Minun syyni on Nasu. Nasu alkaa vinkua seitsemän aikaan ja juosta rapsuttaa makuuhuoneen lattiaa eestaas, tuo esihistoriallinen herätyskello. "Käy sänkyyn", nurisen sille vällyjen välistä ja se tottelee. Se makaa vieressäni hetken lärpättäen kättäni. Sitten se loikkaa takaisin lattialle. Kynnet jatkavat rapsamistaan. Pieni koiraneiti sanoo "Viu, viu."
Avaan silmät. Pimeää. Onkohan sillä ripuli? Koska makkarin itämainen matto ei kestä vesipesua, ei auta kuin nousta, kiskoa silkkipyjama veke ja sulloutua farkkuihin ja huppariin. Töniä varovasti Mobutu hereille, siirtyä eteiseen vetämään kenkiä jalkaan.
Ulkona Nasu ei kyykistykään pissille eikä ripuloi. Se ei ole kiinnostunut fysiologisista tarpeistaan. Se nuuskuttaa tarkasti portaat, rappuset, kadun ja nurmikot. Sen korvat ja häntä liikehtivät kiihtyneesti. Se mulkaisee välillä meitä ja sanoo "Auu", ja alkaa äkkiä kiskoa, ja kiskoo paikkaan, josta Kissa lähti matkoihinsa eilen aamulla. Koska Kissa lähti autolla, jälki päättyy tyhjään. Nasu seisoo pää kallellaan, ja sanoo uudestaan "auu". Sitten se haukottelee ja ravistaa turkkiaan ja kävelee kaikin elein alistumistaan osoittaen kotiovelle. Pörheä häntäkin roikkuu masentuneesti laihojen kinttujen välissä.
Nytkään se anna minulle rauhaa vaan tulee tavan takaa tökkäämään kuonollaan ja tuijottaa merkitsevästi ovelle. Se on päättänyt etsiä ja löytää Kissan. Minulla ei ole mitään keinoa kertoa sille, että Kissa on Lammin biologisella asemalla, ja että me voimme retkeillä lähiseutua ympäri myöhäiseen iltaan saakka ilman pienintäkään mahdollisuutta löytää hänet.
Elisa Aaltola kirjoittaa Eläinten moraalisessa arvossa siitä, kuinka virheellistä on ajatella ihmisen olevan jotain enemmän kuin eläin, olevan eläin plus. Koska Aaltola on koulutukseltaan kulttuurintutkija, samoin kuin minäkin, tuo osuus kirjasta tuntuu kiinnostavimmalta. Moraalisia argumentteja on veivattu kyllästymiseen saakka.
Miksi sitten ihminen ei ole enemmän kuin eläin? Ensinnäkin, kuten Aaltola muistuttaa, ei ole vain yhtä tapaa "olla eläin". Ainoa kyky, jossa ihminen hakkaa muut eläimet, on meidän monimutkainen kielellisyytemme, josta versovat tiede, teknologia, uskoakseni taidekin. Lepakko kuulee paremmin, koira haistaa paremmin, kyyhkysen visuaalinen tunnistuskyky peittoaa taide-eksperttien kyvyt erottaa väärennös aidosta maalauksesta, kastemadon tärähdysaisti on käsittämättömän paljon kehittyneempi kuin meidän. Norsujen perhesidokset ovat lämpimämpiä ja kestävämpiä kuin ihmisten. Puissa elävien apinoiden kinesteettinen maailma häikäisee nopeudellaan ja akrobaattisuudellaan. Ja niin edelleen. Jokainen eläin on "eläin" plus. Ja jokainen yksilö lajinsa edustaja plus, ainutkertainen tapaus. (Tosin olisin taipuvainen olettamaan, että meillä ihmisillä ainutkertaisuus on itse asiassa pienempää kuin useilla muilla lajeilla; ostamme niin helposti kokemuksen jäsennyksen palikat toisilta niitä sen kummemmin kyseenalaistamatta. Tämä voi kuulostaa aluksi aika radikaalilta päätelmältä mutta on lopulta kovin yksinkertainen: kukaan ei kerro sisäkoiralle, millaista on olla ulkokoira tai kulkukoira. Me sen sijaan luemme romaaneja ja katsomme televisiota, ja meillä on aika selkeä ja jaettu - joskin usein huikaisevan virheellinen - käsitys siitä, mitä olisi olla primitiivisen kansan edustaja tai koditon.)
Mitä sitten eläin tarkoittaa? Enimmäkseen se taitaa olla niin laaja yleiskäsite, ettei se kovin paljon tarkoitakaan. Sitä, että joku on elossa eli eläväinen ja kuolevainen, ja toisaalta, ettei se kuitenkaan kuulu kasvi-, sieni-, virus- eikä bakteerikuntaan. (Onko vielä muita suuria elämänilmentymistapoja?) Siten myös sellainen ilmaisu kuin eläimellinen ei tarkoita paljon mitään. Tietenkin me näytämme eläimellisiltä ja käyttäydymme eläimellisesti, koska me olemme eläimiä. Emme eläin plussaa.
Leimallisesti tähän tapaan ajatella kytkeytyy myös hypoteesi, ettei nainen ole mies plus tai päinvastoin. Ja ettei aikuinen ole lapsi plus.
Se, mistä minä olen aina pitänyt Tolkienin ja Le Guinin teoksissa on se, että he tuovat tämän erilaisuuden ja sen vain yhdelle relevantille mitta-asteikolle asettamisen mahdottomuuden esiin tavalla, jonka usein nekin, jotka serkkuni tapaan ajattelevat, että "on kummallista, kuinka koira näyttää siltä kuin se voisi olla ovela, kun se ei kuitenkaan voi olla älykäs", eli eläin plus -teesin kannattajat, voivat huomata, kuinka erilaisista kokemusmaailmoista, erilaisista todellisuuksista nousevat esiin erilaiset hyveet. (Älykäs on muuten kanssa aika kimurantti käsite, ohimennen mainitakseni - uudessa Tieteessä tapahtuu tätä veivataan jälleen kerran Tatu Vanhasen tapauksen pohjalta.) Tosin yksi ystäväni totesi kerran Taru sormusten herrasta -trilogiasta, että hänelle jäi täysin epäselväksi, miksi ihmeessä Gandalf kantoi huolta hobiteista ja ihmisistä, jotka sentään hänen näkökulmastaan olivat lyhytikäisiä, vähä-älyisiä, ohimeneviä tapauksia.
Sama ihminen oli myös sitä mieltä, että Gandalfille hobitit olivat pelkkiä välineitä. Le Guinia hän ei ollut lukenut, joten hänellä ei ollut mielipidettä siitä, mitä mieltä hän olisi ollut Maameren tarinoiden Varpushaukan lemmikin roolista. Lemmikin, joka kaikkien loitsujen osoittautuessa tehottomiksi pelastamaan sen isäntää, nuolee isäntää pienellä kielellään huolestuksesta vinkuen, kunnes eläimen läheisyys ja kosketus tuo isännän takaisin elävien pariin.
Minusta on omituinen ajatus, että jollekulle, joka voi elää useita jonkun toisen eliön ikiä, ja joka elää näiden lyhytikäisten, näennäisen yksinkertaisten (eli erilailla kokevien ja itseään ilmaisevien) tyyppien kanssa, nämä toiset olisivat yksinomaan väline. Tällainen suhde toiseen eliöön on luultavasti mahdollinen vain sellaiselle, joka ei tiedä tuosta toisesta eliöstä omakohtaisesti mitään. Jolle eläin on pelkkä valokuva lehdessä. Pelkkä siististi pakattu jauheliha muovisessa rasiassa, suojakaasussa. Pelkkä maito - vasikan ruoka - joka kaadetaan murojen päälle. En usko, että suomalaiset ovat vielä aivan tällä asteella. Useimmille meille eläimillä on jonkinlainen positiivinen status. Useimmista on kiva paijata lehmän nenänpiitä, jos sellaisen ohi sattuu kulkemaan, tai katsella hevosten liikettä haassa, kuten Ykstoista tekee.
Kiinnostava piirre useiden ihmisten ajattelussa on hypoteesi, että suhde olioon x voi olla vain joko välineellinen tai tämän itseisarvon tunnustava. Tässä taas näkee, mitä tapahtuu, kun ei ymmärretä, että suhtautumisemme mihinkään asiaan ei voi olla täysin harkittu ja intellektuaalinen ja yksiselitteinen, ambivalensseista vapaa. Tällaisen näkökannan mukaan lihansyöjä ei voi pitää eläimistä eikä kasvissyöjä suhtautua eläimiin missään vaiheessa hyödyllisinä välineinä tavoitteeseen a nähden. Minusta sellainen on hevonpaskaa.
Kipeä kohta eläinsuhteessamme ei olekaan välineellinen suhtautuminen vaan naiivi eläin plus -ajatus, haluttomuus nähdä, että on asioita, joissa jokin toinen eläin on huikeasti meitä edellä, ja että halutessamme oppia tuosta asiasta, tuota suhtautumista, meidän pitää pyytää tältä eläimeltä siihen apua, olla sen kanssa, tarkkailla, miten se toimii, ymmärtää, miksi se tekee niin. Muita eläimiä on harvoin ehdotettu henkisyyden tai moraalin oppaiksi muuta kuin olemassaolon taistelun verisen hampaan ja kynnen mielessä, oikeuttamaan asenne, että toiset saa tuupata ojaan matkalla onnelaan.
Kun kuuntelen Nasun itkua ovella, sen hätää Kissasta, minun on vaikeaa ymmärtää, miksi näin on. En nyt tietenkään tarkoita mitään kansansatumaista ajatusta siitä, että voisimme oppia oveluutta ketulta, tms. Pikemminkin, että osaisimme tarkastella itseämmekin, samoin kuin eläimiä, ilman niitä kansansatumaisia ennakkoluuloja. Eläinten käyttäytymisen tutkijat kirjoittavat, ettei koira kykene "tuntemaan syyllisyyttä ja katumaan". Se nöyristelee omistajan tullessa kotiin pahaa tehtyään, sen takia, että tietää, että omistajan kotiinpaluu pöydältä keksit rosvottua tietää ongelmia, sättimistä, kurjia juttuja. Mitä tarkoittaa "tuntea syyllisyyttä ja katua" ihmisillä? Mitä muuta se meidänkään kohdallamme on kuin häpeän, paljastumisen pelon ja väärin käyttäytymisen tiedostamisen sekoitusta? Ainoa ero, minkä keksin äkkiseltään ihmisen ja koiran tuntemusten välillä on se, että ihminen voi toivoa, "etten olisi koskaan keksinyt tehdä niin". Mitä hyötyä tuollaisesta toivomuksesta on? Tehty, mikä tehty. Seuraava tilaisuus tehdä niin vasta ratkaisee, onko jutusta opittu mitään vai ei. En osaa arvioida, missä määrin toivomus, ettei olisi toiminut sittenkään niin kuin toimi, tukee seuraavassa vastaavassa tilanteessa oikein valitsemista. Jos joku on lukenut empiiristä tutkimusta aiheesta, olkaa kiltit ja vinkatkaa kommenteissa. Aihe on kutkuttavan kiinnostava. (Ja jälleen kerran: täällä kaikki tutkimusasetelmat ovat varastettavaksi tarjolla. Copyrightia "yksinoikeus vain minulla" -mielessä ajatuksiin ei ole, eikä voi olla, kun ne on kerran ääneen kirjoittanut.)
Tällainen näkemys katumuksesta ja syyllisyydestä saattaa tietysti törmäyskurssille suuren osaa etiikkaa ja uskontoja kanssa. En pitäisi sitä ongelmana. Suurin osa etiikan teorioista ja uskonnoista herättävät lähinnä huvittunutta ihmetystä siitä, miten sellaisiin oletuksiin on oikeastaan päädytty, mitkä niiden aatehistorialliset taustat oikein ovatkaan. Suurin osa lukijoista todennäköisesti myös huvittuneesti ihmettyy tästä pohdinnasta. No problem. En ole, enkä edes halua olla kaikkitietävä.
Minä vain pohdin, kun en osaa olla pohtimattakaan. Joskus kirjoitan samalla kun pohdin. Niin kuin nyt. Tai oikeastaan, pohdin kirjoittaen.
Keksit luvatta ottaneen koiran ahdistus isännän tullessa kotiin - muistikuvia ikävästä äänensävystä, raivostumisesta, onnettomien väkivallan kohteeksi joutuneiden koirien tapauksessa kenties myös luunapista tai läimäytyksestä. Syyllisyyden ja katumuksen tunne - voi kun tätä ei kukaan huomaisi, jos ne huomaavat, ne sulkevat minut toiseen huoneeseen, sinne, missä on pimeää, en saa liikkua, tai roikuttavat minua nilkoista alaspäin tai antavat luunapin tai kaikista pahinta, katsovat musertuneesti ja sanovat: "No en olisi sinusta uskonut tuollaista...", muistikuvia kaikesta tällaisesta, tai ei, ei muistikuvia, vain epämääräisiä assosiaatioita, epämääräinen ahdistava tunne kaikista menneistä tapauksista joissa niin on käynyt, tehty, sanottu. Ja: Kunpa en olisi koskaan tehnyt niin. Mikä tyypillisesti purkautuu seuraavasti: En olisi tehnyt niin, jos tilanteessa ei olisi tapahtunut x ja z. Niitä ei olisi tapahtunut, jos å olisi jättänyt sanomatta, mitä sanoi... jne, jne, aina sinne asti, että voi todeta, että olisi parempi, jos ei olisi koskaan syntynytkään. Tätä kaikkea ei olisi tapahtunut, jos en olisi syntynyt. Äärimmäisessä syyllisyydessä ja katumuksessa toive, että haluamalla kuolla voisi pyyhkiä pois sen, että syntyi ja teki mitä teki. Halu kuolla, koska ei "osaa elää". - - Ei, täytyy sanoa, että tällä on vain vähän hyötyä seuraavan vastaavan tapauksen varalle, luulen. Kerta kerralla on helpompi loikata "Tahtoisin olla kuollut, kunpa en olisi koskaan syntynyt" -lauseeseen. TÄMÄ on syy, miksi en usko katumisen ja syyllisyyden tunteisiin vaan koetan keskittyä siihen, mitä olen tekemässä ja mitä teen lähitulevaisuudessa.
Kissat istuvat pöydällä ja tuijottavat kirjoittaen pohtimista. Niiden eleet kielivät ruokakupin tyhjyydestä. Aika tarttua käytännön toimiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti