamisterapiaa. Kirjan dyykkasin viime kesänä talomme lehtiroskiksesta Jörkka Donnerin ex-vaimon heittäessä muuttopuuhiensa yhteydessä ison osan kirjastostaan rodeen. (Myös sen aarteeni, Nerudan runokirjan omistuskirjoituksella Jörkalle. Hah, pala kyldyyria meikäläisen kokoelmissa.) Ja lukiessani Hyyppää mietin, miksi Pennebaker kuulostaa tutulta ja menin katsomaan kirjakaappimme psykologiaosastoa, ja siellähän se oli! Luvussa ovat myös Wallace Stevensin runot, kuten aina viimeisen kymmenen vuoden aikana. Frans de Waalin Hyväluontoista näyn myös kertailleen, ainakin se on pöydällä. Suuri projektini on Ovidiuksen Metamorfooseja, mutta toistaiseksi se on kesäteloilla (oltuaan sitä ennen talviteloilla).
5. Mitkä viisi kirjaa ottaisit mukaan autiolle saarelle?
Ummmh. Luultavasti Wallace Stevensin kootut, ilman niitä muuttuisin joksikin muuksi. Sitten varmaankin Fernando Pessoan Levottomuuden kirjan, ja John Deweyn Art as Experiencen. Ursula Le Guinin Buffalo Gals and other animal presences olisi myös luonteva valinta, ja ehkä viimoiseksi kunnostautuisin ottamalla mukaan Michael Enden Momon. Minua kyllä kiinnostaisi tietää, kuinka ne saisivat minut raijattua autiolle saarelle. Ainakin koettaisin paeta kuljetuksesta.
6. Keille aiot pistää eteenpäin tämän meemin ja miksi?
No ehdottomasti laitan tämän eteenpäin Sofialle. Sofiahan on muistaakseni kirjakaupassa töissä. Ja pitää yhtä parhaista blogeista.
Tehokasta aamua teillekin päin
Yllätän itseni soittamalla vaikka minne pelottomasti. Läkätän puhelimessa kuin kokeneempikin puhelintyttö. "No jos se ei ole selvä, voisitteko tarkistaa... kyllä, voin odottaa sen aikaa linjalla." Kaikki johtuu siitä, että olen ulkoistanut itseni. Olen aamuvarhain kirjoittanut paperille ranskalaisin viivoin tänään tehtävät asiat ja alkanut sitten systemaattisesti hoitaa niitä. Tai siis, joku niitä hoitelee.
Toiset Englannista tilaamistani vegaanisista kengistä ovat jostain syystä huolintayhtiössä Turussa, ja järjestän ne huomiseksi tänne. Hieman huvittavaa jälleen, huolintayhtiön rekka-auto tuo kengät kotiovelle. Aiemmin olen tilaillut tällä tavoin lampaanvillaa huovutukseen. Kengät, nuo pienet konttikuljetustavarat! Olin olettanut niiden tulevan postissa, mutta ei.
Uskaltaudun soittamaan myös parille tuttavalle ja sopimaan kahvilakeikkoja. Uskon olevani jo siinä tilassa, että pystyn puhumaan gradustani turskahtelematta itkuun epäsopivilla paikoilla tai tuntematta itseni kauheaksi tunnekylmäksi valepukiksi hymyillessäni. Ihmisiä onkin jo tullut ikävä. Sellaista kiireetöntä istumista ja lörpöttelyä, joka ei tähtää mihinkään ulkoiseen. Praksista kaikelle sille, mistä on lukenut ja minkä tietää tärkeäksi, mutta minkä aina unohtaa hoitaa.
Mitäänsanomaton maanantai. Hukattuani ihanan aamun typerään puhelinrumbaan ja selostusten laatimiseen Dodon toimijoiden keskustelufoorumille ja ruoan laittamiseen en jaksa kuunnella Kissan karjumista koirille, jotka juoksevat kumoon vesikupit. "Saatanan norsu!" karjuu Kissa. "Kuule, mitä enemmän sä ilmaiset vihaasi tuolla tavalla, sitä vihaisemmaks sä vaan tuut", opastan ensin hyvää tarkoittaen, mutta suljen sitten suuni nähtyäni Kissan hurjistuneen naaman.
Rekat jyrisevät Koskelantiellä ikkunan takana. Levottomuus kasvaa. Levottomuus päästä ulos. Parin tunnin kuluttua menen yliopistolle metsästämään kadonnutta merkintää vuodelta 1997. Jotta saisin paperit ulos ja voisin vihdoinkin kirmata työttömyyskortistoon miettimään, mitä seuraavaksi tehdä. Miten aurinkoista. Sisällä istumisesta ja jalan potemisesta tulee äkäinen mieli. Tahdon antaa sille huutia.
Toiset Englannista tilaamistani vegaanisista kengistä ovat jostain syystä huolintayhtiössä Turussa, ja järjestän ne huomiseksi tänne. Hieman huvittavaa jälleen, huolintayhtiön rekka-auto tuo kengät kotiovelle. Aiemmin olen tilaillut tällä tavoin lampaanvillaa huovutukseen. Kengät, nuo pienet konttikuljetustavarat! Olin olettanut niiden tulevan postissa, mutta ei.
Uskaltaudun soittamaan myös parille tuttavalle ja sopimaan kahvilakeikkoja. Uskon olevani jo siinä tilassa, että pystyn puhumaan gradustani turskahtelematta itkuun epäsopivilla paikoilla tai tuntematta itseni kauheaksi tunnekylmäksi valepukiksi hymyillessäni. Ihmisiä onkin jo tullut ikävä. Sellaista kiireetöntä istumista ja lörpöttelyä, joka ei tähtää mihinkään ulkoiseen. Praksista kaikelle sille, mistä on lukenut ja minkä tietää tärkeäksi, mutta minkä aina unohtaa hoitaa.
Mitäänsanomaton maanantai. Hukattuani ihanan aamun typerään puhelinrumbaan ja selostusten laatimiseen Dodon toimijoiden keskustelufoorumille ja ruoan laittamiseen en jaksa kuunnella Kissan karjumista koirille, jotka juoksevat kumoon vesikupit. "Saatanan norsu!" karjuu Kissa. "Kuule, mitä enemmän sä ilmaiset vihaasi tuolla tavalla, sitä vihaisemmaks sä vaan tuut", opastan ensin hyvää tarkoittaen, mutta suljen sitten suuni nähtyäni Kissan hurjistuneen naaman.
Rekat jyrisevät Koskelantiellä ikkunan takana. Levottomuus kasvaa. Levottomuus päästä ulos. Parin tunnin kuluttua menen yliopistolle metsästämään kadonnutta merkintää vuodelta 1997. Jotta saisin paperit ulos ja voisin vihdoinkin kirmata työttömyyskortistoon miettimään, mitä seuraavaksi tehdä. Miten aurinkoista. Sisällä istumisesta ja jalan potemisesta tulee äkäinen mieli. Tahdon antaa sille huutia.
sunnuntai 24. huhtikuuta 2005
Höö
Häissä on omalaatuista olla, kun jalka on kipeä eikä voikaan tanssia itseään hiestä lätimäräksi. Yleensä se on aina ohjelman hauskin osio, tosin siinä vaiheessa kun tajuaa, että mekko on aivan märkä, on yö, pitäisi ottaa dösa kotiin, kiukuttaa. Ja muut tytöt ovat kuivia ja heidän hiuksensa ovat järjestyksessä, omat hiukset taas ovat läpimärkiä ruoskasuortuvia. Pysäkillä päätä kylmää.
Nyt vain istumme pöydän ääressä. Kissa ei näe vihkitoimitusta kirkossa, sillä kirkon naulakolla hän huomaa laittaneensa päälle vain puvunhousut, paidan ja liivit - takki puuttuu. "Et sinä sitä tarvitse", koetan suhista virren yli. Olemme myöhässä, kuten tavallista. Mutta yhtäkaikki Kissa lähtee dösalla kotiin hakemaan takkia juhlavastaanottoa varten ja kuuntelen hääseremonian yksin penkissä istuen. Tai no jaa, en minä niin paljon kuuntele. Katselen kullattuja kattokruunuja ja mietin, miten lapsena kirkkojen kattojen holvikorkeus teki suuren vaikutuksen: Jumalan oli pakko olla olemassa, noin korkeaa kattoa ei muuten voisi olla.
Koska sulhanen on euroviisuharrastaja, disko toimii euroviisubiiseillä. Ja me pöydän ääressä istuvat, coolit ja jalkakipuinen, arkkitehdit, esteetikot, maantieteilijät, filosofit, teemme omat viisumme pisteyttäen kappaleet sulhasen huviksi. Sulhanen kun tekee aina muistiinpanoja kaikissa tilaisuuksissa, ja nyt häntä viedään niin, ettei hän tohdi kaivaa lehtiötä ja kynää esiin. Abban Waterloo voittaa hääviisut.
Niko kysyy häissä, miksi Veloena päivittyy niin raivostuttavasti, että ensin tulee kuva ja vasta sitten myöhemmin teksti. Osaisiko joku auttaa? Hello-palvelin, jolla siirrän kuvat blogiin, ei anna kirjoitta rivinvaihdollista tekstiä lainkaan: jos siinä koettaa tehdä koko päivityksen samalla kun lähettää kuvan, tulee bloggauksesta yksi piiiiiiiiiiiitkä pötkylä. Kestäkää tai kertokaa parannuskeino. (Sama asia ärsyttää itseänikin.)
Lähdemme häistä vielä eteenpäin toisiin juhliin, erään näyttelijän viiskymppisille. Kaiken ikäiset hipit hyppivät popin ja rockin tahtiin, sivuhuoneissa puhutaan Steiner-kouluista ja lasten elitisoitumisesta. Viisikymppinen hippitäti tulee kertomaan vapaasta seksistä. Tätiä miellyttävät raidalliset ylipolven sukkani. "Tiedätkö, meidän aikaan silloin me oltiin mukana semmosissa jutuissa kun pasifismissa, kuunneltiin progea, ei menty naimisiin", sanoo täti kerrottuani tultuani häistä. "Häät, ei me sellaista kelattu. Me tehtiin hyvien ihmisten juttuja. Tajuutko?" Nyökyttelen tädille skumppakännissä.
En jaksa sanoa, että ei tuo nyt niin paljon minun elämästäni kyllä eroa. Häissäkään en mene mukaan naimattomien neitojen piiriin tavoittelemaan hääkimppua. Huomaan, että tädillä on jalassa Conversen tossut enkä viitsi huomauttaa, että sen kengät on kyllä sen verran epäreilut, että minä hyvien ihmisten juttujen harrastajana en enää sellaisia ostele. Mutta kukin sukupolvi tyylillään.
Kissan nelikymppinen saunakaveri tilittää epäonnistunutta avioliittoaan. Matkalla kotiin puhumme eroamisista ja toteamme, että osa ongelmaamme eläytyä ikätoverien häihin on se, että tunnemme niin paljon vanhempiakin ihmisiä, niitä jotka ovat eronneet ja katkeroituneet. On liian helppo nähdä, ettei ikuisia ratkaisuja olekaan. Ja että aluksi hyvästä ratkaisusta voi sukeutua pienin olosuhteiden muutoksin helvetti.
Nojaan ohimolla ikkunalasiin, niska rentona pää poukkaa uudestaan ja uudestaan lasiin kopsahtaen. Olemme Kissan kanssa olleet yhdessä kohta yhdeksän vuotta. En halua arvailla, milloin tästä tulee helvetti, tai tuleeko.
Nyt aamulla on hillitön darra. Päätä jomottaa, jalkaa särkee - innostumme tanssimaan yhden biisin, enkä osaa tanssia sätkyttelemättä jalkojani ja pomppimatta villisti - ja hengitys haisee happamelta hampaiden pesun jälkeenkin. Ulkona näyttää valoiselta ja ihanalta.
Äkkiä muistan, kuinka häissä kuuntelen tarkasti Saarenmaan valssia eestiksi, ja luulen kuulevani laulajan sanovan: Siis kiiruhda, lennuhda, lihava neitu... , ja ihmettelen ääneen, laulaako se lihava vai ihana vai ovatko ne silloin joskus todellakin olleet sama asia, olenhan minäkin nähnyt lihotuspillerimainoksia nelikymmenluvulta, ja Kissa epäilee, että ei kai sentään, ei kai kauneusihanne niin pian voi muuttua, ja intän vastaan, että voipas, voipas. Nauran, pudistelen päätäni. Nauraessa darra miltei katoaa. Lihavasta neidusta tulee mieleen ne kuvat, joita mummo esitteli ylpeänä: "Kato sie miten kaunis mie olin ennen kuin äitis synty!" ja teini-ikäinen lapsenlapsi tuijotti tyrmistyneenä kuvia uimapuvussa poseeraavasta, säkkäräpermanenttisesta ja varsin hyvin rasvoittuneesta neidusta, jonka käsivarret olivat paksunpyöreät ja jonka kaksoisleuka erottui selkeästi, ja joka nauraa kameralle edelleen käsi hiuksiin työnnettynä, klassisessa kontrapostoasennossa.
Nyt vain istumme pöydän ääressä. Kissa ei näe vihkitoimitusta kirkossa, sillä kirkon naulakolla hän huomaa laittaneensa päälle vain puvunhousut, paidan ja liivit - takki puuttuu. "Et sinä sitä tarvitse", koetan suhista virren yli. Olemme myöhässä, kuten tavallista. Mutta yhtäkaikki Kissa lähtee dösalla kotiin hakemaan takkia juhlavastaanottoa varten ja kuuntelen hääseremonian yksin penkissä istuen. Tai no jaa, en minä niin paljon kuuntele. Katselen kullattuja kattokruunuja ja mietin, miten lapsena kirkkojen kattojen holvikorkeus teki suuren vaikutuksen: Jumalan oli pakko olla olemassa, noin korkeaa kattoa ei muuten voisi olla.
Koska sulhanen on euroviisuharrastaja, disko toimii euroviisubiiseillä. Ja me pöydän ääressä istuvat, coolit ja jalkakipuinen, arkkitehdit, esteetikot, maantieteilijät, filosofit, teemme omat viisumme pisteyttäen kappaleet sulhasen huviksi. Sulhanen kun tekee aina muistiinpanoja kaikissa tilaisuuksissa, ja nyt häntä viedään niin, ettei hän tohdi kaivaa lehtiötä ja kynää esiin. Abban Waterloo voittaa hääviisut.
Niko kysyy häissä, miksi Veloena päivittyy niin raivostuttavasti, että ensin tulee kuva ja vasta sitten myöhemmin teksti. Osaisiko joku auttaa? Hello-palvelin, jolla siirrän kuvat blogiin, ei anna kirjoitta rivinvaihdollista tekstiä lainkaan: jos siinä koettaa tehdä koko päivityksen samalla kun lähettää kuvan, tulee bloggauksesta yksi piiiiiiiiiiiitkä pötkylä. Kestäkää tai kertokaa parannuskeino. (Sama asia ärsyttää itseänikin.)
Lähdemme häistä vielä eteenpäin toisiin juhliin, erään näyttelijän viiskymppisille. Kaiken ikäiset hipit hyppivät popin ja rockin tahtiin, sivuhuoneissa puhutaan Steiner-kouluista ja lasten elitisoitumisesta. Viisikymppinen hippitäti tulee kertomaan vapaasta seksistä. Tätiä miellyttävät raidalliset ylipolven sukkani. "Tiedätkö, meidän aikaan silloin me oltiin mukana semmosissa jutuissa kun pasifismissa, kuunneltiin progea, ei menty naimisiin", sanoo täti kerrottuani tultuani häistä. "Häät, ei me sellaista kelattu. Me tehtiin hyvien ihmisten juttuja. Tajuutko?" Nyökyttelen tädille skumppakännissä.
En jaksa sanoa, että ei tuo nyt niin paljon minun elämästäni kyllä eroa. Häissäkään en mene mukaan naimattomien neitojen piiriin tavoittelemaan hääkimppua. Huomaan, että tädillä on jalassa Conversen tossut enkä viitsi huomauttaa, että sen kengät on kyllä sen verran epäreilut, että minä hyvien ihmisten juttujen harrastajana en enää sellaisia ostele. Mutta kukin sukupolvi tyylillään.
Kissan nelikymppinen saunakaveri tilittää epäonnistunutta avioliittoaan. Matkalla kotiin puhumme eroamisista ja toteamme, että osa ongelmaamme eläytyä ikätoverien häihin on se, että tunnemme niin paljon vanhempiakin ihmisiä, niitä jotka ovat eronneet ja katkeroituneet. On liian helppo nähdä, ettei ikuisia ratkaisuja olekaan. Ja että aluksi hyvästä ratkaisusta voi sukeutua pienin olosuhteiden muutoksin helvetti.
Nojaan ohimolla ikkunalasiin, niska rentona pää poukkaa uudestaan ja uudestaan lasiin kopsahtaen. Olemme Kissan kanssa olleet yhdessä kohta yhdeksän vuotta. En halua arvailla, milloin tästä tulee helvetti, tai tuleeko.
Nyt aamulla on hillitön darra. Päätä jomottaa, jalkaa särkee - innostumme tanssimaan yhden biisin, enkä osaa tanssia sätkyttelemättä jalkojani ja pomppimatta villisti - ja hengitys haisee happamelta hampaiden pesun jälkeenkin. Ulkona näyttää valoiselta ja ihanalta.
Äkkiä muistan, kuinka häissä kuuntelen tarkasti Saarenmaan valssia eestiksi, ja luulen kuulevani laulajan sanovan: Siis kiiruhda, lennuhda, lihava neitu... , ja ihmettelen ääneen, laulaako se lihava vai ihana vai ovatko ne silloin joskus todellakin olleet sama asia, olenhan minäkin nähnyt lihotuspillerimainoksia nelikymmenluvulta, ja Kissa epäilee, että ei kai sentään, ei kai kauneusihanne niin pian voi muuttua, ja intän vastaan, että voipas, voipas. Nauran, pudistelen päätäni. Nauraessa darra miltei katoaa. Lihavasta neidusta tulee mieleen ne kuvat, joita mummo esitteli ylpeänä: "Kato sie miten kaunis mie olin ennen kuin äitis synty!" ja teini-ikäinen lapsenlapsi tuijotti tyrmistyneenä kuvia uimapuvussa poseeraavasta, säkkäräpermanenttisesta ja varsin hyvin rasvoittuneesta neidusta, jonka käsivarret olivat paksunpyöreät ja jonka kaksoisleuka erottui selkeästi, ja joka nauraa kameralle edelleen käsi hiuksiin työnnettynä, klassisessa kontrapostoasennossa.
lauantai 23. huhtikuuta 2005
Hääpulmat taas
Tänään on taas häät. Koko ystäväpiirimme nai ja poikii. Luulen, että häät ovat kahdelta. Olemme hukanneet kutsun. Soitan kaverilleni, joka kertoo, että ne ovatkin yhdeltä. Hääpari haluaa lahjaksi käteistä niin kuin kaikki näemmä nykyään.
Etsin korttiin runositaattia kuumeisesti. Kompuroin kiireellä läpi Helvi Hämäläisen kootut, Sapfon ja P. Mustapään, enkä löydä mitään. Stevensiä ja Szymborskaa en kerkiä edes avaamaan. Pahus, kaikki runokirjani sisältävät hiukan vieraantuneita runoja. Ilmankos en ole keksinyt haluta naimisiin, eikä kukaan haluta naimisiin kanssani. Seksuaalisia runoja olisi vaikka muille jakaa, mutta nämä ihmiset harrastavat ympäristöteologiaa eivätkä ole niin tuttuja että uskaltaisin kirjoittaa korttiin kovin riettaita ralleja.
Seurauksena on todennäköisimmin se, ettei kortissa ole runoa enkä ole ehtinyt meikata. Mekkokin on epäsopiva: sen verran mini, että levon lötkistämät reiteni näkyvät selvästi. Kissasta jalkani näyttävät ihan sieviltä ja normaaleilta, mutta havaitsen itsessäni tätiytymisen oraat: voiko häihin mennä bilestysvaatteissa? Eikä minulla ole pitkiä mekkoja, paitsi musta hautajaismekko. Farkuissa ja poolopaidassakaan ei oikein voi mennä. Päädyn mustaan trikoopaitaan, kukikkaseen kotelomekkomalliseen hypersuperminiin, säädyllisyyden nimissä mustiin puuvillaleggingseihin ja ruskeamustaraidallisiin ylipolvensukkiin.
Ei olisi pitänyt kirjoittaa jokin aika sitten, että näytän lastentarhasta karanneelta. Nyt selitysmalli on tarttunut päähäni ja näen aivan selvästi, että pukeudun enintään viisivuotiaiden vaatteisiin. Pitää vissiin maalata oikein kajaliset silmät, etteivät luule minua jättiläismäiseksi leikkikoululaiseksi...
Häät hämmetävät aina esiin saman asian: Kuinka vanhemmat vihjailevat meillekin, että pitäisiköhän teidänkin jo. Toiveikkaina, rohkaisevina. Ja sitten me kiemurtelemme kiusaantuneina, rituaaleihin kykenemättöminä. Erään ex-työkaverin äiti sanoi taannoin, että hänen tyttärensä on nyt kihloissa, poika kysyi tytön kättä tämän isältä. "Ne on niin konservatiivisia!" hän hirnahti pilkallisesti. En voinut olla ajattelematta, että näin se menee: eronneet tädit tuntevat tyytymättömyyttä lastensa purjehtiessa avioliittoon, vakaat parisuhdevanhemmat eivät ymmärrä, miksi heidän muuten järkevät lapsensa eivät tahdo naimisiin.
Seuraavan kerran sanon ehkä äidille, että en ole vielä löytänyt runoa, joka selittäisi minulle sen jutun.
Etsin korttiin runositaattia kuumeisesti. Kompuroin kiireellä läpi Helvi Hämäläisen kootut, Sapfon ja P. Mustapään, enkä löydä mitään. Stevensiä ja Szymborskaa en kerkiä edes avaamaan. Pahus, kaikki runokirjani sisältävät hiukan vieraantuneita runoja. Ilmankos en ole keksinyt haluta naimisiin, eikä kukaan haluta naimisiin kanssani. Seksuaalisia runoja olisi vaikka muille jakaa, mutta nämä ihmiset harrastavat ympäristöteologiaa eivätkä ole niin tuttuja että uskaltaisin kirjoittaa korttiin kovin riettaita ralleja.
Seurauksena on todennäköisimmin se, ettei kortissa ole runoa enkä ole ehtinyt meikata. Mekkokin on epäsopiva: sen verran mini, että levon lötkistämät reiteni näkyvät selvästi. Kissasta jalkani näyttävät ihan sieviltä ja normaaleilta, mutta havaitsen itsessäni tätiytymisen oraat: voiko häihin mennä bilestysvaatteissa? Eikä minulla ole pitkiä mekkoja, paitsi musta hautajaismekko. Farkuissa ja poolopaidassakaan ei oikein voi mennä. Päädyn mustaan trikoopaitaan, kukikkaseen kotelomekkomalliseen hypersuperminiin, säädyllisyyden nimissä mustiin puuvillaleggingseihin ja ruskeamustaraidallisiin ylipolvensukkiin.
Ei olisi pitänyt kirjoittaa jokin aika sitten, että näytän lastentarhasta karanneelta. Nyt selitysmalli on tarttunut päähäni ja näen aivan selvästi, että pukeudun enintään viisivuotiaiden vaatteisiin. Pitää vissiin maalata oikein kajaliset silmät, etteivät luule minua jättiläismäiseksi leikkikoululaiseksi...
Häät hämmetävät aina esiin saman asian: Kuinka vanhemmat vihjailevat meillekin, että pitäisiköhän teidänkin jo. Toiveikkaina, rohkaisevina. Ja sitten me kiemurtelemme kiusaantuneina, rituaaleihin kykenemättöminä. Erään ex-työkaverin äiti sanoi taannoin, että hänen tyttärensä on nyt kihloissa, poika kysyi tytön kättä tämän isältä. "Ne on niin konservatiivisia!" hän hirnahti pilkallisesti. En voinut olla ajattelematta, että näin se menee: eronneet tädit tuntevat tyytymättömyyttä lastensa purjehtiessa avioliittoon, vakaat parisuhdevanhemmat eivät ymmärrä, miksi heidän muuten järkevät lapsensa eivät tahdo naimisiin.
Seuraavan kerran sanon ehkä äidille, että en ole vielä löytänyt runoa, joka selittäisi minulle sen jutun.
perjantai 22. huhtikuuta 2005
Nykyaikaa etsimässä
Matkalla keramiikkatunnille ajotielle rynnii kuusi lasta kirkuen kakofonisesti: "Heeiiii hieno pyöräilijätäti, osta Kevätpörriäinen!" Hetken harkittuani ja kukkaroa ronklattuani ostankin, vaikka hiukan epäilyttää, kannattaako moisia ajoradallejuoksemisia rohkaista rahallisesti. Kukkarosta löytyy pieninä hiluina kymmenen senttiä enemmänkin kuin tarpeen. Pörriäinen on niin kova klasari, ettei sitä voi oikein ohittaa. (Niille, jotka eivät eivät tiedä, mistä Pörrissä on kyse, valistustuokio: Helsingin ala-astelaisten tekemä lehti.)
Saan reliefin valmiiksi, vaikka mieltäni jäytää koko ajan epäasiallinen kysymys, mikä reliefi olisi englanniksi. Tuskinpa relief kuitenkaan. T:n tyttären pääpystikin alkaa olla valmis. Pääpysti, mistä nämä sanat oikein poukkaavat? Rintakuva olisi kai asiallisempi, mutta nykyisen pornoistumisen aikana se alkaa kuulostaa joltain muulta kuin tyttärestä tehdyltä muotokuvalta.
Olen siirtynyt avopäisyydestä ja samettibleiseristä takaisin neulebaskeriin ja duffelitakkiin. Onneksi. Takaisin pyöräillessä sataa koko ajan lunta. Mitä se tällainen kevät oikein on?
Kun oikein tarkasti katsoo, huomaa, kuinka jo lehtensä pinnalle puskeneet perennat punertavat lehtensä reunat. Kylmänsuoja-aineita, ajattelen.
En oikeastaan ehdi lukea Pörriäistä, kun Kissa jo tulee grafiikkatunniltaan kotiin ja meidän on sonnustauduttava taas matkaan, Taikkiin. Toiveikkaana, että nyt Umbran äänikone, jota Kissan sisko pyörittää, toimisi. Toimiihan se! Esityksessä on paljon aikuisia, mutta vain yksi lapsi. Onneksi lapsi istuu edessäni, joten kuulen kaikki hänen kommenttinsa tanssiteokseen. Lapsi on siinä kolmen vanha ja kiinnostunut aivan samoista asioista näyttämöllä kuin minäkin. "Isi ei kai se robotti nyt tipu tonne kellariin", kuiskaa lapsi huolestuneena sievän pyöreän robotin pyöriessä kellarinaukon ympärillä. Ja: "Onko tuo tuon miehen hattu?" toisen tanssijoista laittaessa hatun päähänsä. Mistä hattu tuli oikein? Putosiko se katosta, vai? Umbra on viehättävä, sadunomainen. Jos teillä on tänä iltana tai huomenna illalla aikaa, ja kenties lapsikin (edes sisäinen), ja sijaitsette Helsingissä, varatkaa liput ja menkää.
Kotiuduttaemme tutkailen viimeinkin Kevätpörriäistä. Totean, että kolmen vanhat lapset ovat paljon kiinnostavampia ajatusmaailmaltaan kuin koululaiset, joilla on jo selkeä suoritusmentaliteetti ja pyrkimys katu-uskottavuuteen. Tosin, kuten aina, mistä tahansa ihmisjoukosta, helmiäkin löytyy.
Tokaluokkalainen Emilia selvittää koulunsa uusia tuulia: Meidän luokkaan tulee kaksi norsua ja yksi kana ja kolme keijukaist ja kaksi koiraa, mutta ihmeellisin eläin jonka nimi on suklaa, on apina. Meidän koulu on eläinkoulu. Se on kiva koulu.
Neljäsluokkalaiset Pihla ja Sazida kertovat, millainen on nykyaikainen opettaja ja tulevat samalla piirtäneeksi kiinnostavan kuvan siitä, millainen nainen on neljäsluokkalaisen silmissä jees: Meidän nykyaikainen opemme on muodikas, teinimäinen, lävistyksiä ottava nykyaikainen ope. Hänellä on mustat hiukset. Hän pitää muodista. Hän on laiha. Hän pitää napapaidoista jotta voisi esitellä napakorua. Nykyaikainen open lempiväri on lila. Nykyaikaisella opella on verkkosukkahousut ja kultaiset korkokengät. Ja hänellä on käärmeennahasta tehty laukku. Hän puhuu tunnilla puhelimessa.
Osa lapsista näyttää tuntevan ahdistuksen jo ekaluokasta lähtien. (Kyllä itsekin muistelen, että se alkoi jo ekaluokkaakin aiemmin, systemaattiset suunnitelmat siitä, että jos jotenkin voisi olla olematta ja menemättä). Ekaluokkalainen Olli kertoo: Kotihiiri ei halunnut mennä kouluun, koska siellä ärsytettiin. Eikä se enää ikinä mennyt kouluun. Vuotta vanhempi Susanna kiinnittää jo huomionsa terveelliseen ruokaan: Kun kotihiiri ei mennyt kouluun hän ei mennyt siksi kouluun koska hänellä oli paha olo koska hän oli syönyt roskaruokaa.
Ostarin jengin symboliikka näyttää olevan nykyään aika samanlainen kuin ennenkin. Itse kauhusin ostarin jengiä aivan älyttömästi. Kolmasluokkalaisen Teron käsitykset myötäilevät muistoja siitä, millaiseksi ostarin jengin lapsena mielsi: Ostarin jengit ovat kovistelijoita ja tekevät pahoja, lyövät sekä haukkuvat toisia. He polttavat tupakkaa, käyttävät huumeita, juovat kaljaa ja viinaa sekä polttavat taloja. Kolmasluokkalaisella Eskolla on hyviä neuvoja ostarin jengin kanssa juttusille joutuville: ...Hyvä lukia! Älä ota vastaan huumeita, ne pilaavat elämäsi. ... Alkoholiakaan ei kannata myöskään ottaa vastaan. Alkoholi on päihdyttävä aine ja niihin on voitu laittaa omia huumeita. Siksi juuri ei kannata ottaa vastaan. Myös Diilereillä voi olla huumeita. Varokaa myös Dillereitä!
Lapsena se, että jotkut aikuiset käyttivät kaljaa, viinaa ja tupakkaa, ei koskaan lakannut hämmästyttämästä. Sitten ne vain nauroivat, kun niille kertoi ääni vavisten viinan kauhuista: lamaa aivoja, saa haisemaan pahalta, sössöttämään ja joskus pissimään housuihinkin. No, ukin alkoholismia nähneenä olin vakuuttunut, että lasillinen keskikaljaakin tekee ihmisestä hirviön. Ukkihan joi salaa, pullo oli kasvimaalla piilossa mummolta, ja näkyvillä otti vain lasin kaljaa. Siitä sitten päättelin, että lasillisesta kaljaa pissii housuun ja sönköttää ja lopuksi sammuu. Vanhempani olivat absolutisteja koko siskon ja minun lapsuusajan, joten muiden aikuisten törttöily oli sitäkin pelottavampaa. Säälin koko sydämestäni ystäviäni, joiden vanhemmat olivat "alkoholisteja" (= ottivat ruoan kanssa lasillisen olutta) ja rattijuoppoja (saattoivat sen jälkeen lähteä autolla kauppaan). Mutta takaisin fobioista.
Runollisinta antia on ekaluokkalaisten Roosan ja Karoliinan kuvaus kummallisesta kotimatkasta: Kun pensaat on niin kummallisia. Ne näyttää ihan kummituksilta ja möröiltä. Puut, näyttää ihan luurangoilta. Etenkin tuo pilkku puiden jälkeen on paikallaan... Myös ekaluokkalainen Roope taitaa (tahattoman?) absurdismin kirjoittaessaan lyhyen esseensä aiheesta "Resepti mukavaan iltapäivään": Äiti teki kerran perunamuusia jossa olikin omenaa.
Huomaan tulleeni vanhaksi tädiksi, joka ei tajua tätä nykyaikaa. Kun lapset kirjoittavat "pleikasta", luulen heidän hetken kirjoittavan Playboy-lehdestä. Sitten muistan, että jotkut ikätoverinikin ovat pelanneet Playstationia. En tiedä itse edes, miltä sellainen näyttää. Arvelen, että kirjoittaessaan "pelata" lapset tarkoittavat ehkä myös silloinkin Pleikkaa eivätkä lauta- tai korttipelejä, jätkänshakkia tai laivanupotusta. On vaikeaa kuvitella, millaista olisi olla syntynyt maailmaan, jossa tietokoneet, nettiyhteydet, kännykät ja sen sellaiset olisivat itsestäänselvyyttä. Minä sentään kirjoitin yliopistossakin kaksi ensimmäistä vuotta esseet kirjoituskoneella. Tietokoneeseen tutustuin oikeastaan vuonna 1996, eli alle kymmenen vuotta sitten. Silloinkin vain siksi, että Kissa meni vaihtoon Madridiin, ja sähköpostilla saattoi viestiä kiireelliset asiat helpommin kuin kirjein. Kännykkää en osaa edelleenkään kuvitella tarvitsevani, tavallinen puhelinkin on vastenmielinen.
Lasten mielestä elän varmaankin 1800-luvulla. Tavallaan he ovat oikeassa. En käytä juurikaan lääkkeitä, asun yhden miehen kanssa ja hoidan tämän taloutta, kävelen ja pyöräilen välimatkat, kirjoittelen luontoaiheista lyriikkaa. En lue sanomalehtiä vaan kirjoja. Pidän pitkistä ja perusteellisista esityksistä. Minulla ei ole kiirettä minnekään.
Teitittelen kuusitoistavuotiaita.
Tänään on matalapaine. Ei lunta eikä aurinkoa. On vaikeaa uskoa, että alle kymmenen päivän sisällä on toukokuu. Tahdon takaisin loistavankimmeltävän lämpimät iltapäivät. Kirottu pohjoistuuli. Helsinki on liian pohjoisessa.
Saan reliefin valmiiksi, vaikka mieltäni jäytää koko ajan epäasiallinen kysymys, mikä reliefi olisi englanniksi. Tuskinpa relief kuitenkaan. T:n tyttären pääpystikin alkaa olla valmis. Pääpysti, mistä nämä sanat oikein poukkaavat? Rintakuva olisi kai asiallisempi, mutta nykyisen pornoistumisen aikana se alkaa kuulostaa joltain muulta kuin tyttärestä tehdyltä muotokuvalta.
Olen siirtynyt avopäisyydestä ja samettibleiseristä takaisin neulebaskeriin ja duffelitakkiin. Onneksi. Takaisin pyöräillessä sataa koko ajan lunta. Mitä se tällainen kevät oikein on?
Kun oikein tarkasti katsoo, huomaa, kuinka jo lehtensä pinnalle puskeneet perennat punertavat lehtensä reunat. Kylmänsuoja-aineita, ajattelen.
En oikeastaan ehdi lukea Pörriäistä, kun Kissa jo tulee grafiikkatunniltaan kotiin ja meidän on sonnustauduttava taas matkaan, Taikkiin. Toiveikkaana, että nyt Umbran äänikone, jota Kissan sisko pyörittää, toimisi. Toimiihan se! Esityksessä on paljon aikuisia, mutta vain yksi lapsi. Onneksi lapsi istuu edessäni, joten kuulen kaikki hänen kommenttinsa tanssiteokseen. Lapsi on siinä kolmen vanha ja kiinnostunut aivan samoista asioista näyttämöllä kuin minäkin. "Isi ei kai se robotti nyt tipu tonne kellariin", kuiskaa lapsi huolestuneena sievän pyöreän robotin pyöriessä kellarinaukon ympärillä. Ja: "Onko tuo tuon miehen hattu?" toisen tanssijoista laittaessa hatun päähänsä. Mistä hattu tuli oikein? Putosiko se katosta, vai? Umbra on viehättävä, sadunomainen. Jos teillä on tänä iltana tai huomenna illalla aikaa, ja kenties lapsikin (edes sisäinen), ja sijaitsette Helsingissä, varatkaa liput ja menkää.
Kotiuduttaemme tutkailen viimeinkin Kevätpörriäistä. Totean, että kolmen vanhat lapset ovat paljon kiinnostavampia ajatusmaailmaltaan kuin koululaiset, joilla on jo selkeä suoritusmentaliteetti ja pyrkimys katu-uskottavuuteen. Tosin, kuten aina, mistä tahansa ihmisjoukosta, helmiäkin löytyy.
Tokaluokkalainen Emilia selvittää koulunsa uusia tuulia: Meidän luokkaan tulee kaksi norsua ja yksi kana ja kolme keijukaist ja kaksi koiraa, mutta ihmeellisin eläin jonka nimi on suklaa, on apina. Meidän koulu on eläinkoulu. Se on kiva koulu.
Neljäsluokkalaiset Pihla ja Sazida kertovat, millainen on nykyaikainen opettaja ja tulevat samalla piirtäneeksi kiinnostavan kuvan siitä, millainen nainen on neljäsluokkalaisen silmissä jees: Meidän nykyaikainen opemme on muodikas, teinimäinen, lävistyksiä ottava nykyaikainen ope. Hänellä on mustat hiukset. Hän pitää muodista. Hän on laiha. Hän pitää napapaidoista jotta voisi esitellä napakorua. Nykyaikainen open lempiväri on lila. Nykyaikaisella opella on verkkosukkahousut ja kultaiset korkokengät. Ja hänellä on käärmeennahasta tehty laukku. Hän puhuu tunnilla puhelimessa.
Osa lapsista näyttää tuntevan ahdistuksen jo ekaluokasta lähtien. (Kyllä itsekin muistelen, että se alkoi jo ekaluokkaakin aiemmin, systemaattiset suunnitelmat siitä, että jos jotenkin voisi olla olematta ja menemättä). Ekaluokkalainen Olli kertoo: Kotihiiri ei halunnut mennä kouluun, koska siellä ärsytettiin. Eikä se enää ikinä mennyt kouluun. Vuotta vanhempi Susanna kiinnittää jo huomionsa terveelliseen ruokaan: Kun kotihiiri ei mennyt kouluun hän ei mennyt siksi kouluun koska hänellä oli paha olo koska hän oli syönyt roskaruokaa.
Ostarin jengin symboliikka näyttää olevan nykyään aika samanlainen kuin ennenkin. Itse kauhusin ostarin jengiä aivan älyttömästi. Kolmasluokkalaisen Teron käsitykset myötäilevät muistoja siitä, millaiseksi ostarin jengin lapsena mielsi: Ostarin jengit ovat kovistelijoita ja tekevät pahoja, lyövät sekä haukkuvat toisia. He polttavat tupakkaa, käyttävät huumeita, juovat kaljaa ja viinaa sekä polttavat taloja. Kolmasluokkalaisella Eskolla on hyviä neuvoja ostarin jengin kanssa juttusille joutuville: ...Hyvä lukia! Älä ota vastaan huumeita, ne pilaavat elämäsi. ... Alkoholiakaan ei kannata myöskään ottaa vastaan. Alkoholi on päihdyttävä aine ja niihin on voitu laittaa omia huumeita. Siksi juuri ei kannata ottaa vastaan. Myös Diilereillä voi olla huumeita. Varokaa myös Dillereitä!
Lapsena se, että jotkut aikuiset käyttivät kaljaa, viinaa ja tupakkaa, ei koskaan lakannut hämmästyttämästä. Sitten ne vain nauroivat, kun niille kertoi ääni vavisten viinan kauhuista: lamaa aivoja, saa haisemaan pahalta, sössöttämään ja joskus pissimään housuihinkin. No, ukin alkoholismia nähneenä olin vakuuttunut, että lasillinen keskikaljaakin tekee ihmisestä hirviön. Ukkihan joi salaa, pullo oli kasvimaalla piilossa mummolta, ja näkyvillä otti vain lasin kaljaa. Siitä sitten päättelin, että lasillisesta kaljaa pissii housuun ja sönköttää ja lopuksi sammuu. Vanhempani olivat absolutisteja koko siskon ja minun lapsuusajan, joten muiden aikuisten törttöily oli sitäkin pelottavampaa. Säälin koko sydämestäni ystäviäni, joiden vanhemmat olivat "alkoholisteja" (= ottivat ruoan kanssa lasillisen olutta) ja rattijuoppoja (saattoivat sen jälkeen lähteä autolla kauppaan). Mutta takaisin fobioista.
Runollisinta antia on ekaluokkalaisten Roosan ja Karoliinan kuvaus kummallisesta kotimatkasta: Kun pensaat on niin kummallisia. Ne näyttää ihan kummituksilta ja möröiltä. Puut, näyttää ihan luurangoilta. Etenkin tuo pilkku puiden jälkeen on paikallaan... Myös ekaluokkalainen Roope taitaa (tahattoman?) absurdismin kirjoittaessaan lyhyen esseensä aiheesta "Resepti mukavaan iltapäivään": Äiti teki kerran perunamuusia jossa olikin omenaa.
Huomaan tulleeni vanhaksi tädiksi, joka ei tajua tätä nykyaikaa. Kun lapset kirjoittavat "pleikasta", luulen heidän hetken kirjoittavan Playboy-lehdestä. Sitten muistan, että jotkut ikätoverinikin ovat pelanneet Playstationia. En tiedä itse edes, miltä sellainen näyttää. Arvelen, että kirjoittaessaan "pelata" lapset tarkoittavat ehkä myös silloinkin Pleikkaa eivätkä lauta- tai korttipelejä, jätkänshakkia tai laivanupotusta. On vaikeaa kuvitella, millaista olisi olla syntynyt maailmaan, jossa tietokoneet, nettiyhteydet, kännykät ja sen sellaiset olisivat itsestäänselvyyttä. Minä sentään kirjoitin yliopistossakin kaksi ensimmäistä vuotta esseet kirjoituskoneella. Tietokoneeseen tutustuin oikeastaan vuonna 1996, eli alle kymmenen vuotta sitten. Silloinkin vain siksi, että Kissa meni vaihtoon Madridiin, ja sähköpostilla saattoi viestiä kiireelliset asiat helpommin kuin kirjein. Kännykkää en osaa edelleenkään kuvitella tarvitsevani, tavallinen puhelinkin on vastenmielinen.
Lasten mielestä elän varmaankin 1800-luvulla. Tavallaan he ovat oikeassa. En käytä juurikaan lääkkeitä, asun yhden miehen kanssa ja hoidan tämän taloutta, kävelen ja pyöräilen välimatkat, kirjoittelen luontoaiheista lyriikkaa. En lue sanomalehtiä vaan kirjoja. Pidän pitkistä ja perusteellisista esityksistä. Minulla ei ole kiirettä minnekään.
Teitittelen kuusitoistavuotiaita.
Tänään on matalapaine. Ei lunta eikä aurinkoa. On vaikeaa uskoa, että alle kymmenen päivän sisällä on toukokuu. Tahdon takaisin loistavankimmeltävän lämpimät iltapäivät. Kirottu pohjoistuuli. Helsinki on liian pohjoisessa.
torstai 21. huhtikuuta 2005
Parantumisesta, parantamisesta, hoivasta ja vihasta
Lupasin jokin aika sitten katsauksen psykosomatiikkaa käsittelevään kirjaan Tunteet ja oireet. Uusin psykosomatiikka, jonka on kirjoittanut Markku Hyyppä. Tänä aamuna sain viimein kirjan päätökseen ja aloitan raportointini ristiriitaisin tuntemuksin. Lainasin kirjan työpaikaltani lähinnä sen vuoksi, että eräs ystäväni, joka lukee myös tätä blogia (lapsenomaisen innostuneita vilkutuksia sinne!), ihmetteli taannoista kommenttiani siitä, että preferoin lumelääkettä oikeaan lääkkeeseen nähden, tai ainakin jotain kommenttiani, jonka hän ymmärsi tarkoittavan tätä. En tietenkään muista, mitä olen kirjoittanut enkä jaksa läpikäydä tekstiäni, sillä on aivan oikea päätelmä, että minusta lumelääke on parempi kuin "oikea" fysiologisesti vaikuttava lääke, mikäli oireet joka tapauksessa hellittävät. No, ystäväni huomautuksen innostamana lainasin Hyypän kirjan. Osittain taustalla on tietysti hajonnut jalkapöytäni, joka alkaa vähitellen parantua. Olen suunnattoman huono sairastaja, ja lääkärisuhteeni kaipaavat pikaista liennytystä. Tähänkin toivoin Hyypän kirjan auttavan. En osaa vielä sanoa, auttaako.
Ensiksi on kerrottava, että Hyyppä ei tee kovinkaan jyrkkää eroa fysiologisen ja psyykkisen sairauden välille: kaikki sairaudet ovat hänestä psykofysiologisia, ja se, että verenpaine nousee esim. negatiivisten mielikuvien seurauksena (erotuksena esim. kehon nesteiden korkean natriumpitoisuuden aiheuttamasta verenpaineen noususta) ei tee verenpaineen noususta hänen mielestään "epätodellisempaa", "psyykkisempää", "mielenhallinnan ongelmia osoittavaa" tms. Tämä vaikuttaa varsin viisaalta näkemykseltä. Hyyppä onkin työskennellyt nimenomaan kroonisten kipupotilaiden kanssa, mikä taatusti lisää hänen uskottavuuttaan psykofyysisyyden kysymyksessä. Kipuahan luonnehtii juuri sen koettu kivuliaisuus - sama kliinisesti aiheutettu ärsytys koetaan eri tavoin erilaisissa kokemusmaailmoissa.
Hyyppä käy läpi runsaasti erilaisia tutkimuksia ja päätyy olettamaan, että useilla vakavilla kroonisilla sairauksilla on vankka psyykkinen elementti: niihin liittyy somatisaatiota. (Jatkossa kursivoidut kappaleet ovat lainauksia Hyypän kirjasta.)
Kyse ei ole tautiluokasta tai -ryhmästä, vaan prosessista, joka liittyy kaikkeen sairastamiseen. Somatisaation tarkka määritelmä kuuluu seuraavasti: somatisaatio tarkoittaa taipumusta kokea ja viestiä sellaisia ruumiillisia vaivoja ja oireita, joille ei löydetä elimellistä syytä, ja luulla niitä ruumiillisiksi (somaattisiksi) taudeiksi sekä etsiä kyseisille vaivoille lääketieteellistä apua. Määritelmä hyväksyy mahdollisuuden, että potilaalla on somatisaatio-oire ja samanaikainen ruumillinen tauti. Hyvin usein kyse onkin molemmista samalla henkilöllä, mutta ne eivät liity toisiinsa oireiltaan tai merkitykseltään. ... Somatisoiminen on erinomaisen tavallista väestön keskuudessa. ... Somatisaatiota esiintyy perusterveydenhuollossa hyvin paljon kaikkialla Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Viimeisen neljännesvuosisadan aikana se on vaihdellut yhdestä kahteen kolmannekseen kaikista perusterveydenhuollon asiakkaiksi hakeutuneista, riippuen maasta ja määritelmästä. ... esiintyvyys kasvaa vuosi vuodelta. ... Somatisaation aiheuttama toimintakyvyn menetys on vakava yhteiskunnallinen ongelma, joka korostuu somatisaation pitkittyessä. Itse asiassa somatisaatio on tutkimusten mukaan kroonisempaa kuin muu sairastaminen. ... Historialliset selvitykset poikkeuksetta osoittavat länsimaisten ihmisten somatisoituvan kovaa vauhtia. Jostain syystä vaivojen sietämisen kynnys on madaltunut. Etenkin kipua on länsimaisen ihmisen vaikea sietää. ... Yleinen uupumus, selkävaivat ja ylähengitysteiden oireet ovat läntisessa maailmassa yleisimmät aiheet, joiden vuoksi ihmiset muuttuvat potilaiksi ja somatisoituvat. ... Unettomuus maksaa Suomessa viisi miljardia markkaa vuodessa. Kivun ja uupumuksen hinta on vielä korkeampi. Somatisoinnin hintaa vuoidaan verrata suurten kansantautien (verenpainetauti, diabetes, skitsofrenia ja muut vakavat mielenterveyden häiriöt, syöpä) aiheuttamiin kustannuksiin.
Kaikkein vakavin vaikutus on tietysti itse somatisoijan elämään. Kyse ei ole pienestä asiasta: suomalaisista viitisen prosenttia potee kroonista uupumusta "ilman elimellistä syytä". Uupumus tekee työkyvyttömäksi tehokkaammin kuin vakava tauti, kuten diabetes. Uupunut koettaa lääkitä uupumustaan lepäämällä, mikä johtaa siihen, että fyysinen valmius tehdä asioita pienenee entisestään lihaskunnon rappeutuessa. Uupunut on varma, että häntä vaivaa jokin näivettävä tauti ja vaeltaa lääkäriltä toiselle. Uupumuksen taustalla on usein ylisuorittaminen ja lopulta kykenemättömyys ylittää rajansa yhä uudelleen ja uudelleen.
Psykodynamiikkaa ei ole ilman viittausta fallisuuteen: pystyn suoriutumaan kuin mies. (Voi, kuulostaa NIIN tutulta! Ja epäilemättä usea mies jättää tämän viittauksen tekemättä...) Jos suoritus epäonnistuu, ihminen somatisoi eli syntyy toiminnallisia oireita. ... Ylisuorittaminen ylläpitää itsetuntoa. Kun suoritus epäonnistuu, itsetunto joutuu koetukselle. Jotta sisäinen psyykkinen maailma säilyisi mahdollisimman kauan koskemattomana, henkilö syyttää ulkoisia tekijöitä ja kehittää harhakäsityksiä. ... Miksi me ilmaisemme itseämme kahdella ruumiinkielellä, kivulla ja uupumuksella? Siksi, että niiden osoittaminen on kulttuurissamme hyväksyttyä ja mahdotonta osoittaa objektiivisesti. Krooninen kipu yhdistettynä uupumukseen on modernin ihmisen toiminnallinen pääoire.
Jotain tällaista minäkin pelkään jalkani alkaessa särkeä. Ensimmäinen kysymys on: somatisoinko vain? Kun selviää, että jalassa on oikea kudosvaurio, seuraava kysymys on: mitä ihmettä minä koetin niin kovasti liikkua, koetinko ilmaista sillä jotain, jota en muuten osaa käsitellä? Ilmeisesti en kuitenkaan ole toivoton tapaus, koska lepohalukkuuden sijaan kyden päästä pyöräilemään ja kävelemään. Olen täysin väsynyt mokomaan sairastamiseen. Mutta joka ikinen kerta lääkärille mennessäni - ja minähän menen vasta pään ollessa jo puoliksi poikki - pelkään, että ne sanovat, että ainoastaan hourin. Mitä hävettävää siinä olisi, oikeastaan?
Tai siinä, että apu löytyy usein omituisista jutuista? Käytösterapioiden (ryhmäterapiat, rentoutuksen opettaminen, taideterapia, tanssiterapia, elämäntarinan kirjoittaminen jne.) kokeminen myönteisiksi, arkielämään sopeutumista vaikeuttaviin oireisiin auttaviksi, on Hyypän mukaan vaikeaa näyttää biolääketieteessä, koska käytöksen muutosta on vaikeaa osoittaa tilastollisin menetelmin. Hyyppä esittää, että laadullinen tutkimus voisi olla oikea tapa lähestyä tieteellisesti käytösterapioiden vaikuttavuutta potilaan elämään.
Tulokset, joita on kuntoutuksella toistaiseksi saatu, ovat aika vaikuttavia: Käyttäytymismenetelmiin perustuvassa kontrolloimattomassa tutkimuksessamme puolet kroonisista päänsärkypotilaista lopetti särkylääkkeiden käytön kahden vuoden kuluessa ryhmäkuntoutusjakson jälkeen. ... Tulos on merkittävä, vaikkei mitattavissa, sillä potilaat olivat kärsineet päänsärystä vähintään viisi vuotta, käyttäneet runsaasti terveydenhoitopalveluita, eikä yliopistoklinikka enää kyennyt heitä hoitamaan. ... Usein koetut oireet vähenevät, mutta eivät häviä käyttäytymishoidosta huolimatta. Onko oireiden vähenemisellä kliinistä merkitystä? Perheterapiatutkimuksessa kroonisten selkäkipupotilaiden kliininen tila ei korjaantunut viiden vuoden aikana, mutta psyykkinen vointi parani pysyvästi. Kliininen näkökulma hoidon tuloksellisuuteen on liian kapea, eikä vastaa parantumisen tavoitteita.
Hyypän näkemyksessä ilahduttaa ainakin minua se, että parantuminen ymmärretään jonain muunakin kuin kliinisen vaivan poistumisena. Useat kliiniset vaivathan ovat sellaisia, jotka eivät poistu, paitsi ehkä massiivisin leikkaushoidoin. Niin kuin rasitusvammat polvissa, liikanivelet jalkapohjan luissa, nuo omat pienet kremppani. Tai jotain ilkeämmästä, vakavammasta päästä, leikkauksenkin ulottumattomissa: diabetes, reuma, HIV. Masennuskin on käsittääkseni aika sitkeä istahtaessaan jonkun elämään.
Toisaalta ei ole yllättävää, että kipututkija päätyy ajattelemaan, että muukin kuin kliinisesti tehokkaaksi todettu hoito voi olla merkityksellistä: Kansainväliset suuret konsensus-selvitykset antavat melko masentavan kuvan kivun hoidon vaikuttavuudesta. Äkillisen lanneselkäkivun hoidossa käytetyt menetelmät eivät näytä olevan lumetta tehokkaampia, niillä ei ole vaikutusta töistä poissaoloon eikä kustannuksia säästy. Kaikki yhdessä tarkoittaa, ettei nykyisillä äkillisen selkävaivan hoitomenetelmillä ole lumetta parempaa vaikuttavuutta.
Hyyppä listaa neljä syytä sille, kuinka hoito parantaa potilaan:
1) Luonnollinen parantuminen: suurin osa toiminnallisista oireista parantuu itsestään.
2) Lumevaikutus eli plasebo: Lääketieteessä lumetta ei ole juuri tutkittu, vaikka muualta (Ilmeisesti terveyssosiologiasta? Vai tilastoista kaksoissokkotutkimusten lumelääkkeen vaikutuksista?) tiedetään lumeen parantavan tehokkaasti, eli enemmän kuin 30 % tapauksista.
3) Hoitotuloksen keskihakuisuus: Henkilö tulee hoitoon yksittäisen poikkeavan havainnon perusteella. Seuraava havainto (hoitotulos) lähenee hänen luonnollista pitkäaikaista keskiarvoaan. (Minulle tosin jäi epäselväksi, miten tämä eroaa kohdasta 1.)
4) Hoitotoimenpiteen spesifinen vaikutus. Tämä on se, mitä kliinisissä kaksoissokkotesteissä tutkitaan. Hoitotoimenpiteen tehokkuutta pidetään lääketieteellisesti osoitettuna, jos se eroaa merkittävästi lumevaikutuksesta.
Hyypän mukaan sekä hoitajan että hoidettavan odotukset aiheuttavat lumevaikutuksen, jonka osuus kroonisen kivun salpaamisessa on yli kuusikymmentä prosenttia. Jos hoidettava tai hoitaja epäilee hoitoa lumeeksi, se ei tehoa yhtä hyvin. Monissa tutkimuksissa vakuuttelu ja tiedostamaton ruumiinkieli suggeroivat vaikutukseen. Suggeroitavuus ei suinkaan ole neurootikkojen tai lahjattomien erityislahja vaan jakautuu tasaisesti sukuun ja säätyyn katsomatta. Karkeasti kolmannes on herkkiä lumeelle, toinen kolmannes kohtuullisesti ja viimeinen kolmannes ei ole helposti lumeella hoidettavissa.
Hoidattaisin itseäni mieluiten lumeella, koska kärsin jatkuvasta epävarmuudesta sen suhteen, onko oireillani elimellinen syy. No okei, röntgenkuvat ovat aika vakuuttavia. Mutta toisaalta, mieluiten haluaisin hoidon, jossa ei olisi negatiivisia sivuvaikutuksia. Toivoessani, että voisin hoitaa kipuani helpoiten lumeella, toivon, että olisin helposti suggeroitavissa. Itse tällaista on luonnollisesti aika vaikeaa arvioida. Vaikka toisaalta, rentoutusmenetelmät ainakin laukaisevat jännityspäänsärkyni tehokkaasti. Lumeella on negatiivinenkin puolensa, mikä ilmenee kenties lääkäripelossani. Tätä puolta en ole osannut ajatella itse lainkaan.
Jos toimenpide voi miellyttää, se voi myös aiheuttaa haittaa. Tätä kutsutaan nosebo-vaikutukseksi. Hoidettava voi tuntea pelkoa, kammoa tai ahdistusta hoitoa tai hoitajaa kohtaan. Se heijastuu toimenpiteen tai hoidon kielteisenä vaikutuksena. Voodoo on klassinen esimerkki alkukantaisesta nosebosta. Nosebo voi aiheuttaa vakavan terveysuhan ja noituutena jopa kuoleman. ... Lumevalmisteista raportoidaan haitta- eli nosebovaikutuksia aivan kuten lääkkeistä sivuvaikutuksia. ... Koettuja oireita ei voi sivuuttaa satunnaisina, tutkimusjännitykseen liittyvinä tai harhaluuloina. Ne ovat yhtä todellisia kuin oireet, joiden hoitamiseksi lääketutkimuksia tehdään.
Kenties, kenties. Muistelen, miten kipeä jalka oli lääkärin väänneltyä sitä, ja miten hirvittävästi kierukan vaihtaminen sattui. Millaisia vatsavaivoja sain särkylääkkeestä koettaessani syödä sitä jalan ollessa sairaalloisen kipeä, astumattomissa. (Lopetin parin tabletin jälkeen; eivät ne edes kipuakaan poistaneet.) Plasebon nosebossa on kyllä se hyvä puoli, että jos nosebovaikutus käy häiritseväksi, ja plasebon nauttimisen lakkaa sen takia, mitään vaaraa lääkkeen ottamattomuudesta ei synny. Toisin kuin ukillani, joka pihtasi astmalääkkeensä kanssa ja joutui taannoin teholle. Tosin ukin ääneen lausuttu syy pihtaamiseen oli se, että lääke on niin kallista, että häntä hirvitti.
Ihmiset asennoituvat sairastumiseen eri tavoin. Sairaus voi olla haaste, vihollinen, rangaistus, heikkous, helpotus, strategia, menetys tai vaurio, arvo ja kontrollin väline. Hyyppä painottaakin useissa kohtia kirjaa, kuinka parantajan tulisi nähdä ja ymmärtää, mitä sairaus potilaalle merkitsee. Vain tällä tavoin voidaan saavuttaa tuloksia. Jos potilaalle sairaus on esimerkiksi helpotus arjen tiimellyksestä ja väline, jolla kontrolloidaan toisten myötätuntoa itseä kohtaan, voi hyvinkin olla, ettei potilas oikeastaan haluakaan parantua syvätasolla. Hän hakee kroonista diagnoosia, jonka avulla on mahdollista säilyttää kasvot ja silti vetäytyä vastuusta arjen pyörittämisen suhteen. Parantajan tehtävä on tällaisessa tapauksessa tietenkin muu kuin oireiden eliminointi: potilaalle kyllä kehittyy uusia oireita, jos entiset vain eliminoidaan onnistumatta vihjaamaan, että elämä olisi ehkä hallittavissa muutenkin kuin sairauden kautta. Kuulostaako julmalta? Hyyppä ei kuitenkaan vähättele tällaisen potilaan hädän todellisuutta: potilaan kokemuksessa ja elämässä sairaudesta on tullut välttämättömyys, jota hän ei itse pysty kyseenalaistamaan. Tämä on aito tragedia sekä potilaalle että terveydenhoitosysteemille, joka saa tyytymättömän kroonikkoasiakkaan, jonka hyväksi ei kyetä tekemään mitään. Sairaan vapauttaminen sairauden välttämättömyydestä on parantajan tehtävä, eikä parantaja pysty tällaiseen sairauteen, ellei hän ota potilaan tilannetta vakavasti.
Hyyppä käy läpi parantajan ominaisuuksia, jotka on koonnut laajasta antropologisesta kirjallisuudesta ja joiden väittää olevan aika samanlaiset eri kulttuureissa. Auktoriteetti, tilannetaju, mystiset selitykset, salaperäisyys, luottamusta herättävä ruumiinkieli, empatia ja uskonvarmuus ovat tärkeimpiä kansanparantajan piirteitä. Myös hoidettavalta vaaditaan tiettyjä ominaisuuksia. Hänen on luotettava parantajaan ja oltava avoin parantajan selityksille. Kriittisyys ja kyseleminen ei kuulu hoidettavan parantumista edistämviin ominaisuksiin, jos kansanparantajalta halutaan apua. ... Kansanparantaja viittaa kulttuurissa hyväksyttyihin arvoihin ja symboleihin, olivatpa ne kuinka stereotyyppisia tahansa. Kansanparantaja on osa kansaa. ... Länsimaisen parantajakoulun käuneet eivät suinkaan jätä lumetta käyttämättä, mutta heidän koulunsa ei sitä havaitse. Laiminlyönnin vuoksi nk. koululääketiede on joutunut törmäyskurssille täydentävän lääketieteen kanssa. Molempia tulisi kutsua uskomuslääkinnäksi, jollei tieteellisin menetelmin toisin osoieta. Länsimaisessa koululääketieteessä on ällistyttäviä uskomuksia.
Totean suoralta kädeltä, että taidan olla parannettavaksi vielä liian kyselyiässä. Ehkä se joskus vielä hellittää. Toisaalta näytän uskovan siihen, että Feldenkrais-tekniikka aidosti auttaa polvikipuihini. Voikohan koherentisti uskoa, että itse parantaisi omat fyysiset oireensa vain päättämällä, että haluaa niiden loppuvan? Voiko olla niin, että suggestoi itsensä paremmin kuin antaa muiden suggestoida itsensä? Kaipa sekin on mahdollista.
Joka tapauksessa, Hyypän ajatus siitä, että lääkärinkin pitäisi olla parantaja, ihastuttaa. Kyllä, sitä juuri haluaisin.
Antropologiassa Kleinman, sosiaalipsykologiassa Pennebaker ja psykoanalyysissa Freud tukevat narratiivista käsitystä ihmisestä ja hänen terveydestään/vaivastaan. Epäterveessä näytelmässä tai kertomuksessa ihminen toimii oman elämänsä konnana. Terveessä kertomuksessa ihminen toimii elämäsä näytelmän sankarina. Mielestäni hyvä parantaja toimii näytelmän kuiskaajana. Kuiskaaja tuntee näytelmän käsikirjoituksen. Hyvä parantaja tuntee kohtaamansa ihmisen näytelmän käsikirjoituksen. Postmoderni parantaja johdattelee ihmistä konnan roolista sankariksi. Positiivisen terveyden määritelmän mukaan ihminen on terve (tai tulee terveeksi) jos hän tavoittaa harmonian elämälleen asettamiensa päämäärien kanssa. Parantaja luotsaa ihmisen kertomusta kohti harmoniaa.
Eikö kuulostakin hyvältä? Minun pitää heti illalla kertoa Kissalle, että hänen pitää tästä lähin esittää minut itselleni sankarina. Niin hän on kyllä enimmäkseen tehnytkin ja saanut minut sillä tekemään asioita, joihin en olisi koskaan kuvitellut pystyväni. Ja ystävät: miten tärkeitä hekin ovat olleet kieltäytyessään näkemästä minua roistona, slurkkina, joka torpedoi kaiken kauniin ja hyvän. Itselleen on niin helppo tuohtua. Ryven tyytyväisyydessä tajutessani, että haluan parantua, haluan jalan taas käyttööni ilman mitään ei juoksuaskelia -ehtoja. Ja että aion pystyä siihen, vaikka se vaatisi tanssimisen lopettamista kokonaan. Sitä ei tiedä vielä, se kaikki pitää kokeilla.
Päätän myös toisen asian: tästä lähtien muistan kehua ihmisiä ympärilläni aina näiden sitä kaivatessa. Ansaitseminen on kehujen suhteen selvästi väärä kriteeri.
Tunteet osoittautuvat ratkaisevan tärkeiksi parantumisessa ja parantamisessa. Hoivattuna olemisen tunne edistää taudeista kuntoutumista. ... Sydäninfarktista toipuvat miehet arvottiin kahteen ryhmään. Toisen ryhmän miehet saivat soittaa tukihenkilölleen päivin ja öin. He eivät soittaneet, mutta tietoisuus hoivattuna olemisesta ja tuesta piti heidät vertailumiehiä kauemmin hengissä. Kuinka monta lisävuotta läheistuki ja sydänystävien hoiva antanevat, kun pelkkä puhelinpalvelukin pitää tehokkaasti hengissä?
Kipuun erikoistunut neurologi tekee kiinnostavan yhteenvedon myös siitä, mitä tunteet ovat ja eivät ole: Tunteet eivät ole mielialoja, kuten alavireisyys, mielihyvä tai kipu. Eivätkä luonteenpiirteitä, kuten vihamielisyys tai ujous. Eivätkä mielenterveyden häiriöitä kuten depressio, mania ja paniikki. Sen sijaan tunteet täyttävät seuraavat tunnusmerkit: emootioilla on evolutiivinen tausta, eläimillä yleisesti esiintyy emootioita, emootiot syttyvät ja sammuvat nopeasti eli kestävät yleensä minuutteja eivätkä tunteja, ne koetaan tahtomatta, eri emootioilla on toisistaan poikkeava aivotoiminnan vastine ja ne ilmenevät toisistaan erottuvina merkkeinä, kuten kasvonilmeinä ja äänensävyinä.
Sukupuolisuutta vierastavia ihmisiä ilahduttaa epäilemättä neurologin vakuutus siitä, että väite, jonka mukaan nainen toimii tunteiden varassa, ei pidä paikkaansa tutkimusten valossa. Miesten ja naisten välillä on ero lähinnä tunteiden ilmaisemisen valmiudessa. Tunteiden ilmaiseminen kuuluu tapaan hallita elämäntilanteita, jotka vaihtelevat. Jos tunteistaan pystyy puhumaan tai avautumaan esimerkiksi kirjoittamalla kipeät asiat auki, ihminen reagoi myönteisesti ja psykofysiologinen järjestelmä toimii parantumisen suuntaisesti. Tästä seuraa, että tunteita tuntevat, mutta tunteet kätkevät ihmiset ajautuvat sairastumisen riskiin ja paraneminen hidastuu.
Puhutaan myös tynnemykkyydestä eli aleksitymiasta: Aleksitymia tarkoittaa vaikeutta tunnistaa tunteitaan ja välittää niitä, mielikuvituksen rajoittuneisuutta ja huomion kiinnittämistä ulkoisiin seikkoihin sisäisten kustannuksella. ... Ensimmäiset suomalaiset aleksitymian väestötutkimukset suoritettiin 1980-luvun loppupuolella. Niiden sanoma on selkeä: mitä huonompi sosiaalinen asema, sitä enemmän aleksitymiaa. Painopiste on selvästi miehissä, eikä ihme, sillä juuri miehet Suomessa syrjäytyvät ja vaikenevat. Muut väestötekijät ja psykologiset piirteet eivät muuttaneet havaintoja. Kyse onkin opitusta tavasta ilmaista tunteitaan. ... Ruotsalaiset tutkijat osoittivat, että aleksityymisiksi luokitelluilla henkilöillä on eriytymättömiä tunnealkioita enemmän kuin ei-aleksityymisillä. Aleksityymiset eivät kykene erittelemään tunnekokemuksiaan. Jos tunteita ei alunperin erotella mielessä, ei niitä tietenkään kyetä sanoiksikaan pukemaan. Tunteiden eriytymättömyys pikemminkin kuin aleksitymia itse sattaisi johtaa somatisointiin. ... Mc Dougall havaitsee aleksityymisiksi kutsumiensa potilaiden suhtautuvan viileän tunteettomasti itseensä, ruumiiseensa ja terveyteensä. Siitä seuraa kanssaihmisten kylmeneminen aleksityymiselle persoonalle. Tunteiltaan puutunut ei saa rakkautta ja tukea lähimmäisiltään. Negatiiviset eriytymättömät ihmissuhteet johtavat psyykkiseen näivettymiseen ja lisäävät somatisointia.
Hyyppä suhtautuu aleksitymiaan terveen varovaisesti: näyttö on toistaiseksi aika vähäistä. Vaikka tietenkin juuri tuo tunteiltaan eriytymättömien, tunteisiin avoimen vihamielisesti suhtautuvien ihmisten viehättämättömyys on varmasti jokaiselle tuttua kauraa. Tämäkin on kasvatuskysymys, kun aleksitymia näyttää kuitenkin opitulta. Se, että mieskuvaa saataisiin muutettua jotenkin inhimillisempään suuntaan (ja tässä kohden mietin Mikko Moilasen huomautusta ruotsalaisten letkeydestä), olisi epäilemättä eduksi kummallekin sukupuolelle. Miehille siten, että heidän eliniänodotteensa todennäköisesti parantuisi, naisille siten, ettei meidän tarvitsisi kuunnella sellaista paskaa kuin että "itkeminen on jonkun toisen manipuloimisen yrittämistä". Evolutiivisesti (eli ultimaattisena syynä) ehkä joo, muttei kyllä varmastikaan ainakaan useimmiten käytöksen proksimaattisena syynä! Tai ainakin itse tahtoisin itkiessä aina mennä piiloon, koska sitä on opetettu häpeämään. (Proksimaattisten ja ultimaattisten syiden erosta käytöksessä kirjoittaa ainakin minusta kaikkein selkeimmin Frans de Waal, kirjassaan Hyväluontoinen, sivulla 243, viite 27. Ehkä muistan blogata tästä joku päivä. Jos muistan.)
Aleksitymia vaikuttaa aika kamalalta, sillä Hyyppä viittaa tutkimukseen, jossa on saatu selville aleksityymikkojen kyvyttömyys tuottaa spontaanisti myönteisiä mielikuvia: heille kuviteltu kesäinen päivä on pilvinen ja sateinen, kuviteltu tähtitaivas kylmä ja uhkaava. En osaa kuvitella, millaista tällaisessa mielikuvituksen maailmassa eläminen olisi: kuulostaa painajaismaiselta.
Naisten ja miesten terveyskäyttäytymisessä syntyy ero puberteetin kohdalla. Naiset ovat yliedustettuina lievissä terveyden häiriöissä, miehet vakavissa. Hyyppä kytkee tämän ilmaisun eroihin: naiset kuvaavat paremmin kipuaan ja tunneristiriitojaan ja hakeutuvat herkemmin hoivattaviksi. Pyydettäessä miehiä kuvaamaan tunneristiriitojaan tunteiden eriytymättömyys heijastui näiden ruumiintoimintaan: stressihormonien eritys lisääntyi, itsesäätävän hermoston toiminta kiihtyi. Naisilla ja miehillä on täsmälleen samanlainen fysiologinen säätelyjärjestelmä, mutta kulttuurisesti naiset on opetettu käyttämään tätä säätelyään hillitymmin: nainen purkaa henkisen paineen puhuen, psyykkisellä läpityöskentelemisellä, lievällä sairauskäyttäytymisellä ja suuntautumalla ulospäin kanssaihmisiä kohti. (Nämä ovat tietysti vain keskimääräisiä luonnehdintoja. On terveydestään huolehtimattomia naisia ja miehiä, jotka vahtivat jokaista suupalaa kolesterolia kytäten.) Keikahdus vaa'assa tapahtuu 65 ikävuoden tienoilla: silloin miehet sairastuvat vakavasti.
Ehkä tätä ei onneksi enää niin paljon tapahdu? Voisi olettaa, että ikätoverini, nuo valistuneet ystäväni, miehet, jotka hoitavat astmaansa lääkkeiden lisäksi syvähengitysharjoittelulla, rentoutuksella ja syvävenytyksellä, ja ärtyvää suoltaan välttämällä stressaavaa elämäntapa, selviytyvät vanhoinakin kunnialla. Yksi Hyypän mainitsemista ongelmista miesten terveyskäyttäytymisessä on se, että miehet eivät mielellään antaudu hoivattaviksi. Se yksinkertaisesti näyttää olevan ristiriidassa kulttuurisen mieskuvan kanssa. Mikä tragedia, kun kuitenkin on osoitettu, että hoiva edistää kuntoutumista!
Hyyppä kuvaa myös vastaanotolle eläkkeen alkaessa vaeltanutta masentunutta sotaveteraanien joukkoa, jotka kärsittyään vuosikymmenet trauman jälkireaktiosta - jatkuvasta yliaktivaatiosta, ylivireest, jännittyneisyydestä, ärtyneisyydestä, keskittymiskyvyn puutteesta ja unihäiriöistä - painaen tuon kaiken vain pinnan alle on lopulta liian uupunut pitämään kulissia enää pystyssä. Kuulostaa tutulta -minunkin ukkini itkee pitkin päivää eikä saa oikein nukuttua ilman lääkkeitä, kun päässä ryskävät it-tykit tai mitä ne nyt ovatkaan. Siinä on ihan kylliksi syytä pasifismille. Säälittää sotaveteraanit, ja sitten tietenkin myös ne, joiden tunteita systemaattisesti latistamalla nämä miehet ovat koettaneet pitää omatkin tunteensa poissa näkyvistä, kunnes lopulta eivät ole enää kyenneet käsittelemään niitä. Tunnevihamielisyys kun lopulta vielä heikentää sepelvaltimotautia sairastavan potilaan ennustetta.
Vihamielisyys, äkillinen suuttuminen ja suuttumuksen pidättely näyttävät johtavan sepelvaltimo-oireisiin. ... Vaikutus ei liene suora, vaan välittyy muun terveyskäyttäytymisen kautta. "Vihaiset nuoret miehet" polttavat paljon tupakkaa, juovat viinaa, syövät turhia kaloreita ja käyttävät huumeita enemmän kuin ystävällisemmät ja tasaisemmat kaverinsa. ... Kyyninen epäily ja vihaisuuden tukahduttaminen liittyivät valtimoiden kalkkeutumiseen ...
Edes kirjoittaminen ei näytä lievittävän vihamielisiä. Vaikka itsensä aukikirjoittamista harrastaneiden on osoitettu käyttävän vähemmän terveydenhoitopalveluja kuin väestön keskimäärin, ja vaikka kliinisissä kokeissa on huomattu elämäntarinan aukikirjoittamisen tuottavan myönteisiä psykoimmunologisia muutoksia aukikirjoittajien verinäytteissä, niin vihamielisille ja kyynisille, jotka kieltävät kielteiset tunteensa tai korostavat niitä jyrkästi, kirjoittamisterapia on osoittautunut terveysennustetta huonontavaksi.
Krooninen vihamielisyys on toisin sanoen kamala asia, itselle ja muille. Myönteisyys näyttää olevan hirvittävän tärkeä asia terveydelle.
Koetilanteessa tutkittava keskusteli kolmen uskottunsa kanssa äskettäisistä tapahtumista. Tutkittavan psykofysiologinen yliaktiivisuus ilmeni tilanteessa, jossa kaksi keskustelukumppania vastausti tutkittavan mielipiteitä ja kolmas pysytteli hiljaa. Samaa yliaktiivisuutta ei esiintynyt, jos kolmas asettui äänekkäästi puolustamaan tutkittavan mielipiteitä. Myös miehen ja vaimon fysiologisia reaktioita on tutkittu parisuhteessa. Jos mies komentelee, vaimon verenpaine nousee. Jos mies keskustelee, verenpaine ei nouse kummallakaan puolisolla. Jos aviopuoliso pyrkii vaikuttamaan ja vakuuttamaan pariaan, tämän verenpaine ja syke nousevat. Perheenjäsenten verenpaine on alhaisimmillaan, kun he ovat keskenään, mutta nousee vieraiden läsnäollessa. Verenpaine asettuu ääritasojen väliin, kun henkilö on yksin.
Ah, tämän takia me varmasti kävelemme Kissan kanssa niin usein hiljaa. Niin on parasta. Tai sitten puhun hänelle puutarhanhoidosta ja hän minulle tulevaisuudentutkimuksesta. Silloin voi helposti hymyillä ja nyökytellä ja ajatella, että onpa mukavaa kävellä tässä. Mitä kauemmin olemme seukanneet, sen hiljaisemmiksi olemme käyneet. Miten tyynnyttävää.
Ehkäpä seuraavassa työhaastattelussa, jonne minut kutsutaan, ilmoitan haaveekseni - sellaisiahan ne yleensä kysyvät - että kyynisyys ja vihamielisyys kävisivät yhä harvinaisemmiksi ja harvinaisemmiksi. Se kalskahtaa ehkä vähän realistisemmalta kuin se perinteinen maailmanrauha, jonka Kiltti liitti missirepertuaariin. Ja sitäpaitsi - se voisi ihan hyvin jopa muodostaakin sen, parin vuosikymmenen intensiivisen arvonmuutoksen tuloksena.
Ensiksi on kerrottava, että Hyyppä ei tee kovinkaan jyrkkää eroa fysiologisen ja psyykkisen sairauden välille: kaikki sairaudet ovat hänestä psykofysiologisia, ja se, että verenpaine nousee esim. negatiivisten mielikuvien seurauksena (erotuksena esim. kehon nesteiden korkean natriumpitoisuuden aiheuttamasta verenpaineen noususta) ei tee verenpaineen noususta hänen mielestään "epätodellisempaa", "psyykkisempää", "mielenhallinnan ongelmia osoittavaa" tms. Tämä vaikuttaa varsin viisaalta näkemykseltä. Hyyppä onkin työskennellyt nimenomaan kroonisten kipupotilaiden kanssa, mikä taatusti lisää hänen uskottavuuttaan psykofyysisyyden kysymyksessä. Kipuahan luonnehtii juuri sen koettu kivuliaisuus - sama kliinisesti aiheutettu ärsytys koetaan eri tavoin erilaisissa kokemusmaailmoissa.
Hyyppä käy läpi runsaasti erilaisia tutkimuksia ja päätyy olettamaan, että useilla vakavilla kroonisilla sairauksilla on vankka psyykkinen elementti: niihin liittyy somatisaatiota. (Jatkossa kursivoidut kappaleet ovat lainauksia Hyypän kirjasta.)
Kyse ei ole tautiluokasta tai -ryhmästä, vaan prosessista, joka liittyy kaikkeen sairastamiseen. Somatisaation tarkka määritelmä kuuluu seuraavasti: somatisaatio tarkoittaa taipumusta kokea ja viestiä sellaisia ruumiillisia vaivoja ja oireita, joille ei löydetä elimellistä syytä, ja luulla niitä ruumiillisiksi (somaattisiksi) taudeiksi sekä etsiä kyseisille vaivoille lääketieteellistä apua. Määritelmä hyväksyy mahdollisuuden, että potilaalla on somatisaatio-oire ja samanaikainen ruumillinen tauti. Hyvin usein kyse onkin molemmista samalla henkilöllä, mutta ne eivät liity toisiinsa oireiltaan tai merkitykseltään. ... Somatisoiminen on erinomaisen tavallista väestön keskuudessa. ... Somatisaatiota esiintyy perusterveydenhuollossa hyvin paljon kaikkialla Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Viimeisen neljännesvuosisadan aikana se on vaihdellut yhdestä kahteen kolmannekseen kaikista perusterveydenhuollon asiakkaiksi hakeutuneista, riippuen maasta ja määritelmästä. ... esiintyvyys kasvaa vuosi vuodelta. ... Somatisaation aiheuttama toimintakyvyn menetys on vakava yhteiskunnallinen ongelma, joka korostuu somatisaation pitkittyessä. Itse asiassa somatisaatio on tutkimusten mukaan kroonisempaa kuin muu sairastaminen. ... Historialliset selvitykset poikkeuksetta osoittavat länsimaisten ihmisten somatisoituvan kovaa vauhtia. Jostain syystä vaivojen sietämisen kynnys on madaltunut. Etenkin kipua on länsimaisen ihmisen vaikea sietää. ... Yleinen uupumus, selkävaivat ja ylähengitysteiden oireet ovat läntisessa maailmassa yleisimmät aiheet, joiden vuoksi ihmiset muuttuvat potilaiksi ja somatisoituvat. ... Unettomuus maksaa Suomessa viisi miljardia markkaa vuodessa. Kivun ja uupumuksen hinta on vielä korkeampi. Somatisoinnin hintaa vuoidaan verrata suurten kansantautien (verenpainetauti, diabetes, skitsofrenia ja muut vakavat mielenterveyden häiriöt, syöpä) aiheuttamiin kustannuksiin.
Kaikkein vakavin vaikutus on tietysti itse somatisoijan elämään. Kyse ei ole pienestä asiasta: suomalaisista viitisen prosenttia potee kroonista uupumusta "ilman elimellistä syytä". Uupumus tekee työkyvyttömäksi tehokkaammin kuin vakava tauti, kuten diabetes. Uupunut koettaa lääkitä uupumustaan lepäämällä, mikä johtaa siihen, että fyysinen valmius tehdä asioita pienenee entisestään lihaskunnon rappeutuessa. Uupunut on varma, että häntä vaivaa jokin näivettävä tauti ja vaeltaa lääkäriltä toiselle. Uupumuksen taustalla on usein ylisuorittaminen ja lopulta kykenemättömyys ylittää rajansa yhä uudelleen ja uudelleen.
Psykodynamiikkaa ei ole ilman viittausta fallisuuteen: pystyn suoriutumaan kuin mies. (Voi, kuulostaa NIIN tutulta! Ja epäilemättä usea mies jättää tämän viittauksen tekemättä...) Jos suoritus epäonnistuu, ihminen somatisoi eli syntyy toiminnallisia oireita. ... Ylisuorittaminen ylläpitää itsetuntoa. Kun suoritus epäonnistuu, itsetunto joutuu koetukselle. Jotta sisäinen psyykkinen maailma säilyisi mahdollisimman kauan koskemattomana, henkilö syyttää ulkoisia tekijöitä ja kehittää harhakäsityksiä. ... Miksi me ilmaisemme itseämme kahdella ruumiinkielellä, kivulla ja uupumuksella? Siksi, että niiden osoittaminen on kulttuurissamme hyväksyttyä ja mahdotonta osoittaa objektiivisesti. Krooninen kipu yhdistettynä uupumukseen on modernin ihmisen toiminnallinen pääoire.
Jotain tällaista minäkin pelkään jalkani alkaessa särkeä. Ensimmäinen kysymys on: somatisoinko vain? Kun selviää, että jalassa on oikea kudosvaurio, seuraava kysymys on: mitä ihmettä minä koetin niin kovasti liikkua, koetinko ilmaista sillä jotain, jota en muuten osaa käsitellä? Ilmeisesti en kuitenkaan ole toivoton tapaus, koska lepohalukkuuden sijaan kyden päästä pyöräilemään ja kävelemään. Olen täysin väsynyt mokomaan sairastamiseen. Mutta joka ikinen kerta lääkärille mennessäni - ja minähän menen vasta pään ollessa jo puoliksi poikki - pelkään, että ne sanovat, että ainoastaan hourin. Mitä hävettävää siinä olisi, oikeastaan?
Tai siinä, että apu löytyy usein omituisista jutuista? Käytösterapioiden (ryhmäterapiat, rentoutuksen opettaminen, taideterapia, tanssiterapia, elämäntarinan kirjoittaminen jne.) kokeminen myönteisiksi, arkielämään sopeutumista vaikeuttaviin oireisiin auttaviksi, on Hyypän mukaan vaikeaa näyttää biolääketieteessä, koska käytöksen muutosta on vaikeaa osoittaa tilastollisin menetelmin. Hyyppä esittää, että laadullinen tutkimus voisi olla oikea tapa lähestyä tieteellisesti käytösterapioiden vaikuttavuutta potilaan elämään.
Tulokset, joita on kuntoutuksella toistaiseksi saatu, ovat aika vaikuttavia: Käyttäytymismenetelmiin perustuvassa kontrolloimattomassa tutkimuksessamme puolet kroonisista päänsärkypotilaista lopetti särkylääkkeiden käytön kahden vuoden kuluessa ryhmäkuntoutusjakson jälkeen. ... Tulos on merkittävä, vaikkei mitattavissa, sillä potilaat olivat kärsineet päänsärystä vähintään viisi vuotta, käyttäneet runsaasti terveydenhoitopalveluita, eikä yliopistoklinikka enää kyennyt heitä hoitamaan. ... Usein koetut oireet vähenevät, mutta eivät häviä käyttäytymishoidosta huolimatta. Onko oireiden vähenemisellä kliinistä merkitystä? Perheterapiatutkimuksessa kroonisten selkäkipupotilaiden kliininen tila ei korjaantunut viiden vuoden aikana, mutta psyykkinen vointi parani pysyvästi. Kliininen näkökulma hoidon tuloksellisuuteen on liian kapea, eikä vastaa parantumisen tavoitteita.
Hyypän näkemyksessä ilahduttaa ainakin minua se, että parantuminen ymmärretään jonain muunakin kuin kliinisen vaivan poistumisena. Useat kliiniset vaivathan ovat sellaisia, jotka eivät poistu, paitsi ehkä massiivisin leikkaushoidoin. Niin kuin rasitusvammat polvissa, liikanivelet jalkapohjan luissa, nuo omat pienet kremppani. Tai jotain ilkeämmästä, vakavammasta päästä, leikkauksenkin ulottumattomissa: diabetes, reuma, HIV. Masennuskin on käsittääkseni aika sitkeä istahtaessaan jonkun elämään.
Toisaalta ei ole yllättävää, että kipututkija päätyy ajattelemaan, että muukin kuin kliinisesti tehokkaaksi todettu hoito voi olla merkityksellistä: Kansainväliset suuret konsensus-selvitykset antavat melko masentavan kuvan kivun hoidon vaikuttavuudesta. Äkillisen lanneselkäkivun hoidossa käytetyt menetelmät eivät näytä olevan lumetta tehokkaampia, niillä ei ole vaikutusta töistä poissaoloon eikä kustannuksia säästy. Kaikki yhdessä tarkoittaa, ettei nykyisillä äkillisen selkävaivan hoitomenetelmillä ole lumetta parempaa vaikuttavuutta.
Hyyppä listaa neljä syytä sille, kuinka hoito parantaa potilaan:
1) Luonnollinen parantuminen: suurin osa toiminnallisista oireista parantuu itsestään.
2) Lumevaikutus eli plasebo: Lääketieteessä lumetta ei ole juuri tutkittu, vaikka muualta (Ilmeisesti terveyssosiologiasta? Vai tilastoista kaksoissokkotutkimusten lumelääkkeen vaikutuksista?) tiedetään lumeen parantavan tehokkaasti, eli enemmän kuin 30 % tapauksista.
3) Hoitotuloksen keskihakuisuus: Henkilö tulee hoitoon yksittäisen poikkeavan havainnon perusteella. Seuraava havainto (hoitotulos) lähenee hänen luonnollista pitkäaikaista keskiarvoaan. (Minulle tosin jäi epäselväksi, miten tämä eroaa kohdasta 1.)
4) Hoitotoimenpiteen spesifinen vaikutus. Tämä on se, mitä kliinisissä kaksoissokkotesteissä tutkitaan. Hoitotoimenpiteen tehokkuutta pidetään lääketieteellisesti osoitettuna, jos se eroaa merkittävästi lumevaikutuksesta.
Hyypän mukaan sekä hoitajan että hoidettavan odotukset aiheuttavat lumevaikutuksen, jonka osuus kroonisen kivun salpaamisessa on yli kuusikymmentä prosenttia. Jos hoidettava tai hoitaja epäilee hoitoa lumeeksi, se ei tehoa yhtä hyvin. Monissa tutkimuksissa vakuuttelu ja tiedostamaton ruumiinkieli suggeroivat vaikutukseen. Suggeroitavuus ei suinkaan ole neurootikkojen tai lahjattomien erityislahja vaan jakautuu tasaisesti sukuun ja säätyyn katsomatta. Karkeasti kolmannes on herkkiä lumeelle, toinen kolmannes kohtuullisesti ja viimeinen kolmannes ei ole helposti lumeella hoidettavissa.
Hoidattaisin itseäni mieluiten lumeella, koska kärsin jatkuvasta epävarmuudesta sen suhteen, onko oireillani elimellinen syy. No okei, röntgenkuvat ovat aika vakuuttavia. Mutta toisaalta, mieluiten haluaisin hoidon, jossa ei olisi negatiivisia sivuvaikutuksia. Toivoessani, että voisin hoitaa kipuani helpoiten lumeella, toivon, että olisin helposti suggeroitavissa. Itse tällaista on luonnollisesti aika vaikeaa arvioida. Vaikka toisaalta, rentoutusmenetelmät ainakin laukaisevat jännityspäänsärkyni tehokkaasti. Lumeella on negatiivinenkin puolensa, mikä ilmenee kenties lääkäripelossani. Tätä puolta en ole osannut ajatella itse lainkaan.
Jos toimenpide voi miellyttää, se voi myös aiheuttaa haittaa. Tätä kutsutaan nosebo-vaikutukseksi. Hoidettava voi tuntea pelkoa, kammoa tai ahdistusta hoitoa tai hoitajaa kohtaan. Se heijastuu toimenpiteen tai hoidon kielteisenä vaikutuksena. Voodoo on klassinen esimerkki alkukantaisesta nosebosta. Nosebo voi aiheuttaa vakavan terveysuhan ja noituutena jopa kuoleman. ... Lumevalmisteista raportoidaan haitta- eli nosebovaikutuksia aivan kuten lääkkeistä sivuvaikutuksia. ... Koettuja oireita ei voi sivuuttaa satunnaisina, tutkimusjännitykseen liittyvinä tai harhaluuloina. Ne ovat yhtä todellisia kuin oireet, joiden hoitamiseksi lääketutkimuksia tehdään.
Kenties, kenties. Muistelen, miten kipeä jalka oli lääkärin väänneltyä sitä, ja miten hirvittävästi kierukan vaihtaminen sattui. Millaisia vatsavaivoja sain särkylääkkeestä koettaessani syödä sitä jalan ollessa sairaalloisen kipeä, astumattomissa. (Lopetin parin tabletin jälkeen; eivät ne edes kipuakaan poistaneet.) Plasebon nosebossa on kyllä se hyvä puoli, että jos nosebovaikutus käy häiritseväksi, ja plasebon nauttimisen lakkaa sen takia, mitään vaaraa lääkkeen ottamattomuudesta ei synny. Toisin kuin ukillani, joka pihtasi astmalääkkeensä kanssa ja joutui taannoin teholle. Tosin ukin ääneen lausuttu syy pihtaamiseen oli se, että lääke on niin kallista, että häntä hirvitti.
Ihmiset asennoituvat sairastumiseen eri tavoin. Sairaus voi olla haaste, vihollinen, rangaistus, heikkous, helpotus, strategia, menetys tai vaurio, arvo ja kontrollin väline. Hyyppä painottaakin useissa kohtia kirjaa, kuinka parantajan tulisi nähdä ja ymmärtää, mitä sairaus potilaalle merkitsee. Vain tällä tavoin voidaan saavuttaa tuloksia. Jos potilaalle sairaus on esimerkiksi helpotus arjen tiimellyksestä ja väline, jolla kontrolloidaan toisten myötätuntoa itseä kohtaan, voi hyvinkin olla, ettei potilas oikeastaan haluakaan parantua syvätasolla. Hän hakee kroonista diagnoosia, jonka avulla on mahdollista säilyttää kasvot ja silti vetäytyä vastuusta arjen pyörittämisen suhteen. Parantajan tehtävä on tällaisessa tapauksessa tietenkin muu kuin oireiden eliminointi: potilaalle kyllä kehittyy uusia oireita, jos entiset vain eliminoidaan onnistumatta vihjaamaan, että elämä olisi ehkä hallittavissa muutenkin kuin sairauden kautta. Kuulostaako julmalta? Hyyppä ei kuitenkaan vähättele tällaisen potilaan hädän todellisuutta: potilaan kokemuksessa ja elämässä sairaudesta on tullut välttämättömyys, jota hän ei itse pysty kyseenalaistamaan. Tämä on aito tragedia sekä potilaalle että terveydenhoitosysteemille, joka saa tyytymättömän kroonikkoasiakkaan, jonka hyväksi ei kyetä tekemään mitään. Sairaan vapauttaminen sairauden välttämättömyydestä on parantajan tehtävä, eikä parantaja pysty tällaiseen sairauteen, ellei hän ota potilaan tilannetta vakavasti.
Hyyppä käy läpi parantajan ominaisuuksia, jotka on koonnut laajasta antropologisesta kirjallisuudesta ja joiden väittää olevan aika samanlaiset eri kulttuureissa. Auktoriteetti, tilannetaju, mystiset selitykset, salaperäisyys, luottamusta herättävä ruumiinkieli, empatia ja uskonvarmuus ovat tärkeimpiä kansanparantajan piirteitä. Myös hoidettavalta vaaditaan tiettyjä ominaisuuksia. Hänen on luotettava parantajaan ja oltava avoin parantajan selityksille. Kriittisyys ja kyseleminen ei kuulu hoidettavan parantumista edistämviin ominaisuksiin, jos kansanparantajalta halutaan apua. ... Kansanparantaja viittaa kulttuurissa hyväksyttyihin arvoihin ja symboleihin, olivatpa ne kuinka stereotyyppisia tahansa. Kansanparantaja on osa kansaa. ... Länsimaisen parantajakoulun käuneet eivät suinkaan jätä lumetta käyttämättä, mutta heidän koulunsa ei sitä havaitse. Laiminlyönnin vuoksi nk. koululääketiede on joutunut törmäyskurssille täydentävän lääketieteen kanssa. Molempia tulisi kutsua uskomuslääkinnäksi, jollei tieteellisin menetelmin toisin osoieta. Länsimaisessa koululääketieteessä on ällistyttäviä uskomuksia.
Totean suoralta kädeltä, että taidan olla parannettavaksi vielä liian kyselyiässä. Ehkä se joskus vielä hellittää. Toisaalta näytän uskovan siihen, että Feldenkrais-tekniikka aidosti auttaa polvikipuihini. Voikohan koherentisti uskoa, että itse parantaisi omat fyysiset oireensa vain päättämällä, että haluaa niiden loppuvan? Voiko olla niin, että suggestoi itsensä paremmin kuin antaa muiden suggestoida itsensä? Kaipa sekin on mahdollista.
Joka tapauksessa, Hyypän ajatus siitä, että lääkärinkin pitäisi olla parantaja, ihastuttaa. Kyllä, sitä juuri haluaisin.
Antropologiassa Kleinman, sosiaalipsykologiassa Pennebaker ja psykoanalyysissa Freud tukevat narratiivista käsitystä ihmisestä ja hänen terveydestään/vaivastaan. Epäterveessä näytelmässä tai kertomuksessa ihminen toimii oman elämänsä konnana. Terveessä kertomuksessa ihminen toimii elämäsä näytelmän sankarina. Mielestäni hyvä parantaja toimii näytelmän kuiskaajana. Kuiskaaja tuntee näytelmän käsikirjoituksen. Hyvä parantaja tuntee kohtaamansa ihmisen näytelmän käsikirjoituksen. Postmoderni parantaja johdattelee ihmistä konnan roolista sankariksi. Positiivisen terveyden määritelmän mukaan ihminen on terve (tai tulee terveeksi) jos hän tavoittaa harmonian elämälleen asettamiensa päämäärien kanssa. Parantaja luotsaa ihmisen kertomusta kohti harmoniaa.
Eikö kuulostakin hyvältä? Minun pitää heti illalla kertoa Kissalle, että hänen pitää tästä lähin esittää minut itselleni sankarina. Niin hän on kyllä enimmäkseen tehnytkin ja saanut minut sillä tekemään asioita, joihin en olisi koskaan kuvitellut pystyväni. Ja ystävät: miten tärkeitä hekin ovat olleet kieltäytyessään näkemästä minua roistona, slurkkina, joka torpedoi kaiken kauniin ja hyvän. Itselleen on niin helppo tuohtua. Ryven tyytyväisyydessä tajutessani, että haluan parantua, haluan jalan taas käyttööni ilman mitään ei juoksuaskelia -ehtoja. Ja että aion pystyä siihen, vaikka se vaatisi tanssimisen lopettamista kokonaan. Sitä ei tiedä vielä, se kaikki pitää kokeilla.
Päätän myös toisen asian: tästä lähtien muistan kehua ihmisiä ympärilläni aina näiden sitä kaivatessa. Ansaitseminen on kehujen suhteen selvästi väärä kriteeri.
Tunteet osoittautuvat ratkaisevan tärkeiksi parantumisessa ja parantamisessa. Hoivattuna olemisen tunne edistää taudeista kuntoutumista. ... Sydäninfarktista toipuvat miehet arvottiin kahteen ryhmään. Toisen ryhmän miehet saivat soittaa tukihenkilölleen päivin ja öin. He eivät soittaneet, mutta tietoisuus hoivattuna olemisesta ja tuesta piti heidät vertailumiehiä kauemmin hengissä. Kuinka monta lisävuotta läheistuki ja sydänystävien hoiva antanevat, kun pelkkä puhelinpalvelukin pitää tehokkaasti hengissä?
Kipuun erikoistunut neurologi tekee kiinnostavan yhteenvedon myös siitä, mitä tunteet ovat ja eivät ole: Tunteet eivät ole mielialoja, kuten alavireisyys, mielihyvä tai kipu. Eivätkä luonteenpiirteitä, kuten vihamielisyys tai ujous. Eivätkä mielenterveyden häiriöitä kuten depressio, mania ja paniikki. Sen sijaan tunteet täyttävät seuraavat tunnusmerkit: emootioilla on evolutiivinen tausta, eläimillä yleisesti esiintyy emootioita, emootiot syttyvät ja sammuvat nopeasti eli kestävät yleensä minuutteja eivätkä tunteja, ne koetaan tahtomatta, eri emootioilla on toisistaan poikkeava aivotoiminnan vastine ja ne ilmenevät toisistaan erottuvina merkkeinä, kuten kasvonilmeinä ja äänensävyinä.
Sukupuolisuutta vierastavia ihmisiä ilahduttaa epäilemättä neurologin vakuutus siitä, että väite, jonka mukaan nainen toimii tunteiden varassa, ei pidä paikkaansa tutkimusten valossa. Miesten ja naisten välillä on ero lähinnä tunteiden ilmaisemisen valmiudessa. Tunteiden ilmaiseminen kuuluu tapaan hallita elämäntilanteita, jotka vaihtelevat. Jos tunteistaan pystyy puhumaan tai avautumaan esimerkiksi kirjoittamalla kipeät asiat auki, ihminen reagoi myönteisesti ja psykofysiologinen järjestelmä toimii parantumisen suuntaisesti. Tästä seuraa, että tunteita tuntevat, mutta tunteet kätkevät ihmiset ajautuvat sairastumisen riskiin ja paraneminen hidastuu.
Puhutaan myös tynnemykkyydestä eli aleksitymiasta: Aleksitymia tarkoittaa vaikeutta tunnistaa tunteitaan ja välittää niitä, mielikuvituksen rajoittuneisuutta ja huomion kiinnittämistä ulkoisiin seikkoihin sisäisten kustannuksella. ... Ensimmäiset suomalaiset aleksitymian väestötutkimukset suoritettiin 1980-luvun loppupuolella. Niiden sanoma on selkeä: mitä huonompi sosiaalinen asema, sitä enemmän aleksitymiaa. Painopiste on selvästi miehissä, eikä ihme, sillä juuri miehet Suomessa syrjäytyvät ja vaikenevat. Muut väestötekijät ja psykologiset piirteet eivät muuttaneet havaintoja. Kyse onkin opitusta tavasta ilmaista tunteitaan. ... Ruotsalaiset tutkijat osoittivat, että aleksityymisiksi luokitelluilla henkilöillä on eriytymättömiä tunnealkioita enemmän kuin ei-aleksityymisillä. Aleksityymiset eivät kykene erittelemään tunnekokemuksiaan. Jos tunteita ei alunperin erotella mielessä, ei niitä tietenkään kyetä sanoiksikaan pukemaan. Tunteiden eriytymättömyys pikemminkin kuin aleksitymia itse sattaisi johtaa somatisointiin. ... Mc Dougall havaitsee aleksityymisiksi kutsumiensa potilaiden suhtautuvan viileän tunteettomasti itseensä, ruumiiseensa ja terveyteensä. Siitä seuraa kanssaihmisten kylmeneminen aleksityymiselle persoonalle. Tunteiltaan puutunut ei saa rakkautta ja tukea lähimmäisiltään. Negatiiviset eriytymättömät ihmissuhteet johtavat psyykkiseen näivettymiseen ja lisäävät somatisointia.
Hyyppä suhtautuu aleksitymiaan terveen varovaisesti: näyttö on toistaiseksi aika vähäistä. Vaikka tietenkin juuri tuo tunteiltaan eriytymättömien, tunteisiin avoimen vihamielisesti suhtautuvien ihmisten viehättämättömyys on varmasti jokaiselle tuttua kauraa. Tämäkin on kasvatuskysymys, kun aleksitymia näyttää kuitenkin opitulta. Se, että mieskuvaa saataisiin muutettua jotenkin inhimillisempään suuntaan (ja tässä kohden mietin Mikko Moilasen huomautusta ruotsalaisten letkeydestä), olisi epäilemättä eduksi kummallekin sukupuolelle. Miehille siten, että heidän eliniänodotteensa todennäköisesti parantuisi, naisille siten, ettei meidän tarvitsisi kuunnella sellaista paskaa kuin että "itkeminen on jonkun toisen manipuloimisen yrittämistä". Evolutiivisesti (eli ultimaattisena syynä) ehkä joo, muttei kyllä varmastikaan ainakaan useimmiten käytöksen proksimaattisena syynä! Tai ainakin itse tahtoisin itkiessä aina mennä piiloon, koska sitä on opetettu häpeämään. (Proksimaattisten ja ultimaattisten syiden erosta käytöksessä kirjoittaa ainakin minusta kaikkein selkeimmin Frans de Waal, kirjassaan Hyväluontoinen, sivulla 243, viite 27. Ehkä muistan blogata tästä joku päivä. Jos muistan.)
Aleksitymia vaikuttaa aika kamalalta, sillä Hyyppä viittaa tutkimukseen, jossa on saatu selville aleksityymikkojen kyvyttömyys tuottaa spontaanisti myönteisiä mielikuvia: heille kuviteltu kesäinen päivä on pilvinen ja sateinen, kuviteltu tähtitaivas kylmä ja uhkaava. En osaa kuvitella, millaista tällaisessa mielikuvituksen maailmassa eläminen olisi: kuulostaa painajaismaiselta.
Naisten ja miesten terveyskäyttäytymisessä syntyy ero puberteetin kohdalla. Naiset ovat yliedustettuina lievissä terveyden häiriöissä, miehet vakavissa. Hyyppä kytkee tämän ilmaisun eroihin: naiset kuvaavat paremmin kipuaan ja tunneristiriitojaan ja hakeutuvat herkemmin hoivattaviksi. Pyydettäessä miehiä kuvaamaan tunneristiriitojaan tunteiden eriytymättömyys heijastui näiden ruumiintoimintaan: stressihormonien eritys lisääntyi, itsesäätävän hermoston toiminta kiihtyi. Naisilla ja miehillä on täsmälleen samanlainen fysiologinen säätelyjärjestelmä, mutta kulttuurisesti naiset on opetettu käyttämään tätä säätelyään hillitymmin: nainen purkaa henkisen paineen puhuen, psyykkisellä läpityöskentelemisellä, lievällä sairauskäyttäytymisellä ja suuntautumalla ulospäin kanssaihmisiä kohti. (Nämä ovat tietysti vain keskimääräisiä luonnehdintoja. On terveydestään huolehtimattomia naisia ja miehiä, jotka vahtivat jokaista suupalaa kolesterolia kytäten.) Keikahdus vaa'assa tapahtuu 65 ikävuoden tienoilla: silloin miehet sairastuvat vakavasti.
Ehkä tätä ei onneksi enää niin paljon tapahdu? Voisi olettaa, että ikätoverini, nuo valistuneet ystäväni, miehet, jotka hoitavat astmaansa lääkkeiden lisäksi syvähengitysharjoittelulla, rentoutuksella ja syvävenytyksellä, ja ärtyvää suoltaan välttämällä stressaavaa elämäntapa, selviytyvät vanhoinakin kunnialla. Yksi Hyypän mainitsemista ongelmista miesten terveyskäyttäytymisessä on se, että miehet eivät mielellään antaudu hoivattaviksi. Se yksinkertaisesti näyttää olevan ristiriidassa kulttuurisen mieskuvan kanssa. Mikä tragedia, kun kuitenkin on osoitettu, että hoiva edistää kuntoutumista!
Hyyppä kuvaa myös vastaanotolle eläkkeen alkaessa vaeltanutta masentunutta sotaveteraanien joukkoa, jotka kärsittyään vuosikymmenet trauman jälkireaktiosta - jatkuvasta yliaktivaatiosta, ylivireest, jännittyneisyydestä, ärtyneisyydestä, keskittymiskyvyn puutteesta ja unihäiriöistä - painaen tuon kaiken vain pinnan alle on lopulta liian uupunut pitämään kulissia enää pystyssä. Kuulostaa tutulta -minunkin ukkini itkee pitkin päivää eikä saa oikein nukuttua ilman lääkkeitä, kun päässä ryskävät it-tykit tai mitä ne nyt ovatkaan. Siinä on ihan kylliksi syytä pasifismille. Säälittää sotaveteraanit, ja sitten tietenkin myös ne, joiden tunteita systemaattisesti latistamalla nämä miehet ovat koettaneet pitää omatkin tunteensa poissa näkyvistä, kunnes lopulta eivät ole enää kyenneet käsittelemään niitä. Tunnevihamielisyys kun lopulta vielä heikentää sepelvaltimotautia sairastavan potilaan ennustetta.
Vihamielisyys, äkillinen suuttuminen ja suuttumuksen pidättely näyttävät johtavan sepelvaltimo-oireisiin. ... Vaikutus ei liene suora, vaan välittyy muun terveyskäyttäytymisen kautta. "Vihaiset nuoret miehet" polttavat paljon tupakkaa, juovat viinaa, syövät turhia kaloreita ja käyttävät huumeita enemmän kuin ystävällisemmät ja tasaisemmat kaverinsa. ... Kyyninen epäily ja vihaisuuden tukahduttaminen liittyivät valtimoiden kalkkeutumiseen ...
Edes kirjoittaminen ei näytä lievittävän vihamielisiä. Vaikka itsensä aukikirjoittamista harrastaneiden on osoitettu käyttävän vähemmän terveydenhoitopalveluja kuin väestön keskimäärin, ja vaikka kliinisissä kokeissa on huomattu elämäntarinan aukikirjoittamisen tuottavan myönteisiä psykoimmunologisia muutoksia aukikirjoittajien verinäytteissä, niin vihamielisille ja kyynisille, jotka kieltävät kielteiset tunteensa tai korostavat niitä jyrkästi, kirjoittamisterapia on osoittautunut terveysennustetta huonontavaksi.
Krooninen vihamielisyys on toisin sanoen kamala asia, itselle ja muille. Myönteisyys näyttää olevan hirvittävän tärkeä asia terveydelle.
Koetilanteessa tutkittava keskusteli kolmen uskottunsa kanssa äskettäisistä tapahtumista. Tutkittavan psykofysiologinen yliaktiivisuus ilmeni tilanteessa, jossa kaksi keskustelukumppania vastausti tutkittavan mielipiteitä ja kolmas pysytteli hiljaa. Samaa yliaktiivisuutta ei esiintynyt, jos kolmas asettui äänekkäästi puolustamaan tutkittavan mielipiteitä. Myös miehen ja vaimon fysiologisia reaktioita on tutkittu parisuhteessa. Jos mies komentelee, vaimon verenpaine nousee. Jos mies keskustelee, verenpaine ei nouse kummallakaan puolisolla. Jos aviopuoliso pyrkii vaikuttamaan ja vakuuttamaan pariaan, tämän verenpaine ja syke nousevat. Perheenjäsenten verenpaine on alhaisimmillaan, kun he ovat keskenään, mutta nousee vieraiden läsnäollessa. Verenpaine asettuu ääritasojen väliin, kun henkilö on yksin.
Ah, tämän takia me varmasti kävelemme Kissan kanssa niin usein hiljaa. Niin on parasta. Tai sitten puhun hänelle puutarhanhoidosta ja hän minulle tulevaisuudentutkimuksesta. Silloin voi helposti hymyillä ja nyökytellä ja ajatella, että onpa mukavaa kävellä tässä. Mitä kauemmin olemme seukanneet, sen hiljaisemmiksi olemme käyneet. Miten tyynnyttävää.
Ehkäpä seuraavassa työhaastattelussa, jonne minut kutsutaan, ilmoitan haaveekseni - sellaisiahan ne yleensä kysyvät - että kyynisyys ja vihamielisyys kävisivät yhä harvinaisemmiksi ja harvinaisemmiksi. Se kalskahtaa ehkä vähän realistisemmalta kuin se perinteinen maailmanrauha, jonka Kiltti liitti missirepertuaariin. Ja sitäpaitsi - se voisi ihan hyvin jopa muodostaakin sen, parin vuosikymmenen intensiivisen arvonmuutoksen tuloksena.
keskiviikko 20. huhtikuuta 2005
Ihmeellistä musiikkia
Päivät ovat palapelien paloja. Toisinaan jotain loksahtaa kohdalleen.
Uskaltaudun pyöräilemään Dodon toimistolle, eikä jalkaan satu paljonkaan. Reisilihakset, nuo luopiot, sen sijaan kivistelevät leponsa päätteeksi. Inhoan tätä jalan varjelun mukanaan tuomaa heikkoutta ja kalpeutta. Tahdon juosta, rypeä kuralätäköissä, kiivetä puihin, pulahtaa mereen ja niin edelleen. Uskaltaudun myös pitkälle lenkille koirien kanssa, vaikka jokainen astuminen oikealle jalalle tuntuu oudolta. Ei varsinaisesti kipeältä, oudolta vain. Pitäisihän se tietää. Minulle on toitotettu niin monta kertaa, että kipukynnykseni on poikkeuksellisen korkea ikäiselleni. Mikset ole tullut aiemmin lääkäriin? Kun ei satu, tänään aamulla vasta alkoi. Ei voi olla totta. Syötkö sinä jotain kipulääkkeitä? Ei, en syö niitä juuri koskaan. Viimeksi, kun oli korkea kuume ja silti pakko mennä duuniin, ja silloin kun lonkka murtui. Viisaudenhampaan poistonkaan jälkeen en tarvinnut. Sinun kipuaistimuksissasi on jotain häikkää.
Äkkiä raastava kipu iskee. Kudosvaurio se siellä vilkuttelee punaisia kynsiään, repii hermosäikeitä, jotta se otettaisiin huomioon. Mietin, onko niin, että C-säikeeni ovat jotenkin huonot, mutta A-säikeet toimivat. Näen usein painajaista, että minut viedään koe-eläimenä kipuklinikalle ja testataan, missä vaiheessa alan huutaa. Yleensä silloin, kun ne tunkevat tulitikun verkkokalvosta läpi kanta edellä ja sytyttävät tikun tuleen. Ainoastaan yksi lääkäri on ollut sitä mieltä, että kipukynnykseni ei ole outo: se jalkalääkäri, joka aikoinaan hoiti polviani, kun ne olivat niin kipeät, etten saanut nukahdettua enää lainkaan. "Vanhoilla ihmisillä, jotka kävelevät paljon ja ovat tottuneet ruumiilliseen työhön mutteivät särkylääkkeisiin, on usein tämän kaltainen kipukynnys", sanoi lääkäri. Katsoi jalkojeni asentoa, sanoi: "Olet tanssinut balettia." Baletti ei ole ruusuilla vain luilla, nivelillä ja ligamenteilla tanssimista. Kipu on siinä jokapäiväinen kaveri. Kuten jalasta otettu röntgenkuva kertoo, oikea jalkapohjani pitää sisällään useampia vanhoja rasitusmurtumia, joista on kehittynyt liikaniveliä, jotka ovat nyt kipeytyneet. Olen kuvitellut kärsineeni kasvukivuista, mutta ne ovatkin olleet rasitusmurtumia.
Istun puistonpenkille, koirat toheltavat jaloissa. Pian pystyn jo jatkamaan, samoamaan metsään. Samota, miten ihana sana. Siinä on metsän hämyisyys. Nuput oksissa ovat niin suuret, että ei tarvitse odottaa enää kauan sitä, kuinka pointillisti nousee runkoihin. Sori, nyt on ihan pakko siteerata yksi runoni. Jotta tutustuisitte pointillistiin. Lupaan, etten vaivaa teitä vähään aikaan uudestaan näillä.
On aikoja turvautua / huonosti perusteltuihin uskomuksiin / kääntyillä rauhallisesti / ja huvitella sillä, mikä / ei koskaan voi tulla omaksi. // Keväisin lepakkojen ihmeeksi / nousee pointillisti runkoihin / ja yön haalistuessa päättää / maiseman vaativan limenvihreää / niin että aamiaisia sängyssä / haittaa kaoottinen täplikkyys / metsän muurien edessä.
Pointillisti, tuo jokakeväinen ystävä... Pihamme puut näyttävät pointillismista heräkkeensä saaneen töpöttäjän koristamilta aamuisin, kun aurinko heleyttää nuput ja hiirenkorvat metsän varjoisen seinän tummuuden muodostaessa taustan.
En tiedä, näettekö te taidesuuntia luonnossa, mutta minä näen. Jotkut päivät ovat ehtaa Kimmo Pälikköä, jotkut Picasson sinistä kautta, jotkut Renoiria. Mutta lehtien purskahtaminen esiin kuoristaan on pointillistin, joka ikinen kevät. Koettakaapa maalata öljyvärein keväinen metsikkö. Pointillismi on ainut järkevä vaihtoehto nuppujen kuvaamisessa, jos kaiken sen keveyden, rikkauden ja yksityiskohtaisuuden tahtoo tavoittaa.
Toisin on tulppaanien kanssa.
Keskustelemme Dodon toimistolla istuen, illan hitaasti hämärtyen, Jean Gionosta ja Eugene Guillevicista. Pohdimme, miksi lyriikassa voidaan proosaa helpommin käsitellä kosmisia kuvastoja, puhua luonnon meitä edeltävyydestä, meidät ylittävyydestä ja meidän jälkeemme jäävyydestä. Proosa on niin - proosallista: ihmissuhteita, kaupunkeja, juonia, tapahtumia. Paitsi muutama hyvä proosateos. Eivätkö ihmiset oikeasti haluaisi lukea pohdintoja, joissa mietitään, mitä yhteistä on käsittelemättömällä surulla, orvokeilla, kuusiaidalla ja tähtitaivaalla? Sovimme seuraavaksi lukemistoksi Jean Heglandin Suojaan metsän siimekseen. Se on jollain tavalla järkyttävä kirja. Kertoo tyttöydestä ja luonnosta vieraantumisen voittamisesta. Hegland itse kommentoi eräässä haastattelun ja kritiikin risteytyksessä sitä, kuinka luontoon palaaminen tarkoittaa sitä, että tytöille tulee kova elämä, he menettävät hampaita ja murtavat luita, ja heidän vauvansa saattaa tukehtua mihin tahansa. Näinhän se menee. Hegland näyttää niin kauniilta, että miltei itkettää.
Ne, jotka ovat joillain messuilla sanoneet vihaisesti, että jos haluatte puhua ympäristöasioista, menkää itse ensin riukupaskalle Savoon, ovat käsittäneet vähän väärässä mittakaavassa sen, mitä luontoon palaaminen tarkoittaisi. Se olisi paljon kovempaa kuin riukupaskalla käyminen. Siksi lähes kukaan ei halua sitä, vaikka haluaisikin, että yhteiskuntaa järjestettäisiin ekologisesti fiksummalla tavalla. Kuten vaikka sillä tavalla, että ne alle viiden kilometrin matkat tehtäisiin jollain muulla kuin omalla autolla. Se leikkaisi jo tuntuvasti hiilidioksidipäästöjämme. Tunnen ihmisen, joka on muuttanutkin pyörän peräkärryn avulla ilman autoa, suhaten yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes tavarat on siirretty vanhasta uuteen asuntoon. Kunnioitan häntä kovasti.
Mustarastas ei ole pariin päivään enää kirkunut takapihallamme, minne lie mennyt. Sepelkyyhkyt sen sijaan ovat tulleet takaisin ja kurnuttavat seksinnälkäisinä räystäissä. Takapihan auringonläikässä kimalainen lentää skillasta toiseen. Jospa valkoisenaan kukkiva Apache-chilikin kestäisi viileää, sen voisi tuoda kimalaisten pölytettäväksi. Mutta se kukkii liian aikaisin, ansarilapsi. Ja aamulla on taas kylmä, avannon reunat terävät.
Keväisin auringon voima tuntuu uskomattomalta. Saattaa tuskin ymmärtää, kuinka maapallo on kiertoradallaan sellaisessa kohtaa, että me saamme yhä runsaammin auringon suukkoja, käsittämätön ja täysin ansaitsematon kosminen suosio ja armo valahtaa kotiseudun päälle, kasvit uskaltavat herätä unestaan ja muutama uskalias perhonenkin jo läpättää leskenlehdissä. Kesällä ja syksyllä aurinko on itsestäänselvyys, talvella tuskin olemassa. Mutta keväällä sen voi havaita helposti: se repii lumipeitteet pois raivokkaasti, paahtaa lumen alta vihreänä paljastuneen ruohon nopeasti läpikuultavaksi nukaksi, tekee talvitakin pinnasta hehkuvan kuuman.
Meni pitkä aika, että opin pitämään keväästä. Vielä kymmenenkin vuotta sitten epäröin, onko kevääseen luottamista. En pitänyt siitä, että aurinko nosti minutkin jalkeille jo kuuden aikaan, käyskentelemään ja tarkkailemaan, milloin sinivuokko kukkii. Se tuntui silloin niin epäoleelliselta, koetin elää kivikaupungin tahtiin, luentojen tahtiin, universaalipäivän tahtiin, sellaisen, joka on kesällä ja talvella sama. Ja joka vuosi menetin itseni keväälle viimeistään rentukoiden alkaessa kukkia varhain eräässä eteläisessä tervaleppäpoukamassa, merilevän alkaessa mädätä kallionkoloissa kesältä tuoksuen. Koettelin itseäni ottamalla sukkahousut pois shortsien alta jo plus kymmenessä asteessa - toimii ihan kohtalaisesti, vaikka Lauttasaaressa tuuli onkin aina jäätävä. Tai ainakin silloin oli. Tuskin se on viimeisen kahdentoista vuoden aikana muuttunut miksikään.
Vanhenemisessa on parasta se, että vuosi vuodelta kevään ihmeellistä musiikkia odottaa tarkemmin ja innokkaammin. Hyväksyy sen, että aurinko on kutsu metsiin ja kaduille, ei masennu edes edelliskesän kulottuneesta ruohosta, joka muistuttaa ikävällä tavalla siitä, kuinka lyhyt kesä ihmisiänkin perspektiivissä on, tunnistaa yhä useammat perennoivat luonnonkasvit niiden lehtiruusukkeista, jotka koko talven ovat odottaneet malttamattomina kevään ensimmäisiä, kuumeisia tahteja. Järsii kävellessä koivujen hiirenkorvia piittaamatta siitä, kuinka kaupunkilaiset mulkoilevat moista puista laidunnusta. Tunnistaa ystävät mustarastaan ja räksän, sepelkyyhkyn ja västäräkin, siilin ja kastemadon. Heittää hyvästit tomuiselle talvelle, kirjanhajuisille kuukausille, ikuiselle hämärälle. Pakkaa talvivaatteet suureen laatikkoon ja vie kellariin, nostaa kesävaatteet tilalle kaappiin. Kesävaatteiden värit ovat iloiset: oranssia, turkoosia, punaista. Talvivaatteissa on sammaleenvihreää, violettia, harmaata, mustaa. Koko kehon tienoo kirkastuu.
Kaivelee esiin mummolta perityn korallikaulakorun ja kiinnittää sen kaulan ympärille. Kevät! Juoksee makuuhuoneen ikkunaan - jokohan pointillisti - - ei vielä, ei vielä. Koirat juoksevat perässä innokkaina seikkailuihin. Niiden kynnet rapisevat tammiparketilla. Valo kiertää hitaasti seiniä pitkin äkäisenä siitä, ettei sille ole mitään tekstiilejä, mitä haalistaa. Seinäpintaa vain, ja kasveja, jotka vain tummuvat ja rehevöityvät sen kosketuksesta.
Uskaltaudun pyöräilemään Dodon toimistolle, eikä jalkaan satu paljonkaan. Reisilihakset, nuo luopiot, sen sijaan kivistelevät leponsa päätteeksi. Inhoan tätä jalan varjelun mukanaan tuomaa heikkoutta ja kalpeutta. Tahdon juosta, rypeä kuralätäköissä, kiivetä puihin, pulahtaa mereen ja niin edelleen. Uskaltaudun myös pitkälle lenkille koirien kanssa, vaikka jokainen astuminen oikealle jalalle tuntuu oudolta. Ei varsinaisesti kipeältä, oudolta vain. Pitäisihän se tietää. Minulle on toitotettu niin monta kertaa, että kipukynnykseni on poikkeuksellisen korkea ikäiselleni. Mikset ole tullut aiemmin lääkäriin? Kun ei satu, tänään aamulla vasta alkoi. Ei voi olla totta. Syötkö sinä jotain kipulääkkeitä? Ei, en syö niitä juuri koskaan. Viimeksi, kun oli korkea kuume ja silti pakko mennä duuniin, ja silloin kun lonkka murtui. Viisaudenhampaan poistonkaan jälkeen en tarvinnut. Sinun kipuaistimuksissasi on jotain häikkää.
Äkkiä raastava kipu iskee. Kudosvaurio se siellä vilkuttelee punaisia kynsiään, repii hermosäikeitä, jotta se otettaisiin huomioon. Mietin, onko niin, että C-säikeeni ovat jotenkin huonot, mutta A-säikeet toimivat. Näen usein painajaista, että minut viedään koe-eläimenä kipuklinikalle ja testataan, missä vaiheessa alan huutaa. Yleensä silloin, kun ne tunkevat tulitikun verkkokalvosta läpi kanta edellä ja sytyttävät tikun tuleen. Ainoastaan yksi lääkäri on ollut sitä mieltä, että kipukynnykseni ei ole outo: se jalkalääkäri, joka aikoinaan hoiti polviani, kun ne olivat niin kipeät, etten saanut nukahdettua enää lainkaan. "Vanhoilla ihmisillä, jotka kävelevät paljon ja ovat tottuneet ruumiilliseen työhön mutteivät särkylääkkeisiin, on usein tämän kaltainen kipukynnys", sanoi lääkäri. Katsoi jalkojeni asentoa, sanoi: "Olet tanssinut balettia." Baletti ei ole ruusuilla vain luilla, nivelillä ja ligamenteilla tanssimista. Kipu on siinä jokapäiväinen kaveri. Kuten jalasta otettu röntgenkuva kertoo, oikea jalkapohjani pitää sisällään useampia vanhoja rasitusmurtumia, joista on kehittynyt liikaniveliä, jotka ovat nyt kipeytyneet. Olen kuvitellut kärsineeni kasvukivuista, mutta ne ovatkin olleet rasitusmurtumia.
Istun puistonpenkille, koirat toheltavat jaloissa. Pian pystyn jo jatkamaan, samoamaan metsään. Samota, miten ihana sana. Siinä on metsän hämyisyys. Nuput oksissa ovat niin suuret, että ei tarvitse odottaa enää kauan sitä, kuinka pointillisti nousee runkoihin. Sori, nyt on ihan pakko siteerata yksi runoni. Jotta tutustuisitte pointillistiin. Lupaan, etten vaivaa teitä vähään aikaan uudestaan näillä.
On aikoja turvautua / huonosti perusteltuihin uskomuksiin / kääntyillä rauhallisesti / ja huvitella sillä, mikä / ei koskaan voi tulla omaksi. // Keväisin lepakkojen ihmeeksi / nousee pointillisti runkoihin / ja yön haalistuessa päättää / maiseman vaativan limenvihreää / niin että aamiaisia sängyssä / haittaa kaoottinen täplikkyys / metsän muurien edessä.
Pointillisti, tuo jokakeväinen ystävä... Pihamme puut näyttävät pointillismista heräkkeensä saaneen töpöttäjän koristamilta aamuisin, kun aurinko heleyttää nuput ja hiirenkorvat metsän varjoisen seinän tummuuden muodostaessa taustan.
En tiedä, näettekö te taidesuuntia luonnossa, mutta minä näen. Jotkut päivät ovat ehtaa Kimmo Pälikköä, jotkut Picasson sinistä kautta, jotkut Renoiria. Mutta lehtien purskahtaminen esiin kuoristaan on pointillistin, joka ikinen kevät. Koettakaapa maalata öljyvärein keväinen metsikkö. Pointillismi on ainut järkevä vaihtoehto nuppujen kuvaamisessa, jos kaiken sen keveyden, rikkauden ja yksityiskohtaisuuden tahtoo tavoittaa.
Toisin on tulppaanien kanssa.
Keskustelemme Dodon toimistolla istuen, illan hitaasti hämärtyen, Jean Gionosta ja Eugene Guillevicista. Pohdimme, miksi lyriikassa voidaan proosaa helpommin käsitellä kosmisia kuvastoja, puhua luonnon meitä edeltävyydestä, meidät ylittävyydestä ja meidän jälkeemme jäävyydestä. Proosa on niin - proosallista: ihmissuhteita, kaupunkeja, juonia, tapahtumia. Paitsi muutama hyvä proosateos. Eivätkö ihmiset oikeasti haluaisi lukea pohdintoja, joissa mietitään, mitä yhteistä on käsittelemättömällä surulla, orvokeilla, kuusiaidalla ja tähtitaivaalla? Sovimme seuraavaksi lukemistoksi Jean Heglandin Suojaan metsän siimekseen. Se on jollain tavalla järkyttävä kirja. Kertoo tyttöydestä ja luonnosta vieraantumisen voittamisesta. Hegland itse kommentoi eräässä haastattelun ja kritiikin risteytyksessä sitä, kuinka luontoon palaaminen tarkoittaa sitä, että tytöille tulee kova elämä, he menettävät hampaita ja murtavat luita, ja heidän vauvansa saattaa tukehtua mihin tahansa. Näinhän se menee. Hegland näyttää niin kauniilta, että miltei itkettää.
Ne, jotka ovat joillain messuilla sanoneet vihaisesti, että jos haluatte puhua ympäristöasioista, menkää itse ensin riukupaskalle Savoon, ovat käsittäneet vähän väärässä mittakaavassa sen, mitä luontoon palaaminen tarkoittaisi. Se olisi paljon kovempaa kuin riukupaskalla käyminen. Siksi lähes kukaan ei halua sitä, vaikka haluaisikin, että yhteiskuntaa järjestettäisiin ekologisesti fiksummalla tavalla. Kuten vaikka sillä tavalla, että ne alle viiden kilometrin matkat tehtäisiin jollain muulla kuin omalla autolla. Se leikkaisi jo tuntuvasti hiilidioksidipäästöjämme. Tunnen ihmisen, joka on muuttanutkin pyörän peräkärryn avulla ilman autoa, suhaten yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes tavarat on siirretty vanhasta uuteen asuntoon. Kunnioitan häntä kovasti.
Mustarastas ei ole pariin päivään enää kirkunut takapihallamme, minne lie mennyt. Sepelkyyhkyt sen sijaan ovat tulleet takaisin ja kurnuttavat seksinnälkäisinä räystäissä. Takapihan auringonläikässä kimalainen lentää skillasta toiseen. Jospa valkoisenaan kukkiva Apache-chilikin kestäisi viileää, sen voisi tuoda kimalaisten pölytettäväksi. Mutta se kukkii liian aikaisin, ansarilapsi. Ja aamulla on taas kylmä, avannon reunat terävät.
Keväisin auringon voima tuntuu uskomattomalta. Saattaa tuskin ymmärtää, kuinka maapallo on kiertoradallaan sellaisessa kohtaa, että me saamme yhä runsaammin auringon suukkoja, käsittämätön ja täysin ansaitsematon kosminen suosio ja armo valahtaa kotiseudun päälle, kasvit uskaltavat herätä unestaan ja muutama uskalias perhonenkin jo läpättää leskenlehdissä. Kesällä ja syksyllä aurinko on itsestäänselvyys, talvella tuskin olemassa. Mutta keväällä sen voi havaita helposti: se repii lumipeitteet pois raivokkaasti, paahtaa lumen alta vihreänä paljastuneen ruohon nopeasti läpikuultavaksi nukaksi, tekee talvitakin pinnasta hehkuvan kuuman.
Meni pitkä aika, että opin pitämään keväästä. Vielä kymmenenkin vuotta sitten epäröin, onko kevääseen luottamista. En pitänyt siitä, että aurinko nosti minutkin jalkeille jo kuuden aikaan, käyskentelemään ja tarkkailemaan, milloin sinivuokko kukkii. Se tuntui silloin niin epäoleelliselta, koetin elää kivikaupungin tahtiin, luentojen tahtiin, universaalipäivän tahtiin, sellaisen, joka on kesällä ja talvella sama. Ja joka vuosi menetin itseni keväälle viimeistään rentukoiden alkaessa kukkia varhain eräässä eteläisessä tervaleppäpoukamassa, merilevän alkaessa mädätä kallionkoloissa kesältä tuoksuen. Koettelin itseäni ottamalla sukkahousut pois shortsien alta jo plus kymmenessä asteessa - toimii ihan kohtalaisesti, vaikka Lauttasaaressa tuuli onkin aina jäätävä. Tai ainakin silloin oli. Tuskin se on viimeisen kahdentoista vuoden aikana muuttunut miksikään.
Vanhenemisessa on parasta se, että vuosi vuodelta kevään ihmeellistä musiikkia odottaa tarkemmin ja innokkaammin. Hyväksyy sen, että aurinko on kutsu metsiin ja kaduille, ei masennu edes edelliskesän kulottuneesta ruohosta, joka muistuttaa ikävällä tavalla siitä, kuinka lyhyt kesä ihmisiänkin perspektiivissä on, tunnistaa yhä useammat perennoivat luonnonkasvit niiden lehtiruusukkeista, jotka koko talven ovat odottaneet malttamattomina kevään ensimmäisiä, kuumeisia tahteja. Järsii kävellessä koivujen hiirenkorvia piittaamatta siitä, kuinka kaupunkilaiset mulkoilevat moista puista laidunnusta. Tunnistaa ystävät mustarastaan ja räksän, sepelkyyhkyn ja västäräkin, siilin ja kastemadon. Heittää hyvästit tomuiselle talvelle, kirjanhajuisille kuukausille, ikuiselle hämärälle. Pakkaa talvivaatteet suureen laatikkoon ja vie kellariin, nostaa kesävaatteet tilalle kaappiin. Kesävaatteiden värit ovat iloiset: oranssia, turkoosia, punaista. Talvivaatteissa on sammaleenvihreää, violettia, harmaata, mustaa. Koko kehon tienoo kirkastuu.
Kaivelee esiin mummolta perityn korallikaulakorun ja kiinnittää sen kaulan ympärille. Kevät! Juoksee makuuhuoneen ikkunaan - jokohan pointillisti - - ei vielä, ei vielä. Koirat juoksevat perässä innokkaina seikkailuihin. Niiden kynnet rapisevat tammiparketilla. Valo kiertää hitaasti seiniä pitkin äkäisenä siitä, ettei sille ole mitään tekstiilejä, mitä haalistaa. Seinäpintaa vain, ja kasveja, jotka vain tummuvat ja rehevöityvät sen kosketuksesta.
tiistai 19. huhtikuuta 2005
Kirjoittamisesta
Kuvittelin pitkään valinneeni lukemisen ja kirjoituksen puhumisen ja kuuntelemisen sijaan.
Hellin niitä kertomuksia lapsuudestani, jossa korostettiin, kuinka tein joka päivä vanhemmilleni Dadu-lehden, jonka hinta oli 50 penniä, kirjoittaen ja piirtäen kaiken lehdessä itse. Äidin naurua aiheesta lue ja syö: Lapsena suostuin syömään ainoastaan niin, että minulle luettiin samaan aikaan. Äiti sanoo: "Syö!" Minä sanon: "Lue!" jne. jne. Ja kun äiti valitti, että hänen äänensä on maassa ja puhuminen sattuu kurkkuun, vastasin, että vatsani on maassa ja syöminen sattuu kurkkuun. Nelivuotiaana opin lukemaan ilmeisen tuohtuneena siitä, ettei vanhemmista ole lukemaan sellaisia määriä kuin vaadin. Muistoja kaikista niistä kirjoista, jotka luin aivan liian pienenä. Kama Sutra kahdeksanvuotiaana taitaa olla huvittavin tapaus. Kirjojen rohkaisemana aloitan tuhansia tarinoita saattamatta yhtään kappaletta loppuun. Kuvittelen valinneeni kirjoittamisen.
Muistot puhumisesta ja kuuntelemisesta ovat varsin vähäisiä. Nekin tarkkapiirteiset muistot, joita minulla noista omituisista toimituksista on, rajoittuvat lähinnä tilanteisiin, joissa puhutaan sitä, mitä seuraavaksi aiotaan lukea tai piirtää (tai tehdä pahoja lapsen viattomalla uskolla, että leikeillä ei ole seurauksia). En pitänyt lapsista, jotka tahtoivat lätistä jostain aiheesta tai leikkiä leikkejä, joissa puhuttiin. Vuorosanojen lausuminen vielä meni, mutta puhe omana itsenä ei. Parasta on se, kun kirjoitetaan tarinaa, ensin toinen yhden lauseen, sitten toinen siihen jatkoa ja niin edelleen. Kuvittelen valinneeni kirjoittamisen.
Teini-ikäisenä toivoo kaiken muuttuvan. Seksuaalisuutta on vaikeaa edistää kirjallisesti. Tai ainakin on vaikeaa päästä neitsyydestään eroon kirjallisin keinoin. Silloin ei nettiäkään ollut vaan ainoastaan se kamala seuranetsintäpuhelin, jossa saattoi koettaa sopia treffejä, vaikka yleensä vastaus olikin: "Saatanan kuusivuotias, painu jonnekin muualle soittamaan pilarias." Pakottauduin puhumaan. Ensin tytöille, sitten pojille. Kahdenkesken meni vielä hyvin, mutta isommassa seurassa ei. Häpesin rumaa ääntäni. (Teini-iässä muuten häpesi ja tunsi syyllisyyttä JA silti tai siksi tai siitä huolimatta toimi epäeettisemmin kuin missään muussa elämänvaiheessa; panetteli toisia, veti välistä minkä ehti, ajatteli, että kaikki vihaa mua ja siksi mäkin niitä, ei kyennyt minkäänlaiseen vastuunkantoon edes omista asioistaan, tunsi jopa ylpeyttä siitä, että osallistuu maailman tuhoutumiseen ja tunsi itsensä huiman dekadentiksi käyttäessään kaulavoidetta, jonka yhtenä ainesosana oli lehmän istukkauute.) Häpesin kehoani. Häpesin ajatuksiani. Pahimpien kriisien, kuten fyysisen koskemattomuuden, tultua hoidelluiksi on helppo vajota jälleen tyytyväisyyteen kirjoittamisen suhteen ja ajatella, että kirjoittaminen onkin hyvä tapa elää, pohtia ja teroittaa huomiokykyään. Kuvittelen valinneeni kirjoittamisen.
Englannissa duunissa ollessani huomaan kirjoittamiseeni hiipivän omituisia rakenteita ja sanoja. Tahdon pois. Toki takana oli muitakin syitä, ja etenkin niitä, mutta myös fingelskoituminen huolestutti. Miten minun valitsemalleni elämäntavalle nyt käy? Kuvittelen valinneeni kirjoittamisen.
Yliopistolla olisi äkkiä pitänyt olla sosiaalinen ja puhuva. Praktikumeissa pitää puhua ja vielä aivan vieraille ihmisille, joista osa on itseä vanhempia. Tuon ajan päiväkirjoissa kirjoitankin lähinnä puhumisen vaikeudesta. Pelkään, että kaikki ääneen sanomani kuulostaa täysin naurettavalta. Törmään filosofianopiskelijoiden käsittämättömään haluun keskustella asioista - minulle täysin vieras ilmiö. Sekä heidän suhtautumiseensa kaunokirjallisuuteen: ihan kivaa, mutta. Aika traagista, sillä kuvittelen valinneeni kirjoittamisen.
Panssaroin ympärilleni kuoren, ja aina jonkun esitellessä minut filosofina tai filosofian opiskelijana protestoin vastaan. "Se on vain harrastus." Minusta ei ole keskustelijaksi, olen valinnut kirjoittamisen. Jotkut ihmiset pitävät tyylistäni kirjoittaa, mutta epäilen heidän olevan päästään vialla. Kuvittelen sivistäväni itseäni koettamalla väkipakolla keskustella sellaisissakin tilanteissa, joissa se ei tunnu luontevalta ja tunnen itseni täysin typeräksi muiden heitellessä lonkalta nimiä, ja koettaessani yhdistellä niitä kalloni piilolokeroissa sellaisiin termeihin kuin "kielipeli", "positivismi", "antirealismi", "funktionalismi" ja niin edelleen, termeihin, jotka ovat jonkin näkymättömän ja salatun nimilappuja. Mutta ainahan voin kirjoittaa, ajattelen. Kuvittelen valinneeni kirjoittamisen.
Enkä sano keskusteluissa mitään, kuuntelen vain. Myöhemmin kirjoitan päiväkirjaan, mitä olen kuullut. Kävelen koiran kanssa kaupungilla, katselen erilaisia tapoja muotoilla sisäänkäynnit taloihin. Kotona kirjoitan niistä vihkoon. Kuvittelen valinneeni kirjoittamisen.
Minut vedetään kaverisuhteiden mukana perustamaan ympäristöjärjestöä. Epäilen, ettei minulla voi olla mitään annettavaa tuollaiseen hankkeeseen, joka käsittelee jotain fiktion ulkopuolella olemassaolevaa, ajankohtaista ja jotenkin keskustelevaa ja poliittista. Kaikki järjestöä perustavat ihmiset yhtä lukiolaistyttöä lukuunottamatta ovat mielestäni hurjan pelottavia. Mutta kun nyt kerran olen ajautunut moiseen hommaan, en oikein uskalla perääntyäkään vaan käyn mielenkiinnolla kuuntelemassa, mitä puhutaan, ja kirjoitan siitä jotain päiväkirjaan. Joskus sanonkin kokouksessa jotain. Mielestäni minua tuijotetaan sen jälkeen hämmästyneenä. Tuohon aikaan ehdottelen vielä sellaisia asioita kuin luontokäsityksiltään kiinnostavien käsikirjoitusten julkaisemista kirjoina. Mikä muu kuin kirjallisuus voisi olla kiinnostavaa? Kuvittelen valinneeni kirjoittamisen.
Ajattelen, että ehkä ne ottavat jonkun kirjoittamani novellin tai runonkin mukaan. Se on paras tapa kontribuoida, päättelen. Kuvittelen valinneeni kirjoittamisen.
Joku keksii, että minun pitää vetää ympäristöfilosofian alkeiden keskustelupiiriä. Silkkaa pelkurimaisuuttani en uskalla sanoa, etten oikein osaa keskustella. Kauhusta jäykkänä menen keskustelupiirin ensimmäiseen kokoukseen ja tajuan, että jokainen osallistuja on minua sosiaalisempi, muttei kukaan muu ole lukenut juurikaan filosofiaa. On pakko puhua ja kritisoida jotain tapoja käyttää käsitteitä, kun huomaa ne ymmärretyn täysin päin prinkkalaa, kuten että itseisarvon itseis-etuliite viittaisi arvottajan itsenäisyyteen. Kotona kirjoitan päiväkirjaan, kuinka vaikeaa on olla rohkea pakon edessä. Tapaamisen jälkeen olen lopen uupunut teeskenneltyäni koko ajan hetkenkään herpaantumista sallimatta, että olen iloinen ja sosiaalinen. Mikä helpotus päästä kotiin. Seuraavan kerran repliikit kirjoitan etukäteen vihkoon, jotta selviäisin jotenkuten hengissä. Kuvittelen valinneeni kirjoittamisen.
Osallistun kirjoituskilpailuihin enkä saa koskaan edes kunniamainintaa, enkä oikeastaan ylläty enkä pety siitä. Opin ymmärtämään, että tapani pitää mielenterveyttä koossa, koostuu lähinnä seksistä, koiran kanssa kävelemisestä ja kirjoittamisesta. Jostain syystä kuitenkin kuvittelen edelleen, että se, että kirjoitan, on valinta.
Valmistun yliopistoista huonolla arvosanalla. Opiskeluaikana minulta on kuollut koira, mummo ja isomummo, yksi tuttava yliannostukseen myös, olen kadottanut suhteet yliopistoaikaa edeltäviin tärkeimpiin ystäviin täysin, olen vaihtanut miestä kerran ja pääainetta kerran, alkanut kirjoittaa lehtijuttuja, oppinut sienestämään, addiktoitunut vuoronperään maatiaistomaatteihin, akileijoihin, helokkeihin, tuoksuherneisiin, jasmiineihin, kurpitsoihin ja chileihin, pelastanut kotiini kolme koditonta kissaa ja kaksi koditonta koiraa, oppinut puhumaan vieraille ihmisille ponnistelematta, säikkymättä ja purkautumatta jälkeenpäin päiväkirjaani, oppinut steppaamaan sen verran hyvin, että minut on pyydetty esiintyvään ryhmään, josta kuitenkin joudun lähtemään, koska jalkani hajoaa, toiveammattini ovat vaihdelleet puutarhurista, mehiläishoitajasta, luomuomenankasvattajasta aina ruokatoimittajaan, kirjallisuuskriitikkoon ja somistajaan. Ja fysioterapeuttiin. Ja yksi asia ei ole muuttunut. Se, että kuvittelen jotenkin erityisesti valinneeni kirjoittamisen. Joskaan en ole selvillä siitä, mihin tehtävään olen sen valinnut. Kunhan kirjoittelen.
Vasta nyt voisin sen valita. Nyt osaan tehdä muutakin, ja arvostaa noita muitakin tekemisiä. Hyppiä, soutaa kuntoilulaitteella, kouluttaa koiraa epäsuoran positiivisen ehdollistamisen avulla, lukea taloussivua tuskastumatta, nimetä ilmastonmuutoksen aiheuttajia, käyttää kassakonetta, pystyä hymyilevään asiakaspalveluun, halata ihmisiä spontaanisti, kasvattaa omat sellerini ja kyssäkaalini. Ja, tärkeintä: Osaan puhua ihmisille miettimättä kauhistuen, että ääneni kuulostaa varmasti aivan kamalan rumalta, tai että kaikki, mitä sanon, on täyttä tuubaa. Osaan kuunnella, mitä he sanovat, vaikkeivät he kirjoittaisikaan sitä ja vaikka he katsoisivat minua silmiin puhuessaan, selvästi jonkinlaista verbaalista vastausta odottaen.
Alan hitaasti tajuta, että en ole missään vaiheessa valinnut kirjoittamista. Ainutta näkyvissä olevaa vaihtoehtoa ei voi valita. Muut ovat nähneet muutakin ja tuuppineet minua sinne päin hellävaraisesti. Olen oppinut puhumaan ihmisten kanssa. Jos edelleenkin liikun toisinaan vaitonaisena boolilasi kädessäni ja vetäydyn syrjemmäs kuuntelemaan, mitä muut puhuvat, en ole enää surullinen siitä, etten voisi puhua heidän kanssaan. Voisin mennä ja puhua heidän kanssaan. Mutta totta puhuen, en aina halua. Minusta on mukavampi kuunnella heidän ajatuksiaan kuin omiani. Alan yhä enemmän ajatella, että ehkä kuunteleminen, ei kirjoittaminen, onkin se, missä olen hyvä. Korvistani on kasvanut nyansseja vahvistavat elefantinkorvat.
Hämmästyn edelleen sitä, että joku jaksaa lukea päiväkirjaani ja jopa kirjoitella kommentteja tänne.
Vaikken enää kuvittelekaan valinneeni kirjoittamista tai ajattele, että minun on pakko kirjoittaa, joitain asioita kirjoittaminen ja lukeminen edelleen luonnehtivat. Niin kuin sitä, että huumori löytyy tuollaisista kirjallisista murjauksista tai siitä, että joku konkreettisesti liukastuu banaaninkuoreen tai sanoo organismia orgasmiksi koko kahden tunnin luennon ajan tuottaen surullisenhupaisan spektaakkelin. Yhtään hyvää vitsiä en sen sijaan muista: vitsi on liian puhekielinen juttu, jotta pääsisin siihen sisään tekemättä runsasta taustatyötä.
Tänään aamulla nauramme Kissan kanssa viimeisen kerran sitä juttua, johon Kissa törmää kirjoittaessaan "bisnesfifiin" juttua Dan Steinbockista. Fotari sanoo Kissalle puhelimessa: "Hei joo mä tiedän sen hepun, mä olen lukenut siltä sen Hiiriä ja ihmisiä. Se oli aika hyvä." Juttu naurattaa edelleen monen veivauksen jälkeenkin yhtä hyvin kuin tämä Tsehov-tapaus, johon olen linkannut ennenkin.
Hellin niitä kertomuksia lapsuudestani, jossa korostettiin, kuinka tein joka päivä vanhemmilleni Dadu-lehden, jonka hinta oli 50 penniä, kirjoittaen ja piirtäen kaiken lehdessä itse. Äidin naurua aiheesta lue ja syö: Lapsena suostuin syömään ainoastaan niin, että minulle luettiin samaan aikaan. Äiti sanoo: "Syö!" Minä sanon: "Lue!" jne. jne. Ja kun äiti valitti, että hänen äänensä on maassa ja puhuminen sattuu kurkkuun, vastasin, että vatsani on maassa ja syöminen sattuu kurkkuun. Nelivuotiaana opin lukemaan ilmeisen tuohtuneena siitä, ettei vanhemmista ole lukemaan sellaisia määriä kuin vaadin. Muistoja kaikista niistä kirjoista, jotka luin aivan liian pienenä. Kama Sutra kahdeksanvuotiaana taitaa olla huvittavin tapaus. Kirjojen rohkaisemana aloitan tuhansia tarinoita saattamatta yhtään kappaletta loppuun. Kuvittelen valinneeni kirjoittamisen.
Muistot puhumisesta ja kuuntelemisesta ovat varsin vähäisiä. Nekin tarkkapiirteiset muistot, joita minulla noista omituisista toimituksista on, rajoittuvat lähinnä tilanteisiin, joissa puhutaan sitä, mitä seuraavaksi aiotaan lukea tai piirtää (tai tehdä pahoja lapsen viattomalla uskolla, että leikeillä ei ole seurauksia). En pitänyt lapsista, jotka tahtoivat lätistä jostain aiheesta tai leikkiä leikkejä, joissa puhuttiin. Vuorosanojen lausuminen vielä meni, mutta puhe omana itsenä ei. Parasta on se, kun kirjoitetaan tarinaa, ensin toinen yhden lauseen, sitten toinen siihen jatkoa ja niin edelleen. Kuvittelen valinneeni kirjoittamisen.
Teini-ikäisenä toivoo kaiken muuttuvan. Seksuaalisuutta on vaikeaa edistää kirjallisesti. Tai ainakin on vaikeaa päästä neitsyydestään eroon kirjallisin keinoin. Silloin ei nettiäkään ollut vaan ainoastaan se kamala seuranetsintäpuhelin, jossa saattoi koettaa sopia treffejä, vaikka yleensä vastaus olikin: "Saatanan kuusivuotias, painu jonnekin muualle soittamaan pilarias." Pakottauduin puhumaan. Ensin tytöille, sitten pojille. Kahdenkesken meni vielä hyvin, mutta isommassa seurassa ei. Häpesin rumaa ääntäni. (Teini-iässä muuten häpesi ja tunsi syyllisyyttä JA silti tai siksi tai siitä huolimatta toimi epäeettisemmin kuin missään muussa elämänvaiheessa; panetteli toisia, veti välistä minkä ehti, ajatteli, että kaikki vihaa mua ja siksi mäkin niitä, ei kyennyt minkäänlaiseen vastuunkantoon edes omista asioistaan, tunsi jopa ylpeyttä siitä, että osallistuu maailman tuhoutumiseen ja tunsi itsensä huiman dekadentiksi käyttäessään kaulavoidetta, jonka yhtenä ainesosana oli lehmän istukkauute.) Häpesin kehoani. Häpesin ajatuksiani. Pahimpien kriisien, kuten fyysisen koskemattomuuden, tultua hoidelluiksi on helppo vajota jälleen tyytyväisyyteen kirjoittamisen suhteen ja ajatella, että kirjoittaminen onkin hyvä tapa elää, pohtia ja teroittaa huomiokykyään. Kuvittelen valinneeni kirjoittamisen.
Englannissa duunissa ollessani huomaan kirjoittamiseeni hiipivän omituisia rakenteita ja sanoja. Tahdon pois. Toki takana oli muitakin syitä, ja etenkin niitä, mutta myös fingelskoituminen huolestutti. Miten minun valitsemalleni elämäntavalle nyt käy? Kuvittelen valinneeni kirjoittamisen.
Yliopistolla olisi äkkiä pitänyt olla sosiaalinen ja puhuva. Praktikumeissa pitää puhua ja vielä aivan vieraille ihmisille, joista osa on itseä vanhempia. Tuon ajan päiväkirjoissa kirjoitankin lähinnä puhumisen vaikeudesta. Pelkään, että kaikki ääneen sanomani kuulostaa täysin naurettavalta. Törmään filosofianopiskelijoiden käsittämättömään haluun keskustella asioista - minulle täysin vieras ilmiö. Sekä heidän suhtautumiseensa kaunokirjallisuuteen: ihan kivaa, mutta. Aika traagista, sillä kuvittelen valinneeni kirjoittamisen.
Panssaroin ympärilleni kuoren, ja aina jonkun esitellessä minut filosofina tai filosofian opiskelijana protestoin vastaan. "Se on vain harrastus." Minusta ei ole keskustelijaksi, olen valinnut kirjoittamisen. Jotkut ihmiset pitävät tyylistäni kirjoittaa, mutta epäilen heidän olevan päästään vialla. Kuvittelen sivistäväni itseäni koettamalla väkipakolla keskustella sellaisissakin tilanteissa, joissa se ei tunnu luontevalta ja tunnen itseni täysin typeräksi muiden heitellessä lonkalta nimiä, ja koettaessani yhdistellä niitä kalloni piilolokeroissa sellaisiin termeihin kuin "kielipeli", "positivismi", "antirealismi", "funktionalismi" ja niin edelleen, termeihin, jotka ovat jonkin näkymättömän ja salatun nimilappuja. Mutta ainahan voin kirjoittaa, ajattelen. Kuvittelen valinneeni kirjoittamisen.
Enkä sano keskusteluissa mitään, kuuntelen vain. Myöhemmin kirjoitan päiväkirjaan, mitä olen kuullut. Kävelen koiran kanssa kaupungilla, katselen erilaisia tapoja muotoilla sisäänkäynnit taloihin. Kotona kirjoitan niistä vihkoon. Kuvittelen valinneeni kirjoittamisen.
Minut vedetään kaverisuhteiden mukana perustamaan ympäristöjärjestöä. Epäilen, ettei minulla voi olla mitään annettavaa tuollaiseen hankkeeseen, joka käsittelee jotain fiktion ulkopuolella olemassaolevaa, ajankohtaista ja jotenkin keskustelevaa ja poliittista. Kaikki järjestöä perustavat ihmiset yhtä lukiolaistyttöä lukuunottamatta ovat mielestäni hurjan pelottavia. Mutta kun nyt kerran olen ajautunut moiseen hommaan, en oikein uskalla perääntyäkään vaan käyn mielenkiinnolla kuuntelemassa, mitä puhutaan, ja kirjoitan siitä jotain päiväkirjaan. Joskus sanonkin kokouksessa jotain. Mielestäni minua tuijotetaan sen jälkeen hämmästyneenä. Tuohon aikaan ehdottelen vielä sellaisia asioita kuin luontokäsityksiltään kiinnostavien käsikirjoitusten julkaisemista kirjoina. Mikä muu kuin kirjallisuus voisi olla kiinnostavaa? Kuvittelen valinneeni kirjoittamisen.
Ajattelen, että ehkä ne ottavat jonkun kirjoittamani novellin tai runonkin mukaan. Se on paras tapa kontribuoida, päättelen. Kuvittelen valinneeni kirjoittamisen.
Joku keksii, että minun pitää vetää ympäristöfilosofian alkeiden keskustelupiiriä. Silkkaa pelkurimaisuuttani en uskalla sanoa, etten oikein osaa keskustella. Kauhusta jäykkänä menen keskustelupiirin ensimmäiseen kokoukseen ja tajuan, että jokainen osallistuja on minua sosiaalisempi, muttei kukaan muu ole lukenut juurikaan filosofiaa. On pakko puhua ja kritisoida jotain tapoja käyttää käsitteitä, kun huomaa ne ymmärretyn täysin päin prinkkalaa, kuten että itseisarvon itseis-etuliite viittaisi arvottajan itsenäisyyteen. Kotona kirjoitan päiväkirjaan, kuinka vaikeaa on olla rohkea pakon edessä. Tapaamisen jälkeen olen lopen uupunut teeskenneltyäni koko ajan hetkenkään herpaantumista sallimatta, että olen iloinen ja sosiaalinen. Mikä helpotus päästä kotiin. Seuraavan kerran repliikit kirjoitan etukäteen vihkoon, jotta selviäisin jotenkuten hengissä. Kuvittelen valinneeni kirjoittamisen.
Osallistun kirjoituskilpailuihin enkä saa koskaan edes kunniamainintaa, enkä oikeastaan ylläty enkä pety siitä. Opin ymmärtämään, että tapani pitää mielenterveyttä koossa, koostuu lähinnä seksistä, koiran kanssa kävelemisestä ja kirjoittamisesta. Jostain syystä kuitenkin kuvittelen edelleen, että se, että kirjoitan, on valinta.
Valmistun yliopistoista huonolla arvosanalla. Opiskeluaikana minulta on kuollut koira, mummo ja isomummo, yksi tuttava yliannostukseen myös, olen kadottanut suhteet yliopistoaikaa edeltäviin tärkeimpiin ystäviin täysin, olen vaihtanut miestä kerran ja pääainetta kerran, alkanut kirjoittaa lehtijuttuja, oppinut sienestämään, addiktoitunut vuoronperään maatiaistomaatteihin, akileijoihin, helokkeihin, tuoksuherneisiin, jasmiineihin, kurpitsoihin ja chileihin, pelastanut kotiini kolme koditonta kissaa ja kaksi koditonta koiraa, oppinut puhumaan vieraille ihmisille ponnistelematta, säikkymättä ja purkautumatta jälkeenpäin päiväkirjaani, oppinut steppaamaan sen verran hyvin, että minut on pyydetty esiintyvään ryhmään, josta kuitenkin joudun lähtemään, koska jalkani hajoaa, toiveammattini ovat vaihdelleet puutarhurista, mehiläishoitajasta, luomuomenankasvattajasta aina ruokatoimittajaan, kirjallisuuskriitikkoon ja somistajaan. Ja fysioterapeuttiin. Ja yksi asia ei ole muuttunut. Se, että kuvittelen jotenkin erityisesti valinneeni kirjoittamisen. Joskaan en ole selvillä siitä, mihin tehtävään olen sen valinnut. Kunhan kirjoittelen.
Vasta nyt voisin sen valita. Nyt osaan tehdä muutakin, ja arvostaa noita muitakin tekemisiä. Hyppiä, soutaa kuntoilulaitteella, kouluttaa koiraa epäsuoran positiivisen ehdollistamisen avulla, lukea taloussivua tuskastumatta, nimetä ilmastonmuutoksen aiheuttajia, käyttää kassakonetta, pystyä hymyilevään asiakaspalveluun, halata ihmisiä spontaanisti, kasvattaa omat sellerini ja kyssäkaalini. Ja, tärkeintä: Osaan puhua ihmisille miettimättä kauhistuen, että ääneni kuulostaa varmasti aivan kamalan rumalta, tai että kaikki, mitä sanon, on täyttä tuubaa. Osaan kuunnella, mitä he sanovat, vaikkeivät he kirjoittaisikaan sitä ja vaikka he katsoisivat minua silmiin puhuessaan, selvästi jonkinlaista verbaalista vastausta odottaen.
Alan hitaasti tajuta, että en ole missään vaiheessa valinnut kirjoittamista. Ainutta näkyvissä olevaa vaihtoehtoa ei voi valita. Muut ovat nähneet muutakin ja tuuppineet minua sinne päin hellävaraisesti. Olen oppinut puhumaan ihmisten kanssa. Jos edelleenkin liikun toisinaan vaitonaisena boolilasi kädessäni ja vetäydyn syrjemmäs kuuntelemaan, mitä muut puhuvat, en ole enää surullinen siitä, etten voisi puhua heidän kanssaan. Voisin mennä ja puhua heidän kanssaan. Mutta totta puhuen, en aina halua. Minusta on mukavampi kuunnella heidän ajatuksiaan kuin omiani. Alan yhä enemmän ajatella, että ehkä kuunteleminen, ei kirjoittaminen, onkin se, missä olen hyvä. Korvistani on kasvanut nyansseja vahvistavat elefantinkorvat.
Hämmästyn edelleen sitä, että joku jaksaa lukea päiväkirjaani ja jopa kirjoitella kommentteja tänne.
Vaikken enää kuvittelekaan valinneeni kirjoittamista tai ajattele, että minun on pakko kirjoittaa, joitain asioita kirjoittaminen ja lukeminen edelleen luonnehtivat. Niin kuin sitä, että huumori löytyy tuollaisista kirjallisista murjauksista tai siitä, että joku konkreettisesti liukastuu banaaninkuoreen tai sanoo organismia orgasmiksi koko kahden tunnin luennon ajan tuottaen surullisenhupaisan spektaakkelin. Yhtään hyvää vitsiä en sen sijaan muista: vitsi on liian puhekielinen juttu, jotta pääsisin siihen sisään tekemättä runsasta taustatyötä.
Tänään aamulla nauramme Kissan kanssa viimeisen kerran sitä juttua, johon Kissa törmää kirjoittaessaan "bisnesfifiin" juttua Dan Steinbockista. Fotari sanoo Kissalle puhelimessa: "Hei joo mä tiedän sen hepun, mä olen lukenut siltä sen Hiiriä ja ihmisiä. Se oli aika hyvä." Juttu naurattaa edelleen monen veivauksen jälkeenkin yhtä hyvin kuin tämä Tsehov-tapaus, johon olen linkannut ennenkin.