Tänään on keväinen päivä, mutta harmaata. Matalapainetta, väsyttää. Metsässäkin on harmaata. Kulkiessamme koirien kanssa omakotitaloja rajaavan pensasaidan ohi huolestyn syreenien nuppujen koosta. On liian lämmintä. Syreenit luulevat, että kevät on jo tulossa. Paju, se hullu, kissoo tietenkin joka vuosi joulun aikoihin, mutta että syreenitkin. Sammalet ja jäkälät rungoilla - erityisen komeat näin kostean vuoden jäljiltä - näyttävät oikein hyvinvoivilta. Yhdeltä rungolta voi löytää loputtoman monta vihreän eri sävyä. Ei talvikunnossapitoa -kyltein varustettu metsätie on liukas jäärata. Kaikkialla muualla lumi on sulanut.
Kostea, leuto ilma tuntuu keväältä. Säästä hullaantunut kaupunkilaistiainen huutaa haavassa TYYTI-TYYTI-TYYTI vetämättä välillä henkeä. Mokoma kiimainen heteka puunlatvassa. Muidenkin lintujen äänet punoutuvat kudokseksi. Kun sulkee silmät ja haistelee maan hajua, kosteiden runkojen hajua ja kuulee lintujen äänet, ei osaa ajatella, että on tammikuu, ja vielä huonompi puolikin sitä.
Käveleminen on välttämätöntä, ajattelen. Eilen, kun puhuimme äidin kanssa puhelimessa puolitoista tuntia, äiti nauroi taas sitä, kuinka meidän suvussamme kaikki tehdään väärään aikaan. Hän kantaa kuusikymppisenä suomenlippua kansainvälisissä urheilutapahtumissa, joogaa ja kävelee 160 kilometriä neljässä päivässä, meikäläinen alkaa treenata tanssia tosissaan kolmikymppisenä.
Onko se kaikki kiinni kävelemisestä? Me kävelemme lujaa. Mikään ei ole niin väsyttävää ja ärsyttävää kuin hitaasti lampeksivat ja lompeksivat ihmiset. Lapsena oli kunnia-asia pysyä äidin harponnan tahdissa. Siinä lonkankoukistajat venyvät joka askeleella. Hengästyttääkin.
Väsyttää, nyt, sisällä. Illalla on taas tanssitreenit. Olen kastellut kasvikokoelmani ja nyppinyt pois kuivia lehtiä. Todennut, että California Wonder -paprika ja kuningatarkissus päättivät päivänsä. Paprika ei yllätä minua, mutta kissus kyllä. Yksi päivä se vain alkoi kuivattaa lehtiään eikä enää juonut sille tarjottua merileväuutteella terästettyä vettä. Kiukuttaa aina, kun menettää köynnöksen. Pidän erityisesti köynnöksistä. Nyt jäljellä ovat enää kolme jasmiiniani, italian-, kiinan- ja arabianjasmiini, herttaköynnösvehka ja Chilestä saadusta siemenestä kasvatettu lyijykukka. Niin, ja kärsimyskukka, jonka olen myös kasvattanut siemenestä. Se on valtava roisko, kasvaa kuin hullu, tulee aika painavaksi ja kiskoo säännöllisin väliajoin makuuhuoneen lampun katosta sokeripaloineen päivineen, kun en muista leikellä sitä tarpeeksi.
Keväisin, kun on harmaa päivä, tuntuu oikein armolliselta, ettei aurinko paista ja häikäise. Keväisin maa on niin ruma, täynnä ruskeanharmaata silppua, asfalttikin on kuorrutettu kaikkialle vierivällä hiekoitussoralla ja pölyllä.
Talvella toivoisi auringon paistavan. Vaikka minulla onkin kirkasvalolamppu ja vaikka se toimiikin mainiosti, mikään ei voita talvisin sitä, että aurinko oikeasti paistaa ja viuhtoo ruoskahännällään silmiin.
Äh.
Ollapa joskus tyytyväinen. Olla kuvittelematta, tyytyä siihen, mitä on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti