Eläviä olioita

Olen viime päivinä lukenut paljon naisten kirjoittamaa lyriikkaa ja vakuuttunut entistä varmemmin siitä, että sillä voisi olla elämässäni vankempi sija kuin sillä nyt on. Vielä muutama vuosi sitten se kuulosti niin oudolta, joillekin muille kirjoitetulta. Ja silti, kun tarkistelen niitä lukemattomia vihkoja, joihin olen itse kirjoittanut - samat teemat sieltäkin löytyvät. Ainainen epävalmius, epävarmuus, veren, lihan ja elämän linja äitejä pitkin. Miksi samat teemat muiden kirjaamina tuntuivat vieraalta niin pitkään, ruttasin otsaani ja ajattelin: nämä ovat naisia, jotka tekevät lapsia.

Onko se kaikki kiinni vain siitä, että vuosi vuodelta olen alkanut ajatella ihmistä yhä enemmän veren ja lihan möykkynä, jonka käytöskin kielii ajoista tätä ennen? Ehkä se on monien tekijöiden summa, monien ilahduttavien havaintojen alitajuinen kasauma, joka on kieräyttänyt sivuun kiven luolan suulta valon tulla teksteille? Ehkä se on kiinni siitä, että minun kohdustani on kiskottu irti yksi kuparikierukka ja työnnetty toinen tilalle kohtuparan supistellessa ja lääkärin käskiessä: rentouta, rentouta, älä tyttö hyvä ponnista vastaan, et sinä synnyttämässä ole, pystymättä olemaan huutamatta, istuen kotimatkan dösassa numero kuusikymmentäyhdeksän kaksinkerroin kivusta? En tiedä, en usko että kukaan tietää tai että kukaan edes pystyy spekuloimaan tässä asiassa tyydyttävästi. Olkoon. Niin on tapahtunut.

Olen lukenut Helvi Hämäläistä, ajatellut lehmän sarvia kylän lyyrana -voi niitä, jotka luulevat Heli Laaksosen murrerunon lehmänylistystä uudeksi teemaksi. Miettinyt taas kerran vuodenaikoja, sivistyneisyyden rakentamaa seinää niiden edessä. Helvi kirjoittaa (voi tätä julkeutta, sinutella - mutta Helvikin piti kukista, siitä sinuttelu): ... Nainen synnyttää vaikka lumi niinkuin sudenturkki kasvaa vain. / Kesyt synnyttää myös kuolonkuussa. // Synny ei suden, karhun pennut, / pojat oravain, jänisten, / heilu ei sireenien tyttäret, / tanssi vaahtolapset tuomien, / linnun tyttäret. / Kurki rakenna ei pesää marraskuussa, / muni ei närhi marraskuussa, / synnytä ei käärme, kukka villi... Monessa hänen runossaan esiintyy itse kevät tai äiti maa. Runoja saavat rikkaruohot enemmän kuin ruusut, kuten oikein onkin. Eikä kertoja koskaan täysin kotiudu: Minulla ei ole tämän maailman kotipaikkaoikeutta, / tuska on tarttunut päähäni kuin siivet, / levottomuus ajaa minua kuin myrsky. Kylän naiset ovat toisenlaisia: he lahjoittelevat toisilleen munia ja leipää ja poikivat.

Talven kuvaus kuulostaa oikealta: Murhaamme ruohoa, puita, eläimiä, peltoja, metsiä, / tappoöitä on monta vuodessamme. Runossa Kadonneet tiet maan villiintyminen ja teiden katoaminen esitetään valossa, jota aatehistoriassa ei ole totuttu liittämään suomalaiseen maalaisnäkemykseen. Ehkä Hämäläinen onkin villimpi kuin päältäpäin katsoen näyttää. Entäpä runo Vedet? Aivan taivaallinen. Siteeraan otteen, jotta innostuisitte lainaamaan Helviä.

...
Lähde on peittänyt kasvonsa viheriällä,
pitääkö hänen kalpeaan ihoonsa kultaa tuhlata.
Pitääkö satakieli pesäänsä häen tukkansa mustassa sykkyrässä.

Kun hän tuntee hengityksesi kasvoillaan
hänen kasvonsa käyvät punaisemmiksi purppuraa
villiä kukkaa muistuttavat silmänsä,
valo lävistää hänen lantionsa.

Hän kantaa kuultavaa varjoa kasvoillaan kuin hymyä.
Hänen kätensä on täynnä metsän tummanvihreää.
Läpikuultavan kirkas on hänen kätensä.

Puro nukkuu suuri tähti silmäluomillaan
tummanvihreässä metsässä,
punaisilla kammoilla kannattaen hiuksiaan,
kukannuppu- ja pilvikammoilla,
suuria hiuksiaan, josta tähdet kuvastelevat.

Lähteessä tukkaansa pesee pilvi, villi neito,
pieni puu ja hän yhdessä ovat lähteelle itsensä lahjoittaneet,
sinipunerva on lähde pilven suortuvista, puun kasvoista tummanvihreä.
Niinkuin lintu, pieni villi neito, pilvi tekee lähteestä pesän
orvokinvärisille hiuksilleen.

Ilta piirtää veteen kalpeansinertävän pään,
hiukset niinkuin tumman linnunpesän,
kuolleen naisen, joka nukkuu tuuheiden lehvien alla
pysähtyneenä vieraaseen rantaan.
Hänen tummat hiuksensa sykeröllä kuin linnunpesä,
kalpeasta sinestä, tummasta yöstä ja hänen hiuksistaan
tehty linnunpesä.

Joskus minusta tuntuu, ettei maailmassa ole enää mitään kirjoittamisen arvoista. Tärkein on sanottu jo. Haukun itseäni lampaaksi ja pässiksi, kun olen löytänyt Helvi Hämäläisen vasta päälle kolmikymppisenä. Mutta parempi silti näin. Ikävämpää olisi olla tuntematta itseään pässiksi ja pysyä yhtä tyhmänä koko elämänsä ajan.

Sekä Hämäläinen että Atwood kirjoittavat käärmeistä. Atwood tekee todella hyvän huomautuksen: Unohda fallossymboliikka, / eroja on kaksi: / käärme maistuu kanalta / ja onko kukaan pitänyt kyrpää viisaana?

Käärme eläimenä säälittää kovasti. Se rassu on joutunut kärsimään niin pitkään aivan typerästä vainoamisesta. Isoäiti, jonka kotiseudulla Inkerinmaalla oli ollut hirvittävän paljon kyitä, suhtautui käärmeeseen kauniisti: polkaisi jalkaa maahan topakasti ja sanoi mää kottiis! Ja käärme meni. Kunnes sinä kesänä, kun olin pieni, ja olimme ukin eräkämpällä, ja suuri kyy makasi kerälle kiertyneenä polulla lämmittelemässä, ja juoksin sen ohi astuen aivan tarkasti juuri sen viereen, sitä huomaamatta, ja äiti näki sen takaapäin, ja huusi pysähdy, pysähdy, mutta sitä oli huudettu liian monta kertaa ennenkin, enkä pysähtynyt, juoksin vain, eikä käärme nostanut edes päätään tai tehnyt elettäkään siirtyäkseen. Isoäiti polki kyylle jalkaansa, se siityi pari metriä polulta peloissaan sihisten, kiertyi sitten taas kerälle, silmät valppaina, kieli vipattaen.

Ne polttivat sen. Heittivät päälle bensiiniä, ja kyyn luikertaessa kuumotusta paeten kivikkoon, heittivät pari tulitikkua perään. Ne polttivat sen elävältä. En ole koskaan osannut antaa sitä anteeksi. Eihän se tehnyt mitään! Otti aurinkoa vain. Isoäitikään ei ollut ratkaisuun tyytyväinen. "Se siirtyi jo polulta", hän julmisteli äidille, mutta äiti oli hysteerinen pelosta, että käärme pistäisi minua. Minusta tuon pelon sanallistus kertoo jo, kuinka älyttömiä siinä pelättiin. Minut koetettiin teljetä eräkämppään, etten näkisi kyyn palamista, mutta tietysti karkasin ja näon koko jutun. Purin isoäitiä kädestä, jolla hän koetti estää menemistä, luikersin irti otteesta, juoksin kivikolle ja näin kaiken. Se on ensimmäisiä muistikuviani tästä maailmasta. Se, kuinka huusin ei ja ei ja ei, mutta ne eivät kuunnelleet. Äiti sanoi: "Ettei sinua sattuisi, kai sinä sen ymmärrät?" Kas kun eivät siivonneet maastosta kaikkia kivenmurikoita, joihin nirhin polven kompastuessa. Vaarallisempia ne olivat. Tai kas kun eivät tyhjentäneet koko järveä vesihiisistä.

Kun luen Atwoodin käärmeestä, luen siitä käärmeestä. Se on nimetön / joka antaa itselleen nimen, / yhden monista, // myös sinun nimesi. // Tiedät tämän, ja tapat sen silti.

Kun kaiken puhelimessa säätämisen jälkeen vegetaariset kävelykenkäni saapuvat kotiovelle, korjaan ne tyytyväisenä talteen. Näiden takia ketään ei ole tapettu. Ainakaan suoraan.

Eläimet tohottavat ympärillä ja haistelevat kenkiä mietteliäinä. Nasu, tuo rakas karvanauris, tuhahtaa niille. Se ei tiedä, miten moneen paikkaan nuo kengät vielä sen kanssa kävelevät. Nasu onkin villi, jalo villi. Se ei ymmärrä kenkien päälle eikä pelkää käärmeitä. Sen sijaan se pelkää muovikasseja, tuulessa paukkuvaa viiriä, koiria jotka ovat sisämaailmassa oppineet ihmisten tavan tuijottaa toista silmiin suoraan. Tuon tavan, jonka uhkausmerkityksen olemme unohtaneet. Tai jotkut meistä, ainakin.



Urhoollinen koira, ajattelen. Ulkoillessa sen korvat liikkuvat herkästi ilmaisten milloin mitäkin tunnetilaa. Korvien pitkät silkinhienot hapsut - ainoa silkkinen koko karkeaturkkisessa otuksessa - värähtelevät ilmeikkyyttä korostaen. Juostessa ne liehuvat kuin lohikäärmeen parta.

En näe olennaista eroa käärmeen ja koiran välillä kuten äiti, vaikka toki tunnenkin koiria enemmän. Yllätän itseni itkemällä sängyssä lukiessani ennen aamupalaa ja aamulenkkiä sen Atwoodin kohdan, jossa Monille ne ovat vain sotkuisia pulmia / joihin vain bensa ja tulitikut tehoavat. / Niiden parittelu on vain nimellisesti seksiä, / kahden syanidinvärisen narunpätkän / keskinäinen romanssi. / Vaikka ne synnyttävät ja pesissä käy kuhina / niiden on vaikea kuvitella rakastavan. // Käärme on eläimistä ainoa / joka ei laula. / Syy niihin on sama / kuin syy tähtiin, ja ihmiselle vieras.

Ajattelen yhä enemmän sitäkin, kuinka tietyissä historiallisissa tilanteissa toiset ihmiset on ajateltu nekin joillekin toisille ihmisille vieraiksi - niiden on vaikea kuvitella rakastavan. Tai kaikki muut eläimet Homo sapiensia lukuunottamatta. Sapiens, toden totta. Onko viisas se, joka lakkaa vihaamasta ja tuhoamasta vain sitä, minkä osaa jo selittää? Kuka kertoisi elämän tarkoituksen? Jos emme sitäkään osaa selittää - - -

Luen dainoja silloin tällöin ja mietin käärmeiden lyylittelyä. Sitä, kuinka ne ihmiset kuitenkin joutuivat olosuhteiden pakossa syömään toisia eläviä olioita: porsaita, lehmiä, lampaita, sen sellaisia. Miltä se tuntui? Tuntuiko se miltään? Sitä haluaisi ajatella, että niillä ihmisillä oli terve kuva maailmasta, toivottivat käärmeenkin tervetulleeksi, ymmärsivät sen olevan samaa lihaa ja verta. Ja silti, ne söivät ystäväeläimiään mutteivät lapsiaan. Ei, kyllä heilläkin on ollut jako tuotantoeläimiin, metsästyseläimiin ja pyhiin eläimiin jotka eivät oikeasti ole edes eläimiä vaan jonkinlaisia haltioita. Ja ihmisiin.

Tiedättekö, minä olen silittänyt käärmettä. Se oli tavattoman vaikeaa. Halusin silittää ja tiesin käärmeen olevan siihen tottunut. Silti halusin koko ajan tempaista käden pois terraariosta. Käärmeen kieli haisteli uteliaasti uutta hajua, sormet hivuttautuivat sitä kohti, tapasivat ihon, joka ei ollut kylmä eikä kalaisalla tavalla suomuinen. Se makasi hiljaa, silmät välkehtien nimetöntä tulta, kieli leimahdellen, ja sormeni matkustivat sitä pitkin kuin ramman jalat: turtina, pistelevinä, voimattomina raahaten. Tuntui siltä, että kosketin jonkun ihoa. Kosketin jonkun ihoa. Nimettömällä, sanattomalla tavalla pyysin käärmeeltä anteeksi sitä, mitä sen kaukaiselle sukulaiselle näin tehtävän kauan sitten. Oliko senkin iho näin pehmeänlämmin? Tunsin hien tulvahtavat kämmenistä ja jalkapohjista, suolapulssin. Vedin käden hitaasti pois terraariosta. Käärme makasi edelleen rauhassa, luottavaisena. Se ei tiennyt mitään pahoista ihmisistä, joille se on vain jonkinlainen ilkeä kone, vaaniva likainen nyöri heinikoissa.

Kunpa minäkään en tietäisi niistä.